Siken hoitovihko

[Pipsa]

8.5.2012 Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa

“Paikoillanne, valmiina, hep!”, Elisabeth hihkaisee. Samalla hetkellä kannustan tamman vauhdikkaaseen laukkaan. Oloni tuntuu itsevarmalta ja luottavaiselta, harjoittelu olisi varmasti tuottanut tulosta, olihan tuloksemme parantunut kokoajan. Poni tuntuu nauttivan laukkaamisesta, se tuntuu lähes liitävän eteenpäin. Pidän katseeni tiukasti kokoajan lähenevässä maaliviivassa. Tunnen kuinka se venyttää askeltaan metrimetriltä, aivan kuin se ymmärtäisi missä maaliviiva kulkee, tai mikseipä se sitä ymmärtäisi.

“Vauhtia Pipsa!”, Elisabeth kannustaa lähestyessämme maalia, katsoen samalla kelloansa tiukasti.

Kierros raviradan ympäri tuntuu kuluvan hetkessä. Nopeasti vilahdamme jälleen tytön ohi, tämän pysäyttäessä sekuntikellonsa. Tyytyväisesti hymyillen hidastan hiljalleen tamman vauhtia, kääntäen ponin ympäri. Kehun sitä reippailla taputuksilla, joista kuuluu yllättävän kova ääni hiljaisella raviradalla.

“Paljon aika, paraniks paljonkin?”, hihkaisen toiveikkaana ohjan ratsuni varovaisesti tytön viereen. Siirrän katseeni vaaleassa kädessä olevaan metallinhohtoiseen kelloon. Pettymys tulvahtaa hyökyaaltona lävitseni. Elisabeth huomaa heti pienoisen pettymykseni.
“Ihan hyvin se hei meni, ehkä teillä oli vaan huono päivä tänään tai jotain”, tyttö hymyilee vaisun kannustavasti.
“Tolla menolla myö ollaan viimiset kisoissa”, tokaisen vaipuen syvemmäs itsesäälin syövereihin. Suolaisen makeat kyyneleet kirvelevät hieman jo valmiiksi punertuneissa silmissäni. Onnistun kuitenkin peittämään ne syvimmät tunteeni näkymättömiin, jopa niin syvälle, että onnistun lähes itsekin peittämään tunteeni itseltäni.

“Ai Pipsa, menikös treenit hyvin?”, Lynn hymyilee taluttaen ohitsemme komean mustan lämminverisen, Simon.
“Ihan ookoosti”, vastaan välttelevästi, hieman jopa kylmästi.
“Hei tota, myö käydään vielä jäähdyttelemässä vähän maastossa”, hymyilen vaisusti Elisabethille.
“Okei, nähdään sitten tallilla”, Elisabeth nyökkää hieman epävarmasti.

Ohjaan tamman sisälle vähitellen vihertävään metsään. Vilkaisen varovasti olkani yli. Vielä muutama hetkeä ennen kuin olisimme katseiden ulottumattomissa. Yritän pitää hengitykseni tasaisena.

En voi enää estää tunteitani tulvahtamasta. En tiedä mitä suren, sitä että olen niin pettynyt itseeni, vai että olen niin väsynyt epäonnistumaan. Tuntuu, että minut on tuomittu epäonnistumaan, olemaan aina se viimeinen rimanalittaja. En ole erityisen hyvä missään, en osaa piirtää tai laulaa, en juosta tai tanssia. Olen vain se tavallinen tallaaja. Miksen juuri minä voi olla se lahjakas, joka onnistuu kaikessa? Ajatteleminen tuntuu mahdottomalta, pääni tuntuu tyhjältä. Poni hidastaa vauhtia allani, se aistii selvästi mielialani. Hartiani tärisevät, hengittäminen tuntuu vaikeammalta. Kyyneleitäni lisää vain ajatus siitä, kuinka säälittävä olen. Suren, sitä että annan vain pettymykselleni vallan, - kuinka säälittävää.
“Ei mitään hätää”, kuiskaan silittäen ponini paksua kaulaa. Puhun lähinnä itselläni, sanat tuntuvat lohduttavalta.

Yritän pakottaa hymyn kasvoilleni. Jos ilo ja rakkaus ovat katoavia, niin kai myös suru ja pettymys katoavat aikanaan? Ainakin toivon niin. Niin kauan kuin on toivoa, on myös mahdollisuus - edes pienen pieni.

”usko vaan että huominen tuo hyvän tullessaan
usko vaan että huominen vie pelon mennessään
että pysyt järjissäs”

[Pipsa]

18.5.2012 - Autiotalo

Linnut visertelevät hiljaa jo lehdet kasvattaneissa puissa. Käki kukkuu aina välillä tasaisella äänellään. Metsän hiljaisia ääniä rikkovat kavioiden tasainen kopina. Vilkuilen hiljaa ympärilleni, kaikki tuntuu niin rauhaisalta. Maakin on jo saanut vihreää väriä, aina siellä täällä kasvaa muutama valkeaa metsätähteä. Auringonsäteitä lankeaa maahan rehevän puuston latvuston lävitse. Poni kulkee ylväänä pitkin ajan saatossa syntynyttä metsä polkua, joka on jo alkanut hieman rehevöityä. Metsä tuntuu taianomaiselta, kaukaa kohoava sumu peittää kaukaisen metsänreunan.

“On niin rauhaisaa”, Elisabeth lausuu hiljaa, tuntuu kuin sanat jäisivät leijumaan ilmaan. Nyökkään, vilkaisten varovaisesti takanani kulkevaan ratsukkoon. Annan lämmittävien auringonsäteiden sivellä paljaita talven jälkeen vaaleita käsivarsiani. Sikke ravistaa varovaisesti päätään, hätistäen pois kimpussaan pyörivän hyttysen. Ohitamme pienen metsälammen, jonka pinnasta heijastuu syvänsininen taivas. Lammen pohja on näkymättömissä, arvioin lammen olevan melko syvä.

“En tiennyt, että täällä on talo”, mumisen hämmästyneesti osoittaen hieman jo lahonneen näköistä rakennusta.
“Varmasti joku autiotalo”, Elisabeth toteaa. “Käydäänkö kattomassa lähempää?”
Nyökkään ohjaten ponin pois polulta. Vähitellen lähestymme rakennusta, jonka seinät olivat täysin maalittomat ja selvästi sateen piiskaamat. Talon ympärillä on pieni puuton kohta, joskin alue on erilaisten heinäkasvien valtaama. Ponit lähestyvät laiskahkosti pihapiiriä, yrittäen aina välillä kaapata suuhunsa heinätupsuja.

