Siken hoitovihko

[Pipsa]

12.01.2016 - Puhelu manalasta

Viiltävä, läpitunkeva tuuli pöyri ympäri pihamaata. Se sai pehmeiden lumikinosten jäähiutaleet tanssimaan pienissä pyörteissä ja muodosti pieniä lumimyrskyn omaisia puuskia tallipihalle. Jokin tässä kaikessa kylmyydessä toi elävästi mieleeni etelänavan; vain jääkarhut puuttuivat. Vai elivätkö ne sittenkin pohjoisnavalla? Joka tapauksessa tunsin itsekin totisesti olevani arktisella alueella kiskoessani paksua, kotoisasti hevoselta haisevaa villahuivia kasvojeni suojaksi. Poskieni iho punoitti jo pakkasen ahavoitumana ja tuntui vain olevan ajan kysymys, milloin nenäni lohkeaisi irti naamastani.

Kun minusta tuntui vuosi vuodelta tulevan kylmänarempi, kesäihminen, auringonpalvoja, tuntui rakas ponini vain nauttivan kylmyydestä entistäkin enemmän - ainakin sen turvalla oli mitä tyytyväisin ilme, eikä sillä ollut selvästikään mikään kiire pois tarhasta kylmästä viimasta huolimatta. Vaikka tänäkin vuonna olin ajellut sen turkin jo pariin otteeseen, niin vuoniksen turkissa jos missä riitti leikkaamista; sen kasvunopeus oli varmaankin vastaava kuin bambulla (joka voi kasvaa jopa 121cm vuorokaudessa!) ja paksuudestakaan ei ollut puutetta. Viime ajelukerralla olimmekin punoneet Ilonan kanssa loistavan bisnesidean, joka viimein toisi meille mainetta ja mammonaa - poninkarvaperuukit ja -tupeet. (IloSa poninkarvatupeet ja -peruukit juuri sinulle, mahdollista saada myös kevät- ja syyssesongin aikaan mutaraidoituiksella! Älä enää epäröi, vaan tilaa nyt!)

Vaikka ajatukseni tuntui kulkevan etananhitaudella, oli toimintani ulkona kuitenkin suorastavaan hirvittävän ripeää. Tavallisen yhden ponin sijaan mukaani lähti kuitenkin kaksi - en suinkaan ollut suorittamassa ponivarkautta, vaan olin luvannut Salmalle ottavani myös hänen rakkaan poninsa sisälle tallin suojiin. Kun Sikke jaksoi väliaikaisen jääkauden innoittamana pörhistä ja tanssahdella kuin paraskin kuumaverinen kilparatsu, tyytyi Bonnie nöyränä seuraamaan minua ja luomaan säpsähtelevään lajisisareensa halveksuvia katseita. Kimo kai halusi vain päästä sisälle niin pian kuin mahdollista.

Kun olin vapauttanut ponikaksikon omiin karsinoihinsa, suuntasin portaat ylös oleskelutilaan. Väkeä oli yllättävän paljon siihen nähden, että kello oli vasta kahden kieppeillä ja oli arkipäivä. Kotkankatseellani onnistuin kuitenkin löytämään huoneesta vapaan istuinpaikan, jonne sullouduin jääkaapista kahmiemieni eväideni kanssa.
"Paleltaako?", Fiia loi minuun ymmärtäväisen katseen. Mussuttaessani evässämpylääni oli äsken jäätyneitä varpaitani alkanut kihelmöidä ja edelleen jääpalalta tuntuva nenäni vuotaa. "Voisin keittää lämmintä kaakaota jos haluut. Ottaaks kukaan muu?"

Saatuani Fiialta polttelevan kuuman posliinimukin käteeni, alkoi oloni kohentua ja minä heräillä koomastani. Juteltuani hetken tallikavereideni kanssa pakottauduin kohottautumaan ylös sohvannurkasta ja oikomaan kankeita jäseniäni. Pitäisi suunnata aivan kohta maneesille, jos haluaisin keretä sinne ennen ratsastustuntien alkua. Ja jo pelkkä ajatus ulkona ratsastamisesta sai minut palelemaan.
"Lähteeks kukaan muu ratsastamaan? Ajattelin mennä vaan maneesissa, mut ois silti kiva jos ois seuraa", heitin ilmoille seuratarjouksen. Hetken kuului vain epämääräistä muminaa ympäriltäni, kunnes Emmy viimein vilkaisi seinälle ripustettuun kelloon.
"Siellähän on tunti jo kohta. Miniponitunti", tyttö selitti. "Vai ajatteliks sä mennä ulos?"
"Ai tänään on se!", voihkaisin. Myöskään Clara ja Luna eivät ilmeisesti olleet muistaneet asiaa heidän säpsähtävistä reaktioistaan päätellen. "En kyl sit kerkee hirveen pitkään ratsastaa mitenkään. Ja Sikke nyt on tänään taas niin täynnä virtaa, että sitä ei ihan hetkessä saa rennoks tai keskittymään, eikä kyllä vapaapäivääkään viiti sille pitää. Höh, pitää kai sit kysyy Ilonalta jos se kerkeis tulla illalla."

Kännykkäni tuntui kädessäni edelleenkin kylmältä ja se reagoi kosketukseeni huonosti. Kun näytön lukitus viimein kuitenkin loksahti pois päältä, pääsi suustani epätoivoinen äännähdys. Puoli huonetta tuntui luovan minuun oudoksuvia katseita.
"Haades on yrittäny soittaa miulle kahesti", sain mutistua vastauksen Emmyn kysyvään katseeseen. Kylmä hiki tuntui kohoavan pitkin selkääni ja käteni alkoivat kostua.
"Siis Se Haades?", Fiiankin kasvoilla paistoi ihmetys.
"Kuin montaa Haadesta sie luulet miun tuntevan?", hymähdin.
"En mä sitä vaan onks sulla sen nimenä Haades", punapää selitti. "Kännykässä"
"Joo", nyökytin. "Mitän asiaa sillä ois ollu. Ei kun hei, se on jättäny kans vastaajaan viestin."

Jokin sai vatsaani vääntämään ja epäilykseni heräämään. Tietysti kyseessä voisi olla vain pyyntö siitä että tulisin illaksi töihin, siitä tässä täytyi olla kyse, mutta silti käteni tärisivät avatessani vastaajan viestiä. Mitä jos olin töpeksinyt töissä, unohtanut jotakin? Olin kyllä ollut kassan kanssa tarkkana, mukava (ainakin siedettävä) niille kauheimmillekin aasiakkaille ja muutenkin hoitanut työni kunnolla.

Vapisevin käsin sain viimein ääniviestin soimaan. Haadeksen ääni kuulosti kylmältä ja ja kovalta, se leikkasi huoneen hiljaisuuteen kuin veitsi sulaan voihin.

"Moi, Pekka tässä. Mulla ois sulle vähän asiaa, joten jos kerkeisit tänään tulla toimistolle käymään. Ei tässä muuta, jos soittelet sitten"

Painostava hiljaisuus oli nyt edellistäkin hiljaisempaa. Sydämeni hakkasi rinnassani ja pala oli kohonnut kurkkuuni. Se oli siis totta, jotain minä oli onnistunut mokaamaan. Miten minä ikinä löytäisin toista työpaikkaa? Vieressäni istuva Fiiakin näytti järkyttyneeltä, ja Emmyn silmätkin olivat kahvikupin kokoiset.

