Siken hoitovihko

[Pipsa]

16.04.2015 - Kevät

Kevät oli salakavala, kuin susi lampaan vaatteissa. Valoisana ja kauniina se astui esiin kylmän talven takaa, tuoden hymyn ihmisten kasvoille. Ennen pitkää kevät kuitenkin paljasti todelliset kasvonsa; kevät oli valintojen aikaa. Kevät vaati valintoja tehtäväksi, se vaati tulevansa huomatuksi. Sitä minä keväällä kylvettäisiin, saataisiin syksyllä niittää. Kaikille kevät ei ollut auringonsäteiden kanssa kilpailevan keltaisen sävyinen paletti, vaan pikemminkin mutaisen maantienharmaa värisuora.

"Mikä fiilis?", Fiia nojautui vasten tarhan valkeaa puuaitaa.
"Mikäs tässä", kohautin olkapäitäni. Punapää ei poistanut läpäisevää katsettaan minusta, vaatien oikeaa vastausta. "Haikea kai"
"Ai kun koulu loppu?", tyttö käänsi katseensa laiduntavaan hoitoponiinsa.
"Niin kai", totesin vaisusti. "Jotenkin sitä on nyt vaan niin tyhjän päällä. Tiiätkö, kaikesta on tähän mennessä ollu tarkat suunnitelmat, mut nyt ei mitään. Tai siis, jos saan sen koulupaikan, niin mitä teen sitten Siken suhteen. Ja jos en saa, niin mitä teen sitten"
"Mä muistan ton vaiheen", Fiia hymyili. "Piti olla yhtäkkiä jotenkin tosi aikuinen ja vastuullinen, järjestää koko tulevaisuus, vaikkei yhtään tiiä mitä haluu."
"Hirveen outo ajatus, että seuraavan kerran meen lukiolle viimisen kerran. Hakemaan sen lakin, ja sit siinä se oli. Puoliakaan niistä ihmisistä en nää varmaan enää koskaan sen jälkeen. Jotenkin ne kolme vuotta vaan meni niin liian nopeesti", huokaisin ja puristin käteni nyrkkiin. "Vähän päälle kuukaus, ja sit miulla on se lakki. Pitäs järjestää ne juhlatkin ja se kampaamo ja kaikki. Mekko nyt miulla sentään on"
"Se on jo hyvä alku", tyttö kannusti vieressäni.
"Ja sit vielä ne pääsykokeetkin. Tuntuu etten saa vaan mitään aikaan ja alkaa se kokoaikanen lukeminenkin jo ahistaa. Jotenkin se kaikki tuntuu vaan niin turhalta, ja sit se pelko siitä jos en saakaan sitä koulupaikkaa. Mitä mie sitten teen?", henkäisin. "Ja toisaalta, mitä jos saan?"
"Kauheeta vuodatustakin taas siulle", hymähdin heilauttaen naamalle valuneet hiussuortuvani paikoilleen.
"Kyllä se siitä Pipsa", Fiia kosketti lempeästi olkapäätäni. "Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella"
"Nyt lopetetaan tää masentuminen ja lähetään metsästämään nuo ponit tuolta", tyttö jatkoi.

Hiljaisuuden vallitessa kävimme ottamassa ponimme kiinni ja suuntasimme harjauspuomille. Tallipiha oli täynnä rauhaa ja hiljaisuutta; kello oli vasta hieman päälle yksitoista. Ponikaksikkoa puunatessa alkoi välillämme taas vilkas puheensorina - Pariisin kevään uusi levy oli herättänyt kummankin kiinnostuksen. Myös Brandon Flowersin soolotuotannon vertailu the Killersin materiaalin herätti keskustelua.

Kesti noin kolmisen varttia, kunnes olimme saaneet tarpeeksemme ympäriinsä leijailevista irtokarvoista ja maailmanparantamisesta. Minä suuntasin satulahuoneelle, Fiia viemään Elmoa omaan boxiinsa. Valitettavasti Elmolla olisi tänään edessään kaksi ratsastustuntia, joten maastolenkki oli heille mahdottomuus. Sen sijaan paikalle kuvankauniin poninsa kanssa ilmestynyt Salma lupautui välittömästi seurakseni. En selvästikään ollut ainut, joka kaipasi päästä päästelemään metsän hiekkabaanoilla - kevät tuntui olevan rankka vuodenaika kaikille.

Pystyin sielujeni silmin näkemään hallakon karvakasani ja siron kimon kulkemassa rinnakkain leveitä hiekkateitä pitkin ohjat roikkuen. Totuus oli kuitenkin varsin toisenlainen: niin minä kuin Salmakin saimme pidellä ensimmäiset kilometrit ponejamme napakalla tuntumalla. Ponikaksikko olisi halunnut jo siirtyä reippaampaan askellajiin, päästä jo päästelemään vähän turhia höyryjä pihalle. Meitä ratsastajia ei kuitenkaan moinen hypähtely ja hötkyily hirveästi innostanut, vaan saimme kinata ratsujemme kanssa tovin siitä, kuka sen vauhdin määrääsikään. Kun yhteinen sävel oli löytynyt, pääsivät ponit spurttailemaankin reippaiden hölkkäpätkien välissä. Laukkasuoralla Siken korvat painuivat luimuun, kun se kiisi valkean kaverinsa vanavedessä. Siksi pieneksi hetkeksi unohtuivat minunkin murheeni, kun tuuli piiskasi kasvojani ja sai kyyneleet puskemaan silmiini.

Loppumatkan tallille ponit kävelivät rentoina ja tyyninä. Taivaan halki pellolle laskeutuvaa joutsenpariakaan ei kumpikaan poneista viitsinyt ihmetellä, vaikka minä ja Salma niitä kovasti ihastelimmekin. Talliin palatessa oli fiilikseni edelleen haikea, mutta jo hiukan toiveikas. Kun Sikke painoi päänsä olkapäälleni ja hamusi hiuksiani, kohosi pieni hymynvirekin huulilleni.

Onneksi kevät oli vain kerran vuodessa.

[Pipsa]

19.05.2015 - Gaudeamus igitur

Koivujen tummat oksat olivat puhjenneet vihreiksi silmuiksi ja nurmikko oli muuttunut kuolleenkeltaisesta metsänvihreäksi. Tallipihan riippukoivun roikkuvat oksat heilahtelivat lempeän tuulahduksen mukana, oksille ripustetun tuulikellon helähdellessä kirkkaasti. Taivas oli kirkkaan sininen, vailla yhtäkään valkeaa pilvenhattaraa. Jossain kaukana kukkui yksinäinen käki.

Askeleeni oli verkkainen, sillä minulla ei ollut minnekään kiire. Koulussa olin viimeksi ollut yli kolme kuukautta sitten ja pääsykokeetkin olivat jo takana. Eilen olivat tulleet ylioppilaskirjoitustenkin tulokset, joten nyt olin vapaa kuin taivaan lintu. Enää ei rinnassa painanut ahdistuksen möykky, joka vaati tauotta lukemaan, opiskelemaan, pänttäämään. Sen tilalle oli tullut höyhenen kevyt, pulpahtelevan riemuisa vapaus. Ja tietysti ylpeys siitä, että kolmen vuoden opiskelu oli tuottanut tulosta. Nyt minä olin juhlia vaille valmis ylioppilas. Hieman päälle viikon päistä saisin valkolakin päähäni ja todistuksen kouraan. Sitten olisi aika suunnata kohti uusia seikkailuja.

Tarhoilla puhkesin leveään hymyyn: Sikke seisoi ahtamassa heinää vehreällä ruohotupsulla rautias hopeaharja rinnallaan. Sikke oli Pellan lähdön jälkeen tuntunut olevan hieman apea ja yksinäinen, mutta uuden ponin kanssa se oli tuntunut löytävän heti yhteisen sävelen. Hetken jouduin hapuilemaan uuden pikkuponin nimeä, kunnes se putkahti mieleeni: Cottonessa. Siitä, miksi sitä alettaisiin kutsua, ei minulla sen sijaan ollut pienintäkään haisua.
"Sikke", huhuilin ponia luokseni harppoen samalla viimeiset askeleet portille. "Lähetääs"
Ponini kohotti päätään ja höristi suuria korviaan. Hetken pohdinnan jälkeen se lähti lampsimaan kohti porttia.
"No mitäs Sipsukka?", myhäilin tammalle upottaen käteni sen karvapeitteeseen. Vuonohevonen oli yhtä rakastettava kuin aina ennenkin luodessaan minuun lempeän katseen ja laskiessaan päänsä syliini.

Lopetettuani viimein lässytyksen ja ponin paijailun, suuntasin harjauspuomille. Rivakoin ottein ryhdyin sukimaan hallakkoa karvaa. Pikainen läpikäynti riitti tällä kertaa, sillä irtokarvoja ponilla ei juuri ollut enää, eikä se ollut tänään innostunut edes likaamaan itseään vouhottaessaan uuden ponin kanssa. Sitä paitsi olin vailla juttuseuraa: suurin osa Seppeleläisistä oli vielä koulussa tai töissä. Ainut tänään tallilla näkemäni henkilö oli ollut Kasper, josta ei totuuden nimissä ollut minkäänlaista seuraa. Sadatellen punapää oli viipottanut vain menemään, vastaamatta edes tervehdykseeni. Liekö syynä olleet musiikkia paahtavat korvanapit vai kevätväsymys, sitä en tiennyt.

Satulahuoneella minua vastaan pöllähti suureksi yllätyksekseni kikattava tyttölauma. Tyttöjä oli kolme: yksi hieman pyöreähkö lettipäinen brunette, toinen käkkärähiuksinen kultakutri ja kolmas pitkäjalkainen, kaikin puolin sorja tyttö. Tytöt hiljenivät minut huomatessaan.
"Moi!", tervehdin tyttöjä asianmukaisesti. Tytöt näyttivät tutuilta, mutta heidän nimensä eivät tuntuneet millään palautuvan mieleeni. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan silmiään pyöritellen teinit purjehtivat ohitseni. Minut ohitettuaan alkoivat he supista kiivaasti. Kiinnittämättä sen kummemmin huomiota tyttöjen pulinaan tassuttelin nappaamaan Siken satulaa. Vasta heitettyäni satulasuojan pois mustan satulan päältä, se kolahti tajuntaani. Se oli ollut varmasti se Soile, josta olin kuullut Salman puhuvan. Ulkonäkökuvaus oli ollut varsin kuvaava. Ilmeisesti Soile oli siis uskaltautunut jälleen tallille Annen puhuttelun jälkeen.

Salman kertomat jutut Soilen tempauksista olivat saaneet minutkin pohtimaan muiden suhtautumista itseeni. Siken kanssa yhteisellä alkutaipaleellamme olimme kohdanneet varsin negatiivista suhtautumista, etenkin juoruiluna kentän laidalta. Niin ratsastustaitojani kuin Sikkeäkin oltiin arvosteltu ilkeään sävyyn. Pääasiassa olin kuitenkin saanut aina olla rauhassa; Sikke ei kenties herättänyt kovin suurta kateutta upean kisaratsun tavoin, vaikka olimmehan mekin toki saavuttaneet kilpamenestystä yllättävänkin paljon. Silti muistin yhä ilkeät sanat, ja kuinka olin itkenyt niitä salaa Siken karsinassa. Kerran löydettyään minut murehtimasta oli Elli todennut: "Olit miten hyvä tahansa, jollakin on aina pahaa sanottavaa. Pidä vaan pää pystyssä ja näytä niille, että sä pystyt mihin vaan." Sitä ajatusta olin pyrkinyt kantamaan mielessäni suojakilven tavoin.

