|
Post by Daniel on Jan 1, 2016 21:45:40 GMT 2
Kun maailma heitti häränpyllyä 1. tammikuuta 2016 Olipa kerran vuoden ensimmäinen päivä. Se valkeni harmaana ja räntäsateisena kuin uhmatakseen kaikkien hulluja toiveita uudesta ja paremmasta elämästä, jonka kaikki palaset vain loksahtelisivat taianomaisesti paikalleen, kun kerta kalenterivuosi sattui vaihtumaan. Mä en koskaan ollut oikein ymmärtänyt uudenvuodenlupauksia ja -unelmia. Miksei asioita voinut luvata itselleen joskus muulloin? Silloin ne lupaukset todennäköisemmin pidettäisiin, jos multa kysyttiin. Ja unelmat... hei haloo, eikö jengi koskaan oppinut, että vuosi vaihtui joka vuosi ja jokaikinen kerta seuraava toi mukanaan ihan samanlaisia katastrofeja kuin kaikki aikaisemmatkin. Jos multa edelleen kysyttäisiin mielipidettä tähän asiaan, niin näin se kuuluisi: katastrofien kanssa pitäisi vaan oppia elämään eikä toivoa, että ne paukahtelisivat rakettien mukana ilmakehään ja jotenkin lakkaisivat olemasta. Niin kuin joku jossain kirjassa (olin mäkin lukenut jotain joskus) sanoi: deal with your own crap and stuff cause no one's going to do it for you (vai oliko se Dr Phil?). Ei edes kalenteri. Nämä mun vakaumukset tuntien oli vallan hämmentävää, miten positiivisin mielin mä heräsin uuteen vuoteen. Jostain munkaltaiselle tavalliselle kuolevaiselle hämärästä syystä mulla oli ihmeellisen hyvä fiilis tästä vuodesta. Lynn näytti melkein säikähtäneeltä, kun mä hyräilin kahvikupposen ja The Dressage Mailin kanssa päivään aloitellessani. "Mistäs nyt tuulee?" se kysyi. "Mun talossa on hyväntuulinen mieshenkilö, öö, ennen lounasaikaa." "Njääh, tiiätkö, elämästä", sanoin ja kohautin olkiani, niin kuin se ei olisi ollut mitenkään iso juttu. "Asiat on aika ok." "Alright", Lynn sanoi erikoinen ilme kasvoillaan, kurtisti vähän kulmiaan ja pudisti sitten päätään. Seppeleessä mä kohtasin toisenkin hyväntuulisen kulkijan. Kasper yllätti mut melkein loikkimalla pihan poikki jokin naamakramppi, jota kenen tahansa muun kasvoilla kutsuttaisiin hymyksi, pisamaista pärstäänsä koristaen. "Mistäs nyt tuulee?" mä kysyin. "Krister on ihan nasta jäbä, mulla on day off", Kasper töräytti onnellisena. "Niin että aion ottaa hatkat ja jättää ponit haisemaan ihan keskenään!" "Alright", sanoin ja yritin toipua Kasperin hyväntuulisuuden aiheuttamasta oudoksunnasta. Siellähän se Krister totisesti oli tallissa, joskaan ei sellaisen työn touhussa kuin olisin ehkä voinut toivoa. En tiedä luottiko se siihen, että porukka olisi niin vuodenvaihteen ruuntelemaa ettei ollenkaan näyttäytyisi tallilla. Olin melko varma, että jos käytävä olisi kuhissut pieniä ponityttöjä, hillitty stetsonijäbä ei olisi läpsäissyt ohitseen kulkevaa asiallista tallin omistajatarta pyllylle ja nauraa hörötellyt tyytyväisenä. Vielä varmempaa oli, ettei Anne olisi nauraa kihertänyt ja sitten punastunut helakasti ja kipittänyt hihitellen pois paikalta huomatessaan läsnäoloni. "Mä en halua edes tietää, mistä nyt tuulee", en kysynyt. "Heh", sanoi Krister, virnisti ja kohautti olkiaan. "Ah, mä tiedän tahtomattakin, mistä tuulee", tokaisin ja huomasin järkytyksekseni, että mua enemmänkin huvitti kuin kuvotti. Antoihan se toivoa omiakin vanhuudenpäiviä ajatellen. (Siis tietenkään Anne ja Krister eivät olleet ikäloppuja, mutta... ne oli vaan niin asiallisia.) Yksärisiivessä oli asiat päälaellaan. Siellä odotti vinkkaileva ja viekoitteleva tamma, joka haki kontaktia käytävän toisella puolella nököttävään harmaaseen herrasmieheen. Ransu, joka oli koko pitkän syksyn yrittänyt vikitellä viehkeää naapuriaan, näytti hölmistyneeltä ja hämmentyneeltä Harryn yhtäkkisen huomion kohteena. "Ehkä sä vielä joskus ymmärrät, mistä nyt tuulee", sanoin myötätuntoisena Ransulle, ennen kuin pujahdin Topin karsinaan ja ryhdyin harjaamaan sitä. Olin jo siirtämässä Topin raviin, kun yks kaks yllättäen maneesiin paukkasi Salmaa perässään kiskova Anne. "Mä ajattelin että voisinkin pitää sulle tunnin! Salma tässä lupautui rakentamaan esteitä", Anne ilmoitti, ja mä olin varma, että kuulin vaan jotakin väärin. Vaan kun en kuullut. Se todella pisti Salma-paran roudaamaan puomeja sinne, tolppia tänne ja vielä sittenkin tähän ja tohon pari puomia ja tuonne okseri. Eihän siinä mitään, kyllä mä tiesin että Anne tiesi jotakin hyppäämisestäkin. Pysähdyin ja rupesin lyhentämään jalustimiani, kun alkoi totisesti näyttää siltä, että me oikeasti hypättäisiin Topin kanssa. "Ah, ai sulla on koulusatula? No, ei se ole niin justiinsa", kuului Annen huoleton heläytys. Tunnin jälkeen se sinetöi erikoisuutensa tuumimalla: "Eihän se mikän katastrofaalinen esteheppa ehkä olisikaan! Voisin joskus pistää Pirren hyppäämään sillä, niin se voisi antaa siitä arvionsa. Ihan huvin vuoksi tietenkin vain, toimiihan se hyvin kouluratsuna." Huviteltuani maneesissa Topin kanssa palasin talliin, missä kohtasin ehkä tämän vuoden suurimman mullistuksen. "Morjens!" tervehdin Pirittaa. "Miten meni vuodenvaihde?" Piritta kääntyi hitaasti katsomaan mua, niin kuin sillä olisi kestänyt pari minuuttia rekisteröidä että puhuin sille, tai että ylipäänsä olin olemassa. "Mitä?" se kysyi niin lakonisesti ja sävyttömästi, että mun kulmakarvat kiipesi varmaan hiusrajaan. "Oliko railakkaat uudenvuodenpippalot?" kysyin ja tunsin, kuinka hymy mun huulilla vavahti Pirittan katsoessa mua hallankylmillä silmillä. "Kenellä oli ja kenellä ei", se sanoi, nakkeli niskojaan ja poistui paikalta. "Ja... mistähän nyt tuulee?" kysyin Topilta, joka ei vastannut. Sain siis ihmetellä ihan itsekseni. Saattoiko Piritta oikeasti muka olla huonolla tuulella? Oliko se edes fyysisesti mahdollista?? Mikä ehkä järkyttävintä - miksi mä tunsin suurta tarvetta mennä tarjoamaan sille teetä ja sympatiaa, kun mä kerta niin vakaasti uskoin hoida-omat-sotkusi-ideologiaan? Kas vain. Ehkäpä uusi vuosi kerrankin toi tullessaan joitakin uusia kujeita. 95. hoitomerkintä
