|
Post by Daniel on Feb 16, 2014 13:51:56 GMT 2
Jotkut odottavat kevättä 16. helmikuuta 2014 Danielin valokuva-arkistosta löytyi kuva viime kevään ensimmäisist maastoestehyppelöistä. Voi kun pian taas pääsisi! (Hih, ArtRagen testaamista! Hauska ohjelma.)
|
|
|
Post by Daniel on Feb 27, 2014 20:33:41 GMT 2
Pikkumies 27. helmikuuta 2014 Tämän talven suosikkiasiani oli se, etteivät talvikuukaudet tänä vuonna tuntuneet jatkuvan ikuisuuksia ikuisuuksien perään. Mä en pitänyt talvesta. Kyllä mulle pari valkeahankista pakkaspäivää vielä ihan maistui, niin että pääsi vähän käymään rinteessä. Alun alkaen en koskaan uskonut innostuvani mistään talviurheilulajista lätkää lukuunottamatta, mutta niin mut vain kiskottiin viime kirottuna talvena laskettelun ja sittemmin lautailunkin alkeita kokeilemaan serkkupojan ja tyttöystävän toimesta. Suksilla pysyin paremmin pystyssä, mutta lautailu oli musta enemmän cool. Joka tapauksessa siinä oli kaikki hyvä, mitä talvesta koitui. Hankilaukkojen lisäksi, toki. Mun hyvää tuultani ei voinut mikään pilata, kun kapusin autosta leppeällä mielellä ja kuulin keväästä kielivän lintujen ujon sirkutuksen jo kiirivän maiden ja mantujen poikki. Ihan kuin ilmassa olisi jo tuoksunutkin kevät. Luntakaan ei ollut liikaa, eikä liioin pakkasta. Mä kyllä veisin Topin maastoon. Sille oli suunniteltu täksi päiväksi kevyt ohjelma, joten miksikäs en tekisi siitä mielekästä niin hevoselle kuin itsekin. Ei kannattanut turhan päiten viedä sitä pyörimään puolivillaisesti maneesiin, kun saattoi nauttia kevättalven ihanuudesta ulkosalla. Kävin hakemassa Topin sisälle. Fiksuna hevosena se ei juoksennellut mua karkuun, niin kuin tiesin joidenkin tuntihevosten välillä tekevän. Rapsutin kopukan leukapieltä kiitokseksi ja se päästi vähän räkäisen pärskähdyksen. "Kiitti rutosti, äijä", mä tuhahdin pyyhkäistessäni pisaroita poskeltani. "Tee se vielä kerran, niin mä sylkäsen sun karvaselle naamalles." En mä oikeasti jaksanut räkimisestä suuttua. Kunhan lämpimikseni uhkailin. Eipä sillä, ei Topi ottanut itseensä. Tietenkään ei, kun sillä ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä olin juuri äsken sanonut. Harjailin Topia pitkään ja huolella. Oli jotenkin kauhean rentouttavaa tuntea, miten harjan vedot myötäilivät hevosen runkoa. En mä oikeastaan lisärentoutusta kaivannut, mutta tykkäsinpähän vaan harjata ja sitä paitsi Anne olisi varmaan sitä tyytyväisempi, mitä säihkyvämpi kilpaorhi sillä tallissa seisoisi. Kun punainen puoliverinen oli puhdas, lähdin hakemaan sen varusteita. Olin harppomassa käytävää pitkin, kun sisään tuli pientä hoitajaansa taluttava Huiska. Nimenomaan niin päin: hevonen raahasi perässään poikaa, jonka kasvot olivat harmistuksesta ja päättäväisyydestä punakat. Huiskaa veti kovasti puoleensa käytävänsyrjässä seistä nököttävä puolityhjä heinäkärry. Sen luokse päästyään suomenjuntti juurrutti kavionsa käytävään, otti suun täydeltä heinää ja näytti kovin tyytyväiseltä itseensä ja tilanteeseensa. Jason kiskoi narusta ja hoputti Huiskaa saadakseen sen liikkelle, mutta tammapa ei korviaan lotkauttanut. "Noniin, karvamammutti, alahan kiikuttaa ahterias kohti karsinaa", tokaisin hevoselle ja kävin tuuppaamassa sen liikkeelle Jasoniksi tietämäni pikkuhoitajan apuna ja virnistin pojalle. "Osaavat olla uppiniskasia niin päättäessään, noi suokit. Huiskakin ilmeisesti välillä." "Joo, kyllä se osaa", pikkumies puhahti taluttaessaan karvaisen hoidokkinsa sinne minne se kuului. "On se silti aika paras, vai mitä?" Tykkäsin siitä muksusta välittömästi. "Varmasti se on, vaikka enhän mä kyllä saa sanoa, että se on Topia parempi", naureskelin. "Anne voisi kuvitella, että mä haluan vaihtaa Topin Huiskaan, jos niin sanoisin." "Mutta et sä kyllä voisi tehdä niin, koska Huiska on nyt mun hoitohevonen." "Niin on, ja hyvä niin. Sovit sen hoitajaksi paljon paremmin ku mä", virnistin. "Ja hei Jason, jos joskus haluat maastoiluseuraa... mä ja Topi ollaan melkein aina valmista seuraa." En tiennyt, saivatko noin pikkiriikkiset hoitajat vielä lähteä omin nokkinensa maastoon, mutta eipä se nyt ihan itsekseen olisikaan, jos mä, vastuuntuntoinen ponikerhosetä, olisin mukana. Jason näytti ainakin ilahtuvan tarjouksesta. Kai se oli mukavaa, kun ainakin joku otti hänet hoitajana niin tosissaan, että ymmärsi ehdottaa maastoretkeä. Pitäisi vaan suojata oma selusta ottamalla selvää siitä, tekisinkö suurenkin synnin opastaessani pikkuäijän maastopoluille. Ennen pitkää siitä tulisi sallittua kuitenkin, jos se ei vielä sitä ollut. Oli Jason oikeutettu itsenäiseen maastoiluun tai ei, niin mä ainakin olin. Satuloin uljaan herrasratsuni ja johdatin sen kevättalvisille poluille. Teimme leppoisan, hyvin käyntipainotteisen maaston ja palasimme molemmat takaisin ihmisten ilmoille vähintään yhtä hyväntuulisina kuin aikaisemminkin. Uuh, 35. hoitomerkintä, jopas jotakin! Johan tässä nyt on aktiivisina oltu...
|
|
|
Post by Daniel on Feb 28, 2014 13:59:24 GMT 2
Hevosmiehen kiitos 28. helmikuuta 2014 Kaivoin esiin vanhan luonnoksen, linesin sen ja värittelin valmiiksi lyhyen päivän kunniaksi.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 26, 2014 19:42:49 GMT 2
TBT: Ruskamaasto 2013 19. lokakuuta 2013 Sivu 1Sivu 2Sivu 3Sivu 4Sivu 5Sivu 6Suunnittelin sarjiksen myös Topin hoitomerkinnäksi, ja kun se nyt valmistui (vähän alkuperäiskässäristä lyhennettynä versiona, kylläkin...), pitäydytään suunnitelmassa ja julkaistaan se täälläkin "syysmuisteluna".