Napattuani satulan ja suitset matkaani palasin harjauspuomille. Askelteni kopina sai harjauspuomille laskeutuneen västäräkin lennähtämään karkuun.
"Västäräkistä vähäsen...", hymisin kesäistä lorua. Pääskysiäkin alkaisi varmasti näkyä pian, ehkä jo lähipäivinä.
Ajatuksissani varustin Siken, letittäen jopa sen paksun otsaharjan. Pystyharja oli jälleen päässyt hurahtamaan hieman yli mittansa, joten täytyisi varmaan huomenna parturoida sitä. Myös kevätsiivous oli jäänyt tekemättä: Sikellä oli useita satulahuopia, jotka olivat kipeästi pesun tarpeessa. Myös paksumpia loimia voisi pestä ja laittaa säilöön talvea varten...

Saatuani Siken valmiiksi painoin kypärän päähäni ja lähdin tallustelemaan kentälle päin Sikke rinnallani. Kesä oli jo aivan kulman takana, mutta Siken kanssa treenaisimme vielä kunnolla. Ehkä sitten heinäkuussa poni pääsisi lomailemaan laitumelle.
"Se on kuule kesä kaikilla, mutta loma yksillä", tokaisin ponille kivutessani sen selkään. Tamma pärskähti, lähtien malttamattomana liikkeelle. Se tuntui olevan saaneen uutta puhtia jälleen kesän lähestyessä. Ahkeran treenaamisen ansiosta ponin lihaskuntokin alkoi olla loistava: kentällä pyörimisen lisäksi olimme käyneet paljon maastossa kiipeilemässä mäkiä ja tekemässä intervallityyppistä harjoittelua. Tarkoitukseni oli kesällä käydä kilpailemassa ainakin muutama helpon A:n koululuokkaa, pari estekisaa, mutta myös ainakin pari kenttäkisaa.

Siinä samassa lehahti ylitsemme sulavalinjainen, mustanpuhuva pääsky heleästi sirkuttaen. Kesä oli saapunut Seppeleeseen.

[Pipsa]

31.5.2015 - Juhlien jälkeen

"Oho Pipsa, sä tulit", Odelie hymyili harjauspuomilta. Hän oli parhaimmillaan puunaamassa Alexia, jonka punertava turkki näytti liekehtivän auringonvalossa. "Sä näytät tosi kauniilta"
"Sä näytät jotenkin erilaiselta", myös Jason hihkaisi täysiverisen toiselta puolelta. "Naiselliselta"
"Mmmm... Kiitos", naurahdin epäilevästi. Oli vaatinut useamman tunnin laittautumisen ja pari buranaa, jotta olin saanut itseni näyttämään edes kohtuulliselta. Hiuksienkin kanssa olin saanut tapella tovin, ja meikkiä oli kulunut luvattoman paljon pyrkiessäni peittämään tummia silmäpussejani, jotka olivat järkyttävät eilisen jäljiltä.
"Oliko rankat juhlat eilen illalla?", Odelie myhäili. "Ei oo hirveästi näkyny porukkaa täällä tänään"
"Joo...", virnistin. "Kyllähän sitä tuli pilkkuun asti viihyttyä. Ja vähän pidempäänkin. Että Cellaa ja Rosaa tuskin ainakaan näät tänään. Tai et kyllä varmaan vielä huomennakaan."
"Noo, eihän sitä ylioppilaaksi päästä kun kerran elämässä", nainen virkkoi. Samalla hän selvitti uljaan hevosensa pitkää häntää.
"Onneksi ei", puuskahdin leveästi hymyillen. Painoin päähäni valkean lakkini, jota koristi kultainen lyyra. Olin ylpeä, että se oli eilisen jäljiltä vielä hohtavan valkea. Tai oli siinä yksi tahra. Mutta ainakin se oli sentään tallella. "Eihän tätä toista kertaa enää kestäis"

Kun aurinko alkoi särkeä silmiäni ja sai ne vuotamaan, pakenin valoa sisälle talliin. Korkokenkieni mustat tolppakorot kopisivat kun sipsuttelin Siken karsinalle.
"Tulithan sä viimein!", Kirsikka tuumasi ponini karsinasta. Hän oli vuonohevosen jalkojen juureen kyykistyneenä ja puhdisti Siken vuohistupsuja puruista. Tamma tervehti minua pehmeällä hörinällä.
"Napataan nyt vaan se kuva, että mie pääsen kotiin nukkumaan", mumisin tytölle. Kurottauduin silittämään ponini pyörteistä otsaa. "Sipsukkahan näyttää hyvältä"
"En mä sitä turhaan puunannut", Kimi hymisi. "Pitää olla nopeita, nyt näyttää ulkona olevan hyvä valo"
Yhdessä sipsuttelimme ulos tallista, Sikke Kimin vierellä kävellen. Epätasainen nurmikko tuntui epämiellyttävältä jalkojeni alla ja en voinut olla pelkäämättä nilkkojeni nyrjäyttämistä. Hetken kipitettyäni nakkasin kengät jalastani ja kuroin Kirsikkaan ja poniini kertyneen välimatkan kevyellä hölkällä.
"Tossa on aika hyvä tausta", henkäisin osoittaen aukeaa ruohikkoista aluetta. "Jestas kun tää nurmikko on kylmä. Ja märkä"

Napattuani Siken alkoi Kirsikka napsimaan kuvia vimmatulla tahdilla. Salama välkkyi ja kamera naksui tytön pomppiessa ympäriinsä. Minä pyrin vain seisomaan ryhdikkäästi Siken rinnalla ja pitämään auki kutiavat silmäni.
"Hei nyt tuli hyvä!", Kirsikka hihkaisi viimein, tyytyväisen ilmeen levitessä tytön vaaleille kasvoille.
"Huh, viimein", henkäisin, suuni venyessä leveään haukotukseen. "Näytäs niin mie katon"

[Pipsa]

08.07.2015 - I Was Told There'd Be Cake 

Iloinen puheensorina kaikui tallin yläkerrasta - joku oli jättänyt oleskelutilan oven auki.
"Joltain on jäänyt häntä oven väliin..", mumisin ja virnistelin typerästi itsekseni. Suurin askelin harpoin narisevat puuportaat yläkertaan ja kurkistin sisään avoimesta ovesta. Sohvalla istuvat Fiia ja Salma nyökkäsivät minulle äänettömän tervehdyksen, katkaisematta hurjasti käsillään huitovan Cellan puhetulvaa, joka ilmeisesti liittyi jollain tavalla autolla ajamiseen - ainakin niin minä tulkitsin käsien pyöritysliikkeistä, jotka muistuttivat ratin pyörittämistä. Tai ehkä kyseessä oli vain Rosan ja Cellan uudet tanssiliikkeet viikonloppua varten.

"Tiiätkö monelta työ meette kentälle? Vai kävittekös työ jo?", istuuduin puiselle ruokapöydän penkille. Siro vaaleaverikkö nosti katseensa selaamastaan hevosvarustelehdestä.
"En itseasiassa tiiä. Pari tuntia meillä on tässä kai vapaa-aikaa vaan", Clara kohautti hartioitaan. "Vastahan me käytiin aamupalallakin", Luna haukotteli ikätoverinsa vierestä. "Ja ootellaan nyt kakkua, jota Wenla ja Tuulia meni hakemaan kaupasta"
"Oi!", henkäisin. Kakku maistui aina minullekin. "Tippuks Wenla vai Tuulia?"
"Wenla", Clara virnisti. "Ootas, mulla on itseasiassa videokin siitä mun kännykässä..."

Juttelin leiriläisten kanssa vielä tovin. Kun kakkua ei vieläkään näkynyt, päädyin tassuttelemaan alakertaan, jotta kerkeäisin tehdä tänään vielä muutakin kuin luuhata oleskelutilassa juoruilemassa. Kaapistani nappasin sadetakin matkaani, sillä ulkona oli alkanut sataa.

Keltaisessa, ylisuuressa Rukan sadetakissa näytin kuuluvan enemmänkin pieneen kalastajakylään tai öljynporauslautalle kuin nojailemaan Seppeleen ponitarhan valkeaan puuaitaan. Siro Bonnie tuijotti minua silmät kauhusta suurina ja Ruusunkin tummanruskeissa silmissä oli selkeää epäilyä. Sikke sen sijaan näytti tunnistavan minut vaatetuksestani huolimatta ja lähti löntystelemään portille minua vastaan. Portin kohdalla se kuitenkin teki täyskäännöksen ja yltyi reippaaseen raviin mustavalkea häntä ympäriinsä viuhtoen.
"Sikke!", hymähdin ponilleni. Sen ilkikurinen katse ja kömpelö askellus sai minut kuitenkin tahtomattanikin hymyilemään. "Ei leikitä hippaa nyt"
Kipitettyään vielä pari kierrosta tarhan ympäri ja innostettuaan mustanpuhuvan Elmonkin hölkkäämään rinnallaan vuonohevonen kuitenkin sai ilmeisesti tarpeekseen ja asteli luokseni nöyrän näköisenä. Tamma tunki päänsä liki kasvojani ja puhalsi lempeästi lämmintä ilmaa.
"Mennääs nyt äkkiä, niin siellä saattaa olla vielä kakkua jälelläkin...", mumisin suunnatessamme kohti tallia.

Tallissa vaihdoin sadetakkini tummanpunaiseen huppariin, painoin kypärän päähäni ja varustin Siken. Päädyin suuntaamaan maneesille, suunnitelmana vähän venytellä ja virutella poniani. Alunperin olin ajatellut mennä reippaalle maastolenkille tai kenties hypätä, mutta leirien vuoksi ei tallilla ollut ketään maastoseuraksi tai puomeja nostamaan. Siispä olin motivaation puutteessa päätynyt helppoon ja nopeaan liikuskertaan, sillä mikään ihmeellinen vääntäminen ei tänään innostanut. Sikkekin vaikutti hieman väsähtäneeltä eilisen jäljiltä.

Maneesilla ratsastin Sikkeä reippaasti eteen ja alas, annoin sen liikkua kunnolla eteen ja venyttää itseään. Ratsastin kaarevia uria ja taivuttelin niillä tammaa kunnolla. Laukkaa ratsastin kevyessä istunnassa. Välissä annoin tamman kävellä hetken, jonka jälkeen jumppasin sitä vielä hieman lisää. Loppukäyntien ajaksi päädyin itse hyppäämään selästä alas kävelyttämään Sikkeä. Samalla sain itsekin vähän venyteltyä jäykkiä lonkankoukustajiani. Ikä ei selvästikään tullut yksin.

Käveltyämme tovin oli aika palata tallille. Jälleen kerran riisuin ja hoidin rakkaan vuonohevoseni ripein ottein. Pikaisesti kävin viemässä ponin takaisin tarhaan.

Kun viimein olin saanut kaiken tehtyä, lähes juoksin portaat yläkertaan. Pystyin maistamaan suklaakakun täyteläisen maun huulillani, britakakun kirpeän mansikkaisen rakenteen ja juustokakun raikkauden. Ei, kakkujen suhteen en tosiaankaan ollut nirso. Viimeiset askeleet pöydän luo saivat jo suuni kostumaan. Ja siinä se oli, käsieni ulottuvilla, kakku pahvipaketissa. Mutta paketista vetämäni lautanen oli tyhjä muruja lukuunottamatta.

Ja sillä hetkellä tuo kakku tuntui symboloivan elämääni.