|
|
|
Post by Daniel on Jan 8, 2016 21:25:36 GMT 2
Pakkaspäivä 8. tammikuuta 2016 Pakkanenkaan ei estä maastoilemasta. Lämpimän viltin kanssa tarkenee pitkilläkin käyntireissuilla, jollainen Topilla oli tänään ohjelmassa. Olkoon miten "professional" tahansa... Danissa on yhä jäljellä aimo annos ponipoikaa. Sillä on aina aikaa hengailla ratsastuksen jälkeen loimikerroksiin puetun hevosen kanssa pakkasen keskellä ihan vaan rapsuttelemassa ja jakamassa hevosen ja hevosmiehen välisiä salaisuuksia.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 12, 2016 11:14:52 GMT 2
Silmät auki 12. tammikuuta 2016 Olin vähällä hukkua lumeen matkalla parkkipaikalta sisätiloihin. Sitä valkoista sontaa vain tulvi maailmaan kaikkien muiden iloksi, paitsi niiden, joiden pitäisi kotona tehdä lumityöt. Sitä miettien ja mielessäni muristen marssin ovelle, nykäisin sen auki ja heittäydyin tallin lämpimään ja lumettomaan suojaan. Oli vielä ihan hiljaista. Suurin osa hoitajista taisi olla vielä matkalla koulusta kotiin taikka suoraan Seppeleeseen. Vain pieni porukka tuntilaisia oli jo pesiytynyt tallille. Ne mä löysin oleskelutilasta ja päättelin yhdellä vilkaisulla, että nämä oli niitä, jotka olisivat halunneet olla hoitajia. Niitä, jotka viettivät tuntikausia tallilla purnaamassa keskenään siitä, kuinka hoitajat pitivät itseään niin paljon parempina kuin kaikkia muita. Niitä, jotka olivat kateellisia kaikille, jotka kuuluivat heidän nimittämäänsä "tallin kermaan". Kateudestaan huolimatta ne jaksoi kuitenkin olla ahkerasti sitä mieltä, ettei kukaan tervejärkinen olisi halunnut kuulua tallin kermaan. Siihenhän kuului pelkkiä ylimielisiä nirppanokkia, jotka vaan sattuivat puunaamaan jotakin ponia. Oli kummallista, miten nuorten tyttöjen kateus toimi. Sitä saatettiin haluta kuulua johonkin porukkaan enemmän kuin mitään muuta, mutta ääneen piti sanoa, että se porukka oli ihan tyhmä. Nyt tytöt eivät kuitenkaan purnanneet hoitajista, vaan käsittelivät polttavampaa puheenaihetta: kuka heitä opettaisi, kun Anne jäisi pois kuvioista? Pitäisikö Pirre sitten kaikki tunnit? Kuuntelin heitä vaihtaessani kenkiä lokerikkoni edessä. "Mä luulen, että meille tulee joku sijainen", joku sanoi ehdottoman varmalla äänellä. "Kukakohan? Toivottavasti joku kiva! Vähän niin kuin Pirre." "Joo, mutta toivottavasti se sijainen antaa meidän päättää hevoset. Pirressä on tyhmää se kun se aina päättää." "On arvokasta ratsastaa erilaisilla hevosilla", joku imitoi taitavasti Pirittaa. "Joo, just", pärskähti toinen. "Eikö se tajua, miten paljon voitaisiin edistyä vakkarihevosen kanssa? Kun ei tarvitsis joka tunti ratsastaa jotain junttia paukapäätä kuulolle." Aistin, että kohta joku sanoisi jotakin hoitajista. Kuinka hoitajat oppivat ratsastamaan nopeammin, kun saivat mennä niin paljon omilla hoitsuillaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt, ennen kuin kävelin muina miehinä lokerikkohuoneesta oleskelutilaan. Mun ilmestyminen huoneeseen hiljensi tytöt tehokkaammin kuin mikään suukapula olisi ikinä voinut. Kävellessäni kahvinkeitintä kohti ehdin tehdä miljoona havaintoa tyttöjen käytöksestä. Oli Annin syy, että olin niin tietoinen junnuratsastajien suhtautumisesta muhun. Pikkujoulujen jatkoilla käyty keskustelu oli ikään kuin avannut mun silmät. Yhtäkkiä näin, miten junnutytöt vilkuilivat mua ja vaihtoivat vaivihkaa katseita keskenään, hihittivätkin. Osa jopa punasteli vähän yrittäessään näyttää siltä, ettei kiinnittänyt muhun mitään huomiota. Kaikkein julkein suuntasi muhun katseen, jonka kai piti olla viattoman tervehtivä ja ystävällinen. Piti olla. Lopputulos oli suunnilleen pahempi kuin kaljakulman sammumispisteessä huojahtelevien, miehennälkäisten nelkytplus-tanttojen flirttiyritykset. Ladoin kahvinkeittimen napsautusta vaille valmiiksi, jotta saisin ratsastuksen jälkeen nopeasti lämmintä juomaa kitusiini. Mittasin kaikessa rauhassa veden ja kahvinpurut ja koko sen ajan tytöt olivat ihan hiljaa. Kun lähdin oleskelutilasta, alkoi kiireinen supina. Erotin vain kaksi ydinajatusta: "Se menee varmaan ratsastamaan!" "Olisipa meidän sijainen kans joku komee mies..." Nauratti. Olisipa, niin. Jos mä todella kävisin komeasta miehestä, tytöt saisivat kerrankin jonkun toiveensa läpi. Topin varustamisessa ei mennyt kauan. Koska ulkona vallitsi edelleen se jumalaton lumimyräkkä, mua ei lainkaan harmittanut suunnata sen kanssa maneesiin. Maastoiluille oli aikansa ja paikkansa, eikä tämä sää totisesti kutsunut ulkoilmaan. Maneesi oli arvatenkin tyhjä - katsomoa lukuunottamatta. Kätkin naurahduksen, kun huomasin junnutyttöjen siirtyneen maneesin katsomoon. Siellä totisesti nökötti viltteihin kääriytyneitä myttyjä, jotka supattelivat keskenään ja tuijottivat Topia ja mua silmät suurina. "Pitänee pistää parastaan, kun on noin valtava yleisökin", mutisin Topille huvittuneena, ennen kuin kippasin itseni sen satulaan. Oli tämäkin elämää. Katsomossa tulevat oppilaani istuivat tuijottamassa mua ja todennäköisesti kehräsivät päässään kasaan mitä mielikuvituksellisempia tapahtumaketjuja, joiden seurauksena saisivat multa lämmintä huomiota. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että melkein kaikki haaveilivat ratsastavansa niin poikkeuksellisen hyvin, että rakastuisin niihin päätä pahkaa. Ehkä joku käsikirjoitti mielessään kohtausta, jossa hän putoaisi hevosen selästä, loukkaisi itsensä ja saisi mut säikähdyksen hetkellä paljastamaan palavat tunteeni mimmiä kohtaan. Olisin ehkä kuitenkin kaikkein mieluiten vain pysynyt yhtä autuaan tietämättömänä junnutyttöjen muhun kohdistamista haaveista, kuin ennen pikkujouluja. Nyt kun Anni oli avannut mun silmäni, niitä oli vaikea sulkea uudestaan. Niinpä ratsastin Topin kiusallisen tietoisena siitä, että katsomossa istuvat teinitytöt jäädyttivät varmaan varpaansa irti siitä ilosta, että saivat katsella mua. Vähän creepy ajatus.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 13, 2016 19:26:18 GMT 2
Tallin komein ja mahtavin 13. tammikuuta 2015
Topilla oli taas niitä päiviä, kun se ei muuta kerennytkään kuin elvistellä tammoille.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 14, 2016 9:31:22 GMT 2
Huoltopäivä 14. tammikuuta 2016 Hierontapäivä. Ei tietystikään mulla, vaan Topilla. Kyllähän nyt hevosen hyvinvoinnista tuli huolehtia! Tulin taas kerran kamalan hyvälle tuulelle, kun näin Pentin. Pentti Heikkinen, maailman asiallisin hevoshieroja ikinä. Se oli yhä ihan yhtä pitkä ja kapea kuin vuonna 2013, jolloin se ensimmäisen kerran oli astellut talliin ja tehnyt meihin kaikkiin - tai ainakin muhun - lähtemättömän vaikutuksen. Rastoistaankaan se ei ollut luopunut, joskin ne kirkkaanväriset härpäkkeet olivat jossain vaiheessa kadonneet kuvioista. Ketjut sillä roikkui yhä housuissa ihan samalla lailla kuin silloinkin. Varmaan ainoa asia, joka Pentissä oli muuttunut, oli se, että se oli alkanut jutella mun kanssa. Meillä oli oikeastaan aika pirun hauskaa aina, kun Pentti tuli hieromaan Topia. Se jäbä osasi kyllä haastella juttua ja heittää läppää! Se oli vähän kuivakka noin niin kuin ensivaikutelmaltaan, mutta jukoliste, mikä huumorimies sieltä pinnan alta löytyi, kun antoi sille vähän aikaa puhjeta kukkaan. Mä melkein väitin, että mulla oli Pentin käyntien jälkeen suunnilleen yhtä hyvä fiilis kuin Topilla. Topilla, joka nuokkui ja nojaili ja antoi alahuulensa venyä niin että paukkui, kun Pentti teki taikojaan. "Ei tässä kummempia kireyksiä", Pentti tuumasi. "Aika hyvässä kondiksessa!" "Siltä se on vaikuttanutkin", mä totesin. "Se on ollut hyvä käsitellä ja ratsastaa." Sitten Pentti keksi esitellä mulle yhden uuden venytyksen, jota voisin Topin kanssa tehdä. Joo, mä venyttelin hevosia (ja itseänikin, mutta se nyt on sivuseikka). Ei se tehnyt niille pahaa, useinmiten tuntuivat tykkäävänkin. Pentti jäi vielä hetkeksi juttelemaan, ennen kuin sille tuli kiire seuraavan asiakkaan luo. Mulla piisasi vielä hommia Topin kanssa: oli aika siistiä sen jouhet ja klippaus. Siihen nähden, etten ratsastanut Topilla sinä päivänä lainkaan, sain kyllä kulutettua hyvän aikaa tallilla. Kun olin tullut paikalle, oli vielä ollut hiljaista. Kun lopulta olin tyytyväinen Topin lookiin, olivat tunnit jo alkaneet ja porukkaa lappasi ympäriinsä. Loimitin Topin kaikessa rauhassa ja kippasin pihalle. Se saisi oikoa koipiaan tarhassa omaan tahtiinsa tämän päivän ja huomenna tehtäisiin hieronnan jäljiltä kevyttä, vetristelevää jumppaa. Hevonen vaikutti hyvinvoivalta kuin mikä ja mulla oli siitä hyvä fiilis. Ei ollut monia asioita, jotka tuntuivat yhtä palkitsevilta kuin hevosen hyvinvointi ja kehitys. Jos mä joskus mietin, mikä kumma mut oli saanut ajautumaan hevosalalle... No. Olihan sitä nyt aika turha ihmetellä. Hevoset tietysti.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 14, 2016 9:34:48 GMT 2
Mitä Anne ei tiennyt hevosensa päiväohjelmasta 15. tammikuuta 2015Daniel & Topi 100, öö, rakkaudentäyteistä hoitomerkintää. Mun ihan eka animaatio! Wuhuu!
|
|
|
Post by Daniel on Jan 29, 2016 18:26:14 GMT 2
Silmät kiinni! 29. tammikuuta 2016 Elämä oli aika mukavaa. Sitä mä mietin, kun saavuin Seppeleeseen. Ehkä se tyytyväinen ajatus jotenkin näkyi päällepäin, sillä vastaan kävelevä Sandra suorastaan hätkähti ja kurtisti kulmiaan mut nähdessään. Ei mua joka päivä nähnyt onnellisen näköisenä. Enkä mä kyllä joka päivä tervehtinyt tuollaisia puolituttuja vastaantulijoita leppoisalla kädenheilautuksella ja ystävällisellä hymyllä. Niin, ehkä Sandra hätkähtikin sitä elettä eikä niinkään mun ajatuksiani. Mulla ei siis tosiaan ollut kummempaa valiteltavaa ja voivoteltavaa, kun tänä rapsakkana talvipäivänä solahdin taas hevosenhoitajan rooliin. Olin tänään käynyt ratsastamassa kaksi oppilaani hevosta ja pitänyt valmennuksen eräille sisaruksille, joiden äiti oli päättänyt, että heistä tulisi hevosmaailman seuraava huippuperhe. Sen lisäksi mulla oli ollut pitkästä aikaa hyvä rako kivuta suosikkituntiratsuni, Mallaspuron