|
|
|
Post by Daniel on Jun 17, 2014 19:36:46 GMT 2
Onnistumisen hetkiä 17. kesäkuuta 2014 Topi oli viimeisimpinä viikkoina ollut varsin vireä, poislukien muutamat hellepäivät, joina se oli hieman tavallista nuutuneempi. Mä olin maastoillut sillä paljon ja hypännyt hauskoja pikkutehtäviä huomattuani, että pitkästä aikaa tavoitteellinen koulutuuppaus ei vaan maistunut. En tiedä miksei. Yleensähän kunnianhimoinen nysvääminen ja täydellisyyden tavoittelu oli äärimmäisen hauskaa, mutta aikoihin en oikeastaan ollut löytänyt sitä fiilistä, joka ajoi mut ratsastamaan hevosia niin hyvin kuin kykenin. Niinpä keskityin rentoihin juttuihin; maastoilin yksin ja porukalla, hyppäsin helppoja tehtäviä ja ihan vain laukkailin pelloilla ja metsäteillä. Topi ei valittanut, eikä Annekaan. Sitten yks kaks Petri haastoi mut valmennuksessaan tekemään parhaani ja Se Tunne tuli takaisin. Halusin ratsastaa koulua jälleen. Kun juttelin Petrin kanssa motivaationpuutteestani, hoksasin jotakin. Iso syy haluttomuudelleni piili siinä, etten yksin ratsastaessani onnistunut niin hyvin kuin Petrin valvovan silmän alla. "Sitten sun täytyy vaan ottaa tavaksi ratsastaa yksin ihan niin kuin minä olisin paikalla", Petri totesi yksinkertaisesti. Jälleen kerran me lähdettiin Topin kanssa maastoon, mutta päättömän haahuilun sijaan jäimme kivalle aukealle tekemään koulua. Mä ratsastin niin kuin valmentaja olisi ollut mun pääni sisässä takomassa ohjeita tajuntaan ja zing - onnistuin. Heti sen tajutessani hyvä fiilis otti musta vallan. Olin niin riemuissani, että lakkasin ratsastamasta ja pääsin pakan hajoamaan, mutta ei se mitään. Into oli tullut takaisin. Innostuin harjottelemaan lisättyä ravia aikarajoitetun speedpaintingin muodossa. Ratsastaja olkoon keskeneräinen väripläntti, loppui aika kesken. Kyllä tekee mieli nyhertää se vielä joskus valmiiksi...Voiko kesäisemmäksi kuva muuttua? =)
|
|
|
Post by Daniel on Aug 1, 2014 20:10:56 GMT 2
Suurten kysymysten äärellä 1. elokuuta 2014 Kotona oli ollut hiljaista koko viikon. Talo tuntui valtavan suurelta, tyhjältäkin. Sängyssäkin oli liikaa tilaa kääntyillä ja pyöriä; tuntui kummalta nukahtaa ja herätä yksin. Parempi puoliskoni oli ottanut ja lähtenyt heppaleirille ja jättänyt meidät äijät selviytymään arjesta omin voimin. "Me äijät" sisälsi koiran ja mut. Mulla oli oikeastaan ollut ihan mukavaa, enkä hetkeäkään epäillyt, etteikö Lynnkin ollut viihtynyt siellä missä oli. Tänään saisin kuitenkin hakea tyttöni kotiin, eikä poikamieselämän vaihtaminen parisuhdearkeen edes harmittanut. Niin vakiintunut musta oli vuosien saatossa tullut, että yhteisen koti-illan viettäminen perjantaina, kuumimpana menoiltana, kuulosti ihan kivalta suunnitelmalta. Seppeleessä mua odotti Lynnin lisäksi Topi, jota ajattelin käydä rapsuttelemassa ja ehkä ratsastamassakin. Sillä oli ollut kevyt viikko leirin kunniaksi; pieni loma ei tehnyt sille yhtään pahaa. Mulla olisi kyllä ollut sille aikaa, toisin kuin leiriä vetävällä Annella, mutta hevosen kevyet jaksot ajoitettiin omistajan suunnitelmien mukaan. Autossa matkalla tallille mä pohdiskelin juurikin sitä. Ollapa hevosenomistaja - siitä olin viime aikoina haaveillut kovasti. Olihan äidillä ja hänen miehellään tallillinen hevosia, osa ihan kivoja tuntipuksuiksi, ja Lynnilläkin omansa. Olin ratsastanut kuluneen viikon Lynnin nuorta Veera-tammaa, joka oli varsin mukava kenttälupaus. Sehän siinä ainoa vika olikin: se ei ollut kouluhevonen. Topi oli. Topi oli kokenut konkari, jonka kanssa olin saanut kehittää itseäni jo hyvän aikaa. Painoin mieleeni, että rapsuttaisin sitä ihan erityisen paljon sen lempipaikasta - harjan tyvestä, läheltä korvia - kiitollisuuden osoitukseksi. Olin aina viihtynyt orin hoitajana. Yhteistyö Annen kanssa oli mutkatonta, sillä hän luotti minun kykyyni toimia hevosen kanssa ja minä ajattelin monista Topin hoitoon liittyvistä asioista samoin kuin hän. Tiesin, ettei Topi ollut mikään elämäni hevonen. Tässä kohti se oli minulle mitä sopivin kaveri, mutta joskus vielä koittaisi se päivä, kun haluaisin jotakin enemmän. Oma hevonen kummitteli mielessäni, kun saapastelin talliin. Leiriläiset olivat kentällä kisailemassa, ja ennen Topin harjaamista meninkin katsomaan koitosta. Leiritunnelma oli käsin kosketeltavissa! En ollut koskaan osallistunut perinteiselle ratsastusleirille. Olinkohan liian vanha sellaiseen touhuun? Toisaalta, tuollahan tyttöystävänikin pyöri, likimain 22-vuotiaana, ammattiin valmistuneena ratsastuksenohjaajana. Ehkä mä voisin harkita ratsastusleiriä? Nähtyäni Lynnin suorituksen menin huolehtimaan hoitohevosestani. Sen harja kaipasi vähän siistimistä. Päätin ratsastaa ensin ja valloittaa sitten pesukarsinan. Topi näytti siltä, ettei sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa työnteko. Ori haukotteli ja seisoi korvat lurpallaan, kun Jason tuli ovensuuhun. "Jotkut pelkää oreja", poika sanoi. "Topissa ei kyllä ole mitään pelättävää." "Topi on aika kiltti, ja nyt kaiken lisäksi laiska", sanoin. "Osaa se joskus olla täynnä itteään, mutta eipä orit ole muita hevosia kummempia, kunhan niitä on käsitelty oikein." "Jos mä ostan hevosen, se on kyllä ehkä ori", Jason pohdiskeli. "Ruunat on vähän reppanoita, kun... Tiedäthän?" Nyökkäsin vakavana, vaikka mua naurattikin vähän pojan käsienvääntely aiheen lähestyessä hevosten sukupuolivärkkejä. "Joo, onhan se vähän surullista, mutta ei hevoset sitä kauan murehdi", virnistin ja mietin itsekseni, että mä kyllä murehtisin. Juttutuokion lomassa varustin Topin. Jason seurasi meitä ulos asti, missä se näki teinipojan hyppäävän Alexilla. En ollut juuri jutellut Odelien hevosta hoitavan jäppisen kanssa - se oli vähän liikaa alle mun ikäluokan, muttei tarpeeksi, niin kuin Jason. Leiriläiset olivat lähteneet uittoreissulleen ja esteratsukko vallannut kentän. "Mitä sä teet Topin kanssa?" Jason kysyi vilkuillen kentälle. "Käydään maastossa ja sit ratsastelen sitä vähän läpi maneesissa", uumoilin ja näin, miten Jasonin kiinnostus suuntautui muualle. "Mä jään sitten kattomaan Eetua ja Alexia." Eetu, siis. Pitäisi kai joskus vaihtaa pari sanaa tän Eetun kanssa. Jos oli ystävällisissä väleissä Jasonin kanssa, ei voinut olla läpeensä huono tyyppi. Me mentiin Topin kanssa kiertämään pieni lenkki metsässä. Hevosen kaviot muksahtelivat polun pehmeään pohjaan ja välillä se hieman hidasti tahtiaan ylittääkseen