[Pipsa]

02.08.15 - Sadonkorjuu

Kun kevät oli valintojen aikaa, oli syksy taas muutosten aikakausi. Nyt oli aika korjata sitä, mitä muutamia kuukausia sitten oltiin kylvetty. Jokaisen sato oli erilainen riippuen siitä miten ja mitä kukakin oli viljellyt: sadonkorjuun kohteena saattoi nyt olla hartaasti toivottu koulupaikka, työpaikka, hoitohevonen tai ihan mikä tahansa. Joillain kerättävää oli paljon, joillain vähemmän.

Kun kevät oltiin lannoitettu maaperää, kasteltu unelmaa ja kannettu toivon kipinää sydämessä, oli nyt syksyn tullen sadonkorjuun aika. Oli aika kerätä työn hedelmät koriin, valmistautua nauttimaan niiden suloisen mehukkaasta mausta, joka oli kaiken sen nähdyn vaivan arvoista. Mutta vaikka minä olin noudattanut kaikkia kasvatusohjeita ja varjellut viljelystäni tuhoeläimiltä, sekä pitänyt viljelykseni lämpimänä kylmimmässäkin viimassa, oli minun korini nyt typötyhjä. Pelkkä ahkeruus tai tunnollisuuskaan kun eivät määrittäneet korjattavan sadon suuruutta. Myös viljelypaikka ja viljeltävä laji vaikuttivat lopputulokseen - joidenkin lajien kypsymisessä yksinkertaisesti kesti pidempään, eikä kaikki maa ollut hedelmällistä. Hallayöt ja tuholaisetkin oli otettava huomioon - kaikkeen ei itse voinut vaikuttaa. Mutta vaikka syitä riitti, ei mikään niistä saanut koriani täyttymään.

Minun syksyni ei siis ollut sadonkorjuujuhla täynnä omenapiirakoita. Mutta vaikka toisin voisi kuvitella, en ollut ottanut asiaa kovin raskaasti. Miksikö? Kun ensin katsoi tyhjää koria, huomasi vain sen tyhjyyden. Mutta pian huomasi korin keveyden - pelkkä ilma kun ei paina juurikaan mitään. Kun muut raahasivat raskaita satojensa täyttämiä koreja mukanaan ja suunnittelivat mihin tai miten satonsa käyttäisivät, olin minä vapaa hyppelehtimään ympäriinsä ja heittämään korini nurkkaan. Sillä vaikka minun satoni olikin jäänyt vasta ruohonjuuren tasolle, oli minulla jotain, mitä minulle ei ollut ollut vuosiin - vapaus tehdä mitä vaan.

Siispä olin varsin positiivisella mielellä hyppelehtiessäni Seppeleen tallikäytävällä, heilutellen käsissäni Siken kirkkaanpunaista harjapakkia. Askel tuntui kevyeltä ja karsinastaan kurkkiva, kultainen ponini sai sydämeni sykkimään. Tollon karsinaan nojaileva Salma pudotti minut kuitenkin takaisin maanpinnalle. Tytön vaaleille, siroille kasvoille oli piirtynyt suru ja huoli. Ja siinä samassa palautuivat mieleeni syksyn muutoksen tuulet, jotka olivat pyörineet tornadon lailla Seppeleessä. Britta oli muuttanut, Eetu lähtenyt ja nyt Jessekin oli katoamassa, hevosiakin oli lähtemässä. Eilen sentään olin saanut kuulla Piritan lähdön olevan pelkkää pötypuhetta, joten ei kaikki nyt aivan niin synkeää ollut.

"Jääköhän Tollo tuohon, vai vaihtuukohan se tonne ison tallin puolelle", puoliksi pohdin ja puoliksi esitin kysymyksen. Salma tyytyi kohauttamaan olkapäitään. silittäen kaltereiden välistä vaalean puoliverisen kaunista päätä.
"Lähetkö miun kaa ratsastamaan? Vois vaikka hypätä. Miun pitäskin kyllä treenata niitä seurakisoja varten, vaikka toisaalta sen pitäskin olla kyllä aika helppo nakki...", pälätin tytölle sujahtaessani samalla Siken karsinaan. Näppärästi estin poniani hankaamasta päätänsä minuun ja pujotin sen päähän haaleanpunaiseksi likaantuneen riimun. "Pitäs tää harjakin taas leikata... Ettekös te menny Bonskun kanssa metrinkin?"
"Mä kävin jo ratsastamassa, mutta muuten", tyttö totesi. Hänen äänensä oli hento ja hauras. "Mjoo, me mennään kasikymppi ja metri"

Kun seuraavan kerran käännyin katsomaan käytävälle päin, oli Salma kadonnut, toivottavasti oleskelutilaan eikä minnekään itsekseen nyyhkimään. Oli ikävää nähdä ystäväni kuin varjona entisestään. Ehkä Salmalla oli ollut tänään vain erityisen huono päivä, muttei hänen pari viime viikkoaansakaan olleet olleet helpointa aikaa. Erityisesti Britan lähtö tuntui saaneen koko talliporukan alakuloisuuden valtaan. Mutta ihmisiä tuli ja ihmisiä meni, eikä yksikään ero ollut ikuinen.

Ripein ottein varustin Siken kuntoon. Poni vaikutti tänään normaalia energisemmältä - se yritti avata riimunnarun solmua, nostella harjoja harjapakista ja räplätä hupparini kiristysnauhoja. Kun äkäisesti komensin tammaa, jäi se mulkoilemaan minua hapan ilme naamallaan; olin selvästi satuttanut sen herkkää prinsessan sielua. Saatuani ponille varusteet niskaan, siirryimme kentälle. Sää oli pilvinen, muttei sentään satanut.

Kentällä ryhdyin lämmittelemään Sikkeä kuten yleensäkin: ensin pitkä tovi käyntiä, sitten kunnon verryttelyt letkeässä ravissa, hieman siirtymiä askellajien välillä ja lopuksi vielä pari ympyrää rennossa laukassa. Yksin en viitsinyt ruveta hyppäämään, mutta sain nalkitettua pahaksi onnekseen kentän ohi löntystelleen Claran pyörittämään kentälle pari puomia. Niillä ryhdyin lyhentämään ja pidentämään laukkaa. Ympyrälle laitetuilla puomeilla hioin myös hyppykohtaa ja vaihtelin kaaren suuruutta. Sikke liikkui innokkaasti ja oli oma yritteliäs itsensä. Oli miellyttävä ratsastaa ponia, kun se tuntui hommaan motivoituneelta ja kuunteli mielellään minua. Välikäynneiksi hyppäsin alas selästä ja kasasin kuitenkin pari pientä estettä. Niitäkin hyppäsin pari kertaa eri askelmäärällä. Loppuun jäähdyttelin tamman vielä kaikessa rauhassa. Kun niin minun kuin poninkin hengitys oli täysin tasaantunut ja syke rauhallinen, suuntasimme takaisin talliin.

Tallin ovella minua tuli vastaan haukotteleva Piritta Prisman tummanvihreä muovipussi käsissään roikkuen. Pussi oli täynnä syvänpunaisia suuria omenia.
"Ai hei!", nainen pysähtyi silittämään Sikkeä. "Kävittekö treenaamassa?"
"Vähän mentiin puomeja", hymyilin vilkuillen naisen käsiä, arvioiden nimettömän sormusta. Olikohan Pirre jo mennyt naimisiin, vai oliko kyseessä vasta kihlasormus? En kuitenkaan viitsinyt kysyä, vaan käännyin itsekin rapsuttamaan poniani. "Mahtusko siulle tällä viikolla yksityistunti kalenteriin? Tarvittas Siken kanssa kyllä taas ihan kunnon opetusta pitkästä aikaa. Muutkin vois kyllä olla kiinnostuneita tulemaan"
"Pitää katsoa, tää viikko on vähän kiireinen", nainen myhäili salaperäisyyttä äänessään. "Et hei muuten tartteis omenia? Ostin näitä vähän liikaa, eikä sit tullukaan syötyä. Olin jo tuomassa hevosille, mutta jos sattusit tartteemaan"
"Joo!", hihkaisin ennen kuin kerkesin edes asiaa pohtimaan. "Tai siis, voisin tarvitakin!"

Otettuani Pirittan omenat ja vietyäni Siken sisälle kaivoin kännykkäni takin taskustani. Hymy kasvoillani näpyttelin viestin Salmalle: "Tuun siun luo omenapiirakan kanssa 18.00, ok? t. Pipsa". Minkälainen ystävä muka olisin, jos en edes yrittäisi piristää ystävääni? Sitä paitsi oli liian pitkä aika, kun olin viimeksi päässyt rapsuttamaan Jenteä.

[Pipsa]

28.08.2015 - Syksyn tuulet

Puut humisevat hiljaa. Auringon säteet laskeutuvat maahan tuulen mukana heiluvien puiden lomasta. Vuonohevonen luimistaa korviaan tuntiessaan viileän tuulenvireen sivelevän sen turpaa.
"Pohjosesta polosen tuulet, etelästä elämän tuulet, että Sikkeseni nyt on luvassa hyviä uutisia kun kerta etelästä tuppaa tuulemaan.", naurahdan kiristäen vatsaansa pullistavan vuonohevosen satulavyötä. Poni mulkaisee minua happamasti.

"Eläs nyt viiti possu, ei tää nyt noin ikävää oo, eihän?", jatkan nyt mumisten, sillä kyseisellä hetkellä kaikki voimani menevät vyön tiukemmalle kiskomiseen. "Ois vaan pitänyt ostaa laihempi ja nirsompi poni..." Kesän myötä Sikke oli tapansa mukaan kerennyt keräämään vatsaansa kadehtittavan määrän vararavintoa, jota nyt yritin kaikin tavoin kaventaa. Lomailu oli onnistunut tuomaan pintaan myös Siken sikailun: nyt se näki jokaisen heinätupsun maukkaana mahdollisuutena ja narun perässä roikkuvan taluttajan pelkkänä hidasteena.
"Treenaamaan menossa?", huikkaa Salma, joka ilmestyy nurkan takaa Bonnieta perässään raahaten.
"Jep, ajattelin nyt hyödyntää tilaisuuden kun täällä on kerrankin näin tyhjää.", selitän harjauspuomiin nojaten.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta!", Salma huikkaa kadoten sponsoriponinsa kera sisälle talliin. Haukotellen tartun puomilla roikkuviin suitsiin ja puen ne Sikelle.

Hetkessä olemme kentällä. Hiekka pöllyää hieman askeltemme kohdatessa maan. Hyräillen nappaan kentän laidalla olevan radion päälle. Niin kapuan ratsuni selkään jonkun minulle tuntemattoman duurivoittoisen kappaleen tahtiin. Laiskasti poni lähtee tarpomaan eteenpäin, viuhkaisten aina välillä hännällään ötököitä pois kimpustaan.