friisiläisruuna Jeren selkään ja ratsastaa se kunnolla läpi. Se oli sitten mukava peli, kun sen sai houkuteltua pois tuntihevosmoodista ja se muisti taas, miten töitä tehtiin. Kaikesta tästä saattoi päätellä, ettei Seppele enää ollut tyhjä ja rauhallinen, kun ehdin sinne asti. Tunnit olivat jo täydessä käynnissä ja hoitajalauma oli valloittanut tienoon. Olin roudaamassa Topin varusteita sen karsinalle, kun mua vastaan askelsi jotenkin poikkeuksellisen soljuvasti sulokas naisihminen. Mimmissä oli jotakin lattarikaunotarmaista, ja mä myönnän ihan avoimesti, että se oli miellyttävän näköinen. Vähän yllätyin, kun se alkoi yhtäkkiä puhua mulle. "Hei kuule, tiiätkö onko täällä joku paikka löytötavaroille?" se kysyi ja hymyili. No, tietysti se puhui mulle. Olin ainoa elävä ja ihmiskieltä kommunikointiin käyttävä olento tässä lähietäisyydellä, niin että ihan loogista. "Joo. Satulahuoneessa on kori pikkusälälle ja kypärät ja raipat kulkeutuu usein lainavarusteiden sekaan tonne ilmotustaulun luo", sanoin ja nyökkäsin päälläni tuntiratsastajien odotteluaulan suuntaan. "Thanks! Kävin joskus tota Harrya ratsastamassa ja multa taisi jäädä yhdet hanskat tänne", kurvikasvartaloinen silmänilo kertoi, ja jokin muisto liikahti pääkoppani perukoilla; tämän täytyi olla se Salla tai Salli tai Sanni tai jokin sentapainen, josta olin kuullut Robertin joskus mainitsevan Jutalle. "Alright, toivottavasti löytyy", tuumasin vielä ja virnistin pienesti itsekseni, kun Sallasallisanni jatkoi matkaansa. En ehtinyt ottaa puolikastakaan askelta, kun oikealta puoleltani kantautui tomeraa töminää. Rosa sieltä rymisteli portaita alas hurjistuneen näköisenä. Koska paikalla ei edelleenkään ollut juuri muita kuin mä, aavistelin, että se oli jostakin syystä vihainen juuri mulle. "Kuinka sä uskallat!" se kiekaisi hirmustuneena ja vahvisti mun epäilykset. "Uskallan mitä?" kysyin niin tyynesti kuin kykenin. "Senkin limainen ukonkuvatus! Luulisi, että tajuaisit säästää noi silmät vaan omalle rakastetullesi, mutta taisi olla turha toivo!" "Mitä?" kysyin, enkä tiennyt, sainko olla huvittunut, vai kuuluiko minun olla loukkaantunut tai hämilläni. "MÄ NÄIN KYLLÄ MITEN SÄ KATSOIT SITÄ", Rosa keuhkosi ja tuikkasi mua pienellä ja terävällä sormellaan inhan tarkasti kylkiluiden väliin (eikä mitenkään kovin hellästi). "Mitä ihmettä? Silmät kiinnikö mun pitäisi kulkea?" urahdin mitään ajattelematta ja tajusin heti, että se ei ollut oikea vastaus. Taisi olla enää ihan turha selittää, että se, että kohtasin viehättäviä ihmisiä, ei suinkaan tarkoittanut sitä, että olisin rynnistänyt niiden kanssa sänkyyn heti mahdollisuuden saadessani. Rosa ei kyllä antanut mulle aikaakaan oikaista tilannetta mitenkään, vaan tuhahti: "Ehkä niin olisi parasta, jos sun itsehillintäsi on tota luokkaa." Sitten se purjehti kuningatarmaisesti pois ja jätti mut yksin jäätyneiden aivojeni kanssa. Seisoin siinä sekunnin verran liian pitkään. Kun satulahuoneen ovi aukeni jossakin mun selkäni takana, mä ymmärsin toivoa, että olisin luikkinut jo aikaa sitten yksärisiipeen ja Topin karsinaan piiloon. Nyt oli vähän myöhäistä liueta huomaamattomiin. Äskeisen välikohtauksen alku ja juuri nimittäin käveli ohitseni ja heläytti hilpeän moikan. Tietysti se oli kuullut koko Rosan moitinnan: eihän se ollut ollut kuin korkeintaan muutaman metrin päässä. Meidän välissä oli ollut vain yksi suljettu ovi. Pää pyörällä mä marssin satuloimaan uljasta ratsuani ja mietin, että vaikka elämä oli aika mukavaa, oli se myös tosi kummallista aina välillä.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 31, 2016 15:37:42 GMT 2
Kouluratsu vaihtaa vapaalle 31. tammikuuta 2016Arvokas kouluratsu rentoutumassa valmennuksen jälkeen.
|
|
|
Post by Daniel on Feb 8, 2016 14:07:22 GMT 2
Töissä 8. helmikuuta 2016Danielin valmentaja Petri järjesti omalla tallillaan valmennuksen, johon Daniel ja Topikin osallistuivat.
|
|
|
Post by Daniel on Feb 11, 2016 11:59:14 GMT 2
Lähdön kynnyksellä 11. helmikuuta 2016 Tuntui vähän sekopäiseltä varustaa hevosta, kun kaksi naisihmistä seisoi ovensuussa kälkättämässä keskenään. Eihän siinä sinänsä mitään - tallilla yleensä oli aina naisihmisiä kälkättämässä keskenään siellä sun täällä. Nämä kaksi vaan sattuivat olemaan Piritta ja Elli, ja ne olivat siinä siitä syystä, että odottivat saavansa multa briiffausta Topin liikutukseen liittyen. Mitä sen kanssa oli työstetty, missä vaiheessa oltiin, mitä viikonloppuna voitaisiin tehdä. Topi oli Annen hevonen ja mä olin tottunut toimimaan sen kanssa niin kuin pyydettiin. Sitten Anne oli paukahtanut paksuksi. Tilanne oli kääntynyt siinä mielessä päälaelleen, että yhtäkkiä se olinkin mä, joka pääasiassa päätti, mitä Topin kanssa milloinkin tehtäisiin. Mä ratsastin sitä, mä huolehdin sen treeneistä ja mä suunnittelin sen kisakautta. Tietysti kaikki tehtiin yhdessä Annen kanssa, mutta olin huomannut, että Annen tehtävä oli lähinnä olla hymistelevän tyytyväinen kaikkeen, mitä mä ehdotin. No, olihan se mun työtäkin, jos nyt oikein ajateltiin. Arvioida, mikä milloinkin oli hevosen kannalta fiksuinta, ja toimia sen mukaisesti. Mutta kun tää oli Topi, ja mä olin aina ollut sen hoitaja, apupoika, en mikään pääkokki. "Mä olen poissa vaan muutaman päivän", sanoin vielä Ellille ja