|
|
Post by Pipsa on Mar 1, 2014 18:40:31 GMT 2
1.3.2014 - 6 vuotta Seppeleessä
Kun annat kaikkesi, se ei koskaan ole liian vähän
Posliinimukin pinta polttelee käsiäni. Kaakaon pinta höyryää, tuoksun ollessa huumaava.
"Miten pitkään Pipsa sä oot oikein käyny täällä? Siis Seppeleessä?", Britan kysyvä ääni tunkeutuu läpi ajatuksiini. Hätkähdän ja kohennan asentoani tummansinisellä sohvalla.
"Tasan kuusi vuotta tänään", hymyilen kiristäen alas valahtanutta poninhäntääni. "Ajatella, että siitä on jo niin pitkä aika! Tuntuu ihan kun mie oisin vasta eilen tullu tänne ekaa kertaa, mut toisaalta taas siitä tuntuu olevan niin kauheen pitkä aika"
"Sähän hoisit sillon... ööö... sitä vuonista?", tyttö muistelee, yrittäen kaivaa nimeä päästään.
"Joo, Berttiä", nyökkään. Hetkessä uppoudun muistojeni syövereihin.
Olimme vasta muuttaneet uuteen kaupunkiin. Olin aloittanut ylä-asteen. Voi, kuinka kaikki oli ollut niin uutta! Vuonna 2008, helmikuussa oli lunta ollut paljon. Valkeat kinokset olivat peittäneet tallille vievää tietä, jota ei oltu auratttu. Lumessa olin kahlannut Seppeleeseen ensimmäistä kertaa. Olin jännittänyt koko yön niin, etten ollut saanut nukuttua kuin pari silmäystä. Perhoset hakkasivat mahaani ja käteni tärisivät. Mutta kun olin astunut talliin, oli jännitys kadonnut. Berttiin rakastuin heti ensisilmäyksellä. Se oli ollut niin kaunis ja herttainen, oikea herrasmies. Parempaa hoidokkia en olisikaan voinut saada.
Minun ja Bertin yhteinen aika oli ihanaa. Bertin kanssa pääsin osaksi Seppelettä, tutustuin uusiin ihmisiin, sain ystäviä ja kehityin hurjasti niin ratsastuksessa kuin muussakin hevosiin liittyvässä. Saisin ikuisesti olla kiitollinen siitä, että Lilly-Marie valitsi juuri minut, kokemattoman keltanokan, hoitamaan silmäteräänsä. Ilman sitä en minä olisi tässä.
Valitettavasti minun ja Bertin yhteinen aika kesti vain hieman päälle vuoden. Rakkaan hoidokkini lähtö oli niin kova paikka, että hetken jopa harkitsin hevoshommista luopumista. Bert oli ensimmäinen hevonen, joka oikeasti merkitsi minulle paljon. Mutta luopuminen opetti minulle paljon. Se opetti olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla juuri nyt oli. Se opetti, että kaikella oli alkunsa ja loppunsa. Se opetti, ettei mikään ollut ikuista.
Vuonna 2008, toukokuussa, aloitin hoitamaan myös Pampulaa. Pientä shetlanninponitammaa hoidin marraskuuhun 2010 asti, siis noin kaksi ja puoli vuotta. Kujeileva pikkuponi toi piristystä päiviini hauskoilla tempauksillaan. Sen avulla tutustuin myös Nanaan, josta tuli pian paras ystäväni. Lukuisia kertoja kiisimme ponikaksikon kanssa pitkin metsiä, sekä jaoimme niin ilomme kuin surummekin. Olimme olleet erottamaton kaksikko. Tieni Pampulan kanssa erosi pituuteeni. Vaikka olen edelleenkin varsin lyhyt, en silti enää silloinkaan ollut enää pikkuponikokoa. Niinpä oli luonnollista luopua Pampulan hoitamisesta ja keskittyä isompiin kaviokkaisiin.
"Millos muuten Sikke tuli sulle?", Britta kysyy.
Ja joulukuussa toteutui suurin unelmani, kun ensimmäinen ikioma ponini, Sikke, muutti Seppeleeseen. Jo vuosia olin kinunnut omaa ponia vanhemmiltani, mutten en ollut saanut lupaa. Ja ihan hyvä niin, sillä olinhan vielä melko kokematon ja nuori. Olin jo hieman luopunut ajatuksesta itsestäni hevosenomistajana, kun sain kuulla tuttavaltani myynnissä olevasta ponista, joka olisi kuulema juuri täydellinen minulle.
Kinuttuani ja rukoiltuani vei isäni minut koeratsastamaan vuonohevosta. Ja jo ensimmäisestä silmäyksestä kermanvaaleaan tammaan olin myyty. Koeratsastus ei mennyt nappiin, vaan Sikke paahtoi menemään eteenpäin, minun istuessa hämmentyneenä selässä. Mutta vaikka järki sanoi toista, päätin luottaa sydämeeni ja ostaa tuon vireän, paikoittain hieman haastavankin tamman itselleni. Ja päivääkään en kyllä ole katunut.
Tai no, ehkä olen joskus. Ei minun ja Siken yhteinen taival aina ole yhtä onnea ollut. Meillä on ollut omat ongelmamme, mutta kuten sanotaan, "se joka katsoo tähtiin, lyö usein varpaansa". En olisi silloin voinut ikinä uskoa, että vielä jonain päivänä me oikeasti kisaisimme menestyen helppoa A:ta, tai että meillä joskus ihan oikeasti olisi useampia sijoituksia metrin luokasta.
Siken kanssa me tähdätään korkealle. Toki tiedostan sen, että se ei rakenteellisesti pysty ihan kaikkeen, mutta omalla tasolla me pyritään jatkamaan kisaamista ja saamaan parempia tuloksia. Mutta meidän mottona on, "Et koskaan tiedä rajojasi, ellet ylitä niitä".
Siken rinnalle tuli kesäkuussa 2012 Rotta, kaltoinkohdeltu ja vähän reppana ruuna, jota lupauduin kuntouttamaan. Alkuun minun oli tarkoitus työskennellä Rotan kanssa vain syksyyn asti, mutta kun homma ryhtyi sujumaan niin hyvin, niin päädyin jatkamaan ruunan kanssa. Rotankaan kanssa ei elämä aina ole ollut yhtä ruusuilla tanssia, mutta jokainen päivä on ollut antoisa. Rotan kanssa olen oppinut kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta. Sinisilmästä on tämän liki kahden vuoden aikana tullut minulle hyvin rakas. Se tuo hyvin vaihtelua tuttuun ja turvalliseen Sikkeen. Ainakin kuvitelmissani saisin Rotasta kivan kaverin kisoihinkin, mutta se päivä olisi vielä kaukana tulevaisuudessa.
Hetken päästä olen seisomassa tallipihalla. Kuuntelen talitinttien laulua ja vedään syvään henkeen raikasta ilmaa. Aavistus kevättä on jo näkyvissä, kun vihreä kaistale maata paljastuu lumivaipan alta. Metsän laidalla puut huojuvat tuulessa.
En olisi ikinä uskonut, että vielä kuuden vuoden päästäkin minä olisin tässä. Seisomassa samalla tallipihalla. Niin paljon oli muuttunut. Minä itsekin olin vanhentunut ja viisastunut. Hiljaa katselen tallille johtavaa tietä, joka on jo sulanut lumesta.
Tie ei kerro kulkijalle mitä tien päässä odottaa. Mutta tämä tie oli ollut erinomainen valinta. Toivottavasti seuraava olisi edes lähes yhtä hyvä.
|
|
Kirsikka
Perustallilainen
Posts: 215
Koulutaso: HeA
Estetaso: 110cm
|
Post by Kirsikka on Mar 25, 2014 15:48:38 GMT 2
25.03.2013 Juoksutusta
Sikellä oli tänään vähän rennompi päivä, joten juoksutin sen vain kaikissa askellajeissa. Kuitenkin niin että tamman energiat eivät pakkautuisi seuraavaan rankempaan päivään. Päivä oli pilvinen ja saimme kestää lyhyitä sadekuuroja pitkin päivää. Sadeloimi päällä sade ei tuntunut Sikkeä haittaavan, kun vein sen loppupäiväksi laitumelle. Pystyharjan kirmaillessa ponikavereidensa kanssa siivosin sen karsinan, ja pesin kaikki suojat. Jokakeväiset kurakelit olivat nimittäin tehneet selvää puhtaimmistakin pinteleistä. Joten tekemistä riitti. Kesää odotellessa...  36 HM
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Post by Pipsa on Jun 22, 2014 14:38:59 GMT 2
22.06.2014 - The rain sounds like applause
"Onhan meillä kaikki nyt mukana...", mumisin. Käteni tuntuivat hikisiltä ja kurkussa tuntui olevan jonkinlainen tukos. "Satula? Laitoithan sie sen meiän edustushuovan? Sen WEGA:n tummansinisen, jossa on se pinkki raita? Entäs suojat? Ja sitten..."
