|
Post by Daniel on Sept 26, 2014 22:31:22 GMT 2
Hevostani kyllä kuuntelen 26. syyskuuta 2014 Satoi. Maneesissa se ei kuitenkaan haitannut. Topi liiteli allani täydellisesti avuilla, rentona, tarmokkaana, miellyttävänä. Se oli niin taipuisan ja pehmeän tuntuinen, että musta tuntui melko euforiselta ratsastaa sitä. Siinä hetkessä, istuessani huikean hienon hevosen selässä, olin flow-tilan vietävissä. Kaikki ne kerrat, joina olin kyseenalaistanut harrastuksen - tulevan ammattini - mielekyyttä... savuna ilmaan. Mä en epäillyt. Mä en epäillyt nyt, kun tiesin, miksi tätä tein. Näiden hetkien takia. Onnistumisten, flown, yhteistyön. Annekaan ei puhunut, katseli vain ja piti näkemästään. Eilinen väsymykseni oli kuin poispyyhkäisty. Syksyn synkeys ei olisi koskaan tuntunut missään, jos mun ei olisi milloinkaan tarvinnut poistua tällaisista hetkistä. Jos olisin aina vain voinut kiivetä hevosen selkään, ratsastaa sen valmentajan avustamana loistavaksi ja nautiskella työn tuloksista, en olisi välittänyt, vaikka syksy olisi ollut ympärivuotinen olotila. Olin tyytyväinen tietäessäni, että pian ratsastaisin takalistoni helläksi lähestulkoon jokainen päivä. Se tiesi enemmän hetkiä, jolloin keskityin vain siihen enkä mihinkään muuhun, ja keskimäärin mä olin silloin oikein tyytyväinen elämääni. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, eikös sitä niin sanota? Pian jo loppuvenyttelin ja -vanuttelin Topia, joka oli edelleen mahtavan tuntuinen. Kävelin pitkät loppukäynnit ja toden sanoakseni mun teki mieli vihellellä, niin hyvä mieli onnistumisesta tuli. Eipä olisi eilen uskonut! Tallissa näin Lynnin rapsuttelevan Alexia yhdessä Odelien kanssa. He olivat varmaankin siistineet ruunan harjaa, jos osasin yhtään päätellä, ja nyt juttelivat pitkään ja hartaasti. Mistähän? Ehkä Alexista ja sen ratsastamisesta tulevina kuukausina... ja, huokaisin mielessäni, ehkä tiesinkin, mistä muusta he saattoivat jutella. Kun Lynn lopulta erkani Odeliesta, olin jo hoitanut Topin ja pyyhin sen varusteita puhtaaksi satulahuoneessa. "Dani, jokohan mekin..." "Ei", keskeytin varmuuden vuoksi, jos tiedossa olisi minkäänlainen vauva-asia. Parempi olla päästämättä Lynniä vauhtiin sen asian suhteen. "Ei?" Lynn häkeltyi. "Niin, ei tosiaan vielä." "Ai, onko sulla sitten vielä paljonkin hommia vielä tekemättä?" tyttöni kysyi kulma koholla ja jokseenkin huvittunut ilme kasvoillaan. "Mitä sä oikein olit kysymässä?" uskallauduin ihmettelemään. "Sitä vaan, että lähdetäänkö jo kotiin." "Ahaa", huh. "Mennään vaan. Heh."
|
|
|
Post by Daniel on Sept 27, 2014 0:03:44 GMT 2
|
|
|
Post by Daniel on Sept 30, 2014 18:00:39 GMT 2
Topi, tuuliviiri 30. syyskuuta 2014 Puoliveriori tuijotti mua nenänvarttaan pitkin. Sen pää keikkui korkeuksissa ja seistessään ryhdikkäänä kirkkaassa, syksyisessä auringonpaisteessa, joka sai sen karvan hohtelemaan syvänpunaisena, se oli ylpeyden perikuva. Hevoskirjojen ja -elokuvien ylväs satuori, joka antautuisi vain harvojen ja valittujen luottoystäväksi ja antaisi heille kaiken lojaalisuutensa, se Topi oli päättänyt olla tänään. En vielä tiennyt, tulisinko olemaan yksi niistä harvoista ja valituista. Saadakseni sen selville minun oli ensin napattava hevonen kiinni. Topin lihakset värähtelivät eittämättä sen loimen alla ja vahva kouluhevosen kaula kaartui, kun kävelin sen rinnalle. Rapsutin Topia rauhaneleenä ja se puuskahti pienesti. "No, ukko, suostutkos lähtemään mun kanssani sisälle?" kysyin hänen karvaiselta korkeudeltaan, joka tutkiskeli parhaillaan takkini hihaa. "Ilmeisesti suostut." Puin hevoselle riimun ja lähdin johdattamaan sitä portille. Portin pielessä oli kuitenkin vesilätäkkö, joka sai Topin pysähtymään ja pörhistymään entisestään. Tänään hevonen tuntui suuremmalta kuin yleensä - se kulki niin ryhdikkäänä ja varpaillaan, että oli kuin se olisi kasvanut monen monta senttiä korkeutta. Arvelin, että se saattaisi olla hyvin täynnä tulta ja tappuraa, kun pääsisin selkään asti. Se oli sitä jo nyt. Lätäkön ohi Topi käveli sipsutellen. Sen jälkeen se palasi ylhäiseen marssityyliinsä ja pihan poikki kulkiessamme se kajautti ilmoille korvia vihlovan hirnunnan, jota eräs tätiratsastaja vallan säikähti. "Torvelo", tuhahdin Topille. Tallissa orhi kävi läpi ruunanrupsukka-vaiheen. Kun laitoin sitä valmiiksi ratsastusta varten, se vain torkkui ja nuokkui ja näytti kaikin puolin elämäänsä kyllästyneeltä kehänkiertäjä-tuntiraakilta. Ellen olisi paremmin tiennyt, olisin itsekin uskonut sen olevan joku kapinen, kankea ruuna, jonka elämäntehtävä oli olla mahdollisimman ikävystynyt. Kentällä oli meneillään alkeistunti, joten painelimme Topin kanssa maneesiin. Siellä fruittari-Jesse treenasi pinkkiä estehonkkeliaan ja Salma pyöri pienellä harmaalla ponillaan mukana. Topi ryhdistäytyi välittömästi nähdessään Tollon, kilpailevan macho-orin, ja Bonnien, neidon, jonka huomiosta tulisi kilpailla. Pyörittelin silmiäni mukamas-sivistyneelle kouluhevoselle, joka käyttäytyi selkäännousutilanteessa kuin kouluttamaton kakara. Tiedossa lieni hermoja raastava tovi jos toinenkin, ennen kuin Topi olisi edes siedettävä ratsastaa. Aloitin laukkaverryttelyn, kun Salma ja Jesse ryhtyivät kävelemään ratsuillaan välikäyntejä. Hyvä kun eivät kävellet käsikkäin, yök. Kyllä pinkissä rakkauskuplassaan kuhertelevat pariskunnat olivat sitten ällöttävän yököttävä näky. Hetkinen, armas lukija - sanoitko juuri mielessäsi, että paraskin puhuja? Höpö höpö. Mä en koskaan kuherrellut ällösöpöilyksi asti, koska rajansa kaikella. Topi oli melkoisen kireä vielä silloinkin, kun koetin ratsastaa avotaivutusta mahdollisimman etenevässä, suuressa ravissa ja Salma sanoi sen näyttävän mahtavalta. Siihen kurtistin vain kulmiani vastaukselta. Saattoi se näyttääkin paremmalta kuin miltä tuntui. Toisinaan hevonen oli näyttävä ollessaan itseään täynnä ja hieman jännittynyt, mutta mun makuuni Topi ei ollut tarpeeksi hyvin läpi ja avuilla. Siitä tulisi paljon hienompi, kunhan se olisi sekä itseään täynnä että yhteistyökykyinen ja vastaanottavainen avuilleni. Sellaisen yhdistelmän työstäminen vei aikaa. Lopulta palaset tuntuivat loksahtavan paikalleen yhdessä askeleessa. Vastalaukkaa ratsastaessani tunsin aivan yhtäkkiä, kuinka Topi antoi periksi niskastaan, josta se oli siihen saakka ollut vahva. Yksi puolipidäte meni täydellisesti läpi, hevonen myötäsi, mä myötäsin ja Topi tuli entistä paremmin läpi selästään. Se pyöristyi ja sen liike suuntautui juuri sinne minne pitikin. Mä hymyilin helpottuneena, kun hevonen pysyikin niin hyvänä eikä kyse ollut ohikiitävästä hyvästä hetkestä. Sen hetken jälkeen Topia oli niin ilo ratsastaa, etten olisi millään malttanut lopettaa. Jouduin tekemään niin paljon töitä sen eteen, että se keksi ryhtyä hyväksi ratsastaa, että harmitti aivan valtavasti siirtää se käyntiin ja antaa pitkää ohjaa. Harmia vähentääkseni päätin lähteä maastoon kävelemään. Oli niin kaunis keli, että miksi olisin hukannut sen maneesin seinien tuijotteluun? Siksi, mitä seuraavaksi tapahtui. Ehdimme hädin tuskin ulos maneesista, kun raju tuulenpuuska pölähti sekoittamaan pakkaa. Topi loikkasi niin vikkelästi, ettei mulle jäänyt juurikaan aikaa miettiä mitään tai takertua mihinkään. Topin väistäessä vauhdilla sivuun mä kohtasin maan oikein rämähtäen. Putoamisissa on se ikävä puoli, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän ne sattuvat. Nyt olisin takuulla kironnut kuin kiukkuinen satamajätkä, mikäli keuhkoissani olisi ollut sellaiseen ilmaa. Onni onnettomuudessa, että useammankin kerran kipsattu vasen käteni, joka jäi rytäkässä alimmaiseksi, säilyi tällä kertaa ehjänä, vaikka puutuikin hetkeksi ja kolotti sen jälkeen ikävästi. Lantio sai melkoisen tärskyn ja irvistin tiedostaessani, etten pariin päivään kävelisi - saati ratsastaisi! - normaalisti. Persus sentään, että pitikin sattua. Topi huiteli onnellisesti edestakaisin kentän laitaa häiritsemässä jatkotuntia. Toinen jalustin oli heilahtanut satulan yli sen toiselle kyljelle ja ohjat se oli ehtinyt polkaisemaan poikki. Könysin jaloilleni ja harpoin kömpelösti orin perään. Olipa noloa, pudota sillä tavalla jatkokurssilaisten silmien edessä. Onneksi Topi näytti olevan hetkellistä aivovauriotaan lukuunottamatta kunnossa. Anne sai sen pysäytettyä, ennen kuin ehdin sen luokse. "Taisi sattua", Anne tokaisi vilkaistuaan kerran tuskaista naamaani. "Taisi, joo", puuskahdin. "Kylläpä se osasi yllättää. Se oli niin hyvä ja rento maneesissa, etten mä edes ajatellut, että se lähtisi tuulen mukaan." "Voi Topi, senkin hölmö hevonen", Anne huokaisi, mutta silitti hevosen kaulaa kaikesta huolimatta. "Se näyttää olevan kunnossa. Miten pahasti sun kävi?" "Kolhuja vaan", sanoin. "Parempi, etten ratsasta pariin päivään. Mä olen huomenna niin jäykkä, että hyvä jos sängystä pääsen ylös." "Älä huolehdi Topista, mä saan sen kyllä liikuteltua, kun Pirrekin on apuna täällä", Anne vakuutti. Nyökkäsin kiitollisena, nappasin Topin itselleni ja lähdin sen kanssa sisään hakemaan juoksutusliinaa turvavarusteeksi loppukäyntejä varten. Ohjatkin pitäisi vaihtaa, mutta ensihätään tyydyin vain näpertämään ne solmulle. Saatuaan kerran pöllöillä oikein kunnolla Topi kuitenkin päätti käyttäytyä ihan ihmisiksi. Juoksutusliinaa ei enää tarvittukaan, sillä yhtäkkiä hevonen oli oma järkevä ja rauhallinen itsensä. Mitenhän sitä oppisi ymmärtämään, mitä näiden elukoiden päässä oikein liikkui?