“Onkohan tuo ovi auki?”, tyttö mietiskelee tummanpunarautiaan suomenhevosen selästä.
“Luultavasti. Käydäänkö kattomassa mitä sisällä on?”, kysyn arvaten jo ennalta vastauksen.
“Entäs jos siellä on joku sisällä, tai jotain?”, blondi nuorukainen sanoo hieman epävarmana.
“Tuskin siellä mitään on, ja onhan meillä ponit millä paeta”, virnistän itsekkin hieman epävarmana. Autiotalot olivat aina samalla kiehtoneet ja pelottaneet minua. Yhdessä tuumin sidomme ponit puuhun sidottuun köyteen, joka on melko kulunut, mutta silti kestävän oloinen. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Lintujen laulu on lakannut ja vasta äsken kirkkaasti paistanut aurinko on kadonnut tummien pilvien taa.

Varovaisesti astelen kohti ovea, yrittäen nähdä jotain pölyisen ikkunan läpi. Kuisti vaikuttaa hieman heikohkolta. Lattia narisee allamme. Sisältä kuuluu vaimea kolahdus.
“Kuulitko ton?”, kuiskaan käyden epävarmemmaksi sisälle menon järkevyydestä. Elisabeth nyökkää varovaisesti. Käteni hikoavat ja alkavat täristä.
“Kumpi menee ensin?”, tyttö kuiskaa ohjaten minua selkästi ovea kohden.
“Vanhempi ensin”, virnistän epävarmasti. Mieleeni nousevat heti kaikki katsomani kauhuelokuvat, enkä voi kuin toivoa, että olisin jättänyt ne väliin. Mielikuvissani oven takana vaani jo mielipuoli vähintäänkin vasara tai moottorisaha kädessään. Toisaalta moottorisahan käynnistyksessä kuluisi varmasti aikaa, ainakin jos se olisi samassa kunnossa kuin talo.

Hitaasti kohotan kättäni kohti puista oven kahvaa. Molemmat ponit korskahtavat hermostuneesti. Sikke yrittää kiskaista sitä sitovaa narua irti. Kuulen korvissani jo kauhuelokuvien soundtrackit. Varovaisesti painan kahvan hitaasti alas, vilkaisten nopeasti Elisabethiin. Peräännyn avaten ovea hitaasti. Uusi entistä kovempi kolahdus saa minut hyppäämään taaksepäin. Nopeasti kiskaisen oven kokonaan auki, peruuttaen nopeasti taaksepäin. Siinä se toljottaa. Tuijottaa minua silmästä silmään. Tai siis luultavasti tuijottaisi, jos sillä vain olisi silmät. Se on nojatuoli. Juuri sellainen vanhanmallinen, hirveällä ruusukankaalla päällystetty. Isken oven aivan kiinni toiseen seinään vain varmuuden vuoksi, ainahan ne pahukset vaanivat viattomia uhrejaan ovien takana. Selkä seinää vasten etenen ympäri asuntoa, todeten sen täysin tyhjäksi sitä riivatun nojatuolia lukuun ottamatta. Huokaisen syvään helpotuksesta.

“Ja myö pelättiin jotain ihmeen nojatuolia”, Elisabeth hirnahtaa alkaen nauramaan pirteästi.
“Älä muuta sano”, virnistän vilkaisten vielä nopeasti ympärilleni. “Tuota, oliks tuo ikkuna vielä äsken auki?”
“Ei, vai oliko se sittenkin?”, vaaleaverikkö käy totisemmaksi. Ulkona on alkanut jo hieman tuulemaan, ilma on muuttunut sateisemman näköiseksi. Korppi raakkuu läheisen kuusen latvassa.
“Kyllä se tais olla aikaisemmin jo auki”, sanon yrittäen pitää ääneni rauhallisena. Tuntuu aivan kuin joku katselisi minua.

Takaamme kuuluu hengitystä. Lattiaan lankeaa tumma varjo. Sykkeeni kohoaa hetkissä huippulukemiin ja kylmä hiki kohoaa iholleni. Adrenaali virtaa suonissani ja sydämeni jyskyttää tuhatta ja sataa. minun hypätessä nopeasti ympäri.
“JUOKSE!”, karjaisen yrittäen sännätä oviaukon tukkivan tumman hahmon ohi. Hahmo ottaa minusta kiinni, minun rimpuillessa pakoon. Jähmetyn kuullessani Ellun nauravan takaani, eikai sekin ollut nyt seonnut? Vilkaisen tarkemmin minussa kiinni roikkuvaa hahmoa, ennen kuin ymmärrän tytön naurun aiheen. Hahmo joka roikkuu kiinni minussa on vain katonpäältä pudonnut pressu.

“Ehehheeeh“, tyttö lähes hirnuu lätsähtäen istumaan pölyiselle lattialle. Kiskon pressun pois oviaukon edestä, auringon jälleen paistaessa. Punastun hieman, yrittäen keksiä jotain hyvää selitystä. Nauru kuitenkin tarttuu minuunkin ja hetkessä hytkymme naurusta vieretysten.

[Pipsa]

17.06.2012 - Sadepäivän askareita

“Onpas ulkona ankea keli”, Elisabeth huokaisee katsellen ulos ikkunasta.
“Älä muuta virka, olin vielä ajatellut lähteä kävelylle Pellan kanssa”, Elle kertoo selvästi harmistuneena, ojentuen kohti pientä jääkaappia.
“Onneksi sentään täällä on maneesi, vanhalla tallilla jossa mie kävin ennen ei ollut maneesia, joten…”, Jeccu aloittaa tarinoimaan. Hieman palelevia käsiäni lämmittää sydänkoristeinen kuppi täynnä vasta valmistettua lämmintä kaakaota. Ohut höyryvana kohoaa mukista, kiemurrellen ylöspäin.
“Mie ajattelin tänään siivota kaappini ja vähän huoltaa Siken varusteita”, kerron ennen kuin otan kaakaosta pienen huikan.
“Kuulostaa ihan hyvältä”, Pinja hymyilee ujosti sohvalta, selaillen samanaikaisesti Hööksin kuvastoa. Jään vielä hetkeksi löhnäämään pöydän ääreen, tyhjentäen mukini ennätysvauhtia. Hymyillen tiskaan nopeasti kuppini, asettaen sen puhtaana kaapin hieman pölyyntyneelle hyllylle.

Hyppelehtien suuntaan kohti talliväen kaappeja, lähes peläten oman kaappini avaamista. Viime siivous kerrasta oli vierähtänyt aikaa jo luvattoman paljon, - kaappikin oli ahdettu aivan täyteen kaikenlaista tavaraa. Hitaasti kaivan lökäreideni taskusta pienen harmaan avaimen, joka roikkuu samassa nipussa viiden muun avaimen kanssa. Avonaisesta kaapista silmiini osuu heti ruskeat ratsastushousuni, joiden polvea koristaa suuren suuri likapläntti. Päätäni pudistaen tungen housuni likaisille varusteille varaamaani muovipussiin. Yllättäen kaapista löytyy vielä myös sininen toppatakkini, jota en ollut käyttänyt sitten helmikuun.

