Post by Josefiina on Oct 31, 2009 18:32:06 GMT 2
HUH, nyt pitää ihan oikeasti ryhdistäytyä - melkein kuukausi edellisestä kokoontumisesta!
Pitkästä aikaa XTT on kutsuttu koolle. Kaksi blondia, yksi brunette ja yksi punapää ovat kaikki täsmälleen ajoissa toimiston ovella, jonne miitinki on järjestetty – siispä tapaamista on jo odotettu.
”Vihdoin XTT kokoontuu!” Sini huoahtaakin tyytyväisenä.
”Joo, kunpa ratsastettais, mä haluaisin mennä Pikulla”, Loviisa haaveilee.
”Ja mä Pampulla tai Siirillä!” Maiss vinkaisee.
”Mitähän me oikein tehdään? Jossun päähänpistoja on mahdotonta seurata”, Fiia taas tuumii.
Kuuntelen sananvaihtoa huvittuneena, ja virnistän Fiian kommentille. ”Porkkanatukka osui oikeaan – kerrankin”, hymähdän huvittuneena. ”Tänäänkään ei nimittäin ratsasteta.”
”Höh! Me ei ikinä ridata!”
”Käykää lapset hyvät ratsastustunneilla älkääkä tänne tulko valittamaan”, olen marisevinani. ”Kyllä me ehditään toikkaroida siellä selässä, älkää huoliko. Tänään mulla on tiedossa jotain, josta uskon että pidätte...”
”No? Kerro!” Extremeläisten naamat ovat nyt kärsimättömissä kurtuissa.
”Päätelkää. Mikä päivä tänään on?”
”Öö.. lauantai?”
”Niin, mutta onko tää mitenkään erityinen lauantai?” johdattelen virnuillen.
”Halloween!” tytöt parahtavat yhteen ääneen. ”Jippii, mitä me tehdään?”
”Seuratkaa”, komennan salaperäisesti ja miltei kuulen tyttöjen sydänten sykkeen, kun he seuraavat minua portaita ylös ja -
”Heinävintille?” Tytöt jämähtävät paikoilleen epäluuloisena. ”No ei varmana tulla sinne homeisten heinien ja pulskien rottien keskelle.”
”Älkää nyt nösväilkö, tytsyt, missä suomalainen sisu?”
Tytöt liikehtivät levottomina ja vilkuilevat toisiaan, mutta vääntäytyvät sitten yksi toisensa jälkeen kutittavien heinien keskelle. Epäluuloiset ilmeet muuttuvat yllättyneiksi, kun tallilaiset huomaavat, että olen raivannut lattialle istumapaikat ja sytytellyt lyhtyjä, ettei vintillä olisi säkkipimeää.
”Ääk, toivottavasti mulla ei oo heinänuhaa”, Maiss piipittää istahtaessaan puiselle lattialle.
”Mitä, onko sulla heinänuha? Eihän me sitten täällä voida olla!” Tuijotan Maissia säikähtäneenä, en todellakaan kaipaa yksienkään vanhempien vihoja ylleni lapsen saatua hengenvaarallisen astmakohtauksen.
”Ei oo, mut voihan mulla vaiks nyt yhtäkkiä puhjeta se...” Maiss tuumii haudanvakavana.
Tytöt asettuvat mukavasti heinien keskelle ja vilkuilevat ympäriinsä selvästi jännittyneinä. Pakko myöntää, että omassakin sydänalassani väpättää: tuikut lepattavat lyhtyjen sisällä, tyttöjen kasvot vilkkuvat valossa, heinät luovat tummia varjoja seinille ja alakerrasta kantautuu vaimeana kolahduksia ja kalahduksia tallista.
”Tervetuloa siis XTT:n tapaamiseen pitkästä aikaa. Tänään emme kipua uljaiden ratsujen selkään, harjaa mutaisia poneja tai uurasta tallitöissä, vaan teemanamme on halloween ja luonnollisesti... kammottavat kauhutarinat!”
