|
Post by Anne on Apr 14, 2011 9:10:58 GMT 2
Viikonloppuvaellus tapahtuu siis pe-su Liekkijärven ympäristössä. Matkaan lähdetään perjantai-iltapäivänä ja paluu on sunnutai-iltana. Vaellusreitti: Ensimmäinen yö on Ellin mökillä. Toinen yö vietetään Pihlaniemessä kesäasuttavalla vanhalla maatilalla. Vaellus toimii kehystarinasysteemillä. Lisäksi osallistujan tulee kirjoittaa pieni lisätarina tai piirtää kuva. Kehystarinat tulee olla valmiina 13.5.2011, joten osallistuthan vain, jos pystyt siihen mennessä tarinan kirjoittamaan. =) Lisämaksun tulee olla valmis 15.6.2011 mennessä. Mukaan mahtuu kahdeksan ratsukkoa, joko hoitajia tai yksityisten omistajia. Osallistumisaikaa on 28.4.2011, jonka jälkeen osallistujilla on kaksi viikkoa aikaa ehdä kehystarina. Ajoissa tehdyistä vaellusmaksuista saa Vaellus-merkin Henkilöt-sivulle!Tervetuloa! Osallistujat: Anne - Liinu Pipsa - Sikke M Elisabeth - Humu M Metta - Reino M Ilu - Tiia S Lina - Elmo MS Maiss - Siiri MS Kehykset:Kehystarinat saa kirjoittaa vapaasti seuraavia aikoja noudatellen: Pe klo 13-18: Lähtöhulinat ja matkan alkuMetta Pe ilta ja yö: Saapuminen Ellin mökille, illan tohinat ja yöPipsa La-aamu: Aikainen aamuherätys ja pakkailut seuraavaa matkaa vartenLina La-ilta: Saapuminen maatilalle ja lauantai-illan ohjelmaaElisabeth Su-aamu: Aamuhetkiä maatilalla ja viimeisen etapin alkuMaiss Su-iltapäivä: Pysähtyminen Artsilan raviradalla kahvilla, loppumatka ja paluu SeppeleeseenIlu Spessut:
|
|
|
Post by Pipsa on May 8, 2011 11:49:09 GMT 2
Vaelluksella pysähdyimme hetkeksi lepäämään ja syömään eväitä. Tässä tuo lisäkuva siis. Kehystarina, perjantain ilta ja yöMaan töminä peittää kaiken muun alleen meidän kiitäessä leveää tietä pitkin. Sikke laukkaa energisin ja matkaa voittavin askelin maisemien vilahdellessa ohitsemme. Lämmin tuulenvire tuntuu ihanalta kasvojani vasten. Sikke alkaa kuumumaan, se nostaa päänsä korkeuksiin eikä enää reagoi kunnolla pieniin pidätteisiini. Tajuttuani Annen ylös nostetun käden istun alas satulaan, pidättäen ponini reippaaseen raviin, josta sitten pyydän Siken alas käyntiin. - Kaikki mukana? letkan kärjessä ratsastava Anne huikkaa kehaisten kasvattiaan, hieman koheloa Liinua pehmeällä taputuksella. - Juu-u, vaikka vähän vaikeeta tekikin, Maiss virnistää (tai ainakin luulen tytön virnistävän pirteästä äänen sävystä johtuen). - Mut yllättävän kovaa tää Siirikin veti, vaikka vähän väliä muihin välillä olikin. - Huh, Tiiakin innostu melkoisesti, oli ilmeisesti senkin mielestä kiva päästä vähän revittelemään, Ilu hymyilee leveästi. - Onks tästä vielä miten pitkä matka? - Semmonen puolisen tuntia, Anne toteaa. - Onkos teillä jo nälkä? Elli sano menevänsä mökille vähän etukäteen ja laittavansa saunan päälle, jos joku sinne haluaa. - Joo, uimaan! Metta hihkaisee. - Eihän se vesi nyt kauheen kylmää voi olla. - Hyrrr… totean palellen jo pelkästä ajatuksesta. Minä heittäisin talviturkkini todennäköisesti vasta kesäkuun lopussa, sillä kylmä järvivesi ei todellakaan houkutellut. - Siellähän on vielä jäätäkin. - Pipsa on vaan tommonen vilukissa, Lina virnistelee. - Kyllä ainakin kahlailemaan vois uskaltaa. Vielä muutaman reippaan ravipätkän jälkeen annan ohjien luisua pitkiksi, ottaen ohjienpäädyistä tukevan otteen oikealla kädelläni, ottaen mahdollisimman rennon ja mukavan asennon satulassa. Kaikeksi onneksi Sikellä oli maastovarma ja sillä oli suht pehmeät askeleet, sillä muuten