Siken hoitovihko

[Pipsa]

30.12.2012 Perusvisiitillä

Kuin salaa oli joulu pujahtanut ohitseni jälleen kerran. Jälleen kerran se ei ollut tuntunut oikein miltään, vain päivältä muiden päivien joukossa. Mutta sitä se kai loppujen lopuksi vain onkin. Maailmanloppuakaan ei loppujen lopuksi ollut näkynyt ja hyvä niin.

Jumiutuneita niskojani venytellen tallustelen toimiston ohi, jonka ovi on hieman raollaan. Huone vaikuttaa olevan tyhjillään ihmisistä. Kävellessäni käytävän poikki huomaan Siiriä satuloivan Inkerin, Tiiaa halaavan Soffin ja Senttiä puunaavan Linnean. Muitakin varmasti tallista löytyy, olihan joululomaakin vielä muutama päivä jäljellä ja mikäpä olisikaan parempi tapa viettää lomapäivää, kuin käydä puunaamassa ja ratsastamassa omaa hoitohevostaan. Ketterästi kuin näätä pujahdan ulos ovesta, astuen ulos hiljaiseen lumisateeseen. Suuret hiutaleet leijailevat hiljalleen alas maahan, sulautuen muiden hiutaleiden joukkoon.

Tarhoissa käyskentelevät hevoset vaikuttavat tyytyväisiltä hieman lämmenneeseen säähän. Enää pakkanen ei nipistele kasvoja, tai saa varpaita jäykistymään kylmyydestä. Lunta on kuitenkin ilmestynyt lisää ainakin muutaman sentin verran. Jo kauempaa tunnistan lumessa piehtaroivan Siken. Muut ponit näyttävät lähinnä nuokkuvat aloillaan.
“Sikke!”, huikkaan pujahtaen aidan alitse sisään tarhaan. Vuonohevonen nousee ylös, ravistaen lunta selästään. Hitaasti se lähtee kulkemaan luokseni, Pellan seuratessa perässä. Hymyilen kiinnitän riimunarun ponini riimuun, silittäen nopeasti Pellan karvaista kaulaa. Kuuliaisesti muut ponit jäävät odottamaan, kun avaan portin ja pujahdan ulos Sikke rinnallani.
“Mitäs tänään tehtäis?”, mumisen ääneen. Vuonohevosta puhumiseni ei juurikaan tunnu kiinnostavan, siihen tapaan se minua vilkaisee.

Kierrän kentänpuoleisille oville, josta olisi lähes suora kulku tamman karsinaan.
“Onpas tää nyt jumissa”, mumisen kiskoen ovea auki. Pian se sitten aukeaakin, joskin kahva jää käteeni. Huokaisten ohjaan Siken omaan karsinaansa, palaten itse oven luo. Päättäväisesti tökkään kahvan takaisin paikoilleen, ja suljen oven varovaisesti.

“Lähtiks se kahva taas irti?”, Toivon ilmeisesti pesuboksilta tuova Elli huokaisee.
“Jep”, nyökkään availlen tamman loimen vöitä.
“Joo, se on nyt ollu jo vähän aikaa tollanen. Jaakon pitäis korjata se jossain vaiheessa”, punapää kertoo sulkien suomenhevosen karsinaan.
“Okei, kerkesin jo säikähtää, että rikoin sen”, hymyilen sujahtaen raollaan olevasta karsinanovesta sisään. Pian Elli lähtee toimiston suuntaan. Kiskon ruskearuudullisen loimen Siken yltä. Huolellisesti taittelen loimen, asetellen sen karsinan edessä olevaan telineeseen. Kiitos loimen tamma on suurelta osin varsin puhdas, vain sen pää ja kaula ovat hieman märkiä. Pikaisesti harjaan ponin, ennen kuin aloitan suojien pukemisen. Olin päättänyt ratsastella hieman kentällä, sillä maneesissa tuntui olevan useita ratsukoita.

Pitkästi haukotellen tallustelen satulahuoneeseen, tarkoituksenani noutaa ponini varusteet.
“Moi!”, Elmon satulaa puhdistava Fiia hymyilee. Satula jo lähes kiiltää puhtauttaan.
“Moi! Et haluis pestä miun saappaitakin, kun oot noin hyvä tuossa hommassa?”, virnistän nostaen suitset olkapäälleni.
“Älä unta näe”, tyttö naurahtaa. Hetken juttelun jälkeen palaan ponini luo.

Nopeasti varustan tamman, kiskoen vielä itsellenikin ratsastusvaatteet ylle. Nahkasaappaita joudun jalkaani kiskomaan hieman pitempään, kiitos maukkaiden jouluruokien.
“Mennääs sitten”, totean avaten karsinanoven, ja ojentaudun avaamaan ulko-ovea varovaisesti. Onnekseni kahva ei tällä kertaa irtoa, vaan kestää paikoillaan. Kentälle on vain lyhyen lyhyt matka, joka taittuu lähes silmänräpäyksessä. Kenttä on melko luminen, mutta se tuskin tulisi menoamme haittaamaan. Kuten aina ennenkin, ohjaan Siken kaartoon keskelle kenttää. Jalustimet kilahtava kiskaistessani ne alas. Ääni saa ponin höristämään suippoja korviaan. Kiristän satulavyötä vielä muutamalla reiällä, tai siis toisin sanoen niin tiukalle kun sen saan. Tamman pientä kokoa kiittäen, nostan kankean koipeni metalliseen jalustimeen, joka tuntuu petollisen liukkaalta. Kevyt ponnistus ja heilautan oikean jalkani ponin leveän selän ylitse. Koukkaan jalustimet jalkaani, ohjaten Siken kohti lumeen tallautunutta uraa.

[Kirsikka]

23.12.2012 Aatonaatto

Tyttöjen ainainen ongelma; mitä sitä laittaisi päälle? Tätä minäkin mietin unihiekat silmissä kahdeksalta sunnuntai aamuna. Onneksi olin kuitenkin menossa tallille. Siellä ei tarvitse pynttaytyä parhaimpiinsa, eikä tarvitse esittää mitään. Siitä mä juuri hevostelussa pidänkin. Vain joukko ihmisiä jotka rakastavat hevosia ja omistautuvat nille parhaansa mukaan.

Päätän laittaa päälle perus mustat collegehousut, vaaleansinisen villapaidan, toppaliivin, ison pinkin pipon, kaulahuivin ja lapaset. Jalkoihini vetäisen villasukat ja adidaksen tennarit. Pitkät mustat kutrini kietaisen löysälle nutturalle ja meikkaan hieman. Nappaan reppuni ja juoksen autoon jonne äiti minua jo kutsuukin.

Tanssahtelen musiikin tahtiin heittäessäni reppuni kaappiin. Olen täysin omissa maailmoissani, kun joku vetäisee toisen kuulokkeen pois korvastani.

-Haloo, Kirsikka! kuulen Pipsan äänen ja käännyn hänen puoleensa.
-Aa, moi! Sori, musa vei mennessään, hymyilen.
-Sellanen vaikutus sillä hyvä musiikilla on, tyttö naurahtaa. Sikke on sitten ulkona, paitsi, ainahan se on.
-Joo, haen sen sisään sitten kun oon siivonnut sen karsinan, sanon nykäisten toisenkin kuulokkeen pois. Tarviitko sie muuten Sikelle mitään varusteita?
-En oo ihan varma, Pipsa sanoo mietteliäänä. Miten niin?
-No kun kerroin mummolle että mulla on hoitohevonen, ja hän taisi ymmärtää että Sikke on mun oma, naurahdan. Niin sain nyt mummolta EQP:n lahjakortin, että voisin hankkia Sikellekin jotain.
-Ihan vapaasti, onhan se aina kiva että se poni saa jotain uutta kuluneiden tilalle! Pipsa hymyilee. Meen muuten sitten esteitä, kun huomenna on se aattoratsastus, eli rennompi päivä Sikelle.

Nyökkään ja lähden alakertaan. Haen kottarit ja talikon, ja ryhdyn hommiin. Sikke onkin ollut ahkera, joten töitä riittää. Laitan kuulokkeet takaisin korviini ja musan soimaan ipodista, sillä tää turpeiden läpikäyminen voi olla aikas puuduttavaa hommaa.

“How did we get here? When I used to know you so weeeeell! How did we get here? Well I think I knoooow!” esitän laulavani tehden mitä erikoisimpia laulajan eleitä. Biisin loputtua kuulen jonkun kikattavan takanani. Laitan talikon nojaamaan karsinan seinään ottaen kuulokkeet pois. Käännyn hieman nolo virne kasvoillani, ja kukas muu kuin Britta hykertelee pyyhkien pieniä naurunkyyneliään. Tälle virnistäen lähden tyhjentämään kottareita. Haen tilalle uutta turvetta, jotka kippaan Siken karsinaan ja levitän niitä vähän. Nappaan mukaani Siken riimunnarun viedessäni kottarit pois.

-Sikke! kutsun tammaa tarhassa, vaikka eihän se tietenkään osaa tulla luokse kutsuttaessa...

Vuonis nostaa päätään Vennan ja Bonskun takaa, mutta ei näyttä halukkaalta lähtemään sisään. Vedän pinkkiä pipoani syvemmälle päähäni ja taaperran paksussa lumihangessa ponien luo. Juttelen tammoille ja taputan niitä, jotta ne eivät säikähtäisi ja ampaisisi tiehensä. Hypähdän Vennan ja Bonnien välistä heinäkasan yli kurottaen kohti Siken riimua. Tamma ottaa askeleen sivulle heilauttaen päänsä ylös. Tämän tuloshan sitten on että mä olen polvillani lumessa. Sikke laskee päänsä ja katsoo minua kummissaan. Kun se korvat hörössä nuuhkii minua, nappaan sen riimusta kiinni ja napsautan riimunnarun siihen. Vuonis hypähtää taaksepäin ja päättää piehtaroida. Nousen ylös pitäen riimunnarusta lujasti kiinni. Toiset ponit vain jatkavat syömistä, kun Sikke nousee ylös ja ravistelee itsensä. Se pärskähtää pari kertaa, mitä vääntynein ilme naamallaan. En voi muuta kuin nauraa lähtiessäni Sikke perässäni talliin.