"Pipsa hei", Kirsikka keskeytti minut huvittunut hymynvire kasvoillaan. "Tsekkasin sen listan jo kolmatta kertaa läpi. Kaikki on mukana. Ja hei, se on vaan yks valmennus ja sie oot jo syöny siun kynnet ja repiny hiukset päästäs"
"No mutkun...", aloitin Kirsikan taas keskeyttäessä minut.
"Nyt sie Pipsa kiipeet kuulee tuonne autoon ja vedät syvään henkeä. Ootas, lanaas näitä miun kuulokkeita ja pistä kännykästäs musiikki soimaan. Ja yritä ees vähän rentoutua, niin mie pakkaan Siken autoon"
Kirsikan käskyä totellen hyppäsin auton kyytiin ja tungin kuulokkeet korviini. Ponin hoitajani oli kyllä painonsa arvosta kultaa. Tuhahdellen pistin musiikin kännykästäni soimaan.
"Relax, take it easy
For there is nothing that we can do"
Pieni hymy kohosi jännittyneille kasvoilleni tunnistaessani kappaleen. Kuinkas sopivasti sattuikaan. Kappaleen kertosäkeen mukaana innostuin hoilaamaan kurkku suorana mukana.
"Pipsa mie ne tiennykkään että sie kuuntelet tätä", Kirsikka virnisti hypähtäen takapenkille istumaan. "MIKA:han tää nyt oli? Vai?"
Nyökkäsin vastaukseksi, luoden nopean vilkaisuun autoon kuskin paikalle istahtavaan isääni.
Hitaasti kiihdyttäen auto lähti liikkelle, maisemien vilahdellessa ohitsemme nopenevalla tahdilla. Peilistä vilkaisin vielä mukana keikkuvaa tummansinistä hevostraileria, ennen kuin syvennyin Kirsikan kanssa keskusteluun kesäsuunnitelmista.
Matka Syrjäkulman tallille kesti hieman yli kolme varttia. Nimensä mukaisesti talli oli, no jos ei aivan jumalan selän takana, niin ainakin huitsin Nevadassa. Sydän pamppaillen odotin kunnes isäni sai parkkeerattua auton liki tyhjälle parkkipaikalle, manaten samalla miksi olin edes lähtenyt valmennukseen. Ulkopuoliset valmennukset saivat minut aina alussa repimään hiuksiani ja vannomaan, etten koskaan ikinä enää osallistuisi mihinkään vastaavaan - ennen valmennusta onnistuin aina luomaan päähäni pahimman luokan skenaaron. Nytkin pystyin jo sieluni silmin näkemään, kuinka Sikke viilettäisi pian pitkin tallipihaa.
Hermostuneesti viskasin oven kiinni perässäni. Se päästää kumean paukahduksen. Kirsikan avustuksella laskin trailerin lastaussillan ja peruutin ponini ulos trailerista. Sikke onneksi oli niin rautahermoinen elukka, ettei sitä saaneet hermostumaan pitkätkään matkat tai vieraat paikat, vaan nytkin se tuijotti minua laamamaisen rauhallinen ilme naamallaan, mutustellen samalla viimeisiä heinänkorsiaan. No, ainakin jompikumpi meistä osasi olla kuin viilipytty. Harmi vain, etten se ollut minä.
"Moi!", tutun kuuloinen ääni huikkasi. Nopeasti käännyin ympäri, tuijottaen hetken edessäni seisovaa naista. Hymyä kasvoilleni kooten puristin naisen kättä.
"Hille Rantala", punahiuksinen, hiukan alle kolmekymppinen nainen esitteli itsensä.
"Pipsa Hänninen", hymyilin takaisin. Toisessa kädessä puristin salmiakkikuvioitua riimunnarua tiukasti. Se jättää kevyen painauman vaaleaan ihooni.
"Sä voit tuoda sen ponin vaikka tonne Snuffen paikalle... Tai ehkä mä näytän missä se on", nainen selosti väläyttäen samalla minulle kirkkaan hymyn. Hän hymyili niin, että vaaleanpunaiset ikenet paljastuvat.
Seuraava järkevä ajatukseni palaa päähäni vasta kun istun Siken selässä kentällä.
Valmennukseen on tulossa ilmeisesti kaksi ratsukkoa lisäkseni, minun ikäiseni blondi sporttisella ruunikolla ratsuponilla ja vanhempi nainen hieman pyöreähköllä suomenhevosella, jonka upea liinaharja oli solmittu verkkoletille. Kumpikin oli ilmeisesti tallin asiakkaita, tai ainakin niin päättelin heidän tottuneen näköisistä otteistaan. Kaksikko tuntui myös tuntevan toisensa, ainakin päätellen heidän jatkuvasta puheen sorinastaan. Alkaa satamaan hiljaisesti tihkuttaen.
Hetken jutustelua kuunneltuani palautan ajatukseni takaisin ratsastukseen ja ryhdyn verryttelemään Sikkeä kuten aina ennenkin. Ensimmäiseksi alan taivuttelemaan ponia suurilla kaarevilla urilla, joita ryhdyn tämän jälkeen tekemään myös rennossa hölkkämäisessä ravissa. Uralla teen myös siirtymiä, pyrkien saamaan Sikkeä hyvin avuille. Suurella pääty-ympyrällä otan vielä lopuksi reipasta laukkaa antaen ponille tilaa nousemalla kevyeeseen istuntaan.
"Noniin, onkos hepat nyt verrytelty?", Hille huikkaa, kantaen sinivalkeaa puomia kentän halki. "Mä vähän kattelin teidän menoa ja näytti kaikilla ihan kivalta, hepat tuntuu kaikilla olevan ihan reippaina huolimatta tästä lämmöstä"
"Noniin, alotetaan tekemään vähän verryttelyä noilla kahella ristikolla..."
Sikke tuntuu esteillä hyvältä ja se hyppää mielellään huolimatta sateesta. Kaikkein terävin särmä sen hypyistä tuntuu tänään kuitenkin puuttuvan. Valmentajana Hille osoittaa olevansa varsin pätevä, jakaen minulle ja Sikelle varsin hyviä vinkkejä.
"Teillä meni kyllä tosi kivasti. Sikelle just tällänen rata sopii hyvin, se kun on tollanen nopee ja ketterä poni. Sulla itellä toimi istunta kanssa aika hyvin ja huomaa kyllä, että sä oot ratsastanu Sikellä pitkän aikaa, teillä yhteistyö toimii hyvin. Vähän sun pitäs kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että muistat hengittää ja et ala sähläämään mitään, vaikka Sikke vähän jäiskin hitaaks. Esimerkiks tossa okserilla huomas hyvin, että siinä tuli tiputuksia ihan vaan sen takia. Sit kun sä istuit vaan ihan rauhassa ilman turhaa säätämistä, niin Sikkekin tuli sinne esteelle paljon paremmin. Mut tiet sä ratsastit kyllä tosi nätisti ja yleisestikin teidän meno oli siistin näköstä. Sikke vaan tartteis vähän enemmän tarkkuutta hyppyihin"
Hillen annettua palautteensa valmennuksesta ryhdyn jäähdyttelemään Sikkeä pitkän kaavan mukaisesti, huolimatta sateesta, joka on kiihtynyt vain entisestään. Kun jäähdyttelyt on hoidettu pois alta, käyn huutaisemassa hien pois ponista pesuboxissa. Vielä huolellinen kuivaus, loimitus ja juottaminen, ennen kuin pakkaan ponin takaisin traileriin Kirsikan avustuksella.
Edes yhä jatkuva, minut jo läpimäräksi kastellut sade ei saa pyyhittyä tyytyväistä hymyä kasvoiltani.
|
|
|
|
|
|
Post by Pipsa on Jun 25, 2014 9:41:32 GMT 2
25.06.2014 - Valmennuksen jälkipuintia
Sikke kääntyy päätään ravistaen katsomaan minua suurilla pähkinänruskeilla silmillään.
"No moi söpöläinen", naurahdan ja ojentaudun taputtamaan tamman vaaleaa kaulaa. Poni värisyttää korviaan, muistuttaen hetken ajan enemmän alpakkaa kuin ponia.
"Mitäs jos mentäs vaikka maastoilemaan pitkästä aikaa, yhym?", pohdiskelen kiinnittäen riimunarun ponin tummanpunaisiin päitsiin. Itikoiden koko ajan kovenevasta ininästä huolimatta kuulen kaukaa iloisen huikkauksen, Salma lähestyy ponitarhaa kädessään olevaa salmiakkikuviosta rimunarua pyöritellen.