“Kaappia siivoamassa vai?”, tutut Elisabethin kasvot utelevat hymyillen vierestäni.
“Joo, olin lykännyt tätä jo ihan liian pitkään”, huokaisen kaivan kaapin sisällön penkille.
“Voin auttaa jos haluat?”, tyttö hymyilee nostaen käteensä tummanpunaisen riimunarun.
“Apu on kyllä ehdottomasti tarpeen, kahdestaan siivoaminen on muutenkin mukavampaa”

“Hei kappas, oon etsinnytkin tuota!”, hihkaisen osoittaen riimunaruun päin.
“Täähän on aika hieno ja hyväkuntoinen”, Elisabeth toteaa hymyillen. “Mikset käytä tätä?”
“Sain sen lahjaks joskus ihan alkuaikoina kun olin vasta saanut Siken”, kerron muistellen henkilöä jolta olin riimunarun aikoinaan saanut. “Laita se vaikka tuohon ylimääräisten tavaroiden kasaan”

“Oho, olin jo unohtanut tänkin!”, hihkaisen nostaen ilmaan pienen punaisen varsariimun.
“Ei taida ihan Sikelle mahtua, vai?”, Elisabeth virnistää työntäen sinisen pipon talvikamojen joukkoon.
“Tää on itse asiassa sen varsan, Lillan riimu”, kerron alkaen selittämään varsasta lisää uteliaalle tytölle. Yhdessä siivous sujuu huomattavasti nopeammin, hetkessä olemme saaneet jo puolet tavaroista lajiteltua. Kaappiin tuntuu mahtuvan yllättävän paljon tavaraa, ainakin olemme kaivaneet sieltä jo kasan useita paitoja, sukkia, harjoja ja muuta sinne unohtunutta tavaraa.
“Mitäs ajattelit noille ylimääräisille tavaroille tehdä?”, Elluksikin kutsuttu nuorukainen kyselee viitaten kädellään kohti harjakasaa.
“Ajattelin, että voisin noista harjoista ainakin lahjoittaa Rotalle muutamia, osa sen harjoista oli aika huonokuntoisia”
“Ihan hyvä idea. Tai sitten voisit myydä niitä vaikka kirpputorilla, saisit samalla rahaa!”
“Ylimääräisestä rahasta ei kyllä olisi haittaakaan…”

Kun vihdoin kaikki tavarat on saatu lajiteltua pusseihin tai kaappiin, alkaa väsymys jo iskeä. Kaappia nyt katsoessani tunnen lähes huvittavan paljon ylpeyttä siististi järjestetyistä tavaroista, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin saanut jopa kypäräni mahtumaan sisälle kaappiin.

“Työhän olitte yllättävän nopeita”, Inkeri huikkaa ystävällisesti suunnatessaan kohti oleskelutilaa. “Mikäs muuten toi harmaa vuonis on?”, tyttö jatkaa pysähtyen oven eteen.
“RD Sigebertus, hevonen jonka takia alun perin tulin Seppeleeseen ensimmäisen kerran”, kerron uteliaille tytöille.
“Nätti poni, muuttiks se pois vai?”, Elisabeth kysyy katsellen kuvaa tutkivasti.
“Jep, yli kolme vuotta sitten”, nyökkään muistellen yhteistä aikaa ponin kanssa. “Ajatella, että miekin oon käynyt Seppeleessä aktiivisesti jo yli neljä vuotta, vastahan mie tulin tänne ensimmäisen kerran!”
“Miullakin tulee kohta jo vuos täyteen”, Inkeri kertoo hymyillen, ennen kuin sujahtaa sisään lämpimään ja valoisaan oleskelutilaan.

“Kiitos avusta, oli paljon mukavampaa, kun ei tarvinnut yksin siivota”, kiitän Elisabethiä hymyillen.
“Eipä mitään, ainahan se on mukava kaveria auttaa”, blondi hymyilee.

Hymyilen, kääntäen katseeni kohti pientä ikkunaa.
“Aurinko!”, hihkaisen kuulostaen lähes vähäjärkiseltä kääntyessäni osoittamaan ikkunaa.
“Hei mennään kävelyttämään poneja maastoon, pyydätetään muutkin mukaan”, Elisabeth innostuu sännäten oleskelutilaan kertomaan ideastaan. Jään vielä hetkeksi katselemaan ulos, ennen muiden joukkoon liittymistä.

[Pipsa]

“Moi!”, hihkaisen lätsähtäen istumaan oleskelutilan muhkealle sohvalle, muiden syödessä jotain epäilyttävästi mustikkapiirakkaa muistuttavaa.
“Mitäs ajattelit tänään Siken kanssa puuhata?”, Elle hymyilee istuutuen pöydän ääreen kädessään piirakanpalanen.
“Ajattelin mennä varmaan kentällä ilman satulaa, pitää miettiä vielä. Mut nyt ainakin otan tuota piirakkaa!”, virnistän ponkaisten ylös sohvalta, leikaten piiraasta sopivan kokoisen palan. Tyytyväisenä palaan sohvalle syömiseni kera. Istun sohvan reunalla yrittäen välttää murustamasta koko sohvaa, kotonakin olin saanut kuulla sohvalla syömisestä useita valituksia. Huoneessa olevat nuorikot puhelevat iloisesti, huoneen täyttyessä kirkkaasta puheensorinasta, jonka aina välillä naurun sävelet hiljentävät.

“Hei Lina, tuutko ratsastelemaan kentälle ilman satulaa yhdessä miun ja Siken kanssa? Voitas ottaa jotain pikku kilpailuja, voittaja sais tarjota toiselle jäätelön”, ehdotan ottaen viimeisen palasen piiraastani.
“Mikä ettei, mutta valmistaudu häviämään”, Lina virnistää silmää iskien. Takaisin virnistäen alamme jo yhdessä suunnitella sopivia tehtäviä, niiden ollessa mitä mielikuvituksellisimpia, joskin joukosta löytyy oikein järkeviäkin. Saamme myös Britan ja Miiran innostumaan kilpailustamme, molempien ilmoittautuessa tuomareiksi.