olisin tuskin pystynyt kolmen päivän ratsastuksen jälkeen enää eväänikään liikauttamaan. - Hei, se näkyy jo! Elisabeth, tai pikemminkin lähes kaikille Ellu huudahtaa innoissaan osoittaen tiheän puuston takana näkyvää rakennusta. - Niinpäs näkyykin, Anne vahvistaa leppoisasti. Hymyilen helpottuneena, sillä takana oli monen tunnin matka ja vaikka olimme melko kevyesti koko matkan köpötelleetkin, tuntui se kyllä selvästi kropassani, joka ei ollut monen tunnin vaelluksiin tottunut. - Noniin, eli kuunnelkaas kaikki ennen kuin ruppeette hommailemaan mitään. Elikkäs siis, nyt ekaks hoietaan hevoset, varusteet viedään sisälle mökkiin. Sen jälkeen syötetään ja juotetaan ne, kunnes viimein päästään syömään Ellin tuotoksia, Anne kertoo meidän yksi kerrallaan jalkautuessa ratsujemme selästä. - Kun ollaan syöty, niin voidaan jakaa nukkumapaikat. Annen lopetettua puhumisen, alkaa melkoinen tohina jokaisen ryhtyessä touhuamaan oman ratsunsa ympärillä. Talutan Siken suuren männyn luo, sujauttaen ponin päähän Ellin ojentaman, viininpunaisen riimun. Reippain ottein sidon vuonohevosen vetosolmulla, kiskoen satulavyön auki naama punaisena ähkien. Ehkä olisi hyvä ajatus ostaa joustosatulavyö… Niskojani nakellen lasken ruskean nahkasatulan maahan männyn juurelle, vilkaisten ympärilleni. Poni tarkkailee kiinnostuneena touhuiluani, eikä malttaisi seisoa aloillaan ottaessani suojia sen jaloista. Hyväntuulinen hymy kasvoillani tarkistan vielä koko tamman jaloista aina korvatupsuihin. Kun viimein jokainen nelijalkainen melkeinpä kiiltää puhtauttaan ja on saanut niin heinäkasan kuin vesisangonkin turpansa alle, suuntamme juoksujalkaa mökin edustalle, josta kantautuu mehevä grilliruuan tuoksu. Nopeasti jokainen kahmii ruokaa lautaselleen, siirtyen syömään grillipihvejä ja lohkoperunanyyttejä kiireellä. - Että osaa olla… mums… hyvää, Ellu toteaa sulkien nautinnollisesti silmänsä. - Älä muuta sano, Maisskin toteaa punapäisen Ellin hymyillessä silminnähden tyytyväisenä kehuista. Kun kaikki ovat saaneet mahansa täyteen (ja syötyä vielä vähän enemmänkin) kertoo Anne viimein yöpymisjärjestelystämme. - Eli nukutaan kaikki nyt mökissä, sinne mahdutaan siis kaikki. Siellä on kaks kerrossänkyä, yks sohva ja loput nukkuu sitten patjoilla. Eli hetkinen, patjoille joutuu siis… kaks, Anne myhäilee. - Miulla kerrossängyn yläosa, Metta kiljaisee. - Nopein saa mitä haluaa, mut sohva on miulle, Anne toteaa nopsasti, saaden aikaan melkoisen kilpajuoksun puolukanpunaiselle mökille. Jalat jäykkinäkin porukka vetää yllättävän lujaa, minunkin pinkoessa minkä kankeista kintuistani pääsen. Nopean spurtin ansiosta saavutan mitä halusinkin; kerrossängyn alaosan. Yläpuolelleni päätyy nukkumaan hirmuista vauhtia kipittänyt Elisabeth, kun taas toiseen kerrossängyn ovat vallanneet Maiss ja Metta. Patjoille ovat päätyneet Lina ja Ilu. Rauhallisesti järjestelen tavarani paikoilleen, virnistellen tyynysotaan yltyneille Ilulle ja Metalle. Hetkeä myöhemmin, kun ilta on jo pimentynyt istumme kaikki ringissä suuren, punaisena roihuavan nuotion ympärillä. Ihastuneena katselen liekkien tanssahtelua, nauttien sen suomasta lämmöstä. - Satoja ja taas satoja vuosia sitten, isoisoisovanhempien aikoihin, Elli aloittaa tarinaansa liekkien luodessa punaisia sävyjään tämän punertavien hiusten kehystämille kasvoille. Nojaudun paksua koivua vasten, nauttien illan hiljaisuudesta, jonka vain Ellin hiljaiset sanat rikkovat.
