Post by Josefiina on Sept 13, 2009 20:13:47 GMT 2
13.9. Varsailua
Syyskuinen iltapäivä alkaa jo kääntyä illaksi, kun neljä tallityttöä lampsii aitalle, jonne olemme sopineet tapaamisen. Etummaisena pomppii silmälasipäinen Loviisa, hänen jäljessään kulkee vaaleatukkainen Maiss, sitten pitkähiuksinen Sini ja jälkimmäisenä porkkanapää Fiia.
”Moikka!” tervehdin tyttöjä iloisesti. ”Tänään ei sitten ratsasteta, joten voitte jättää kypärät ja raipat vaikka tuohon aitan portaille.”
”Ai, ei ratsasteta?”
”Kivaa!”
”Mitä me sit tehdään?”
Tytöt viskaavat innoissaan ratsatusvarusteensa aitan pieleen ja killittävät sitten minua odottavasti.
”Ajattelin, että perehtyisimme vähän varsoihin; ensin vanhempien valintaan, sitten astutukseen, kantoaikaan ja lopulta syntymään. Onhan tässä näytekappaleita parikin eri versiota...”
”Jee! Varsoja!”
”Mä olen varannut varsalaitumen aidan viereen vilttejä ja syötävää, joten eiköhän suunnata sinne!”
Tallustamme vesilätäköiden läikittämän tallipihan läpi, aitan ohi, päärakennuksen vierustaa ja ponitarhan sivu mammalaitsalle. Siellä kirmailevat Palmikko ja Kiira, Svante ja Pella sekä Taiga ja Tintti. Kolme eri-ikäistä ja -kokoista varsaa; Carkin omistama Kiira on jo vieroitettu, ja muuttaa pian uuteen kotiin Flieniin. Svantesta on tullut melkoinen pötkäle, ja sitäkin on jo alettu totuttamaan erossaoloon emästä. Taigan pieni Tintti sen sijaan on vielä selvästi kavereitaan piskuisempi, ja könyää vanhempien perässä minkä honteloilta koiviltaan kykenee.
Tytöt istahtavat räsyisille vilteille, jotka olen levittänyt kostealle nurmelle. Kaivan korista termospullollisen lämmintä kaakaota – ilma kun on vilpoinen –, kertakäyttömukeja, itseleivottuja täytettyjä sämpylöitä ja suklaakeksejä. Tytöt alkavat rouskuttaa tarjoiluja mielissään, ja hevoset tulevat rapinan houkuttelemana aidan taakse pällistelemään puuhiamme.
”Elikkäs”, yskähdän kun puheensorina on lakannut ja kuuluu enää vain tasainen pureskelu, ”aloitetaan puhumalla siitä, mitä kannattaa miettiä ennen astuttamista.”
”Oletetaan nyt, että omistat tamman, jonka olet aikeissa astuttaa. Ensinnäkin on punnittava, sopiiko tamma varmasti jalostuskäyttöön. Onko sillä ominaisuuksia, joita haluat periyttää? Onko se terve ja rotunsa esimerkillinen edustaja? Jos vastaat kaikkiin kysymyksiin 'kyllä', etkä näe mitään estettä astutukselle, kannattaa miettiä mitä varsasta haluaa – vaikka kaikki ei tietenkään aina sujukaan suurten suunnitelmien mukaan. Kaavaileeko menestyvävää kilparatsua, tähtiravuria, leppoista lenkkikaveria vai suvunjatkajaa? Aikooko pitää varsan itse, vai myydä sen? Varsaa ei voi teettää hetken mielijohteesta. Sitä täytyy pohtia pitkään, ja on huomioitava monta asiaa.
Orin valinnassa kannattaa käyttää maalaisjärkeä ja valita tammalleen sulho, joka on ehdottomasti terve, sopusuhtainen, hyvärakenteinen ja -luonteinen. Suomessa Hippoksella on kelvolliset laatuvaatimukset ja jalostusohjesäännöt. Niihin kannattaa tutustua, mikäli astutusta kaavailee.”
Hengähdän välillä; tytöt kuuntelevat tarkkaavaisina.
”Tamma tulee sukukypsäksi 2,5-3,5-vuotiaana; riippuu rodusta ja koosta. Tamman kiima kestää yleensä neljästä kymmeneen päivää. Astutus voidaan hoitaa joko keinosiementämällä tai tietty luonnollisella tavalla. Astutuskausi on Suomessa huhti-, elokuussa. Yleensä kiimassa oleva tamma siemennetään tai astutetaan kiimassa joka toinen päivä: näin pienennetään tyhjäksijäämisen mahdollisuutta.