"Moi! Ettekös käyneetkin sunnuntaina siellä valmennuksessa?", nuori nainen hihkaisee iloisesti.
"Joo käytiin. Sikke oli oikeesti tosi kiva ratsastaa, se kuunteli tosi hyvin ja hyppääminenkin onnistu", kerron hymyillen. Annan Siken jatkaa nurmikon hamuamista.
"Kiva! Oliko se valmentaja, Hillehan se oli, hyvä? Ajattelin, että olisi joskus kiva käydä Bonnienkin kanssa Seppeleen ulkopuolisessa valmennuksessa."
"Joo, Hille Rantala. Se omistaa sen Syrjäkulman tallin kaupungin toisella laidalla. Kyllä mie ainakin tykkäsin sen opetustyylistä, tiukka mutta kuitenkin kannustava. Sillä oli kanssa tosi hyviä neuvoja mitkä toimi Siken kanssa tosi hyvin."
"Kuulostaa kyllä tosi kivalta. Me kyllä oltaisiin Bonskin kanssa vähän treenaamisen tarpeessa tämän kesän kisaamistakin ajatellen."
"Jep. Mut hei jos haluut, niin voisit tulla Bonnien kanssa samalla kyydillä valmentautumaan. Saisin miekin samalla matkan ajaksi panikointi seuraa, kun Kirsikkakin alkaa kohta jo tympääntymään miun jännityksen aiheuttamaan höpötykseen.", ehdotan virnistäen. Ehdotuksesta innostuneena Salma toteaa miettivänsä asiaa ennenkuin suuntaan jo Siken kanssa kohti tallia.
Vuonohevonen askeltaa rinnallani tarmokkaasti, vilkuillen kuitenkin tallirakennuksen reunalla kasvavia heiniä ahneesti. Yllättäen tallin lisäsiipi on täysin tyhjä lukuunottamatta Siken naapurikarsinassa nuokkuvaa tiikerinkirjavaa Windiä. Heti ensisilmäyksellä se oli tuonut mieleeni lasten leluina toimivat muovihevoset, kai se johtui sen harvinaisesta värityksestä. Käytökseltään se vaikutti kuitenkin olevan melko kaukana leikkien unelma hevosista, tai ainakin siltä se vaikutti tuijottaessaan meitä korvat niskaa vasten painettuina.
Tottunein ottein harjaan Siken läpikotaisin, sen nuokkuessa rauhallisesti aloillaan. Samanaikaisesti pohdin kesän kisasuunnitelmia. Siken kanssa olin suunnitellut valmentautuvani ahkerasti, sekä kisaavani aluetasolla koulua sekä esteitä. Olinkin jo Siken kanssa ilmoittautunut Seppeleeseen valmentamaan tulevan Ellinoora Hakasen opetukseen, mutta muuten suunnitelmat olivat vielä hieman auki. Toisaalta olin myös haaveillut pääseväni treenaamaan ahkerasti Rotan kanssa, kun tunnitkin olivat sopivasti tauolla. Rotan kanssa olin viime aikoina vain höntsäillyt, mutta nyt olisi viimein aika panostaa taas kunnon työskentelyyn, joten toivottavasti saisin varattua meillekin paikan jostain valmennuksesta.
"Noniin Pulla", mumisen naksauttaen kiinni kypäräni leukaremmin. "Lähetääs lenkille"
Ohjaan Siken perässäni kesäiselle tallipihalle. Korvat hörössä tamma hörähtää kauempana Akun kanssa kävelevälle Taigalle. Hymyssä suin heilautan nopeat tervehdykset tytölle, ennen kuin ponkaisen ponini selkään. Yhdessä suuntaamme metsäpolulle.
Vaikka pidinkin niin kouluratsastuksen tarkasta hiomisesta kuin esteratsastuksen vauhdikkuudestakin, kuului sydämeni silti maastoilulle.
|
|
Kirsikka
Perustallilainen
Posts: 215
Koulutaso: HeA
Estetaso: 110cm
|
Post by Kirsikka on Jul 1, 2014 20:03:58 GMT 2
01.07.2014 Pitkä kuuma kesä?
“Mä en voi uskoa että keskellä kesäkuuta satoi lunta”, Eetu harmitteli Alexia taluttaessaan.
“Eihän se mikään uutinen ole että Suomen kesä ailahtelee. Kyllä se tästä vielä heinäkuussa lämpenee”, sanon uskottelevalla äänellä läpsäisten pojan lippiksen tämän silmille.
“Miten sä osaat olla niin ärsyttävän positiivinen?” Eetu hymähtää korjaten lippansa asentoa.
“Se on lahja”, virnistän Siken pärskähtäessä riimunnarun toisessa päässä. “Sikke on samaa mieltä, eikä hevoset yleensä erehdy!”
Eetu pysäyttää Alexin päästäen minut hoidokkini kanssa ensin talliin. Alexhan ei tästä innostu, ja kuulenkin miten Eetu komentaa hoppuilevaa ruunaa odottamaan. Vien Siken omaan karsinaansa ja työnnän oven kiinni riimunnaru olallani roikkuen. Harhailen ajatuksissani satulahuoneeseen, jossa Eetu kaivaa Alexin harjapakin sisältöä. Olen niin syvällä mielessäni, että unohdan kaiken muun paitsi itseni ja mitä teen. Minut nostaa takaisin tajunnan pinnalle käsi, joka heiluu vain senttien päässä kasvoistani. Käsi kuuluu tietysti Eetulle, joka pyytää minua väistämään saadakseen hoidokkinsa varusteet takaani.
“Haluaisitko muuten lähteä meidän kanssa maastoon”, poika kysyy kääntymättä katsomaan minua.
“Joo, voidaanhan me tulla Sipsukan kanssa”, vastaan kiristäen poninhäntääni. “Mennään rannalle uittamaan niin voin jättää satulan odottamaan puunausta.”
Siken satula oli jäänyt pölyiseksi Pipsan viimeisimmän valmennuksen jälkeen, ja puhdistaisin sen mieluusti läpikotaisin ennen kuin Pipsa hyppää uudestaan.
“Alex on kyllä sen verran kuuma että mä tyydyn kahlaamiseen ja otan satulan messiin”, Eetu sanoo kääntyen satula sylissään puoleeni. “Kerro kun ootte valmiita lähtemään.”
Nyökkään pojalle vastaukseksi ja nappaan harjapakin mukaani. Alunperin suunnitelmissani oli maastakäsin työskentely kentällä tai maneesissa, mutta virkistävä uitto houkuttelee enemmän. Maasto vetää vastustamattomasti puoleensa, vaikka ulkoilma ei paahtavasta kuumudesta aaltoilekaan. Tilanteen vaatiessa pieniä suunnitelmia voi aina muuttaa...
Tallikäytävällä huomaan Pipsan taluttamassa Rottaa. Ruuna laahustaa pitkin askelin ja heilauttelee häntäänsä kavion kopseen tahdissa.
“Moi Pipsa!” moikkaan ja heilautan kättäni, jonka joudun laskemaan nopeasti takaisin ettei harjapakki tömähtäisi betonilattialle.
“Moi Kimi! Ootko menossa vai tulossa harjaamasta?” tyttö kysyy pysäyttäen Rotan muutaman metrin päähän.
“Menossa vasta”, vastaan sipaisten hiukseni korvan taakse. “Luulin että et tänään liikuta Sikkeä, vai oonko nyt sekoittanut päivät?”
“Et sie oo mitään sekoillu”, Pipsa naurahtaa. “Mie liikutan vaan Rotan tänään. Miten niin?”
“No hyvä”, sanon huokaisten. “Kun olisin menossa maastoon ja uittamaan kyseisen neidin tänään. Että onhan se ok?”
“Tietysti on! Hyvä vaan että se poni saa virkistäytyä”, Pipsa sanoo vilkaisten heilahtavaa Rottaa, joka vaihtaa painopistettään toiselle takajalalle. “Mie panikoin niin paljon sitä valmennusta, että me käytiinkin keskiviikkona maastossa jäähdyttelemässä.”
“Okei, hyvä sitten”, hymyilen ja käännyn kävelemään Siken karsinalle.
Kurkistan Siken karsinaan ja minun on pakko läpsäyttää käteni otsalle, koska tuo on tällä välin piehtaroinut itsensä pölyisen tummanruskeaksi.
“Sikke, höpsö poni!” ravistan päätäni ja käyn hoputtamassa tamman jaloilleen. “Nyt sut pitää laittaa kiinni kun et osaa pysyä puhtaana.”
Vuonis ravistaa koko kroppaansa kun laitan sen riimunnarulla kiinni. Tähän päälle tamma pärskähtää tyytyväisenä ja seisoo mahdollisimman viattoman näköisenä kun harjaan pahimmat pölyt pois. Päätän harjata vain Siken pään ja selän. Metsän hiekkatie pöllyää kuitnekin, ja uittaminen puhdistaa kaiken muun. Voisin vielä tallilla käydä ponin läpi letkulla.