|
|
Metta
Perustallilainen
Posts: 142
|
Post by Metta on May 8, 2011 16:05:15 GMT 2
Lähtöhulinat ja matkan alkuOli mukava, raikas kevätpäivä. Nurkissa ei näkynyt enää minkäänlaista lumenkökkärettä, ei sitten mitään. Se olikin ihan hyvä juttu. Siitä tiesi, että kevät oli tullut… ja kesä oli tulossa. Menin talliin katsomaan, että missä vaiheessa muut olivat laittamassa ratsujaan. "Mooi", kävin tervehtimässä tallilla kaikkia. Samalla osastolla ei näkynytkään kovin paljoa väkeä, joten jatkoin matkaani yksäreitten luokse, missä Pipsa oli rapsuttamassa Sikkeä. "Moi Pipsaa!" Heilautin nopeasti kättäni ilmaan ja loihdin kasvoilleni varsin pirteän hymyn. "Moi vaan", tyttö tervehti takaisin ja rapsutti Sikkeä nopsasti kaulalta. "Jännittääkö yhtään?" Katsoin virnistäen Pipsaan. "Ei miuu ainakaan, entäs siuu?" Hän kohotti katseensa hetkeksi Sikestä minuun ja hymyili iloisesti. "Öääh, no vähän", totesin hymyillen. "Nyt meen laittamaan Reinoa. Nähdään sitten, moikka!" Viiletin tallin osastolta toiseen. Olin ihan vähän jäljessä muista, sillä Ilu oli jo ilmoittanut ohi mennessään Annelle, että oli saanut Tiian valmiiksi, ja Maiss oli jo satuloimassa. "Argh, aina mä onnistun myöhästymään jotenkin", pyöräytin silmiäni ja hain naurahtaen harjapakin. Hoitaminen ja satuloiminen kävi onneksi tuosta vaan, helposti ja onnekseni nopeasti. Sitten lähdimme kaikki ulos ja nousimme selkään. Anne saapui pian pihalle ja tervehti meitä kaikkia iloisesti. Vastasimme jotain hieman mumisten yhteen ääneen. Lähdimme sitten Annen johdolla kävelemään hitaasti pitkin tallinpihaa kohti hiekkatietä, jonka aioimme ylittää. Heti aluksi pari ratsua, jotka olivat takana, alkoivat hieman vikuroida. Ei sen enempää, ei mitään jättipukkeja, onneksi. Reino kuitenkin kulki eteenpäin tosi nätisti, ja niin kaikki muutkin jotka nyt silmään sattuivat osumaan. Reissu alkoi ihan tosi mukavasti, ja huomasin että kaikki sujui tosi hyvin ilman minkään sortin pahempaa häsläämistä. Huomasin ratsujen heräävän ja höristämään vähän korviansa, kun Anne sanoi taaksepäin että ravaamme pienen matkan eräälle isolle koivulle asti. Painoin pohkeet nopeasti Reinon kylkeen ja mukauduin heti raviin, minkä kerkesin. Ravipätkäkin sujui tosi mukavasti, kaikki olivat tyytyväisiä itseensä ja ratsuisinsa. Hevoset tuntuivat liikkuvan mukavasti ja tasaisesti eteenpäin. Mukauduin Reinon raviin ja hymyilin. Tuulenvire tuntui mukavalta kasvoilla, mutta pian se meinasi jo tempaista mukaankin. Kun Anne ja Liinu olivat koivun luona, he alkoivat jo hidastaa vauhtia ja lopulta olimme kaikki hiljaisessa käynnissä. "Kaikki pysyi mukana?" Anne vilkaisi taaksensa ja hymyili. "Jooo", vastasimme suurin piirtein yhteen ääneen. "Hyvä hyvä", Anne totesi vielä ennen kuin kääntyi takaisin eteenpäin ja lähti johtamaan taas normaalisti jonoamme. ((Kuva minusta ja Reinosta alempana)) Reino'Anteeksi, se taisi mennä vähän päin puuta mutta yritin kuitenkin (:
|
|
elisabeth
Perustallilainen
Humu ♥ Merri ♥
Posts: 166
|
Post by elisabeth on May 8, 2011 23:26:18 GMT 2
Saapuminen maatilalle ja lauantai-illan ohjelmaaLämpöä oli enemmän kuin olisin osannut edes toivoa ja koko päivä oli ollut mitä mahtavin. Olimme aivan loppusuoralla tämän päivän vaelluksesta. Hieroin toisella kädelläni hieman alaselkääni. Olin ilmeisesti istunut jossakin kieroutuneessa asennossa koko päivän ja nyt selkä oli kipeä. Matka ei ollut kuitenkaan enää pitkä. Me kaikki olimme enemmän tai vähemmän uupuneita mutta mieliä piristi se, että Anne oli ilmoittanut olevamme lähellä monien ”Koska ollaan perillä” kysymysten jälkeen. Pipsa