juurakkoja. Ravasimme hyväpohjaisella polunpätkällä ja sopivasti hiekkatielle päästyämme laukkasimmekin vähän. Pian taas käveltiin metsässä, jonne auringonvalo siivilöityi kauniisti lehtirikkaiden oksien välistä muodostaen pyöreitä valoalueita aluskasvillisuuteen. Kuuntelin lintujen laulua ja tunsin, kuinka vahvasti kesän tuoksu leijui ympärillä. Kärpäset ja paarmat pörisivät, eikä Topi pitänyt niistä. Sen häntä huiski kiukkuisesti. Maneesissa hännän viuhdonta lakkasi. Hallin varjossa oli siunatun viileää ja ehkä se hieman virkisti ratsuani, joka innostui esittelemään lennokkaimpia laukannostojaan ja -vaihtojaankin. Kaiken kaikkiaan Topi tuntui mukavalta ratsastaa. Ratsastuksen jälkeen johdatin punaisen orin pesukarsinaan. Valelin sen letkulla märäksi, siistin jouhet ja kuivailin hevosta hikiviilalla juuri kun Inkeri tuli kurkkaamaan, kuka pesarissa elämöi. "Ai sä! Tiedätkö sä jotain tosta Eetun ja Jasonin touhusta?" Inkeri kysyi naurua äänessään. "Mistä? Pikkuäijä meni kattomaan kun Eetu hyppäs." "Ja sitten Eetu ilmeisesti yritti opettaa Jasonia flirttailemaan", Inkeri nauroi. "Voi Jason-parkaa, jos Eetulta oppinsa ottaa!" "Eetu mitä?" hätkähdin - kuka opetti 8-vuotiasta flirttailemaan? Ilmaisin ajatukseni ääneen, mikä sai Inkerin mun hämmennyksekseni käkättämään entistä enemmän. "Hihihi, tehän ootte ihan kun Jasonin veli ja iskä!" Iskä. Mä? Ei, ei, ei. Meillä oli Jasonin kanssa toverilliset, korkeintaan veljelliset välit. Oli yllättävää, että edes pidin pikkujannusta. Olikohan sekin vanhenemisen merkki? Sitä murehdin, kun talutin Topia karsinaan ja törmäsin Senttiä rapsuttelevaan Lynniin. "Inkeri väittää, että mä olen isällinen", puhahdin. "Ai sä vai? Niin, hmm, ehkä", vaaleaverikkö sanoi silmät pohdiskelevaisina. "Ehkä sä olet. Etkö muka? Kyllä susta tulee." Kauhistuttavaa. Mä saatoin olla 23-vuotiaana siinä elämäntilanteessa, että mulla oli omakotitalo, avovaimo ja koira, mutta tämä oli kauhistuttavaa. Näistä asioista olin liian nuori puhumaan, vaikka talossa tilaa ja huoneita piisasi ja äiti "salaa" odotti jo kihloja, häitä ja lapsenlapsia. Nohou vei. Kauhistuttavaa. Huomaamattani Lynn oli alkanut nauraa. "Ja nyt sä säikähdit! Usko pois, mä olen vielä tarpeeksi nuori heppaleireilemään enkä yhtään halukas ja tarpeeksi vanha siihen, mitä sä pelkäät. Eläinlapsia meille kyllä mahtuisi", tyttöystävä livautti viekkaasti. "Kouluvarsa", mutisin. "Mitä?" "Kouluhevonen", sanoin. "Nuori kouluratsu. Sellaisen mä haluaisin." "Mä ajattelin lähinnä toista koiraa tai vaikka kissaa", Lynn naurahti. "Niiden elättäminen käy vähemmän kalliiksi. Mutta omasta pussistasihan sä sen..." Annoin Lynnin puheen hiipua tajuntani taustalle. Seisoin Topin karsinassa katselemassa sitä ja mietin. Ori oli mukava, muttei oma. Toisaalta järjestely kyllä sopi mulle hyvin. Vaan entä jos kuitenkin...? Joskus.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 5, 2014 22:00:20 GMT 2
Lopun alkua 5. elokuuta 2014 Orin kaviot muksahtivat pehmeään mäntykangaspohjaan. Oli hiljaista, linnutkaan eivät pitäneet ääntä. Ratsukon lisäksi vain kevyt tuulenpuuska pysyi liikkeessä kuljettaen mukanaan viileää tuntua. Kuolaimet kilahtivat, kun hevonen mutusti niitä. Hevosen selässä istuva nuori mies, ajatuksiinsa uponnut, tunsi ratsunsa tutun liikkeen kuin osana omaa kehoaan. Keho mukautui suuremman ja voimakkaamman kehon liikehdintään. Jos Daniel olisi ollut tarkkaavaisempi, hän olisi saattanut nähdä hiljaisen seuralaisen kauempana puiden lomassa. Valkohäntäpeura näki kyllä ratsukon. Tovin se tarkkaili isoa hevosta ja sen mukana kulkevaa ihmistä liikkumatta, jännittyneenä, valmiina pakenemaan, jos olisi tarve. Hevosen kävellessä jo kauemmas peurasta metsän sulavalinjainen eläjä rentoutui. Ei hätää. Jos Daniel olisi ollut tarkkaavaisempi, hän olisi kenties huomannut, kuinka Topi maistoi mennessään loppukesän lehtiä polulle kurottelevasta oksasta. Ei. Kyllä Daniel huomasi, ei vain jaksanut todella noteerata. Hänellä oli muuta mielessään. Metsässä virisi kirpakka tuulahdus. Tavallisesti niin valoisa mäntymetsä alkoi hämärtyä. Daniel tiesi mitä se tarkoitti. Hän tiesi, mitä kirpeä vivahde kasvoja ohimennessään pyyhkäisevässä tuulessa kertoi. Kesän loppu oli käsillä. Luonto antoi jo hienoisia vihjauksia ja enteitä tulevasta syksystä. Danielissa sen tiedostaminen aiheutti melankoliaa, tänä vuonna vahvemmin kuin aiemmin. Topi sen sijaan epäilemättä piti ilman viilentymisestä. Se oli virkeä. Se tarkkaili ympäristöään ja laittoi kaiken merkille; ohitetun peuran, kaukana liikkuneen rusakon, tuulessa heilahtavan oksan. Sen ratsastaja ei tuntunut olevan huolissaan mistään, joten orikaan ei huolestunut. Kaikki kunnossa. Kyllä Daniel huolissaan oli, muttei ympäristön vaarallisuudesta. Hevosen selässä oli hänen turvansa. Siellä hän ei ollut velvoitettu muuhun kuin yhteistyökumppaninsa oikeudenmukaiseen kohteluun. Nuorta miestä huolettivat lukuisat asiat, joille hän ei voinut tehdä mitään. Syksy saapuisi vääjäämättä tänäkin vuonna. Vuosi vaihtuisi. Vaikka siihen oli pieni ikuisuus, Danielia kalvoi tunne, että kuluvan vuoden, ehkä jo kesänkin loppu tarkoittaisi jonkin muunkin päättymistä. Ollaanko tämä kesä näin? Sulla on syksyllä uudet kuviot.Täytyisi keksiä uusi työ, uudet kuviot syksyksi tai viimeistään ensi vuodeksi. Entä jos hän lähtisi opiskelemaan? Miten harrastuksen kävisi? Olisiko aikaa Topille enää? Kuinka paljon elämä muuttuisi? Kuinka monet rutiinit kokisivat loppunsa? Lähestyvä syksy ei ollut hyväksi. Kuten aina kesän kääntyessä viimeisille sivuilleen Daniel tunsi olonsa levottomaksi. Oli kuin kesällä olisi jäänyt jotain tärkeää kokematta, jotain, minkä puuttumisen hän huomasi vasta lopun alussa. Eikö hän vielä silloinkaan tiennyt, mikä se jokin oli. Orin kaviot tapasivat napakan hiekkatien. Ohjat liukuivat nuoren miehen sormien lomitse antaen hevosen venyttää kaulaansa alas. Rennosti Topi käveli kohti tuttua pihapiiriä. Ruoka-ajan lähestyminen sai hevosen kiihdyttämään askellustaan, eikä Daniel estellyt. Hän halusi kotitalon seinien suojaan siinä missä Topi heiniensä luokse.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 6, 2014 20:33:33 GMT 2