Viime aikoina treenimme, erityisesti raskaammat, olivat tuntuneet turhauttavilta. Vaikka yhteistyömme toimi varsin hyvin, ehkä jopa paremmin kuin pitkiin aikoihin, ei kehitystä ollut huomattavissa. Pirrekin oli erään hikisen valmennuksen päätteeksi todennut Siken työskentelevän jo äärirajoillaan, sen potentiaali ei yksinkertaisesti riittäisi enää pitemmälle. Samaa virttä oli Annekin veisannut; jos halusin edetä isompiin luokkiin, olisi uusi hevonen välttämätön. Vaikka sanat tuntuivatkin kipeiltä, piili niissä totuus. Metriä olimme Siken kanssa kisanneet viimeksi yli kolmisen vuotta sitten, eikä koulustarttejakaan ollut tullut pitkiin aikoihin. Toisaalta tallin sisäisissä harjoitusestekilpailuissa Sikke oli ollut jo hieman parempi ja hypännyt 80cm kolmanneksi. Ei se aivan parhaita ratojamme ollut ollut, eikä poni selvästi ollut ollut vielä aivan parhaassa vireessään lyhyen lomansa jäljiltä, mutta suunta oli kuitenkin oli oikea, ainakin niin halusin uskoa. Silti minun oli myös hyväksyttävä, että kisauramme parhaat päivät alkoivat jo olla takana. Oma motivaationi tavoitteelliseen treenaamiseen ei enää ollut huima jankattuamme samalla tasolla vuosikausia, eikä Sikkekään ollut enää mikään nuorukainen - olihan se jo 15-vuotias, vaikkei se alkukantaiselle ponille ollut juurikaan ikä eikä mikään. Tänä syksynä olin kuitenkin napannut itseäni niskasta kiinni ja ilmoittaunut Seppeleen seurakisoissa niin koulu- kuin esteluokkiinkin. Niiden suhteen en kuitenkaan ottanut turhia paineita, sillä luotin Sikkeen. Vaikkei se ollut lähelläkään huippukuntoaan, oli se kuitenkin aivan upea poni, joka suoritti kisoissa aina täydellä sydämellään. Sen saman asenteen kun olisin vain saanut itsellenikin.

Aurinkon säteet tuntuvat lämpimiltä ja jollain tapaa lohduttavilta vasten selkääni. Jo alkuverryttelyissä poni tuntuu hyvältä ratsastaa: se tuntuu kuuntelevan jokaista pienintäkin pyyntöäni. Se tukee tasaisesti kuolaimeen, kantaen kuitenkin itse itsensä. Takajalat työskentelevät aktiivisesti ja liike kulkee energisesti koko ponin läpi. Verryttelyn teen saman vanhan hyväksi todetun kaavan mukaan: ensin pitkät alkukäynnit, sitten venyttelyä ja vanuttelua reippaassa ravissa. Koska Sikke tuntuu jo valmiiksi varsin reippaalta, päätän jättää laukan myöhemmäksi,

Siirtyessäni itse työskentelyvaiheeseen ratsastan ponini korkeammalle niskalle ja lyhyemmäksi verryttelyjen pitkästä ja löysästä muodosta. Tamma vastaa pyyntöihini mukavasti, pysyen edelleen edestä kivan kevyenä. Etenkin viime aikoina se oli helposti alkanut painaa kädelle voimattomuuttaan, mutta ilmeisesti viime aikojen treenit olivat kuitenkin saaneet sitä jälleen parempaan lihasmassaan. Kesän myötä Sikelle oli siis ilmeisesti tullut muutakin kuin pelkkää läskiä.

Ensimmäiseksi ryhdyin työstämään avo- ja sulkutaivutuksia. Päädyin ratsastamaan samaa tehtävää, jota olimme joskus menneet Annen koulutunnilla: ratsastin pituushalkaisijaa, jonka alkuun tein heti voltin, jonka jälkeen jatkoin pituushalkaisijaa pitkin avotaivutuksessa. Kentän puolivälissä tein uuden voltin, jonka jälkeen jatkoin sulkutaivutuksessa. Pitkällä sivulla taas ratsastin ravia reippaasti eteen, jotta Siken energisyys pysyisi yllä. Kuten olin odottanutkin, sujui avo meillä sulkua helpommin. Avossa linjamme pysyi suorana ja tamma tasaisena, sulussa poni taas valui helposti oikealle. Kokonaisuudessaan Sikke tuntui kuitenkin oikein hyvältä ja olin omaan ratsastukseenikin tyytyväinen.

Toistettuamme hetken tätä harjoitusta annoin Siken pitää huilitauon ja kävellä tovin pitkin ohjin. Kun ponin hengitys oli tasaantunut, otin jälleen ohjat tuntumalle ja ryhdyin tällä kertaa ratsastamaan takaosakäännöksiä, henkilökohtaisia inhokkejani. Ensin ratsastin käynnissä neliötä, jonka kulmat ratsastin ikään kuin osittaisina takaosakäännöksinä. Tämän jälkeen ratsastin vielä muutamia takaosakäännöksiä molempiin suuntiin niin 180 kuin 360 asteenkin versiona. Sikke jäi helposti käännöksissä liian hitaaksi ja kokoamisastekin olisi saanut olla parempi, mutta muuten käännökset olivat mielestäni kuitenkin ihan kohtuullisia tasoomme nähden.

Loppuun annoin Siken vielä laukata reippaasti eteen ratsastaen kaarevia uria. Annoin ponin mennä hyvin avoimessa muodossa läpi koko laukkapätkän, sillä se alkoi selvästi jo väsymään. Pian siirryinkin jo jäähdyttelemään ponia. Loppukäynnit päädyimme kävelemään syksyisessä metsässä.

Puut humisevat hiljaa. Auringon säteet laskeutuvat maahan tuulen mukana heiluvien puiden lomasta. Vuonohevonen luimistaa korviaan tuntiessaan viileän tuulenvireen sivelevän sen turpaa.
"Pohjosesta polosen tuulet, etelästä elämän tuulet, että Sikkeseni nyt on luvassa hyviä uutisia kun kerta etelästä tuppaa tuulemaan.", naurahdan kiristäen vatsaansa pullistavan vuonohevosen satulavyötä. Poni mulkaisee minua happamasti.

"Eläs nyt viiti possu, ei tää nyt noin ikävää oo, eihän?", jatkan nyt mumisten, sillä kyseisellä hetkellä kaikki voimani menevät vyön tiukemmalle kiskomiseen. "Ois vaan pitänyt ostaa laihempi ja nirsompi poni..." Kesän myötä Sikke oli tapansa mukaan kerennyt keräämään vatsaansa kadehtittavan määrän vararavintoa, jota nyt yritin kaikin tavoin kaventaa. Lomailu oli onnistunut tuomaan pintaan myös Siken sikailun: nyt se näki jokaisen heinätupsun maukkaana mahdollisuutena ja narun perässä roikkuvan taluttajan pelkkänä hidasteena.
"Treenaamaan menossa?", huikkaa Salma, joka ilmestyy nurkan takaa Bonnieta perässään raahaten.
"Jep, ajattelin nyt hyödyntää tilaisuuden kun täällä on kerrankin näin tyhjää.", selitän harjauspuomiin nojaten.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta!", Salma huikkaa kadoten sponsoriponinsa kera sisälle talliin. Haukotellen tartun puomilla roikkuviin suitsiin ja puen ne Sikelle.

Hetkessä olemme kentällä. Hiekka pöllyää hieman askeltemme kohdatessa maan. Hyräillen nappaan kentän laidalla olevan radion päälle. Niin kapuan ratsuni selkään jonkun minulle tuntemattoman duurivoittoisen kappaleen tahtiin. Laiskasti poni lähtee tarpomaan eteenpäin, viuhkaisten aina välillä hännällään ötököitä pois kimpustaan.

Viime aikoina treenimme, erityisesti raskaammat, olivat tuntuneet turhauttavilta. Vaikka yhteistyömme toimi varsin hyvin, ehkä jopa paremmin kuin pitkiin aikoihin, ei kehitystä ollut huomattavissa. Pirrekin oli erään hikisen valmennuksen päätteeksi todennut Siken työskentelevän jo äärirajoillaan, sen potentiaali ei yksinkertaisesti riittäisi enää pitemmälle. Samaa virttä oli Annekin veisannut; jos halusin edetä isompiin luokkiin, olisi uusi hevonen välttämätön. Vaikka sanat tuntuivatkin kipeiltä, piili niissä totuus. Metriä olimme Siken kanssa kisanneet viimeksi yli kolmisen vuotta sitten, eikä koulustarttejakaan ollut tullut pitkiin aikoihin. Toisaalta tallin sisäisissä harjoitusestekilpailuissa Sikke oli ollut jo hieman parempi ja hypännyt 80cm kolmanneksi. Ei se aivan parhaita ratojamme ollut ollut, eikä poni selvästi ollut ollut vielä aivan parhaassa vireessään lyhyen lomansa jäljiltä, mutta suunta oli kuitenkin oli oikea, ainakin niin halusin uskoa. Silti minun oli myös hyväksyttävä, että kisauramme parhaat päivät alkoivat jo olla takana. Oma motivaationi tavoitteelliseen treenaamiseen ei enää ollut huima jankattuamme samalla tasolla vuosikausia, eikä Sikkekään ollut enää mikään nuorukainen - olihan se jo 15-vuotias, vaikkei se alkukantaiselle ponille ollut juurikaan ikä eikä mikään. Tänä syksynä olin kuitenkin napannut itseäni niskasta kiinni ja ilmoittaunut Seppeleen seurakisoissa niin koulu- kuin esteluokkiinkin. Niiden suhteen en kuitenkaan ottanut turhia paineita, sillä luotin Sikkeen. Vaikkei se ollut lähelläkään huippukuntoaan, oli se kuitenkin aivan upea poni, joka suoritti kisoissa aina täydellä sydämellään. Sen saman asenteen kun olisin vain saanut itsellenikin.

Aurinkon säteet tuntuvat lämpimiltä ja jollain tapaa lohduttavilta vasten selkääni. Jo alkuverryttelyissä poni tuntuu hyvältä ratsastaa: se tuntuu kuuntelevan jokaista pienintäkin pyyntöäni. Se tukee tasaisesti kuolaimeen, kantaen kuitenkin itse itsensä. Takajalat työskentelevät aktiivisesti ja liike kulkee energisesti koko ponin läpi. Verryttelyn teen saman vanhan hyväksi todetun kaavan mukaan: ensin pitkät alkukäynnit, sitten venyttelyä ja vanuttelua reippaassa ravissa. Koska Sikke tuntuu jo valmiiksi varsin reippaalta, päätän jättää laukan myöhemmäksi,

Siirtyessäni itse työskentelyvaiheeseen ratsastan ponini korkeammalle niskalle ja lyhyemmäksi verryttelyjen pitkästä ja löysästä muodosta. Tamma vastaa pyyntöihini mukavasti, pysyen edelleen edestä kivan kevyenä. Etenkin viime aikoina se oli helposti alkanut painaa kädelle voimattomuuttaan, mutta ilmeisesti viime aikojen treenit olivat kuitenkin saaneet sitä jälleen parempaan lihasmassaan. Kesän myötä Sikelle oli siis ilmeisesti tullut muutakin kuin pelkkää läskiä.

Ensimmäiseksi ryhdyin työstämään avo- ja sulkutaivutuksia. Päädyin ratsastamaan samaa tehtävää, jota olimme joskus menneet Annen koulutunnilla: ratsastin pituushalkaisijaa, jonka alkuun tein heti voltin, jonka jälkeen jatkoin pituushalkaisijaa pitkin avotaivutuksessa. Kentän puolivälissä tein uuden voltin, jonka jälkeen jatkoin sulkutaivutuksessa. Pitkällä sivulla taas ratsastin ravia reippaasti eteen, jotta Siken energisyys pysyisi yllä. Kuten olin odottanutkin, sujui avo meillä sulkua helpommin. Avossa linjamme pysyi suorana ja tamma tasaisena, sulussa poni taas valui helposti oikealle. Kokonaisuudessaan Sikke tuntui kuitenkin oikein hyvältä ja olin omaan ratsastukseenikin tyytyväinen.