"Siis... onks...", Fiia epäröi oudolla äänellä. "sen nimi oikeesti Pekka?"

[Pipsa]

14.01.2016 - Parempi hallita helvetissä kuin tarjoilla taivaassa

"Hei Salma, katotko hetken Sikkeä, niin käyn vaihtamassa kuivat vaatteet päälle?", huikkaan ohjatessani Siken karsinaansa. Vaatteni ovat aivan litimärät, jopa kypäräni lippa on täynnä lunta. Lunta putoaa lattialle mäiskähtäen.
"Juu tottakai. Oli vissiin vähän huono keli?", Salma virnistää lähestyen Siken karsinaa.

Naurahdan. "Ai näyttääks siltä? Siellä sato lunta ihan vaakasuorassa, hyvä että eteensä näki", virnistän sännäten kohti yläkertaa, jossa kuivat vaatteni odottaisivat.

Pysähdyn kuullessani odottelutilan suunnalta naurua. Kuvittelen tilan olevan tyypilliseen tapaan täynnä omaa tuntiaan odottavia, tai muuten vaan tallilla hengailevia tuntilaista. Sisään vilkaistessani näen vain neljä tyttöä, jotka seisovat tiivinä ryppäänä. Aivastan ja tytöt kääntyvät minua kohti. En tiedä kuvittelenko vain, mutta he näyttävät säikähtäneiltä, aivan kuin pahanteosta kiinni jääneiltä. Hartioitani kohouttaen jatkan matkaani ylös, luultavasti tytöt olivat vain tavallisia tuntilaisia, jotka tuntuivat välillä pitävän hevosenomistajia Jumalasta, eli Annesta, seuraavana. Säpsähdän tuntiessani lumivanan valuvan selkääni pitkin. Nopeasti hyppelehdin ylös, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni.

"Otin siltä odotellessa jo varusteet pois, ei varmaan haittaa?", Salma kysyy paketoiden Siken suitsia. Hymyilen.
"Ei haittaa", naurahdan ojentautuen kutittamaan karsinan oven raosta kurkkivan Siken otsaa. "Oleskelutilassa on muuten jotain kakkua, joku varmaan tippunu tai jotain..", selitän kiskoen loimea ponin selkään.
"Ai? Jos et tarvitse apua, niin meen kattomaan mitä sieltä löytyy", brunette hymyilee vilkaisten kohti portaita.
"Mee vaan, tuun ihan kohta perässä. Käyn vaan eka heivaamassa nää kamppeet satulahuoneeseen. Kiitti vielä avusta!"

Siken tonkiessa turvallaan maata, kiinnitän sen norjan lippu-kuvioisen loimen mahavyöt. Taputan vielä ponin klippaamatonta kaulaa, ennen kuin kaappaan lattialta karsinan seinään nojaavan satulan ja oven koukussa roikkuvat suitset.

"En ymmärrä missä se on! Myöhästyn varmaan tunnilta kun en löydä sitä, ja Pirrekin on jossain...", pieni, jopa minua hieman lyhyempi, vaaleahiuksinen tyttö puuskahtaa epätoivoisesti. Tytön vieressä seisova farkkuratsastushousuihin sonnustautunut Tuulia nyökkäilee myötätuntoisesti.
"Ootko käyny kattomassa onko Pyry oleskelutilassa tai jotain? Se varmaan tietäs missä se on?", Tuulia ehdottaa sipaisten samalla olkapäällä roikkuvaa ponihäntäänsä. Varovaisesti astun sisään satulahuoneeseen ja tytöt kääntyvät katsomaan minua.
"Tota, etitteks työ jotain?", aloitan varovaisesti, kävellen sisemmäs huoneeseen. tyttö vilkaisee minua ujosti.
"ömh.. Reinon satulaa...", tyttö sanoo hiljaa.
"Se ei ole omalla paikallaan", Tuulia toteaa vilkuillen ympärilleen tutkailevasti.
"Katoitteko jo karsinalta?", kysyn ripustaen Siken suitset roikkumaan omalle paikalleen. Tuulia kääntyy vilkaisemaan tyttöä joka nyökkää varovasti. Siirryn satula sylissäni lähemmäs tutkailemaan seinällä roikkuvia satulatelineitä, joista suurin osa on pian alkavan tunnin takia jo tyhjillään.
"Reinollahan oli joku yleissatula. Ruskea varmaan?", Tuulia pohtii siirtäen katsettaan satulasta toiseen. Mietteliäänä olen tunkemassa Siken satulaa paikalleen kunnes huomaan sen, - telineessä on jo satula.
"Mikäs tää Siken paikalla oleva on? Onks tää se Reinon?"
"ON!", tyttö hihkaisee helpottuneen oloisena. Tyttö kaappaa satulan heiveröisille kärsivarsilleen, luo minulle sekä Tuulialle hymyn, ja kirmaa pois satulahuoneesta.

"Mitenköhän se oli tohon joutunu?", mietiskelen ääneen, laskien Siken satulan nyt omalle paikalleen.
"Joku varmaan laittanut sen vahingossa väärälle paikalle", Tuulia kohauttaa olkapäitään. Mieleeni nousee epätodennäköinen ajatus. Entä jos aiemmin kohtaamillani tytöillä oli osansa asiaan? Mutta miksi joku yrittäisi piilottaa satulan? Ja miksi juuri Reinon satulan?

Tuulia herättää minut ajatuksistani, ja pian suuntaamme rinta rinnan kohti oleskelutilaa, molemmat pohtien äsken tapahtunutta.

"Hei Pipsa, mitä asiaa sillä Haadeksella oli? Et kai saanut potkuja tai mitään?", nojatuolissa höyryävä muki kourissaan löhöilevä Fiia huikkaa astuessamme sisään. Pysähdyn.
"Ai enkö kertonu muka vielä? Täddäädää, edessänne seisoo Nakkihelvetin uusi vara-Haades, kolmipäisen Kerberoksen hallitsija, Manalan uusi tuomari!", julistan virnistäen. Ihmiset katsovat minua hämmästyneesti.
"Et siis saanut potkuja?", Fiia selventää hämmästynyt ilme punaisten hiusten kehystämillä kasvoillaan. Pudistan päätäni innokaasti.
"Sain ylennyksen, oon nyt Nakkihelvetin ravintolapäällikkö!", selitän iloisesti hihkuen.
"Etkö harkinnutkaan lopputilin ottamista sieltä?", pöydän ääressä kännykkäänsä selavaa Cella huomauttaa.
"No, on se aina parempi hallita helvetissä kuin tarjoilla taivaassa", virnistän silmää iskien.