|
|
|
Post by Daniel on Oct 3, 2014 18:16:01 GMT 2
Tutkimaton on lapsen mieli 3. lokakuuta 2014 Laulettuamme Jasonille sain katsella hämmentyneenä sivusta, kun klopinmokoma vei mun daamini. Okei, ajattelin, sallittakoon se synttärisankarille, jonka kunniaksi tarjolla oli kakkua myös mulle. Siitä hyvästä saatoin vähän lainatakin tyttöystävääni sellaiselle, joka kohteli häntä oikein ja huomaavisesti. Pannahinen, muistinkohan mä aina tarjota Lynnille tuolia? En varmaankaan... Toden totta, pikkuäijä oli tainnut jo omaksua aika monta hurmauskeinoa. Olihan se nyt aika hyvässä opissa ollut, tuumasin ja röyhistin henkisesti rintaani. Istuskelin hyvän tovin kakkukahveilla, kunnes arvioin, että voisin jo kylliksi kohteliaasti poistua paikalta. Huomatessaan mun nousevan Jasonkin ponnahti jaloilleen, sanoi jotain pöytäseuralaisilleen ja livahti mun perääni. Jäin odottelemaan pikkumiestä portaikkoon. "Huh", Jason puuskahti. "Tarpeeksi huomiota hetkeksi aikaa..." "Ai, voiko sitä saada tarpeeksi?" kysyin kulmaani kohottaen. "Ihan vaikutit nauttivan tähtihetkestäs." "No olihan se ihan kivaa, aluksi, mutta kohtuus kaikessa", Jason sanoi pikkuvanhaan sävyyn. "Mitä sä ajattelit tehdä?" "Ratsastan Topin lyhyesti", sanoin. "Se tarvitsee vähän palauttelevaa liikuntaa; eilen se on ollut Annen kanssa valmennuksessa. Tuutko sä kattomaan?" "Tuun ja voin vähän vahtia, että ratsastat kunnolla", mukelo lupasi ah-niin-armollisesti. "Uuu." Topin satuloimisessa ei kauan mennyt. Pian olinkin jo maneesissa nousemassa jakkaran päältä kyytiin. Kuulin Jasonin kehuvan, kuinka hän kyllä pääsisi ilman jakkaraa Topinkin selkään. Huomautin, ettei kyse ollut siitä, ettenkö mäkin pääsisi, vaan hevosen selän ja varusteiden säästämisestä; siitä, mistä Annekin paasasi alituiseen. Tosin... olin yhä putoamisen jäljiltä niin jäykkä, etten ollut aivan takuuvarma siitä, olisinko kuitenkaan juuri tänään kiivennyt kyytiin kovinkaan ketterästi. Sitä en tietenkään myöntänyt ääneen. Topi oli hieman löysä ja väsyneen tuntuinen. Jason ruoti kovaan ääneen mun kulmien ratsastusta ja sitä, etten kyllä tehnyt mitään oikeita ratsastusradan teitä vaikka olisin voinutkin. Ei, mä kiertelin ympäri kenttää ja käytin kaiken tilan hyödyksi. Topi alkoi pehmetä, ja väistöjen myötä tunsin sen heräilevän mukavasti takaisin henkiin. Se oli kuluneen vuoden aikana saanut vähän lisää voimaa, minkä myötä sen liikkeeseen oli alkanut tulla lisää säätövaraa. Nyt annoin sen edetä pitkänä ja pyöreänä. En ratsastanut kauan. Teimme kaikki askellajit läpi molempiin suuntiin ja sitten oli jo aika lopetella. Ihme ja kumma, Jason oli jaksanut katsella meidän sileäntyöskentelyä koko tämän ajan ja seurasi mua ja Topia varjona sisälle ja karsinalle asti. Ryhdyin hoitamaan hoidokkiani lepokuntoon Jasonin katsellessa vieressä ja jutellessa välillä jotain kepeää. "Daniel", kuulin pian Jasonin sanovan pohdiskelevaan sävyyn. "Mmh", mumahdin kumartuessani puhdistamaan Topin etukaviota. "Miksei sulla ole lapsia?" Jason kysyi - ihan puskista, puun takaa, out of the blue. Miksi lapsi sellaisia mietti? Äitinsä paksuuntuminenko sen ajoi tämmöisiä ihmettelemään? "Miten niin?" oli ainoa, mitä sain vastattua. "Pitäisikö mulla olla?" "No miksei pitäisi?" poju kysyi nasevasti. "Sä olet kuitenkin aika vanhakin jo ja yleensä aikuisilla on lapsia." Ähkäisin. "Mä olen 23", huomautin. "En mä ole mikään vanha..." "Oletpas", Jason intti, ja ehkä mä sitten yhdeksänvuotiaan näkökulmasta olin. Olin mäkin ala-asteikäisenä katsonut vanhojaan tanssivia lukiolaisia niin kuin ne olisi maailman aikuisimpia ihmisiä. Ne oli olleet mun mielestä jokseenkin sama asia kuin kolmekymppiset, perheelliset ihmiset - en mä muksuna ollut tehnyt eroa eri-ikäisten aikuisten, tai täysi-ikäisten ihmisten, välille. "Ja sitä paitsi", Jason jatkoi itsepintaisesti. "Sulla on kiva... nainenkin... Lynn." Poika takelteli hieman hakiessaan sopivaa termiä kuvaamaan Lynnin roolia. Lynnin, josta Jason tuntui pitävän oikein kovasti. Oikeastaan mä en edes ihmetellyt miksi - siis sen lisäksi, että tyttöystäväni oli tietysti munkin mielestä mahtava persoona ja kaiken lisäksi kaunis kuin pieni keijukainen, siitähän piti kaikki lapset. Aina, poikkeuksetta. Mä en oikeastaan tiennyt, mikä siinä oli, mutta niin siinä kävi aina. Kun lapsi tapasi Lynnin, Lynn sai aina pienen ihailijan. Tytöistä, pojista, ihan pienistä ja vähän isommistakin. Ehkä se oli se tapa, miten se osasi keskustella lasten kanssa. En muistanut Lynnin juuri koskaan kohdelleen lasta itseään alempana tai ylipäänsä niin kuin pientä lasta usein kohdellaan. Se puhui niille kuin vertaisilleen, antoi niiden olla juuri niin isoja kuin ne olivat ja tuntea olevansa tasaveroisia aikuisen kanssa. Jasonkin, joka halusi aina olla isompi kuin olikaan, viihtyi enimmäkseen ilmeisen hyvin mun tyttöystäväni kanssa - ehkä juuri edellä mainitsemastani syystä? "Ja mä olen kuullut, että teillä on kuitenkin iso talokin ja kaikkea", Jason keskeytti mun ajatuksenjuoksuni jokseenkin... ovelan näköisenä. "Hei, oikeasti - miksen mä ole koskaan käynyt sun luona, vaikka mun äiti on? Mähän sun kaverisi olen!" Ihan totta, aika hyvä kysymys, oli ensimmäinen ajatukseni. Sitten pysähdyin miettimään. Miksi Jasonin olisi pitänyt saada käydä mun luonani? Odelien Lynn kutsui kahville ja katsomaan Veeraa, nuorta tammaansa, jonka oli kouluttanut itse, ja tallin entisiä laukkahevosia. Niitä Mallaspurossa oli peräti kaksi. Anyway, Odelie oli kai kaivannut lapsetonta aikaa ja tullut ilman Jasonia, joka varmaan olisi kyllä ollutkin innoissaan kaikesta, mitä Vänrikinmäen tiluksilla oli meneillään. Ja nyt kun Jason oli aloittanut tuohon syyllistävään sävyyn, tuntui kamalan vaikealta keksiä vastausta, jolla olisin voinut torpata moiset haaveet menettämättä pikkumiehen ystävyyttä. Pahus vie. Olin tainnut antaa pikkulapsen johdatella mut ansaan. Lynnille näin ei olisi kyllä käynyt, se olisi huomannut aikeet heti alkuunsa ja keksinyt tavan kiertää ne, jos olisi halunnut. Niinpä mä sitten tein sen. Avasin suuni ja sanoin: "Ihan hyvä pointti. Kai sun pitäisi meillä käydä? Huomenna tuun tänne pitämään ponikerhon tapaamisen. Tuu auttamaan mua, jos pääset, ja mennään sitten meille. Voidaan käydä maastossakin - kokeilet vaikka Mikkoa - ja mä palautan sut sitten illalla kotiis. Jos sun äitilläs ei oo mitään sitä vastaan, että tuut meille." Jason katsoi mua kuin tyhmää kuultuaan viimeisen virkkeeni. "Riläks", se sanoi nokkavasti. "Kyllä mä saan mun frendien luona käydä. En mä ole mikään pikkuvauva, mulla oli tänään synttäritkin, jos et muista." Niin kai sitten. Puhdistin Topin loput kaviot hajamielisenä, kun Jason jo mennä viipotti kertomaan Odelielle meidän sopimuksesta. Mäkö olin nyt sitten ihan totta vapaaehtoisesti tarjoutunut viettämään vapaa-aikaani lapsen kanssa? Ja päästämään sellaisen kotiini, kaiken muun lisäksi? Great. Well played, Daniel. Pirskatin Jason. Miten se saikin ajettua tahtonsa läpi noin kamalan ovelasti? Mä tiesin ainakin, etten tahtonut lapsia ennen kuin oppisin olemaan yhtä fiksu kuin mokomat. Taputin Topin kaulaa, ennen kuin poistuin etsimään Lynniä. Kai sillekin oli ilmoitettava, että meillä olisi huomenna kunniavieras kylässä.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 9, 2014 13:32:13 GMT 2
Joko nyt, joko nyt, joko nyt 9. lokakuuta 2014 Topi oli malttamaton. Minäkin olin, mutta ihan eri syystä. Siinä missä Topilla oli mitä ilmeisimmin nälkä, mä odotin jotain paljon suurempaa totuuden hetkeä kuin ruoka-aikaa. Laila oli paisunut kuin pullataikina syksyn edetessä ja nyt Anne oli ilmoittanut, että tammalla oli vahatapit. Olin siis jo aivan varma, että hyvin pian saisin tutustua uuteen tulokkaaseen, ensimmäiseen omaan hevoseeni, omaan varsaani. Jumanpliut, miten kovasti mua jännitti! Olisipa se terve. En tiennyt, oliko varsa tamma vai ori, mutta minun se olisi joka tapauksessa. Ihan omani. Ja okei, valmentajani omistaisi siitä osan, mutta kaiken työn tekisin minä itse. Jotta en ehtisi hermoilla loputtomiin, otin Topin kiusattavakseni ennen hevosten päiväruokintaa. Maneesissa mä kokosin sitä, ratsastin paljon piruettilaukkaa ja laajoja, huolellisia työskentelypiruetteja, joilla se ei saanut lainkaan ruuvata sisäjalan ympäri tai vain heittäytyä pohjettani vasten. Sen täytyi pysyä pystyssä ja polkea, polkea myös sillä sisätakajalalla. Oikeassa kierroksessa sain todella nähdä vaivaa, ennen kuin työskentelypiruetit sujuivat läheskään yhtä hyvin kuin vasemmalle. Tein pari ihan kelpo puolipiruettiakin vasemmalle, kun Topi vielä jaksoi keskittyä työskentelyyn. Hyvin kokoavan ratsastuksen jälkeen halusin päättää työskentelyn oikein hyvin venyvällä hevosella. Topi alkoi kuitenkin olla jo eri mieltä. Se rupesi kiireiseksi. Se oli jo aiemmin ollut hankala saada keskittymään minuun, mutta loppuverkka vasta koetus olikin. Tallissa Kasperson oli ehtinyt jakamaan Topinkin karsinaan ruoat valmiiksi, joten hoidin hevosen käytävällä. Ori steppasi steppaamistaan ja heilutteli päätään niin, että kiinnitysnarut kilisivät. Huokaisin syvään ja aloin jo ärsyyntyä hevoseen, jolla oli tuli sen paikan alla, missä ei olisi pitänyt olla. Koetin olla mahdollisimman nopea toimissani, ennen kuin Topi repisi mun hermoni riekaleiksi omalla riekkumisellaan. Toisinaan se käyttäytyi kuin pikkukakara. Oli hyvin lähellä, etteikö Topi olisi ryysinyt karsinaansa tylysti mun ylitseni. Sitä en kuitenkaan sallinut, en, vaikka halusin jo itsekin päästä vilkaisemaan Lailaa sen sijaan, että pitäisin nälkäiselle hevoselle käytöskoulua. Kun Topi pääsi tyytyväisenä mussuttamaan ruokaansa, kipitin minä vauhdilla Lailan karsinalle. Siellä tamma oli, suurena kuin vuori. Se oli kömpelön näköinen. Astuin kimon karsinaan jutellen sille vaimeasti ja hymyilin, kun Laila lörpäytti korviaan ja venytti kaulaansa mua kohti, kunnes sen oli otettava yksi askel lähemmäksi. Sivelin valkeaa läsiä sormillani ja annoin toisen käden valua Lailan harjamartoa pitkin säkää kohti. Laila puhalsi tyytyväisen oloisena. Sain sivellä sen pyöreää kylkeä tamman raaputtaessa silmäkulmaansa olkapäätäni vasten. "Joko sä pian voisit pullauttaa tämän ulos, mitä luulet?" kysyin Lailalta, joka ravisteli päätään. "Etkö edes, vaikka pyytäisin nätisti?" Sinä päivänä mun ei tehnyt mieli poistua tallilta. Palloilin ympäriinsä ja ojensin auttavan käteni joka paikkaan, jonne sitä suinkin tarvittiin, jotta mulla olisi ollut joku syy olla tallilla vielä hetken pidempään. Sovin Annen kanssa, että mut hälytettäisiin paikalle, jos jotakin tapahtuisi, ja tiesin niin tehdessäni, etten malttaisi nukahtaa illalla. Voisihan olla, että Laila pihtaisi varsaansa vielä kauemmin kuin arvelinkaan, mutta minä olin odottanut sitä saapuvaksi jo niin pitkään ja hartaasti, ettei mieleeni enää mahtunut juuri muuta. Miten jännittävää olisi saada vihdoinkin tavata mun oma hevonen.