Toistettuamme hetken tätä harjoitusta annoin Siken pitää huilitauon ja kävellä tovin pitkin ohjin. Kun ponin hengitys oli tasaantunut, otin jälleen ohjat tuntumalle ja ryhdyin tällä kertaa ratsastamaan takaosakäännöksiä, henkilökohtaisia inhokkejani. Ensin ratsastin käynnissä neliötä, jonka kulmat ratsastin ikään kuin osittaisina takaosakäännöksinä. Tämän jälkeen ratsastin vielä muutamia takaosakäännöksiä molempiin suuntiin niin 180 kuin 360 asteenkin versiona. Sikke jäi helposti käännöksissä liian hitaaksi ja kokoamisastekin olisi saanut olla parempi, mutta muuten käännökset olivat mielestäni kuitenkin ihan kohtuullisia tasoomme nähden.

Loppuun annoin Siken vielä laukata reippaasti eteen ratsastaen kaarevia uria. Annoin ponin mennä hyvin avoimessa muodossa läpi koko laukkapätkän, sillä se alkoi selvästi jo väsymään. Pian siirryinkin jo jäähdyttelemään ponia. Loppukäynnit päädyimme kävelemään syksyisessä metsässä.


Clara nappasi treeneistämme kuvan ohi kulkiessaan

[Pipsa]

04.09.2015 - Viittä vaille valmiina

Syksyn värein koristellut lehdet putosivat maahan hitaasti leijaillen. Huolimatta lämpimästä elokuusta oli syksy silti saapunut kuin varkain. Auringon säteet heijastuvat auton tuulilasista. Aurinko tuo esiin lasin tahrat, - tahrat jotka nyt vaikeuttavat näkemistä. Parkkeeraan siniharmaan farmari toyotani lyhyehkön autorintaman jatkoksi.
"Vaihde ykköselle, käsijarru ja naks", mumisen kääntäen autosta virrat pois. Haukotellen hyppään ulos autosta, todeten sen samalla jääneen vinoon.
"Herranjestas Pipsa, kenen yli sä oot ajanut?", hieman kauempana seisoskeleva Inkeri huikkaa virnistäen. Vilkaisen auton nokkaa koristavaa lommoa. Naurahdan.
"Tötsä hyppäs eteen", virnistän ennenkuin kerron hieman punastellen tarinan siitä, kuinka olin onnistunut asfalttityömaata ohittaessani onnistunut surmaamaan eteeni osuneen sulkukartion.
"Taisit unohtaa ettet ollut keilaamassa, hehhehh...", blondi irvailee hypätessään paikalle saapuneen auton takapenkille. Virnistän. Hymy kasvoillani suuntaan vaihtamaan tallivaatteita ylleni.

Oleskeluhuoneesta tallusteleva Fiia keskeyttää kaappini tonkimisen.
"Hain sen Siken sisälle kuten pyysit. Ootko muuten huomannut, että sen loimi on vähän revennyt? Ettei vaan ois taas Elmon tekemisiä..."
Huokaisen syvään.
"Sikke varmaan ite repinyt sen, ei ois eka kerta. Pitää varmaan ite yrittää jotenkin paikkailla sitä.", puhahdan. Nään jo sieluni silmin itseni kursimassa palasiksi revittyä loimea kasaan, vaikka punatukkainen Fiia vaikuutteleekin loimen olevan vielä täysin käyttökelpoinen pientä reikää lukuunottamatta. Viime aikoina Sikke oli tuntunut skarpanneen tuhoamisessa, - vasta edeltävällä viikolla se oli onnistunut repimään uutuuttaan hohtavan pinkin riimunsa riapaleiksi.

"Hei miten se siun tuntis meni? Putositko tai rikoitteko kaikki puomit?", naurahdan viitaten aiemmin käymäämme keskusteluun. Iloisesti nuori nainen selittää tunnin kulusta, enkä voi olla panematta merkille hänen kasvoillaan loistavaa innostuksen hehkua. Kuunnellessani tunnen innostuksen tarttuvan, kenties meidänkin pitäisi Siken kanssa vielä vetää viimeiset treenit ennen kisakoitosta. Olin vähitellen alkanut katua rahapulassani ja laiskuuttani tekemääni päätöstä osallistua vain yhteen luokkaan. Mutta koska rahapulaani ei vielä ollut ratkaisua näkymissä, eikä sen puolen ehkä laiskuuteenikaan, olin päättänyt pysyä suunnitelmassani. Ei sillä että suunnitelmista kiinni pitäminenkään olisi kuulunut vahvoihin puoliini...

Juteltuani vielä hetken Fiian kanssa ja tungettuani reppuni omaan metalliseen kaappiini suuntaan alas karsinoille. Portaat narahtelevat askellukseni tahdissa, tallin lattia taas tömähtelee. Ilmeisesti Sikkekin on tunnistanut tassutteluni äänen, sillä se kuikuilee käytävälle jo valmiiksi, päästäen ilmoille pehmeän hörähdyksen.
"No hei Possu!", tervehdin ponia. Upotan käteni sen pehmeään karvaan ja painan suukon ponin silkkiselle turvalle.
"Pitäsköhän meiän mennä treenaamaan?", mumisen ponille. Ryhdyn reippain vedoin sukimaan puhtaaksi tamman vaaleaa turkkia, joka oli yltä päältä puruissa. Sikke oli mitä ilmeisimmin piehtaroinut vasta äsken. Kiitin onneani siitä, että pyörimispaikkana oli puhdas karsina, eikä vielä sateen jäljiltä kurainen tarha. Sen Sikke oli tehnyt sunnuntaina, eikä turkin puhdistamiseen ollut kulunutkaan kuin kolmisen varttia ja minun hermoni. Vuonohevonen ei tosiaan kantanut lempinimeään Possu ihan tyhjän vuoksi.
Puunattuani Siken korvatupsusta hännäntyveen (pitäisi lisätä things to do -listalleni hännän siistiminen, nyt se oli epätasainen ja ylipitkä) heitän sille varusteet niskaan. Ruskea nahkasatula asettuu napakasti tamman selkään. Hetken pohdinnan jälkeen päädyn laittamaan vyöksi ruskean vatsapanssarin. Suitsetkin sujahtavat ponin päähän helposti. Lopuksi suojaan ponin tummat jalat vielä suojilla. Sitten me olemmekin valmiita!

Kuten Fiia olikin kertonut, on kentälle jäänyt esteitä jonkun eilisen ryhmän jäljiltä. Esteet ovat noin seitsemässä kympissä, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin. Minun ja Siken viimekertainen täyspitkä rata taisi olla kisoista, joten radan hyppääminen pitkästä aika tekisi varmasti hyvää meille molemmille. Ensisilmäyksellä rata näyttää melko helpolta; rataan kuuluu oikeastaan vain yksi haastavampi kohta, ahdas sarja pian okserin jälkeen. Muuten rata on oikein simppeli, sillä vesimatto tai muuri eivät Sikelle tuota minkäänlaista ongelmaa. Samantasoinen rata olisi toivottavasti odotettavissa kisoissakin.

Alkuverryttelyn päädyn ratsastamaan samalla tavalla kuin kisoissakin: ensin pitkät alkukäynnit, hetki verryttelyä ravissa ja samoin laukassa. Laukassa haen vielä pidempää ja lyhyempää askelta. Sitten vielä pari verryttelyhyppyä pystyltä ja ristikolta, ennenkuin suuntaamme Siken kanssa radalle.
Rata alkaa hyvin. Poni ylittää neljä ensimmäistä estettä oikein hyvin ja tasaisesti. Kuten olin ajatellutkin, osoittatuu kompastuskiveksemme juurikin sarja. Edeltävälle okserille Sikke menee liian lujaa, jolloin se tulee sisälle sarjaan liian kovaa. Näin väli käy aivan liian ahtaaksi, jolloin poni ajautuu liian lähelle estettä. Sarjan b-osan puomit tippuvat kolisten. Koska treenin on tarkoitus olla harjoitusta kisoihin, päätän ratsastaa radan loppuun asti tiputuksesta huolimatta. Yhdelle loppupätkän esteistä Sikke pomppaa valtavan kaukaan ja yhden linjan ratsastan itse huolimattomasti, mutta muuten loppurata sujuu hyvin.

Välissä annan ponin kävellä hetken ja tasata hengitystään. Vasta nyt huomaan kentän reunalle ilmestyneen tytön. Aurinko.
"Moi!", huikkaan tytölle reippaasti, ollen kuitenkin hiukan varuillani. Muilta tallilaisilta olin kuullut lähinnä negatiivista palautetta. Minua kohtaan tyttö oli kuitenkin aina ollut ihan mukava, korkeintaan vähän ujo. "Tiiät sie paljon kello on?"
"Ööhm...", tyttö mumisee. Hetken hän toi elävästi mieleeni peuran ajovaloissa, mutta yhtä nopeasti kasvoille palasi sama, mitään sanomaton ilme. "13.38"
"Aa kiitti! Mites sie oot jo täällä, eiks siun pitäis olla vielä koulussa?"
"Ei!", Aurinko kivahtaa. Syvä puna leviää tytön pyöreille kasvoille. Hetken jo luulen tytön pinkaisevan talliin, mutta hän vaikuttikin juurtuneen aloilleen puun lailla.
"Öhm... Tai siis... Mä pääsin jo yheltä koulusta", hän takeltelee, muuttuen entistäkin punertavammaksi.
"Aijaa, nii aikaseen", ynähdän tietämättä mitä sanoa. "Haluisit sie lähtee joku päivä muuten maastoon? Voisin näyttää siulle pari kivaa lenkkiä"
"Joo", tyttö nyökkää. Hän tapuilee kasvoilleen jotain hymyn kaltaista. "Se ois kiva"
"Okei, se on sovittu sitten!", virnistän keräten samalla Siken ohjia tuntumalle. "Käyks keskiviikkona vaikka... ootas... viideltä?"
Tyttö nyökkää käännähtää ympäri ja häviää hetkessä sisälle tallirakennukseen.
Minä yritän selkeyttää ajatukseni ja keskittyä taas olennaiseen, eli Sikkeen, joka tällä hetkellä löntysteli pää liki maassa roikkuen. Pikaisesti herättelen ponin koomastaan ja suuntaamme jälleen esteradalle. Vielä olisi työtä tehtävänä ennen kisoja.

[Pipsa]

15.10.2015 - Nakkihelvetti

Tallille vievän tien puut olivat leimahtaneet erilaisiin ruskansävyihin ja ilmassa oli jo roima ripaus syksyistä viileyttä. Siken askel keinahteli rennosti, mutta tunsin kuinka se pyrki reippaasti eteenpäin. Syksyn viileys toi poniin aina lisävirtaa, se tuntui nauttivan langenneesta viileydestä. Itsekin olin ottanut syksyn vastaan hymyssä suin: en ehkä niinkään kylmää pohjoistuulta joka pureutui luihin ja ytimiin, tai koleutta, mutta syksyn kauneus oli inspiroinut jälleen minua. Ostamaan uusia varusteita siis. Sisäinen välineurheilijani oli taas nostanut päätään hevosvarustekaupassa, ja olin onnistunut tuhlaamaan aimo osan kuukauden palkastani syksyisiin hevosvarusteisiin: Fiia oli voinut vain pyöritellä silmiään napsiessani mukaan oransseja ja ruskeita satulahuopia, niihin mätsäävän fleecetakin ja vielä uudet ratsastussukatkin. Sallin itselleni kuitenkin tällaisen pienen hemmottelun, sillä raskas työ vaati raskaat huvit.

Syyskuun puolivälissä olin näet aloittanut uuden työni Liekkijärven Nakkikioskilla, joka tosin paremmin tunnettiin paikallisten keskuudessa Liekkinakkina. Omassa suussani rakas työpaikkani tosin taipui nakkihelvetiksi. Ei työ aina toki muistuttanut maanpäällistä kiirastulta, mutta jo näin lyhyen työskentelyjakson jälkeen olin perin kyllästynyt rasvakeitinten etovaan löyhkään, humalaisiin asiakkaisiin ja limaiseen pomooni. Toisaalta, olipa työ miten ikävää tahansa, mahdollisti se hieman korkeamman elintason minulle ja Sikelle.