Orastavia suunnitelmia 6. elokuuta 2014 "Mikä sun on? Oot levottomampi kuin Iiro silloin, kun yritin vetää sillä maastoa ja se joutui jonon ensimmäiseksi." Sitä Lynn oli ihmetellyt edellisenä päivänä ennen kuin olin lähtenyt tallille. Pidemmän päälle saattoi olla jopa rasittavaa, kun joku tunsi minut niin hyvin. Tyttöystävän utelu lietsoi rauhattomuuttani entisestään; kun hän epäili, että minua vaivasi muukin kuin työpaikan muutokset, aloin epäillä sitä itsekin. Vastaukseksi kysymykseen olin kuitenkin vain kohauttanut laiskasti olkiani ja painunut Topin luo. Tämä aamu ei alkanut turhan hyvin. Kaikista mieluiten olisin heräillyt kaikessa rauhassa, juonut hitaasti aamukahvin terassilla tai ihan laiturilla asti ja poltellut samalla aamutupakan. Paha tapani oli palannut kuvioihin; mä tupakoin taas enemmän kuin aikoihin. Jonkun aikaa olin jo itsekin luullut lopettaneeni. Hitaan, omaehtoisen heräämisen sijaan sain kokea hermoja raastavan repimisen unesta tähän maailmaan. En koskaan tykännyt siitä, että puhelimen soitto herätti minut. En varsinkaan silloin, kun puhelu tuli työpaikalta. Enkä eritoten, jos esimiehen asia oli negatiivinen. Nyt oli, arvasihan sen. Olin mä jo etukäteen odottanut, milloin mua pyydettäisiin luopumaan saavuttamistani eduista säästösyistä. Paluu perusmyyjäksi ja tuntuva palkanalennus ei houkuttanut, etenkään, kun haaveilin hevoshankinnasta, mutta muutakaan ei tässä tilanteessa voitu tarjota, ymmärsinhän sen, enkös ymmärtänyt. Siinä mielentilassa ei sitten kahvinjuonti kiinnostanut, eikä tupakkakaan. Lähdin ovet perässäni kolisten Seppeleeseen, missä Kasper ilahtui saapumisestani ikihyviksi. Jäbä oli siivoilemassa tallia sen oloisena, että parempaakin tekemistä olisi voinut keksiä. "Anna se talikko tähän", puuskahdin. "Tai ei, lähde ensin tupakalle ja sitten mä lappaan loput paskat sun puolesta." Kasper oli niin hämillään, ettei osannut muuta kuin totella. "Mikäs sua risoo", punapää kysyi ulkona. "Jotta tahtoo vapaaehtoisesti paskahommiin, täytyy olla aikamoisessa kusessa." En ollut kovin läheinen tallityöntekijän kanssa. Tiesin sen kaveeraavan ravi-Tapin kanssa, mikä ei mua erityisemmin kiinnostanut mutta Lynniltä olin kuullut, ja olevan oppisopparilla töissä, mikä puolestaan kyllä kiinnosti mua. Kohautin jälleen olkiani ja vaihdoin puheenaihetta. "Miltä on duunit maistunu?" "Verta, hikeä ja kyyneliä, u know? Ja paskanhajua. Erityisesti sitä", Kasper irvisti. "Ja Anne on saanut päähänsä, että mun täytyy alkaa kaveerata lisää kaakkien kanssa." "Se leipoo susta vielä ponipojan", ounastelin. "Enkö mä muka jo oo tarpeeks", Kassu sanoi alistuneena. "Et ainakaan sen perusteella, miten sä olet pikkuponienkin vietävissä, jos ne sille päälle sattuu", tokaisin suorasukaisesti. "Hei thänks, anna armoo newbielle. Kelaa, et vielä ihan lyhyt aika takaperin mä en ollut käynyt mailin päässä hevosesta, tai jotain", Kasper virnisti ja tiesin, ettei se ollut loukkaantunut. "Miten sä valitsit tän alan", kysyin ja sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa pakon sanelemasta jutusta. "Tai niin kun, ei tää nyt ihan kutsumusammatti oo", sälli virkkoi vino virne naamalla samalla, kun tumppasin tupakkani ja lähdimme vaeltamaan talliin. Mua ei enää tupakan ja juttutuokion jäljiltä juuri houkuttanut täyttää lupaustani karsinoiden siivoamisesta, mutta ryhdyin siihen silti. Faija oli aina opettanut, että sanansa mittainen piti olla. Ajatukset ammatinvalintakysymysten parissa askarrellen lapoin sontaa kärryihin ja ennen kuin huomasinkaan, olin valmis. Lähdin hakemaan Topia sisälle. Sitä odottaisi kunnon läpiratsastus. Edellispäiväisen pesun jäljiltä hevonen hohteli puhtaana. Sen sileä kesäkarva likimain kimalteli, ja kun Topi liikkui ja valo kohtasi punertavan karvapeitteen ja väräjävät lihakset, mieleeni tulivat liekit. Mistäpä sitä tiesi - ehkä Topi todella tulisi olemaan liekeissä tänään. Kuvainnollisesti toki, pistämässä vain parastaan ratsastettuna. Paljon harjattavaa orissa ei ollut, mutta panin merkille, että satulahuopa menisi kyllä pesuun ratsastuksen jälkeen. Kun Topi oli valmis, kiskaisin chapsit ylleni ja valmistauduin hikoilemaan kypäräkampauksen päähäni. Topi oli hivenen haastavalla päällä. Se ei tahtonut tulla rehellisesti läpi niskasta ja tuntui ajoittain raskaalta jalalle. Napauttelin sitä koulupiiskan päällä saadakseni aikaan reaktion, johon pelkkä pohje ei tänään riittänyt. Pikkuhiljaa hevonen alkoi tulla nopeammaksi myös jalalle. Aivan tyytyväinen en ollut, mutta täytyi myöntää, että ori parani koko ajan. Ratsastin sitä tehokkaasti kohti tasaista tuntumaa, ja tunsin, kuinka sen niska rentoutui hetki hetkeltä, kunnes en enää tuntenut jähmeyttä. Topia ratsastaessani mieleeni juolahti pähkähullu ajatus. Okei, ei se oikeastaan ollut ensimmäinen kerta, kun sitä pohdin. Vasta Kasperin kanssa juteltuani olin kai alkanut vakavissani työstää sitä, ja nyt se tuntui oikeastaan ilmiselvältä ratkaisulta. Olisinko tarpeeksi rohkea hyvästelläkseni talousvaikeuksissa kituvan rautakaupan täysin uusi ura tähtäimessäni? Hetki hetkeltä, ratsuni käydessä mukavammaksi ja kevyemmäksi, uskoin vakaammin, että suunnitelmani voisi toimia. Ehkä minulle riittäisi töitä pitkäaikaisen haaveeni parissa. Samalla ratkeaisi myös uusien hevoskuvioideni kaipuu. Lopulta hellitin hieman ja annoin Topin valua alemmas, alemmas. Se venytti mielellään itsensä pitkäksi, ravasi tarmokkaasti ja pärski tyytyväisenä. Hoidettuani kevyesti hionneen hevosen takaisin tarhaan palasin takaisin talliin ja etsin sen omistajan käsiini. Anne löytyi työkaverinsa hevosen luota. Piritta oli lähtenyt reissuun ja ilmeisesti jättänyt Väinönsä Annen liikutettavaksi. Jos esteratsastaja olisi ollut paikalla, olisin mieluusti jutellut hänenkin kanssaan. "Onko sulla hetki aikaa?" kysyin kohteliaasti. "Mulla olisi yksi, tai ehkä kaksi juttua "Eiköhän", Anne sanoi ja komensi Väinöä, joka koetti näykkäistä käsittelijäänsä kujeilevan näköisenä. "Ensinnäkin", sanoin miettien kuumeisesti, miten aloittaa asiani. "Oppisopimus. Mitä se vaatii työnantajalta? Miten se oikein sovitaan? Ja sitten mä halusin vaan vähän kuulla sun kokemuksia, kun sä kuitenkin olet ratsuttanut omia varsoja ja muutenkin ollut hevosalalla pitkään." Siitä alkoi pitkä ja polveileva juttutuokio, jota siirryimme jatkamaan toimistoon, jahka Väinö oli tyytyväisenä karauttanut kiusaamaan tarhakavereitaan.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 14, 2014 21:39:00 GMT 2
Jokaisen onnistuneen suorituksen takana 14. elokuuta 2014... on asialleen omistautunut hevosenhoitaja.