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 25, 2014 12:46:21 GMT 2
Superaikuisuuden kynnyksellä 25. lokakuuta 2014 Hyvänen aika. Silloin kun minä olin nuori, minulla ei ollut hevosta, omakotitaloa (ja lyhennettävää lainaa, krhm) eikä nykyisiä saatika tulevia pikkuihmisiä vastuullani. Istuessani Topin selässä tänä seesteisenä lauantaipäivänä olin suorastaan kauhusta kankea, mikä kyllä heijastui hevoseen, mutta enhän mä sitä juuri huomannut. Nyt oli suurempia huolenaiheita mielen päällä. Kurkussa kävi vähän väliä pala ja sydän tuntui musertuvan kaiken tämän kauheuden keskellä. Tunsin kylmän hien vaanivan jossakin pinnan alla. Mulla oli meneillään kriisi, ja uskokaa pois, kyseessä ei ollut krapula. Anne yritti valmentaa mua. Kaunis ajatus, ihan hyvä toteutuskin - periaatteessa. Ei ollut Annen vika, etteivät mun aivoni kyenneet käsittelemään hänen ohjeitaan juuri nyt. Oli nimittäin niin, että tänä aamuna herätessäni olin havahtunut uudenlaiseen todellisuuteen. Kamalaan, raadolliseen, kurjaan, hurjaan todellisuuteen, jossa minä olin... aikuinen. Aikuisten oikeasti aikuinen. Ei leikisti aikuinen, ei keskeneräinen aikuinen, vaan ihan valmis tositosiaikuinen. Vastuullinen superaikuinen. Tai siis, ulkoisesti mä olin sitä ja sisäisesti olin vaan paniikissa. Muutama vuosi takaperin tilanne oli ollut aivan eri. Olin ryhtynyt Topin hoitajaksi kunnianhimo verisuonissani virraten. Motiivi teon takana? Kilpahevonen, jonka kanssa voisin edetä nopeasti, oppia uutta ja ehkä vähän kisailla ja menestyä. Halu olla vähän erityinen ja muita parempi. Kyllä, tuon parikymppisen pojan, joka silloin olin, mielestä kilpahevosen ja jalostusorin hoitaminen ratsastuskoulun pullaponien ja niiden puunaajien seassa nosti minut vähän jalustalle ja muiden yläpuolelle. Ainahan mä olin ollut hyvin kilpailunhaluinen. Olin valinnut harrastukseni kautta aikojen siksi, että ne olivat olleet cooleja, ja halunnut olla niissä huomiotaherättävän hyvä. Lätkää olin ryhtynyt pelaamaan, koska silloin pikkunappulana se oli ollut poikien keskuudessa suosittu harrastus. Eihän kukaan ollut mitään, jos ei pelannut joko lätkää tai futista, ja lätkässä mun rämäpäistä persoonani kiehtoi kova vauhti, nopeatempoisuus, fyysisyyskin. Sitten mä olin huomannut, että tytöt tykkää musikaalisista pojista ja ryhtynyt soittamaan kitaraa ja leikkimään jotain laulajaa. Sillähän mä sainkin huomiota ja mun ego paisui entisestään (kyllä, se oli mahdollista). Lähtiessäni ensimmäistä kertaa elämässäni laskettelulomalle en vilkaissutkaan suksien suuntaan, koska kyllähän nyt lumilautailu on the thing, jos rinteessä kerran piti kekkuloida. Se oli edes tyylikästä, toisin kuin suksilla liukuminen. Okei, mä en ehkä ollut vielä saavuttanut tyylikkyyden tasoa, sillä laudalla vietin enemmän aikaa turvallani kuin turvallisesti jaloillani. Ratsastus? Sanottakoon, ettei ratsastavat pojat olleet mikään siisti juttu vielä niihin aikoihin, kun mä alotin. Myönnän suoraan, että aloitin ratsastamisen, koska mutsi oli aina ollut hevosihminen ja faijakin omalla tavallaan, niihin keskittyvänä eläinlääkärinä. Pohjimmiltani mä olinkin vanhempieni poika. Niin paljon kuin teini-iässä kapinoinkin ja yritin olla iso, se ominaisuus ei koskaan poistunut musta. Mulle ei koskaan ollut "ihan sama", mitä mun äiti ja isä musta ja mun tekemisistä sanoi. Silti mä olin kiirehtinyt typerästä teosta toiseen miltei koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kaiken kaikkiaan mä en koskaan ollut mikään varhaiskypsä, helppo ja järkevä unelmalapsi. Mä olin kovapäinen, huomionhakuinen ja monesti lapsellisuuteen taipuva koviskakara. Ja vasta nyt mä aloin tajuta, etten ollut enää se sama henkilö. Nyt, kun tapahtui suuria, mua ja mun elämääni järisyttäviä asioita. Oma varsa, valmistautuminen tulevaan ammattiin, yhteinen lemmikki... ja lapsia. Lapsia. Enää en voisi välttää sitä kohtaloa, koska juna oli jo täydessä vauhdissa ja hyppäämällä kyydistä menettäisin henkeni. Lynn oli sanonut kyllä ja mun ahdistuneesta anelustani huolimatta se oli ollut lopullinen, painava sana. Kyllä? Tajusikohan kukaan muu kuin mä, mitä se tarkoitti? Mun pitäisi ihan oikeasti jättää kakaraminuuteni taakse. Musta olisi pakko tulla aikuisten oikeasti aikuinen, joka kykenisi olemaan esimerkki ja näyttämään mallia tasapainoisesta elämästä ja mistä lie, en mä edes tiennyt mitä lapsille piti opettaa. "Daniel, en tahtoisi olla ilkeä... mutta mikä IHME sua oikein vaivaa? Ratsastat huonommin kuin koskaan ennen! Pysähdy siihen ja mieti, onko järkeä jatkaa valmennusta", Anne keskeytti paniikinsävyttämät pohdintani ja marssi meidän luokse, kun sain Topin seisahtumaan nättiin tasapysähdykseen. "Jos tämän tallin höperö teinimeininki on valuttanut sultakin aivot korvasta tyynylle yön aikana, älä ratsasta mun hevostani. Se ei ansaitse huonoa ratsastusta. Mistä kummasta nyt kiikastaa?" "Lapsista", pihahdin vaivalloisesti ja Anne tuijotti minua hölmön näköisesti suu auki. "Anteeksi... mistä? Puhu selkeämmin." "Lapsista", urahdin nyt kuuluvammin ja sydän tuntui taas hetken verran korsettiin kiristetyltä vyötäröltä. Kylkiluut naps poikki. "Anteeksi?" "No kun mä vasta kuulin, että, että, että, äh. Tää on vähän iso juttu mulle nyt... Siis se, kun musta tulee, musta on tulossa, mä olen kohta, äh", änkytin ja tunsin itseni säälittävyyden huipentumaksi. "Musta tulee... musta tulee kummisetä. Ja sitä paitsi me ollaan hankkimassa yhteinen kissa. Lynnin kanssa." Annen kasvot kuvastivat sellaisia tunteita, etten ollut ihan varma, mitä se ajatteli. Lopulta se purskahti nauruun. Mä hieraisin kummastuneena niskaani. "Ymmärsinkö mä nyt ihan oikein? Se, että Odelie pyysi sua kummisedäksi, sai sut niin pois tolaltaan, että unohdit kokonaan osaavasi ratsastaa? Sinä, tuleva ammattilainen ja monta vuotta kovaa työtä ratsastuksesi eteen tehnyt ihminen? Ja miten se kissa liittyi mihinkään?" "No kun mun pitää nyt aikuistua ja ruveta esimerkilliseksi kummisedäksi", inahdin, mutta aloin pikkuhiljaa tuntea oloni naurettavaksi. "Se kissa on meidän yhteinen. Yhteinen lemmikki ihmisen kanssa kai tarkoittaa sitä, että ollaan tosissaan?" "Onhan teillä koirakin", Anne sai naurultaan sanottua. "Ja kai te olette tosissanne olleet aiemminkin, kun olette sitä isoa taloa ruvenneet maksamaan omaksi." "Teknisesti ottaen se koira on vain mun", puolustauduin. "Voi Daniel, tätä mä en koskaan uskonut sanovani sulle ääneen, mutta joskus sä olet kyllä... Tai ei, en mä sano sitä. Keskitytään nyt ihan vain ratsastamiseen. Nyt, kun sait huolesi lausuttua ääneen, pystyisitkö ratsastamaan niin kuin Topi ansaitsee?" Anne kysyi ja mä nyökkäsin hitaasti. Mun olo oli yhä vähän pöllämystynyt, mutta yritin sentään parhaani mukaan ratsastaa oikein. Topi oli tänään hidas ja sen takaosa oli jäänyt jonnekin maneesin oven toiselle puolen. Se reagoi jalkaani todella tehottomasti, joten sain paiskia todella lujasti hommia ja olla itse nopeaakin nopeampi. Ihan parhaimmilleen Topi ei koko valmennuksen aikana yltänyt, mutta ei kai aina tarvinnut. Ainakin se parani huomattavasti alkutunnista - tai mun ratsastukseni parani. Loistavakin hevonen on vain yhtä hyvä kuin sen ratsastaja, mulle välillä sanottiin. Aloin todella ymmärtää, mitä sillä tarkoitettiin. Topi oli ratsastuksen jälkeen hikinen kuin pieni porsas. Niinpä vein sen pesukarsinalle. Kävellessäni poniboksin ohi kohtasin kuvottavan näyn: kieliään toistensa kurkkuun upottavia teinejä. Yskäisin kuuluvasti ohimennessäni ja virnistin, kun Eetu ja hänen Inninsä hypähtivät eroon toisistaan kuin peläten, että olin tallin maineesta huolissaan oleva Anne tai kiusoitteluun taipuvainen Pirre. Sitten mä melkein sätin itseäni mielessäni epäaikuismaisesta käytöksestä. Mutta vain melkein. En mä halunnut liian aikuiseksi ryhtyä.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 3, 2014 22:30:26 GMT 2
Riemukas Topi 3. joulukuuta 2014 (Milloin mä olen viimeksi edes piirtänyt Topia...) HM1
|
|
|
Post by Daniel on Dec 7, 2014 16:33:34 GMT 2
Koska Seppele on viimeaikoina uinunut draamattomassa horrostilassa, on aika sohia kepillä kytevää hiillosta. FutureBro Productions proudly presents...