Tiineystarkastus tehdään noin 15-19 päivää ovulaation jälkeen. Jos tamma todetaan kantavaksi, alkaa odotus.”
”Tamma kantaa varsaa noin 336 vuorokautta – siis melkein vuoden. Maha-asukin oloja voi parantaa monella tavalla. Tamman täytyisi olla asianmukaisesti rokotettu ja madotettu. Lisäksi amman kavioiden kunnosta on pidettävä huolta, ja sen hampaat raspattava tarpeen mukaan.
Erityistä panostusta vaatii ruokailu. Tamma tarvitsee vitamiinit ja mineraalit kahden edestä! Kannattaa tarkkailla valkuaisen määrää. Jos tamma menettää painoansa, on heti ryhdyttävä lisäruokkimaan sitä. Kantavalla tammalla saa olla varsakilojen lisäksi muutama ylimääräinen lenkki vyötäröllä.
Liikuntaa vähennetään huomattavasti yleensä vasta kahtena – kolmena viimeisenä kuukautena: tamma tarvitsee säännöllistä lihaskuntonsa ylläpitämistä. Auttaahan liikunta myös mielenvirkeyden säilyttämistä. Kuitenkin kilpailemista kantavalla tammalla itse ainakin karsastan.”
”Miten sitten huomaa pitkän odotuksen lopulla, että varsominen on lähellä? Tamman utareet kehittyvät noin 3-6 viikkoa ennen H-hetkeä. Se voi tihuutella maitoa, ja nänneihin muodostuu vahatipat 6-48 tuntia ennen varsomista. Oikean hetken arvioiminen ei siis ole helppoa. Yleensä itse varsominen sujuu kuitenkin ongelmitta, ja tamma handlaa tilanteen itsekseenkin.
Juuri ennen varsomista tamma voi olla vielä tavallistakin levottomampi: kuopia, pyöriä, piehtaroida, käydä välillä maate... Ponnistusvaiheessa sikiövesi valuu ulos, tamma asettuu tavallisesti makuulle ja saa synnytyspolttoja. Tämä vaihe kestää yleensä vartista pariinkymmeneen minuuttiin. Jos poltot tuntuvat jatkuvan pitemmin, kannattaa kilauttaa eläinlääkärille. Varsa voi olla väärässä asennossa tai jotain on muuten pielessä.
Synnytysvaiheessa tamman supistelevat lihakset ja kohtu pullauttavat varsan ulos. Jos sikiökalvo ei ole vielä puhjennut, täytyy ihmisen repäistä se auki: muuten varsa ei saa happea ja tukehtuu.”
”Synnytyksen jälkeen tamma on uupunut, joten sen täytyy antaa maata rauhassa aloillaan. Levättyään se nousee ylös ja hoivaa pienokaistaan. Varsa yrittää nousta ylös mahdollisimman pian, lyhyimmillään vartin, pisimmillään vajaan tunnin jälkeen. Kun se onnistuu pysymään huterilla kintuillaan, se alkaa hapuilla nisää kohti. Jotkut varsat pääsevät imemään elintärkeää ternimaitoa omin avuin, mutta jos varsa vaikuttaa avuttomalta, on ihmisen autettava sitä. Tämä ensimmäinen maitoannos on välttämätön, parantaa vastustuskykyä ja käynnistää varsan suoliston. Ensimmäisen, niinsanotun pihkaulosteen, tulisi putkahtaa varsan hännän alta vuorokauden kuluessa.”
Kurkkuani kuivaa, joten hörppäisen kaakaota pahvimukista. Tytöt lojuvat viltillä raukeina ja järsivät viimeisiä voileipiä.
”Huh, tulipa siinä informaatiota”, Sini huoahtaa.
”Joo, ja mä en muista enää puoliakaan”, Loviisa kikattaa.
”Aika perussettiä, mutta hyvää kertausta”, Fiia toteaa.
”Onks se nyt sit tässä?” Maiss kysyy hiukan pettyneenä.
”Ehei”, virnistän pahaenteisesti. ”Loppuhuipennuksena pääsette tutustumaan erääseen hurmaavaan varsayksilöön..”
”Ei kai”, Fiia mutisee ja vilkaisee minuun säikähtäneenä.