[Pipsa]

16.01.2016 - Kylmät kädet, lämmin sydän

"Et voi uskoo miten karmee yö oli taas eilen Nakkihelvetissä", puhisin Bonnien karsinassa häärivälle Salmalle. Tytön posket punoittivat vieläkin pakkasesta, vaikka hän oli ollut sisällä jo tovin. Myös hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli jäätynyt valkea raita.
"Kui?", tyttö keskeytti kiivaan poninsa sukimisen ja kääntyi katsomaan minua karsinoiden metallikaltereiden takaa. "Käviks Makkaraperuna taas?"
"Joo", nyökkäsin, heittäen vielä viimeisen talikollisen likaisia alusia käytävällä oleviin kottikärryihin. Makkaraperuna oli Liekkinakin vakioasiakkaita, hieman omalaatuinen mutta onneksi varsin harmiton tapaus. "Sen lisäks oli varmaan miljoona örveltävää känniääliötä, arvaa vaan kun jouduin kuuntelemaan taas niitä niiden juttuja. Kuulin ainakin kymmenesti sen saman vanhan kaikilla mausteilla-vitsin ('Laitetaanko kaikki mausteet?' 'Älä ihan kaikkia, jätä vähän muillekin'). Sen lisäks jouduin siivoomaan parit jäätyneet oksennukset ja soittamaan poliisit kun joku sammu pöytään. Että joo, oli taas vähän astetta raskaampi yö. Kaiken lisäks meidän lämmityksessä on jotain ongelmaa, että hyvä etten jäätyny hengiltä."
"Kuulostaa ihanalle", Salma henkäisi sääliä äänessään.
"Mmm...", myönsin. "Onneks ens viikonloppuun ja perjantaihin on taas aikaa."
"No jaa", tyttö naurahti heittäen samalla villaloimen poninsa valkeaan selkään.
"On kyllä muuten pitkä aika kun oon viimeks siivonnu ite Siken karsinan!", puhahdin ja tartuin kottikärryjen kylmiin kahvoihin. "Ei oo aikoihin tullu siivottuu"
"Nii, se on sitä täyshoidon iloja!", Salma virnisti.

Kun karsinaa siivotessa oli tullut hiki, tuntui ulkona paukkuva pakkanen entistäkin jäätävämmältä. Juoksujalkaa kävin kippaamassa likaiset kuivikkeet lantalaan ja hakemassa puhtaita tilalle. Niiden pikainen levittely karsinaan sai riittää; Sikke levittelisi ne kyllä itse haluamallaan tavalla. Pikavisiittini aikana oli Salma kerennyt jo häipymään omille teilleen, tyhjässä tallissa minua oli vastassaan vain omassa karsinassaan heiniä tyytyväisenä rouskutteleva Bonnie.

Puettuani lisää vaatetta päälleni suuntasin hakemaan Siken. Poni vaikutti tänään olevan taas täynnä virtaa - sain muistuttaa sitä pariinkin otteeseen siitä, kuka kävelytahdin määräsikään. Vaikka tänäänkin pakkasta oli viitisentoista astetta, olin päättänyt mennä Siken kanssa tänään pellolle treenaamaan. Pari viikkoa kestänyt maneesissa köpöttely alkoi minua jo tympimään ja tänään auringon paiste oli niin upea, etten viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättä hyväksi. Sitä paitsi Sikkekin pääsisi purkamaan virtojaan paremmin pellolla, jossa olisi tilaa revitellä hangessa.

Ennen ratsastusta ja uskaltautumista pakkasen armoille päätin kuitenkin suunnata oleskelutilaan. Siellä saisin lämmiteltyä kohmettuneita jäseneitäni. Salma oli myös kertonut Lynnin tuoneen laskiaispullia, joiden kimppuun pääsemistä olin odottanut koko pitkän aamun.

***

"Törkeen hyviä pullia!", äännähdin nautinnollisesti. Toisessa kädessä kermalla täytetty pulla ja toisessa vielä höyryävän lämmin kaakaomuki, olisivatko asiat voineet vielä paremmin olla?

Lyhyesti sanottuna olisivat. Ulkona ei olisi pyryttänyt lunta tai riehunut piinaavan kylmä pakkanen, eikä minun olisi tarvinnut siirtyä lainkaan kylmään ulkoilmaan. Koska pakkanen ei ollut tuntunut ottavan lauhtuakseen olin alkanut karsimaan vähäisestä tyylikkyydestänikin ja panostamaan oikeasti lämpimiin talvivaatteisiin. Jälleen kerran mukavuus oli voittanut tyylikkyyden.

Niinpä pian istuin Siken selässä hyytävän kylmässä talvi-ilmassa, muistuttaen enemmän sumopainijaa kuin tyylikkään eleganttia ratsastajaa. Pakkasesta villiintyvä Sikke liikkui eteenpäin innokkaasti, vastaten hyvin vastahakoisesti pidätteisiini. Koskematon hanki pöllähteli kevyesti tamman jalkojen koskettaessa sen koskematonta pintaa.
Taas hetken elämä tuntui hymyilevän, - jopa aurinkokin oli kohonnut taivaalle ohikiitävän lyhyeksi hetkeksi. Aurinko sai hangen pinnan kimaltelevaan, se sai sen näyttämään tuhansista pienistä tähdistä koostuvalta. Hymyilin vaikka pakkanen oli jo vienyt punaisena hehkuvista poskistani tunnon aikoja sitten. Sormenikin alkoivat tuntua kohmeisilta paksuista rukkasista huolimatta.
"Onneks kohta ollaan takas tallilla, pääset siekin sisälle lämpimään ainakin hetkeks", puhelin ponille sen tarpoessa hangessa eteenpäin. Aina välillä poni pärskähti ja ravisti tyytyväisen oloisena paksun vaalean karvan peittämää kaulaansa. Matkamme lähetessä loppuaan, alkoi myös Sikke rauhoittumaan; sen askelten tahdi hidastui, ja se antoi kaulansa roikkua rennosti alhaalla.

Tallilla ryhdyin riisumaan kankein ottein Siken varusteita. Sormeni tuntuivat jääkalikoilta, mutta tiesin, että pahin olisi vielä edessä: niiden sulaminen tulisi tuntumaan varmasti enemmän kuin ikävältä. Juuri kun olin jo kylmissäni viskaamassa Siken satulaa lattialle, pinkaisi tupsupipoon somistautunut Ilona paikalle höyryävä muki kädessään.
"Maistuisko glögi?", tyttö hihkaisi ojentaen hevoskuvioidun mukin minulle. "Löysin vielä vähän jääkaapista ja aattelin että sulle maistus maastolenkin jälkeen"
"Oi kiitos!", kapsahdin hoitajani kaulaan. Oli vähällä, ettei kuuma juoma läikkynyt lattialle.
"Voin kans hoitaa Siken takas tarhaan, nii pääset ylös lämmittelemään", Ilona jatkoi.
"Äh, en kestä kun oot noin ihana!", sulin leveään hymyyn. Ähkäisten vedin jäätyneet kolmisormirukkaset käsistäni. "Testaa, miun käit on ihan jäässä!"
"Kylmät kädet, lämmin sydän", Ilona virnisti. "Niihän sitä sanotaan"
"Siun omas on sit varmaan jo pahasti paleltuneet", heitin tytölle takaisin silmäniskun kera.

Ja vaikka koko kroppani oli kohmettunut, oli sydämeni hetken täynnä lämpöä.