Tallipihalla jalkauduin alas ponini selästä. Olimme tänään käyneet tekemässä pientä koulutreeniä läheisellä sänkipellolla, kuten meillä yleensä syksyisin oli tapana. Sikke oli ollut oma energinen itseensä; alkuun virtaa oli ollut vähän liikaakin ja etenkin laukassa oli ponin takamus ollut melkoisen kevyt. Kun turhat vauhdit oltiin saatu kulutettua pois, oli tamma kuitenkin kulkenut varsin mallikkaasti. Olin keskittynyt ratsastamaan ponin joustavaksi ja pehmeäksi. Etenkin ravilisäykset olivat tänään tuntuneet hyvältä, samoin pienet kootut pätkät. Lisää voimaa poni tarvitsisi kyllä edelleen takaosaansa, mutta kesän jäljiltä tunnuimme olevan menossa parempaan suuntaan.

Tallissa oli oudon hiljaista. Syysvaelluksen vuoksi tunnit oltiin peruttu ja suurin osa tallin vakioporukasta oli vaelluksella, joten normaalisti niin vilkkaan tallin käytävät huusivat nyt tyhjyyttään. Minulta vaellus oli jäänyt väliin ah niin ihastuttavan työni vuoksi, mutta oli pakko myöntää, ettei teltassa yöpyminen tällä kelillä välttämättä ollut kaikkein houkuttelevimpia ajatuksia. Tosin muutenkin talleiluni tuntui painottuneen aamupäiviin, jolloin muut seppeleläiset olivat vielä koulussa tai töissä. Eilenkin olin tallilla törmännyt vain Kasperiin, joka oli poninhäntä hulmuten kiitänyt pitkin tallikäytäviä, jupisten samalla kiireestä ja huonokäytöksistä elukoista. Juttuseurasta oli siis viime aikoina ollut puutetta.

Nytkin jouduin turvautumaan mitä parhaimpaan puheseuraan - Sikkeen. Selitettyäni ponille kaiken päähäni pälkähtävän ja lässytettyäni ääneni käheäksi päädyin suuntaamaan satulahuoneelle. Pystyharjaisen ponini kävin tosin ensiksi viemässä tarhaan. Olin luvannut ottaa tänään tamman itse yöksi sisälle ja hoitaa ruokinnan, joten saisin viettää tallilla vielä tovin ennen kotiin lähtöä. Sen ajan olin päättänyt käyttää hyödyksi putsaamalla Siken varusteet.

Satulahuoneella napsautin radion päälle peittämään alleen tallin hiljaisuuden. Radiosta pauhaavan iskelmän tahtiin ryhdyin puunaamaan puhtaaksi Siken satulavyötä, joka oli kuraroiskeiden peitossa. Siitä jatkoin satulaan ja suitsiin. Pian satulahuoneen täytti jo satulasaippuan ja nahkarasvan kotoisa tuoksu. Sitä tuoksua vedin syvään henkeen ja nautin rentouden tunteesta, joka alkoi vähitellen valua ylleni. Hetkeksi aika sai siivet. Minuutit tuntuivat vain sekunneilta, hetket vain välähdyksiltä.

Kännykkäni pirinä sai minut taas palaamaan takaisin hetkeen. Vilkaistuani kännykkäni näyttöä, joka oli haljennut kiitos Siken, huokaisin syvään. Nakkihelvetin Haades, toiselta nimeltään pomoni, nimi vilkkui ruudussa. Vastasin puheluun mahdollisimman pirteästi. Jo ennen puhelun loppua olin vähällä iskeä luurin kiinni ja heittää puhelimen seinään, mutta työpaikan menettämisen pelossa kuuntelin pomoni lipevää tarinointia. Puhelun loppuun mennessä olin lupautunut raatamaan iltavuoroon. Oli jälleen aika kohdata manalan hirviöt.

[Pipsa]

23.08.2015 - Estekisoihin tähtäävä valmennus

Tänään oli taas niitä päiviä, jolloin mikään ei sujunut.

Sikke oli heti alusta asti hidas kuin täi tervassa ja pitkä kuin nälkävuosi. Vaikka ratsastin sitä ronskisti eteen, tein verryttelyt reippaassa laukassa ja käytin kaikki mahdolliset keinot, sain ponin hädin tuskin liikkumaan etanaa nopeammin. Yrittäessäni ratsastaa vuonista hieman lyhyemmäksi ja enemmän takajalkojen päälle, kuoli sen olematon liike entisestään. Pohkeisiin tamma ei reagoinut lainkaan ja raippakin sai aikaan vain ärtyneen hännänhuiskauksen. Siispä hipsuttelimme menemään mummoravia Siken muistuttaessa enemmänkin laamaa kuin kisaponia. Oli vähällä, ettei minulla päässyt itku jo tässä vaiheessa.

Valitettavasti käsijarru ei lähtenyt pois päältä edes hypätessä. Joka ikiselle esteelle sain puskea ponia niin paljon, että olisin lähes samalla vaivalla kivunnut itse esteiden yli. Puomit kolahtelivat yksi toisensa jälkeen, vaikka kuinka koitin patistaa ratsuani. Paljon puhuvaa oli se, että puomeja nostavan Kasperin kalpeille kasvoille nousi hämmästyneen tyypertynyt ilme joka kerta, kun rämmimme yhdenkin esteen yli ilman pudotuksia. Anne sentään edes yritti piilottaa epäuskoisen hymynsä, hiukan epäonnistuen tosin. Jos muillakin ei olisi ollut vaikeuksia ratsujensa kanssa, olisin lyönyt hanskat tiskiin ja lähtenyt lätkimään maneesista. Nyt sisu ei kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoin hammasta purren.

Loppua kohti Sikke alkoi lämmetä edes hiukan. Kaunista menosta ei tullut edelleenkään, mutta saimme lopulta rämmittyä koko radan läpi jopa ilman pudonneita puomeja. Siihen oli meidän osaltamme hyvä lopettaakin, sillä vuonohevonen oli jo selvästi väsynyt. Me kumpikin taisimme näyttää ja tuntea itsemme juuri maratoonin juosseiksi; kesti tovin että sain oman hengitykseni tasautumaan. Kenties pieni kunnonkohtus ei olisi minullekaan pahitteeksi...

Jos tälle myrskypilvelle täytyi löytää jokin hopeareunus, niin vaihdot olivat meiltä pääasiassa sujuneet hyvin ja tiet esteille olivat olleet ihan hyvät. Oma istuntanikin oli pysynyt kohtuullisen hyvänä siihen nähden, että olin joutunut koko ajan runnomaan ponia eteenpäin.

Olisin kuitenkin valehdellut, jos olisin sanonut olevani valmennuksen jälkeen iloinen, tai edes minimaalisen tyytyväinen. Loppupalautteen ajan jouduin pidättelemään pettymyksen kyyneleitä, jotka yrittivät väkisin puskea silmäkulmistani. Päässäni pyöri ikäviä ajatuksia toinen toisensa jälkeen. Eikö meistä tämän parempaan ollut ollut? Mikä Sikkeä oikein vaivasi? Ja ennenkaikkea, saisiko kisailmottautumisen vielä peruttua?

[Pipsa]

02.11.2015 - Kiukku

Tunnen itseni oman elämäni Grumpy Catiksi tuijottaessani edessäni kohoavaa koivua huuruntuvan tuulilasin läpi. Kylmyys, etenkin idästä kantautuva kylmä tuuli, saa oikean ranteeni kolottamaan. Kaikki ärsyttää. Kylmyys ärsyttää. Tallille meno ärsyttää. Sikke ärsyttää. Pihalla hyppivä Kasper ärsyttää.

Olo tuntuu pelottavan räjähdysherkältä, on vain pienestä kiinni, etten jää sisään autoon ja kääriydy takapenkille nukkumaan ja itkemään pahaa maailmaa. Pieni ja koirankarvojen kuorruttama takapenkki ärsyttää.

Ääneen puhisten työnnyn ulos autosta kankeasti, paukautten oven turhan lujaa kiinni. Harpon suoraan hakemaan Siken sisälle. Talliin palatessa fiilis on laskenut entisestään. Nyt aikaisempien asioiden lisäksi ärsyttävät märät, kasvoihin kiinni liimaantuneet hiukset. Sikke tuntuu ymmärtävän etten kaipaa nyt sen pelleilyä, ja vilkuilee minua kysyvän oloisesti. Sadatellen kiskon vedestä painavaksi muuttuneen sadeloimen sen selästä ja raahaan sen perässäni laahaten pesuboksille kuivamaan. Märkä loimi ärsyttää.
"Terve Pipsa! Tosi virkistävä keli ulkona, eikö?", yläkertaan vieviä portaita kohti asteleva Tuulia huikkaa hymyillen. Sisälläni kiehahtaa. Voin melkein vannoa kulmahampaitteni vilahtavan lähes eläimellisesti.
"On juu. Tosi virkistävä joo", mumisen kiskoen loimea telineeseen. "... jos tykkää vaatteet päällä suihkussa käymisestä", lisään hiljaa itsekseni muristen. Käteni ja hihani kastuvat. Vesipisarat valuvat pitkin käsivarsiani. Ärsyttää vielä enemmän. Onnekseni Tuulia katoaa nopeasti näkyvistäni ja jään yksin alas ravistelemaan vettä pois hihoistani idioottimaisesti heiluen. Lopulta myönnyn kiipeämään portaat ylös (portaiden kiipeäminen ärsyttää) kuivien vaatteiden löytämisen toivossa.

Kaapin tonkiminen ärsyttää, se tuntuu olevan pullollaan aivan turhaa tavaraa. Tonkimisen tuloksena onnistun kuitenkin löytämään tomaatin väriset ratsastushousut ja oksennuksen oranssin fleecetakin, joka saa minut muistuttamaan pelottavan paljon kävelevää kurpitsaa. Vaatteiden väritkin sopivat toisiinsa yhtä hyvin kuin sialle otsatukka. Takuvarma ärsytys on tyylikkyyden lisäksi taattu. Yllätykseksi ärsytykseni jopa laantuu hieman lämpimien ja kuivien saappaiden jalkaan saamisen jälkeen. Hetken ajan olo tuntuu lähes euforiselta. Hetken aikaa ei ärsytä.
"Oot mun kaapin edessä", taakseni ilmestynyt Aurinko tokaisee, kuulostaen hieman tylyltä. Käännähdän nopeasti. Aurinko vilkaisee vaatteitani hieman jopa huvittuneen oloisesti, vaikka hänen viileä ilmeensä ei juuri muutukaan.

"Ai sori", äännähdän hieman sarkastisesti, tunkien kaapista ulos pudonneen kumikengän takaisin kaapin syövereihin. Kenkä kolahtaa kaapin takaseinään ja kierii takaisin lattialle. Puren hampaani yhteen. Heitän kengän voimalla kaappiin, ja varmuuden vuoksi läimäytän vielä oven kiinni perässä. PAM. Kaapin ovi kolahtaa kova äänisesti ja on lähes ihme, että se säilyy ehjänä.
Seuraavaksi tömistelen alakertaan, takaisin armaan ponini luo. Sikke imuroi parhaillaan kitaansa viimeisiä heinänkorsia karsinansa pohjalta. Piti senkin olla tuollainen ahmatti. Tuhahduksien saattelemana ryhdyn sukimaan ponin pastanväristä karvaa. Oli pitänytkin vetää lounaalla niin paljon ruokaa. Huoh. Tätä menoa olisimme kumpikin virtahevon mitoissa. Sikkeä varustaessa onnistun vielä lyömään jalkani karsinan oven metallireunaan. Saan ohikulkevalta Annelta niin pahansuopia katseita manatessani, että nään parhaaksi sulkea suuni hetkeksi ja polkea vain jalkaa. Ärsyttää. Ärsyttää että ärsyttää.