”... Svanteen!” ilmoitan tirskahtaen ja tytöt puhkeavat suosionosoituksiin – Fiian tyytyessä pyörittelemään silmiään.
”Jeee! Ihanaa!” Maiss hehkuttaa.
”Svante on niiiiiiiiiiiiin söpö”, Loviisa henkäisee.
”Mitä me tehdään sen kanssa?” Sini utelee.
”Otetaan Pella ja Svante vaikka tuohon harjauspuomille. Saatte puunata molempia mielin määrin.”
”Saanko mä hakea Pellan?” Sini tarjoutuu oitis.
”Eipäs kun mä!”
”Minähän!”
”Minä en”, Fiia virnistää ja astuu suosiolla kauemmaksi. Muut kolme tyttöä rientävät varsalaitumelle riimunnaru mukanaan.
”Olkaa varovaisia”, huikkaan kolmikon perään huvittuneena ja haalin viltit ja ruoantähteet kokoon Fiian avustuksella.
”Sähän oot ovela ketku”, Fiia kommentoi naureskellen, ”patistat vaan meidät Svantea kiillottamaan, että sun ei tartte kestää sitä pirulaista.”
”Hyvin päätelty, Watson”, vastaan silmää iskien.
Hetken kuluttua Maiss taluttaa pientä ja pulleaa russ-tammaa kohti tallia. Sini ja Loviisa kulkevat vierellä ja yrittävät rapsuttaa Svantea, joka ravaa äitinsä perässä poukkoillen. Välillä ori hypähtää tai tekee pienen spurtin. Se saattaa myös pysähtää äkisti ja jumittua paikoilleen. Kun Svante yhtäkkiä käännähtää ja on tähtäämässä huolellista potkua tyttöihin, kiirehdin apuun.
”Svante on vielä kuriton ipana, joten varokaa: se saattaa potkia, purra ja pomppia ihan miten sattuu”, ohjeistan vakavana. Tytöt nyökkäilevät huolettomasti ja laittavat Pellan kiinni ulkopuomiin. Fiia onkin käynyt jo hakemassa hoidokkinsa harjapakin, ja extremeläiset alkavat sukia poneja antaumuksella: Fiia ja Maiss keskittyvät ensin Pellaan, joka nauttii käsittelystä silmät ummessa, ja Loviisa ja Sini yrittävät saada Svantea kuriin. Ori ei ole sekuntiakaan paikallaan, vaan tanssahtelee sinne tänne ja tekee tutkimusmatkoja tallipihaan. Koko XTT-porukka saa hölkätä varsan perässä minkä ehtii. Lopulta haen riimunnarun, metsästän Svanten kiinni ja pitelen löyhästi riimunnarusta, jotta Maiss, Sini, Loviisa ja Fiia saavat paijata sitä sydämiensä kyllyydestä. Svante teutaroi ja toikkaroi, mutta alistuu lopulta kohtaloonsa ja kyhnyttää tyytyväisenä ylähuultaan Maissin olkapäähän. Se yrittää iskeä muutaman näppärän potkun hoivaajiinsa, mutta tytöt ehtivät väistämään kiipperästi.
Vajaan tunnin kuluttua talutamme ponit takaisin tarhaan. Pella kulkee Sinin vierellä rentona, mutta Svanten duracell-paristot eivät ole kuluneet hitustakaan. Ori inahtelee ja loikkii edestakaisin. Matka takaisin varsalaitumelle sujuu kuitenkin sutjakkaasti, ja XTT-tytöt näyttävät huojentuneilta kun russ-kaksikko on viimein tarhassa.
”Noh? Miltäs Svante vaikutti?” kysyn hieman ilkikurisesti kun tallustamme porukalla takaisin tallille.
”Ylisuloinen!” Maiss ilmoittaa.
”Maailman hellyyttävin”, Sini täydentää.
”Ihku!” Loviisa kiljahtaa.
”Kaamea”, Fiia murahtaa, mutta ei voi olla lisäämättä: ”Vaikka onhan se omalla tavallaan huippuponski...”
”Svantesta tulee siis ravuri”, kerron vielä. ”Ja toivon mukaan se juoksee tulevaisuudessa mulle ja Fiialle tonnin tai pari.”
”Phöh, sen kun näkis”, tuhahtaa Loviisa, ja muut tytöt nyökkäilevät.
”Musta tuntuu, että te ette laita Svantea juoksemaan, vaan Svante teidät”, arvelee Sini, ja saa meidät kaikki purskahtamaan heleään nauruun.