Laitan Sikelle vain suitset päähän niin olemme melkein valmiita lähtemään. Käyn hakemassa kypäräni yläkerrasta. Huikkaan samalla Eetulle että olemme valmiita ja poika sanoo menevänsä jo pihalle odottelemaan. Naksautan kypärän leukaremmin kiinni Siken ohjat pujotettuna oikeaan käteeni.
“Nyt mennään Pullukka”, sanon vilkaisten Sikkeen.
Lähtiessämme Sikke puskee turvallaan varovasti selkääni. En huomioi sitä ensin, joten poni pukkaa selkääni toistamiseen. Lopulta käännyn katsomaan tammaa ihmetellen mikä tämä tempaus nyt sitten on. Sikke heilauttaa päätään pari kertaa ylös ja alas kun katson sitä toinen kulmakarva koholla. Hymy leviää kasvoilleni.
“Juu-juu, saat anteeksi!” naurahdan ravistaen ponin otsista. “Ei sulle karvapallolle voi suuttua niin pienistä. Mennääs jo.”
Sain kiskottua itseni Siken pyöreään selkään ilman korokkeita. Eetukin kipusi ohjia nykivän täysiverisen selkään, ja viittoi minua menemään edelleen. Sikke on niin kokenut puskaponi, että se voisi rauhoittaa Alexia menemällä ensin. Eikä ruuna pääsisi nelistämään matkoihinsa, kun toinen ratsukko olisi sen edessä määräämässä tahdista. Etenemme rannalle rauhallista vauhtia välillä ravaten ja välillä käynnissä. Eetu saa olla vähän väliä rauhoittamassa hötkyilevää Alexia, kun minä taas hötkyn Siken paljaalla selällä kuin hyytelö.
“Vettä näkyvissä!” huikkaan saapuessamme rantaan.
“Vihdoin, ehkä tää ruutitynnyri mun alla rauhottuu kun pääsee viilenemään vähän”, Eetu huokaisee pysäyttäen Alexin rantahiekan ja veden rajaan. “Vaikka ei mulla tän täykkärin kanssa miitään ongelmia siis ole!”
Pyöräytän huvittuneena silmiäni ja ohjaan Siken veteen.
“Me mennään tonne vähän kauemmas missä on syvempää”, sanon puristaen pohkeeni tamman kylkiin. “Vihdoin kesän eka uittaminen on ihan käsillä!”
Mutta sitä pidemmälle ei päästykään. Kun varpaani pääsivät koskettamaan harmaata, viileää kesävettä, tapahtuu juuri se mitä viimeiseksi haluan nyt tapahtuvan. Alan valua lähemmäs Siken säkää kun sen selkä heilahtaa kummallisesti.
“Sikke!”
Vetäisen syvään henkeä päästessäni takaisin järven pinnalle. Käännyn kokonaan ympäri, jotta näen rannan. Heilutan kättäni samaan suuntaan.
“Eetu!” huudan pojalle joka nauraa vahingoniloisena. “Ota se kiinni!”
Eetu vakavoittaa ilmeensä ja ohjaa Alexin sivuttain Siken kulkutien eteen.
“Noniin hooou”, poika kurottaa kätensä Siken ohjiin ja ottaa tiukan otteen. “Sun karkumatka päättyy tähän.”
Uin nopeasti - mutta jotenkin uupuneen oloisena - rantaan.
“Kiitos”, huokaisen ottaen Siken ohjat molemmin käsin. “En uskalla ajatella mitä Pipsa olisi mulle tehnyt jos Sikelle olisi käynyt jotain.” Silitän tamman otsaa pyyhkäisten samalla omaani kuivaksi.
“Ootko sä ihan ok?” Eetu kysyy kun olemme päässeet kuivalle maalle.
“Joo, oonhan mä. Se vaan tuli niin äkkiä”, sanon ponkaisten takaisin vuoniksen selkään. “Mä vaan haluan tietää että Sikellä on kaikki hyvin.”
“Tietysti sillä on, ja sähän se olit joka veti kuperkeikan veden alle” Eetu naurahtaa. “Sikke vaan halus käydä makuulle. Tää vaan tuntuu susta oudommalta, koska tipuit niin nopeasti ja oudosti tonne veteen. Onneksi oli kypärä.”
“Totta”, sanon silittäen Siken kaulaa. “Eihän tää mitään uutta Siken puolesta ollut. Mutta kiitos vielä kun autoit.”
“Täytyyhän mun auttaa neitiä hädässä!” Eetu virnistää kuin olisi ollut pelastava prinssi.
Heitän perään pienen hekoheko -naurun, ja lähdemme käppäilemään takaisin tallille.
Tallilla kerron Pipsalle mitä maastoretkellämme tapahtui. Tyttö on iloinen että mitään - tai ketään - ei sattunut, ja kertoo Siken todella olevan oikea vesipeto. Tarkastamme tamman vielä yhdessä, varmuuden vuoksi. Mitään poikkeavaa ei löydy, ja Sikke onkin oma itsensä. Ennen kuin vien Siken ulos, huuhtelen hoidokkini jalat ja kuivaan ne. Annan rakkaalle hoitoponilleni ison halauksen ennen kuin päästän sen vapaaksi tarhaan.
“Otetaan myöhemmin uudestaan, onhan tässä vielä kesää jäljellä”, kuiskaan tammalle hymyillen. ”Oot rakas.”
42 HM
|
|
|
|
Post by Pipsa on Oct 10, 2014 19:33:09 GMT 2
10.10.2014 - Like a zombie
Ponin liikkeessä ei ollut tippaakaan sitä eteenpäinvievyyttä, jota siltä normaalisti löytyi vähän liikaakin. Nyt se vain mateli menemään pitkänä ja vetelänä. Tuntui kuin maneesin hiekka olisi korvattu juoksuhiekalla, yhtä verkkainen oli tamman askel. Syvään huokaisten näpsäytin tammaa jälleen kerran mustalla koulupiiskalla. Hetken ajan tamma liikkui taas etanaa nopeammin, hyytyen kuitenkin taas pian.
"Ei tästä nyt kyllä tuu yhtään mitään...", mumisin. Tuntui raskaalta joutua ratsastamaan Sikkeä koko ajan eteenpäin, sen sijaan että olisin voinut keskittyä johonkin muuhunkin. Siken kanssa olin tottunut ennemmin rauhoittelemaan ja hidastamaan vauhtia, kuin lisäämään sitä - normaalisti Sikellä kaasu oli herkässä ja jarrua sai käyttää vähän voimakkaammin, mutta tänään tuntui asia olevan täysin toisin. Olisin ilomielin hypännyt ennemmin maneesin toisessa päädyssä ravaavan Bonnien kyytiin, jolla taas syksy näytti tuoneen entisestään lisävirtaa.
Vaati taas pari henkäisyä, etten ryhtynyt kaivamaan ponin pyöreitä kylkiä pohkeilla, vaan keskityin sen sijaan ratsastamaan hyvin nopein pohjeavuin, vahvistaen reaktiota raipan heilautuksella. Kun poni tuntui vastaavan apuihini edes hieman nopeammin kuin minuutin kuluttua, nostin laukan. Hienostelun ja pikkupiiperryksen sijaan ratsastin sitä vain ronskisti eteenpäin ilman turhia jarrutteluja. Kun Sikestä viimein irtosi pitkä ja reipas laukka, kehaisin sitä taputuksella ja annoin ohjien valua pitkäksi.
"Me taietaan lopetella tähän ja lähtee heittämään joku pikkulenkki maastossa", huikkasin täysin ratsastukseen syventyneelle Salmalle. Kimo poni oli ilo silmälle suorittaessaan ravinlisäystä.
"Okei, me taietaan jäädä vielä vähäksi aikaa treenaamaan, kun Bee tuntuu nyt niin kivalta", Salma vastasi, siirtäen samalla poninsa käyntiin. "Muista sitten heijastinliivi!"
"Ainiin, sellanenkin pitäs ottaa...", mumisin kaivaen kännykkäni esille takkini taskusta. Olisikohan tallissa ketään, joka viitsisi tuoda heijastinliivini kaappini syövereistä?
"Mulla on täällä mun heijastinliivi, jos haluut lainata tätä", brunette tyttö nousi seisomaan katsomossa. Ilmeisesti Siken kanssa vääntäessäni en ollut huomannut hänen tulevan sisään maneesiin.