Pirrelle, jotka kääntyivät heti katsomaan mua ja saivat mut tuntemaan oloni vähän vaivaantuneeksi. "Sille tekee hyvää saada vaihtelua sen aikaa. Hypätkää, maastoilkaa, testailkaa nappuloita. Kunhan se liikkuu. Ei mulla ole teille mitään kaaviota tän reissun ajaksi. Tiedättehän te, miten hevosia ratsastetaan, taitavat ihmiset." "Hmm. Hyppyjä mä sen kanssa teenkin. Haluatko sä esimerkiks jotain jumppasarjatreeniä vai ihan vaan hupihyppyjä?" Pirre kysyi ja katsoi mua ripsenpidennysten kehystämillä valtavilla silmillään sen näköisenä, kuin olisin ollut joku ylempi taho. Sen suupieli tosin nyki, joten mä epäilin, ettei se ollut ihan niin vilpitön kuin miltä se yritti näyttää. "Päätä itse", sanoin ja huokaisin. "Kunhan se pääsee tuulettamaan päätään ja vähän vetristelemään koipiaan, niin hyvä." "Mä tulen kyllä ainakin katsomaan sun ratsastustasi", ilmoitti Elli päättäväisenä. "No tule", sanoin, vaikka tiesin, ettei sillä, annoinko luvan vai enkö, ollut mitään merkitystä. Pirre jäi talliin hoitamaan jotain pirreasioita, mutta Elli seurasi varjona perässä, kun vein Topin maneesiin. Siellä oli jotakin puomitehtäviä valmiina, ja nyt kun mulla oli Elli mukanani, päätin hyödyntää niitä tämän päivän ratsastuksessa. Porkkanapää saisi olla hyödyksi ja muokkailla niitä tarpeen mukaan, kun nyt kerran halusi seurata meidän menoa. Kun mä ryhdyin ratsastamaan, mä upposin ajatuksiini ja jotenkin unohdin koko Ellin. Hän palasi rytinällä mieleeni vasta siinä kohti, kun siirsin Topin hetkeksi käyntiin ja valutin sille ohjaa kiitokseksi hienosta työskentelystä. Topi venytti kaulaansa pitenevän ohjan mukana ja pärski tyytyväisen kuuloisena. Sen korvat lerpahtelivat ja sen käynti tuntui tarmokkaalta. "Se on hirmu hienossa kunnossa!" Ellin ääni tunkeutui silloin mun tajuntaani. "Se on ihan jees", sanoin ja tunsin tyytyväisyyden käpertyvän iloiseksi keräksi mieleen, kun kuulin Ellin ihastelevan äänensävyn. "Saanko mä kokeilla sitä? Se näyttää niin hyvältä", Elli kysyi toiveikkaana. Katsahdin naista ja kohautin olkiani. "Miks ei", tuumasin, ohjasin Topin Ellin lähettyville ja heilautin itseni alas satulasta. "Mä lainaan sun kypärää", Elli ilmoitti. Se oli sille vähän liian iso, mutta yhtä kaikki mimmi ponkaisi punaisen puoliverisen selkään. "Sä voisit vähän neuvoa mua samalla, niin saan tähän hyvän tatsin ja on sit kiva jatkaa viikonloppuna", Elli ehdotteli ja kohautin taas olkiani. Niin Elli ratsasti ja mä ehdottelin muutamia harjoituksia, jotka olin todennut Topin kanssa varsin toimiviksi. Kun Elli hetken ratsastettuaan kokeili Topin lisättyä ravia ja sai hevosen venymään ryhdikkäänä, näin, miten sen ilme kirkastui. "Vau", Elli hihkaisi ja mä tunsin yhtäkkiä suurta ylpeyttä. Ajatella. Hevonen, jota olin tovin verran treenannut kuin omaani, näytti sivusta katsottunakin noin hyvältä ja yllätti positiivisesti ratsastajansa. En mä siis ollut voinut mennä sen kanssa kovinkaan pahasti metsään! Siitä tuli hyvä mieli. Ellin siirtäessä hevosen käyntiin ja antaessa sille ohjaa mä ajattelin, että eipä tarvinnut hävetä jättää Topia muiden ratsastettavaksi siksi aikaa, kun olisin itse poissa. Ehkä jossain alitajunnassa olin pelännyt, että entä jos Pirre ja Elli ei pitäisi ollenkaan siitä, millaiseksi olin hevosta ratsastanut. Ettei mun tekemäni työ olisi niiden mieleen. Tältäkö tuntuisi päästää vieraita ihmisiä oman hevosen selkään? Mulla olisi vielä pitkä tie, ennen kuin Zeta olisi varsinaisesti ratsastettava hevonen, mutta yhtä kaikki se kaikki tulisi olemaan mun työn tulosta. Odottaisinko mä yhtä levottomana, että ne vieraat ratsastajat ei ymmärtäisi ollenkaan mun kädenjälkeä ja pitäisivät hevosta tosi huonosti ratsastettuna? Elli keskeytti mun ajatuksenjuoksun. "Oih, vie sä vaan useamminkin tyttöäs romanttisille viikonloppureissuille", se sanoa heläytti. "Tai vaikka pidemmille reissuille! Kyllä mä Topia voin suostua ratsastamaan." Mä hymyilin. "Hyvä kuulla, että suvaitset ratsastaa sitä", virnistin. "Ehkä me sit voidaan joskus toistekin reissata." Me ei matkusteltu Lynnin kanssa kovinkaan usein. Matkoille lähteminen oli harvinaista herkkua siinä kohti, kun oli handlattavana yrittäjyys, lemmikit ja hevoset. Ei me myöskään istuttu minkään pohjattoman rahakirstun päällä, ja niin ollen me jouduttiin tekemään valintoja. Tähän asti meidän valinnat olivat pitkälti kallistuneet arkielämän hienouksiin, kuten kodin remontoimiseen ja Zetaan ja Sheilaan. Tätä tulevaa matkaamme me oltiin suunniteltu pitkään. Varhain huomisaamuna - tai ehkä sitä piti kutsua vielä aamuyöksi - me lähdettäisiin viettämään pidennettyä viikonloppua Lyoniin. Tiistai-iltana palaisimme takaisin. Edessä oli siis kokonaista viisi päivää ilman hevosia. Katselin rentona kävelevää Topia ja mua vähän naurattikin, kun tajusin, että se oli takuulla pisin aika jonka mä olin pysytellyt poissa talleilta todella moneen vuoteen. Aloin ymmärtää, mitä jengi tarkoitti sanonnalla "hevoset - ei harrastus, ei ammatti, vaan elämäntapa". Ehkä tekisi ihan hyvää ravistella elämäntapa hetkeksi nurkkaan ja painella kokemaan elämää ihan vain elämänä itsenään. Yhtäkkiä olin tosi innoissani huomenna aamuyön tunteina alkavasta seikkailusta, jonka aikana voitaisiin leikkiä, ettei mun ja Lynnin parisuhde tuoksunut pelkästään heinältä ja hevosilta.