taputteli Sikkeä kaulalle ja sattui katsomaan ensimmäisenä ylös. - SE ON TUOLLA, SE ON TUOLLA, Pipsa hihkaisi ja naurahti innokkaasti perään. Ympäriltäni kuului kaikenlaisia ilon ääniä. Annen huulilla käväisi helpottunut ilme, jonka perään hän vaihtoi sen yhtä iloiseksi kuin muillakin oli. Maatila oli oikein sievä hieman villiintyneen puutarhansa kera. Humu oli jo lähtemässä herkulliselta näyttävien ruohotupsujen luo ja muutkin hevoset olivat ilmeisesti jo kovasti lähdössä tutkimaan paikkaa paremmin. Hyppäsimme uljaiden, hieman väsähtäneiden ratsujemme selästä ja ryhdyimme tekemään niiden olon mukavaksi. Harjailin Humun riisuttuani siltä varusteet ja katsoin minua lähellä olevaa Mettaa leveä hymy huulillani. Tavoitettuani tytön katseen hoitohevosestaan hän katsoi minua kysyvästi. - Mitä sä virnuilet siinä? Metta naurahti. - Enpä mitään erityistä, yskäisin ja laskin katseeni takaisin Humuun. Hetken miettimisen jälkeen tajusin käydä hakemassa tammalle syötävää. Humu sai siis tekemistä hampailleen ja jäi tyytyväisesti heinäkasansa luokse. Itse siirryin muiden väsyneiden ratsastajien kanssa talon keittiöön, jossa Anne olikin jo valmistelemassa ruokaa. Saimme osallistua ruoan tekoon jonka jälkeen asetuimme höyryävän ruoan ääreen maatilan tupakeittiössä sijaitsevaa ruokapöytää reunustaville penkeille. Laskeutui hiljaisuus, jonka Anne rikkoi hetken päästä kovalla naurulla. - Ettekö te nyt sitten syö yhtään? Anne pyyhki naurusta aiheutuneita kyyneliä silmäkulmistaan. - Anne, sun kuuluu ottaa ensin, Maiss tokaisi ja katsoi Anneen pää hieman kallessa. - No, kuten neiti käskee, Anne naurahti ja laittoi lautaselleen ruokaa. Koko ruokailuhetki oli varsin hiljainen, koska kaikki olivat niin keskittyneitä syömään ruokaa. Minä olin ensimmäisenä valmis ja kiitin Annea. Pian muutkin olivat valmiita ja tekivät samoin. Annen nautiskeltua ruokansa lähdimme rantaan. Kukaan ei loppujenlopuksi iljennyt mennä uimaan joten päädyimme pelaamaan seurapelejä. Rikkinäisestä puhelimesta tuli mitä typerimpiä sanoja esille. Me halusimme palata alakouluvuosiin ja menimme pistettä Annen seuratessa, niin kuin itse sanoi, tuomarina. Olimme rättiväsyneitä ja kello meni uhkaavasti aina vain myöhemmäksi ja kovaa vauhtia. Kävimme tarkistamassa, miten ratsumme voivat. Pusuttelin Humun turpaan hyvänyönpusuja yllin kyllin. Pian lähdimme sisälle. - Missä me nukutaan? Lina kysyi unenpöppöröisenä silmiään hieroen. - Nyt kävi niin hyvä säkä että kenenkään ei tarvitse nukkua patjalla. Eli tarjolla olisi kaksi sohvaa, kaksi kerrossänkyä ja sellainen hieman isompi sänky jonka minä oikeutetusti saan, Anne sanoi itsekin hieman unisena. Ryntäsimme nopeasti varaamaan omat nukkumapaikkamme. Päädyin jälleen Pipsan kanssa lähekkäin, nimittäin me molemmat päädyimme vierekkäin oleville sohville muiden ollessa liian nopeita meidän sen hetkiselle reagointikyvylle. Iltatoimien jälkeen suuntasimme nukkumaan. Minä ja Pipsa juttelimme vielä hetken, kunnes kävimme lopulta nukkumaan jotta emme herättäisi muita jo aikaisemmin nukahtaneita väsyneitä vaeltajia. LISÄKUVA - Humu tarhassa odottamassa kotiinmenoa
|
|
|
Post by Maiss on May 12, 2011 17:06:52 GMT 2
MAISSIN KEHYSTARINA - Su-aamu