Laitan Siken käytävälle kiinni ja kiskaisen pois sen ruskearuudullisen loimen, joka on jo kulunut ylenpalttisesta piehtaroinnista. Tamma ravistaa itseään tyytyväisen näköisenä minun lähtiessä harjapakkia metsästämään. Takaisin tullessani Sikke katsoo korvat hörössä Toivoa joka kurottaa sitä nuuhkimaan. Riimunnarut ovat kuitenkin niin kireällä, että vuonis kuopii tallin betonilattiaa turhautuneena, kun ei pääse tekemään tuttavuutta. Käsken tammaa lopettamaan kun aloitan harjauksen. Naurahdan kun vuonis katsoo minua kuin sanoakseen; hei et sä oo mun pomo, mä saan tehdä mitä mä haluan. Muiskautan ison pusun Siken turvalle jatkaen harjausta.

Harjaan tamman läpikotaisin ja selvitän punkkariharjan sekä hännän. Tasoitan Siken hännän ja puhdistan kaviot, mitä se ihme kyllä ei vastusta lainkaan. Näköjään hyvällä tuulella tänään. Onneksi. Heitän harjat ja kaviokoukun harjapakkiin, suunnaten sitten varusteita hakemaan. Nappaan mukaani Siken ruskean yleissatulan, vatsapanssarin, suitset ja suojat joka jalkaan.

Sikke seisoo nätisti paikallaan, kun laitan sille suojat. Vähän se vaan katselee että mitä on menossa. Laitan vihreän satulahuovan sivuun pestäväksi, ja otan puhtaan sinisen tilalle. Asetan sen tamman selkään ja heitän satulan sen päälle. Kiinnitän satulahuovan tarrat ja kiinnitän vatsapanssarin satulaan. Siken hyvä tuuli katoaa kuin tuhka tuuleen, kun se tuntee kiristyvän vatsapanssarin paineen. Se pullistaa ja heilauttaa päätään. Komennan tammaa kiristäen vyön niin paljon kuin pystyn, eli juuri ja juuri. Päätän kiristää sen maneesissa loppuun, kun Pipsa on satulassa ja Sikke on kävellyt vähän. Suitset sujahtavat ongelmitta Siken päähän ja heitän enkkuviltin tamman selkään.

-Pipsa ootko sie valmis? huhuilen yläkertaan.
-Joo, mie tuun! Pipsa huudahtaa portaissa painaen kypärän päähänsä. Mennään vaan!

Autan Pipsan Siken selkään ja kokoan esteet tytön ohjeiden mukaan. Istahdan penkille yhden pystyn viereen ja katson miten Pipsa saa käynninkin näyttämään Siken kanssa niin hienolta. Ratsukko tekee voltin joka sivun keskelle ensin käynnissä. Pipsa siirtää Siken raviin ja tekee pääty-ympyröitä, sekä kolmikaarisia kiemurauria. Ensin tamma sipsuttaa prinsessaravia varmaan ihan vaan kiusoitellakseen. Taivuttelujen ansiosta Pipsa kuitenkin saa Siken tahdikkaaseen pitkä-askeliseen raviin ja kulkemaan muodossa. Vuoniksen takajalat polkevat hyvin alle ja se kantaa isteään hyvin.

Sitten ratsukko tekee ravi-laukka ja käynti-laukka siirtymisiä. Ensimmäisellä laukasta raviin siirtymisellä Sikke nostaa päänsä kattoon ja juoksee ravuri ravia. Se haluaisi jatkaa laukkaamista, mutta Pipsa on rauhallinen ja napakka. Siirtymisen alkavat sujua ja Siken suu vaahdota. Pipsa antaa tammalle pitkät ohjat käynnin ajaksi.

Käyntien jälkeen ratsukko hyppää jumppasarjaa. Ensin siinä on puomi-ristikko-puomi-ristikko-puomi. Sikke suoriutuu tästä helposti, vaikka innostuukin vähän. Sitten muutan sarjan puomi-ristikko-pysty. Sikke lähtee hyppäämään pystyä liian kaukaa ja Pipsa horjahtaa tiputtaen jalustimensa. Vetäisen henkeä, mutta kokeneena ilman jalustimia –ratsastajana Pipsa pysyy kyydissä. Seuraavalla kerralla hän tuokin Siken paremmalle etäisyydelle.

Lopuksi muutan sarjan puomi-ristikko-pysty-okseri. Sikke tulee sarjalle korvat hörössä innoissaan. Se ylittää puomin, ristikon ja pystyn hyvin, mutta okserista se hämmentyy. Tamma näyttää hyppäävän, mutta viime hetkellä se tekee äkkipysähdyksen ja loikkaa sivulle. Tähän Pipsa ei osannut varautua ja hän putoaa. Mutta jotenkin tyttö onnistuu laskeutumaan jaloilleen, josta gän sitten pyllähtää istumaan. Varmistan tytöltä, että hän on kunnossa, keskittyen sen jälkeen Siken metsästykseen. Onneksi olemme maneesissa. Vuonis vetää parit pukit ja ravaa pää korkeuksissa. Menen lähemmäs tammaa yrittäen rauhoitella sitä. Sikke katsoo minuun ja pysähtyy kuin seinään. Se pysyy paikoillaan joten pystyn ottamaan sen helposti kiinni. Tamma ravistaa päätään ja löntystää perässäni Pipsan luo joka on jo noussut pudistelemaan hiekkoja vaatteistaan. Pipsa ottaa Siken ohjat ja tamma haistelee tyttöä kuin tarkistaakseen ettei tälle käynyt mitään. Autan Pipsan vuoniksen selkään ja ratsukko tulee heti sarjan uudestaan. Sikke epäröi taas, mutta Pipsa on valmiina ja näpäyttää raipalla kun tamma yrittää ottaa sivuaskelia ennen okseria. Sikke tajuaa että Pipsa on se joka määrää ja hyppää okserin jopa pienellä ilmavaralla. Tätä sarjaa ratsukko tulee muutaman kerran, eikä Sikke temppuile enää ollenkaan.

-Sie saatmennä loppuravit ja –käynnit, Pipsa hymyilee minulle.
-Okei, hymyilen. Huhhuh olipa kyytiä! naurahdan.
-No ei toi nyt vielä mitään, on tällä peikolla joskus aikamoiset seikkailut, tyttö naurahtaa. Yritä nyt vaan saada se venyttämään kunnolla.

Laitan kypärän päähäni ja nousen höyryävän tamman selkään. Vuonis heilauttaa päätään kun siirrän sen raviin. Pidän ohjat hyvällä tuntumalla ja Siken hyvässä tahdissa. Tamma pärskii ja rentoutuu venyttäen kaulaansa ja askeltansa. Ravien jälkeen kävelemme loppukäynnit. Tuon Siken lähelle maneesin ovea ja löysään sen satulavyötä pari reikää ennen kuin nousen pois selästä. Jalkaudun ja heitän enkkuviltin hikisen hallakon niskaan. Sikke on itseasiassa niin hikinen, että päätän huuhdella sen tallissa. Astumme ulos lumisateeseen. Isot lumihiutaleet leijailevat kauniisti kun tuulikaan ei ole kova. Halaan Sikkeä ja tallustamme tallin lämpöön jossa päiväruuat odottavatkin jo meitä molempia.

10 HM!

[Pipsa]

25.01.2013

Puolet elämän iloista 
on löydettävissä pikkuasioista, 
ohimennen siepatuista. 
- O.S. Marden

“Ratsasta sitä vähän enemmän eteenpäin, hyppää sitten uudestaan tuo rata”, hieman väsyneen näköinen Anne ohjeistaa. Pienellä kosketuksella poni lisää hieman vauhtia, lähestyen korvat hörössä noin metrin korkuista punavalkoista pystyä. Hieman vaivalloisesti tamma ylittää esteen, yrittäen kuitenkin parhaansa. Seuraavana on hieman pienempi muuri, joka tuntuu kuin imevän sitä luokseen. Vain muutama laukka-askelta, ja ylitämme sen vauhdikkaasti. Ratsastan lyhyen, mutta hyvän tien seuraavana olevalle jälleen metrisille pystylle. Tamma pyrkii kiihdyttämään vauhtiaan vähän hiemankin liikaa, rynnien esteelle. Puomeista ylin putoaa kolahtaen. Anne ohjeistaa minua kokoajan, katsellen menoamme silmätarkkana. Viimeisenä edessämme on kahden pystyn muodostama sarja, jonka ei pitäisi tuottaa sen suurempia vaikeuksia. Molemmat esteistä ylittyvät melko helposti, tamman kuitenkin joutuessa käyttämään lähes kaikki ponnistusvoimansa.

Hidastan laukkaa, siirtyen lopulta ravin kautta käytiin.
“Sehän meni ihan hyvin; ratsastit hyvin ja Sikkekin teki parhaansa”, Anne hymyilee kävellen nostamaan pudonnutta puomia. “Sillä alkaa vaan tulemaan rajat vastaan, vaikka hyvin se kyllä hyppää kokoisekseen”.
”Jep, tuo ensimmäinen este tuntu aika vaivalloiselta”, myönnän löysin ohjin kävelevän Siken selästä.
“Mie lähenkin tästä nyt valmistautumaan seuraavaan tuntiin, jos siulla ei oo mitään kysyttävää?”

Pudistan päätäni. Kerään ohjat lyhyemmiksi, pyytäen ponin raviin. Hieman turhankin innokkaasti se säntää liikkeelle, muistuttaen sairaalloisen ylipainoista gasellia.
“Hiidaas, hiidaas”, mumisen hiljaa keskittyen pitämään kevennykseni rauhallisena. Ratsastan useita voltteja ja muita kiemuroita, tamman alkaessa jälleen kuunnella minua paremmin. Hetken molempiin suuntiin ravailun jälkeen siirrän Siken käyntiin ja annan sille pitkät ohjat. Se venyttää kaulansa pitkäksi. Pyyhkäisen hiussuortuvan pois silmiltäni. Otan jalustimet pois jaloistani, pyöritellen varovasti nilkkojani. Radiosta soi hiljaisella jokin vanhahko kappale, jonka nimeä en saa mieleeni.