Viimeinen naula arkkuun 7. joulukuuta 2014 Daniel:Odelie oli esitellyt minulle ideansa pari päivää sitten, enkä ollut hetkeäkään kuvitellut, että Eetu pomppisi riemusta sen kuullessaan. En oikeastaan enää tiennyt, mikä poikaa niin kovasti risoi. En ollut tehnyt mitään ilkeää enää aikoihin, mutta Eetu tuntui kokevan mun olemassaolon verisenä loukkauksena. Olin jättänyt idean paljastamisen Eetulle Odelien tehtäväksi ja ryhdyin itse suunnittelemaan toteutusta. Jotenkin oletin, että Odelie olisi käyttänyt Eetun valmistelemiseen vähän enemmän aikaa, mutta kuinkas kävikään? Ryömiessäni kuolemanväsyneenä Seppeleeseen sovittuun aikaan lauantaiaamuna kuulin Oden huikkaavan hevosenhoitajalleen: "No niin, Eetu, Dani tuli! Voidaan mennä." "Miten Dani liittyy mihinkään", Eetu ihmetteli nyreänä ilmestyessään Alexin karsinasta käytävälle laittamaan kypärää päähänsä. Pojan ilme tummeni, kun se näki mut seisomassa käytävällä. "Daniel valmentaa sua, tietysti", Odelie tölväisi. Eetun ilme alkoi uhkaavasti muistuttaa musteläikkää. "Sileällä työskentely on sullekin tärkeää ja eri opettajilta sä voit oppia todella paljon. Daniel on keskittynyt kouluratsastukseen ja osaa taatusti antaa sulle työkaluja, joita voit hyödyntää Alexin kanssa", Odelie jatkoi kiinnittämättä mitään huomiota siihen, että Eetu jupisi itsekseen. "Ja on hevosen edun mukaista, että kun sitä ratsastetaan, sitä ratsastetaan mahdollisimman usein mahdollisimman oikein." Musteläikkä levisi. "Ei Dani edes oo mikään ammattilainen", Eetu mutisi ja kiskaisi hanskat kiukkuisena käteen. "Kohta on", Odelie totesi tyynesti. Teinipojan ilme mustui totaalisesti. Sen naama oli todellinen musta aukko. * * * * * Eetu:Kenen fiksu idea oli laittaa Dani valmentamaan mua? En tosiaankaan tiedä. Ehkä Oden, tai ehkä jopa Danielin - ehkä se halus vaan läksyttää mua oikein olan takaa, "valmennuksen" syyllä. Mä en uskonut, että Danielilla oli jotain hyviä tarkoitusperiä, kuten Odelie sinisilmäisesti aatteli. Mä en voinut peittää kiukkuani, vaikka kovasti yritinkin, joten koppasin Alexin ohjat käteeni ja viileän vilkaisun saattelemana lähdin viemään Alexia maneesille päin. Tulkoot perässä jos olisivat tullakseen, mulle sopis ihan hyvin, jos ne ei tulis. Ootteko koskaan kuullu sellaista sanontaa kuin "Hevonen aistii mielialasi" ja jopa että "Hevonen toimii mielialasi mukaan"? Mä ainakin valmennuksen jäljiltä allekirjoitan sanonnat täysin. Koska mun mieli leijaili aivan jossain muualla, vitutuslandiassa tai jossain vastaavassa, ei Alexkaan esittänyt parastaan. Olin mä kerran lentääkin, kun täysiverinen alkoi pelleilemään, mutta tahdonvoimalla mä sain pidettyä itteni selässä - en halunnut tippua uudelleen Danielin nokan eteen, sellaistakin on nimittäin sattunut. Mä en oikein voinut ottaa Danielin ohjeita vakavasti, vaikka koetinkin kovasti näyttää jätkälle että hei, kyllä mäkin osasin ratsastaa. Se ei vaan onnistunut - tunteet vei voiton. Hemmetin Daniel ja sen typerä olemassaolo. * * * * * Daniel:Sen turhauttavampaa valmennusta en ollut koskaan pitänyt. Kaikki, mitä sanoin, kaikui kuuroille korville. Olin toivonut, että Inkerin kanssa pitkin tallia kuolanvaihtaminen olisi saanut Eetun siedettävämmälle tuulelle, mutta vielä mitä! Kissinvillit, poika oli pahempi kuin yksikään murrosikäinen jonka mä olin koskaan tavannut - mukaan lukien minä itse. Se oli jo paljon sanottu. "Parempi lopettaa tähän", totesin Odelielle. "Eetu ratsastaa nyt siihen malliin, että aina pahemmaks vaan menee. Tää ei tainnut vielä olla kovin hyvä idea. Ehkä myöhemmin, jos toi pentu aikuistuu joskus." Sanoin sen niin hiljaa, ettei Eetu mitenkään voinut kuulla, mutta Odelie mulkaisi mua silti pahemmin kuin olisin hänen pystyvän mammahuuruissaan. "Miehet", kuulin hänen jupisevan "salaa" henkeensä. Irvistin ja ilmoitin Eetulle, että hän saisi ravailla loppuravit eteen ja alas (mikäli osasi, mutta sitä en sanonut ääneen) ja kävellä sitten loppukäynnit. Itse poistuin talliin aikeenani saada Topikin joskus ratsastuskuntoon. Odelie jäi vielä maneesiin, ehkä ripittämään Eetun luokattomasta asenteestaan. Toivossa on hyvä elää, tuumasin, kun painelin lumisen pihamaan poikki takaisin sisälle. Sisällä minua odotti miellyttävä yllätys. Avopuoliskoni, joka oli luvannut tulla videoimaan Topia ja mua sekä toimia paluukyytinä, oli saapunut paikalle mun kärsiessäni maneesissa murkkuikäisen pojan asennevamman takia. Pikku blondi naureskeli käytävällä Fiian kanssa jollekin, mitä Svante-niminen russi oli kuluneen viikon aikana toilaillut. Mua hymyilytti, kun katselin hyväntuulisia tyttöjä. Siinäpä kaksi ikuista ponityttöä - yhtään kummankaan osaamista väheksymättä! Satuin tietämään, että molemmat olivat näppäriä hevosenkäsittelijöitä ja ratsastajia. Tuskin sain ajatukseeni merkittyä pistettä, kun Lynn jo huomasi läsnäoloni. "Hei! Joko sä valmensit sitä Eetua?" "Yritin", tuhahdin. "Moi Fiia!" "Moi", punapää tervehti yhä hymyssä suin. "Ja moikka varmaan samalla - taidan vihdoin hakea sen Elmon sisään." "Mennäänkö me sitten laittamaan arvon herralle ratsua valmiiksi?" tyttöystäväni kysyi, ja niin me menimme. * * * * * Eetu:Mä olin vain onnellinen, kun Dani poistui. Murhaava katse porautui miehen selkään, kun tuo paineli tallille jättäen mut ja Oden kahdelleen. Nainen katsoi mua tympääntyneenä, huokaisten syvään. Pudistin päätäni ja annoin Alexille vähän ohjaa, nousten keventämään. Alex pärskähti, venyttäen kohti kuolainta. Mä en pystynyt keskittymään mihinkään. En allani ravaavaan hevoseen, en ympäröivään maailmaan. Danielkaan ei ollut ainakaan parantanut tilannetta. Totuus oli, että me oltiin riidelty Inksun kanssa aiemmin tänään. Ihan typerästä asiasta, mutta silti. Mä olin eilen unohtanut ilmoittaa Inksulle, etten ehtisikään mennä käymään niillä. Ja unohtamisen syy oli se, että mulla oli kädet täynnä, kun yritin valmistella tytölle jouluyllätystä. En mä nyt hemmetti siinä kiireessä muistanu yhtään mitään, mutta en voi kyllä sanoa, että olisin saanut unohtaa ilmoittaa. Kun mä viimein huomasin Innin viestit, oli tuo suuttunut mulle verisesti, pitänyt mykkäkoulua aamuun asti mun epätoivoisista anteekspyyntöyrityksistä huolimatta. Arvatkaa vaan, sainko mä unta sinä yönä? Ehkä kaks tuntia hyvällä tuurilla. Aamulla mä olin yrittäny hieroa sovintoa, mutta Inskua ei paljon sovinnot kiinnostaneet, joten ei mulla ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin lykätä asiaa ja suunnata tallille paskalla mielellä. Ja eihän se mielentila kovin paljoa voinut parantua, kun sain kuulla inhokkini valmentavan mua. Ja nyt sitä oltiin tässä. Jalkauduttuani nostin jalustimet ja löysytin Alexin satulavyötä. Ruuna vaikutti rennolta siihen nähden, miten tunti oli mennyt - täydellinen katastrofi. Odelie seisoi kädet puuskassa portilla mua vastassa, kasvoillaan tyynen vakava ilme. "Eetu, mikä sun oli tänään? Tiedän, että osaat ratsastaa paremminkin." Huokasin syvään ja ohitin naisen, joka lähti kävelemään meidän vierellä. Pysyttelin hiljaa, kun Ode jatkoi. "Sä et voi antaa tunteille valtaa, yritä edes! Ei Alex ansaitse tollaista ratsastusta. Ja jos sä kerta oot tolla fiiliksellä, mun on ihan sama ottaa ja purkaa Alex itse." Laske kymmeneen, hengitä syvään... "Okei, no, tässäpä tää hevonen, kiitos", latelin sanoja peräjälkeen, kun tallin ovella Odelie otti hevosensa ohjat ja jätti mut seisomaan kuin nalli kalliolle. Joo. Tämä tästä vielä puuttui. Kävellessäni Topin karsinaa kohti kuulin puhetta. Danielilla oli seuraa, ja mä tasan tarkkaan tiesin, kuka se oli. Lynn. "Hei Rosa, ratsastatko sä tänäänki Kössin Danielin kanssa yhtä aikaa?" huikkasin karsinan ohi käveltyäni, käännähtäen kuitenkin takaisin kurkkaamaan ovensuuhun. Mä kerjäsin verta nenästäni, mutta näillä fiiliksillä mulle oli aivan sama, mitä sanoisin. Ei ollut paras päivä ei, miksi siis tehdä siitä parempi, kun voisi aiheuttaa Danielillekin ylimääräisiä sydämentykytyksiä? Jätkä oli ne todella ansainnut. "Ai, sori, se oliki Lynn eikä Rosa, jatkakaa, mitä ikinä teettekin", totesin naurahtaen ja suuntasin askeleeni lähimpään huoneeseen, joka sattui olemaan satulahuone. Mä halusin vaan pois, mikään ei tuntunu hyvältä. Ehkä katuisin tuotakin temppua joskus, mutta en nyt. * * * * * Daniel:"Mitä...?" Lynn aloitti hämmentyneenä Eetun mentyä, mutten juuri sillä hetkellä ehtinyt kuunnella loppuun. "Odota", sanoin ja harpoin Eetun perään. "Nyt sä menit rajan yli", ärähdin pojannulikalle heilauttaessani satulahuoneen oven auki suomatta ajatuksen hitustakaan sille, että siellä saattoi olla vaikka muitakin