(Inspiraatiosta kiitos Norman Thelwellin huippumahtaville kuville, joita olen ihastellut koko päivän! Suosittelen vaikkapa käyttämään Googlea ja selailemaan ihanuuksia. <3)
|
|
|
Post by Daniel on Aug 21, 2014 15:15:02 GMT 2
Seppeleen herra ja kuningas 21. elokuuta 2014 Joskus mä mietin, oliko hevosharrastuksessa mitään mieltä. Siis ihan totta: mitä siitä oikein sai itselleen? Hommia paiskittiin tuntikausia päivässä, hikisenä ja hevosenpaskalta haisten. Toisinaan pienenkin edistysaskeleen eteen täytyi tehdä töitä tuntikausia. Hevosta treenattiin kotona ja hevosta raahattiin valmennuksiin. Ajeltiin ympäriinsä, jotta päästiin jonkun gurun eteen tekemään ihan sitä samaa, mitä kotonakin. Maksettiin mansikoita ja pensasmustikoita, saatiin ehkä joku ahaa-elämys ja palattiin kotiin vain huomaamaan, ettei mikään enää toiminutkaan. Sitten mentiin kisoihin. Turhantärkeät tuomarit pönöttivät kentän laidalla ja arpoivat numeroita papereihin. Arvostelukriteerit poikkesivat toisinaan toisistaan niin paljon, etteivät paperit olleet lainkaan vertailukelpoisia keskenään. Ja ihan varma asia oli, että jos rata tuntui mahtavalta, sitä sai huonoimmat prosentit, jotka oli kuunaan saanut. Huonon radan jälkeen masennus vaihtui hämmennykseen, kun sai kuulla ratsastaneensa ennätysprosentit ja päätyneensä palkintojenjakoon. Siis mitä ihmettä? Eikö sitä ratsastajana tosiaankaan vaan osannut arvioida omaa suoritustaan ollenkaan? Ei siinä sitten osannut iloita hyvistä pisteistä, kun taustalla kummitteli paha mieli huonosta ratsastuksesta. Hevosta harjattiin, pestiin, puunattiin. Hevonen laukkasi itsensä laitumella hikeen, piehtaroi hiekassa ja näytti niin pirun tyytyväiseltä noustessaan ylös; näetkös nyt? Turhaan pesit! Harja siistittiin ja pidettiin hyvässä kunnossa, kunnes hevonen hankasi sen pilalle tai laidunkaveri söi sen. Sitten kilpahevosen omistaja huusi hoitajalle, kun siistejä lettejä ei enää saatu tehtyä. Ja letittäminen, huoh. Vaikka sen osasi hyvin, se vei silti aina oman aikansa. Satulaa sovitettiin ja sovitettiin ja sitten löydettiin sopiva, joka oli kallis ja sitten piti pian topata sitä lisää. Ja kun toppaukset oli laitettu, hevonen alkoi saada massaa ja täytyi etsiä jälleen uusi satula. Paras olisi vain, jos kaikki unohtaisivat satulat ja menisivät ilman. Paitsi jos hevosella oli korkea säkä ja pistävä selkäranka. Loimet, viltit, huovat. Joko hevonen oli kylmissään ja sen herkät lihakset jumiutuivat, tai sillä oli kuuma ja se hikoili. Loimia sai aina olla puljailemassa päälle, pois, sittenkin tuo loimi, ei tätä, vaihda nuo, ota pois, laita tämä, oho, se onkin rikki. Ja pintelit, nuo iänikuiset kouluratsastajan parhaat kaverit. Monetkohan pintelit olin vuoden sisällä käärinyt jalkoihin ja pois? Sitten mentiin ja ratsastettiin ja tallissa sai taas käsitellä kuran värjäämiä kangassuikaleita. Miten ihanaa. Ruokinnasta vasta aiheutuikin päänvaivaa. Söikö hevonen tarpeeksi, liikaa vai liian vähän? Olisiko tästä ekstraravintolisäruoansulatusparantajamömmöstä hyötyä vai olisiko se turha, haittaisiko se hevosen herkkää vatsaa? Saikohan hevonen kaikki tarvitsemansa kivennäiset? Entäpä heinä? Pitäisikö sitä vähentää, vai olisiko pikemminkin parempi lisätä sen määrää? Heinähän saattoi olla huonolaatuistakin. Oli parasta teettää siitä ainakin kolme eri analyysiä. Eläinlääkäri, kengittäjä ja hieroja hoitivat hevosta paremmin kuin ihminen voisi koskaan haaveilla tulevansa hoidetuksi. Vastuullinen hevosenomistaja laittoi viimeiset roponsa kraniosakraaliterapeuttiin, hevosfysioon, osteopatiaan ja hevosiin erikoistuneisiin reikihoitajiin. Itse ratsastajan vaivathan nyt eivät olleet mitään; kyllä kunnon hevosihminen kesti valittamatta lihasjumit, sijoiltaanmenot ja rasitusmurtumat. Niin, ja sen vähän isomman murtuman, joka seurasi, kun valtavan kokoinen kavio kohtasi hennomman jalkapöydän. Saatoinhan minä nurista. Totuus oli kuitenkin se, että kaiken höösäyksen, puunauksen ja huolenpidon mä soin Topille, Seppeleen herralle ja kuninkaalle. Siitäkin huolimatta, että välillä tuntui siltä kuin en olisi saanut mitään takaisin vastineeksi vaivannäöstäni, olin iloinen, että sain ahertaa hevosen hyvinvoinnin eteen. Mulla ei todellisuudessa ollut mitään sitä vastaan, että vietin Topin kanssa ja sen asioita hoitaen monta tuntia viikossa. Vaikka tallille laahustaminen olisikin tarkoittanut univelkojen maksamisen siirtämistä yhä vain tuonnemmaksi tulevaisuuteen, tein sen mielelläni. Tunsin oloni tarpeelliseksi. Hevosharrastuksessa oli se kumma juttu, että se osasi olla ajoittain turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa. Jokin niissä oli, hevosissa siis, mikä sai ainakin mut haluamaan, että ne osoittaisivat luottamustaan juuri mulle. Luottamus saavutettiin huolehtimalla hyvinvoinnista. Ei kai kipeä hevonen pitänyt ihmisestä, joka lisäsi sen kärsimystä. Topilla oli lokoisat oltavat. Hieroja-Pentti kirkkaine rastoineen käsitteli sitä varmoin ottein. Mä vain seisoin vieressä seurailemassa, miten Topi ilmaisi viihtyvänsä hierojan läheisyydessä. Oli se merkillistä, miten hevosesta aina näki niin selvästi, mistä se piti ja minkä se koki epämiellyttäväksi. Minäkin huomasin sen pienen muutoksen Topin ilmeessä ja olemuksessa, kun Pentin kädet kohtasivat kireän kohdan. Hevonen jännittyi, mutta pian siinä alkoi jälleen näkyä muutos. Pian se oli jälleen tyytyväisen näköinen. Kun Pentti lopetti hieromisen, Topi kohotti päätään ja katsoi miestä närkästyneen näköisenä. "Jassoo", Pentti sanoi. "Komennatko alaistasi jatkamaan?" Topi nyökäytti päätään kuin vastauksena kysymykseen. Minua ja Pentti Perusmiestä hymyilytti. "Se on ihan kuningas", totesin. "Niin on."
|
|
|
Post by Daniel on Aug 25, 2014 19:41:24 GMT 2