“Ei varmaan haittaa, jos myö tullaan?”, ovea raottava Salma huikkaa hymyillen.
”Ei haittaa, ollaan Siken kanssa jo kohta lopettelemassa”, huikkaan takaisin, komentaen pohkeella Sikkeä hieman eteenpäin, sen jäädessä tuijottamaan ovesta sisään tulevaa kimoa Bonnieta.
“Menikös tunti hyvin? Eiks Anne pitäny siulle yksityistunnin?”, ponin selkään nouseva Salma rupattelee.
“Juu piti. Ihan hyvin se meni, Sikkekin oli tosi mukava ratsastaa”, kerron ohjaten ratsuni nyt kaartoon. Haukotellen luisun alas ponin selästä. Nostan jalustimet ylös, löysäten samalla myös hieman mustaa satulavyötä.
“Mennääs sitten”, puuskahdan kiristäen otettani ohjista. Nöyrästi vuonohevonen kulkee perässäni matkan aina omalle karsinalleen saakka. Frank kurkistaa karsinastaan uteliaana. Kiskon hieman kömpelöt talvihanskat käsistäni, tiputtaen ne suoraan Siken punaiseen harjapakkiin.
“Otetaas nää suitset pois, niin pääset sitten eroon kuolaimista, niin…”, lepertelen ponille, joka tunkee turpansa lähes naamaani kiinni.

Ei kestä kauaa, kun tamma seisoo karsinassaan norjanlippu-kuvioinen loimi yllään.
“Pääset pihalle sitten, kunhan oot vähän kuivanut”, mietiskelen ääneen rapsutellen vuonohevosen vaaleaa otsaa. Se laskee päätään alemmas, samalla lähes nuokkuen. Päätän jättää Siken nuokkumaan, ja suuntaan itse kohti yläkerrassa odottavaa oleskelutilaa. Kiskon ylläni olleen sinisen toppatokin pois, jonka jälkeen työnnän sen kaappini sisälle.

“Jokos kuulit, että taas on vapaa paikka yhelle yksärille?”, Fiia tiedottaa pöydän ääreltä. Pudistan päätäni hämmästyneenä; viime aikoina oli tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa.
“Toivottavasti tulis joku tosi symppis otus, vaihteeksi joku pullaponi, josta sais Sikellekin kivan maastoilukamun”, virnistän lösähtäen sohvalle. Hetkessä tila täyttyy erilaisista veikkauksista, millainen seuraava yksityinen tulisi olemaan, tai millainen sen pitäisi olla. En voi olla hymyilemättä kuunnellessani muiden iloista puheensorinaa. Mikään ei piristä niin hyvin kuin tallilla oleskelu - lukuun ottamatta tietenkään aina niin iki-ihanan The Killersin kuuntelemista.

[Anne]

Sikke tuntimeiningeissä




Spessu Kirsikalle ja Jennyferille!

[Pipsa]

Siken keinuvat askeleet kuljettavat minua rauhallisesti ja varmasti eteenpäin. Jalkani roikkuvat rennosti pitkin sen kylkiä, ylittäen osittain tamman mahalinjan. Kermanvaalea ponini pärskähtää tyytyväisenä, pysähtyen hetkeksi tutkailemaan ympärilleen. Pehmeällä kosketuksella pyydän sen takaisin käyntiin.

Syvänvihreät kuuset reunustavat kulkemaamme polkua, ponin jättäessä pienet kavionpainaumat matalaan lumihankeen. Eilen oli satanut vähän lunta, joten suurin osa maastoreiteistä oli kevyen lumivaipan peitossa. Meitä ei pieni vastus kuitenkaan haitannut, sillä vaikkei Siken jalat kovin pitkät olleetkaan, oli se tottunut rämpimään vaikeakulkuisimmillakin teillä. Maiskautuksella pyydän ponia jälleen reippaampaan käyntiin, antaen ohjien yhä roikkua pitkinä. Suuren, vanhan ja harvan kuusen oksilta meitä napittaa harmaaturkkinen orava, pidellen kenties käpyä pienissä tassuissaan. Sikkekin vilkaisee pientä eläintä hetken.
“Pitäs kyllä joskus ottaa kamera mukaan”, tuumin hiljaa ääneen, sipaisten ratsuni lyhyttä ja jäntevää kaulaa. “Sais kivoja kuvia”

Päästyämme kuusikon läpi leveämmälle ja vähälumisemmalle polulle kasaan ohjat käsiini ja pyydän tamman raviin. Hieman päätään nostellen poni siirtyy raville. Kuten yleensäkin, töpsöttelee se hetken kiireisesti eteenpäin, mutta rentoutuu pian. Hymyssä suin nautin metsän äänistä; puiden huminasta, satulan narinasta ja askelten pehmeästä töminästä. Tuuli pöllyttää lunta päällemme siirtyessämme aukeammalle, pois puiden suojasta.

Kun viimein pääsemme laukkasuoralle, puhkuu Sikke intoa. Pää korkealla se sipsuttaa käynnin ja ravin sekoitusta, valmiina ampaisemaan liikkeelle. Pidän tamman kuitenkin käynnissä, sillä ilman satulaa mennessä eivät kiitolaukka ja mahdolliset pukit tunnu kovin houkuttelevilta. Hetken kireän ja jännittyneen kipittelyn jälkeen poni alkaa taas kulkea muistuttaen enemmän ponia kuin hirveä, odottaen kuitenkin merkkiä lähteä liikkeelle.
“Ei kuule laukata nyt tässä”, juttelen Sikelle. Kun se alkaa olla jo suht rento, pyydän sen taas raville. Siirtymästä tulee yllättävän pehmeä.

Kun eteemme seuraavan kerran tulee leveä ja hyväkuntoinen tie, pyydän minä ponin viimein laukkaan. Tällä kertaa se pysyy rauhallisena, nostaen nätisti tasaisen laukan. Tuulen pöllyttämä lumi piiskaa kasvojani ja viima tuntuu viiltävältä, mutta silti kasvoni on vallannut leveä virne. Tämä oli juuri se mitä olin kaivannut koeviikon kiireen keskelle - maastoilua!

Saavuttuamme viimein tallille, taputan iloisesti poniani. Ovensuussa jalkaudun alas sen vankasta selästä.
“Lähetääs sisälle, kun täällä on näin kylmä”, kehotan tammaa johdattaen sen sisälle lämpimään ja heleiden äänien täyttämään talliin.

Karsinassa riisun pikaisesti Sikeltä suitset ja suojat, minkä jälkeen käyn viemässä sen pihalle. Tämän tehtyäni kiiruhdan itse yläkertaan. Hyvällä tuurilla voisinkin jäädä sinne loppupäiväksi aikaa tappamaan ja rentoutumaan.

[Pipsa]

21. helmikuuta 2013 - Yhteishoito Sikelle ja Rotalle - Pipsan päivä

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Pitkään aikaan ei se ollut näyttäytynytkään, mutta nyt pilvet olivat vetäytyneet syrjään sen edeltä. Tuntuu kuin kirkas taivaankappale hymyilisi minulle. Vilkaisu siihen pimentää hetkeksi näköni. Kävelen mahdollisimman reippaasti, mutta pystyn juuri ja juuri talsimaan normaalivauhtiakaan. Jalkani tärisevät vieläkin, sillä olin joutunut juoksemaan jälleen kerran bussiin, minkä lisäksi olin päätynyt istumaan juuri siihen ärsyttävälle penkille, jonka jalkatila olisi korkeudeltaan ollut sopiva ykkösluokkalaiselle. Silti ei bussireissu ollut onnistunut pilaamaan hyvää mieltäni - olihan tänään vapaapäivä.

Kymmenisen minuutin päästä saavun Seppeleen pihalle. Kännykkääni räpläten suuntaan tallin suurelle ovelle, sujahtaen sisään lämpimään talliin. Karsinat ovat tyhjillään, Jaakko siivoaa yhtä karsinoista manaillen työtään ja Elli tulee minua vastaan yönmusta Blade vanavedessään. Kummallekin tallintyöntekijälle huikkaan pirteän tervehdyksen, minkä jälkeen tipsuttelen portaat yläkertaan.

Leveän haukotuksen lomassa kaivan avaimen tallireppuni ylätaskusta. Tottunein ottein saan väännettyä kaappini metallisen oven auki. Hetken lokeron siisteyttä ihasteltuani kaivan kaikkien roinieni seasta tallikenkäni ja chipsit, sillä ratsastussaappaani olivat eilisen tunnin jäljiltä kotonani putsattavina - seuraavaan valmennukseen tuskin kehtaisin mennä yhtä kuraisilla saappailla. Sikke sen sijaan oli onneksi ollut ihan superkiva; jos se jatkaisi samaa mallia, olisi koulukisoista tulossa entistäkin parempia prosentteja. Kuvitellessani Siken palkintojen ja ruusukkeiden keskelle seppele kaulassaan vaihdan tennarini ratsastuskenkiini. Onneksi huoneessa ei ole peiliä, sillä ilmeeni olisi suorastaan ällöttävän omahyväinen. No, kai sitä omasta ponistaan ja itsestään sai olla ylpeä.

Saatuani kiskottua vaatteet päälleni ja vietyäni mehukkaan tonnikalasalaattini ja pepsipulloni jääkaappiin odottamaan, suuntaan alakertaan. Siken karsinalta käyn ottamassa salmiakkikuvioidun riimunnarun matkaani, ennekuin jatkan matkaani tarhoille.