“Tuon Taigan sitten hoidettavaks siihen Siken lähelle, kun kaikki hevosethan taitaa olla ulkona?”, Lina mietiskelee lähtiessämme kahden noutamaan ponikaksikkoa sisälle.
“Täällähän alkaa jo tuoksumaan ihan kesältä!”, hihkaisen päästessämme ulos tallirakennuksesta.
“Miltä kesä sitten tuoksuu, en mie haista ainakaan mitään?”, Lina ihmettelee nuuskien ilmaa.
“Kesä tuoksuu sellaselta… noh, kesältä!”, selitän etsien sanavarastostani sopivaa adjektiiviä.
“Aina välillä mietin, että ootko ihan normaali”, tyttö virnistää heilauttaen blondeja hiuksiaan.

Jo kauempaa näämme Siken löhöilevän portin läheisyydessä, Taigan taas laiduntaessa kauimmaisessa nurkassa. Virnuilen Linalle joka tarpoo kohti hoitoponiaan, Siken antautuessa kiinni harvinaisen helposti. Yleensä tamma ei hevillä luopunut juuri löytämästään mehevästä heinätupsusta, mutta nyt se oli näköjään saanut syömisestä tarpeekseen.
“Hyvä poni”, hymyilen tammalle halaten sen tukevaa kaulaa. “Hopi hopi!”, huikkaan vihdoin Taigan kiinni saaneelle blondille.
“Myö säästetään katos energiaa kentälle!”, tyttö julistaa kiristäen kuitenkin hieman askeltensa tahtia.

Tasaista tahtia tarvomme pihan poikki, taluttaen ratsumme tallin kautta lisäosaan.

Iloisesti hyräillen kaarran vuonohevosen kanssa sen ikiomaan karsinaan.
“Onks tää muuten Brisin karsina?”, Lina rupattelee ohjaten hoitoponinsa vastapäiseen karsinaan. Myöntävästi vastaten jatkan iloista rupattelua, tonkien yhtäaikaisesti harjapakkia löytääkseni sieltä kaviokoukkua. Nopea harjaus saa riittää ponille, ihme kyllä se ei ollut onnistunut löytämään yhtään kuraista kohtaa.

“Hei tuotko samalla sitten Sikenkin suitset?”, pyydän satulahuoneeseen suuntavalta Linalta. Vielä suojat jalkoihin ja ratsuni on valmiina suitsia lukuun ottamatta. Kiittäen otan suitset vastaan, tarjoten tammalle kuolaimia. Sikke ottaa kuolaimet suuhunsa varsin helposti. Näppärästi kiinnitän vielä turpa- ja leukaremmin, jälleen esiin tuli taas yksi hyvä puoli kesässä. Talvisin remmejä sai aina kiskoa kiinni sormet kylmästä sinisiksi paleltuneina, kesällä sormet tuntuivat kerrankin notkeilta.

“Ootteks työ jo valmiita?”, Miira hymyilee ovelta, takana näkyessä tolppia asettelemassa oleva Britta.
“Jep, valmiina voittamaan!”, hihkaisen työntäen karsinan puisen oven auki. Vastapäätä kuulen iloisen tuhahduksen, Linan pudistellessa päätään.
“Siis mehän se voitto tän Totilaksen kanssa viedään”, tämä jatkaa aurinkoisesti virnistäen.
“Äsh, Totilashan alkaa olla jo menneen talven juttuja!”, vähättelen keksien hyvää vertauskuvaa Sikestä. Keskenämme sanaillen rantaudumme hiekkadyyneille, - tai siis tässä tapauksessa tietenkin kentälle.

“Hei Britta, punttaatko miut tänne selkään?”, kysyn muistellen viime kertaa, kun olin yrittänyt päästä itse hypättyä ponini selkään ilman avustajaa. Yrityshän oli ollut jo ilmestyessään tuhoon tuomittu, liiallisen vauhdin takia olin kierähtänyt toiselta puolelta alas. Sikkekin oli tietysti vain tuijottanut minua suurilla silmillään, muistuttaen selvästi aasia. Puntattuna selkään pääseminen onnistuu helposti ilman sen suurempia vaikeuksia.

Paikoillamme seistessä katselen huvittuneena tyttöjen kokoamaa tehtävärataa, johon kuuluu mm. muutama pientä estettä, kuin myös jopa vintiltä löytyneen pehmohevosen lassoamista.

Kurottaudun halaamaan vielä rauhallisesti paikallaan seisovan ratsuni kaulaa, sen vilkaistessa minua hieman hämmästyneesti.
“Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi”, Brittaa lausuu juhlavasti muistellessa Miiran kanssa kuulemiaan aforismeja. Hymy nousee kasvoilleni.
“Sä oot ainakin mun ikioma aarre, - ja muhkea sellainen!”, tuhisen ponin korvaan hymyillen leveästi.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

20.7.2012 Kesän ensimmäinen uitto

“Kuolen tähän kuumuuteen!”, huokaisen pyyhkäisten hikeä otsaltani. Lämpömittari oli jälleen pitkän tauon jälkeen kohonnut hellelukemiin ja ilma tuntui lähes läkähdyttävän kuumalta.
“Olikos hyvät treenit Siken kanssa? Mitäs teitte?”, aidan reunaan ilmestynyt Elle utelee nautiskellen auringonlämmöstä.
“Ihan hyvät, Sikke tuntu tosi hyvältä ratsastaa”, kerron laskeutuen alas tamman selästä. “Lähinnä mentiin avoja ja väistöjä”, jatkan nostaen jalustinta ylös.
“Vissiin kaipais jalustinhihnat pientä rasvausta?”, Almaa kentälle taluttava Jennyfer virnistää. Jalustinhihnat tosiaan tuntuivat jo nähneen parhaat päivänsä, ne olivat jonkun katastrofin seurauksena kovettuneet huomattavasti.

“Ainiin, et Pipsa haluis lähtee kohta uittamaan hevosia? Tää kuumus varmaan tappaa minut pian”, Elle keksii. Mietin hetken ennen vastaamista.
“Mikäs ettei, oon Siken kanssa ihan hetkessä valmis, otan vaan satulan pois”, myönnyn tajuten samalla, että kyseessä olisi koko kesän ensimmäinen uittokertani. Talviturkillakaan en ollut vielä heittänyt vesilintua, vaikka olikin jo yli heinäkuun puoliväli. Olin kyllä aina ollut varsin viluinen ihminen, mutta uinut kuitekin ainakin edes kerran kesässä, joten kai se nytkin olisi veteen mentävä. Nopeasti sovimme tapaavamme aitan edustalla kymmenen minuutin kuluttua. Iloisesti hyräillen hyppelehdin ponin kera talliin.

“Hei Sara, viititkö viedä tän satulan miun puolesta?”, huikkaan ohi kulkevalle poniratsastajalle.
“Okei, uittamaanko ootte menossa?”, Sara kysyy odottaen, kuinka avaan satulavyön.
“Joo, ainakin Elle on tulossa mukaan”, kerron laskien satulan nuorukaisen käsivarsille. Nyökäten tyttö katoaa satulahuoneen uumeniin.