|
|
|
Post by Daniel on Mar 15, 2016 12:47:07 GMT 2
Vitsiä pukkaa 15. maaliskuuta 2016 | Mahdollisimman monta puujalkaa yhdessä tarinassa -haaste Hyvin pyyhki, niin kuin miljonäärillä ja vessapaperirullalla konsanaan. Tänä keväänä mä uhkuin elämää. Lupaavat kevättalviset päivät vaan lisäsivät sitä tunnetta, että mä vihdoin tiesin tarkalleen mitä tein elämälläni. Hevosetkin jaksoivat ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Topikin kulki yhtä vaivattomasti kuin Lada alamäessä. Ratsastettuani punaisen orhin jäin maistelemaan ihan tavallista tallitunnelmaa. Putsasin hevosen romppeet ja avustin Kasperia viskomaan kuivumassa olleita loimia oikeille paikoilleen. Siinä puuhassa olin, kun ovi kävi ja sieltä kopisteli sisään hevonen ja punatukkainen tyttö. "Hyi. Yksi poika putosi Eelalta", Fiia ilmoitti irvistäen taluttaessaan suklaanruskean tamman sisään kesken tunnin. "Kävikö pahasti?" kysyin. "Sanotaanko, että jos se poika olisi ollut pyykkipoika, sillä olisi ollut tsäänssejä selvitä ilman luunmurtumia. Huonompi homma sille, ettei se ollut." Tapasin Cellan, joka palloili tallilla odottelemassa, että eläinlääkäri tulisi rokottamaan Windin. Myöhemmin näin pilkukkaan paholaisen kiinnitettynä käytävälle. Se näytti ensiluokkaisen nyrpeältä ja Cella mulkoili hoitohevostaan sen näköisenä, että hevonen saisi vielä köniin, ellei käyttäytyisi fiksusti. Eläinlääkärin ilmeessä ei näkynyt huolen häivää. Kävi melkein kateeksi nähdä joku, joka aikoi tuikata Windiin piikin, niin autuaan pahaa-aavistamattoman näköisenä. Onnea oli olla tyhmä. Yllättäen eläinlääkäri ilmoitti tiiraavansa Windin suuhun. "Phah!" Cella pärskähti. "Onnea vaan siihen. Kohta sä olet turvassa." Arvelin, että Windillä oli ollut tänään aika huono päivä. Normaalioloissakin sen suuhun kurkistelu saattoi olla melko turvatonta, mutta kun se oli saanut Cellankin tuolle tuulelle... Menin yläkertaan ja kerroin muille, että Windi aikoi syödä eläinlääkärin. Aloimme lyödä vetoa, kuinka monta sormea eläinlääkäri menettäisi. Kun Cella tömisteli yläkertaan, kävi niin kuin silloin, kun norsu lysähtää dekkarin päälle: jännitys tiivistyi. Odotimme tilanneraporttia. " Antoi pikkusormen, se vei koko käden", Cella lallatteli. "Jes! Windi ei koskaan petä", hihkui joku voitonriemuinen vedonlyöjä. Kaikkein hilpein hetki koitti, kun satuin vahingossa todistamaan Jasonin ja jonkun ponitytön kohtaamista. "Mä tykkään susta. Niinkuin... silleen", tyttö sanoi ujon kiherteleväisenä. "Laske taivaalla olevat tähdet, niin saat tietää kuinka paljon mä tykkään susta", poika vastasi tyynesti. "Mutta... Nythän on päivä?" tyttö ymmärsi hetken viiveellä ihmetellä. "Nimenomaan", Jason tokaisi kylmänviileästi ja oli jo matkalla pois tilanteesta. Mua nauratti. "Dani, mä näen että sä piilottelet siellä pesarissa", Jason tokaisi. "Äläkä naura." "Nauranpas. Mistä sä sait päähäsi vastata sille tytölle noin?" "No äh. En mä sille halunnut olla ilkeä, mutta se on vaaninut mua jo tosi pitkään ja mä väsähdin", Jason huokaili. Kun olin lähdössä kotia kohti, puhelin soi. Lynn siellä huomautti, että olin sitten unohtanut viedä roskat niin kuin olin luvannut. Vaikka mimmi samaan syssyyn kysyi, mitä ruokaa haluaisin tänään, jäi mulle päällimmäiseksi mieleen pyörimään vähän nihkeä fiilis puhelusta. Kun radiossa lävähti pyörimään uutislähetys, fiilis kiteytyi ajatukseksi: mitä eroa on poliitikoilla ja avomiehillä? Jälkimmäiseksi mainitut jäävät aina kiinni virheistään ja kuulevat niistä kauan. Mitä yhteistä sitten? Kummankin on valittava osapuoli, oli se sitten kansa tai puoliso, itse valinnut. Se lohdutti vähän. Että vaikka unohdinkin joitain pieniä lupauksia, mua ei vielä tähän mennessä oltu laitettu vaihtoaitioon.
(No ei nyt kyllä oikein irronnut. Haastan muut hoitamaan tämän homman paremmin!)
|
|
|
Post by Daniel on Apr 21, 2016 17:52:16 GMT 2
Uusi elämä opettajana 21. huhtikuuta 2016 Mä olin pitänyt Seppeleessä tunteja vasta muutaman päivän, kun aloin havaita kummallisia juttuja. Tässäpä lista: 1. Ratsastuskoulussa opettaminen oli ihan eri asia kuin valmentaminen. Valmennuksiin tulee ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan aika kovia summia siitä, että seison noin tunnin verran kertomassa heille, mitä tehdä, miten ja miksi. Valmennuksista itsensä kipeäksi pulittavilla ihmisillä on yleensä jonkinlaisia tavoitteita, ja tavoitteiden olemassaolo edellyttää motivaatiota, jota heillä siis myös on. Ottaessaan yhteyttä muhun valmennuksista kiinnostuneet tyypit tietävät, että mä keskityn kouluratsastukseen. Siksi ne mut haluaakin. Ratsastuskoulun oppilaat eivät aina halua kouluratsastusta, eikä niillä aina ole muita tavoitteita kuin "kunhan on kivaa". Niillä ei myöskään ole omia hevosia, joiden kehittämisestä ne ovat kiinnostuneita, vaan ne tahtoo saada ratsuikseen hevosia, jotka kehittävät heitä (??) tai joilla on vaan kiva humputella. Isi ja äiti maksaa ja mun pitää tarjota sitä "kivaa" palvelua. 2. Tietyt senioriryhmät ovat jo nyt päässeet lähelle mun sydäntä. Ehkä edellämainitusta syystä. Junnuryhmissä tapaa niin paljon "hassuttelijoita" (päämäärättömiä haahuilijoita, sanon mä), että kyllä muuten karisee kaikki ajatukset ratsastuksen jalon taidon syvällisestä opettamisesta, ja aika äkkiä kariseekin. Sitten on niitä joitakin intohimoisia tätejä, jotka jo pulittavat tunnit omasta pussistaan ja tahtovat rahalleen vastinetta. Lasten ja toimistotyön ja sen sellaisten asioiden takia niillä ei ole aikaa omalle hevoselle, mutta ne tahtovat kehittyä ratsastuskoulun puitteissa niin pitkälle kuin mahdollista. Osa pelkää hyppäämistä, ja siksi kouluratsastus on niiden intohimo. Ne imee tietoa kuin sienet. 