kuin Eetu. "Toi meni liian pitkälle." Poika oli huoneessa yksin, ja hyvä niin. Sisälläni kiehui niin, etten mä ollut valmis pidättelemään sanojani kenenkään läsnäolon takia. En taatusti edes Annen. Oli yksinkertaisesti asioita, joista ei pitänyt edes laskea leikkiä. Se, että Eetu oli yrittänyt mustamaalata minusta pettäjää - sillä sitähän se oli ollut, siitä olisin voinut laittaa pääni pantiksi - oli rajanylitys, jonka tehtyään murkkupoika ei pääsisi kuin koira veräjästä. Eetu mulkoili mua naama nurinkurisena ja musta pilvi päänsä päällä leijuen. Suoraan silmiin se ei kylläkään katsonut. "Mulle on ihan sama, jos sä kiukuttelet mulle. Ihan sama, vaikka paiskoisit tavaroita päin mua, mutta rajansa kaikella", totesin ja kuulin itsekin ääneeni valuvan jäisyyden, kuristavan kylmäkiskoisuuden. "Lynn on mun raja. Parisuhde on mun raja. Sen kanssa ei edes murkkuikäiset pikkupojat leiki." Eetun silmissä häilähti aavistus jotakin, mitä en täysin osannut tulkita. Meidän kummankaan huomaamatta satulahuoneen ovi avautui ja sulkeutui nopeasti - melkein. Ovi jäi hienoisesti rakoselleen. "Eihän sulta voi odottaakaan, että ottaisit tällaisen asian todesta", sihahdin. "Ehkä sä sitten ymmärrät, jos joskus itsekin opit jotakin rakkaudesta. Usko pois, siihen sulla on vielä matkaa. Sä olet ihastunut ja ehkä joku päivä rakastatkin, mutta vielä sä olet kauempana siitä kuin arvaat." Kurtistin kulmiani, kun Eetu näytti olevan aikeissa sanoa jotakin. Hän pysyi kuitenkin hiljaa. Minä en pysynyt, vaikken oikeastaan enää halunnutkaan sanoa mitään. Sanat vain kuohahtivat esille, kun Eetu nakkeli niskojaan. "Pahinta on, että jonakin päivänä toi olisi voinut olla tottakin. Lynnkin tietää sen. Jonakin päivänä, muttei enää. Ton mimmin mä olen valmis viemään vaikka alttarille asti, eikä ole sun asiasi työntää nenääsi mun parisuhteeseen, vaikka miten mulle vihoittelisitkin. Pidä mielessä, että silloin sun kakaramaisesta käytöksestä kärsii Lynn." Hengitin muutaman kerran syvään ja sitten Eetu jupisi jotakin. En saanut selvää, eikä mua kiinnostanut. Käännähdin kannoillani poistuakseni paikalta. Kun laskin käteni ovenkahvalle, kuulin Eetun mutisevan: "Helppohan sun on olla, kun kaikki pitää sua jonain itse herra maailmankaikkeuden täydellisyytenä. V*ttu." En jäänyt kuuntelemaan, kiskaisin vain oven auki tieltäni ja marssin käytävälle. Sivusilmällä näin Jasonin selän vilahtavan oleskelutilan portaikon suuntaan. Pikkuäijäkään tuskin olisi juuri nyt saanut mua paremmalle tuulelle. Ja, luoja tai mikälie auttakoon, mulla oli vielä hevonen ratsastettavana. Kunpa oma ratsastukseni ei päättyisi yhtä huonoihin fiiliksiin kuin Eetun valmennus. * * * * * Eetu:Danielin poistuttua kuoreni romahti ja tukeuduin käsillä polviini, huokaisten syvään. Mä olin kuunnellut Danielin läksytyksestä joka sanan, seisten varmana sen edessä, mutta koko aikana mä en ollut katsonut sen silmiin. Ne oli liian uhkaavat, koko miehen olemus huokui raivoa. Se oli kuitenkin paljon pidempi ja suurempi kuin mä, enemmän arvovaltaa, enemmän suosiota, Annen kiiltävä puoliverinen hoidettavanaan, kaunis tyttöystävä, ammatti tulossa... Kaikki kunnioitti sitä. Mä olin vain teini, joka kovasti yritti löytää paikkaansa. Tiedostamatta, mutta kuitenkin. Herra Täydellisyyden oli helppo panna tuulemaan, koska sen elämästä ei puuttunut mitään, mitään ei ollut liikaa. Niin kaikki ajattelivat, olivat valmiita vaikka nuolemaan sen kengänpohjat jos pyyntö kävisi. Ja Lynnin kanssa sen elämä oli kuin hattarapilvillä keinumista, varmaan Lynnikin passasi Danielin tikunnokkaan. Kukapa ei. Mut, oli Danin saarnassa jotakin asiaakin - mä olin ehkä mennyt liian pitkälle. Mutta ei sekään mua helpolle laittanut - haukkui kuin Räsänen homoavioliitot. Joo, ehkä mulla on pitkä matka rakkauteen - c'mon, me ei olla oltu Inksun kanssa edes kauaa yhessä. Ei sitä ikinä tiedä, ollaanko vielä huomenna tai vuoden päästä. Mutta se meitä yhdisti, että haluttiin tehdä kaikkemme naisen eteen. Mä aloin miettimään Danielin sanoja tarkemmin - joskus se olisi voinut olla tottakin? Oliko Daniel joskus ollut se playeri, jonka puolesta Lynn oli saanut pelätä, palaako se baari-iltojen jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn? Säälitti Lynnin puolesta, mutta toisaalta, jos Dani oli niin muuttunut mies kuin antoi ymmärtää, se maailmankaikkeuden täydellisin jätkä, niin kai Lynn oli onnekas. Typertyneenä keräsin itteni ja hengitin muutaman kerran sisään ja ulos. Hevosentuoksu hulmahti mua päin, kun avasin satulahuoneen oven poistuakseni alakerrasta - mua ei enää kiinnostanut nähdä sen jätkän naamaa, saati melkei lausua sen nimeä. Viilensin tunteeni ja tikkasin portaat yläkertaan. Olohuoneen ovi oli raollaan, kun kävelin kaapille. "...ja sit ne vaan huus toisilleen!" Höristin korviani kuullakseni tutun äänen puhuvan lisää. "Mua pelotti, että ne kävis kohta toistesa kimppuun niinku elokuv-" Huoneessa olijat, Jason ja joku muu, olivat varmasti äkänneet mut, koska puheensorina hiljeni kuin miekalla oltais leikattu. Vedin kaapin oven auki kuin en olis kuullutkaan mitään, vetäen vaihtovaatteita syliin. Olkoot, ihan sama, mua ei kiinnostanu mitä muut puhu. * * * * * Daniel:Käsittämätöntä. Sitä Eetun toiminta mun mielestäni olin. Olin kiukuspäissäni latonut hänen korvilleen asioita, joita en todellisuudessa olisi halunnut sanoa, mutta oli myöhäistä palata perumaan niitä. Pysähdyin Topin karsinan ovelle. Lynn kiinnitti juuri suitsien leukahihnaa ja mä värähdin pienesti, kun se kääntyi hymyilemään mulle. Jos se tietäisi, miten lapsellisesti mä olin viimeisten viikkojen aikana leikkinyt samalla tunkiolla toisilleen uhittelevia kukkoja Eetun kanssa, se ihan totta varmasti tuijottaisi mut maanrakoon. "Mistä siinä oikein oli kyse? Sä näytät kireältä", tarkkanäköinen tyttöystäväni huomautti. "Mä selitän, kun mennään ulos", lupasin hetken asiaa puntaroituani. "Käydään mieluummin maastossa tekemässä alkukäynnit, jos sulle sopii." Lynn nyökkäsi ja ojensi mulle valmiiksi varustetun ratsun ohjat. Otin ne kiitollisena ja rutistin vaaleaa kaunotartani hellästi, ihan hetken mielijohteesta vain. Se tuntui tarpeelliselta. Metsän keskellä kerroin kaiken. Ihan alusta saakka - siitä, kuinka nöyryytin bilettämisen valmistautuvaa pojannulikkaparkaa. Oli asioita, joita en mielelläni kertonut Lynnille, ja tämä kuului niihin. Tiesin hänen pitävän sellaista huumoria kohtuuttomana. Oli kuin Lynn olisi ollut mun Samu Sirkka, tai sellainen olkapäällä istuskeleva pieni omatunnon enkeli, joka kertoi minulle yhdellä paheksuvalla katseella, milloin toimin väärin. Vaikka tilanne oli ollut mun ielestä vilpittömän hauska silloin, nyt kiemurtelin hieman henkisesti kertoessani siitä - ja kaikesta sitä seuranneesta. Lynn kuunteli hiljaa ja pohdiskelevaisen näköisenä. Hän ei luonut muhun niitä paheksuvia katseita, mutta kun lopetin, hän katsoi minua sen näköisenä, kuin mun olisi pitänyt ymmärtää jotakin. "Daniel", blondi aloitti. "Ymmärräthän sä, että Eetu on kasvava, epävarma teini?" "No en oo voinut olla huomaamatta", sanoin, enkä osannut olla nauramatta. "Mutta ymmärrätkö sä, mitä se tarkoittaa?" "En." "Muistatko, millainen sä itse olit suunnilleen Eetun ikäisenä? Mä muistan. Sä teit kaikkea typerää ollakses kova jätkä ja mukamas aikuinen, saadaksesi respectiä muilta. Sä olit välillä tosi nolo", Lynn kertoi auliisti ja nauroi mun ilmeelle. "Mä en sano tätä pahalla! Sä olet kasvanut etkä sä enää hölmöile samalla tavalla, koska sä alat oikeasti olla aikuinen." "Eetu ei ole. Se yrittää parhaansa mukaan kasvaa arvostettavaksi aikuisentapaiseksi, niin kuin säkin silloin, ja arvaa keihin kaikkiin se itseään vertaa? Ja millainen kuva sillä on susta, kun se näkee vain sen hoitohevosta paremmin ratsastavan, pian ammattiin valmistuvan aikuisen eikä tiedä, mitä kaikkea typerää - kuten lukion lopettaminen kesken! - sä olet tehnyt? Sä olet asettunut sen yläpuolelle joka käänteessä, jossa vain suinkin oot voinut." Kuuntelin Lynniä ja, vaikkei sen myöntäminen kivaa ollut, aloin nähdä kuluneista viikoista ihan uusia puolia. Hitto. Kyllä, mä muistin (valitettavasti) oman teiniaikani. En ollut osannut yhdistää niitä siihen, mitä Eetu kävi läpi parhaillaan. Olisikohan mun ehkä pitänyt? Mahdollisesti. Poika saattoi ehkä sittenkin tarvita jotain muuta kuin nälvimistä ja maanrakoon polkemista. En tiennyt, oliko jo liian myöhäistä lakata lisäämästä Eetun henkisiä kasvukipuja, mutta yrittämättähän en sitä saisi selville. HM2
|
|
|
Post by Daniel on Dec 7, 2014 21:45:22 GMT 2