[Pipsa]

14.02.2016 - Treenikaverit

[Ilona]

LUMIPYRY



4HM Mentiin maastoilemaan Fiian ja Simonan kanssa, mutta pimeyden ja lumipyryn yllättäessä Fiia tiesi onneksi nopeimman reitin tallille =)

[Pipsa]

[Pipsa]

20. maaliskuuta 2016 - "Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani”

Sikke eteni keinahtelevin askelin. Lumi narskahteli sen raudoitettujen kavioiden alla, auringon säteiden siivilöityessä kuusien lumisten oksien takaa. Aurinko sai ponin turkin hohtamaan kultaisena. Minua hymyilytti. Tänään oli kevätpäiväntasaus: talven viimeinen ja kevään ensimmäinen päivä.

Olin päätynyt suuntaamaan tänään tallille jo varhain iltapäivästä. Aamuni olin normaalisti pyhittänyt pääsykokeisiin opiskeluun, mutta tänään koko lukeminen oli tuntunut toivottomalta. Kun parin virkistävän kahvikupillisen jälkeenkin olivat ajatukseni olleet aivan muualla ja keskittymiskykyni kuin etanalla, olin päätynyt suuntaamaan tallille. Nyt käteni tärisivät liiasta kofeiinista ja pieni syyllisyys saamattomuudestani puristi rintaani. Kirkas, lämmittävä auringonpaiste sai minut kuitenkin hyvälle tuulelle. Ah, kevät oli viimein täällä.

Viime ajat olivat olleet kiireisiä; iltani ja yöni kuluivat pitkälti Nakkihelvetissä, aamupäivät lukemisen parissa. Siinä välissä yritin keretä liikuttamaan Sikkeä aktiivisesti ja pyörittämään sosiaalista elämääni (lue: juoruamaan oleskelutilassa). Oli luksusta, jos illalla kerkesin vielä istahtamaan sohvalle Netflixin ääreen tai syventymään internetin hevospalstoihin. Toisaalta pääsykokeisiini oli enää kaksi kuukautta, joten loputtoman pitkään ei puurtamiseni enää kestäisi. Ilonakin oli ollut Siken kanssa korvaamaton apu: hyvillä mielin olin pystynyt vajoamaan sohvan syvyyksiin tietäessäni, että ponini oli hyvissä käsissä.

Päästyämme kapealta kinttupolulta isommalle tielle annoin Siken liukua raviin. Sen mustavalkea pystyharja keinahteli kiireisten askelten tahtiin ja kavioiden kopina siivitti reippaasti joutuvaa matkaamme. Itse keventelin rauhallisesti ja pidin ohjastuntuman kevyenä. Poni pärskähteli ja venytti tyytyväisenä kaulaansa - sekin näytti nauttivan päästessään jolkottelemaan rennosti ulkoilmaan. Ylitsemme aurassa lentävä, kovaäänisesti toitottava kurkiparvi sai tamman höristämään suuria korviaan. Suuret harmaat linnut liisivät pilvettömällä taivaalla kevään merkkinä. Ehkä ne laskeutuisivat jonnekin läheiselle pellolle lepäämään pitkän taipaleensa jäljiltä, harppomaan pitkine hoikkine koipineen.

Annoin Siken hölkätä vielä tovin, ennen kuin hiljensin sen alas käyntiin. Siirtyessämme takaisin kapealle polulle päästin ohjan valumaa pitkäksi. Kumarruin vasten ponin tukevaa kaulaa, suojaan polkua kehystävien puiden tiheiltä oksilta. Varmoin jaloin vuonohevonen tarpoi eteenpäin. Se tuntui tietävän reitin takaisin tallille.

[Pipsa]

01.04.2016 - Aprillia

"Ärgh tota mutaa, kengät taas ihan likaset", puuskahdan viereisessä karsinassa puuhailevalle Salmalle.
"Sulla ei sentään oo valkoista ponia..", Salma virnistää viitaten kädellään käytävällä seisovaan Bonnieen. Naurahdan. "Hei kuulitko muuten jo, että Elli oli hankkinut hevosen? Joku hieno täykkäri kuulemma", nuori nainen jatkaa.
"Juupa juu, ja lehmät lentää", naurahdan ja pudistan päätäni samalla kun kiskon Siken karsinan oven kiinni.

Tottakai olin jo ennalta päättänyt olla tänään, aprillipäivänä, olla menemättä yhtenkään huijaukseen.

Totta puhuen, aivan liian monesti olin ottanut muiden jutut totena, - vieläkin mielessäni kummitteli se hetki kun olin ala-asteella rynnännyt hakemaan keittäjiltä jäätelöä pakastimen muka hajottua. Olin maistanut jo kielelläni useita kertoja jäätyneen Pingviini-tuutin pehmeän maun. Mutta ei, oli jäänyt saamatta se jäätelö. Muistiin oli jäänyt vain keittäjien vahingoniloinen nauru, joka näin myöhemmin ajatellen oli muistuttanut suuresti hyeenakoirien ääntelyä.

Enää en kokisi vastaavaa pettymystä, olin oppinut jo karvaasti miltä tuntui tulla huijatuksi. Ei sillä, että tuuttihuijaus olisi ollut ainoa kerta kun olin joutunut huijarin uhriksi. Olin kokenut klassisen kellon siirron, "Sikke on karannut"-puhelun, kokispilan, hajonneen kännykän näytön ja jopa teipatun käsisuihkun. Samaa virhettähän en toistaisi kahdesti, joten olin alkanut jo suhtautua kaikkeen kriittisesti viimeistään aprillipäivänä, joskus jo paria päivää aiemmin.

"Ihan oikeesti on, en mä yritä huijata", Salma puuskahtaa yllättävän aidon oloisesti. Noh, olihan niitä huimia näyttelijän suorituksia ennenkin huhtikuun ensimmäisenä nähty.
"Niin niin", virnistän suunnaten kohti yläkertaan vieviä portaita. Salma jää poninsa luo päätään puistellen. Portaat natisevat vaimeasti mudan kuorruttamien kenkieni alla. Hiippailen kaappirivistön luo varoen likaamasta lattiaa, jonka joku oli ilmoisesti vasta hetki sitten puhdistanut. Hetkessä ratsastuskengät vaihtuvat tennareihin, jotka arvatenkin olisivat hetkessä yhtä likaiset. Mutta koska olin vasta eilen raahannut kaapissa pitkään lojuneet kumisaappaat kotiini, oli tennareiden nyt kelvattava. Pitäisi vain varoa vesilätäkköjä, joiden peitossa koko piha oli.

Hieman yllättäenkin oleskelutila on tyhjä kurkiestaessani sisälle. Vaikka vapaiden aamupäivien etuna oli mahdollisuus ratsastaa tyhjässä maneesissa, oli kääntöpuolena, etteivät muut Seppeleläiset olleet vielä saapuneet tallille.