”Iih!” tytöt hihkuvat ja taputtavat käsiään. Hymyjen takana on selvästi myös jännittyneisyyttä. Vaikka täysin veretseisauttavia stooreja tuskin sepostamme, on ympäristö omiaan sopivan kevyille kummituskertomuksille.
”Jokainen saa vuorollaan kertoa hiuksianostattavan jutun oman makunsa mukaan. Kaikkihan varmasti ovat kuulleet edes jonkinmoisia kauhujuttuja, eiks vaan? Samalla voitte napostella näitä.”
Asetan lattialle rasiallisen suklaapisarakeksejä, ja extremeläiset nappaavat vapisevin käsin omansa.
Tyttöjen silmänvalkuaiset välkähtelevät kynttilänvalossa, kun hymyillen lausahdan värisevällä äänellä: ”Minä voin aloittaa.”
”Tarina kertoo ratsastuskoulu Seppeleestä Suomen sydämessä, vehmaiden havu- ja lehtimetsien syleilyssä. Seppeleen tila on rakennettu 1900-luvun alussa. Vaikka sittemmin tallia, eli entistä navettarakennusta, on laajennettu ja pihapiiriin ilmestynyt niin maneesia kuin kenttääkin, jokainen Seppeleessä vieraillut tietää, että paikka henkii vanhaa, kotoisaa tunnelmaa. Päällepäin Seppele vaikuttaa siis taianomaiselta idylliltä, mutta se kätkee sisäänsä karmaisevan salaisuuden.”
Vilkaisen nelikon kasvoja; kaikki kuuntelevat keskittyneesti.
”Seppele on suosittu talli, ja hiirenhiljaista siellä on aniharvoin. Hoitajat parveilevat isommissa laumoissa, mutta ne, jotka välillä asioivat tallissa ypöyksin – esimerkiksi tallityöntekijät ja tallihommissa aamuin illoin auttavat tallitytöt – tietävät, ettei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää.
”On yksi paikka, jota kaikki seppeleläiset välttelevät parhaansa mukaan. Suurin osa tosin sen takia, että sinne meneminen on ankarasti kielletty. Pitempiaikaiset tallilaiset kuitenkin karttavat kyseistä rakennusta aivan muista syistä. Nurkissa ja varjoissa kuiskitaan nimittäin, että aitan vintillä on jotain pahantahtoista menneisyydestä.”
Nostan katseeni lepattavasta tulenliekistä ja pidän painokkaan tauon. Katseeni kiertää XTT-jäsenten ringin; Fiia näyttää huvittuneelta, Sini kiinnostuneelta, Maiss jännittyneeltä ja Loviisa pelokkaalta. Yskäisen hiljaa ja jatkan tarinaa.
”Huhuttiin, että 1900-luvulla, kun tilan eläinkatras koostui pääosin lehmistä, eläimiä hoiti vanha karjakko Gustav. Gustav oli juro ja tympeä, mutta eläimet hän hoiti aina moitteettomasti.
”Gustav oli erityisen hyvä käsittelemään hevosia. Kylällä puhuttiin hänen olevan jonkinnäköinen shamaani: Gustav taltutti kurittomimmatkin eläimet. Tapana olikin, että ongelmahevoset vietiin päiväksi, pariksi Gustavin huomaan, ja ongelmat olivat poissa. Myös muiden eläinten kanssa Gustavilla oli erityinen side.
”Kaikkia Gustavin kyvyt eivät tietenkään epäilyttäneet. Hänen epäiltiin olevan noita, joka vainosi kunnon kristittyjä. Olihan sitä paitsi epäilyttävää, että juuri Seppeleen tilan lehmät olivat pulskimpia ja kauniimpia, ja lypsivät hurjia määriä verrattuna seudun muihin nautoihin.