"Joo, se ois kiva", hymyilin tytölle pohtien kiivaasti tämän nimeä. Tyypilliseltä Seppeleläiseltä ei tyttö kuitenkaan näyttänyt; pikemminkin hän näytti kuuluvan enemmänkin hevosvarustekatalogiin pitkien, laitettujen hiustensa ja muodikkaiden, putipuhtaiden vaatteidensa kanssa. Kateellisesti vilkaisin muukalaisen tummansinistä toppatakkia, jossa ei ollut kuolaviiruakaan. Omani sen sijaan oli totaalisen kuolattu, kiitos Siken ärsyttävän tavan. Ratsastaessani tytön luo painoin mieleeni, että pitäisi muistaa pistää takki tänään pesukoneeseen.
"Tässä", tyttö hymyili sädehtivästi, ojentaen kirkkaan keltaisen heijastinliivin minulle. Se oli yhtä tahraton kuin tytön kaikki muutkin vaatteet. "Meidän pitäs Pipsa lähtee joku päivä maastoon, ehkä Kössi sietäis kuitenkin Sikkeä, kun se on noin sulonen pikkukaveri".
Hetken vain tuijotin tyttöä ilmeettömänä. Oliko mitään pahempaa, kuin olla muistamatta jonkun nimeä?
"Kiitti", kiitin ennen kuin hiljaisuus kasvoi kiusalliseksi. Ottaessani liivin vastaan vilkaisin sen niskalappuun kirjoitettua nimeä. Rosa. Tytön täytyi siis olla Rosa. Helpottunut hymy kohosi kasvoilleni.
"Joo, se ois kyllä tosi kiva", totesin pukien samalla liiviä ylleni. "Ajattelit sie Rosa vielä käyä ratsastaa tai jotain? Kun mietin vaan että mihin mie voin palauttaa siulle tän liivin"
"En mä varmaan, ajattelin jos rientäs tuonne yöelämään", Rosa virnisti väläyttäen valkeaa hammasrivistöään. "Mutta jos viitit jättää sen vaikka mun kaapille"
"Okei, selvä homma!"
Vaihdettuani vielä pari sanaa Rosan kanssa, ohjasin Siken viimein ulos maneesin leveistä ovista. Syksyinen kirpeys puski heti meitä vastaan. Ilma tuntui kirpeältä ja siinä oli vielä jäljellä sateen haju. Tuuli sai keltaisen ja oranssin eri sävyissä hohtavat lehdet lennähtelemään ympäriinsä pieninä pyörteinä. Mustavalkea, selvästi ruoka-aikaan kotona ollut harakka lehahti lentoon tarhan aidalta. Sikke ei lotkauttanut sille korvaansakaan, vaan tassutteli kohti metsän reunaa. Sitä ei tuntunut tänään hätkäyttävän juuri mikään; zombin lailla se vaan meni eteenpäin turhia miettimättä.
Vasta maastopolulla tajusin, kuinka pitkä aika viime maastolenkistämme olikaan. Silloin puiden lehdet olivat olleet vasta hieman keltaisia, mutta nyt ruska oli täyttänyt jo koko metsän. Koko syksyni oli kuitenkin ollut yhtä kellon perässä juoksemista; ensin oli ollut kirjoituksiin kuumeisesti lukeminen, sitten itse kirjoitukset ja nyt muu koulu, autokoulua unohtamatta. Parin viime kuukauden ajalta ei minulla ollut juurikaan muistikuvia; olin vain säntäillyt paikasta toiseen. Ennen kuin sitä kerkeäisi huomatakaan, olisi abivuosi kuitenkin jo pulkassa, joten täytyi nyt vain jaksaa sinnitellä. Oli outoa ajatella, että vain hieman kuukauden päästä minäkin olisin kahdeksantoista - melkein aikuinen. Tai ainakin laillisesti.
Kierrettyämme parinkymmenen minuutin lenkin, olimme jälleen tallilla. Ilta oli jo pimentynyt ja tähdet tuikkivat taivaalla. Jossain kaukana kulki juna. Hetken tähtitaivasta ihasteltuani ohjasin Siken lämpimään talliin.
Tänään olisi vielä paljon tehtävää.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Nov 9, 2014 16:24:00 GMT 2
9.11.2014 - Vanhaa ja uutta
Lunta tuiskusi vasten kasvojani. Se takertui hiuksiini ja muutti tummansinisen talvitakkini valkeapilkkuiseksi. Kaukaa takaa näkyivät auton kellertävät valot, mutta moottorin ääntä ei kuulunut. Nastarenkaatkaan eivät päästäneet äännähdystäkään liukuessaan pitkin lumen peittämää maata. Turvallisuuteni vuoksi astuin vielä auton jäljistä muodostuneista urista pois koskemattomaan hankeen. Tietä ei oltu taidettu tänään edes aurata, tai sitten vasta satanut lumi oli sen jo peittänyt. Kenkäni täyttyivät lumesta ja sukat tuntuivat märiltä.
Vasta aivan kohdalla tunnistin Fiian pienen fiatin. Samoin taisi hänkin tunnistaa minut vasta peräpeiliin vilkaistessaan, sillä auton jarruvalot syttyvät vasta auton liuttua ohitseni. Leveästi hymyillen hyppelehdin auton ovelle.
"Kyyti vissiin kelpais?", Fiia virnisti minun istuuduttua pelkääjän paikalle.
"Arvaa vaan", nyökytin. "Tuolla on varmaan ainakin viis senttiä lunta ja mie kävelin kotonta asti tänne ja..."
Fiia nyökyttelee puhetta kuunnellessaan, keskittyen kuitenkin enemmän lumiverhon peittämään tiehen, joka kaartelee mutkitellen.
"Kai siulla on talvirenkaat jo?", vilkaisin kysyvästi tyttöön.
"Joo, tottakai", tyttö nauroi. "Vaihoin just eilen. Tai iskä vaihto, mutta kuitenkin"
"Ajattele, ens viikolla miullakin saattaa olla jo kortti!", henkäisin. "Ei enää tunteja kestäviä vaelluksia tälläsessä lumimyrskyssä, vaan sit mie vaan coolisti ajalen tänne"
"Jos sie siis joskus pääset inssistä läpi", Fiia irvaili. Tallipiha häämötti jo edessä. "Outoa, että säkin oot jo... ööö... viikon päästä kaheksantoista"
"Älä muuta virka kuomaseni!", iskin punapäälle silmää. "Päästään sitten pitää kunnon juhlat!"
Juteltuani vielä tovin Fiian kanssa tallissa, purettuani tavarani oleskelutilaan ja käytyäni kaapillani vaihtamassa litimärät tennarini ratsastussaappaisiin, suuntasin lumisen tallipihan halki tarhoille. Piehtaroiva Sikke näkyi jo kaukaa. Sen naamalla oli mitä onnellisin ilme. Minut huomatessaan poni karautti ensin kunniakierroksen tarhan ympäri, ennen kuin tuli portille vastaan lempeästi höristen.
"No mitäs kulta?", lepersin ponille sen tunkiessa päänsä syliini tarhan valkean puuaidan yli. "Ei oo nyt mitään nameja siulle..."
Muita hevosia ei voinut vähääkään kiinnostaa, mitä minä puuhailin. Bonnie seisoi tarhan nurkassa kirkkaanpunaisessa loimessaan, kun shetlanninponikaksikko nautiskeli viimeisiä heinänrippeitä.
En voinut olla hymyilemättä ponilleni. Se oli niin valtavan suloinen lähes tunkiessaan syliini ja tuijottaessaan minut korvat hörössä.
"Äh, no katotaan oisko täällä taskussa jotain siulle...", sorruin Siken hellyyttävän katseen alla. Ei taskustani ihmeitä löytynyt, mutta kuivunut näkkärin pala näytti olevan suurempikin herkku ponille. No, syöppö se oli kyllä aina ollut. Vähän niin kuin omistajansakin.
Saatuani Siken karsinaan, aloitin hikiviilan metsästyksen. Tovin Siken omaa etsittyäni päädyin lainaamaan pesuboxilta löytämääni. Sillä kuivasin Siken turkin lumesta, joka oli kerennyt jo hieman kastelemaan kermanvaaleaa turkkia. Sikke oli saanut vielä ulkoilla nakuna, sillä sen paksu talvikarva piti sen kyllä kuivana lumisateesta huolimatta. Pakkastakin oli vain pari astetta. Olin kuitenkin alkanut pohtia Siken klippaamista. Viime vuonna se oli saanut olla ihan täydessä karvassa, sitä edeltävänä oli se taas klipattu osittain. Rodulleen tyypillisesti kasvatti poni kunnon mammuttiturkin ja kuivumiseen kului ikuisuus. Pitäisi kysyä Annelta joku päivä, kerkeäisikö hän auttamaan klippaamisen kanssa. Omat klippausjälkeni kun eivät olleet kaikkein siisteimmät...