Satulaa laittaessa hermoni ovat entistäkin tiukemmalla. Sikke pullistelee, eikä malttaisi millään pysyä aloillaan.
"Nyt paikka senki perkelen elukka", kivahdan ponille. Siinä samassa se pysähtyy ja kääntyy katsomaan läpitunkevasti minua. Hievahtamatta tamma tuijottaa minua syvänruskeilla, lempeillä silmillään. Pala nousee kurkkuuni.
"En mie tarkottanu...", soperran ponille. Se hörähtää pehmeästi, kun kiedon käteni sen paksun kaulan ympärille ja upotan kasvoni sen pehmeään turkkiin. Ja siinä samassa vaihtuu ärsyyntymiseni väsymyksen kyyneliin.

Joskus oli vain niin tuskallisen hankalaa ottaa selkoa omista ajatuksistaan.

[Pipsa]

08.11.2015 Pullavarsoja

"Se potkas!", Salman haltioitunut ääni kajahtaa Bonnien karsinasta.
"Bonnie? Jestas. Oon kuullu et jotkut hevoset on tosi herkkiä tiineenä...", aloitan luentoni.
"Äh, varsa tietysti!", tyttö hymähtää. Hän on painanut päänsä vasten poninsa valkeaa, selkeästi pullistunutta kylkeä. Kimo tamma ei ole asiasta selvästikään yhtä innoissaan, vaan se on painanut sirot korvansa luimuun.

"Ooi!", ihastunut vinkaisu pääsi suustani. "Ajatella, että parin viikon päästä sulla on sit oikea varsa"
"Niimpä!", Salma henkäisi, pyöritellen samalla sormiaan poninsa silkkisissä jouhissa.
'Millanenhan siitä tulee?", hän jatkoi haaveileva ilme vaaleilla kasvoillaan. "Molemmat vanhemmat ainakin on temperamenttisia, että tuskin mitään lötköpötköä. Ja molemmat on kans sellasia potentiaalisia estetykkejä. Ja niin kauniita..."

Salman uppoutuessa täysin aatteisiinsa minä suin puhtaaksi Siken kermatoffeen värisen karvapeitteen. Eilisen klippauksen jäljiltä ponin karva tuntui kyljistä vielä oudon lyhyeltä ja karkealta. Olin tänäkin vuonna päätynyt klippaamaan tamman, sillä en jaksanut jälleen ryhtyä talviseen kuivatusshowhun. Näin pääsimme molemmat helpommalla, vaikka Kasper olikin mutissut nyt tarpeelliseksi käyvän loimituksen lisäävän entisestään hänen kohtuutonta työkuormaansa. Itse en kuitenkaan tuntenut sääliä tallin apupoikaa kohtaan, vaan nautin Siken sporttisemmasta olemuksesta. Karvan lyhenemisen myötä se näytti jälleen jotenkin virtaviivaisemmalta. Ei se vieläkään yltänyt gasellimaiseen sirouteen mutta ainakaan se ei näyttänyt enää mammutin ja virtahevonen rakkauden tuotokselta.

"...virtahevolta! Anteeksi nyt vaan Bonnie-kulta, mutta sä et kyllä näytä nyt yhtään kisaponilta", Salma pälätti edelleen. "Kuinkahan paljon se tästä vielä levenee?"
"Hankala sanoa", kohautin olkapäitäni, kumartuen samalla putsaamaan Siken kavioita. " Sikke ainakin oli ihan järkyttävä pallo. Mut se on kai aika yksilöllistä."
"Nii", tyttö nyökytti. "Pitää sit miettiä kans millon me siirretään Bonsku aittaan, nii sillä on siellä sitten enemmän tilaa. Huh, varsoispa se jo!"
"Hetki pitäs siun vielä malttaa", virnistin leveästi. "Se minuu harmittaa, että missasin sillon aikanaan Siken synnytyksen kokonaan. Se tosin varso ilman mitään varotusta keskellä päivää. Mut onneks kaikki suju hyvin."

Vertaillessamme poniemme tiineysoireiluja varustan samalla Siken. Vuonis tuntuu saaneen vähenneen turkin myötä myös lisää virtaa; se ei malttaisi millään seisoa aloillaan, vaan häslää ympäriinsä. Viereisen karsinan Bonniekin näyttää jo varsin malttamattomalta - se tuntui jo kiivaasti odottavan pääsevänsä taas kirmailemaan vapaasti ilman suurentunutta mahaansa.
"Meetteks te maneesiin?", Salma huikkaa Bonnien nahkaiset suitset olallaan. "Mietin et me mentäs taas maastoon kävelemään. Joku pikku lenkki vaan"
"Mjoo, ajattelin et treenattas vähän taas kouluvääntöä", totean painaen mustan kypärän päähäni. Kurkotan ottamaan pitkän koulupiiskan käytävältä. "Mut me voitas oikeestaan tulla kävelemään alkulämpät maastoon, jos seura vaan kelpaa."

"Joo, tottakai!", Salma tokaisee iloisesti. "Pistän tälle vaan ne suitset, nii mekin ollaan valmiita. Ei tässä uskalla enää pelkällä riimulla talutella, kun Bee on jo ihan täynnä virtaa"
Kun brunette oli kimon poninsa kanssa valmis, suuntasimme me yhdessä tallipihalle. Ponitammat vaikuttivat kumpikin varsin vireiltä, eikä ympäärinsä pyörivä, viiltävän kylmä syystuuli auttanut asiaa. Ei kulunut kuitenkaan kuin hetki, kun sukelsimme jo metsän suojaan. Polkua ympäröivät, alastomat lehtipuut eivät juurikaan tuoneet helpotusta syysmyrskyyn, mutta pian meidät ympäröivät, suuret kuuset sen sijaan toimivat kelpo suojana. Siken satula narisi ja sen raudoitetut kaviot kopisivat vasten hiekkatietä. Oli hiljaista lukuunottamatta korppien kaukaista raakkumista.

"Sä et vissiin osallistu ratsastuskoulumestaruuksiin?", Salma katkaisi hiljaisuuden taivallettuamme vielä hetken. Tytön kasvoille oli noussut jo kevyt puna kävelemisestä.
"Ei, kun en saanu miun työvuoroja sumplittua", harmi kuultaa äänestäni. "Nakkihelvetti ja Haades, siehän tiiät." Olisin kovin mielelläni startannut kisoissa, mutta todennut sen pitkän pohdinnan jälkeen mahdottomaksi. Ei minulle olisi tainnut kyllä olla ratsuakaan.

"Höh", tyttö hymähtää. "Mua jo jännittää miten mulla ja Lemonilla menee. Tai siis, onhan se ihan erilainen kun Bonnie"
"Noo, hyvin se menee!", hymyilin kannustavasti ja kumarruin sipaisemaan Siken pitkäksi kasvanutta, mustavalkeaa harjaa. "Kisoista puheen ollen, pitäs tää harjakin taas leikata"

Kävelylenkkimme sujuu kuin hujauksessa ja aivan liian pian olemme jo maneesin nurkilla.

"No, jatketaan sit yläkerrassa", huikkaan tallille päin kääntyvälle Salmalle. "Kai sie oot vielä siellä noin tunnin päästä?"
"Missäs muuallakaan", tyttö nauraa. "Varaan sulle paikkaa!"
"Joo, ja kato että miulle jää niitä pullia jos Tuulia tuo", huudan vielä jo kauemmas ehtineelle Salmalle. "Se sano eilen tuovansa"

Maneesilla aika vierähtääkin yllättävän nopeasti, kun keskitymme Siken kanssa jälleen kerran hiomaan takaosan työskentelyä puomeja hyväksikäyttäen. Olin ottanut Annen valmennuksen vinkit tosissani käyttöön ja tulostakin tuntui tulleen. Ainakin viime tiistain estetunnilla Piritta oli kehunut Siken takaosankäytön parantuneen ja menon näyttäneen muutenkin paremmalta. Itsekin olin huomaavinani pientä muutosta parin kuukauden takaiseen. Olin suunnitellut, jos saisin aikatauluihini mahtumaan vielä ainakin yhdet estekisat ennen joulua, mutta yksi koulustarttikin olisi hyvä saada.
Treeneihin tyytyväisenä palasimme takaisin tallille. Pikaisesti hoidin Siken kuntoon, kävin heittämässä sen ponitarhaan ja ampaisin sitten oleskelutilaan nauttimaan ansaittua korvapuustia. Illan voisinkin viettää tallin uusia juoruja kuunnellen. Niitä varmasti riittäisi uusien hoitajien ja hoitajavaihdosten myötä, mutta mihinkäs minulla olisi kiire tässä valmiissa maailmassa, pulla toisessa ja kaakaomuki toisessa kädessä.

[Ilona]

COMEBACK

Rämmin kuralätäkköjen valloittaman parkkipaikan läpi ja ohitin tarhat vilkaisten niitä. Tarhojen vierestä mentyäni en voinut olla huomaamatta uusia hevosnaamoja, jotka pällistelivät minua mennessäni ohi. Piha kuitenkin näytti samalta kuin kaksi vuotta sitten. Pala tarttui kuitenkin kurkkuun, kun huomasin, ettei Pellan nimi komeillut yhdessäkään aitan ovissa. Mitäköhän on tapahtunut..? mietin. Työnsin kysymyksen pois mielestäni ja keskityin magneettiseen voimaan joka tuntui aina vetävän itseäni Seppeleen tallin puoleen. Miten mä aina päädyn takaisin tänne, vaikka ajattelin että tää ois tässä, pohdiskelin ajatusta joka samalla huvitti että hämmensi.

Kai se alkoi siitä, kun päätin katkaista pitkän hiljaisuuden joka oli vallinnut mun ja Sebeläisten välillä lähdettyäni Seppeleestä reilu kaksi vuotta sitten. Häpeän puistatus värähteli mieleni läpi, kun muisto palautui mieleeni. Olin vain lähtenyt, ilman hyvästejä. No, kuitenkin uteliaisuuteni Seppelettä kohtaan on noussut viimeaikoina ja päätin ottaa yhteyttä Pipsaan. Uskoin tytön käyvän vielä tallilla ja halusin häneltä kuulla Seppeleen kuulumisia. Niitä sainkin ja kuulevani lisää halusin entistä kovemmin palata. Muistelen keskustelua jossa Pipsa kertoi hoitajahauista ja yritti houkutella palaamaan. Olin epäröinyt ja vedonnut surkeaan ajankäyttööni, mutta silloin Pipsa oli tarjonnut jotain vielä houkuttelevampaa. Siken hoitajan pestin.

