Post by Josefiina on Aug 30, 2009 19:31:08 GMT 2
30.8. Preeriaponeja ja putoamisia
On extremetallityttöjen toisen kokoontumisen aika. Tallustan tallille neljän maissa, ja haalin nopeasti tuntilaiset kokoon: Fiia puhdistaa Pellan suitsia, Loviisa siivoaa Pampulan karsinaa, Sini lakaisee käytävää ja Maiss kikattaa oleskeluhuoneessa. Tytöt lähtevät perässäni toimistoon innokkaasti, ja suorastaan kihisevät odotuksesta. Ilmeisesti ensimmäinen, vähän yllätyksetön tunti ei ole latistanut extremeläisten mielialoja.
Tytöt levittäytyvät jälleen toimiston siniselle sohvalle ja tapittavat minua odottavasti.
”No niin”, yskäisen, ”pääsette jälleen XTTn pariin. Viime viikolla en ehtinyt tuntia pitää, pahoittelut siitä. Toivottavasti kukaan ei vetänyt palkokasvia nenään ja extremehevostelu Seppeleessä kiinnostaa yhä.”
Ryhmäläiset nyökyttelevät ponnekkaasti minun jatkaessani: ”Tänään otamme ratsastusleikkejä inkkarityyliin.”
”Inkkarityyliin?” Tytöt näyttävät yllättyneiltä.
”Jep”, nyökkäilen. ”Jotain villimpää ja vauhdikkaampaa. Ratsujako on seuraava:
Fiia – Aksu
Maiss – Pampula
Sini – Pikku
Loviisa – Siiri.
Poneilla puksutetaan siis! Onko nämä ponskit kaikille ok? Jokainen sai jonkun toiveistaan.”
”Käy, käy!” Fiia vakuuttaa, ja muutkin vaikuttavat tyytyväisiltä.
”Hyvä. Sitten vaan hepat sisälle. Kaikki muut, paitsi Loviisa, menee ilman satulaa, jookospookos?”
Loviisa näyttää ensin myrtsiltä, mutta kun selitän, että Siirillä voi olla turvallisempaa mennä eka kerta turvallisesti satulassa, pikkusiskoni tyytyy kohtaloonsa.
Lähden jo edeltä kentälle. Järjestelen valmiiksi kaksi estetolppaa kentän toiseen päähän. Sitten jään odottelemaan ratsukoita, jotka pyyhältävätkin pian keskelle kaartoon.
Fiia seisoo tyynesti päätään heiluttelevan Aksun vierellä, Sini silittelee rauhallisen Pikun kaulaa, Maiss kiristää Pampun turpahihnaa ja Loviisa yrittää epätoivoisesti toppuutella yli-innokasta Siiriä.
Koska poneilla ei ole satuloita, on selkään pääseminen oma urakkansa. Punttaan jokaisen vuorotellen selkään. Aksu sävähtää nopeasti Fiian alta, jolloin tuloksena on päivän ensimmäinen putoaminen. Fiia tipahtaa kuitenkin pehmeästi, ja pääsee lopulta onnellisesti Aksun selkään. Maiss ei tietenkään tarvitse apua päästäkseen shettiksensä selkään, ja Pikku seisoo paikallaan kuin tatti minun ponnistaessa Sinin sen päälle. Loviisaa joudun jelppimään, sillä nuori ja energinen shetlantilainen käyttäytyy melko kurittomasti. Loviisa saa kuitenkin mennä satulan kanssa, joten luotan hänen pysyvän selässä.
”Ja sitten oikea kierros, pitkät ohjat!” käskytän ja tepastelen itse kentän keskelle. Katsahdan taivaalle – synkät pilvet ovat kasautuneet horisonttiin, joten melko varmasti kastutaan ja pian. Irvistän ja keskityn ratsukoiden tarkkailuun.
Ensimmäisenä askeltaa Fiia Aksulla. Welsh-ponin käynti on tasainen, vaikka askelissa onkin puhtia. Punapäinen tyttö istuu selässä rauhassa ja rennosti. Aksun perässä hönkii Siiri, joka tikuttaa kiipperästi Loviisan istuessa selässä iloisena. Tiedän tytön olevan shettisfani, joten Siirin höykytys vain huvittaa häntä.