”Niinpä eräänä iltana, kun Gustav jo nukkui sikeästi asunnollaan aitanvintillä, kyläläiset tulivat ja sytyttivät navetan palamaan. Uskottiin nimittäin, että Gustav nukkui lehmien seassa, ja että navetta oli hänen pahuutensa 'keskus'. Lehmiäkään ei säälitty, sillä kyläläiset epäilivät niiden olevan Gustavin saastuttamia.
”Gustav hätkähti hereille ja kauhistui suunniltaan huomatessaan, että hänen rakkaat ystävänsä olivat tulen armoilla. Itsensä uhraten Gustav syöksyi navettaan, mutta liian myöhään. Verenhimoisten kyläläisten silmien edessä hän paloi tuhkaksi lehmiensä kanssa. Vanha tarina kertoo, että Gustavin jäänteitä ei löydetty navetan raunioista.”
”Siitä lähtien aitan vintille on harva kuolevainen jalallaan astunut. Puhutaan, että kerran vuodessa – surmatyön vuosipäivänä – aitan yläkerran ikkunoista kajahtaa ensin kirkas lyhdynvalo, kun Gustav herää navetalta loimuavaan savunkatkuun. Sitten valo liikkuu ulos ja tallille, ja hetken aikaa näyttää, kuin rakennus olisi ilmiliekeissä.
”Se ei kuitenkaan ole karmaisevinta. Ilmeisesti Gustavin henki majailee yhä aitassa. Päivänvalossa vintin ovi ei aukene laisinkaan, mutta illan pimeydessä – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – oven saa auki ongelmitta. Mutta aittaan astuva saa tuntea kasvoillaan kylmän viiman ja tuntea kädessään vanhuksen vihaisen kosketuksen. Jotkut ovat kuulleet myös kuulleet vanhan, narisevan äänen kysyvän, kuka uskaltaa häiritä hänen sieluaan.
”Gustavin henkiriepu ei ole siis vieläkään saanut rauhaa. Vanhuksen muisto on läsnä meidänkin arjessamme tallilla. Seuraavan kerran kun siis tunnet yhtäkkiä kylmän kosketuksen hermostuessasi hoitohevosellesi tai näpäyttäessäsi laiskaa tuntiratsua raipalla, tiedät, että asialla on Gustav puolustamassa eläinystäviään...”
Lopetan tarinani virnistäen pahaenteisesti. Tytöt vilkaisevat toisiaan ja purskahtavat sitten yhteistuumin hihitykseen.
”Hei, ei kai se nyt noin kuiva juttu ollut?” parahdan kummastuneena.
”Ei, ei sillä, me vaan kuvitellaan joku harmaahapsi kyyläämässä kulmat kurtussa meidän puuhia hevosten kanssa..” Sini kikattaa.
”Niinpä, joku kurttunaama tirkistelemässä tallissa”, Loviisa täydentää.
Juuri silloin vastapäiseen seinään paukahtaa jokin; puunoksa, hevosen kavio – vai ehkä Gustavin pitelemä luuta? Tytöt hyppäävät miltei kattoon, vakavoituvat hetkessä ja pälyilevät toisiaan säikähtäneinä.
”Siinä terveiset Gustavilta”, minä kommentoin, ja saan porukan repeämään uudelleen.
Maksuna toimii itse keksimäsi Seppele-aiheinen kauhu-, kummitus- tai muu jännityskertomus! :)
Mikäli itse et keksi aihetta, tässä muutama vinkki:
- Tallin tunnelma kiristyy, kun tavaroita alkaa katoilla. Kun syyllistä ei löydy, aletaan varkaaksi epäillä yliluonnollista tahoa... XTT ottaa asiasta selvää.
- Leirimökkien suunnalta kantautuu iltaisin outoja ääniä ja valoja. Miten juttu selviää? XTTn on aika vetää salapoliisivermeet ylle!
- Eräänä aamuna kentälle on ilmestynyt outoja tassunjälkiä. Pihalta löytyy revittyjä tavaroita ja raapimajälkiä. Millainen hirviö Seppelettä terrorisoi?
Ei haittaa, vaikka useampi kirjoittaisi samasta aiheesta, tarinoista tuskin tulee samankaltaisia :)
Odotan innolla tarinoitanne!