Astellessani ponitarhan valkeaksi maalatun portin luo, saan poneilta vain pikaiset vilkaisut. Edes Sikke ei harmikseni tule minua tervehtimään, vaan ahmii tarhaan hetki sitten tuotua heinäkasaa. Korvat luimussa ja vihaisella hännänhuitaisulla Bonnie häätää ponini kasalta, vuonohevosen köpöttäessä minun luokseni.
“Vooi, kiusaako Bonnie sinnuu”, nauran rapsuttaen tamman otsaa. “Tosin hyvä vaan että joku pitää kuule huolen siun linjoistas!”
Aivan kuin poni ymmärtäisi sanani, sillä sen naamalla värähtää loukkaantunut ilme ja se kääntyy minusta poispäin.
“Noh, eläs nyt mussukka”, hymisen kurottautuessani kiinnittämään riimunnarun tamman punaiseen riimuun. En ollutkaan aiemmin huomannut, miten kulahtaneelta riimu näyttikään, ponin oli täytynyt hangata sitä johonkin. Pitäisi kai ostaa uusi.
“Saat vähän heiniä sitten myöhemmin”, jatkan ponini lohduttamista. Päätään roikuttaen se seuraa minua ulos lumisesta tarhasta.

Karsinan sijaan päädynkin viemään Siken harjauspuomille. Solmiessani tamman puomiin kiinni käytän erityistä huolellisuutta, sillä tamman Houdinia muistuttavat piirteet olivat kyllä tulleet minulle hyvin selväksi - harva se päivä sain olla pyydystämässä sitä ties mistä. Tosin nyt kun meillä oli yhteistä taivalta useampi vuosi takana, ei karkauksia ollut tapahtunut onneksi yhtä paljon kuin alussa. Muutenkin oli poni kehittynyt paljon, kuten minäkin.

Rapsuteltuani ja hellittyäni Sikkeä tovin, kipaisen hakemassa tallista sen harjapakin ja suitset. Tänään olin ajatellut mennä ilman satulaa jotain peruskeveää köpöttelyä maneesissa. Sen suurempiin saavutuksiin tuskin tänään pystyisin, sillä vatsalihakseni tuntuivat huutavan hallelujaa eilisen jälkeen. Tunnin kerkeäisin Siken kanssa touhuamaan maneesissa ilman mitään ongelmia, sen jälkeen minulle jäisi noin tunti aikaa puuhailla kaikkea ja sitten alkaisivatkin jo ensimmäiset tunnit. Tuntilistoja ei vielä ollut laitettu näkyviin, joten pitäisi valmistautua laittamaan Rotta kuntoon jo kolmeksi.

Kuskattuani kamppeet puomille, ryhdyn harjaamaan tammaa. Sen pyöreiltä kyljiltä irtoaa paljon karvaa. Vaihdan puuselkäisen suan metsänvihreään kumisukaan, jota ryhdyn pyörittelemään tamman ruumista pitkin. Vaaleaa, pitkää karvaa lähtee paljon. Karvat leijailevat maahan, parin rohkeimman talitintin uskaltaessa nappaamaan niitä matkaansa.
“Missähän se siun terävä hikiviila on…”, hymisen hieroen yhä tammaa kumisualla. “Sillä lähtis paremmin”
Saatuani suurimman osan irtokarvoista poistettua sujautan tummat suojat tamman jänteviin jalkoihin. Poni tuhisee niskaani, tökäten viimein minua selkään.
“Noh, koitas nyt käyttäytyä”, hymähdän Sikelle työntäen sen turvan kauemmas. “Kannattas kuule olla varovainen etten lähetä sinnuu Findukselle… Vois tulla hyvää lasagnea kuule siusta kun oot noin haba poni”

Ennen kuolainten laittoa lämmittelen niitä hetken puhallellen ja hieroen. Kun metalli ei enää tunnu jäätävän kylmältä, sujautan ne ponin avonaiseen suuhun. Niskahihnan kiskon ponin suippojen korvien yli ja kiinnitän remmit. Nappaan vielä kypäräni lumipenkalta ja tungen sen päähäni.
“Sitten ei kun treenaamaan!”

Maneesilla pistän radion soimaan, ennen kuin ohjaan Siken tuolin luo. Tukevalta tuolilta pääsen kepeästi kipuamaan ponin leveään selkään. Pehmeällä kosketuksella kylkiin pyydän sen reippaaseen käyntiin uralle. Tamman pehmeät askeleet ovat mukavat istua. Käveltyämme tovin pyydän ponin raviin. Korvat hörössä se puksuttaa menemään, minun ohjaillessa sitä erilaisille kiemuroille. Eilisen jäljiltä poni tuntuu hyvältä ratsastaa - se kuuntelee tarkkaavaisena apujani ja liikkuu hyvin eteenpäin. Kun ravissa verryttely riittää, ryhdyn työstämään Sikkeä avotaivutuksilla. Pitkillä sivuilla pyydän tammaa avotaivutukseen ja lyhyillä teen kaksi pysähdystä ja peruutusta. Avoissa poni taipuu hyvin koko rungostaan ja pysähdyksissä pieni istunnanmuutos riittää. Vaihdettuani suuntaa ja toistettuani tätä hetken siirryn tekemään avot ravissa ja lyhyellä sivulla aina ravi-pysähdys-siirtymän. Alkuun avot menevät lörinäksi, mutta kun muistan itse tukea enemmän ulkoavuilla, alkaa homma sujua kuin rasvattu.

Kun olemme menneet avoja enemmän kuin tarpeeksi, otamme laukkaa ensin pääty-ympyrällä, sen jälkeen kokouralle levittäytyen. Kevyesti lyhennän ja pidennän laukkaa, Siken toimiessa kuminauhamaisen joustavasti. Vielä hetkeksi ennen raviin siirtymistä annan ohjien valua hieman pidemmiksi, tamman venyttäessä tyytyväisesti pärskien kaulaansa. Ravissa pyydän siltä samanlaista eteen-alas muotoa hetken, kunnes siirrymme käyntiin. Käynnissä annan ohjin lipua pitkiksi.

Palattuamme maneesilta talliin viskaan hieman hikeentyneelle Sikelle loimen niskaan. Vetrein sormin riisun tammalta suitset ja suojat.
“Moi!”, heleä ääni tervehtii karsinan ovelta. Kirsikka.
“Morjes”, huikkaan tunkiessani suojat pakkiin. Tyttö oli ilmeisesti tuonut sen sisälle puomin luota.
“Oliks kivaa?”, tyttö kysyy rapsuttaen Sikkeä.
“Oli joo, Sikke oli tosi kiva. Vähän veny kyllä tuo ratsastus, mentiin vähän ajateltua rankemmin kun Sikke ei tuntu yhtään väsyneeltä”, kerron.
“Halluut sie mennä yläkertaan niin mie voin hoitaa Sipsukan?”, Kimi hymyilee auttavaisesti.
“Joo, jos vaan viitit”, totean kiitollisena. “Sille vois antaa vähän heinää ja käyä heittämässä pihalle, jos se on kuivunu ennen kuin sie lähet. Tosin tuut varmaan kuitenkin tonne yläkertaan?”
“Jep, selvä homma!”, tyttö nyökkää.

Raajojani venytellen kipuan puiset portaat yläkertaan. Ähkien kiskon kengät jaloistani ennen kuin hipsuttelen oleskelutilaan. Huoneessa on melko paljon porukkaa, minun moikkaillessa kaikkia. Sohvalle änkeydyn hevoslehteä selaavan Ilun viereen. Porukan jutut vaihtelevat aina koulujutuista tuleviin kesäsuunnitelmiin. Osa hoitajista oli jo nyt hiihtolomalla. Minulla loma alkaisi vasta ensiviikolla.
“Hih, huomenna alkaa se estekurssi”, lattialla istuva Linnea iloitsee. “Olit sie Pipsa siellä?”
“Ei kun mie oon koulukurssilla”, hymyilen. “Se on vasta ei ens vaan sitä seuraavalla viikolla”
“Tietääks teistä hei kukaan mistä tää vois olla peräsin?”, näytän taskussani lojuvaa avainta, jota koristaa hevosenpää-avaimenperä. “Löyettiin tää Ilun kaa vintiltä”
“Näyttää aika vanhalta”, Aino toteaa pöydän äärestä.
“Aika siisti!”, Anthon virnistää. “Ehkä se on jonnekin aarrekammioon”
“Joo, mut ne aukenee kun sanoo seesam aukene”, Akku nauraa.
“No, sanokaa jos keksitte jotain”, totean.

Syötyäni herkulliset evääni ja puituani Seppeleen asioita vielä hetken lähtee osa hoitajista hoitamaan hoitohevosiaan tunnille. Ilun käytyä katsomassa tuntilistoja oli käynyt ilmi, että Rotta menisi neljän ja seitsemän tunneille. Kumpikin tunneista oli alkeisryhmiä, joten apuani mitä todennäköisemmin tarvittaisiin. Itse jään oleskelutilaan selailemaan hevoslehtiä ja kuolaamaan niiden sivujen kiiltäviä puoliverisiä ja järkyttävän kalliita ratsastusvarusteita.

Kun kello näyttää kahtakymmentä yli kolmea, suuntaan minäkin alas karsinoille. Harmikseni Rotan karsina ammottaa tyhjyyttään, joten joudun menemään hakemaan sen. Nappaan riimunnarun karsinalta ja kiskon takkini kauluksen ylemmäksi. Mitään kiirettä ei onneksi vielä ole, sillä tuntilaiset tulisivat aikaisimmillaankin vasta noin kymmenisen minuutin päästä.

“Rottaa!”, huhuilen hoitohevostani. Totta kai se on löntystellyt juuri tarhan kaukaisimpaan ja lumisimpaan nurkkaan, kuinka muutenkaan. Päätäni pudistellen lähden tallustamaan hevosten painamia jälkiä pitkin kohden suomenpuoliveristä. Korvat hörössä tallin melko uudet yksityshevoset, Susi ja Alex, seuraavat kulkuani.
“Rottaa, tänne!”, hihkun ruunalle sen vain tuhahtaessa. Huokaisten astelen vielä viimeiset kymmenen metriä sen luokse ja kiinnitän riimunnarun riimuun. “Pöhkö eläin”

Raahauduttuamme ympäristöään ylväästi tutkivan Rotan kanssa, ohjaan minä sen omaan karsinaansa. Napakalla solmulla kiinnitän hevosen kiinni. Hymyssä suin vilkuilen käytävälle, yrittäen muistaa ruunan ratsastajan nimeä. Jokin R:llä alkava se oli ollut, ehkä Rita… Ei, varmasti se oli ollut Riina. Vai oliko se sittenkin ollut Miina.