"Yymghh", haukoittelen leveästi tassutellen huoneen halki jääkaapin luo. Kaivan kaapista sinne aiemmin tuomani kokispullon, katsellen sitä tutkivasti. Varovasti kääntelen ja vääntelen pulloa, tutkin juoman väriä, ja jopa nuuhkaisen sisältöä varmistaakseni sen olevan varmasti Coca colaa.
"En olekkaan aiemmin nähnyt kenenkään nuuhkivan limpparipulloa noin antaumuksella, ootko sokerilakossa tai jotain?", oven suulle ilmestynyt Fiia naurahtaa, astelee pöydän ääreen ja syventyy tutkimaan pöydällä olevaa hevosvarusteliikkeen kuvastoa.
"Heh, varmistin vaan sisällön aitouden", virnistän, nyt jo maistaen juomaani varovasti.
"Otat selkeesti aprillipäivän tosissas", nuori nainen hymähtää silmää iskien, ja sitten taas syventyen hetkeksi lehden ääreen. "Kävitkö muuten jo ratsastamassa?"
"Joo kävin. Käytiin maneesilla tekemässä ihan perustreenejä, yritin lähinnä saada Siken rennoks ja taipumaan. Se on nyt jonkun aikaa ollut jäykän tuntunen, pitäs varmaan varata sille hieronta-aika", pälätän hörpäten juomaani aina välillä. Punapää nyökkäilee myötätuntoisesti.
"Ainiin hei, kuulitko jo siitä Ellin hevosesta?", Fiia puhahtaa innostuneesti, irottaen nyt katseensa kuvastosta.
"Hahhaa, Salma yritti jo tota. En kyllä mene lankaan!", hörähdän itseeni ja nokkeluuteeni tyytyväisenä. Nainen vilkaisee minua hieman hämmentyneenä.
"Siis en pilaile. Ihan oikeasti se on ostanut hevosen. Täykkärin."
"Siis ihan oikeasti? Oikeesti oikeesti?"
"Joojoo, sen pitäs tänään tulla. Emmy tai joku oli kuullut Annen ja Kristerin puhuvan siitä."
"Oho, sehän tuli yllättäen. Mihinköhän karsinaan se muuttaa? Onkohan se hieno? Tai varmasti on, tuskin Elli mitään huonoa ostas...", pälätän innostuneena, oli aina yhtä jännittävää saada uusia hevosia Seppeleeseen.
"Hei kato tuolla se on!"
"Mitä? Missä muka?! En nää!"
"Hahaa! Aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle!"

[Pipsa]

1.2.2016 - Puomi- ja kavalettityöskentelyä Pirittan johdolla

[Ilona]

RUOHONLEIKKURI



5HM Ehkä Sikke oli saanut jo tarpeekseen.. =) (Palailen tässä vähän rennommalla otteella!)

[Pipsa]

12.06.2016 - Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla

Käännän katseeni ikkunaan, lasi on kostunut sateesta. Ulkona näyttää vallitsevan yleinen harmaus. Harmaus, joka sai aamun muistuttamaan iltaa, ja päivän muistuttamaan yötä. Vaikka sää ei kesää juuri muistuttanutkaan, oli Sikke selvästi saanut kiinni kesäfiiliksestä; sen maha oli alkanut paisua kuin pullataikina. Valittaessani asiasta, olin lohduttautunut sillä, että ainakin poni ruokakustannukset pysyisivät pieninä sen mahan pullistuessa jo heinätupsun vilkaisustakin. Ja vaikka tuntipalkkani olikin noussut jopa huiman euron ylennykseni myötä (joka oli muuten samalla tuplannut työtehtävieni määrän), oli joka penni tarpeen.

Asiat Nakkihelvetissä rullasivat tavalliseen tapaansa, vaikka kesä tosin olikin lähes tuplannut asiakkaiden määrän. Samalla tosin Makkaraperuna, Liekkinakin omalaatuinen vakioasiakas, oli onnistunut jollain kummalla tavalla iskemään toisen paikallisen kylähullun, jonka olin päätynyt ristimään Ketsupiksi kiitos tämän tavan pukeutua päästä varpaisiin punaiseen. Ei makkaraperunoita ilman ketsuppia, eikä ketsuppia ilman makkaraperunoita. Ei ainakaan Nakkihelvetissä, niin tiiviisti pariskunta oli onnistunut toisiinsa liimaantumaan.

Ylimääräisillä rahoilla olin aina mahdollisuuden mukaan pyrkinyt valmentautumaan Siken kanssa, vaikka kesän kisakalenteri näyttikin vielä ammottavan tyhjyyttään. En vain kyennyt vielä suunnittelemaan tulevaa, kun koko tulevaisuuteni tuntui olevan riippuvainen yhdestä kirjeestä, kirjeestä joka kertoisi keväisestä pääsykoemenestyksestäni. Jokainen kännykän piippaus sai minut syöksymään vesikauhuisen minkin lailla tarkistamaan sähköpostiani, ja opintopolku.fi - sivusto oli kohonnut eniten selaamieni nettisivujen top-3 listalle, ja näin ollen ohittanut jopa aktiivisesti seuraamani hevoskeskustelupalstan.

Taas olin siis paennut kurkussa jatkuvasti kaihertavaa ahdistustani karkuun Seppeleeseen, jonka oleskelutila oli mitä parhain paikka unohtaa omat huoleni. Uudet mehukkaat juorut ja spekuloinnit tulevasta olivat mitä parhain tapa heittää aivot narikkaan, ja vain heittäytyä virran vietäväksi. Juoruista puheen ollen, ikkunan tuijottelun aikanani on puisen pöydän ääreen ilmestynyt Emmy, joka oli vasta kohauttanut koko Seppeleen väkeä.

"Mitäs nää pullat on?", blondi nainen kysyy samalla vilkuillen innoissaan pöydälle asetettua koria, josta kohoaa vastaleivotun pullan tuoksu.
"Krister toi ne. Ne oli kai Annen kanssa saanut ihmisiltä niin paljon jotain pullia onnitteluks vauvan syntymästä tai jotain", kerron haukaten palan edessäni lojuvasta korvapuustista. Hetken ajan Emmy tuntuu vajoavan ajatuksiinsa.

"Tota...ööö..., mites jakselet tai niikun...?", takeltelen, ja olen vähällä tukehtua korvapuustiin vilkaistessani pöydän ääressä posliinisesta kupista hörppivää Emmyä. Nuori nainen vilkaisee minua hetken hämmästyneesti, kunnes ymmärtää äkisti mitä tarkoitan.
"Joo se testi oli väärässä, en ole raskaana", Emmy naurahtaa ja vilkaisee edessään lojuvaa ratsastusvarustelehteä.
"Ai sehän hyvä!", hihkaisen ehkä turhankin iloisesti. "Tai siis tehän ootte vielä tosi nuoria ja niikun...", jatkan hätäisesti. Emmy katsoo minuun hymyillen, ja on juuri sanomassa jotain, kun ovi aukeaa paukahtaen. Huoneeseen virtaa väkeä etunenässä Jason, joka kehuskelee taidoillaan, epäselväksi tosin jää liittyvätkö taidot tällä kertaa enemmän ratsastukseen vai naisten hurmaamiseen.
Hetken päästä suuntaan laiskasti alakertaan, työt kutsuisivat jälleen pian.