01.10. Keksejä ja kauhujuttuja
Pitkästä aikaa XTT on kutsuttu koolle. Kaksi blondia, yksi brunette ja yksi punapää ovat kaikki täsmälleen ajoissa toimiston ovella, jonne miitinki on järjestetty – siispä tapaamista on jo odotettu.
”Vihdoin XTT kokoontuu!” Sini huoahtaakin tyytyväisenä.
”Joo, kunpa ratsastettais, mä haluaisin mennä Pikulla”, Loviisa haaveilee.
”Ja mä Pampulla tai Siirillä!” Maiss vinkaisee.
”Mitähän me oikein tehdään? Jossun päähänpistoja on mahdotonta seurata”, Fiia taas tuumii.
Kuuntelen sananvaihtoa huvittuneena, ja virnistän Fiian kommentille. ”Porkkanatukka osui oikeaan – kerrankin”, hymähdän huvittuneena. ”Tänäänkään ei nimittäin ratsasteta.”
”Höh! Me ei ikinä ridata!”
”Käykää lapset hyvät ratsastustunneilla älkääkä tänne tulko valittamaan”, olen marisevinani. ”Kyllä me ehditään toikkaroida siellä selässä, älkää huoliko. Tänään mulla on tiedossa jotain, josta uskon että pidätte...”
”No? Kerro!” Extremeläisten naamat ovat nyt kärsimättömissä kurtuissa.
”Päätelkää. Mikä päivä tänään on?”
”Öö.. lauantai?”
”Niin, mutta onko tää mitenkään erityinen lauantai?” johdattelen virnuillen.
”Halloween!” tytöt parahtavat yhteen ääneen. ”Jippii, mitä me tehdään?”
”Seuratkaa”, komennan salaperäisesti ja miltei kuulen tyttöjen sydänten sykkeen, kun he seuraavat minua portaita ylös ja -
”Heinävintille?” Tytöt jämähtävät paikoilleen epäluuloisena. ”No ei varmana tulla sinne homeisten heinien ja pulskien rottien keskelle.”
”Älkää nyt nösväilkö, tytsyt, missä suomalainen sisu?”
Tytöt liikehtivät levottomina ja vilkuilevat toisiaan, mutta vääntäytyvät sitten yksi toisensa jälkeen kutittavien heinien keskelle. Epäluuloiset ilmeet muuttuvat yllättyneiksi, kun tallilaiset huomaavat, että olen raivannut lattialle istumapaikat ja sytytellyt lyhtyjä, ettei vintillä olisi säkkipimeää.
”Ääk, toivottavasti mulla ei oo heinänuhaa”, Maiss piipittää istahtaessaan puiselle lattialle.
”Mitä, onko sulla heinänuha? Eihän me sitten täällä voida olla!” Tuijotan Maissia säikähtäneenä, en todellakaan kaipaa yksienkään vanhempien vihoja ylleni lapsen saatua hengenvaarallisen astmakohtauksen.
”Ei oo, mut voihan mulla vaiks nyt yhtäkkiä puhjeta se...” Maiss tuumii haudanvakavana.
Tytöt asettuvat mukavasti heinien keskelle ja vilkuilevat ympäriinsä selvästi jännittyneinä. Pakko myöntää, että omassakin sydänalassani väpättää: tuikut lepattavat lyhtyjen sisällä, tyttöjen kasvot vilkkuvat valossa, heinät luovat tummia varjoja seinille ja alakerrasta kantautuu vaimeana kolahduksia ja kalahduksia tallista.
”Tervetuloa siis XTT:n tapaamiseen pitkästä aikaa. Tänään emme kipua uljaiden ratsujen selkään, harjaa mutaisia poneja tai uurasta tallitöissä, vaan teemanamme on halloween ja luonnollisesti... kammottavat kauhutarinat!”