3. Pysytellään vielä hetki tädeissä. Niissä riittää paljon ihmeellisiä asioita havainnoitavaksi ja pohdittavaksi. Muhun suhtaudutaan tätien joukossa pääasiassa kahdella tavalla. a) Tuohan on vielä ihan nuori poika, siltä voi vaatia mitä vaan, mitä se mistään tietää, tuollaisen juipinko ne todella laittoi sijaiseksi TAI b) Hihihi, voi miten mukavaa, saatiin nätti poika meitä tätejä katselemaan, tässähän vallan punastuu - voi kuule Tiina, sanohan nyt rehellisesti että ei kai jenkkikset hölsky kauheesti harjotusravissa? (Jostakin syystä mun on helpompi suhtautua ensimmäisiin täteihin. Ei mene kuin yksi tunti, niin suurin osa niistä jo ymmärtää, etten mä ole ihan hoopo. Että mä en saanut tätä työtä nätin naaman takia. Jälkimmäisten on vaikeampi ymmärtää sitä, ja onko mikään kiusallisempaa kuin kaarrossa hihittelevät ja punastelevat perheenäidit?) 4. Teinitytöt on takuulla nykyään ihan erilaisia kuin silloin, kun mä olin itse teini. Taatusti on! Näissä on vähän enemmän koulukuntia kuin tädeissä. Ensinnäkin on niitä, jotka menee ihan puihin pelkästä mun näkemisestä, saati sitten siitä, että avaan suuni. Se hiirulaismainen jähmettyminen, solmuun menevät tai tyystin katoavat sanat ja kevyt puna, tiiättekö? Niitä on jonkun verran. Sitten on sellaisia angsti-rebel-playitcool-tyyppejä, joiden kanssa tekemisissä ollessani mä jostain syystä ajattelen aina pureskeltua purkkaa. Vähän tahmeaa ja vetelää sakkia, mutta vielä on ripaus piparmintun terävyyttä ryydittämässä hommaa. Ihan normaalejakin tyyppejä on, niistä ehkä valtaosa kuuluu hoitajaporukkaan. Vihoviimeinen ja kammottavin ryhmä on onneksi kaikkein pienin. Näin nuorena-mutta-jo-aikuisena miehenä välillä nousee niskavillat pystyyn, kun tulee vastaan näitä hävyttömiä nuoria teinityttöjä, jotka käyttäytyvät vähän hiomattoman ja jonkin verran päällekäyvänkin seireenimäisesti. Geez, että mä välillä pelkään, että käy Cajukset - siis ei niin, että itse syyllistyisin sellaiseen, mutta että jos joku alkaisi mua syyttää sopimattomuuksista (joihin EN siis syyllisty). Jos on lapsistaan huolestuneiden vanhempien sana nuoren ratsastuksenopettajamiekkosen sanaa vastaan... Toivottavasti siihen ei tarvitse mennä. 5. Käytännön asia: tupakalla käyminen on nykyään paljon vaikeampaa kuin ennen. Ponityttöjen vanhemmat on jo laatineet kirjallisen valituksen siitä, että ei ole hyväksyttävää, että lasten opettaja ja siten esikuva nähdään tallin alueella tupakalla. Onkohan mun pakko taas lopettaa tupakointi? Kerran jo lopetin. Öh, vuodeksi. 6. Toinen käytännön asia: ylipäänsä elämä tallilla on vaikeampaa kuin ennen. Mulla oli jo aika mukavasti vakiintunut tapa olla tallilla. Kukaan ei häirinnyt, koska kaikki tiesi, että mä tykkään tehdä asiat itsekseni ja että menen kyllä itse juttelemaan (coolien vakkarihoitajien kanssa), jos juttuseuraa haluan. En ollut ensimmäinen, jolta pyydettiin apua tai vastauksia kysymyksiin. Noooo niiiiin - nytpä olen. Oli mukavaa aikaa, kun ihan kaikki tallin satunnaiset naamat ei vielä tienneet mun nimeä. Mun mukavan epäsosiaaliset tallireissut ovat muuttuneet ihan vääränlaisiksi. Pitää vastata kysymyksiin ja pitää hymyillä asiakkaille. En voi enää vedota siihen, että mä vaan katson yksityishepan perään ja että hoidelkoot tuntiheppojen hoitajat tuntiratsastajienkin palvelun. Mä olen nyt töissä täällä, ja rajaa siviiliminän ja työminän välillä ei enää tallin tiluksilla ole. Topi on päässyt aika usein maastoon tässä viime aikoina. Arvaatte varmaan miksi? Metsässä ei sentään tule asiakkaita vastaan jokaisen puun ja pusikon takaa.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 28, 2016 15:05:20 GMT 2
Isi 28. huhtikuuta 2016 En ollut villeimmissä painajaisissanikaan kuvitellut, että niin voisi käydä. Ei ainakaan näin pian, vaikka kai se teoriassa oli mahdollista - olihan niin käynyt parille opettajalle silloinkin, kun olin itse ollut vielä koulussa. Ensin sitä oli työtään tekevä aikuinen ihminen, ja sitten yhtäkkiä äiti tai isä. Suuria sanoja. Erityisen suuria ja säväyttäviä silloin, kun ne tulivat paksun ja erityisen läpinäkymättömän puun takaa, ihan odottamatta ja todellakin pyytämättä. Olin luonnollisesti tallilla, kun se tapahtui. Siinä pahaa aavistelematta kävelin satulahuoneeseen, missä oli ponityttöjen supinakerho. Melko äänekäs supina muuttui hiljaiseksi mutta kahta kiivaammaksi supinaksi, kun mun läsnäoloni noteerattiin. Ei kestänyt kauan arvata, että nyt kerättiin rohkeutta. Mähän tuotakin ryhmää opetin, ja pari rohkeimmista oli jo esimerkiksi moikannut mua aiemmin tallilla vastaan tullessaan. Nyt suunniteltiin jotain, mikä vaati vielä suurempaa rohkeutta. "Mene nyt -" "Miks mä -" "Pliis -" "Ei me muut ainakaan -" Tytöt puhuivat toistensa suihin. En kysynyt mitään. Otin Topin varusteet kantoon ja hieman viivytellen lähdin lompsimaan kohti ovea. Lopulta yksi reippaimmista tyrkättiin esiin. Vähän hätääntyneenä siitä, että a) joutui estradille ja b) olin selvästi jo lähdössä eli oli kiire, pisamanaamainen pikkutyttö avasi suunsa. Sieltä pulpahti ilmoille: "Isi voidaanko EIKUN öööh OPE epäselvääsanasotkua (vai järkytyinkö vaan alusta niin että kuulin tässä vaiheessa vain omien aivojeni surinaa) hevosia??!?" Hiljaisuus. Puna tyttöparan kasvoilla syveni samaa tahtia kuin sen kavereiden hampaat pureutuivat syvemmälle huuliin, ettei ne nauraisi ääneen. Joku hihittikin. "Että mitä?" kysyin, sillä mulla ei tosiaan ollut aavistustakaan, mitä ISIn jälkeen oli tapahtunut. "... ööh että miten me voidaan... toivoa hevosia?" "Aa, niin joo. Kirjottakaa vaikka listaan nimenne perään millä haluaisitte mennä, niin mä mietin niitä." Niine hyvineni harpoin pois ja kuulin sulkeutuvan oven tuolta puolen säpinää: "Sanoitko sä SITÄ ISIKS?" "Tsihihihi!" "Ootsä tosissas?!" "Apua, niin noloa!" Satuloin Topin mekaanisesti ja turhia ajattelematta. Vasta alkukäyntien aikana mua alkoi naurattaa koko tilanne. Melko odottamatonta. Setäporras oli ylitetty muutamaa kuukautta aikaisemmin, ja nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olin pienen hetken verran ollut isi. Hatarissa tulevaisuudensuunitelmissani se oli aina ollut sellainen kolkytplusjuttu ja ehkäpä joka tapauksessa säästäisin tositilanteet sinne jonnekin vuosien päähän... vaikka ei Se Suuri Sana nyt niin pahasti sydämestä kouraissutkaan kuin vielä setä-kommentointia kauhistellessani olisin voinut kuvitella. Olikohan tämä (feikki-)isyys-zenkin niitä kummallisia aikuistumisen sivuoireita, mene ja tiedä.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 28, 2016 15:32:05 GMT 2