"Pipsa hei!", ratsastusvarusteisiin pukeutunut Piritta huikkaa toimiston ovelta. Käännähdän ympäri pysähtyen.
"Onnistusiko jos aikaistettaisiin sitä teidän tuntia tiistaina tunnilla?", nainen kysyy pyyhkäistessään jo puhtauttaan loistavia saappaitaan.
"Joo okei, käy se varmaan. Ilmottelen jos tulee jotain."
"Hyvä!", nainen toteaa pirteän hymyn levetessä hänen kasvoilleen.

Nyökäten kiirehdin karsinassa tylsistyneesti seisoskelevan Siken luo. Annan käteni valua pitkin sen vaaleaa kaulaa. Poni hamuilee herkkujen toivossa taskujani, saaden minut naurahtamaan kevyesti.
"Pääset ihan just pihalle kamujen kanssa mässyttämään, muistakin syödä vaan vähän", naurahdan kiinnittäen riimunarun tamman hieman jo kuluneeseen riimuun.
Ulkona on alkanut taas sataa kun astumme ulos tallista. Vesipisarat valuvat pitkin vaaleita kasvojani, ja en voi olla huomaamatta alkavaa päänsärkyä. Mahdollisimman nopeasti lykkään ponin tarhaansa ja syöksyn autolleni, päästen heti toteamaan olevani auttamatta myöhässäni aikataulustani. Päätäni pudistellen peruutan parkkipaikalta kaasu pohjassa ja suuntaan kohti Liekkinakkia.

[Pipsa]

14.06.2016 - Varjo ylläni

Tuijotin kelloa. Aika tuntui pysähtyneen. Minuutit matelivat. Pääni tuntui raskaalta ja tyhjältä. Oksetti ja mahaani väänsi. Aukevan oven narina tuntui kidutukselta.

"Tais eilinen ilta vähän venyä?", huoneeseen astellut Odelie totesi. Huvittuneisuus, mutta myös ripaus myötätuntua kuulsivat hänen äänestään.
"ööh... joo", irvistin. Pahoinvoinnin aalto kiisi taas lävitseni, kun painoin katseeni puiseen lattiaan. Ikkunaverhojen välistä pirskoutuva valo sai huoneen lattian näyttämään läikikkäältä, aivan kuin joku olisi kaatanut sille jotakin.
"Noo, kyllä se siitä", nainen virnisti, avaten jääkaapista ottamansa limpparitölkin. Tölkki päästi terävän, metallisen suhahduksen. "Missäs te olitte? Törmäsin käytävällä Fiiaan ja se näytti olevan vähän samassa jamassa sun kanssa. Cella näytti kyllä yllättävän hyvältä, mut ehkä se on sitä harjottelun tulosta..."
"Tuolla vaan", vastasin ripeästi, nousten seisomaan. Reippain askelin harpoin oleskelutilan ovelle, ennen kuin nainen kerkesi jatkaa. "Miun on kyl pakko mennä kattoo Sikkeä nyt. Se varmaan kaipailee ulos jo."

Puiset portaat narisivat askelteni alla. Matka karsinoille tuntui tuplaantuneen, jokainen askel tuntui raskaalta ja painavalta.
Tuttuun tapaansa Sikke hörähti lempeästi huomatessaan minut. Annoin käteni painautua sen pehmeään karvaan, sitten kietoutua ponin tukevan kaulan ympärille. Sen lämpö tuntui lohduttavalta poskeani vasten.

"Mentäskö tänään oikein pitkälle maastolenkille?", juttelin ponille irrottaen otteeni ja kurottauduin nappaamaan puuselkäisen suan tummanpunaisesta harjapakista. Sillä ryhdyin siistimään vuonohevosen vaaleanruskeaa turkkia, johon oli tarttunut roima annos mutaa. Keskitin kaiken huomioni vain ja ainoastaan hallakon ponin karvapeitteeseen ja tuohon mutaan, jonka pois saaminen tuntui jostain syystä tällä hetkellä hyvin tärkeältä, melkeinpä liian tärkeältä. Juuri nyt jokainen ajatus tuntui räjäyttävän pääni.

Satulahuoneelle lähes tulkoon hiippailin. Juuri nyt en halunnut kohdata ketään, vain nauttia hiljaisuudesta joka oli yllättävän täydellistä huomioon ottaen, että oli maanantai iltapäivä. Napatessani Siken tumman satulan syliini kerkesin jo huokaista helpotuksesta. Mutta vain hetken. Tuttu köhähdys sai minut jähmettymään aloilleni.

"Oliko kovatkin bileet?", Cellan ääni oli kylmänviileä ja hän oli ristinyt vaaleat kätensä uhkaavasti rinnalleen. Olisin antanut mitä vaan, jos olisin voinut juosta pois blondin viiltävän katseen alta. Jalkani tuntuivat kuitenkin liimaantuneen satulahuoneen raidalliseen räsymattoon. "Ainakin näytät ihan katujyrän alle jääneeltä, että tais olla. Ois kuitenkin ollu kiva jos oisit voinu ilmottaa että et oo tulossa. Me venattiin sua Salman kanssa yli puol tuntia Nakkihelvetin edessä, että oisit nyt helvetti soikoon voinu vaikka pistää viestiä."
"S-sori", äännähdin hiljaa. Olin hetken vaiti. Vaikka olin suunnannut katseeni lattiaan, tunsin Cellan hyytävän katseen. "Mut olin kyl kotona. Oli tosi paha olo. Tai siis ruokamyrkytys varmaan. Oli pakko lähteä töistäkin aiemmin. Vieläkin karmee olo."
Tuima ilme häipyi naisen kauniilta kasvoilta, vaihtuen huolestuneisuuteen. Kummaa kyllä, se sai minut tuntemaan itseni entistäkin kurjemmaksi.
"Anteeks, en yhtään tajunnu", Cellan kasvoille oli noussut jo lempeä hymy. "I feel your pain kamu. Hei, et kai sä saanu sitä Liekkinakilta? Omg, täytyy kyl välttää koko paikkaa hetken aikaa sit ainakin. Oon kyl kuullu kaikkia ruokamyrkytysjuttuja muista paikoista, mutta että Liekkikseltäki..."

Cellan sanat tuntuivat valuvan ohi korvieni. Polttava korvennus vatsassani tuntui entistä pahemmalta ja koin pakottavaa tarvetta päästä ulos tallin tunkkaisesta ilmasta, täyttää keuhkoni raikkaalla ulkoilmalla. Kun nainen viimein suuntasi hoidokkinsa karsinalle, täytti minut helpotus. Lähes juoksujalkaa kiiruhdin Siken karsinalle, varustin ponini ja suuntasin sen kanssa vehreän metsän siimekseen.
Edes metsän rauha ei kuitenkaan saanut sisuksiani leppymään. Paine rinnassani vain kasvoi. Vaikka rakastin kulkea puiden lomassa, ihastella ratsastusreitin varrella kasvavia kukkasia ja nautiskella lintujen laulusta, oli tänään jokin toisin. Kinttupolku tuntui liian kapealta ja ympärillemme kaartuvat, suuret kuuset tukahduttan raskailta, aivan kuin ne olisivat voineet minä hetkenä hyvänsä siepata minut myrkynvihreiden oksiensa lomaan. Ohitse ajavat autotkin saivat minut säpsähtelemään. Kaikki tuntui vieraalta, jotenkin erilaiselta. Kaikki paitsi Sikke, joka tasaisin, turvallisin askelin kuljetti minua eteenpäin. Kun kaikki muu tuntui stressaavalta, ahdistavaltakin, levisi ponista ympärilleen vankkumaton rauha. Metsäpolulla suljin silmäni ja painauduin vasten tamman kaulaa, syvään henkeä vetäen. Vähitellen alkoi rauha levitä minuunkin. Kaikki olisi kyllä kohta taas hyvin.