Muiden katseiden ulottumattomissa Ketunmetsästys-viikonloppu 2014
|
|
|
Post by Daniel on Dec 11, 2014 14:25:24 GMT 2
Sovinnollisia eleitä 11. joulukuuta 2014 Ajatukseni olivat askarrelleet Eetun parissa varsin ahkerasti muutaman viime päivän ajan, mikä ei ollut lainkaan miellyttävää, se oli sanottava. Harmitti myöntää, että mulla oli oikeasti jonkintasoisia omatunnontuskia kyseisen aiheen tiimoilta. Mä podin harvoin huonoa omatuntoa oikeastaan mistään muusta kuin oikein typeristä, isoista mokailuistani. Kai tämä nyt sitten tarkoitti sitä, että Eetun henkinen myllyttäminen kuului niihin. En varsinaisesti tiennyt, miten voisin lähteä rakentamaan sovintoa teinipojun kanssa, mutta olin päättänyt yrittää. En otaksunut, että meistä koskaan tulisi mitään brother from another mother -kamaa, mutta... olisi vaan kiva saada Samu Sirkka vaikenemaan. Se tuskin onnistuisi muuten kuin korjaamalla tilannetta niin paljon kuin vain osaisin. Olin tullut tallille niin aikaisin, että ehdin ratsastamaan Topin maneesissa ennen tuntien alkua. Seppeleessä oli aina mukavan hiljaista ja rauhallista, ennen kuin sinne alkoi virrata väkeä. Pirre osui Väinönsä kanssa halliin yhtä aikaa mun ja Topin kanssa, mikä oli oikeastaan aika mukavaa. Tuttu esteope innosti mutkin mukaan tekemään puomi- ja kavalettiharjoituksia. Olin suunnitellut tekeväni niitä joka tapauksessa lähiaikoina, mutta Pirren asiantunteva läsnäolo oli ehdottomasti käytettävä hyödyksi juuri sillä hetkellä. Hän opetti samalla kun ratsasti, ja olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, etten hyötynyt tulevan rouvan neuvoista. Ratsastettuani ja hoidettuani Topin jäin tallille odottelemaan siinä toivossa, että Inkeri ja Eetu saapuisivat tallille. Tarvitsin Inkeriä. Toivottavasti se oli nyt tarpeeksi lämpimissä väleissä poikkiksensa kanssa, että saisin salaisen suunnitelmani toteutettua. Kaikesta päätellen kaksikon välit olivat jälleen kunnossa, sillä he saapuivat yläkertaan somasti käsikkäin. Kas kummaa, molemmat - Inkerikin - mulkaisivat mua. Annoin mulkoilla ja odotin kärsimättömänä, että Eetu häipyisi jonnekin. Kun se lopulta ymmärsi lähteä hakemaan Alexia sisälle ja Inkeri suuntasi harjailemaan talvikarvansa takia suorastaan lampaan näköiseksi muuttunutta Siiriä, näin tilaisuuteni koittaneen ja marssin paksun shettiksen karsinalle. "Inkeri, mä tarvitsen sun apua", sukelsin suoraan asiaan. "Ai?" tyttö äännähti ja näytti kovin, kovin häkeltyneeltä. "Hanki mulle Eetun kaapin avain. Lainaa sitä." "Miksi?" Inkeri kysyi toinen kulma koholla. "Siksi. NQA." "Mitä?" "No questions asked. God, etkö sä koskaan ole katsonut How I Met Your Motheria?" "Miksen mä saa kysellä?" "No kun nyt vaan haet mulle sen avaimen! Usko pois, mä en ole pahanteossa." Ehkä Inkeri uskoi, tai sitten sitä vain kiinnosti nähdä, mitä mä oikein aioin. Pari tuokiota myöhemmin piskuinen neitokainen kipitti kiltisti mun luokse yläkertaan avainnippu kädessään. Loistavaa. Nappasin reppuni ja raotin sen vetoketjua näyttääkseni Inkerille, mitä taikareppu sisälsi. Pian sisältö oli siirtynyt Eetun kaappiin. Tunsin itseni vähän rikolliseksi, mikä ihmetytti mua itseänikin! Enhän mä koskaan ollut mitenkään nipottanut ikärajoista, tai jos olinkin, olin vain teininä itse kitissyt että oli typerää kun piti nähdä tarpeetonta vaivaa ohrapirtelön eteen. Nyt Eetun ei tarvinnut. Kaapissa ryhdikkäästi seisovien oluiden sijaan Inkeri löysi jotain ihan muuta ihailtavaa. "Kato! Sillähän on kuva meistä sen kaapin ovessa, hihihi." Niin oli. Pahasti pikselöitynyt pusukuva, jossa Inkerin tunnisti Inkeriksi vain vaaleasta tukasta ja Eetun Eetuksi, koska kuva oli hänen kaappinsa ovessa. "Aika söpöä", sanoin virnettäni pidätellen. "Sehän tykkää susta." Inkeri punastui, enkä enää mitenkään voinut olla pärskähtämättä naurusta. "Älä naura." "En, en. Aivastutti vaan..." Suljimme kaapin oven ja poistuimme kumpikin omille teillemme. Toivoin hartaasti, ettei Eetu kokisi tätä tempausta v*ttuiluna. Ehkä siinäkin jannussa oli sen verran joulumieltä, että se suhtautuisi tähän lahjana ja kauniin, öh, kenties ei ystävyyden, mutta ainakin sovun alkuna. HM3
|
|
|
Post by Daniel on Dec 17, 2014 11:48:28 GMT 2
Raskasta joulua 17. joulukuuta 2014 Joulunajan ilo, rauha ja kootut ihmeet, osa mä ja mun perhe. Jostain syystä tämä vuodenaika toi usein mukanaan suuria mullistuksia ja tapahtumia mun lähipiiriin. Tänä vuonna olin jo ehtinyt kokea jonkinlaista joulumieltä, mutta sekin riemu sai nyt sitten jäädä lystiksi ja lyhyeksi kuin sian joulu. Mä tiesin, että huolimatta ilman halki vaitonaisina leijailevista lumihiutaleista meidän joulumme olisi tänä vuonna yönmusta. Suru ja huoli olivat raskaita taakkoja kantaa, kun oma äiti oli sairas. Pysäköin autoni Seppeleen pihaan ja jäin toviksi istumaan aloilleni. Ei tehnyt mieli mennä talliin, mistä löytäisin eittämättä vain typerän iloisia ponityttöjä, joiden suurin huoli oli se, mahtaisivatko vanhemmat suuttua nähdessään jonkun huonosti menneen kokeen. Kun viimein kapusin ylös kuljettajan istuimelta mun teki kovasti mieli tupakkaa. En kuitenkaan enää ehtinyt, sillä tiesin Pentin saapuvan pian hieromaan Topia. Hevonen piti harjata ensin, ja se oli mun tehtävä. Topi oli hyvällä tuulella ja tiesin, että hieronnan jälkeen se olisi vielä tyytyväisempi oloonsa. Tallin itseoikeutettu herra ja kuningas sai osakseen parasta hoitoa, mitä suinkin osasimme Annen kanssa sille tarjota. Hieroja-Pentti oli luksusta, jota ei ihan jokainen tallin hevosista saanut kokea. Tiesin Pentin saaneen kopeloida muutamia tuntihevosiakin, joista Anne oli ollut vähän huolissaan, mutta useimmiten, kuten tänään, mies saapui paikalle vain hänen karvaista korkeuttaan alias Topia varten. Otin Topin rauhalliseen paikkaan käytävän perälle harjattavaksi, sillä siellä Pentti sen hieroisi. Mä en koskaan lakannut edes vähän ilahtumasta, kun näin Pentin. Honkia kolisteleva jäbä oli niin epäsovinnainen keskellä tallimaisemaa, riitasointu kesken Chopinin pianokonserton. Mahtava tyyppi kummallisen värisine rastoineen ja kilisevine housuineen, kerta kaikkiaan. "Mitenkäs kingi jakselee?" Pentti skippasi tervehdykset ja meni suoraan asiaan kilometrin päästä tunnistettavalla äänellään. "Kingi on hyväntuulinen ja voimiensa tunnossa", vastasin. "Hyvä että joku meistä on", Pentti tuhahti sangen osuvasti. "No jep..." mä myöntelin. "Se on ollut ihan hyvä ratsastaa, liikkunut hyvin. En usko, että se on nyt kovin pahasti jumissa." "Kohtahan sen näkee." Mä istahdin jakkaralle katselemaan, kuinka Pentti Perusmies Heikkinen käsitteli mun hoitohevosta. Seuratessani, kuinka Topi ilmaisi lihasjumiensa aukeavan, tunsin oman mieleni solmujen kiristyvän hetkellisesti. Kyllä hevosen elämä oli helppoa. Topin käydessä rennommaksi oli mun oma oloni raskas ja raihnainen. Tunsin itseni kamalan vanhaksi ja väsyneeksi. "Tämähän on oikein hyvässä kondiksessa", Pentti totesi kesken hevosen kopeloimisen. "Ei mitään syytä näyttää noin maas myyneeltä." "No hyvä", sanoin ja hymähdin vaisusti. "Onko äijällä ryppyjä rakkaudessa?" "Ei. Elämässä yleisesti kylläkin." Pentti oli oikeastaan hyvin harvasanainen mies, mutta kuluneen puolentoista vuoden mittaan me oltiin kehitetty jonkinlainen vähäpuheinen bromance. Nyt Pentti yllättikin mut sanomalla: "Jahka saan tän elikon hoideltua, lähetään kaljalle." Ehdotus oli suorastaan häkellyttävä. Se oli myös houkutteleva. Kotona odottaisi ymmärtäväinen, empaattinen Lynn, joka kertoisi järkeviä tosiasioita elämän raadollisuudesta ja lohduttaisi, että kyllä kaikki hyväksi vielä kääntyy. Juuri nyt en kaivannut järkeviä tosiasioia, en logiikkaa, en hellää lohdutusta. Halusin vain jonkun sellaisen seuraa, joka toteaisi yhdessä mun kanssani, kuinka elämä on syvältä. "No lähdetään", myönnyin siis.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 21, 2014 1:01:44 GMT 2