Kun kaikki ovat heränneet ja syöneet aamupalan lähdemme koko porukka hakemaan hevosia laitumelta. Sikke on piehtaroinut suurimassa mutakasassa minkä on löytänyt, mutta onneksi muut ponit ovat melkein ihan puhtaita. - Kun olette harjanneet omat poninne puhtaiksi, auttakaa Pipsaa jos suinkin mahdollista, Anne selittää meille ennen kuin talutamme hevoset ulos tarhauksesta. - Muuten emme pääse koskaan matkaan. Pipsa katsoo poniaan hiukan nolona, kaikkien muiden nyökytellessä Annelle. Liinu kävelee ensimmäisenä ulos aitauksesta, Reino rauhallisesti perässään, Sikke haikailee vielä mutakasansa perään ja Siirin tarhasta ulos saaminen tuottaa minulle pieniä ongelmia, mutta kun Elisabeth heiluttaa riimunarua sen takana, sekin lähtee liikkeelle. Lopulta kaikki hevoset on saatu ulos laitumelta ja harjaamme niitä aamuauringon lämmittäessä ilmaa. Pari kärpästäkin surraa ympäriinsä, saaden Tiian hännän heilahtamaan edes takaisin. Liinu yrittää löytää maasta syömäkelpoista ruohotupsua ja Elmo seisoo silmät suljettuina nauttien harjauksesta täysin. - Täydellinen ilma! Ilu sanoo katsellen taivasta. - Eikä se näytä tästä ainakaan huonompaan suuntaan menevän. - Ponitkin varmaan nauttii enemmän tästä kuin talvesta, vastaa Reinoa puunaava Metta. Keskustelua herättää myös pihassa juoksenteleva harmaa kissa, joka yrittää saada niin paljon huomiota kuin mahdollista. Se kehrää ja puskee Elisabethin jalkaa ja kun tämä lopettaa sen silittämisen, kissa juoksee reippaasti Siirin ja minun luo. - Nyt mä voin auttaa Pipsaa, Lina sanoo. - Elmo on valmiina satulointiin. - Kiitos Lina, pelastit mun päivän! Pipsa sanoo piikkisuka kädessään, yrittäen saada kuivunutta mutaa pois vuonohevosensa kyljistä. Me harjaamme ratsujamme vielä tovin, ennen kuin on juomatauon ja viimeisten tavaroiden pakkaamisaika. Anne heittää tavaroita satulalaukkuun ja Lina hörppää vielä viimeisen kulauksen mansikkamehustaan. Poneillekin annetaan vielä ämpärilliset vettä, ennen varustamista. Aloittaan itse ensimmäisenä suitsimisen ja pujotan ohjat Siirin kaulalle ja kohta shetlanninponi onkin täyissä varusteissa, niin kuin muutkin hevoset. Lopulta meillä kaikilla vaellusleiriläisillä on kypärät päässä ja nousemme ponien selkään ja lähdemme, Anne letkan ensimmäisenä, pihapiiristä. - Kävellään ensin vähän matkaa, ennen kuin siirrytään raviin, kuuluu kailotus häntäpäähänkin, missä me tallustamme Siirin kanssa. Siiri pärskähtää ja tunnen kuinka sen askeleet reipastuvat huomattavasti, niin kuin myös edessämme kävelevän Elmo. Parin minuutin (ja Siirin muutaman hötkyilyn) jälkeen siirrymme raviin. Koko hevosletkan on ihan innoissaan, jopa Humu yrittää päästä laukkaamaan ja saakin otettua pari laukka-askelta ja Elisabeth naurahtaa hoitoponinsa temppuilulle siirtäen sen sitten takaisin raviin. - Ponit on näköjään aika pirteällä tuulella, voitaisiin hyvän pätkän tullessa vähän laukkailla, Anne tuumii. - Joo! Metta vastaa innoissaan. Niin me sitten nostamme laukan pienen ylämäen tullessa. Ensimmäisenä oleva Liinu laukkaa pitkin ja reippain askelin hyvän matkan etäisyydellä Sikestä, joka sekin yrittää päästä niin lujaa kuin pääsee. Ihme kyllä Siirikin pysyy letkassa mukana, vaikka kaikki tykittävätkin täysillä laukassa. Tiiakin näyttää ihan laukkaratsulta kun se harppoo eteenpäin ongelmitta. - Käyntiin! Anne komentaa ja siirtää Liinun käyntiin. Me muutkin hiljennämme ponimme laukasta käyntiin ja sitten alkaa höpötys jos jonkinlaisista asioista, auringon mennessä pilveen. - Mä muistan mun ensimmäisen kerran hevosen selässä, se oli jotakin niin hirveetä! Ilu kertoo. - Tosin jostakin kaiken pitää alkaa. - Jep, niin pitää, Pipsa toteaa. - Eihän me muuten oltaisi tässä pisteessä. Yhtäkkiä metsässä räsähtää ihan toden teolla, eikä Liinun hermot enää kestä. Liinun letkan ensimmäisenä hevoset lähtevät villiin neliin tietä eteenpäin. Hiekka pöllyää kuin preerialla kun etenemme tietä pitkin. Millään hevosella ei ole aikeissakaan pysähtyä ja Tiia yrittää ohittaa sen edessä olevaa Reinoa. Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, Anne saa suomenhevostammansa käyntiin ja samalla muutkin ponit hidastavat. Siirikin siirtyy läähättäen käyntiin. - No niin, olkaa tästä edespäin varuillanne, nyt varsinkin ne jääräpäiset ponit jää kyttäämään ihan kaikkea, Anne sanoo. - Mikä ihme siellä räsähti? Lina tajuaa kysyä. - Joku eläin? ehdotan katsellen ympärilleni. - Ehkä, Elisabeth sanoo. - Onneksi en nähnyt mikä se oli, muuten mä olisin pelästynyt varmaan enemmän kuin ponit! Ilmaan kajahtaa naurunremakka, mutta minä myönnän minulle varmasti tapahtuneen samoin, jos räsähdyksen aiheuttajan olisin nähnyt. - Onneksi kukaan ei kuitenkaan tippunut, muuten oltaisiin aika pahassa jamassa, Pipsa miettii. - Ainakin jos Sikke olisi juoksetut suorinta tietä tallille… Jos se nyt näissä metsissä osaa suunnistaa. Matka jatkuu rauhallisesti, kaikki me olemme kuitenkin varuillamme jos jotakin odottamatonta tapahtuisi. Linnut laulavat ja aurinko pilkottelee taas puiden lomasta.
MAISSIN LISÄTARINA - La-iltapäivä
Ilmaan kajahtaa Siirin malttamaton pärskähdys, kun se huomaa kahluupaikan edessämme. Pienet aallot paiskautuvat rauhallisesti joen reunoja vasten ja tuuli leikkii puiden oksien kanssa tiputtaen pari koivun lehteä maahan pienen ilmassa leijumisen jälkeen. - Hevosten pitäisi ylittää tämä kohta ilman mitään pelleilyjä, mutta jos ne nyt jostain syystä keksii jotakin, määrätkää ne vain pohkeella ja raipalla eteen, Anne selittää. - Ne on mennyt tästä ennenkin. Liinu harppoo innoissaan veteen ja kuopii vettä saaden sen siten roiskumaan ympärillään. Anne antaa suomenhevostamman hiukan haistella ympäristöään ennen kuin painaa pohkeensa kunnolla sen kylkiin ja määrää sen ylittämään kahluupaikan. - Sitten vain seuraava, Anne sanoo päästyään joen toiselle puolelle. - Sikke, nyt mentiin! Pipsa toteaa innoissaan ja pörröinen norjanvuonohevonen astuu kaviollaan veteen. Sikellä ei kestä kauaa päästä toiselle puolelle ja Pipsa nauraa huomatessaan tammansa olevan litimärkä vikkelän joenylityksen jälkeen. Minäkin virnistän pienesti, yrittäen kuitenkin samalla pitää Siirin paikallaan, sillä se haluaa selvästikin heti paikalla kahluupaikan ihmeellisemmälle puolelle. Ratsukko toisensa jälkeen ylittää joen, ja lopulta on minun ja Siirin vuoro. Ensin Siiri peruuttaa ja ei haluakaan veteen, mutta sitten se nostaakin laukan, hypähtää veteen, ja kahlaa innoissaan toiselle puolelle. - Siiri on oikea vesipeto! naurahdan. Nyt tiedän minkälaiselta Pipsasta tuntui kun hän huomasi olevansa litimärkä, minuakin nimittäin koristaa märkä sininen pusero ja kypärä, jota peittää sadat vesipisarat. - Mikäs siinä, et ainakaan joutunut maistamaan vedenpohjaa, Lina heittää. Matka jatkuu hevosten uittamisesta puhuen, Annekin kertoo tarinansa parin vuoden takaisen kesäleirin uitosta, jossa ratsastaja jos toinenkin oli päässyt sukeltamaan Liekkijärveen. Kaikki oli kuitenkin kääntynyt parhain päin, ja kun alamme ravaamaan, Anne lopettaa tarinansa siihen, miten leiriläisiä lahjottiin kekseillä niin ettei sana vilkkaasta uitosta olisi levinnyt vanhemmille. - Siinä olisi ollut leikki kaukana, jos vanhemmat olisivat kuulleet! Elisabeth vakuuttelee. Kaunis ilma ei muutu miksikään kun parin ravi- ja laukkapätkän jälkeen siirrymme taas käyntiin. Linnut visertävät tavallista viserrystään ja oravat hyppelevät puissa. Kavioiden kopse kaikuu ympärillä sointuen taianomaisesti muihin luonnon ääniin. Mitään poikkeavaa en luonnossa huomaa, kaikki vaikuttaa olevan normaalisti, ja parempi niin.