Suittuani Siken karvan läpi ja pistettyäni sen harjan jä hännän kuosiin (pakko myöntää, että innostuin myös virittämään söpön letin ponin otsaharjaan), kipaisin satulahuoneelle. Sieltä nappasin hetken pohdinnan jälkeen mukaani suitset ja satulan, johon vaihdoin panssarin normaalin vyön tilalle. Vatsapanssarin lisäksi myös rintaremmimartingaali tarttui käteeni.
Pistettyäni Sikelle kamppeet niskaan ja käytyäni hakemassa kypärän ja raipan, suuntasin vuoniksen kanssa maneesille.
Maneesilla aloitin verryttelyn. Ensin pitkät alkukäynnit, sen jälkeen napakassa ravissa kaarevia uria. Sitten laukkaa kevyessä istunnassa niin, että Sikke sai pidentää askeltaan. Sen jälkeen hieman laukan lyhennystä ja pidennystä ennen kuin aloin ottamaan verkkahyppyjä. Verryttelyn jälkeen otIn sarjaa hieman kaarevalla uralla. Siinä pidensin ja lyhensin laukkaa, mennen välillä neljällä ja välillä kolmella laukalla. Poni kuunteli minua kivasti, hypäten lennokkaasti tapansa mukaan.
Ratsastettuani sarjan läpi muutama kertaa annoin Siken kävellä hetken, kasaten sillä aikaa sarjaan vielä mukaan kolmannen osan mukaan. Hypättyäni takaisin selkään otin sarjaa vielä uudestaan. Poni alkoi jo kuumua hiukan, joten sain olla pidätteiden kanssa tarkkana. Pari onnistunutta suoritusta riitti tästäkin, ettei homma menisi ihan tylsäksi. Viimeiseksi hyppäsin vielä lyhyen radan. Sen jälkeen tamma sai suuret kiitokset ja ryhdyimme jäähdyttelemään.
"Oliko hyvä treeni?", Salma kuikuili poninsa karsinasta saapuessamme talliin.
"Joo, Sikke oli kiva", nyökkäsin. "Pitäis vaan ite suunnitella etukäteen mitä aikoo tehhä, niin tulis vähän hyödyllisempiä treenejä"
"Niihän se ois", tyttö myönsi. "Oot sä muuten käyny millon viimeks Pirren tunnilla Siken kanssa? Me käytiin Been kanssa ja me tehtiin yhtä tosi kivaa harjotusta..."
Harjattuani taas nopeasti Siken läpi ja heitettyäni sille kuivatusloimen niskaan, oli aika kivuta portaat yläkertaan. Nälkä kurni jo vatsassa ja jääkaapissa odotti evääni. Salma oli kertonut myös innostuneensa leipomaan jo pipareita, joten oli parasta kiiruhtaa oleskelutilaan ennen kuin olisi liian myöhäistä. Seppeleläiset tuntien ei pian muruakaan olisi enää jäljellä.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Dec 26, 2014 12:51:31 GMT 2
26.12.2014 Tie ei kerro kulkijalle, mikä odottaa matkan päässä
"Nii monta vuotta Sikke on ollut sulla?", Inkeri kysyy tomusokerilla koristeltua joulutorttua mutustaen. "Kuusi vuotta, itseasiassa se on ollut Seppeleessä muutaman päivän päästä kuus vuotta", naurahdan, sillä muistan hetken vielä kuin eilisen. "Oho, siitähän on jo aikaa. Ei ihme että teillä on niin hyvä molemminpuolinen luottamus", Inkerin vieressä Hevoshullua selaileva Britta toteaa nostaen katsetta lehdestä. "Ei minun ja Siken yhteinen taival aina ole yhtä onnea ollut. Meillä on ollut omat ongelmamme, mutta kuten sanotaan, "se joka katsoo tähtiin, lyö usein varpaansa". Joskus vaikeudet tekevät elämästä elämää. Ongelmat eivät ole stop-merkkejä vaan tienviittoja", kerron muistellen samalla Siken kanssa kohtaamiani vastoinkäymisiä, jotka silloin olivat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Kaikesta olimme kuitenkin selvinneet, hyvässä tai pahassa. "Mikä on ollut teidän suurin haaste?", Inkeri utelee ravistaen vaatteistaan nyt joulutortun pieniä murusia. "Tää ei nyt varsinaisesti liity Sikkeen, mutta Bertin menetys oli miulle ehdottomasti kovin pala. Muistan vieläkin miltä menetys tuntui, muistan vieläkin sen surun ja tuskan. Bert oli se miun elämäni hevonen, jonka kohtaa vain kerran." Jätän mainitsematta miten vieläkin joskus selailen hiirakon vuonohevosen kuvia pohtien millaista kaikki voisi olla. Kuvat vievät minut aikaan jolloin kaikki oli paremmin, kaikki oli helpompaa. Niin paljon olin kokenut yhdessä ruunan kanssa, olin nauranut ja itkenyt, tuntenut lähelläni kuolemaa ja elämää. Se oli ollut elämäni onnellisinta aikaa. Olin ollut nuori ja vapaa. Olisinko sitä vieläkin jos Bert olisi yhä rinnallani? Ehkä, mutta on silkkaa ajan ja voimien tuhlausta kuvitella, millaista olisi, jos asiat olisivat toisin. Ne eivät tule koskaan olemaan niin. "Surullista. Ehkä te kohtaatte vielä joskus", Britta huokaisee madaltaen ääntään. "Ehkä. Ei se varmaan edes tunnistas minuu enää", totean tuntien kyyneleen kohoavan silmäkulmaani. "Mutta ei näin jouluna pitäs muistella surullisia asioita!", naurahdan hieman teennäisesti, ja räpyttelen silmäripsiäni. "On kuuteen vuoteen varmasti mahtunut paljon hyviäkin hetkiä? Nehän ne kannustaa jatkamaan vaikka tiellä olis vaikeuksiakin", Britta jatkaa. Nyt hän on laskenut lehden käsistään puiselle pöydälle. Lehden kannessa poseraa ulkonäöllisesti hieman Patronia muistuttava poni. Nostan katseeni lehdestä. "On, paljonkin. Kaikki kesäisest uittoretket, talviset hankilaukat ja hyvin menneet kilpailut. Kaikki hauskat oleskelutilassa koetut hetket, - joskus myös ne yhteiset itkutkin on osoittautuneet lopulta tarpeellisiksi", naurahdan nyt jo aidommin. Hetken ajan tunnet ihollani kesäisen auringon lämpimät säteet, ja haistan nenässäni kesän tuoksun. Oven aukeaminen kiinnittää huomioni. "Hei lähettekö miun ja Emmyn kanssa maastoilemaan?", oven suulta kurkkaava Salma huikkaa. "Joo!", Inkeri hihkaisee hypäten ylös. "Pysyyköhän Siiri muitten perässä?" "Varmasti!", Britta naurahtaa pyyhkäisten hiussuortuvan pois kasvoiltaan. "Mie taidan jättää Siken kanssa tällä kertaa väliin, pitää kattokaas hyödyntää kerrankin tyhjänä oleva maneesi", virnistän nousten kuitenkin ylös nojatuolista. Tänään, pitkästä aikaa, treenaisin Siken kanssa kunnolla, sillä kesä ja kisat olisivat jo pian täällä. Kenties tästä kesästä tulisi paras yhteinen kesämme. Toisaalta se voisi olla myös viimeisemme. Mutta me emme luovuttaisi, sillä voittajat eivät koskaan luovuta. HM1
|
|
|
|
Post by Pipsa on Feb 19, 2015 17:16:40 GMT 2
19.02.2015 - “Etelästä elämän tuulet"