Valomiehiä ja naamavärkkejä 21. joulukuuta 2014 Silmät vielä sikkaralla laahustin talliin. Oli sunnuntaiaamu, vieläpä melko varhainen sellainen, eikä tallilla täten ollut kahta sielua laitettavaksi ristiin. Niin ainakin uskoin, kunnes törmäsin Pirittaan, joka näytti paljon elinvoimaisemmalta kuin mä itse. "Hei, Daniel! Oletpa aikaisin paikalla." "Huomenta", vastasin tervehdykseen ja yritin parhaani mukaan kuulostaa siltä, kuin olisin jo ollut hereillä. "En itsekään ihan tiedä, mitä mä täällä tähän aikaan jo teen." "Etköhän sinä tekemistä keksi. Itse tulin ratsastamaan Väinön nyt, kun olen taas terve. Toivottavasti se ei ole ihan retuperällä", Pirre naurahti. "Tässä välissä Anne on ratsastanut sen kerran ja Lynnin käynneistä tiedätkin, mutta eilen sillä oli vapaapäivä. Se voi olla ihan kaistapäinen." "Kaikille ei vaan sovi vapaapäivät", totesin. "Ei sovi, ei. Väinökin kerää herkästi pöllöenergiaa." "Toivotaan, että se käyttäytyy hevosiksi", hymähdin. "Maneesiinko meette? Voisin tulla myös Topin kanssa." Oli mielenkiintoista seurata Väinön ja Pirren edesottamuksia samalla, kun jumppasin hivenen laiskanpuoleista Topia. Väinöllä oli virtaa ja vauhtia Topinkin edestä, joten mulla ja Pirrellä oli ratkaistavanamme täysin toisistaan poikkeavat pulmat. Siitä huolimatta, että uurastimme tosissamme ratsujemme kanssa, tunnelma oli varsin leppoisa. Ei ollut hullumpaa ratsastaa suuressa maneesissa ihan vain kahden ratsukon voimin, kun ulkona oli vielä hämärää ja lumihiutaleet putoilivat hiljakseltaan maata kohti ikkunoiden toisella puolella. Lopetin Topin työstämisen, kun Pirre jo siirsi vaalean ratsunsa käyntiin ja antoi sille ohjaa. Annoin Topin ravailla rennosti ympäri hallia ja olin melko tyytyväinen siihen, miltä hevonen tuntui. Oli se parempikin joskus ollut, mutta tämä oli nyt riittävän hyvä päätös tämän päivän työskentelylle. Kun talutin Topin takaisin tallin heinäntuoksuiseen lämpöön, sain huomata, että paikalle oli valunut jo muutakin väkeä. Vastaan marssi Annekin, joka oli yhtäkkiä kovin ilahtuneen näköinen. Mua alkoi välittömästi epäilyttää: miksi se niin ilahtui mut nähdessään? Sillä oli aivan taatusti... "Daniel, hei! Mulla olisi sulle yksi pieni homma." Niin justiinsa. "Annahan kuulua", tokaisin. "Voin ottaa Topin sulta ja riisua sen, jos käytte Nuutin kanssa vähän ripustelemassa valoja", Anne ehdotti. Ei aikaakaan, kun jo haimme Nuutin kanssa toimistosta kaksi laatikollista jouluvaloja. Päätimme käydä ensin ulkona laittamassa sinne kuuluvat valot, jotta saisimme sitten lämmitellä sisätiloissa oleskeluhuonetta valaistessamme. Mä lähdin hakemaan autotallista tikkaita samalla, kun Nuutti aukoi ulkovalolaatikkoa ja ryhtyi setvimään solmuun menneitä valosarjoja. Sovimme, että Nuutti kapuaisi tikkaille ja mä varmistaisin niiden pysyvän pystyssä. Mulla ei ollut mitään korkeita paikkoja vastaan, mutten tahtonut ottaa vastuuta valojen asettelusta. Naisihmiset motkottaisivat siitä kuitenkin. Ja hiljaa mielessäni olin sitä mieltä, että jos tikkaat meinaisivat lipsahtaa, mulla olisi enemmän mahiksia pitää ne pystyssä kuin nuoremmalla pojalla. Ehkä. Nuutti oli tullut minulle jossain määrin tutuksi Zetan syntymän jälkeen, hoitihan poika varsan emää ja varsaa itseään siinä sivussa. "Zetan kanssa on ollut kiva touhuta", poika sanoi keikkuessaan tikkailla aittarakennuksen edessä ja asetellessaan valoja vintin parvekkeen aukkoihin, tai mitä lie olivatkaan. "Harva pääsee varsojen kanssa tekemisiin. Siitä oppii kaikenlaista." "Niin oppii", myöntelin. "Mun mielestä harva asia opettaa hevosista niin paljon kuin nuoren hevosen kasvun seuraaminen ja koulutukseen osallistuminen." "Sulla onkin nyt Zetassa paljon kouluttamista edessä. Teetkö sä kaiken itse?" Nuutti halusi tietää. "Niin pitkälle kuin mahdollista", vastasin. "Mutta tahdon kyllä mun valmentajalta kaikki neuvot mitä voin saada. Sillä ukolla jos kenellä riittää kokemusta. Kyllä mua vähän jännittää, että mitä jos pilaan Zetan jotenkin, ja se, että saan kouluttaa sen Petrin valvovan silmän alla, on iso helpotus. En mä muuten tähän olisi varmaan ryhtynyt." Nuutti laskeutui hetkeksi maan kamaralle, jotta saimme siirrettyä tikkaita oikealle. Sitten poika kiipesi jälleen. Hyvin pian aitan valot olivat paikallaan ja pääsimme kokeilemaan, toimivatko ne. Toimivat, onneksi. "Tulipa jouluisen näköistä", Nuutti tuumasi. En voinut olla olematta samaa mieltä. Punainen aittarakennus näytti lämpimän tunnelmalliselta lumisateen keskellä, kun jouluvalosarja valaisi sen terassin yläosaa. Vielä kun jostakin puoliovesta olisi kurkistanut karvaisen ponin pää, näkymä olisi ollut mitä kelvollisin joulukorttikuvitukseksi. Kiinnitimme vielä muutamat valosarjat pihamaata valaisemaan ja olimme helpottuneita, kun ne kaikki toimivat. Oli jo korkea aika päästä lämpimämmän ilmaston vaikutuspiiriin. Suuntasimme oleskelutilaan. Sieltä löytyi liuta tyttöjä, jotka innostuivat valolaatikosta niin, että halusivat aivan itse ruveta levittelemään valoja pitkin oleskeluhuonetta. Me seisottiin Nuutin kanssa ihmeissämme katselemassa, kuinka laatikko tyhjeni ilman, että koskimmekaan siihen. Tytöt ilmoittivat olevansa varsin päteviä valomiehiä, ja niin he olivatkin: pari tuokiota myöhemmin oleskeluhuonekin oli saanut joulupuvun ylleen. Ainoastaan laatikon pohjalta löytynyt kynttelikkö, jonka Britta oli väen väkisin halunnut saada asettaa pöydän päähän, tuotti päänvaivaa tytöille. "Höh, eikö tämä toimi?" "Onko johto seinässä?" "No on, just laitoin sen." "Antakaa mä vilkasen sitä", puutuin puheeseen. "Luuletko muka, että saat sen toimimaan, jos me ei saada?" "Ehkä", sanoin, pyöräytin yhtä kynttilöistä ja - tadaa, kynttelikkö loisti hentoa valoa tyttöjen suureksi riemuksi. "Ooh! Dändän, sähän olet ihan kätevä!" "Joo, ei ihme, että Lynskä tykkää susta, kun kerran olet noin taitavakin komean naamasi lisäksi." "Mitä me tehtäisiinkään ilman sua?" "Niinpä, miten me pärjättäisiin ilman käsistään kätevää ja niiin komeaa Danskua?" "Noh noh, älkääs nyt liioitelko", sanoin leppoisasti. Poistuin yläkerrasta aikeinani etsiä Anne käsiin ja portaikossa kuulin tyttöjen tirskuvan oleskeluhuoneessa. Löysin Annen, vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa ja aloin samalla prosessoida ylhäällä tapahtunutta. Vasta aivan liian myöhään minulle valkeni, että ylitsevuotavat kehut olivatkin kuittailuja. Pahan aavistuksen vallassa lähdin Topin karsinalle erkaantuessani Annen seurasta. Siinä se oli, Topin karsinan ovessa. Aamulla olin ollut liian tokkurassa huomatakseni sitä ja palatessani maneesilta Anne oli ottanut Topin huomaansa ennen kuin olin edes ehtinyt viemään hevosta karsinalleen saakka. Pudistin epäuskoisena päätäni. Olin jo kuvitellut, että tämä asia jo haudattu ja taputeltu, mutta ilmeisesti joku muu oli päättänyt toisin. Painajaisnaamani oli tehnyt paluun tallin visuaaliseen maailmaan.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 22, 2014 10:04:49 GMT 2
Joulukortti
|
|
|
Post by Daniel on Dec 25, 2014 14:05:02 GMT 2
Joulupäivä 25. joulukuuta 2014 Tuntui mahdottoman helpottavalta istua autossa hiljaa ja ihan vain kahdestaan Lynnin kanssa. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut ollut sen jälkeen, kun Lynnin vanhemmat pari päivää sitten saapuivat Vänrikinmäelle joulunviettoon. Olin salaa mielessäni toivonut, että he majoittautuisivat päärakennukseen mutsin ja Ilpon riesaksi, tai vaikka majoitusaittaan, mutta sen sijaan sain kestitä appivanhempikokelaitani omassa kodissani. Olisittepa olleet todistamassa Lynnin suurta siivousvimmaa ennen sen vanhempien saapumista. Luojan kiitos, että alakerta oli valmiiksi remontoitu ja yläkerran työmaa niin pahasti kesken, ettei sitä mitenkään saatettaisi loppuun vielä aikoihin. Muuten olisin saanut viettää joulukuuni 24/7 remontoiden. Vänrikinmäen joulu oli melkoinen tapaus. Kun päärakennukseen kokoontui mun ja Lynnin perheiden lisäksi tilalla asuvat työntekijämme Kersti, Loviise ja Toomas sekä kahden viimeksi mainitun tytär Liine, siellä ei enää varsinaisesti ollut väljää. Kun mukaan laskettiin vielä Kerstin vanhemmat, jotka saapuivat Virosta saakka ja majoittuivat yhdessä aitoista, oli jo melko tiivis tunnelma. Lisäksi paikalla oli ratsastuksenopettajamme Iisa miehensä ja pienen poikansa kera - ja hulabaloo oli valmis. Kiitin mielessäni Lynniä kauaskantoisesta ajattelusta, kun saavuimme Seppeleen tyhjään pihaan. Lynn oli luvannut Pirittalle, ettei tämän tarvitsisi huolehtia vapaapäivistä sekoavan Väinön liikutuksesta joulupäivänä. Pirre nauttikoon ensimmäisestä yhteisestä joulusta kihlattunsa kanssa sillä välin, kun me veisimme Väinön maastoon. Annekaan ei ollut valittanut, kun olin luvannut liikuttaa Topin pienenä joululahjana hänelle. "Ne on varmaan ulkona", Lynn veikkasi ja mä vastasin nyökkäämällä. Ei ollut niin kova pakkanen, että hevosia olisi kannattanut seisottaa tallissa. Haimme kumpikin omat ratsumme ja varustimme ne hipihiljaisessa tallissa. Pian olimme matkalla lumiseen metsään. Lynn keikkui Väinön selässä ilman satulaa, vain loimivyön ja riimunnarun avulla kiinnitetty viltti toppahousujensa ja hevosen selän välissä. Mä olin todennut, ettei Topin paljas selkä ollut niin miellyttävä, ettäkö olisin halunnut jättää satulan talliin. Mun Peto-koirani