Tallilla Ilona oli meitä vastassa. Hymy karehti tytön vaaleille kasvoille hänen huomatessaan meidät. Hän vetäisi karsinan oven auki voimakkaalla liikkeellä.
"Oliks hyvä maasto?", tyttö hymisi kurottaen rapsuttamaan rinnallani seisovaa Sikkeä. Poni pörähti tyytyväisenä, tökkäisten hoitajaansa pehmeästi turvallaan herkkujen toivossa.
"Ihan joo", nyökkäsin kääntyen riisumaan poniltani varusteita. Suitsien soljet tuntuivat normaalia tiukemmilta.
"Kuuliks hei jo et joku oli jääny auton alle tossa Hirviniemessä", Ilona kertoi. Hänen hymynsä oli haihtunut. "Kaikenlaisia kaahareita täälläkin. Ei kyl ihme, ihmiset ajaa ihan sika kovaa siinä vaikka se tie on pelkkää mutkaa täynnä."
"Ai", hätkähdin. Minua kylmäsi. "Käviks sille pahasti? Tiiäks kuka se oli?"
"Kuulin ainakin huhupuhetta et se kuoli", tyttö totesi. Jo hänen ilmeestään tiesin, että seuraava juttu tulisi olemaan jotain suurta. "Ja että se tyyppi oli Makkaraperuna."

Siinä vaiheessa minä en enää voinut mitään, vaan oksensin.

[Pipsa]

15.06.2016 - Syyllisyys

Jotain kasvoi sisälläni. Se tuntui puristavana rinnassa, palana kurkussa. Se myrkytti mieleni, sotki ajatukseni. Se sai minut voimaan pahoin. Halusin vain paeta. Mutta kuinka voit paeta jotain, joka on sinussa itsessäsi? Kuinka voit paeta omaa varjoasi?

Koko eilisen yön olin nähnyt samaa painajaista. Siinä tumma pilvi lankesi ylleni. Vähitellen se laskeutui ja laskeutui minua kohti. Yritin juosta, mutta vaikka kuinka yritin, pingoin minkä jaloistani pääsin, en minä päässyt sitä pakoon. Ja kun se viimein saavutti minut, nappasi se minut sisäänsä.

Ei ollut siis ihme, että olin viime yönä nukkunut tuskin silmäystäkään. Ja mitä minä tein, kun en saanut nukuttua, kun en voinut olla hetkeäkään aloillani ilman tuota tummaa seuralaistani? Minä juoksin. Juoksin henkeni edestä. Juoksin niin, etten saanut henkeä. Niin, että jalkoihini särki. Niin, että koko kehoni vaati minua pysähtymään. Ja minä juoksin juoksemasta päästyäni.

Mutta kukaan ei jaksa juosta ikuisesti, enkä minä totisesti ollut mikään maratoonari. Minun oli pakko pysähtyä. Kääntyä takaisin, palata pieneen kerrostaloyksiööni. Kohdata ajatukseni. Ja siellä, pienessä kodissani minä tein suunnitelman.

Iltapäivällä suuntasin tallille. Minun oli pakko. Pakko pysyä rutiineissani. Pakko, jotta pysyisin järjissäni. Pakko, jottei kukaan saisi tietää.
Siinä minä sitten istuin Siken selässä, kuunnellen tasaista ääntä, joka tuntui kuuluvan jostain kaukaa, aivan kuin toisesta todellisuudesta. Sikke heitti korskuen päätään.

"Pipsa kuuntelet sä yhtään?", Pirittan tiukka ääni onnistui murtautumaan tajuntaani. Hätkähdin.
"Äh, sä oot ihan muissa maailmoissa", nainen huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi vaalean hiuskiertuvan rypistyneeltä otsaltaan. "Lopetetaan tähän, jatketaan tästä sit ensi kerralla. Koita vähän kasata ajatuksias siihen mennessä."

Seuraavaksi tajusin olevani oleskelutilassa. Ilona puhui. Hänen äänensä oli iloinen, huoleton. Hän puhui satulahuovista, uudesta ratsastusvarustekaupasta keskustassa. Halusin huutaa, huutaa mitä helvetin väliä millään oli. Mutta minä nyökyttelin hyväksyvästi, totesin sinapinkeltaisen loistovalinnaksi ja kruunasin olemukseni hymyllä. Mutta tuon ulkokuoren takana olin kuin surullinen klovni; kaiken sen maskin alla piili pohjaton suru, pelko, häpeä. Syyllisyys.

Lopulta en enää kestänyt. Lukittauduin tallin vessaan, jossa peilistä minua tuijottivat vieraat kasvot. Käänsin äkkiä katseeni pois siitä. En halunnut nähdä itseäni, sitä mitä minusta oli tullut.
Oveen koputettiin. Ensin arasti, lopulta vaativasti. En voinut muuta kuin avata oven.

"Pipsa oot sä ihan kunnossa?", Salma tuijotti minua ovenraosta.
"Joo, tietysti", väänsin huolettoman hymyn kasvoilleni. "Kui?"

Mutta Salma ei uskonut minua. Luin sen heti hänen huolestuneesta katseesta, silmien rypyistä, jotka ilmestyivät aina sinne hänen epäillessä jotain.
"Johtuuks tää Makkaraperunasta?", tyttö henkäisi ja vetäisi vessan oven kiinni perässään. Puristin tärisevät käteni nyrkkiin. Kynteni painautuivat pehmeisiin kämmeniini.
"Ymmärrän kyllä, et se on kauheeta. Kauheeta, että kuka tahansa jää ihan tässä lähellä auton alle. Erityisesti kun se on joku tuttu", Salma jatkoi. Hän laski kätensä pehmeästi olalleni, joka oli alkanut täristä. "Etenkin kun se kuskikin vielä pakeni paikalta."

Silloin en enää kyennyt piileksimään naamarini takana. Polttavat kyyneleet puskivat ulos silmäkulmistani. Pian nyyhkytin niin, etten saanut henkeä.
"Mut se tyyppi saadaan varmasti kiinni teostaan", tyttö jatkoi nopeasti, kietoen kätensä ympärilleni. "Poliisit saa varmasti jotenkin tietää..."
Irrottauduin tytön otteesta ja pakotin katseeni ylös tallin lattiasta. Koko kehoni tärisi.
"Salma", sanoin hiljaa, tuskin kuultavasti. "Se oli miun syytä."
"Mä tajuun, että sä syytät siitä itteäs, mutta...", brunette aloitti.
"Ei Salma", keskeytin hänet. "Se olin mie. Mie ajoin sen päältä."