Hiljainen “moi” hätkähdyttää minut ajatuksistani. Karsinan oven suulla seisoo noin yksitoistavuotias lettipäinen tyttö musta kypärä kädessään.
“Moi!”, hymyilen ystävällisesti. “Sie menit varmaankin Rotalla?”
“Juu”, tyttö toteaa hiljaa nyökäten. “
“Tartteet sie apua varusteitten laittamisessa?”, kysyn yrittäen vaikuttaa mahdollisimman vähän pelottavalta.
“Joo”, vaaleaverikkö toteaa edelleen.
“En mie varmaan yltäs ees laittamaan sille varusteita”, tyttö jatkaa pienen hymyn vilahtaessa hänen kasvoillaan. Hymyyn vastaten kehotan tyttöä ottamaan harjan käteensä, ryhtyen itse harjaamaan Rottaa toiselta puolelta.
“Oot sie aikaisemmin menny Rotalla?”, kysyn tytöltä rapsuttaen ruunaa. Tyttö pudistaa vastaukseksi päätään.
“Joo no Rotta on kyllä tosi kiva ratsastaa ja sillä on aika kiva ravi, ei sellanen pomppiva niin kun poneilla. Hoitaessa se on niin kuin huomaat vähän arka, mutta muuten tosi kiltti”, selitän. “Nyt sie voisit puhistaa nuo kaviot jos haluut. Oot sie aiemmin puhistanu? Joo no, mie voin neuvoo. Liukutat kato kättä tälleen sen jalkaa pitkin….

Opastettuani Ritaksi paljastunutta tyttöä myös varusteiden laitossa, onkin aika jo suunnata maneesille. Ritan ja Rotan vierellä kuljen maneesille, jossa avustan tämän ruunan selkään. Lupaudun myös jäämään tunnille taluttamaan ja juoksemista riittääkin, sillä ryhmä opettelee keventämistä. Tunnin jälkeen autan Ritaa vielä hoitamaan Rotan kuntoon tunnin jälkeen. Väsyneenä ja nälkäisenä päädyn suuntaamaan kotia kohti, Linnean lupautuessa tuuraamaan minua Rotan seuraavalla tunnilla.

Jälleen oli takana yksi pitkä ja raskas, mutta silti niin mukava tallipäivä. Ja edessä toivottavasti vähintäänkin tuhat samanlaista!

[Pipsa]

26.02.2013

”Kulta pieni, tää siun harjas on kyllä pakko leikata, tahdoit tai et”, jutustelen ponia, saksien samanaikaisesti sen harjaa siistimmän näköiseksi. Tamma mulkaisee minua. Silmiäni pyöritellen jatkan saksimista. Hetken kuluttua peräännyn muutama askelta, katsellen lopputulosta tyytyväisenä. Työnnän sakset Siken jo muutenkin sekavaan harjapakkiin. Karsinan ikkunasta paistaa aurinko. Valon säteet lankeavat tamman hallakolle karvapeitteelle.
”Mitäs ajattelit tänään puuhata Siken kanssa?”, Salma kysyy hymyillen. Tyttö harjaa vaaleaa poniaan keskittyneesti.
”Treenata maneesissa varmaan koulua, tai esteitä ehkä”, kerron kumartuen tonkimaan harjapakkia.
”Onks siulla taas kisat tulossa?”, brunette jatkaa. Kohotan katseeni harjapakilta, muistellen milloin seuraavat kisamme olisivat tulossa.
”Ensviikolla meillä taitaa olla yhdet koulukisat, meen varmaan siellä helpon B:n ja A:n”, selitän kaapaten nyt kaviokoukun käteeni. Salma nyökkää ja alkaa kertoa omista kisasuunnitelmistaan.

Nopeasti hoidan ponini kuntoon, suunnitellen mielessäni ratsastukseni sisältöä.
”Mitäköhän treenaisin Siken kanssa”, mietiskelen ääneen. Kiristän vielä aavistuksen verran ponin satulavyötä, ennen kuin kiskon mustan kypärän päähäni.
”Voisit treenata vaikka jotain kouluohjelmaa, tai jotain mikä on teille vaikeeta?”, ohi kulkumatkalla oleva Akku ehdottaa. Nyökkään, mietiskellen ehdotusta mielessäni. Kouluradan harjoittelu kyllä olisi varsin hyödyllistä. Kiristän matalaa ponihäntääni vielä aavistuksen, ennen kuin lähden kulkemaan poni rinnallani kohti kauempana häämöttävää punaista maneesia.

Ovi aukenee hieman vinkaisten. Maneesi on tyhjä, joka on varsin hämmästyttävää ajankohdan huomioiden. Tästä ilahtuneena tallustelen tamma vanavedessäni keskemmäs maneesia.
”Pitäis kyllä puhdistaa tää siun satulas”, jutustelen hiljaa, kiskoen samalla vyötä astetta tiukemmalle. Haukotellen kiskon turvajalustimet alas. Kevyesti nostan jalkani jalustimeen, ponnistaen maasta vauhtia. Laskeudun satulaan varovaisesti, etsien oikean jalustimen jalkaani.
”Mennääs sitten”, henkäisen puristaen pohkeillani kevyesti tamman kylkiä. Rauhallisin askelin vuonohevonen lähtee etenemään kohti seinänviereistä uraa. Selästä käsin katselen arvioivasti vasta leikkaamaani pystyharjaa. Ainakin omiin silmiini se näyttää melko siistiltä, vaikken kyllä kovin taiteellinen olekaan.

Jo heti alusta asti pyydän tammaa liikkumaan reippaasti, sekä ratsastan kulmat tarkasti. Päädyn peilistä tutkailen omaa istuntaani. Oikea hartiani näyttää olevan himpun vasenta korkeammalla. Pyöräytän hartiat ympäri, kuullen jo lähes tutuksi käyneen rusahduksen. Annan jalkani valua rentona alas ja säilytän kantapääni hieman varpaita alempana. Kevyellä pohkeen puristuksella siirrän tamman raviin. Yritän säilyttää kevennykseni rauhallisena huolimatta ponin kiirehtimisestä. Taivuttelen ponia voltein ja kiemuraurin. Keskityn säilyttämään käteni mahdollisimman pehmeänä ja joustavana. Puolipidättein valmistelen huolellisen pysähdyksen, Siken toimiessa erinomaisesti. Siirtymisillä saan vuonohevosen astumaan paremmin alleen.

Laukkaan muutama kierrosta, tamman ollessa jälleen hyvin kuulolla. Tyytyväisenä siirrän sen käyntiin, antaen sille pitkän ohjan. Se venyttää kaulaansa, pärskähtäen samalla tyytyväisesti. Maneesin ovi vinkaisee.
”Ai työ oottekin täällä, kestääks teillä vielä pitkään?”, Reega huikkaa lumenvalkean orinsa rinnalta. Sikke tuntuu heti jännittyvän ja tuijottaakin oria silmät suurina.
”Myö voidaan mennä jäähdyttelemään maastoon, niin työ pääsette tänne”, hymyilen ottaen ohjat takaisin tuntumalle. Odotan Reegan taluttavan Suden pois ovensuulta, jonka jälkeen ohjaan tammani ulos maneesista. Aurinko paistaa vieläkin korkealta taivaalta. Ohjaan ponin leveälle polulle. Pyydän sen jälleen rentoon raviin. Lumi kimmeltää kauniisti, metsän näyttäessä kauniilta. Lumessa näkyy useita rusakon jälkiä aina siellä ja täällä.

[Kirsikka]

Juoksutusta 26.02.2013

Sikellä oli ollut Pipsan kanssa elien kunnon kouluväännöt, joten tänään olisi vuorossa rennohkoa juoksuttelua. Tammalla oli onneksi loimi tarhassa, joten suurta puunaamista ei vaadittu. Kävin tamman läpi pölyharjalla, puhdistin kaviot ja selvitin hännän sekä harjan. Otin pienen käsipyyhkeen puhdistaakseni Siken pään ja korvat. Tamma mulkaisi minua pahemman kerran kun lähestyin sen päätä pyyhe käsissä. Se nosti päänsä kattoon ja vältteli pyyhkeen kosketusta. Nappasin tammaa otsiksesta ja nykäisin sen pään alas napakasti. Sikke heilautti päätään kun puhdistin sitä, aikamoinen drama queen. Tarkistin että vuoniksella ei ole jaloissa mitään epämiellyttävää, ennen kuin laitoin sille suojat joka jalkaan. Sikke seisoi mallikkaasti paikoillaan ja sain suitsetkin latettua hyvin tamman päähän.

Irrotin suitsista ohjat ja kiinnitin juoksutusliinan toiseen kuolaimeen. Miira oli aiemmin suostunut tulemaan juoksuttamaan Mynttiä kanssamme. Minusta ja punapäästä olikin tullut hyvät kaverit viimeisen kuukauden aikana. Syynä lienee varmaan meidän molempien iloinen luonne ja taipumus yli-innostumiseen. Nappasin mukaan juoksutusraipan ja tallustin Sikke perässäni tallin keskioville.

-Miira! huudahdin etsien tyttöä katseellani.
-No mitä? tämä huudahti takaisin kurkaten Myntin karsinasta.
-Onhan sulla se kahvi mukana? kysyin kuin kysymys olisi ollut tärkeämpikin.
-No joo Kimi! tyttö naurahti. Älä huoli, kyllä mä hoidan.
-Okei, okei, huokaisin. Mä vaan vielä varmistin. Ootteko te jo valmiita siellä, kun mie sain tän Sipsukan jo valmiiksi.
-Joo me tullaan teidän perässä, Miira sanoi kiinnittäen juoksutusliinan Myntin kuolaimeen.