seuraili hevosia kaikessa rauhassa irrallaan, pysytellen järkevän etäisyyden päässä hevosten jaloista. "Talli on kyllä parhaimmillaan, kun siellä on rauhallista", Lynn huokaisi tyytyväisenä ja piti Väinön ohjat kevyellä tuntumalla. "Ja koti", puuskaisin vastaukseksi. Lynn naurahti. "No, no, et kai sä nyt noin paljon mun vanhemmista kärsi! Ajattele, että joudut kestämään niitä niin kauan kun kestät muakin." "Kaiken se kestää", siteerasin lyhyesti ja näin Lynnin hymyilevän lämpimästi. "Sitä paitsi ei ne kamalia ole. Mä pidän sun faijasta! Sun äitiskin on ihan mukava, mutta aika... äänekäs. Ja hössöttää koko ajan mutsin ympärillä, niin kuin se olisi kuolemassa. Se on vähän rankkaa. En mä tarvitsisi siitä mitään muistutusta." "Ei Aikku ole kuolemassa", Lynn huomautti ääni terävänä mutta pehmeää myötätuntoa silmissään. "Älä heitä kirvestä kaivoon. Aikku ei luovuta eikä anna muidenkaan tehdä niin. Sehän antaisi sulle tukkapöllyn, jos kuulisi, että sä puhut noin." "Niin varmaan antaisikin", sanoin ja huomasin, että mua naurattikin vähän. "Siinä on kyllä itsepäisyytä ja taistelutahtoa vaikka keskikokoiselle kylälle." "Ja sä olet ihan äitisi poika." "Kunpa se vaan riittäisi. Mutta puhutaan jo jostain muusta ja ravataan vähän." Hevosia ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Topi ravasi tasaisesti ja miellyttävästi. Väinö sen sijaan heitteli päätään, muljautteli silmiään ja teki pieniä kiemuroita ja loikkia yrittäessään mennä kovempaa. Lynniä kermahevosen pöhköily nauratti. Se oli oikea kenttäratsastajan perikuva istuessaan tyynenä, hyväntuulisena ja hätkähtämättömänä koikkelehtivan ratsunsa satuloimattomassa selässä. Tiesin tytön joskus olleen arka ja varovainen, mutta vuodet olivat nitoneet hänetkin hevosen selkään ja tehneet lopun ylenmääräisestä arkailusta. Topi oli oikein kevyt ja mukava koko lenkin ajan. Se tuntui taipuisalta ja tarmokkaalta ja liikkui tahdikkaasti ilman jatkuvaa eteenpäin patistelua. Pakko myöntää, että taitoin matkan varrella kuusenoksan annettavaksi hevoselle, jahka pääsisimme takaisin tallille - ja hainpa vielä rehuvarastolta ylimääräisen kuivan ruisleivän kannikan. Topi otti lahjukset kiitollisena vastaan, kun olin riisunut sen, ja mutusti niitä, kun suin sen kylkiä harjalla. Joulupäivän tallivierailuun kuului vielä Zetan ja Lailan tervehtiminen. Varsa oli kasvanut huimasti ja oli valokuvankaunis. Se oli käynyt muutaman kerran maitovarsanäyttelyissä ja tuonut joka kerta takaisin palkinnon, jotka oikeuttivat Finest Foal -arvonimen hakemiseen. Laila osoitti jo usein helpotusta, kun pääsi hetkeksikin pois eläväisen varjonsa luota. Pian olisi aika vieroittaa varsa ja viedä se uuden elämänsä alkupisteeseen. Nyt nii Zeta kuin mä itsekin saisimme kuitenkin vielä nauttia joulun rauhasta. Uusi vuosi uusine haasteineen vastaanotettaisiin, kun sen aika koittaisi.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 28, 2014 18:34:57 GMT 2
Aika rientää 28. joulukuuta 2014 Tallille meno tuntui huomattavasti aiempaa kivemmalta, kun saatoin luottaa siihen, ettei vastaan marssisi ketään sellaista, jonka nähdessäni mulle tuli väistämättä vähän huono omatunto. Selvitettyäni välit Eetun kanssa mulla oli ollut jotenkin kevyt olo. Mikäs sen mukavampaa. Eetu ei oikeastaan ollut yhtään hullumpi tyyppi (köh, ikäisekseen), kun siihen vähän tutustui. Nytkin mahduttiin hyvin samaan oleskeluhuoneeseen jauhamaan hevos- ja muita juttuja ja kuuntelemaan tyttöjen kummallisuuksia. Tytöillä tarkoitin Inkeriä, Rosaa, Cellaa ja Lynniä, joka istui vieressäni pöydän ääressä. "Pitäiskö meidän jo mennä? Ehdittäis kattoo se leffakin", Eetu kysyi tovin kuluttua kainalossaan virnuilevalta "Inniltään", kuten poju tyttöystäväänsä kutsui. Inkeri nyökkäsi hymyillen ja niin ne ällörakastuneet teinit sitten nousivat ja poistuivat yhä kainalokkain jättäen meidät muut naureskelemaan jälkeensä. "Voi noita vastarakastuneita. Eivät raaski hetkeksikään irrottaa toisistaan, niin kuin se toinen voisi haihtua ilmaan tai jotain. Ollaankohan me joskus oltu tommosia", Lynn pohdiskeli ihmeissään. "Aika hyvä kysymys ottaen huomioon, että siinä tekin taas istutte ihan kylki kyljessä ja Danin käsi on sun reidellä", Rosa sanoi niin topakkaan sävyyn, että ihan hätkähdin ja siirsin käteni syyllisenä pois, ennen kuin ymmärsin, mitä tein. Cella nauraa rätkätti ja vahvisti: "Juu juu, kyllä me enempi tai vähempi yksinäiset, katkerat naisihmiset tuommoiset jutut huomataan!" "Miten niin yksinäiset", Rosa sanoi närkästyneisyyttä jäljitellen. "Väitätkö sä Cellerihanipupuseni, ettei mun seura lämmitä sun mieltä?" "Ai niin, onhan mulla aina sut, pupsiseni!" Varmaankin ennemmin vähemmän yksinäiset kuin enemmän, aprikoin ihan vain itsekseni. Olihan noista kumpikin kuitenkin vetävännäköisiä mimmejä, niin että vaikea oli uskoa, etteikö niille muka ottajia löytyisi, elleivät vaan olleet ylettömän nirsoja. Katsoin kuitenkin viisaimmaksi olla lausumatta mitään näistä ajatuksista ääneen. "Ei mutta ihan tosi", Rosa vakavoitui, mutta vain hieman. "Miten kauan tekin jo toisianne katelleet? Ja miten te tapasitte?" Tuijotimme Lynnin kanssa hetken ajan toisiamme ja laskimme vuosia mielessämme. "Huh, mä jo laskin että viisi vuotta mutta onneksi laskin pieleen", Lynn nauroi. "Neljä vasta." "Neljä?" Cella rääkäisi. "Mistä muka löytää ihmisiä, joissa mikään ei siinä ajassa vielä ala ärsyttää?" "No ei sellaisia löydäkään", puuskahdimme yhteen ääneen. "Ja jos löytää, kertokaa toki mullekin", Lynn jatkoi. "Ehkä siellä samassa paikassa järjestetään jotain ärsyttämättömyyskursseja. No ei vaiskaan. Ei ne ärsyttävyydet haittaa, kunhan ne on tarpeeksi pieniä juttuja." "Kertokaa nyt, kyyhkyläiset, milloin tanssitaan häitä? Ja saadaanko me olla morsiusneitoja? Me oltaisiin hyviä morsiusneitoja. Tai kaasoja", Rosa lirkutteli suorastaan ihailtavan viattoman näköisenä. "Ei oo tullut ajateltua tommosia", vastasin samaan aikaan, kun Lynn sanoi: "Ei vielä pitkään, pitkään aikaan." Nyökkäsin pontevasti vaaleaverikön sanojen päätteeksi. Sitten mietin asiaa sen hetken verran, mitä vaati muodostaa kysymys "mikä on pitkä, pitkä aika" ja sitten jo unohdinkin sulavasti koko asian. Keskustelusta jäi elävimmin meikäläisen takaraivoa naputtelemaan sellainen seikka kuin aika. Lynn oli vastikään laskenut käyneensä Seppeleessä jo kuuden vuoden ajan, ja mä itsekin olin puunannut Topia jo kolme vuotta. Kolme vuotta ei tuntunut musta kovinkaan pitkältä ajanjaksolta, ja sekös oli kummallista. Joskus ennen kolme vuotta olisi ollut ikuisuus! Nyt ne kuluivat hujauksessa... mikä suoraan sanottuna huolestutti mua kovasti. Ennen kuin huomaisinkaan, täyttäisin 30 vuotta ja saisin jättää lopulliset jäähyväiset nuoren kollin roolille. Eikö kaikki kolmekymppiset muka olleet kulahtamaanpäin olevia, velkaantuneita ja ainakin jossain määrin perheellisiä ihmisiä? Hyh. Okei, liioittelua ja kärjistämistä, mutta seriously - mistä saatoin tietää, millainen oma tilanteeni olisi sitten muutaman (no joo, onneksi aika monen) vuoden kuluttua? Harjatessani Topia annoin ajatusteni pyöriä ajan ja ikääntymisen ympärillä. Topi oli nyt 13-vuotias ja tavallaan hevonen parhaassa iässä. Sillä oli vielä käyttövuosia jäljellä eikä se enää ollut mikään kakarakaan. Se osasi paljon ja olikin mitä parhain opetusmestari mulle itselleni. Se kehittyikin vielä, sen ratsastettavuus ja fysiikka parani pitkäjänteisen työskentelyn seurauksena. Topi oli Annen jalokivi ja oli kai jonkin sortin kunnia osallistua sen hoitoon, seurata Annen treenaamista ja ratsastaa hevosta paljon itsekin. Vaan mitäs sitten, kun Topista tulisikin vanha, kangistumaan päin oleva hevosherra? Siihen oli upotettu vuosien työmäärä. Ryhtyisikö Anne rakentamaan itselleen uutta kilpahevosta vai jäisikö se puoli sitten kokonaan vähemmälle? Mahtaisinko mä itse olla enää edes seuraamassa sitä uutta aikaa? Satuloin Topin ja talutin sen maneesiin. Mä en ehkä olisi seppeleläinen enää sitten, kun Topista tulisi eläkeläinen, mutta nyt olin, ja mulla oli vielä parhaassa iskussa oleva hevonen ratsastettavani. Lynnkin tuli maneesiin Sentin kanssa. Rakensimme yhdessä pari kavalettitehtävää ja ryhdyimme ratsastamaan keskittyneen hiljaisuuden vallitessa maneesissa. Topi ei ollut estehevonen, mutta kavaletit herättivät siinä innostusta. Hevonen tuntui siltä kuin se olisi voinut jatkaa vaikka maailman tappiin saakka; se ei väsynyt eikä kyllästynyt. Mua hevosen into hymyilytti. Oli hyvä tietää, että se vielä teki töitä oikein mielellään - toivottavasti vielä monen, monen vuoden ajan.
|
|