Ratsastuskoulun arki 25. elokuuta 2014 Olin kuolla tylsyyteen. Sen siitä sai, kun osui väärään paikkaan väärään aikaan. Tallipäiväni oli alkanut ponikerhon pitämisellä, Elli kun ei ollut paikalla. Se nyt oli vielä ollut siedettävää, mutta ähäkutti, sitten kävi huono tuuri. Anne näki toimettoman käsiparin ja pisti meikäläisen taas hommiin. Jouduin taluttamaan alkeistunnille! Oli pari asiaa, joista en ratsastuskouluissa niinkään perustanut. Ensinnäkin, ponilasten typerät ja hysteeriset vanhemmat, joita koetin parhaani mukaan vältellä ainakin tupakalla ollessani. Toisekseen, useimmat typerät ja yli-innokkaat ponilapset, jotka tahtoivat olla avuksi, mutta pyörivät vaan tiellä ja jaloissa. Kolmanneksi: haukottavan tylsät alkeistunnit, joille pahaa-aavistamattomat viattomat tallilla kävijät laitettiin avustamaan. Oliko mitään niin puuduttavaa kuin kävellä kehää joku laiska poni riimunnarun päässä ja jännitykseltään oppimaan kykenemätön lapsi vastuullaan? Ratsastuksenopettajaa musta ei tulisi koskaan. Jos mä pitäisin tunteja, ne olisi valmennuksia osaaville ja mieluiten täysi-ikäisille ratsastajille. Jostain syystä epäilin, että Annea hymyilytti aina, kun hänen katseensa kohtasi minun tympintyneen katseeni. Tiesi, mokoma, tarkalleen, miten elämääni kyllästynyt mä sillä hetkellä olin! Yritin olla irvistämättä, kun Anne katsahti minua tyytyväisen näköisesti virnuillen. Olin vähällä antaa aplodit, kun käsky loppukaartoon ratsastamisesta kajahti ilmoille. Vihdoinkin vapaa! Tietysti pikkumuksu piti vielä auttaa alas Humun selästä, mutta sitten olin vapaa kuin taivaan lintu. Ah. Hoidettuani Humun parempiin käsiin kiiruhdin harjailemaan Topia. Maneesi olisi nyt tyhjä ja pääsisin ratsastamaan. Olin suoristelemassa orin selkään nostamaani satulahuopaa, kun Anne saapasteli hevosensa karsinan ovelle. "Joko sulla taas on mulle jotain hommaa?" ähkäisin, ennen kuin ehdin kuulla, mitä asiaa naikkosella oli. "Ha ha haa, sähän oletkin ihan joutunut raatamaan tänään", Anne naurahti kuivakasti. "Sulla, Daniel hyvä, on kyllä asiakaspalveluasenne kohdallaan." "Mä olenkin hevosenhoitaja", sanoin, "en varsinaisesti mikään asiakaspalvelija." "Kertaapa kuitenkin pari käytäntöä hoitajien ohjeistuksesta", Anne totesi. "No joo joo, kyllä mä tiiän", puuskaisin. "Oliko sulla muuta asiaa vai tulitko vaan piikittelemään?" Sananvaihtomme kuulosti ehkä vähän ilkeämieliseltä. En mä kuitenkaan oikeasti niin tympääntynyt ollut kuin annoin olettaa, ja näin Annenkin hymyilevän vinosti. Johan olin tässä jo miltei kolme vuotta hänen hevostaan hoitanut, ja tehnytkin sen homman enimmäkseen moitteettomasti ja antaumuksella. Jossain vaiheessa vieraskoreus väliltämme oli karissut pois. Kyllähän mä jouduin kunnioittamaan Annea, joka kuitenkin oli oikeastaan pomoni, mutta pokkuroimista hän ei edellyttänyt. Paitsi ehkä isoissa kisoissa, silloin kun jopa Anne oli hermostunut. "Tulin vaan sanomaan, että voisin tulla vähän valmentamaan sua", hän sanoi nyt. "Tule ihmeessä", vastasin ilahtuneena. "Kivaa." Olihan se kivaa siihen asti, kunnes olin hiestä märkä ja suuni kuiva kuin Atacaman aavikko. Keskivartalon lihaksilla meni vielä melkein hyvin, mutta huomasin, että jalkoja väsytti - kovasti. Missä välissä mun jaloista oli tullut sellaiset turhat makaronipötkylät? Missä kaikki lihakset ja kestävyys? Joutuisinkohan tätä menoa piankin ryhtymään koviin toimenpiteisiin heikentyneen kuntoni pelastamiseksi? "Jos sä nyt et sädehtivin ja aurinkoisin asiakaspalvelija olekaan", Anne sanoi tunnin lopuksi, "niin ratsastukseen sä kyllä suhtaudut asiaankuuluvalla vakavuudella! Mihin tämä nöyrä tekijä katoaa, kun pitäisi toimia esimerkkinä ja taluttajana alkeiskurssilaiselle?" "Arvaa, miksi mä hoidan Topia enkä mitään Frankia?" kysyin. "Jep, justiinsa siksi, että joutuisin mahdollisimman harvoin alkeiskurssiapulaiseksi. Pliis - mitä tahansa muuta, mutta ei sitä puisevaa maneesin ympäri kävelyä! Vedän vaikka ponimaastoja ennemmin." Anne yskäisi, enkä ollut varma, kuulsiko taustalta pieni naurahdus. "Nuori mies, sä olet kyllä syvästi vieroittautunut ratsastuskoulun arjesta", hän sanoi hymyä pidätellen. "Arvaa, mitä suurin osa ratsastuskoulun tunneista on? Perusasioita ja maneesissa pyörimistä, ihan tavallisia tuntiratsastajia ja kyllä, tavallisia tuntihevosia." "Joo." "Ja jossainhan kaikkien on alkeensa opittava. Ei sitä voi suoraan ostaa hevosta ja ruveta käymään kisoissa ja valmennuksissa. Täällä me luodaan perusta hevosharrastukselle, ja vaikkei valtaosa meidän tuntilaisista koskaan etenisi seuratasoa pidemmälle, tää on tärkeää hommaa." "En mä ole eri mieltä", sanoin kiireettömästi. "Ymmärrän kyllä, että näin on. Ei se sitä tosiasiaa poista, etten mä ole yhtä innoissani ponien taluttelusta kuin jotkut ponityttöset. Mutta kyllä mä silti voin sitä tehdä... aina joskus." Pian taputin Topia kiitokseksi hienosta käytöksestä ja valuin vetelänä alas sen selästä. Jalat tuntuivat liian löysiltä kohtaamaan kovan maan ja aivot hälyttivät yhtä ainoaa viestiä: vettä!
|
|
|
Post by Daniel on Sept 7, 2014 17:22:26 GMT 2
Paljon melua kahvista ja tyhjästä 7. syyskuuta 2014 Jyskyttävä päänsärky ei ottanut hellittääkseen. Olisin todella kaivannut hiljaisuutta, lepoa ja rauhaa, mutta oli turha elätellä niistä toivoa täpötäydessä ratsastuskoulussa. Hoitajahaut olivat päättyneet ja tallissa vallitsi suoranainen intomielisten poninpuunaajien järjestämä hälisevä helvetti. En halunnut olla tympeä, mutten kyllä mitenkään voinut väittää viihtyväni Seppeleessä juuri nyt. Liikaa ihmisiä, liikaa liikettä, liikaa kaikkea. En juurikaan piitannut siitä, etten antanut itsestäni sosiaalista ja ystävällistä kuvaa luoviessani käytävällä ja mulkoillessani uusia naamoja alta kulmain. Tänään en jaksanut tehdä heidän oloaan kotoisaksi, sillä he tekivät minun oloni hirveäksi. Kaipasin kahvia, tupakkaa ja päiväunia. Oleskeluhuoneessa törmäsin Kasperiin, joka epäonnekseen kaatoi kahvipannun jämät omaan kuppiinsa. "Kasper, prkl, oliko pakko?" urahdin. "Se kahvi oli siinä odottamassa mua. Mä tarvitsen sitä. Ja miksi sä hymyilet noin paljon? Mikä sua vaivaa?" Kiinnitin huomiota tallipojan hyväntuulisuuteen. Omituista. Olisi luullut, että jaoimme samankaltaiset tunnetilat sillä hetkellä, mutta ei. Punapää näytti melkein siltä, kuin joulu olisi koittanut monta kuukautta etuajassa. "Tämä", Kasper sanoi viittilöiden virneensä suuntaan, "tämä, veliseni, on seurausta siitä, että talli kuhisee uusia hoitajia." "On huomattu, mutta mitä iloa niistä on", kysyin pahantuulisena samalla, kun näin Kasperin pohdiskelevan, miksi hän kutsui minua veljekseen. Me ei kyllä oltu mitään "velisiä", mun ymmärtääkseni. Kassu hengasi Tapin kanssa, enkä mä oikeastaan pitänyt ravipojasta. Aina tavatessamme siedin kyllä Tappia, mutta vain, koska oli pakko. Lynnin kaveri, munkin kaveri - ja sitä rataa. "Ne tekee mun työt. Niitä voi määräillä", Weasley sanoi haltioituneena. "I see. Sullakin on nyt sitten vihdoin kunnioittavia ja kuuliaisia komenneltavia, jotka eivät ole seuranneet sun toilailuja alusta asti eivätkä näin ollen pidä sua säälittävänä tunarina", sanoin. Olin ehkä hieman ilkeä - mutta hei, äijä nyysi sumpit mun tuulenhalkojan edestä. Mitä muuta multa voi odottaa? "Oletpa sä hurmaava tänään", Kasper naukui. "Mikä sut on noin hilpeälle tuulelle saanut?" "Jätä ens kerralla mullekin kahvia", neuvoin. "Kyllä se siitä." Minun olisi oikeastaan pitänyt mennä pihalle odottelemaan, että Anne ja Krister saapuisivat Topin kanssa. En jaksanut. Luotin siihen, että Anne soittaisi tai laittaisi viestiä, kun he lähestyisivät pihaa. Lysähdin sohvalle tuijottamaan tyhjyyteen. Siinä oli mukava olla siihen saakka, kunnes lauma hoitajia tai tuntilaisia tai mitä lie pelmahti paikalle. Se