|
|
|
Post by Lina on May 13, 2011 7:20:17 GMT 2
Aikainen aamuherätys ja pakkailut seuraavaa matkaa vartenAnne herätteli porukkaa äänekkäästi. Haukottelin raskeesti ja nousin istumaan. - Paljon kello on, sain kysyttyä sitten. - Ei vielä kaheksaakaan, Pipsa tuhahti tarkisteltuaan hetken kännkkänsä kelloa. Kuului tuhahteluaja ja runsaita haukotteluja. - Ylös kaikki, tai myöhästytään vielä, Anne sensiaan hoputti. Nousin hitaasti itsekseni tuhahtaen ylös. Pakatakkin pitäisi... Mistä aloittaisi? Lisäksi nälkä kurni vatsassa... Voisihan tässä vaikka jotain syödäkkin samalla. Ensimmäinen vaellus todella osoittautuikin raskaammaksi mitä kuvittelin. Mutta en katunut silti pätkääkään lähtöä. Jokainen söi hieman aamupalaa, ja hevosillekkin annettiin hieman heiniä - ei kuitenkaan kauheasti, etteivät ne olisi ihan ähkyssä kun pitäisi jatkaa matkaa. Söin oman leiväntapaiseni nopeasti jotta pääsisin aikaisin pakkaamaan - minulla nimittäin luutavasti menisi paljon aikaa tavaroiden löytämiseen. Siitä olin jo varma. Ja mitäänhän ei saisi tänne jäädä, tai sitä tuskin koskaan tulisi taas löytämään. Kaikki olivat melko hiljaisella päällä. Se taisi johtua todella aikaisesta herätyksestä. Itse ainakin olin vielä unenpöpperössä. Koitin harjata nopeasti hiukseni, mutta katseeni harjaili jo tavaroissa jotka pitäisi pakata. - Lina, meinaako sä pakata ollenkaan, Maiss kysyi ihmeissään. - Joo aloitan ihan just, sanahdin. Heitin harjan reppuuni. Ei tässä hiuksia ehtisi harjata, saati kiinni laittaa. Ja ponnari tuntuisi kuitenkin vain ikävältä kypärän alla. Päätin aloittaa pakkaamisen. - Onko joku nähnyt mun takkia, kyselin kaikilta. Se oli mystisesti taas kadonnut. - Jos se on se musta niin joo, Metta huikkasi ja heitti tutun takin kohti. Enpä kuitenkaan koppia saanut vaan takki lysähti maahan hienon ilmakaaren jälkeen. Poimin sen sitten amasta ja puin päälleni. Viileähän aamu oli. Luutavasti kuitenkin joutuisin riisumaan sen pian - kuumahan täällä oli. - Lina, miten sä jaksat pitää tota päälläs, Ilu kysyi ihmeissään pakkaillessaan tavaroitaan. - Joo tiukkaa tekee, mut mielummin pidän päällä nyt vähä aikaa, vastasin. Tavaroiden pakkailu sujui suht ongelmitta. - Kai kaikki on pakattu, Anne uteli. - Ei, sanahdin tunkiessani reppuun tavaroita. - Eihän nämä edes mahdu tänne, jupisin tunkiessani reppuun vielä viimeisiä tavaroita. Mitenhän ne mahtui vielä lähtiessä? - Pura ne ja aloita alusta, Maiss ehdotti. - Ei kai tässä muukaan auta, huokasin ja tyhjensin repun. Aloin sitten pakkaamaan huolellisemmin, enkä vain tunkenut tavaroita reppuun. Se näemmä auttoikin. Muillakin oli vielä pakkailut näemmä kesken. En ollut siis ainut... - Onko joku nähnyt mun kypärää, Elisabeth sitten kuulutteli kypäränsä perään. - En ole nähnyt, sanahdin katsellen ympärilleni toivoen että eksynyt kypärä ajautuisi silmiini. Tarksitin myös että omani on tallella. - Täällä se on, kiljahti sitten Pipsa kiikuttaen Elisabethin kypärää. Kumarruin jälleen reppuni puoleen ettei mitään varmasti olisi jäänyt. Muutama vielä pakkaili viimeisiä tavaroita, ja kuulutteli kadonneiden perään. Livahdin Elmon luo taputtelemaan hevosta. - Nyt kaikki on siis pakattu, hetken päästä Anne kysyi, saaden vain myöntäviä vastauksia. Lähdin kävelemään Annea kohti hymähtäen itsekkin myöntävästi. - Hyvä. Sitten hevoset kuntoon, kuului Annen määräys. Lisäkuva:Skanneri ei ollut toimintakelpoinen, ja kamera pilasi vähäisenkin laadun. Mutta toivottavasti kelpuutettava kuva silti.