Taapersimme kaikki neljä, tai viisi kahvi termospullo mukaan luettuna, maneesiin. Yllättävästi saimme lämpöiset auringonsäteet kasvoillemme, alkoi olla jo näin vähän myöhempäänkin valoisaa. Lumi oli muuttunut raskaaksi lumipallo lumeksi, eikä enää ollut puuterilunta. Molemmat tammat vähän temppuilivat matkalla, ne olisivatkin varmaan lähteneet juoksuun jos emme olisi Miiran kanssa olleet napakoita. Taputin hirnahtavaa Sikkeä kaulalle, oli se vaan niin ihana kaikkine konnankoukkuineen. Kevät teki tuloaan.

Kuva tulossa!

11HM

[Pipsa]

26.02.2013 Latuhirmut

“Pipsa ootko kohta valmis?”, Ilu kysyy kurkaten Siken karsinan läheisyydessä olevan oven suulta.
“Juujuu, kiinnitän vaan nopeasti turparemmin”, rauhoittelen tyttöä. “Mihis päin myö mennään?”
“Ajattelin, että mentäisiin sillä valaistulla reitillä, kun se on tosi hyvässä kunnossa”, Ilu selittää rapsutellen vierellään kiltisti seisovaa russia.
“Juu, kuulostaa ihan hyvältä”, nyökkäilen kiinnitän kypäräni remmin ja kiskoen toppahanskat käsiini. “Valmiina lähtöön!”, hihkaisen avaten liukuoven. Tiukennan otettani hieman ohjista, ponin lähtiessä seuraamaan minua. Ilun perässä tallustelen keskemmäs pihaa.
“Ootas nyt vähän”, mumisen ponille kiskoen satulavyötä hieman tiukemmalle. Hetkessä istun jo ratsuni selässä odotellen jalustimia säätävää Ilua.
“Siulla on hyvä, kun melkein kukaan muu ei ratsasta sillä, niin jalustimet on aina sopivan mittaset”, tyttö puuskahtaa parantaen asentoaan satulassa.
“Oman ponin hyviä puolia katos. Kumpi ekana?”
“Mee sie, Sikke on varmaan Pelluskaa nopeampi”, ruskeahiuksinen tyttö toteaa. Nyökäten pyydän ponia eteenpäin.

Nöyrästi ponit tallustavat eteenpäin, meidän rupatellessa iloisesti.
“Miullahan tulee muuten parin päivän päästä viis vuotta täyteen Seppeleessä”, muistan.
“Aijaa, miulla tulee vasta vuoden lopulla”, tyttö kertoo.
“Kauheen paljon hevosetkin vaihtunut siitä”, huokaisen muistellen ennen tallilla asustaneita hevosia.
“Harmi kun Bertkin lähti silloin”, Ilu mietiskelee. Nyökkään, siitäkin oli kulunut jo useampi vuosi.

“Noh, lisätäänkö vähän vauhtia?”, hihkaisen katkaisten mietiskelymme. Tyttö vastaa myöntävästi, joten pyydän Siken raviin. Innokkaasti vuonohevonen lähtee ravaamaan eteenpäin. Se oli selvästi innoissaan päästessään jälleen maastoilemaan muuallakin kuin lumihangessa. Aurinko valaisee ja ehkä hieman lämmittääkin taivallustamme.
“Ihanaa kun kevät on selvästi kohta tulossa!”, Ilu huikkaa takaamme.
“Jep, toivottavasti lumetkin sulas pian”, puhisen pidättäen hieman Sikkeä. Edessämme siintää latu, jossa oli selkeästi vasta äsken hiihdetty.

“Onks tuo latu? Eikös tää oo tarkotettu ihan ratsastuspaikaksi?”, hämmästelen pysäyttäen ratsuni.
“Kyllä ainakin miun mielestä…”, brunette aloittaa puhumaan, hiljentyen muistellessaan jotain.
“Toivottavasti ei törmätä hiihtäjiin”, totean virnistäen.

“Hei kuulitkin muuten kun Salma kertoi sen kaverin ja hiihtäjän kohtaamisesta?”, Ilu kysyy odottaen innoissaan pääsevänsä kertomaan kuulemaansa. Pudistan päätäni, vaikka tuskin Ilu sitä takaani kunnolla huomaisi.
“Se Salman kaveri oli ollut ihan rauhassa maastoilemassa jossain metsässä, jonka lähellä oli latu. Siinä oli tietysti kuitenkin useamman metrin väli ja se hevonen tai poni oli tietysti tosi rauhallinen tyyppi, oiskohan se ollut suokki vai joku tilasto…”, tyttö aloittaa innoissaan. Nyökkäilen merkkinä kuuntelemisestani. Patistan Sikkeä pohkeella hieman eteenpäin, odottaen tytön jatkavan tarinaansa.
“No mut kuitenkin, se siis ratsasti siellä ihan rauhassa, kunnes joku hiihtäjä alko huutamaan sille jotakin. Tietysti se jäi kuuntelemaan mitä sanottavaa sillä oli. No se hiihtäjä valitti sille miten se tuhoaa ne ladut, vaikkeihan se edes ratsastanut sillä ladulla. Kun se ratsastaja päätti sitten jatkaa matkaa kuunneltuaan vähän aikaa sitä hiihtäjän vaahtoamista, hyppäs se hiihtäjä lähemmäs sitä hevosta ja kolautti sitä sauvalla! Mieti nyt, kuka täysjärkinen menee lyömän hevosta suksisauvalla?!”, Ilu selittää äänekkäästi.
“Olipa asiallista käytöstä siltä hiihtäjältä. Jotenkin talvisin ne tuntuu sekoavan, eikä niillä pyöri päässä mikään muu kuin se hiihtäminen”, virnistän jatkaen pian. “Mutta toisaalta onhan se tosi ärsyttävää, että ladut menee pilalle, jos joku siellä kävelee”

Hetken pohtimisen jälkeen jatkamme matkaa ravissa. Innoissaan poni töpsöttelevät eteenpäin, korvat iloisesti hörössä. Saapuessamme perinteiselle laukkakohdalle, alkaa Sikke heti innostumaan.
“Ootas kuule vielä vähän aikaa”, naurahdan vilkaisten sivusilmällä Pellaa ja Ilua.
“Noh, laukataanko?”, tyttö huikkaa iloisesti ratsunsa selästä.
“Juu!”, hihkaisen pyytäen poniani kevyesti laukkaan. Innoissaan vuonohevonen lähtee reippaaseen laukkaan. Annan sen mennä vaihteeksi melko reippaalla tempolla, sillä tie on varsin hyväkuntoinen. Nousen kevyeen istuntaan, ottaen tukea jalustimista. Pella jää hieman jälkeen, vaikka sekin kipittää innoissaan ratsastajansa alla. Tuuli tuntuu raikkaalta vastein kalpeita kasvojani, auringon häikäistessä hieman näkökenttääni. Tullessamme kohti mutkaa huikkaan hidastavani takaisin raviin. Poni vastustelee hieman hidastamista, suostuen kuitenkin nopeasti tahtooni.
“Olipas kiva laukata reippaasti pitkästä aikaa!”, Ilu hihkaisee posket punaisena. Naurahdan nautiskellen hetkestä; kauniista ilmasta ja hyvästä seurasta.
“Pitäsköhän miunkin alkaa hiihtämään, mieti miten hyvin sellanen hiihtopuku sopis miulle!”, naurahdan kuvitellen itseni pukeutuneena tiukkaan ihonmyötäiseen hiihtoasuun.
“Joo ja päässä vielä semmoinen tupsupipo!”, Ilu virnistää
“Toivottavasti miusta ei sitten tuu sellasta valittavaa latuhirmua!”, hihkaisen meidän molempien nauraessa iloisesti.

[Pipsa]

5 vuotta takana seppeleessä ja 736 hoitokirjamerkintää!

Superonnittelut!!!! Ja mahtava hoitokertamäärä, jotenkin unreal .. =D Taitaa olla spessun paikka! ~Anne

[Kirsikka]

HeC-B koulutunti 3.2.2013

Heitän Sikelle enkkuviltin selkään. Lähdemme viimeisinä Akun ja Patronin perässä tallista maneesiin. Sikellä tuntuu olevan energiaa. Se katselee ympärilleen, eikä malttaisi pysyä paikoillaan kun nousen selkään. Tamma kävelee rennosti, mutta tuntuu olevan iloinen päästessään liikkumaan.

“Tänään aiheena on asetus. Käytämme hyväksi ympyröitä ja loivia kiemurauria”, Anne selostaa tunnin sisältöä. Aloittaisimme pääty-ympyröillä käynnissä. Ympyröillä hevosen ei tarvitsisi olla paljoa taipunut, ja harjoiteltaisiin asettavaa ohjasotetta. Lyhennän ohjia koska Sikke tuntuu käynnissäkin turhan reippaalta. Tästä Anne huomauttaakin, joten annan tammalle enemmän ohjaa, jotta se venyttäisi kaulaansa ja rentoutuisi. Sikke on hienosti asettunut sisään, mutta tuppaa vastustamaan sisäpohjettani.

Kävelemme pitkin uraa kun Anne kertoo seuraavan tehtävän: “Aletaan sitten keräilemään ohjia ja siirrytään kevyeeseen raviin. Jakaannutaan kahdelle ympyrälle: Hype, Gitta ja Sikke toiselle ja loput toiselle ympyrälle. Ympyrälllä hyvät välimatkat ja ensin asetus läpi.” Otan Sikeltä enkkuviltin pois ennen raveja. Vuonis asettuu taas hyvin, ja pysyy hyvässä tempossa. Ravissa joudun tekemään tuplasti enemmän töitä sisäpohkeen läpisaamiseksi, jotta tamma taipuisi, eikä oikaisisi. Pitääkin ensi kerralla ottaa kannukset mukaan. Napautan kevyesti raipalla sisäpohkeen puolelle, ja Sikke rupeaakin kuuntelemaan apujani paremmin.

“Vaihdetaan Anthon ja Kirsikka kärjissä suuntaa!” Anne sanoo. Vaihdan suunnan ympyräleikkalla, pitäen Siken samassa reippaassa tahdissa. Alan heti asettamaan ja taivuttamaan tammaa uuteen suuntaan. Nyt se taipuu paremmin kuin toiseen suuntaan. Kun saan sisäpohkeen läpi, ja ulko-ohjan tuntumalle, Sikke myötää niskastaan. Tämä taivuttelu tekee tosiaan sille hyvää!