“Elle kerto, että työ ootte lähössä uittamaan poneja ja ajattelin, että miekin voisin varmaan tulla mukaan?”, Ansqu hymyilee hieman epävarmana.
“Juu, totta kai. Onks Reino jo valmis?”
“Laitan sille vaan nopeasti suitset, niin sitten on.”
“Okei, tuu sitten kun oot valmis aitan edustalle”, ohjeistan suunnaten ulos.

“Hei miekin ajattelin jos tulisin mukaan”, Jennyfer, tutummin Jenny hymyilee Alman selästä. Hymyilen, uittaminen on aina porukalla mukavampaa, hevosetkin tuntuvat viihtyvän paremmin. Hetkessä nelikkomme lähtee liikkeelle, Alman kulkiessa joukon kärkenä ja Pellan liikkuessa hännänhuippuna. Puut varjostavat hieman polkua, itikoiden ilmestyessä lähes välittömästi.

“Että inhoan itikoita ja paarmoja!”, Jenny tuhisee lätkien muutamia itikoita hengiltä.
“Niimpä, mutta kai ne tavallaan kuuluu kesään”, Ansqu hymyilee taputtaen täplikkään ratsunsa kaulaa.
“Éi teillä kellään muuten sattus olemaan mitään kesäistä musiikkia kännykässä, saatas virittäydyttyä kesäfiilikseen”, Elle keksii.
“Eiks tää ookkin sopivan kesäinen?”, hihkaisen kaivaen kännykkäni taskusta ja laittaen sen soittamaan Oceanan Endless Summer - kappaletta.
“Kuulostaa muuten jotenkin tutulta, missäköhän oon tän kuullut…”, Jenny mietiskelee ääneen.
“Aineskin tää oli jalkapallon EM-kisojen virallinen kisakappale”, päden muistellen kuinka tiiviisti olin kisoja katsellut.

“Otetaan vähän ravia”, Ansqu ehdottaa, meidän muiden nyökkäillessä innokkaasti. Vaikka olinkin Siken kanssa pitänyt melko tiukat treenit, tuntuu se silti varsin innokkaalta lähtiessämme raviin. Verenhimoiset itikatkin jäävät vauhdistamme. Nautiskelen lämpimästä tuulenvireestä, joka heiluttaa hieman pitkiä ruskeita hiuksiani.

“Hei kattokaa, ranta näkyy jo!”, hihkaisen hetken kuluttua nähdessäni tummansinisen järven siintävän puiden takana.
“Oi, kohta pääse uimaan!”, Ellekin hihkaisee kannustaessamme hevosia liikkumaan hieman reippaammin.
“Toivottavasti tuo vesi on lämmintä, varmasti alle kakskyt asteista”, epäröin hieman kuvitellen miten kylmältä vesi varmasti tuntuisi.
“Ainakin sen pitäis viilentää”, Ansqu hymyilee rohkaisevasti. Olin kyllä suunnitellut pysyväni Siken kanssa matalassa vedessä, mutta sen onnistumisesta en ollut täysin varma. Mutta mikäpä olisi mukavampaa, kuin hevosten uittaminen aurinkoisella kelillä ja hyvällä porukalla.

[Pipsa]

28.7.2012 Kärrylenkki

Oleskelutilan tummansininen sohva tuntuu ihanan kutsuvalta. Siinä minä vain lojun raukeana silmät puoliummessa kuunnellen muiden puheensorinaa. Olin aina omannut hyvät unenlahjat, joten ei olisi ollut ihme jos olisin siihen nukahtanut. Varmaan olisinkin, ellei mikro olisi alkanut piipittää. Leveästi haukotellen kapuan ylös laiskanlinnasta venytellen kangistuneita jäseniäni. Silmiäni hieroen löntystelen puisen pöydän ääreen.
“Väsyttääkö?”, Pinja virnistää pöydän toiselta puolelta.
“Arvaa vaan”, totean haukotellen jälleen leveästi. Silmäni rävähtävät kuitenkin auki huomatessani pullan Miiran kädessä. “Oi, pulla”
“Ihanko tosi”, tyttö nauraa. “Mirri toi niitä tänne äsken, näitä on oikee kasa jääkaapissa”
Huuliani lipoen käyn nappaamassa yhden voisilmäpullista itsellenikin. Nautiskellen mussutan sen kuten pullat aina; parhaimman palan eli voisilmän viimeisenä.

“Ajattelin tänään mennä testaamaan miten Sikke toimis kärryjen eessä”, kerron ottaen kulauksen mehulasistani. “Oisko vapaaehtosia mukaan?”
“Mie voisin tulla”, Miira hymyilee.
“Hyvä”, totean tyytyväisenä.

Hetken vielä juteltuamme suuntaamme tytön kanssa karsinoille. Kuten yläkerrassa sovimme, jatkaa Miira matkaansa Sikkeä hakemaan, kun minä kipaisen hakemaan satulahuoneelta valjaita. Ajoleiristä oli ollut monella tapaa hyötyä, sillä muun muassa nyt tiesin, mistä valjaat ja kärryt löytyivät. Satulahuoneelta kahmaisen Popparilla olleet valjaat matkaani, sillä koko ero ponien kesken oli melko pieni. Kuskattuani valjaat hoitopuomille, ovat Sikke ja Miira jo saapunut sinne. Niimpä asetun ponin toiselle puolelle, sukien ahkerasti tammaa.
“Oot sie millon viimeks ajanu Sikellä?”, tyttö kysyy rapsuttaen vuonohevosta hellästi.
“Viime vuonna käytiin pari lenkkiä heittämässä”, totean. “Aika hyvin Sikke on aina käyttäytyny, se on semmoinen perusrauhallinen”

Siistittyämme ja valjastettuamme Siken siirrymme hakemaan aitan taakse siirrettyjä koppakärryjä. Miira hyppelehti edelläni, napaten kiinni kärryjen aisoista.
“Hyppää kyytiin!”, tyttö hihkaisee leveä hymy kasvoillaan. Kankeasti nousen kärryille, Miiran lähtiessä viilettämään kärryjen edessä. Eivät ne kärryt silti kovin kovaa liiku.
“Hophop poni!”, hihkun kärryistä. “Jiihaa!”
“Vähäks siulla Pipsa on hieno ponski”, touhujamme katseleva Inkeri nauraa.
“Eikö ookkin, harmi vaan että unohdettiin käyä ravikuninkaallisissa”, Miira hihittää pysäyttäen kärryt. “Oltas oltu varmoja voittajia”

Rauhoituttuamme ryhdymme säätämään valjaita yhä puomilla kiinni olevaan Sikkeen. Hetken pohdinnan jälkeen ovat kärryt tukevasti paikoillaan.
“Pelataan kivi-paperi-sakset siitä kumpi joutuu taluttajaks”, ehdotan sitaisten poninhäntääni tiukemmalle. “Pitää muuten hakee kypärät sitten vielä”
“Okei”, tyttö myöntyy. “Voittaja saa hakee kuitenkin kypärät”
“Kivi-paperi-sakset”, puhkumme yhteen ääneen, minun läväyttäessä esille oman vakioni, kiven. Huonompionnisena laittaa Miira sakset, minun puhjetessa jälleen leveään hymyyn. Pinkaisen hakemaan kypärämme, eikä aikaakaan kun kiikutan ne jo paikalle. Tunnollisesti painamme kypärät päähämme, minun noustessa kärryille.