Ja niin astuin tänne tutun hevosen paskan tuoksuiseen talliin. Tallissa oli kova kohina, kun tunnille valmistautujat puunasivat ratsujaan. Virnistin, mutta pidin katseeni maassa kun selvitin tieni oleskeluhuoneeseen vieviä portaita kohti. Halusin vasta oleskeluhuoneessa esitellä itseni muille ja moikata vanhoja tuttuja. Se jostain syystä jännitti mua tosi paljon. Huomasin Annen kurtistavan kulmia, kun tervehdin häntä mennessäni toimiston ohi. Se sai minut entistä hermostuneemmaksi. Entä jos en pääsekään takaisin porukkaan, joka on todennäköisesti täynnä uusia kasvoja? Mitä jos vanhat tallikaverit ajattelee mua tyhmänä tuuliviirinä joka palaa Seppeleeseen ja katoaa hetken päästä? Hengitin syvään ja vannoin itselleni, etten ikinä enää katoaisi täältä kuin tuhka tuuleen, samalla kun avasin oleskeluhuoneen oven. Astuin sisään, mutta pysähdyinkin ovensuuhun, kun huomasin ihmisten katseiden kääntyvän muhun, niin kuin yleensä kun joku tuli huoneeseen. Meinasin jo kiusaantuneena kääntyä takaisin, paitsi tuttu ääni katkaisi epäröintini.

- Ilona? Ootko se sä? näin Salman huikkaavan muiden yli.
- Häh Ilona? Mitä sä täällä? kuului Claran utelias hihkaisu.
- Heei mä muistan sut! Robert huudahti huvittavasti.
- Hahha mäkin teiät, naurahdin ja tunsin itseni heti rennommaksi.
- Nonni tervetuloa takasin, Pipsa iski silmää ja se ei jäänyt muilta huomaamatta.
-Jaaha tuus tänne! Mikä on homman nimi? Fiia kutsui virnuillen, samalla tehden hänen ja Britan väliin tilaa mulle sohvalta.
- Apua mistäs alottaisin! Nooo.., lähdin säteillen selostamaan heille viimeaikaisia tapahtumia.

Oleskeluhuoneessa oli vieraita kasvoja, jotka kuitenkin uteliaina kuuntelivat minua. Sain myöhemmin heidän nimet selville, Tuulia, Cella ja Kasper. Tuli hyvä ja lämmin mieli, kun tuntui että olinkin tervetullut päinvastoin ajatuksiani. Sain pikkustoorini selitettyä ja hymyilin leveästi.

- Mones comebackki tää onkaan sulla Ilona? Neljäs? Viides? kiusoitteli Lynn ja sai meidät nauramaan.
- En oikeastaa pysy laskuissa mukana, toivottavasti vika, totesin häpeillen mikä huvitti muita.

Sain kuulla muidenkin kuulumisia, Salma kertoi innoissaan Bonnien tiineydestä, muut Pirittan järjestämästä Halloween tapahtumasta ja vaikka mistä. Pää meinasi mennä sekaisin informaation paljoudesta, mutta yhden asian tajusin itsekseni. Olin missannut paljon, mutta tunsin onnea tästä paluusta. Olisin voinut jäädä höpisemään muiden kanssa tuntikausiksi, mutta Pipsa totesi että nyt on mun aika tehdä tuttavuutta Siken kanssa. Jätimme Pipsan kanssa oleskeluhuoneen taaksemme ja kävelimme portaat alas melkein suoraan Siken karsinalle. Poni kohotti päätään ja hörähti tuttavallisesti Pipsan nähdessään. En voinut olla huomaamatta Topia Siken vastapäisessä karsinassa ja tervehdin entistä hoitohevostani.

- Noni jos käydään perusjutut tässä läpi ja pääsette vähän tutustumaan? Pipsa ehdotti ja ojensi harjaa johon tartuin.

Pipsa meni karsinaan edeltä ja silitti tammaa hellästi ennen kuin sitoi sen riimunnarulla karsinaan. Pipsa harjasi ponin toiselta puolelta ja minä toiselta. Tyttö kertoi ponistaan vinkkejä, kuten sitomaan Siken karsinaan ja solmimaan solmun kunnolla, sekä kurakeleillä varautua ponin pesuun sen piehtarointifetissin takia. Kuuntelin tarkkaan, mutta keskityin ponin sukimiseen. Että tuntuikin hyvältä olla taas hevosten kanssa tekemisissä. Vuoden sisällä olin ratsastanut ehkä muutaman kerran, mutta elättelin toivoa, että ne taidot olleet päässeet ruostumaan. Sikke näytti varsin tyytyväiseltä saamaansa huomioon ja antoi kiltisti meidän puhdistaa kaviot. Tamma vaikutti eloisalta ja luotettavalta, pidin siitä.

- Mitäs sitten? kysyin reippaana.
- Mietin tässä, että voitaisiin mennä kentälle ja voisit kokeilla Sikkeä, Pipsa ehdotti.
- Aijjaa voi ei, en ottanut mitään ratsastuskamoja mukaan, voihkaisin viitaten tallitennareihini ja ajatellen kypärää joka lojui huoneeni nurkassa.
- Ilona ei tallille tulla tennareissa, Pipsa heristi sormea pilke silmäkulmassa.

Naurahdin ja lupasin kiltisti parantaa tapani. Haimme Siken varusteet satulahuoneesta ja teimme yhteistyötä varustaessamme ponin. Oli mukavaa, ettei Pipsa jättänyt minua taka-alalle katselemaan eikä toisaalta antanut minun tehdä piikamaisesti kaikkea. Halusin kuitenkin olla avuksi. Niinpä päätin ehdottaa, että jäisin siivoamaan Siken karsinan ja tulisin kentälle katselemaan vasta sitten. Pipsa hyväksyi ehdotuksen ja pisti kypärän päähän samalla kun talutti Siken karsinasta ulos. Muistin yhä hyvin missä lantala ja kottikärryt sijaitsivat joten kävin nappaamassa kotsarit ja talikon ja rupesin hommiin. Heitin vähäiset lantapallot vikkelästi kottikärryihin ja kiikutin ne lantalaan. Lantalasta suunnistin suoraan kentälle.

Samassa sain tekstiviestin äidiltä, joka lupasi hakea minut tallilta vartissa jos olisin valmis. Kirosin mielessäni ajokortittomuutta näin täysi-ikäisenä, mutta vastasin äidin viestiin myöntävästi. Pääsin kentälle, joka oli yllättävän hyvässä kunnossa vielä tässä vaiheessa vuotta. Huomioni kiinnittyi heti hyvin työskentelevään ratsukkoon, Pipsaan ja Sikkeen. Sikke kulki kauniisti muodossa, kun ratsukko ravasi ohitseni. Vuosien työn ja yhteistyön huomasi heti. Haikaillen nojasin aitaan ja vain tuijotin ratsukkoa. Aika vilisi nopeasti ja ratsukko juuri käveli ohitseni, että ehdin ilmoittaa pahoitellen Pipsalle, että lähtisin jo. Hän nyökkäsi ja sanoimme heipat ja samaan aikaan näin jo äidin punaisen auton kulkevan kentän viereistä autotietä. Kävelin vastahakoisin askelin parkkipaikalle, mutta mieleni oli onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Tätä olin kaivannut.

1HM näin =)

[Ilona]

KURAKELI



2HM Illan pimentyessä hain sateeseen kyllästyneen Siken talliin ja tamma oli tietenkin jalkoja myöten kurassa.
(Voikamala tajusin ettei hevonen taida pystyä kävellä noin.. XD No harjottelen ja keskityn kans ettei Ilonan naama näytä joltain helvetin jenkkimuikkelin pärstältä niinkuin nyt.)

[Ilona]

JOULU



3HM Ennen kuin Sikke ehti napata piparin mun kädestä, tarkoitus oli toivottaa rauhallista joulua Seppeleen väelle Siken kaitsijoilta!

[Pipsa]

09.01.2016 - Sata ovea, tuhat tietä tulevaisuuteen

Pakkanen polttaa poskiani. Kylmä viima tuntuu purevan luihin ja ytimiin asti, sormet ovat jo lähes tunnottomat. Yskähdän kuivasti.

"Onko keuhkot jo paremmat?", punapäinen Fiia kysyy. Samalla hän irroittaa kilahtaen riimunarun Elmon riimusta. Pärskähtäen ruuna lähtee laahustamaan kohti aidan vierellä lojuvaa heinäkasaa. Punaiseen toppaloimeen kääritty Venna mulkaisee ruunaa pahasti.

"Vähän joo, tai itseasiassa aika paljonkin. Nyt pystyy jo hengittämäänkin.", virnistän. Joulukuun viimeiset viikot, tai oikeastaan lähes koko pimeän kuukauden, olin vain lojunut kotona sohvalla keuhkokuumeen kourissa jaksamatta liikahtaa suuntaan tai toiseen. Joulu ja uusi vuosi olivat vilahtaneet ohi kuin varkain, kummastakin oli mielessäni vain lasisen hauras muisto. Oikeastaan koko viime vuosi tuntui vain kaukaiselta muistolta.

"Eipä toisaalta tarvinnu ainakaan olla jouluna Nakkihelvetissä. Tai edes uutta vuotta. Oishan se tietty jos uusi vuosi ois jo alkanut helvetissä", höpisen punapäälle, narun päässä seisoskelevan Siken jo vilkuillessa minua levottomana. Naurahtaen Fiia raottaa meille porttia, josta sujahdan vuonohevosen kera ulos. Kolmisin kiiruhdamme pakkasta pakoon sisälle talliin, Fiian paljastessa muutamia yksityiskohtia Tapin kanssa jakamastaan kaljoittelu hetkestä.

"Pirre hei, tiiätkö onko maneesissa paljon porukkaa?", huikkaan Ransun karsinasta käytävälle ilmestyvälle Pirittalle. Pyöräytän energisen oloisen Siken sisälle omaan karsinaansa.

"En usko, kun mä kävin siellä, niin se oli tyhjillään", nainen toteaa väsyneen näköisesti hymyillen. Nyökkään. Kääntyessäni joudun komentamaan ärähtäen Sikkeä, joka yrittää livahtaa ohitseni käytävälle. Pakkanen yhdistettynä kevyempään liikuntaan oli selkeästi kerryttänyt poniin liikaa turhaa energiaa; jo paikallaan seisominen tuntui olevan sille liian haastavaa. Mahdollisimman nopeasti varustan ponin - mitä nopeammin se pääsisi työskentelemään ja purkamaan energiansa, sitä parempi. Ja toisaalta takaraivossa tuntuu myös ahdistus illan työvuorosta, jota ennen olisi kerettävä vielä hoitamaan juoksevia asioita.

Avatessani tallin ulko-oven ja kohdatessani kylmän viiman, kiitän mielessäni ylempää tahoa tallin vieressä kohoavasta maneesista. Viima saa Sikenkin pörhistämään turkkiaan ja hidastamaan tahtiaan. "Nössö. Ja norjalainenkin muka olevinaan, pyh..."

***

Ja siinä makaan maassa tuijottaen maneesin kattoa hiekan maku huulillani. Vuoden ensimmäinen ratsastus, vuoden ensimmäinen putoaminen, hienoa! Kylmässä hiekassa maatessani ajatus uuden vuoden kääntymisestä realisoituu mielessäni. Uusi vuosi toi mukanaan uudet mahdollisuudet - sata ovea, tuhat tietä. Ovet on tehty avattavaksi ja tiet tallattavaksi, kuin myös elämä elettäväksi.

Mutta entä kun ajatus uudesta vuodesta ja uusista mahdollisuuksista ei tunnu hyvältä vaan se tuntuu pelottavalta, toivottomalta. Entä jos toistankin vain samat virheet? Entä jos kaikki työ valuukin hukkaan? Entä jos mikään ei muutu vielä tänäkään vuonna? Entä jos koko vuosi onkin pelkkää hiekassa makaamista? Mitä sitten?

Mutta entä jos vääriä teitä ei olekaan, on vain teitä jotka meidän on tarkoitus kulkea? Entä jos jokainen tie onkin opetus? Ja eikö aina olekin mahdollista muuttaa suuntaa? Ja ennen kaikkea, eikö hiekasta voisi aina nousta?