Siirrymme käyntiin. Saan siirrettyä Siken rauhassa ja asettuneena. Seuraavaksi vuorossa on laukannosto. Olen saanut SIken jo niin hyvin avuille, että se nostaa laukan kevyesti. Työstän kunnolla laukkaa, jotta saisin sen rennoksi, pyöriväksi ja rullaavaksi. Puolipidäte-pohje-puolipidäte-pohje... Saan tamman ajoittain myötäämään ja se taipuukin lopulta ihan kivasti. Laukkojen jälkeen siirrymme harjoitusraviin uralle tekemään kolmikaarisia kiemurauria. Sikke on ihan innoissaan viilettämässä kuin mikäkin ravuri ja minä pompin sen selässä kuin pupu. Teen paljon puolipidätteitä ja pari volttia saadakseni tamman tasaisemmaksi. Vuonis hidastaa, ja saan rentoutettua jalkani ja pysyttyä tiiviisti satulassa. Sählään hieman kun asetusta täytyy vaihtaa niin nopeaan tahtiin, mutta muuten lopputaivutuksen sujuvat hyvin, ja Sikkekin rauhoittuu.

Viimeisenä ovatkin loppukäynnit. Annan Sikelle pitkät ohjat, ja venyttää tyytyväisenä kaulaansa pärskähtäen. Meille molemmille taisi tulla vähän hiki. Oli tämä kyllä aikamoinen tehotunti. Laitan Sikelle enkkuviltin takaisin päälle, ja lähdemme vielä ulos viileään kävelemään. Kiitän tammaa taputtaen sitä kaulalle. On Sikke vaan niin hieno kun sen saa toimimaan! Tulen mieluusti seuraavillekin tunneille!

12HM

[Pipsa]

Sikke saavutti muuten jonkin aikaa sitten KRJ-II palkinnon!

16. huhtikuuta 2013 Esteillä jälleen

Kuuliaisesti poni laukkaa eteenpäin, valmistautuen muutaman metrin päässä olevan punavalkean pystyn ylitykseen. Kevyt pidäte ennen estettä, ja mukaudun hyppyyn. Innokkaana pystyharja ylittää esteen kevyesti, ravistaen hieman kaulaansa.

“Hyvä Pipsa! Huomasitko, että siulla lähtee jalka menemään hypyssä taaksepäin? Ensikerralla keskity pitämään se paremmin paikallaan. Sitten Blade ja Viivi!”, Anne ohjeistaa kuuluvalla äänellään. Ravin kautta hidastan ratsuni käyntiin, sen hieman protestoidessa. Jonkun ratsastajan peruutuksen takia olin päässyt Siken kanssa estetunnille. Viime aikoina harjoittelumme oli painottunut kouluratsastukseen, sillä se oli alkanut tuntua itselleni omimmalta lajilta. Nyt olin kuitenkin päättänyt hypätä ponini kanssa pitkästä aikaa, ja se näyttikin nauttivan hyppäämisestä täysin rinnuksin.

Hieman löysemmällä ohjalla annan ponin kävellä. Samanaikaisesti katselen rataa suorittavaa Bladea, ihaillen sen lihaksikasta olemusta. Kun muut ovat myöskin kerran suorittaneet radan, koittaa taas minun vuoroni.

Jo lähes pelkästä ajatuksesta tamma siirtyy pyörivään laukkaan, minun ohjatessa se loivasti kohti pientä muuria. Epäröimättä poni lähestyy ja ylittää sen pienellä loikalla. Joudun pidättämään tammaa melko paljon istunnallani, sen selvästi hieman kuumuessa. Hieman tiukahkolla käännöksellä ratsastan kohti matalaa pystyä. Pystykin ylittyy helposti. Vähitellen tamma alkaa jälleen kuunnella apujani paremmin, lähestyessämme jo viimeisenä olevaa punavalkeaa pystyä, joka on lyhyen radan korkein este. Nyt lähestyminen onnistuu varsin hyvin ja viimeinenkin este ylittyy puhtaasti.

“Hyvä, nyt siulla pysy jalka paljon paremmin aloillaan. Muista pitää käsi rentona, aina välillä siulla tuppaa käsi jännittymään, kun hartiat menee lysyyn”, Anne kommentoi tyytyväisesti. Varovaisesti nyökäten ohjaan ponin taas muiden vuoroaan odottavien ratsukoiden luo. Taputan kevyesti tamman hieman hionnutta kaulaa. Kun muutkin ovat pian suorittaneet radan, onkin jo loppuravien vuoro.

Annan vuonohevosen hieman venyttää kaulaansa. Rennosti se ravaa eteenpäin, sadepisaroiden hiljaa ropistessa vasten maneesin kattoa. Yllättäen edellä kulkeva Eela säikähtää jotain, tehden suuren sivuloikan. Ennen kuin ehdin edes ymmärtää, Sikke säntää pukittaen eteenpäin. Tasapainoni katoaa hetken ajaksi, ja pienen hetken olen varma putoavani. Onnekseni Sikke kuitenkin jatkaa matkaansa eteenpäin, joten onnistunut palauttamaan tasapainoni. Hetkessä poni on taas hallinnassani, valmiina jatkamaan matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eelan ratsastaja on kuitenkin muksahtanut maahan.

“Sattuko?”, Anne huikkaa yrittäen ottaa kiinni maneesin keskellä mulkoilevaa Eelaa.
“Eei, käsi vaan vähän tärähti”, ratsastaja mumisee nousten ylös maneesin hiekasta. Tyttö ravistelee pahimmat hiekat pois vaatteistaan. Hieman vapisevin askelin tämä tallustelee Annen ja Eelan luo. Ilman käskyä kaikki ratsastajat ovat siirtyneet käyntiin, ja katselevat kiinnostuneina tyttöä, joka on taas ratsunsa selässä.

“Noniin, jatkakaa vaan ravia! Yritä olla mahdollisimman rentona sielä Eelan selässä, vaikka vähän jännittääkin”, Anne ohjeistaa jälleen jatkaen muiden istunnan kommentoimista.

Hieman jännittyneempänä Sikke jatkaa matkaansa. Kun se taas vähitellen alkaa rentoutua, tuntuu se varsin hyvältä ratsastaa.
“Sikke näyttää nyt tosi hyvältä”, ratsastuksenopettaja kehaisee. Tyytyväisesti ratsastan eteenpäin, siirtyen pian käskystä käyntiin.

“Tänäänhän teillä kaikilla meni aika hyvin. Miltäs Sikke tuntui?”
“Ihan mukavalta. Tuossa esteillä se oli välillä vähän turhan reipas, mutta äsken se oli kyllä tosi hyvän tuntunen ratsastaa”, selitän antaen ratsuni kulkea pitkin ohjin.
“Juu se näyttikin tosi hyvältä. Siulla näytti nyt istuntakin ihan hyvältä, vaikka vähän huomasikin, että hyppääminen jäänyt nyt vähemmälle. Mites Viivi, olikos Blade mukava?”, Anne hymyilee. Pian ratsastaessamme kaartoon, ovat kaikki saaneet Annelta palautteet tunnista. Tyytyväisesti hymyillen taputan Siken kaulaa, luiskahtaen hallitusti alas selästä. Hymyillen taputtelen sen kaulaa, valmistautuen suuntaamaan ulkona vallitsevaan harmauteen.

[Pipsa]

17.04.2013 - “When it rain and rain and rain and rains”

Pienikokoinen collienarttu hyppii ja pomppii onnellisena ympäriinsä vihreä tennispallo suussaan. Sen mahanalus ja valkeat tassut ovat värjäytyneet ruskeiksi kurasta, jota tie on täynnä.
“Miekin oon miettiny että jos hommaisin koiran, niin hommaisin collien, mieluiten tietty just nahkan”, selitän koiraansa rapsuttamaan kumartuneelle Sallalle.
“Ne on kyllä tosi kivoja”, Salla myöntää. “Vai mitä Ava?”
“Mitäs sie ajattelit Tollon kanssa puuhailla tänään?”, vilkaisen koiransa hihnaan napannutta tyttöä. Seppeleen valkeat tarhat siintävät jo metsikön takana.
“Varmaan käyn kävelyttämässä sitä, tai ainakin niin meillä Jessen kanssa oli puhe”, tyttö toteaa pirteästi. Pieni, koko päivän kestänyt tihkusade ei tuntunut häntä häiritsevän, kuten ei myöskään koiraa. “Entäs sie Siken ja ..öö.. Rotan kanssa?”
“Rotalla on tänään tunteja, joten sitä varmaan lähinnä sitten puunailen ja laitan tunnille. Siken kanssa pitäis jotain semikevyttä koulutreeniä hommailla”, hymyilen pompatessani yli suuren vesilätäkön.

Tallissa suuntaamme eri suuntiin, Salla etsimään Jesseä ja minä katsomaan missä kunnossa Sikke olisi. Ponin karsinalta käyn nappaamassa riimunnarun, jonka kanssa kiiruhdan ulos sateeseen.

Ponitarhan lumimäärä on jo selkeästi huvennut, sillä nyt tarha on paikoittain enemmänkin ruskea kuin valkea. Sukkelasti livahdan valkean puuaidan välistä, hymyillen lämpimästi luokseni saapuneille poneille. Jokainen niistä oli melko kurainen, mutta etenkin Bonnien kuran peittämä olemus saa huvittuneen virneen kohoamaan kasvoilleni.
“Voi luoja”, kuin tyhjästä taakseni ilmestynyt Salma voihkaisee nähdessään valkean poninsa. Tai no, tällä hetkellä sen jalat ja mahanalus muistuttivat enemmän ruskeaa.
“Huh, onneks Sikke ei oo kimo”, virnistän. “Onnea vaan Bonskun pesuun”

Samalla Salman kanssa rupatellen nappaamme ponimme kiinni ja kiidämme sisälle talliin turvaan sateelta. Siellä suuntaan Siken kanssa suoraan pesuboksille. Tamman märän sadeloimen heivaan kuivumaa seinällä olevalle tangolle.
“Seisos nyt nätisti Possunen, niin huuhtataan siun kintut”, hymisen vuonohevoselle. Varoen avaan hanan, suunnaten letkun kohti Siken tummia, paksuja jalkoja. Rennosti poni kuuntelee kauempaa kantautuvaa radiota, vilkuillen välillä minua. Hetken suihkuteltuani on sen jalat jo puhtaat. Nopsasti kuivaan ne, siirtyen syrjään paikalle saapuneiden Bonnien ja Salman tieltä.