Taattua kännykkäkuvalaatua. <3
|
|
|
Post by Daniel on May 16, 2016 9:43:45 GMT 2
Oi kultainen nykyisyys 16. toukokuuta 2016 Mun nuoruudella oli kummallinen tapa kävellä vastaan Seppeleen käytävillä. Ensin tuli Siiri, mun melko pitkäaikainen epämääräinen exäni, ja toi mukanaan koiransa ja lapsensa, joka ei onneksi ollut mun. Sitten eräänä loppukevään maanantaina, kun poistuin Frankin karsinasta, näin vähän matkan päässä harteikkaan selän ja hiekanvärisen kikkaratukan (mieleen juolahti, että joskus junnuna se oli saanut kuulla kuittailua väärään paikkaan eksyneistä munakarvoista). Suljin karsinan oven ja tuijottelin miestä, jonka olin tuntenut teinipoikana ja josta todella oli kasvanut tässä vuosien mittaan oikeasti aikuisen näköinen mies. Ehkä minustakin, tuumasin sitten. "Teemu, mitä sä täällä?" kysyin ja sain tyypin kääntymään häkeltyneen näköisenä. "Näytät vähän eksyneeltä näissä ympyröissä." "Ehkä vähän", Teemu virnisti tunnistaessaan mut, ja jatkoi sitten: "Mutta sä et, yhtään. Vieläkö sä olet ponipoika?" "Vielä", nyökyttelin. "Enemmän kuin koskaan ennen." "Jännää", Teemu sanoi hyväntuulisena ja mun oli myönnettävä, että olihan se vähän, etenkin nyt, kun seurassa oli täysin toisista ympyröistä tutuksi tullut niin kutsuttu jäänne menneisyydestä. "Eikö koskaan kuumottele palata takasin kaukaloon?" Teemun kysymys sai mut punnitsemaan asiaa samalla, kun kävelimme vierekkäin toimiston päätyä kohti. Tuntui itsestäänselvältä, että viettäisimme nyt aikaa yhdessä, kun Teemu kerran oli täällä, mutten oikein tiennyt, minne menisimme. Siksi jäimme haahuilemaan toimiston eteen. "En mä tiedä miksi mä sinne palaisin, harrastelemaan", sanoin lopulta. "Kyllähän mä vieläkin seuraan lätkää ja välillä on sellanen fiilis että hitto jos oisin itekin päässyt etenemään. Mutta ei musta olisi mitään oikeaa pelaajaa tullut." "Olisi tullut, jos sua ei olisi kiinnostanut niin monet muut asiat", Teemu sanoi reilusti. Sellainen se oli aina ollut, reilu pelaaja, reilu jätkä. Hyvä ihminen. "No joo, mutta ei samalla tavalla kuin susta. Jätkä on päässyt isompiin piireihin", kehaisin. "No, vähän. Loukkaantumiset on kyllä vähän jarrutelleet etenemistä, mutta nyt alkaa sujua", Teemu sanoi olkiaan kohauttaen, ja sitäkin se oli aina ollut. Vaatimaton, mutta myös realisti. Kai kansallista ykköstasoa voi kutsua "vähän" Liekkijärven pikkuseuraa isommaksi jutuksi, jos oli sellainen kuin Teemu, joka vielä menisi aikuistenkin maajoukkueeseen ja NHL:n riveihin. "Tästä on tullut mulle ammatti", kerroin Teemulle ja tein ylimalkaisen viittauseleen tallin ja hevosten suuntaan samalla kun johdatin vanhaa lätkäkaveria Topin luo. "Joo, mä jotain luinkin siitä, että jotain ratsastusjuttuja opiskelit. En mä vaan tajunnut, että sitä voi oikeasti tehdä työkseen", Teemu myönsi. "Mä luulen vieläkin, että hevoset on vaan harrastus." "Suurin osa pitää lätkääkin vaan harrastuksena. Mä valmennan muita ratsastajia ja erityisesti hevosia", yritin kuvailla työtäni sillä tavalla, että Teemu ymmärtäisi. "Kehitän niiden fysiikkaa, että ne pystyy siirtymään kovemmalle tasolle tai pysyy vaan kunnossa. Vähän kuin PT. Ja nyt mä pidän täällä ratsastustunteja." "Ai se oot sä!" Teemu sanoi ja yllätti mut. "Ai mikä se", kysyin hämmentyneenä. "Mun tyttöystävä ratsastaa täällä", Teemu kertoi. "Sitä mä nytkin ootan. Mut se sanoi että niille tuli joku miesope, enkä mä yhdistänyt sitä suhun vaikka nimenkin kuulin." "Joo, täällä mä olen", sanoin ja mietin, kenen kanssa Teemu mahtoikaan seurustella. "Onko tää sun hevonen?" Teemu kysyi, kun availin Topin karsinan ovea. "Ei oikeastaan, mutta ratsastan ja kilpailen sitä tän kauden", vastasin. "En siis omista tätä." "Aa, ok. Aika hieno", Teemu sanoi ja mua nauratti sen kohtelias yritys olla kiinnostunut ja arvostava. Teemu hengasi Topin karsinan edustalla, kun mä harjasin hevosen. Olin satuloimassa Topia, kun käytävältä kuului kepeän kopisevia askeleita. Teemun viereen ilmestyi missinnäköinen tyttöystävä, jonka muistin ratsastavan paitsi sennujen esteryhmässä, myös mun pitämälläni B-A-tason tunnilla torstaisin. Tyttöystävä tervehti Teemua kaivautumalla kainaloon ja suukottamalla umpirakastuneen näköisenä tämän poskea. Teemukin hymyili sellaisella tavalla, josta päättelin, että parisuhde saattoi olla vielä alkuhuumavaiheessa. "Mennäänkö, vai onko teillä Danin kanssa joku juttu kesken?" tyttö (Veera? Vilma?) kysyi. "Vaihdettiin vaan kuulumisia. Me pelattiin ennen samassa jengissä", Teemu valaisi leppoisasti ja tyttö vilkaisi mua kiinnostuneena - no niinpä, mun lätkätausta oli jäänyt niin kauas taakse, että tuskin kukaan tuntilaisista arvasi sellaisen olemassaoloa. Kun entinen lätkäkaverini ja nykyinen ammattipelaaja Teemu poistui paikalta missityttöystävänsä kanssa, mä palasin vielä Teemun aiemmin esittämään kysymykseen. Kaipasinko koskaan kiekkoelämää? Kurinalaista treenaamista ja pelimatkoja, hienhajuisia pukuhuoneita, iltoja viihteellä katseita keräävässä urheilijaporukassa, missityttöjäkin. Oliko ikinä ikävä sitä ja olisiko mulla edes mitään saumoja pelata sellaisella tasolla, että hommassa olisi mitään järkeä? Sillä vaikka mä olisin valinnut sen polun, olisihan jossakin vaiheessa voinut tulla stoppi eteen. Ja jos ei olisi tullut, olisinko mä yhtä tyytyväinen siihen elämään kuin nykyiseen? Taluttaessani Topin ulos tallista pilviseen iltaan totesin, että se kaikki oli hölmöä jossittelua. Olisin voinut olla tai olla olematta tyytyväinen, mutta se ainakin oli varmaa, että ei mulla nyttenkään ollut mitään valittamista. Pidin mun työstä, viihdyin omassa kodissani, halusin olla juuri siinä parisuhteessa jossa nyt olin. Mun elämä oli juuri nyt parasta, mitä se saattoi olla.
|
|