Aamu valkeni kuin mikä tahansa päivä. Aurinko pysyi pimennossa pilvipeitteen takana, mutta valo alkoi vähitellen tulvia sisään. Valkeana ja hentona se juuri ja juuri pääsi tulvimaan esiin sädekaihtimien välistä, mutta niin se vain tuli. Ja tuo valju valonjuova osui silmäluomiini, herättäen minut. Siitä alkoi minun torstaini, lukulomani neljäs päivä. Juotuani aamukaakaoni, syötyäni pari karjalanpiirakkaa ja puettuani tallivaatteet päälle suuntasin kohti Seppelettä. Yöllä oli satanut lunta, mutta aura-autot olivat onneksi tehneet työnsä. Tasainen lumipeite oli tehnyt tiestä melko pitävän, joten ajaminen tallille sujui normaalisti. Tai Myllytien liikennevaloihin auto sammui kerran, mutta sen jälkeen matka sujui jouhevasti. Tallilla toimin kuten aina; kävin hakemassa Siken sisälle, riisuin sen loimen ja tappelin loimen siististi karsinan oveen, harjasin ponin, kävin vaihtamassa ratsastusvaatteet päälleni ja varustin ponin. Sitten lähdimme maastoon, kuten olimme parina edellisenäkin torstaina tehneet. Lumi narskahteli aina silloin tällöin ponin kavioiden alla. Se painoi ohjalle ja nyppi päätään, mikä ärsytti minua. Kiristynyt pakkanen ja lisääntynyt lumi saivat Sikkeen lisää virtaa kuten aina ennenkin, joten osasin olla varuillani. Ohja sai olla napakalla tuntumalla ja ponin täytyi liikkua reippaasti eteen, sillä muuten se keksisi ryhtyä heittelemään takapäätään. Kinttupolulta pois päästyämme alkoi poni kuumua entisestään, joten väistätin ja asettelin sitä. Sen häntä viuhtoi ja korvat painuivat happamaan luimuun, mutta se totteli kuitenkin. Siirryttyämme edellistäkin leveämmälle tielle päätin pyytää Siken viimein raviin. Takapuoli keveästi pompahdellen se lähtikin hölkkään. Ponin kaviot kauhoivat maata allaan ja vauhtia oli melkoisen reippaasti ponin kokoon nähden. Annoin sen kuitenkin jolkotella suurta ravia ja päästellä hieman ylimääräisiä virtojaan. Ehkä se ei sitten viitsisi pomppia niin paljoa, vaan malttaisi pitää neljä jalkaansa maan kamaralla. Tai ainakin niin sopi toivoa. Vähitellen tamma alkoi rauhoittua. Pystyharja heilahteli nyt rauhallisempaan tahtiin ja paine ohjien päässä oli keventynyt. Ponin pää alkoi laskea alemmas ja hätäinen töpsyttely vaihtui rennompaan askeleeseen. Oma mielenikin alkoi huojentua. Metsän puut alkoivat piirtyä näkökenttääni tarkempina ja huomasinpa männyn oksalla kiipeävän oravankin. Se tuijotti meitä hetken kuusen käpy suussaan, kipaisten pian kuitenkin paksujen, vihreiden oksien suojaan. Tien muuttuessa jälleen kapeaksi kinttupoluksi hiljensin ponin käyntiin. Sen askeleessa oli edelleen samaa rivakkuutta ja kaikissa eleissä valppautta, mutta silti pientä rauhoittumista alkuun oli havaittavissa. Annoin ohjan valua hieman löysemmäksi, kouluratsastajan ryhtini läsähtää ja ajatukseni harhailla tulevaan. Eilisellä koulutunnillakin oli minun ollut vaikea pitää pääni kasassa ja keskittyä vain ratsastukseen; "Enemmän ratsastusta ja vähemmän turhaa ajattelua", oli Annekin huomauttanut. Keskittymiskyvyn puute silloin tällöin ei kuitenkaan ollut ihme, sillä elämäni oli melkoisen muutoksen partaalla. Ylioppilaskirjoitukset olivat parasta aikaa käynnissä: tekstitaito ja englannin kuuntelu olivat takana, matematiikka, englanti ja äidinkielen essee vielä edessä. Reaalit olin sentään kirjoittanut jo syksyllä, joten niiden eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa. Kirjoitusten lisäksi mielessäni kummitteli jatkuvasti myös ajatus tulevista pääsykokeista sekä koulupaikasta. Olin päättänyt hakea yliopistoon muutamalle linjalle ja pääsykoekirjatkin olin lainannut. Suurin mutta oli kuitenkin opiskelukaupunki, jonka suhteen pääni löi täysin tyhjää. Jossain syvällä sisälläni ääni kirkui halusta päästä isoon kaupunkiin, kenties pääkaupunkiseudulle, mutta sydämeni liputti silti Liekkijärvellä pysymisen puolesta. Tuttuja ihmisiä ja Seppelettä en halunnut jättää taakse edes koulupaikan tähden. Liki seitsemässä vuodessa olin juurruttanut juureni tiukasti Seppeleeseen, enkä ollut hetkeen vielä irrottamassa otettani. Kesti vielä tovin, lähes tallille asti, ennen kuin sain kiskottua itseni pinnalle ajatusten syövereistä. Vasta tuttu tallipiha ja siellä oleilevat ihmiset saivat kuitenkin mieleni tyhjenemään synkkenevistä, epäluuloisista ajatuksista. Jäykästi laskeuduin ponini satulasta ja huikkasin moit tutuille, kiirehtien jo samalla sisälle talliin. Karsinalla riisuin ponilta varusteet ja heitin sille pikaisen harjauksen jälkeen loimen niskaan. Laukkapätkät jäivät nyt ottamatta, mutta kenties niin oli vain hyvä. Kaikessa steppailussaan ja ryntäilyssään Sikke oli silti saanut kevyen hien pintaan - tai kenties märän turkin aiheuttivat hitaasti maahan pudonneet lumihiutáleet. "Pipsa tuu yläkertaan", Fiia huikkasi käytävältä. "Siellä on Oden tuomaa pullaa" "Joo tuun!", hymyilin takaisin. "Vien vaan Siken eka pihalle" Ja niin pian istuin tutun porukan ympäröimänä. Ja hetken kaikki oli niin kuin aina ennenkin. HM2
|
|
|
|
Post by Pipsa on Mar 1, 2015 11:51:51 GMT 2
Pipsan seitsemänvuotisen taipaleen Seppeleessä voisi tiivistää kolmeen tekijään: angstiin, draamaan ja lupauksiin paremmasta (ja tulevista treeneistä...). Kautta Pipsan Seppelehistorian on tarinoita leimannut pieni melankolisuus, vanhojen muistelu ja muutosvastarintaisuus. Vuosien aikana on tapahtunut myös mitä erikoisimpia tapahtumia - kaikkea on bongattu aina tontuista kummituksiin. Tarinoissa on itketty ja naurettu, synnytty ja kuoltu, onnistuttu ja epäonnistuttu. Tiesittekös muuten, että seitsemän on iankaikkisen täydellisyyden symboli, jota käytetään mystisenä taikalukuna? Seppeleessä aloittamispäivääni, eli karkauspäivää, on pidetty myös nurinkurisuuksien päivänä, jolloin kakki on päälaellaan. Seitsenvuotisen taipaleen kunniaksi haluaisin jakaa parhaiten muistiini jääneiden tarinoiden top 7-listan. Nämä eivät ole kenties niitä kaikista parhaimpia, vaan niitä, joita on ollut ilo kirjoittaa ja jotka ovat tuoneet mukanaan jotain uutta kirjoituksiini. 7. Kapea tie pohjoiseen -trilogiaTarina kertoo Pipsan ja Siken kisamatkasta, joka vie heidät pohjoiseen. Se kuvaa kolmea peräkkäistä päivää: kisaan valmistautumista, matkaa sekä kisapäivää. “Missä työ kisaatte?”, tyttö kysyy nostamatta katsettaan suitsista.
“Ne kisat on semmoisessa pikkukaupungissa Kajaanista vähän pohjoisempaan, aamulla aikaseen pitäs siis lähtee”, kerron innon puhkuessa äänestäni. Kyseessä olisi jo hieman isommat kisat, joissa osallistuisimme kahdeksan- ja yhdeksänkymmenen luokkiin. “Siellä ois estekisat”Tarinassa tutustutaan myös hieman Pipsan sukuun, mukana ovat Pipsan isä, Sohvi-serkku sekä Salla-täti. Myös Pipsan varjoon jäänyttä ratsastushistoriaa valoitetaan hieman: ”Se mitä silität on Remu ja tää liinakko on Vinha. Muistan vieläkin miten innoissani olin, kun pääsin pienenä ratsastamaan niillä”. ”Mihin suuntaan myö muuten lähettiin?”, Sohvi kysyy takapenkiltä siivittäen kysymystään leveällä haukotuksella. Minäkin haukottelen.
”Pohjoseen”, isäni vastaa katsellen tiiviisti tietä.
”Pohjonen on nähty yleensä pahaks ilmansuunnaksi”, kerron netistä löytämääni tietoa. ”Reitin Tuonelaan ajateltiin myös kulkevan pohjoisen kautta”
”Tiiättekös muuten mistä on tullu se, että kun näkee tähdenlennon niin saa toivoa?”, isäni myhäilee. ”Kuulin radiosta siitä”
Sohvi ja minä pudistamme päitämme.