Karsinassa vielä kuivaan Sikkeä hetken, ennen kuin ryhdyn harjaamaan sen vaaleaa turkkia. Pian joudun kuitenkin vaihtamaan suan metalliseen hikiviilaan, jolla hinkkaan irti karvoja. Hetken päästä karsina onkin täynnä vaaleaa karvaa, mutta ponilla karvaa tuntuu lähtevän irti yhä samalla tavalla.
“Kevät”, hymähdän ja vaihdan viilan kaviokoukkuun. Näppärästi puhdistan ponin pienet kaviot. Salmakin on palannut pesuboksilta poninsa kanssa. Bonnie näyttää nyt varsin puhtaalta.
“Mitäs työ ajattelitte tänää touhuta?”, vilkaisen tyttöön.
“Ei aavistustakaan”, hän pudistaa päätään. “Eilen mentiin aika rankka koulutreeni, joten varmaan jotain pikkasen kevyempää ja venyttävää”
“Meillä on sama juttu Sikkesen kanssa”, hymyilen. “Mites ois yhteis jos piettäs yhessä jotain rentoa menoa sisältävää höntsäilyä?”
“Höntsäilyä…”, tyttö virnistää. “Mut joo, kuulostaa hyvältä!”

Varustamme ponimme reippaasti. Ensimmäisten tuntien alkuun on hieman yli tunti aikaa, joten kerkeäisimme hyvin liikuttaa ponit ennen sitä. Rottakin menisi vasta kahdelle myöhäisimmälle tunnille, joten apuanikaan ei tarvittaisi.

Viitisen minuutin päästä istumme jo poniemme selässä. Kaulaansa venyttäen Sikke kävelee pitkin kaviouraa, minun myötäillessä sen liikkeitä. Vähitellen otan ohjaa hieman tuntumalle, pyytäen ponin raviin. Rauhallisessa tahdissa kevennän, ohjaillen kylmäveristä ympyröille. Erilaisten kaarevien urien lisäksi teen pariin otteeseen avotaivutusta.

Palattuamme talliin sataa edelleen. Hiljalleen pisarat rummuttavat peltikattoa, Siken kuunnellessa ääntä silmät ummessa.

[Pipsa]

07.06.2013 - Onni asuu talossa jossa pääskyset pesivät

Pieni mustavalkea lintu lehahtaa ylitseni, sujahtaen sisälle tallin avoimista ovista.
“Täällä on aika paljon näitä pääskyjä”, Ilu toteaa vieressäni. Taas näen pikkuisen pääskyn vilahtavan ohitseni. Ilmeisesti talliin oli pesiytynyt koko pääskyperhe.
“Lähet sie mukaan maastoon?” tyttö luo minuun kysyvän katseen. “Näin lämpimällä kelillä ois kiva mennä lammelle uittamaan”
“Niin ois!”, hihkaisen hymyn levitessä kasvoilleni. “En ookkaan vielä kerenny nyt käymään uittamassa. Sikke varmasti tykkäis”
“Noni, se on sitten sillä selvä”, minua vuoden tai pari nuorempi Ilu hymähtää. “Mitäs siulle kuuluu? Mitään uutta millään rintamalla?”

Yhteistuumin käymme pyydystämässä ratsumme ponilauman joukosta. Ponikaksikko lähtee matkaamme yllättävän helposti ilman sen suurempia maanitteluja, vaikka Sikke katsoikin hieman kaihoisasti vehreän tarhan suuntaan. Sen kyljet olivat saaneet jälleen lisää peitettä ympärilleen, sillä kevään tultua se oli ollut lähes koko ulkona viettämänsä ajan turpa kiinni maassa. Nyt sen syömisinto tuntui kuitenkin vähenneen, joten vielä olisi toivoa, ettei syksyllä minua vastassa olisi virtahepo sulavan vuonohevoseni sijaan. Heinäkuuksi olin ajatellut pistää Siken laiduntamaan ja nauttimaan ansaittua kesälomaa. Elokuussa olisi sitten aika taas alkaa kohottamaan kuntoa ja kisaamaan säännöllisemmin.

Hinattuani Siken harjauspuomille ryhdyn sukimaan sen vaaleaa turkkia reippain vedoin. Pari nopeaa sipaisua, kavioiden puhdistus ja hännän nopea selvitys saa riittää, sillä puhdistuisihan turkki vedessäkin. Korvat hörössä ja innokkaana lähtemään poni nappaa metalliset kuolaimet suuhunsa. Päädyn nousemaan tamman leveään selkään harjapakin päältä, sillä minulta ei vieläkään löytynyt telinevoimistelijan notkeutta, toisinkuin Ilulta, joka pääsee kuin ihmeen kaupalla Pellan selkään maasta ponnistamalla.

Metsä on niin kesäinen kun vain voi kuvitella; koko polun ympärys on täynnä kirkkaan vihreitä kasveja, linnut livertävät oksillaan ja ympärillämme kiertelee nälkäisiä paarmoja. Yhteistuumin siirrämme pullukat ratsumme rauhalliseen hölkkään. Sikke siirtyy innoissaan raviin, kuten myös harmaanpuhuva Pellakin. Kaviot kopisevat tietä vasten peittäen muut äänet alleen, kuten myös minun inahdukseni Siken kurottautuessa nappaamaan koivun oksan matkaevääksi. Ilu nauraa, kuten myös minäkin.

Noin kahdenkymmenen minuutin päästä saavumme kirkkaana hohtavan lammen rantaan. Lampea ympäröivät puut saavat veden näyttämään vihreältä.
“Toivottavasti se ei oo kylmää…”, hymyilen Siken ottaessa ensimmäiset askeleet kohti vettä. Yhtään varomatta se lähtee kahlaamaan syvemmälle. Vesi tuntuu viileältä paljaita jalkojani vasten. Hetkessä vesi yltää jo ponin ryntäisiin. Siitä vielä pari askelta ja tamma ryhtyy uimaan tyytyväisenä. Turkoosi t-paita liimaantuu kiinni ihooni kuten myös ruudulliset shortsini, mutta kirkkaana paistava aurinko pitää huolen siitä ettei minua palella.
“Hah, pelkurit!”, virnistän matalaan kahlaamaan jääneelle ratsukolle. Pella kuopii rantavettä innoissaan.

Palatessamme punaisen tallirakennuksen luo, lentää ylitsemme jälleen yksi pääsky. Hymy kohoaa kasvoilleni. Kuten sitä sanotaan, asuu onni talossa jossa pääskyset pesivät.

[Pipsa]

17.06.2013 Sateenkaaren tuolla puolen

Pilvien läpi lankeavat auringon säteet saavat tummat hiukseni kiiltämään. Allani kulkeva vuonohevonen venyttää lihaksikasta kaulaansa ja pärskähtää tyytyväisesti. Tässä hetkessä tuntuu olevan kaikki, - ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Kevyt tuulenvire saa koivujen vihreät lehdet värisemään hiljaa.

Pian alkaa sade. Sade, joka kastelee hiukseni. Sade, joka liimaa vaatteet kiinni vaaleaan ihooni. Sade, joka saa taivaan tummenemaan.

Vesipisarat virtaavat ohuena virtana kypäräni lipan yli, pudoten yksitellen alas. Maan hiljalleen pehmetessä kavioiden kopina vaimenee. Sateen kiihtyessä myös tuuli voimistuu, puiden taipuessa sen voimasta. Kylmyys saa ihoni miltei värisemään. Pyydän poniani liikkumaan reippaammin, sen kuuliaisesti vastatessa pyyntööni.

Saavumme pian suuren viljapellon luo. Tuuli vavisuttaa kasvien ohuista varsia. Se saa ne kaikki taipumaan samaan suuntaan samaan aikaan. Pellon laidalla istuu harmaanruskea metsäjänis, joka katsoo meitä jännittyneesti. Pyydän Siken pysähtymään. Ponikin kääntyy katsomaan jänistä, joka yhä katsoo meitä.

Olin joskus lukenut jänisten toimivan vanhojen uskomusten mukaan oppaana voimien murroskohdissa ja pelkojen voittamisessa. Vaikkeivät uskomukset minua vakuuttaneetkaan, täytyi minun myöntää jäniksen kauneus ja selittämätön salaperäisyys. En tiedä onko aikaa kulunut sekunteja vai minuutteja, kun jänis vielä kerran vilkaisee meitä, ennen kuin se syöksyy tumman metsän suojaan.

Hiljalleen lähdemme jatkamaan matkaamme. Sade on vähitellen hiljentynyt ja lähes vaiennut kokonaan. Sateen hiljenemisen myötä on metsä alkanut taas elää. Linnut ovat tulleet taas esiin piiloistaan. Kevyt tuuli vavisuttaa läheiseen haavan oksia, saaden sen vihreät lehdet havisemaan. Tuuli kuljettaa harmaita pilviä pitkin tummaa taivaankantta. Pienellä eleellä pyydän ponin letkeään raviin. Satula narisee kevennykseni tahtiin ponin pärskyessä hiljaa. Sen raudoitetut kaviot jättävät kevyet painaumat kosteaan maahan.

Taivaalle on kohonnut useissa väreissä hohtava sateenkaari, sielujen portti taivaaseen - ainakin uskomuksen mukaan. Hiljalleen aurinko on tullut esiin piilostaan ja luo nyt lämpimiä säteitä ylleni.

Hetken kuluttua talli siintää jo edessämme. Kuten aina, kaikki hyvä loppuu aikanaan.