Siirin takana hipsii Pampu, joka kävelisi mielellään ihan Sirkun hännäntyvessä. Maiss on mennyt useamminkin shettiksillä, joten Pampun selässä istuminen sujuu hyvin.
Viimeisenä tallustelee Pikku, rauhaisasti ja rempseästi. Sini selvästi nauttii kimon käynnistä.
Kehotan ratsukoita siirtymään raviin omaan tahtiinsa, välimatkat kunnossa pitäen. Fiia tekee oitis työtä käskettyä, ja Aksu lähtee vauhdikkaaseen pomputukseen. ”Pidä jalat lähellä kylkiä”, ohjeistan, ”niin helpottuu.”
Siiri ja Pampula ravaavat innoissaan kuin ompelukoneet: tik tik tik... Loviisa pomppii Siirin selässä komeasti, ja Maiss tarttuu Pampulan harjaan rystyset valkoisina.
”Nojaa taakse, pysy rentona, älä jää suuhun roikkumaan”, neuvon Maissia, joka uhkaa kallistua eteenpäin.
Pikku tulee letkan vimppana mutta ei suinkaan vähäisimpänä. Ponin ravi on hidasta ja hiukan ponnetonta. ”Pikulle pohjetta!” älähdän, kun risteytysruuna on aikeissa tiputtaa käynnille. Sini puristaa kevyesti Pikkua pohkeillaan, ja poni lähtee heti energisempään raviin.
Annan ratsastajille tehtäväksi ottaa voltteja kaikille sivuille. Välimatkat alkavat tasaantua, ja Maiss saa irrotettua Pampun Siirin takamuksesta. Tytöt hölskyvät ponien paljaissa selissä hurjannäköisesti. Loviisalla on tarpeeksi tekemistä jo satulan kanssa.
Kun ratsut alkavat kulkea jo pehmeämmin ja näyttävät eteenpäinpyrkiviltä, aloitamme varsinaisen tunnin. Annan tyttöjen hidastaa käyntiin, ja odotan, että kaikki hiljentyvät kuuntelemaan.
”Tänään otetaan siis ratsastusleikkejä, lähinnä erilaisia viestejä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tuskin puuttuu, joten olkaahan valppaina selässä.
Ensin otetaan lämmittelyksi talli palaa-leikkiä, se on varmaan kaikille tuttu?”
Tytöt nyökkäilevät, ja käyn nopeasti siirtämässä kolme kartiota eri puolille kenttää. Maiss tarjoutuu Pampun kanssa jäämään ensimmäiseksi hipaksi, ja muut ryntäävät varaamaan itsellensä kartiot. Kun kaikki ovat paikoillaan, Maiss kiljaisee: ”Talli palaa!”
Neljä ponia sinkoilee ympäri kenttää; Fiia ja Aksu määrätietoiseti laukaten, Siiri ja Loviisa pomppuravissa, Pampu ja Maiss ripeässä laukassa ja Sini ja Pikku hienosti ravaten. Pikku ei kuitenkaan tällä kierroksella ehdi kartiolle, joten on Sinin vuoro hätkäyttää ratsukot talli palaa-huudolla.
Leikki on nopeatempoista ja rivakkaa, kun keskelle jää vuoroin kukin ratsastajista. Yksi putoaminenkin koetaan, kun Loviisa tömpsähtää kentän hiekkaan Pampun ja Siirin miltei törmätessä toisiinsa.
”Sattuiko?” kiirehdin kysymään punaposkiselta tytöltä, joka nostaa silmälasejaan.
”Ei yhtään!” Loviisa julistaa reippaasti ja tarttuu vaistonvaraisesti hänen viereensä jääneen Siirin ohjiin.
Ja niin leikki jatkuu.
Kun talli on palanut tarpeeksi monta kertaa, siirrymme tarkkuutta vaativaan leikkiin, nimittäin tunnin ensimmäiseen viestiin. Jaan nopeasti kahden hengen joukkueet – Fiia ja Loviisa vastaan Sini ja Maiss – ja rakennan yksinkertaisen radan.