oli minulle merkki poistua. Lähdin alakertaan ja mietin mennessäni, ehtisinkö polttaa yhden ennen kilpailumatkalaiset palaisivat. En ehtinyt. Koppi kaarsi pihaan samalla hetkellä kuin minäkin. Kiiruhdin ottamaan hoitohevoseni vastaan. Sinä päivänä se oli tehnyt hyvän kilpailun ja toi kotiin punaisen rusetin Interistä. Kiipesin koppiin hakemaan ruusukehain, kun Krister ja Anne laskivat yksissä tuumin ramppia alas. Topi oli rutinoitunut matkustaja eikä ollut syytä olettaa, että se rynnisi ramppia alas hallitsemattomasti. Ei se niin tehnytkään, peruutti vain rauhallisesti alas ja nykäisi sitten kohti tallia. Sen mielestä sen oli jo korkea aika saada ruokaa. Anne seurasi haukotellen mun ja Topin perässä talliin. "Oli pitkä päivä", hän sanoi. "Mutta Topi oli tänään hyvä." "Hyvä", totesin ja pyöräytin hevosen karsinaansa, kun olin purkanut sen suojat käytävän puolella. "Mene vaan jo, mä hoidan kyllä Topin." "Kiitos, Daniel", kuulin Annen sanovan. "Kyllä jo väsyttääkin." Niine hyvineen nainen lähti kotia kohti. Mä jäin hoitamaan hevosta, jonka varsaa tallilla jo odoteltiin kuin kuuta nousevaa. En voinut sanoa, ettenkö itsekin olisi ollut malttamaton. Malttamaton ja kauhuissani, oikeastaan, kun ajattelin, kuinka moni asia tässä saattoi vielä mennä vikaan. Kyllähän mä aivan taatusti tahdoin nähdä Topin ja hienon Lailan varsan syntyvän terveenä ja kasvavan hienoksi hevoseksi. Topi taisi olla autuaan piittaamaton mistään varsoihin liittyvistä jännitystiloista. Sitä hoitaessani aloin itsekin tyyntyä. Kun taputin oria viimeisen kerran ja jätin sen omaan ylhäiseen rauhaansa, talli ei vieläkään ollut aivan täysin hiljentynyt. Astuessani käytävälle mä aloin jopa miettiä, että ei kai se nyt mikään mahdottoman huono juttu voinut olla, että tuli uusia tyyppejä porukkaan. Ne oli oikeastaan aika samanlaisia kuin me vanhatkin parrat: innokkaita hevosihmisiä, jotka tahtoivat hoitaa omat hoidokkinsa mahdollisimman hyvin. Niin mä ainakin toivoin. Keneenkään en ollut vielä tutustunut. Turhaan mesosin, mietin itsekseni. Turhaan olin tallille tullessani niin äksynä uuden seppeleläislauman johdosta. Kehitin vain taas paljon melua tyhjästä ja kahvinpuutteesta.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 20, 2014 14:33:54 GMT 2
"Keskity", ne sanovat 20. syyskuuta 2014 Sydän takoi. Ohjat kulkivat sormien lomasta ja välittivät ratsastajalle tiedon siitä, että hevonen oli halukas etenemään. Nopea pidäte muistutti hevoselle, miten ratsastaja halusi sen liikkuvan. Ratsastajan jalat tunsivat hevosen kyljet. Laukka tuntui nousevan miltei yhtä paljon ylöspäin kuin se eteni eteen. Liikkeeseen oli helppo mukautua, sillä se oli ratsastajalle tuttua. Tämän laukan ratsastaja tunsi. Tämän laukan tahdissa hänen kehonsa oli, liikkui ja hengitti. Sillä hetkellä maneesissa ei ollut muuta, olemassa ei ollut muuta kuin hevonen, ratsastaja ja esteet. Muita ääniä ratsastaja ei kuullut, oli vain hevosen pärskyntä ja rytmikäs laukka. Esteet olivat edessä. Sydän laski hetkiä, laski metrejä, laski askelia. Helpotuksen tunne, kun hevonen lähti ponnistamaan yli linjan ensimmäisestä esteestä. Sen jälkeen ratsastaja ei voinut muuta kuin antaa hevosen tehdä tehtävänsä. Ratsastaja ei häirinnyt hevosta, ratsastaja liiti hevosen mukana, myötäsi. Jokainen hyppy oli hieman edellistä korkeampi, kun ratsukko eteni jumppasarjan loppua kohden. Sarja loppui, ratsastaja istui suorassa ja olisi iloinnut hienosta suorituksesta, muttei vielä ehtinyt. Vielä oli viimeinen este jäljellä. Trippeli. Hän keskittyi trippeliin. Kaksi napakkaa askelta, kaksi hieman pidempää ja siinä paikka oli. Hevonen keräsi voimansa suureen hyppyyn, ponnisti, kohosi hitaasti ylöspäin siihen hetkeen täydellisesti keskittyvä ratsastaja mukanaan. Kaviot irtosivat maasta ja ropsauttivat hiekkaa mukanaan. Niin liito eteni, ratsukko saavutti hypyn korkeimman kohdan ja alkoi pudota. Sydämensykäystä myöhemmin hevosen etujalat kohtasivat maankamaran. Esteen jälkeen hevonen sai laukata vapaasti. Ratsastaja oli huojentunut ja häkeltynyt; oliko se jo ohi? * * * * * Danielin palautti takaisin maanpinnalle Inkerin hysteerinen kikatus. "Hahahha mikä kuva! Tämä sun täytyy nähdä! Mä en kestä, mikä ilme!" Jaaha. Niinpä juuri. Inkeri oli saanut jonkin sortin mielenhäiriön ja halunnut harjoitella maneesissa valokuvaamista. Daniel irvisti itsekseen siirtäessään Topin raviin ja ratsasti maneesin ympäri. Inkerin kohdalla hän pysäytti ratsunsa. "Näytä", Daniel komensi ja Inkeri kurottautui esittelemään kameransa näyttöä kaunistavaa kuvaa hyppäävästä ratsukosta. "Zoomaa." Ja Inkeri zoomasi. Ensin kuva oli mahtavasti ajoitettu hyppykuva, jossa Topin loikka näytti valtavalta ja, Daniel pisti merkille, hänen oma istuntansa oli kummallisen priimaa tavaraa. Inkeri zoomasi lähemmäs ja lähemmäs, ja pian Daniel rääkäisi ja hänen kasvonsa venähtivät muistuttamaan kameran näytöllä näkyvää kauhistuttavaa näkyä. "Ei helv*tti! Mikä toi on? Jum*lauta, mä olen aivan sa*tanan ruma!" Inkeri nauroi kahta kauheammin ja sai soperrettua naurunsa lomasta sanat: "Niin olet!" Lohduttomana Daniel ryhtyi loppuverryttelemään ratsuaan. Kuinka jostain niin mahtavalta tuntuneesta suorituksesta saattoikin saada sellaisen kuvan? Kuinka hänen verrattain komeat kasvonsa saattoivatkaan vääntyä niin tunnistamattomaan, karmaisevaan, yököttävään muotoon? Hän ei enää ikinä keskittyisi mihinkään niin kovasti kuin oli keskittynyt tämän päivän viimeiseen hyppyyn! Sinä yönä hän näki painajaisia omista kasvoistaan.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 20, 2014 19:38:04 GMT 2
Kylmän sodan alku 20. syyskuuta 2014 Venyteltyäni ja vanuteltuani Topia hyppykerran päätteeksi pitkässä, matalassa muodossa ravaten lähdin maastoon kävelemään. Ollakseen syyskuun loppupuoli päivä oli varsin kaunis ja lämminkin. Topille esteiden hyppääminen oli selvästikin tehnyt hyvää. En muistanut, milloin se olisi viimeksi ollut niin letkeän tuntuinen kuin tänään, vaikka se nyt jonkin aikaa olikin taas ollut ihan hyvä. Annoin sen kävellä omaan reippaaseen tahtiinsa ja ohjakin sai lörppyä melko pitkänä. Tiesin, ettei Topi pöllöilisi. Topi oli ansainnut oikein huolellisen hoidon, vaikka sen ratsastaminen olikin tänään järkyttänyt mua syvästi. Okei, Topi itsessään oli ollut hieno: se oli hypännyt hyvin ja ratsastettavuus oli aivan priimaluokkaa. Se Inkerin ottama kuva vaan kummitteli mielessäni... Olin kyllä kuullut, että ratsastus oli ilmelajien aatelia, mutten ollut ajatellut näyttäväni itse niin typerältä ratsastaessani. Onneksi en hypännyt usein. Hetkinen - toivottavasti ilmeily rajoittui hyppäämiseen! Riisuin uljaalta orhilta varusteet ja vein ne satulahuoneeseen odottamaan puhdistusta. Löntystin takaisin heppasen