Nätisti poni lähtee kävelemään Miiran vierellä, minun istuessa rennosti kärryillä. Päästyämme metsän siimekseen, on tytön aika hypätä seurakseni kärryillä.
“Täähän menee aika hyvin”, totean hymyillen. “Vaikka eipä tää kyllä eka kerta Sikelle ookkaan”
“Aika kiva keli tänään kyllä”, tyttö toteaa katsellen taivaalle. Yksinäinen lokki kaartelee siellä.
“Jep”, nyökkään. “Onneks viimein tuli shortsikelit, vaikka ruskettumisesta ei miulla kyllä oo vaaraa. Välillä alkaa kyllä ärsyttää kun pittää olla tällänen kalkkilaivan kapteeni”

Juteltuamme hetken pyydän Siken raviin, sen lähtiessä liikkeelle innoissaan. Senkin mielestä oli selvästi virkistävää päästä välillä liikkumaan kärryjen edessä.
“Täähän on ihan selvästi ravuri vuonohevosen ruumiissa”, virnistän intoa puhkuvalle ponille.

[Pipsa]

29.7.2012 Matalalla lentävät pääskyt

Vuonohevonen tuijottaa innoissaan edessämme häämöttäviä maastoesteitä. Maastoesteet olivat aina olleet Sikelle miellyttäviä, joskin itseäni maastoesteet aina välillä kauhistuttivat, luultavasti olin katsonut liikaa maastoestevideoita, jossa hevoset kaatuilivat ja ratsastajat lentelivät. Olin kyllä onnistunut kartuttamaan itseluottamustani sijoittumalla Siken kanssa neljänneksi PKK-cupin kenttäkilpailun kokonaistuloksissa.
“Pääskynen”, ajattelen huomatessani ohitsemme lentävän haarapääskyn.

“Mennäänkö?”, virnistän lähinnä itsekseni, siirtäen tamman laukkaan. Ohjaan ponin edessä näkyvälle melko pienehkölle tukille. Vuonohevonen hyppää tukin korvat hörössä, valmistautuen jo seuraavaan esteeseen. Reippaasti lähestymme hieman kauempana näkyvää tukkiestettä. Esteessä on kaksi ylityskohtaa, toinen hieman toista korkeampi. Päättäväisesti ratsastan kohti korkeampaa ylityskohtaa, hidastaen tempoamme. Onnistun pysymään hypyssä hyvin mukana suuresta ilmavarasta huolimatta. Reittimme kolmantena ja viimeisenä esteenä toimii ylämäessä sijaitseva tukki.
“Sooo”, rauhoittelen Sikkeä. Pyynnöstäni poni hidastaa hieman. Hop, ja liidämme esteen yli. Tyytyväisesti hymyillen hidastan poni ravin kautta käyntiin, taputtaen sen hieman jo hikistä kaulaa.

“Kohta alkaa varmasti ukkostaa”, mietiskelen tutkaillen taivaalla seilaavia tummia pilviä. Ukkonen oli aina kiehtonut minua jollain tapaa, en ollut koskaan osannut pelätä sitä. Pienenä olin aina ihmetellyt mistä ukkonen johtuu, kuvitellut kenties sen olevan tarujen jumalten syytä. Nyt vanhempana ymmärsin tietenkin ukkosen aiheutuvan taivaan ja maan välisistä sähkövarauksista. Hetkessä sää on muuttunut synkemmäksi, kaukana välkähtää salama. Salamoista mieleeni pälkähtää heti se vitsi, jolle oli tullut useampaankin kertaan tullut väsyneenä yömyöhään tullut naurettua. “Ponit tulivat salamina paikalle”, vai miten se nyt menikään.

Sade alkaa hetkessä, yhtä pisaraa seuraa tuhat uutta. Vesipisarat vavisuttavat puiden lehtiä. Kiskon takkini vetoketjun kiinni ylös asti, hoputtaen hieman ponin askelten tahtia. Hetkessä ruskeat ratsastushousuni ovat lähes liimaantuneet ihoon kiinni, veden virratessa kypärän lippani yli. Tamma sade ei tunnu haittaavan tippaakaan, se tuntuu lähinnä nauttivan sateen tuomasta viilennyksestä.

Ukkonen tuntuu lähenevän koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, salamojen tahti kiihtyy ja jyrinä koventuu.
“Yyy, kaa, koo, nee, vii, kuu, see”, aloitan laskemaan ennättäen viiteentoista ennen jyrinää. Nopeasti laskettuna ukkonen on siis noin viiden kilometrin päässä. Sateen vihdoin hieman rauhoittuessa siirrän tamman raviin, jotta ehtisimme tallille ennen kuin ukkonen on aivan yläpuolellamme. Matka tallille taittuu nopeasti, minun vielä kävelyttäessä ponia hetken aikaa pihapiirissä. Vaatteet vettä valuen hyppään alas satulasta, ravistaen vielä vettä pois takiltani ennen sisään menoa.

“Tais sade yllättää?” Mirri toteaa Rensun harjojen puhdistamisen lomasta.
“Jep, ollaan molemmat kuin uitettuja rottia”, hymyilen vaimeasti. Vuonohevonen perässäni laahustan pesuboksille, huomaten jälkeemme jääneen vesivanan.
“Mie voin vähän kuivata noita varusteita ja viedä ne satulahuoneeseen”, paikalle ilmestyvä Britta tarjoutuu. Ilomielin kiitän tyttöä, ja ojennan suitset ja satulan tytön syliin.
“Kohta saat lämpimän loimen päälle, kunhan kuivaan siun turkkias vielä vähän”, juttelen tammalle pyyhkien hikiviilalla enimpiä vesiä pois. Rauhallisesti Sikke seisoo aloillaan, katsellen maahan putoavia vesipisaroita uteliaasti. Kastuneet suojat ovat onnistuneet keräämään kunnon likakerroksen itseensä, joka tarkoittaa sitä, että niiden puhdistukseen kuluisi varmasti aimo tovi. Viimeistelen kuivauksen vielä nopeasti pyyhkeellä, katsellen lopputulosta tyytyväisesti.