Huomioikaa, ettei kuva ole oikeassa mittasuhteessa → kartioita on useampi jne. Terveisin laiska tunninpitäjä
Selitän nopeasti, miten rata ratsastetaan:
”Pujottelette ensin oranssit kartiot. Askellaji on vapaa, mutta huomatkaa, että käännökset ovat melko tiukkoja. Aina, jos kaataa tötsän tai kiilaa yhden kartion ohi, joutuu aloittamaan alusta.
Estetolpat vaativat erityistä huomiota, sillä annan jokaiselle ratsastajalle puominpidikkeen, joka pitää saada asetettua tukevasti tolppaan, vapaavalintaiselle korkeudelle. Mikäli pid**e tipahtaa, on laskeuduttava ratsailta, poimittava se ja koitettava uudelleen.
Kun saatte pidikkeen tolppaan, jatkatte matkaanne näille puomeille, ja lähetätte maaliviivalla seuraavan matkaan koskettamalla tätä käteen.”
”Asia selvä?”
”Juu!”
”Okei. Paikoillenne... valmiit... hep!”
Ensimmäisinä radalle syöksyvät shettikset. Maiss ja Pampula ovat selvässä johdossa edeten nopeassa laukassa, Loviisa ja Siiri taas ottavat rauhallisemmin, vaikka ponille kelpaisi messevämpikin meno. Maiss kuitenkin innostuu liikaa, ja viimeinen oranssi kartio kaatuu.
”Hittolainen!” Maiss kivahtaa, mutta ei auta muu kuin kaahata takaisin tötsien alkuun. Fiia ja Sini kannustavat joukkuelaisiaan hurjasti. Loviisa selviytyy kunnialla kartioiden loppuun ja pysäyttää maltillisesti Siirin estetolpan luokse, Pampun lähestyessä kovaa kyytiä taaempaa. Loviisa asettelee huolellisesti pidikkeen estetolppaan, mutta mokaa viime hetkellä ja pudottaa esineen. Hän laskeutuu pikaisesti ratsailta ja poimii pidikkeen, onnistuen sitten nousemaan vaivalloisesti takaisin Sirkkelin selkään ja tunkemaan rautapalikan paikoilleen. Maiss on juuri tökkimässä omaansa kohdalleen, joten lopputaistelusta tulee äärimmäisen tiukka. Siiri ryöstää laukalle, ja Loviisan ei auta kuin pysytellä vaivalloisesti kyydissä. Puomit kolisevat, kun shetlantilaiset paahtavat loppusuoran.
Sini ja Pikku saavat pienen etumatkan, mutta Fiia ja Aksu tulevat perässä hännät ja hiukset soihtuina. Kisavietti herää jopa rauhallisemmassa Pikussa, joka ei aio antaa periksi. Ruunat pujottelevat kaviot kenttää hakaten, ja tytöt yrittävät työntää puominpidikkeet tolppiin vauhdista. Ei onnistu, ja molemmat joutuvat jalkautumaan ratsailta. Viimein molemmat onnistuvat, ja ovat puomeilla melkein yhtä aikaa. On mahdotonta nähdä, kumpi tiimeistä vei voiton, joten julistan tasapelin.
Vien kartiot ja puomit kentältä, mutta jätän estetolpat paikoilleen. Tähän väliin otamme ”kuka pelkää zombiponia”-leikin.
”Zombiponia?” Sini toistaa huvittuneena.
”Ton sä oot kyllä keksinyt itse”, Maiss epäilee hihittäen.
”Zombiponi, mörkö, who cares. Leikin juju taitaa olla kaikille selvä?”
”On, on”, Fiia vakuuttaa silmiään pyöräytellen.
”Me jäädään Siirin kanssa ekoiksi zombeiksi!” Loviisa tarjoutuu ja käpöttelee kentän keskelle.
Kun kaikki ovat kentän toisessa päässä, Loviisa vinkaisee keuhkojensa täydeltä: ”Kuka pelkää zombiponia?!”