Kylmäävä, raskas hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

[Pipsa]

17.06.2016 - Päätös

Kuinka herätä painajaisesta, kun on hereillä?

Sitä en ollut päivien yrittämisestä huolimatta vieläkään oppinut. Kylmä käsi kurkkuni ympärillä vain tiukensi hetki hetkeltä otettaan. En saanut henkeä, olin tukehtumaisillani. Ajattelukin oli muuttunut mahdottomaksi, ajatukset tuntuivat pyörivät koko ajan samaa, loputonta kehää.

Voimakkaimpana mielessäni oli vain yksi kysymys. Kysymys, jota toistuvasti hoin mielessäni. Miksi? Miksi olin ollut niin varomaton? Miksen ollut lähtenyt ajoissa? Miksi olin ajanut niin reipasta ylinopeutta, etenkin kun olin ajanut tietä ennenkin satoja kertoja, ja ollut varsin tietoinen sen yllättävistä mutkista? Miksen ollut pysähtynyt auttamaan, miksi olin paennut? Miksi olin niin pelkuri? Miksi kaiken piti tapahtua? Miksen vain voinut pyyhkiä kaikkea pahaa pois hartioiltani? Mutta kysymyksiini ei ollut vastauksia.

Asiasta kertominen Salmalle ei ollut helpottanut asiaa: olin alkanut pelkäämään kiinni jäämistä. Viime yön olin nähnyt painajaista, jossa poliisit tulivat pidättämään minut pillit ulvoen, kaikkien Seppeleläisten syyttävien silmien edessä. Iltalehdet kirjoittelisivat minusta julmaan ja alentavaan sävyyn, keskustelupalstat täyttyisivät minua mollaavista kommenteista. Olisin psykopaatti, tappaja, paha. Kaikki tuntisivat kasvoni ja nimeni, minusta tulisi kaikille vapaata riistaa. Olisin kaikkien silmissä vain paha tekoni, tekoni jota en voisi koskaan hyvittää.

Ajatus kiinnijäämisen pelkäämisestä sai minut tuntemaan korventavaa syyllisyyttä. Mitä minun tuskani muka olisi verrattuna Makkaraperunan kokemaan tuskaan? Tai hänen läheistensä? Heistä poiketen minä olin syyllinen. Minä olin aiheuttanut kaiken pahan. Ei minulla ollut oikeutta tunteisiini. Tämä kaikki oli minun syytäni. Ilman minua ja tyhmyyttäni vanhemmat eivät olisi menettäneet lastaan, eivätkä lapset vanhempaansa. Mutta kuinka olisin voinut tietää tapahtuvan? Ja kuinka voisin sovittaa tekoni, kun keinoa palata menneisyteen ei ollut?

Kiinnijäämisen pelossa minä näyttelin normaalia. Hoidin tavalliseen tapaan askareeni; kävin iltaisin töissä, päivisin kävin hoitamassa Siken ja suorittamassa pakollisen sosialisoimisen. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut - en uskaltanut ajaa enää. Olin yrittänyt istuutua ratin taakse, mutten kyennyt. Käteni alkoivat tärisemään holtittomasti, rintaani puristi kuin ympärilleni olisi tungettu vanne ja minua huimasi, huimasi niin etten kyennyt kunnolla näkemään eteeni. Kaikille ajamattomuudestani uteleville olin kertonut joko kuntoilevani tai autoni hajonneen, kenelle minkäkin selityksen, sitä en osannut sanoa.

Olin ajautunut t-risteykseen. Risteykseen, jossa minun täytyisi valita. Valita kahden huonon vaihtoehdon väliltä. Tehdä valinta, joka muuttaisi tulevaisuuteni.

Ajatus valinnasta oli saanut epäilyksen luikertelemaan käärmeen lailla mieleeni. Miksi tunnustaisin tekoni? Mitä hyötyä siitä muka olisi edes kenellekään, minä olin elossa ja Makkaperuna kuollut, eikä tunnustus toisi häntä eloon. Eihän teolla ollut edes silminnäkijöitä, miten voisin edes jäädä kiinni? Pelkäsin. Pelkäsin enemmän kuin koskaan. Eniten pelkäsin kuitenkin itseäni. Milloin minusta oikein oli tullut tälläinen? Millainen ihminen teki tai edes ajatteli näin? Olin kadottamassa itseni valheideni labyrinttiin, hukkumassa syyllisyyteen ja häpeään.

Vaikka kuinka olin pyöritellyt päässäni asiaa, en vain osannut tehdä päätöstä. Ja taas kerran juoksin. Juoksin pakoon valintoja ja ahdistustani. Juoksin koko matkan aina kotoani Seppeleeseen välittämättä keuhkojani korventavasta kivusta. Kipu oli ainut asia joka tuntui hyvältä, se auttoi minua pitämään kiinni todellisuudesta.

Huolimatta nopeista liikkeistäni törmäsin Salmaan. Tyttö katsoi minua säälien.

"Mites sä jakselet?", hänen äänensä oli neutraali. Liiankin neutraali. Katseessa kuitenkin oli säälin lisäksi vivahdus jotain muutakin. Jotain syyttävää, vaikka Salma koittikin sen parhaansa mukaan piilottaa. Kohautin olkapäitäni itkua nieleskellen. Painoin katseeni lattiaan. Jos hyväsydäminen Salmakin pitäisi minua hirveänä ihmisenä, en edes halunnut tietää mitä muut ihmiset ajattelisivat minusta. Koko elämäni oli romahtamassa, kaikki pilvilinnat olivat vaihtuneet myrskypilviin. Pian alkaisi sataa ja tiesin, ettei se tulisi olemaan mikään pieni tihkusade.

"Miun piti alottaa nyt yliopistossa, juhlia, olla onnellinen. Tän piti tulla olemaan miun elämän paras syksy", sopersin hiljaa. "Miten mie voin kertoa miun vanhemmille? Miten mie kerron niille, että niitten lapsi on tappaja?"
"Voi Pipsa", Salma kietoi kätensä lempeästi ympärilleni. Kaikki syytökset hänen katseessaan olivat nyt poissa, korvaantuneet lämmöllä, ymmärryksellä, surullakin. "Ne rakastaa sinnuu teit mitä tahansa. Ei ne syytä sua, ne ymmärtää kyllä että se oli vahinko. Niin kun kaikki muutkin."

Ja Salman sanoissa oli jotain, joka iski tajuntaani salaman lailla. Sillä ei ollut väliä, vaikka kaikkien muiden silmissä olisin syytön, viaton rikokseeni. Ei niin kauan, kun omissa silmissäni olisin rikollinen.

"Salma", henkäisin hiljaa. Varmuuden tunne oli alkanut levitä rintaani. "Miun on pakko ilmiantaa itteni poliisille. Muuten mie en koskaan selviä tästä."

[Anne]

Kesätreeniä



Pipsa ja Sikke-mamma treenailevat kotikentällä.

Spessu Pipsalle!





P.S. Jotain edistystä tapahtunut Pipsankin ratsastuksessa vuosien varrella