”Seisos kiltisti sillä aikaa, kun haen loimen”, mumisen kaapaten mukaani tummansinisen loimen Siken karsinan edustalta.
“Kävin viemässä ne varusteet, jos tarvitset itselles jotain vaihtovaatteita, niin voin lainata”, pesuboksille ilmestynyt Britta kertoo Siken kaulaa rapsutellen.
”Juu kiitti. Vaihtovaatteet miulla pitäs olla omasta takaakin mukana”, selitän pukien ponin ylle loimen. “Okei, mut jos tarvitset apua, niin tuu huikkaamaan”, Britta hymyilee vielä, ennen kuin katoaa kohti yläkertaan vieviä portaita. Ennen omien vaatteitteni vaihtoa käyn vielä viemässä tamman karsinaan kuivumisen ajaksi.

Ulkona sade on vihdoin lakannut, tallipihan ollessa lähes täynnä vesilätäköitä.
“Mitäs mie sanoin, matalalla lentävät pääskyset on selvä merkki kohta alkavasta sateesta!”, kuulen toimistossa oleilevan Kristerin selostavan kihlatulleen.
“Noi nyt on vaan tommosia vanhoja juttuja”, Anne hymyilee päätään puistellen. Itsekseni myhäillen suuntaan yläkertaan, jutussahan saattoi olla jopa järkeäkin, olinhan itsekin bongannut pääskysen ennen sateen alkua. Kuulostihan se ainakin hienolta, jos ei muuta.



Kesämerkki ansaittu erityisen kesäisestä suorituksesta! ~Anne

[Pipsa]

Tälläisen viritelmän löysin tiedostojeni kätköistä.

3.7.2012 Sadetta luvassa

Elohopea oli jo heti aamusta näyttänyt lähentelevän hellerajaa. Tummat pilvet olivat kuitenkin kohonneet uhkaavasti taivaalle, saaden maassa olevat muurahaiset etsimään suojaa sateelta.
“Selvästi sadetta luvassa, taidan jättää sen suunnittelemani maaston kyllä väliin”, mietiskelen ääneen Bonnieta sukivalle Saralle.
“Voi olla ihan hyvä idea”, tyttö hymyilee komentaen levottoman oloista poniaan. Sikke tuntuu vaihteeksi myös normaalia energisemmältä, korvat pystyssä se tähyilee käytävää innostuneen näköisenä. Hymyillen taputan ponin kaulaa, sen kääntäessä hetkeksi päätään minua kohti. Korvakuulokkeista kantautuva musiikki houkuttelee minua laulamaan mukana, mutta ei niin kauniin lauluääneni takia en edes harkitse asiaa kunnolla. Nopein vedoin harjaan tamman läpikotaisin. Oloni tuntuu jokseenkin hilpeältä, mutta toisaalta pitkistä päivistä johtuen väsyneeltä.

“Hei kiva paita! Kannatit varmaan kisoissa Espanjaa?”, Elisabeth hymyilee nojaillen seinään.
“Totta kai!”, virnistän suoristaen punakeltaisen paitani helmaa. Muutaman lähiviikon illat olivat mukavasti sujuneet sohvalla tv:n ääressä katsellen pallon potkintaa, kommentoiden kiivaasti peliä. Hetken juttelemisen jälkeen jatkan matkaani kohti satulahuonetta, olin suunnitellut tänään vielä jossain vaiheessa puhdistavani Siken varusteet, - ne olivatkin kovasti pesun tarpeessa. Kaappaan ruskean yleissatulan auringossa aiemmin kärähtäneille käsivarsilleni, suitsien roikkuessa olallani. Joka kesä ihoni pääsi jotenkin salakavalasti kärähtämään vaikka sen olisin kuinka suojannutkin.

“Ihan kohta pääset purkamaan tuota energiaas”, rupattelen häntäänsä ravistelevalle ponille, pujahtaen samanaikaisesti sisään karsinaan. Asetan suitset roikkumaan oveen. Kevyesti nostan satulan Siken selkään, liuttaen sen varovaisesti oikealle kohdalle. Itsekseni mumisten suoristan turkoosia satulahuopaa, yrittäen myös puhdistaa sitä hieman vaaleista karvoista.
“Ja nyt maha sisään!”, juttelen ponille kiristäen vyötä vähän kerrallaan.

“Moi! Ajattelin tulla nyt nopeasti käymään Sikkeä katsomaan”, tummahiuksinen Metta hymyilee ovelta.
“Ai moi! Nyt kun ootkin siinä sopivasti, niin pitäsitkö Sikkeä silmällä sen aikaa, kun käyn vaihtamassa vaatteet?”
“Mikäs ettei, samalla saadaan ponskin kanssa vähän kuulumisia vaihdettua”, tyttö virnistää. Hymyillen jätän kaksikon alakertaan, suunnaten itse yläkertaan vaihtamaan ratsastukseen paremmin soveltuvat vaatteet.

Hetken kuluttua päälläni onkin vaaleansininen t-paita, jalassa jodphurit ja tummanruskeat ratsastushousuni.
“Missäs ne chapsit nyt on…”, tuhisen tonkien kaapista chapsejani, jotka tuntuivat kuin kadonneen maan nieleminä. Huokaisten päättelen niiden olevan kotona, joten suuntaan takaisin karsinalle. Omatoimisesti Metta on jo suitsinut ponin, joka nyt lähes nuokkuu rapsutuksista nautiskellen.

“Mie meen nyt vielä nopeasti moikkaamaan yläkertalaisia, nähdään joku päivä!”, tyttö hymyilee heilauttaen kättään suuntaani.
“Juu, näkyillään”, hymyilen suunnaten vierelläni kulkevan ponin kanssa kohti pihaa.

“Toivottavasti ei ala satamaan”, mumisen Sikelle kiristäen sen satulavyötä vielä parilla reiällä. Pehmeästi nousen tukevan ponin selkään, katsellen kentälle kasattuja esteitä.
“Voitaskin hypätä”, totean lyhentäen jalustimia hiukan ja ohjaten vuonohevosen uralle.

Huolellisesti lämmittelen ponin kaikissa askellajeissa, ennen kuin joudun jalkautumaan alas esteitä kasaamaan. Hetken pohdittuani päädyn kokoamaan kumpaankin päätyyn sekä keskelle ristikot niin, että niistä muodostuu kahdeksikko. Takaisin selkään päästyäni annan tamman kävellä vielä hetken, ennen kuin pyydän sen reippaaseen raviin. Ravissa ohjaan Siken ensimmäiselle ristikolle, jonka se ylittää korvat hörössä. Esteillä keskityn tasaiseen tuntumaan ja hyviin teihin esteille. Kun tämä menee nappiin, siirrän hevosen laukkaan.