Siiri säikähtää yhtäkkistä kiekaisua ja heittää pienen pukin, joka saa Loviisan kiljaisemaan kauhusta. Tyttö pysyy ihmeen kaupalla selässä ja yrittää saavuttaa ohi ryntääviä ratsukoita. Eka kerta ei onnistu, mutta toisella kerralla Loviisa onnistuu tarttumaan Fiian koipeen. ”HAA!”
Aksusta tulee seuraava zombiponi, ja Fiia metsästää seuraavalla kierroksella ratsunsa seuraajaksi Pikun ja Sinin. Ponit innostuvat saadessaan nelistää sydämiensä kyllyydestä, ja joudun toppuuttelemaan ratsukoita: Fiia on välillä molemmat kädet Aksun kaulan ympärillä, Loviisa joutuu pitelemään Siirin harjasta hampaat irvessä, Sini on ajoittain Pikun toisella kyljellä ja Maiss tipahtaa Pampulta pariinkin otteeseen.
Kun kaikki ovat saaneet muuttaa muotoaan vuorotellen zombeiksi, annan ratsukoille luvan levähtää hetken uralla pitkin ohjin. Sillä aikaa rakennan kentälle spesiaaliradan aikaisemmin aidalle tuomistani tarpeista. Tytöt katselevat kiinnostuneina, miten rahtaan paikalle täyden vesisaavin, ison kangaspussin, ylimääräisen ikivanhan ratsastuskypärän, hevosenkengän ja ämpärin sekä muutaman näkkileivän.
Extremeläiset aavistavat, että kyseessä on jotain heidän päidensä menoksi, ja pian esittelenkin ratsukoille temppuradan.
”Tää on leikkimielinen kilpailu, jossa testataan eritoten huumorintajua ja sitkeyttä.
Ensin ratsastatte saaville, laskeudutte ratsailta ja nappaatte omenan silmät kiinni – mä bongaan kyllä pienenkin huijaamisen!
Sitten juoksette hevosen kanssa tolle kangaspussille, menette säkkii ja hypitte tonne viivalle, taluttaen heppaa vieressänne.
Nousette takaisin ratsaille, nappaatte tästä tolpalta kypärän ja kuljetatte sen toiselle estetolpalle. Jos kypärä tippuu, käytte poimimassa sen.
Seuraavaksi yritätte heittää hevosenkenkää hepan selästä tähän ämpäriin. Yrityksiä on kolme, jos ei onnistu, sitten saa jatkaa matkaa.
Viimeisenä jauhatte näkkärin mahdollisimman nopeasti – jatkaa saa vasta, kun suu on todistettavasti tyhjä.
Nopeimman ajan saanut voittaa. Onko säännöt ja rata mielessä? Hyvä, ja sitten aloitetaan!”
Saamme XTTläisten kanssa seurata neljää erilaista ja ratkiriemukasta esitystä. Jokainen onnistuu jossain – mutta töppäilee myös silmittömästi. Fiia ei saa omppua millään hampaisiinsa, vaan onnistuu vain rouskaisemaan palasia siitä. Maiss tiputtaa kypärän kokonaiset kolme kertaa, mutta saa koukattua sen suoraan selästä takaisin. Sini ei saa näkkäriä millään alas, ja Loviisa melkein hukkuu valtavaan kangassäkkiin. Mutta jokaisella on myös tähtihetkensä: Fiia onnistuu hevosenkengänheitossa ensimmäisellä yrityksellä, Maiss saa omenan kitusiinsa ennätyksellisen pikaisesti, Sinin nokka ei kauan tuhise kun hän pomppii pussin kanssa ja Loviisalla ei ole ongelmia kypärän kanssa.
Nauramme mahamme kipeiksi, ja kun viimeinenkin parivaljakko on onnistuneesti maalissa, nauliutuvat odottavat katseet minuun.
”No?” tivaa Sini.
”Mitä no?” vastaan hölmistyneenä.
”Ne ajat? Kuka voitti?” Maiss selvittää kärsimättömänä.
Läppäisen käteni suuni eteen. ”Voi ei! Mä unohdin ottaa aikaa!”
”JOS-SU!” kuuluu jengiläisten mielipide, ja rangaistukseksi minut laitetaan suorittamaan rata täyttä kiitoa – siis ilman hevosta.