|
|
|
Post by Ilona on May 13, 2011 21:55:44 GMT 2
Pysähtyminen Artsilan raviradalla kahvilla, loppumatka ja paluu Seppeleeseen
Aurinko paistoi sekä leppoisa ilmavirta kävi välillä puiden oksien läpi. Anne johti joukkoamme ravissa, välillä käynnissä ja hyvillä pitkillä suorilla laukassa. Hevoset eivät olleet moksiskaan parin päivän vaelluksesta, toisin kuin ratsastajissa se alkoi jo näkyä. Yritin itsekkin parhaani mukaan piilottaa hehkeät silmäpussini.
- Tekisi mieli hankkia uusi satula, en ole huomannutkaan kuinka jalustinhihnat hankaavat inhottavasti jalkoihini, Pipsa irvisti ja siirsi jalkaansa jotta näkisin hankauman aiheuttajan. - Haha, uskon että mieluummin istuisin Siken satulassa, kuin Humun harjoitusravissa, Elisabeth naurahti, saaden peräänsä muutaman kikatuksen.
Anne näytti merkin, että meidän pitäisi siirtyä käyntiin.
- No niin, enää lyhyt matka Artsin raviradan kahvioon, voidaan pitää siellä pieni tauko, Anne hymyili. Hänestä näki, että häntäkin piristi ajatus päästä Seppeleeseen, tyttö- ja hevoslauman paimentamisen takia.
Kuulin helpotuksen huokauksia, sellainen taisi päästä minunkin suusta. Ravasimme vielä muutaman minuutin, kunnes näimme edessämme Artsin raviradan. Siirsimme hevoset käyntiin ja laskeuduimme selästä raviradan pihalla. Löysäsin Tiian satulavyötä ja taputin tammaa. Reino ja Taigakin taisivat olla mielissään pienestä lepotautosta ja hevoset melkein puskivat päällänsä ratsastajansa kumoon. Kun ratsut olivat turvallisesti kiinni, Anne kutsui meidät kahvioon. Kävelin kankeasti kahvilaan, mutta huomasin kyllä, että Metalla ja Linallakin oli ilmeisesti vaikeuksia kankeutensa kanssa. Hysteerisesti naurahdimme toisillemme, ennen kuin astuimme kahvilaan.
Kahvit ja teevedet oli keitetty sekä limsaakin tuotu ja janoiset ratsastajat alkoivat innokkaasti kaataa limsaa laseihin. Tauko oli lyhyt, sillä meidän piti päästä Seppeleeseen ennen iltaa ja uupuneet vaeltajat halusivat myös varmasti pian omaan sänkyyn nukkumaan, joten lähdimme puolessa tunnissa taas matkaan. Tiia painoi ärsyttävästi ohjille, joten loppumatka ei ollut mukavaa käsilleni. Monen päivän vaellus oli ollut joidenkin osalta ehkä kivulias tai tuskainen, mutta onneksi meillä oli ollut myös hauskaa, joten pieni kipu jaloissa ei tuntunut haittaavan kenenkään mieltä.
- Ollaanko pian perillä? Maiss kysyi toiveikkaasti, ehkä hän tunnisti tuttuja maisemia. - Vielä hetki, Anne sanoi ja käänsi päänsä taas eteenpäin. - Aivan kuin Taiga jo tietäisi missä olisi, Lina sanoi. Itsekin huomasin että hevoset olivat hieman piristyneet ja lisänneet vauhtia raviinsa. Ehkä ne tosiaan tunnistivat olinpaikkansa ja tiesivät olevan pian perillä.
Laukkasimme vielä pellon halki, kunnes jatkoimme loppumatkan kävellen. Aurinko alkoi laskea, kunnes käänsimme hevoset tallin pihaan. Anne käski hoitaa hevoset iltapuulle ja sen jälkeen pääsisimme kotiin. Samalla kun hoidimme ratsujamme, kertasimme vielä vaelluksen tapahtumia. Hoidin Tiian ja annoin sille iltasuukon, kiitin Annea vaelluksesta ja menin parkkipaikalle odotttamaan äitiä.
Anteeksi, aika huono teksti, mutta jotain yritin kirjoittaa samalla kun katson jääkiekkoa.. ;< Kuva tulossa!
|
|