”Iih!” tytöt hihkuvat ja taputtavat käsiään. Hymyjen takana on selvästi myös jännittyneisyyttä. Vaikka täysin veretseisauttavia stooreja tuskin sepostamme, on ympäristö omiaan sopivan kevyille kummituskertomuksille.
”Jokainen saa vuorollaan kertoa hiuksianostattavan jutun oman makunsa mukaan. Kaikkihan varmasti ovat kuulleet edes jonkinmoisia kauhujuttuja, eiks vaan? Samalla voitte napostella näitä.”
Asetan lattialle rasiallisen suklaapisarakeksejä, ja extremeläiset nappaavat vapisevin käsin omansa.
Tyttöjen silmänvalkuaiset välkähtelevät kynttilänvalossa, kun hymyillen lausahdan värisevällä äänellä: ”Minä voin aloittaa.”
”Tarina kertoo ratsastuskoulu Seppeleestä Suomen sydämessä, vehmaiden havu- ja lehtimetsien syleilyssä. Seppeleen tila on rakennettu 1900-luvun alussa. Vaikka sittemmin tallia, eli entistä navettarakennusta, on laajennettu ja pihapiiriin ilmestynyt niin maneesia kuin kenttääkin, jokainen Seppeleessä vieraillut tietää, että paikka henkii vanhaa, kotoisaa tunnelmaa. Päällepäin Seppele vaikuttaa siis taianomaiselta idylliltä, mutta se kätkee sisäänsä karmaisevan salaisuuden.”
Vilkaisen nelikon kasvoja; kaikki kuuntelevat keskittyneesti.
”Seppele on suosittu talli, ja hiirenhiljaista siellä on aniharvoin. Hoitajat parveilevat isommissa laumoissa, mutta ne, jotka välillä asioivat tallissa ypöyksin – esimerkiksi tallityöntekijät ja tallihommissa aamuin illoin auttavat tallitytöt – tietävät, ettei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää.
”On yksi paikka, jota kaikki seppeleläiset välttelevät parhaansa mukaan. Suurin osa tosin sen takia, että sinne meneminen on ankarasti kielletty. Pitempiaikaiset tallilaiset kuitenkin karttavat kyseistä rakennusta aivan muista syistä. Nurkissa ja varjoissa kuiskitaan nimittäin, että aitan vintillä on jotain pahantahtoista menneisyydestä.”
Nostan katseeni lepattavasta tulenliekistä ja pidän painokkaan tauon. Katseeni kiertää XTT-jäsenten ringin; Fiia näyttää huvittuneelta, Sini kiinnostuneelta, Maiss jännittyneeltä ja Loviisa pelokkaalta. Yskäisen hiljaa ja jatkan tarinaa.
”Huhuttiin, että 1900-luvulla, kun tilan eläinkatras koostui pääosin lehmistä, eläimiä hoiti vanha karjakko Gustav. Gustav oli juro ja tympeä, mutta eläimet hän hoiti aina moitteettomasti.
”Gustav oli erityisen hyvä käsittelemään hevosia. Kylällä puhuttiin hänen olevan jonkinnäköinen shamaani: Gustav taltutti kurittomimmatkin eläimet. Tapana olikin, että ongelmahevoset vietiin päiväksi, pariksi Gustavin huomaan, ja ongelmat olivat poissa. Myös muiden eläinten kanssa Gustavilla oli erityinen side.
”Kaikkia Gustavin kyvyt eivät tietenkään epäilyttäneet. Hänen epäiltiin olevan noita, joka vainosi kunnon kristittyjä. Olihan sitä paitsi epäilyttävää, että juuri Seppeleen tilan lehmät olivat pulskimpia ja kauniimpia, ja lypsivät hurjia määriä verrattuna seudun muihin nautoihin.
”Niinpä eräänä iltana, kun Gustav jo nukkui sikeästi asunnollaan aitanvintillä, kyläläiset tulivat ja sytyttivät navetan palamaan. Uskottiin nimittäin, että Gustav nukkui lehmien seassa, ja että navetta oli hänen pahuutensa 'keskus'. Lehmiäkään ei säälitty, sillä kyläläiset epäilivät niiden olevan Gustavin saastuttamia.