luokse ja harjasin sen oikein huolellisesti. Topi ei ollut juurikaan hionnut, joten pesua se ei kaivannut, mutta tiesin sen pitävän puunaamisesta. Annoin sille sen, mitä se halusi - pitkän, hitaan ja rentouttavan harjauksen, ennen kuin rapsutin sitä heipaksi ja lähdin siistimään varusteet. Siinä puuhassa olinkin, kun teinipoika-Eetu yhytti mut sen oloisena, että jotain asiaa sillä taisi olla. Vilkaisin sitä kulma koholla, mutta se ei meinannut heti saada asiaansa kakaistua ulos, vaan oikoi Alexin suitsia mukamas muina poikina. "Hei Daniel", se sanoi lopulta sillä hauskalla äänellä, josta vielä kuulsi äänenmurroksen sormenjäljet. "Sähän oot täysikänen." Se ei ollut kysymys, ja jos olisikin ollut, olisin pitänyt pojua vajaamielisenä. En vastannut mitään. Arvelin jo tietäväni, mihin hän pyrki. "Tänään ois yhet kemut", Eetu totesi, kun sille kävi selväksi, etten ollut sanomassa juuta enkä jaata. "Ne tuli vähän lyhkäsellä varotusajalla, niin en oikein oo saanu järkättyä... tai tartteisin niin ku, siis aattelin kysyä, voisitko hakee mulle? Mä maksan kyl hakikset." Nauroin henkisesti. Katsoin Eetua niin vinosti, että se meni vaikean näköiseksi ja rupesi selittelemään. "Siis kyllähän mä saisin jotain bissee haettuu kaupasta ite, ei ne kysy multa papereita, aina, tai silleen. Tartteisin vaan väkeviä ja niihin mulla ei ikä... naama riitä." Pärskähdin. Olin tukehtua nauruun. Voi poikaa, voi poikaa. "Ihan kun sun naamas riittäis alkoholittoman siiderinkään hakuun", nauraa räkätin ja samalla sain idean, kun katselin teinipojuliinin myrtynyttä naamaa. "Sori, älä ota pahalla. Voidaan me käydä kaupassa, sen kun hyppäät kyytiin vaan ja heität rahat. Teräviä en kyllä sulle hae, joudut todennäkösemmin ikävyyksiin ja sitten mä olen kusessa, mutta voin mä jotain sulle sopivaa hakea." Eetu näytti melkein luvattoman helpottuneelta. Kätkin hymyni, asetin Topin varusteet oikeille paikoilleen ja pian kävelimmekin pihan poikki mun autolle. Se oli kiva kaara; olin tehnyt hyvän diilin vaihtaessani edellisen kotteroni tähän. Kyllä sillä kelpasi kyyditä pikkupoikia viikonloppulimuostoksille. Jätin Eetun autoon istumaan mennessäni itse kauppaan poitsun antama seteli kourassani. Kyllä Eetu saisi nyt olla kiitollinen, mietin hilpeänä sulloessani ostoksia muovikassiin, jonka sitten kiikutin pojalle. Lupasin heittää tämän himaansa valmistautumaan lasten mehukesteille ja auton jo ollessa liikkeellä poika rupesi penkomaan pussia. Mä hyräilin ovelana poppikoneen ilmoille jysäyttelemän biisin mukana ja vilkuilin sivusilmällä, kun pikkujäbä alkoi punehtua - kenties raivosta. "Mitä helvettiä, jäbä!" Eetu rääkäisi ja mä virnistin. "Mitä v*ttua? Mitä pelleilyä tää on!" "Ei mitään pelleilyä", sanoin vakavana. "Se on sun omaksi parhaaksesi eli viisas veto. Kasva vähän, ennen kun koitat masteroida oikeeta tavaraa." Saavuimme pojanklopin kotipihaan. Pudotin hänet siihen ja toivotin vielä oikein rakastettavasti hauskaa bileiltaa - muumilimpparin, ES:n, tikkarin ja pehmopokelehden kera. Lähtiessäni pihasta huomasin taustapeilin kautta, että mikäli katse olisi voinut tappaa, joku olisi saanut välittää surunvalittelut armaalle avopuolisolleni. Ehkä olin vähän ilkeä, mutta hei, elämä on.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 25, 2014 20:53:42 GMT 2
Illan hiljetessä 25. syyskuuta 2014 Tunsin oloni zombieksi, kun laahustin päivän viimeisen urakan pariin Seppeleeseen. Ei auttaneet vitamiinipillerit ja -porejuomat, ei terveellinen ruokavalio eikä riittävä liikunta ja lepokaan, kun syksy puski toden teolla päälle. Joskus koin voimakasta sukulaissieluisuutta muumiperhettä kohtaan. Kuten joka syksy, toivoin voivani käpertyä monta kuukautta kestäville unille ja herääväni vasta kevätauringon jo paistaessa ja valaistessa. Tavallinen energinen ja pääasiassa hyväntuulinen minäni transformoitui laiskaksi, ponnettomaksi möröksi, joka märisi aamulla peittojen keskellä ja toivoi, että herätyskellokin ymmärtäisi, että oli vielä pimeää ja vaikenisi. Päivä oli ollut pitkä. Olin noussut kuudelta tekemään Mallaspuron aamutallin, miltei myöhästynyt töistä ja jäänyt ylitöihin selvittelemään tavarantoimittajan kanssa tapahtunutta sekaannusta. Töiden jälkeen lennähdin takaisin kotiin ratsastamaan paukapäisen, temperamenttisen ja räiskähteleväisen ranskattaren, toisin sanoen valtavan mustan ranskalaisen ratsuhevosen nimeltä Musti. Sen kanssa sain vääntää kättä ja kuluttaa hermoja. Kun ne olivat riekaleina, sain vihdoin ruokaa. Sen seurauksena jaksoin olla sanani mittainen mies ja saapua Seppeleeseen liikuttamaan Topin kevyesti. Tallissa alkoi olla jo melko hiljaista, kun roudasin Tomppelin varusteita sen karsinalle. Maneesissa oli vielä tunti käynnissä, mutta suurin osa hoitajalikoista oli taatusti jo kotona. Mä harjailin Topin ylhäisessä yksinäisyydessäni, viskasin sille kamppeet niskaan ja talutin sen ulos kylmään pimeyteen. En oikein tiennyt, minne mennä ja mitä tehdä. Oli satanut ja kenttä oli täynnä lätäköitä. Tiesin, ettei Topi liikkuisi sillä pohjalla hyvin; se olisi varovainen ja jännittynyt, mikä ei edistänyt kevyttä jumppailua. Ajatus valaistua maastolenkkiä ympäröivästä pimeydestä oli suorastaan lohduton. Maneesiinko siis, tuntilaisten sekaan? Jep. Vislailin oven takana ja hetken kuluttua Anne tuli avaamaan maneesin oven. "Moi, mahdutaanko me sekaan? Kenttä on paskassa kunnossa", murahdin. "Mahdutte te. Tässä ei ole kuin viisi ratsastajaa nyt... flunssakausi tietää paljon peruutuksia", Anne virkkoi. "Ja tämähän on jo viimeinen tunti, sen jälkeen saat maneesin vaikka kokonaan itsellesi. Mä voin jäädä vähän katselemaan sun ratsastustakin, jos haluat." "Tuskin sun tarvitsee", sanoin taluttaessani Topin sisään, ja huomasin Annen näyttävän melko huojentuneelta. "On jo niin myöhä. Pääset kotiis vähän aikasemmin." Kävelin melko pitkät alkukäynnit väistellen tuntilaisia, jotka harjoittelivat alkeisjuttuja, kuten teiden ratsastusta ja nimiä sekä siirtymisiä. Siirtymisiä, ihan hyvä idea. Voisin tehdä itsekin vähän sellaisia, jos jaksaisin. Laadukkaat siirtymiset voisi vaatia multa liikaa tänään. Päädyin ratsastamaan Topia rennoksi ja pitkälle eteen alas. Tuntiryhmänsä kävellessä loppukäyntejä Anne ehti vähän kommentoida meidänkin menoa ja oli tyytyväinen. Topi näytti kuulemma hyvältä ja rennolta, miltä se kyllä tuntuikin. Olisinpa mäkin ollut rento ja tyytyväinen olooni. Eipä tallissa ollut enää juuri ketään, kun vein Topin sisään. Jaakko siellä vaan aloitteli haukotellen iltaruokintaa. Meidän välillä ei tarvittu sanoja. Ymmärsimme toistemme väsymystilan emmekä kokeneet tarvetta lisätä sillä tyhjänpäiväisellä sosiaalisella kanssakäymisellä. Illan hiljaisuus laskeutui talliin. Mä lähdin - vihdoin kotiin.
|
|