”Meteorit, eli siis tähdenlennot, on kuviteltu repeämiksi, joista jumalat katsoivat maahan. Ja kun jumalat katselivat maata ja sen tapahtumia, uskotaan että voi tähdenlennon nähdessään tehdä toivomuksen ja se toteutuu”, tähtitieteestä suuresti kiinnostunut mies selittää." Ja kuinka kisoissa sitten kävikään? Osa 1, 2 ja 16. Lumen peittämä maaTähän tarinaan minua inspiroi Hevoshullun sarjakuva ”Vanha kenkä vain”, johon tarinassakin viitataan. Muutenkin olen tarinoissani tykännyt käyttää intertekstuaalisia viittauksia, uskomuksia sekä aforismeja kuten huomata voi. Tarinassa Pipsa löytää lumipenkasta vanhan, ruostuneen hevosenkengän. Kenkä saa kuitenkin jäädä aloilleen lumihankeen. Epäonni alkaa kuitenkin vaivata Pipsaa. “Tallille tullessa löin jalan hevosenkenkään. Ajattele, ihan vaan potkasin lumikinokseen ja jalka osu just siihen”
“Kai sie poimit sen matkaan?”, tyttö utelee. “Tai siis, hevosenkenkähän tuo hyvää onnea. Ja hei, yhessä sarjiksessakin se päähenkilö löys hevosenkengän ja sit se jätti sen ottamatta ja sitten sen hevonen melkein kuoli. Ja sit se kävi hakemassa sen kengän ja se hevonen ei kuollukkaan. Tai jotenkin silleen se meni”Kuinka kaikki päättyy? Sen löydät täältä5. 01.07.2013 - Syksyllä taas tavataan!Syksyllä taas tavataan! on luultavasti listani ainut ns. juoneton tarina; siinä tärkeintä ei ole juoni, eivätkä kielelliset kikkailut, vaan kesäinen tunnelma, mikä tarinassa on mielestäni oikein onnistunut. “Olin herännyt kukonlaulun aikaan ja kiiruhtanut tallille jo normaalien ihmisten vielä koisiessa kaikessa rauhassa. Aamuisin tuntui luonto olevan kauneimmillaan, se vasta heräili öisen levon jäljiltä. Yöllä oli satanut reippaasti ja nyt ruoho kimmelsi aamukasteesta. Verkkaisin askelin tassuttelin sisälle tallin punaisista, sepposen selälleen avatuista ovista. Kärpäsen surinaa korvissani suuntasin takaisin pihalle heitettyäni ensin kamppeeni Rotan karsinan luo. Linnut olivat yltyneet visertämään puiden oksilla ja taivas lupasi erinomaista säätä - yksikään valkea pilvenhattara ei verhonnut kirkkaansinistä taivasta. Tallin seinään kiinnitetty lämpömittarikin näytti lähes hellelukemia.“Yksinkertaisuudessaan tarina kertoo seppeleläisten ja heidän hoidokkiensa matkasta vihreänä versoaville kesälaitumille. Tutustu matkaan täältä4. Raunioiden salaisuusKyseinen tarina on yli kuuden vuoden takaa, mutta pohtiessani omia tuotoksiani pompahti se kirkkaana mieleeni. Kyseessä on kummitustarinamaista jännitystä huumorilla höystettynä. Mielestäni tarinan odottava tunnelma on hyvin onnistunut, ja se saa lukijan odottamaan loppuratkaisua. Tarina on poikinut myös jatko-osan. "- Tuttu juttu, kai työ olette kuulleet raunion kummituksesta? Jaakko kysyy luoden kasvoilleen salaperäisen ilmeen.
- Ei, mistä ihmeen kummituksesta? minä puutun vuorostani puheeseen.
- Kummituksesta joka liikkuu raunioilla, kai te nyt sen tarinan tiedätte? mies tivaa."Tarinassa Pipsa ja Nana suuntaavat vuoniskaksikko Siken ja Bertin kanssa raunioille, joilla huhutaan kummittelevan. Vaikka matkaan lähdetäänkin leikkiä laskien, alkaa pelko pikkuhiljaa hiipiä ystävysten mieliin. "- Nana, puhun hiljaa. - Kuulit sä ton?
- Ai minkä? Sie oot kauheen säikky, tyttö naurahtaa rennosti. - Eihän kummituksia oo olemassa.
- Ei niin, hymyilen hiljaa. - Mutta eihän sitä koskaan tiiä.
Hiljaa ratsastamme eteenpäin, ponien kuunnellessa korvat höröllä metsän ääniä. Vedän syvään henkeen metsän raikasta ilmaa. Lumiset kuuset humisevat. Joku tai jokin liikahtaa kuusien seassa."Mitä raunioilla sitten oikein vaanikaan? Sen löydät täältä3. Rohkeus“Ja kuten aina, kaikkihan tapahtuu silloin kun sitä vähiten odottaa. Niin myös nytkin.“ Itse olen aina tykännyt kirjoittaa erilaisista tunteista ja minulle on tärkeää etteivät tarinat ole aina vain auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista, sillä eihän elämäkään ole. Jossain syvimmässäni rakastan myös kliseisyyttä, sillä kliseissä on aina mukana pieni pala totuutta. “Yksi pieni maasta ilmaan lähtevä säksättävä harakka riittää; valtavalla nopeudella Rotta luisuu sivulle, ampaisten raketin lailla ohi hölmistyneen Frankin. Hetken kaikki on vain vilahtelevia kuvia ruunan kyljistä sekä maasta ja kopisevia kavioita, ennenkuin paiskaudun maahan. Ensimmäinen ajatukseni on, etten saa henkeä. Rintakehääni sattuu, mutta pian tunnen ilman taas palaavan keuhkoihini. Vedän syvään henkeä, yrittäen kohottautua varovaisesti istumaan. Selkääni kuitenkin vihlaisee, joten jään maahan makaamaan.” Tarinassa Pipsan rohkeutta koetellaan, ja pohditaan ylipäätänsäkin, mitä rohkeus oikeastaan on. Kohta”Rohkeus ei oo pelottomuutta”, nainen lausuu pehmeästi. ”Rohkeus on kyky voittaa omat pelkonsa, tuntea ne ja toimia siitä huolimatta” tiivistää tarinan sanoman, vain pelätessä voi olla rohkea. Tarinassa myös ikäänkuin syvennetään Pipsan henkilökuvaa: jokainen pelkää joskus, niin myös Pipsa. Samalla tarinassa tehdään myös päätöksiä tulevasta. Tutustu tarinaan lisää täältä2. Paluu raunioille”Kuulostaa mielenkiintoiselta paikalta”, Mappe toteaa. ”Mitkä rauniot ne on?”
”Niihin liittyy itse asiassa yks tarina”, myhäilen kerraten mielessäni pari vuotta sitten Jaakolta kuulemaani tarinaa. Oleskelutila oli hiljainen, sillä vain me kolme olimme siellä enää jäljellä. ”Mutta kerron sen sitten matkalla sinne, käyääs laittamassa nyt uljaat puskaratsut kuntoon!”Kaikki alkaa, kun kolme ratsukkoa suuntaa kohti mystisiä raunioita. Raunioista kerrotaan legendaa, jonka mukaan siellä kummittelee. Tarinassa Pipsa jakaa hieman värittämänsä kertomuksen Mapelle ja Miiralle, saaden kaverusten niskavillat kohoamaan. ”Tässä tulee tarina, joka perustuu tositapahtumiin ja voi järkyttää nuorimpia…”Vaikka Pipsa suhtautuu tarinan alussa legendaan naureskellen, muuttuu hänen mielipiteensä matkan edetessä... Kuten tarinan viimeinen lausahduskin toteaa, ei kummituksia ole olemassa. Vai onko? Tarinan ja legendan Erkki Juhanin karmeasta kohtalosta löydät täältä1. Hiirikriisi-trilogia"- Hiirenloukku viritetty, luen kyltistä tyytyväisenä tulokseeni. Varoituskyltti oli kieltämättä katseenvangitseva; äärimmäisen julmaksi piirretty, verenhimoisen näköinen hiiri joka oli parhaillaan kurottautumassa ottamaan juustoa loukusta. Alkuun olin suunnitellut piirtäväni hiiren ansaan verilammikon keskelle, mutta todennut sen liian raa´aksi tallin nuorimmille kävijöille. Siispä olin päätynyt hieman sensuroidumpaan versioon."Kaikki muuttuu, kun hiiret saapuvat Seppeleeseen joulun alla. Pipsan veri kuohahtaa ja hän vannoo ikuista vihaa hiirille löytäessään reiän Siken loimesta. Ja siitä alkaa Pipsan ja hiirien välinen kamppailu Seppeleen herruudesta. "Olisi enää pari päivää hiirien kuolemaan, kenties ei sitäkään. Täytyisi vain hoitaa hiiret vainaaksi, ennen kuin kukaan muu kerkeäisi. Saisivatpahan hiiret oppia, ettei Pipsan kanssa ollut leikkimistä."Viimeisessä osassa Pipsa viimein tapaa pahimman vihollisensa silmästä silmään. Kumpi selviää voittajana, kumpi on lopulta Seppeleen kauralaarien kuningas? Se selviää lukeemalla osat 1, 2 ja 3HM3 |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!