”Gustav hätkähti hereille ja kauhistui suunniltaan huomatessaan, että hänen rakkaat ystävänsä olivat tulen armoilla. Itsensä uhraten Gustav syöksyi navettaan, mutta liian myöhään. Verenhimoisten kyläläisten silmien edessä hän paloi tuhkaksi lehmiensä kanssa. Vanha tarina kertoo, että Gustavin jäänteitä ei löydetty navetan raunioista.”
”Siitä lähtien aitan vintille on harva kuolevainen jalallaan astunut. Puhutaan, että kerran vuodessa – surmatyön vuosipäivänä – aitan yläkerran ikkunoista kajahtaa ensin kirkas lyhdynvalo, kun Gustav herää navetalta loimuavaan savunkatkuun. Sitten valo liikkuu ulos ja tallille, ja hetken aikaa näyttää, kuin rakennus olisi ilmiliekeissä.
”Se ei kuitenkaan ole karmaisevinta. Ilmeisesti Gustavin henki majailee yhä aitassa. Päivänvalossa vintin ovi ei aukene laisinkaan, mutta illan pimeydessä – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – oven saa auki ongelmitta. Mutta aittaan astuva saa tuntea kasvoillaan kylmän viiman ja tuntea kädessään vanhuksen vihaisen kosketuksen. Jotkut ovat kuulleet myös kuulleet vanhan, narisevan äänen kysyvän, kuka uskaltaa häiritä hänen sieluaan.
”Gustavin henkiriepu ei ole siis vieläkään saanut rauhaa. Vanhuksen muisto on läsnä meidänkin arjessamme tallilla. Seuraavan kerran kun siis tunnet yhtäkkiä kylmän kosketuksen hermostuessasi hoitohevosellesi tai näpäyttäessäsi laiskaa tuntiratsua raipalla, tiedät, että asialla on Gustav puolustamassa eläinystäviään...”
Lopetan tarinani virnistäen pahaenteisesti. Tytöt vilkaisevat toisiaan ja purskahtavat sitten yhteistuumin hihitykseen.
”Hei, ei kai se nyt noin kuiva juttu ollut?” parahdan kummastuneena.
”Ei, ei sillä, me vaan kuvitellaan joku harmaahapsi kyyläämässä kulmat kurtussa meidän puuhia hevosten kanssa..” Sini kikattaa.
”Niinpä, joku kurttunaama tirkistelemässä tallissa”, Loviisa täydentää.
Juuri silloin vastapäiseen seinään paukahtaa jokin; puunoksa, hevosen kavio – vai ehkä Gustavin pitelemä luuta? Tytöt hyppäävät miltei kattoon, vakavoituvat hetkessä ja pälyilevät toisiaan säikähtäneinä.
”Siinä terveiset Gustavilta”, minä kommentoin, ja saan porukan repeämään uudelleen.
***
Maksuna toimii itse keksimäsi Seppele-aiheinen kauhu-, kummitus- tai muu jännityskertomus! :)
Mikäli itse et keksi aihetta, tässä muutama vinkki:
- Tallin tunnelma kiristyy, kun tavaroita alkaa katoilla. Kun syyllistä ei löydy, aletaan varkaaksi epäillä yliluonnollista tahoa... XTT ottaa asiasta selvää.
- Leirimökkien suunnalta kantautuu iltaisin outoja ääniä ja valoja. Miten juttu selviää? XTTn on aika vetää salapoliisivermeet ylle!
- Eräänä aamuna kentälle on ilmestynyt outoja tassunjälkiä. Pihalta löytyy revittyjä tavaroita ja raapimajälkiä. Millainen hirviö Seppelettä terrorisoi?
Ei haittaa, vaikka useampi kirjoittaisi samasta aiheesta, tarinoista tuskin tulee samankaltaisia :)
Odotan innolla tarinoitanne!