Huolellisesti ohjaan ponin keskelle kavalettia, jonka se ylittää matalalla hypyllä. Tiivistän istuntaani hidastaakseni sen tempoa, pitäen huolta, että ympyrän kaaresta tulee tarpeeksi loiva. Saan käyttää paljon aikaa ja vaivaa vauhtiin, Sikke kun haluaisi mennä esteet huomattavasti reippaammin. Kun tämä taas meni hyvin, pyysin kentän laidalle ilmestynyttä Elleä nostamaan esteitä meidän kävellessä taas vähän sillä aikaa. Korotettuja esteitäkin hyppäsimme pari kertaa. Loppuun otin vielä laukkaa kevyessä istunnassa, sekä tietenkin pitkät loppuravit ja -käynnit.
Tällä kertaa sää oli onneksi puolellamme, sillä pahin sade alkoi vasta meidän päästyä talliin. Tallissa pesaisen hikeentyneen Siken ja kuivaan sen.

[Pipsa]

Kapea tie pohjoiseen - trilogia, osa 1.

Suuntana pohjoinen

Pyörä liitää allani minun polkiessa vimmatusti eteenpäin. Jalkojani heikottaa ja hiki puskee pintaan, mutta jatkan vain samaan tahtiin musiikin pauhatessa nappikuulokkeistani. Vielä loiva käännös tyhjään tallipihaan, hallittu hyppy alas satulasta ja pyörän kaataminen seinään nojaamaan.
“Voi itku, Tour de France meni jo”, kottikärryjä työntävä, mitä ilmeisemmin pyöräilyni nähnyt Jaakko virnuilee. “Etkä taia Lontooseenkaan enää kerätä”
“Hekoheko”, pyöräytän silmiäni hymyillen kuitenkin hieman. “Onks Sikke jo sisällä?”
“On se, arvon madam”, mies jatkaa irvailuaan kumartaen syvään. “Uljas kilparatsunne odottaa karsinassaan!”
“Eikös siun pitäs tehhä töitä”, tuhahdan. “Tallipoika”

Haukotellen tassuttelen lisäosaan Siken luo, käyden pikaisesti tervehtimässä sitä. Olin jo liikuttanut sen aamupäivällä; kentällä olimme hioneet kouluratsastusta ja tehneet jäähdyttelyksi rennon lenkin maastossa. Rapsuteltuani ja hemmoteltuani poniani hetken jatkan matkaa satulahuoneelle, josta löytyykin kasa hoitajia, eikä ihmekään - olivathan tunnit taas pyrähtäneet käyntiin ja varusteet kaipailivat putsaamista.

“Moi Pipsa”, parhaillaan suitsia kokoava Miira huikkaa. “Mitäs sie täällä? Mie olin näkevinäni siut aamulla jo Siken kanssa kentällä”
“Jep, niinhän myö oltiinkin”, totean pysähtyen kiristämään poninhäntääni. “Mutta tulin nyt siistimään varusteet ja pakkaamaan sekä järjestelemään tavaroita”
“Kun ylihuomenna on kisat”, jatkan napaten ruskeaa nahkaa olevat suitset käsiini telineestä.
“Missä työ kisaatte?”, tyttö kysyy nostamatta katsettaan suitsista.
“Ne kisat on semmoisessa pikkukaupungissa Kajaanista vähän pohjoisempaan, aamulla aikaseen pitäs siis lähtee”, kerron innon puhkuessa äänestäni. Kyseessä olisi jo hieman isommat kisat, joissa osallistuisimme kahdeksan- ja yhdeksänkymmenen luokkiin. “Siellä ois estekisat”
“Sinnehän jo pidempi matka”, Miira toteaa. “Kui sie niin kauas?”
“En mie ees oikein tiiä, ne vaan vaikutti kivoilta kisoilta”, virnistän. “Plus iskä suostu kuskaamaan, kun meillä on sukulaisia siellä päin, niin käyään niitä samalla moikkaamassa”
“Kuulostaa hauskalta”, tyttö hymyilee ojentaen satulasaippuan minulle. Näppärin sormin ryhdyn puhdistamaan suitsia, jutellen edelleenkin samaan aikaan Miiran ja muiden hoitajien kanssa.

Hoidettuani suitset kuntoon siirryn satulan kimppuun. Reippain ottein irrotan jalustinhihnat ja satulavyön, ryhtyen toistamaan samaa mitä olin tehnyt suitsienkin kanssa; kastan pienen punertavan pyyhkeen veteen, puristan suurimmat osat vesistä pois, hieron pyyhettä satulasaippuaan ja pyyhin nihkeällä pyyhkeellä ruskeaa satulaa. Varoen myös rasvaan satulaa lopuksi.

Mielessäni pohdin, mitä kaikkea vielä täytyisi tehdä. Saappaani ja kisavaatteeni olin pakannut laukkuun jo eilen, joten niistä ei tarvinnut huolehtia. Nyt Siken varusteet alkoivat olla kunnossa, mutta kisahuopaa ja korvahuppua täytyisi vielä miettiä. Tottunein ottein kiinnitän jalustinhihnat ja satulavyön takaisin satulaan, ennen kuin hyppelehdin kaapilleni.

“Tässähän nää onkin…”, mumisen ottaen vasta vähän käytetyn, tummansinisen kisahuovan syliini. Kaapin perältä poimin vielä huovan kanssa samaa sarjaa olevan korvahupun. Ihastellen hypistelen niitä käsissäni, tuntien jännityksen jo kasvavan. Kisat olisivat vasta ylihuomenna, mutta olimme päättäneet lähteä jo huomenna, jotta sukulaisten tapaamiseen jäisi enemmän aikaa. Huomisen Sikke saisi majoittua tätini luona (kuten myös me ihmiset), joka itse omisti kaksi suomenhevosta. Kisahoitajan hankkiminen minulla oli mennyt melkeinpä viime tippaan, mutta onneksi serkkuni Sohvi oli lupautunut mukaan.

“Onpa kiva huopa”, Inkeri henkäisee selkäni takaa. Melkeinpä hyppään ilmaan säikähdyksestä.
“Huh, säikähin”, huokaisen virneen kohotessa tytön kasvoille. “Mutta eikö ookkin?”
“On se”, lyhyt tyttö nyökkää. “Mitäs sie sillä?”
“Lähetään kisamatkalle huomenna”, hymyilen. Kerrottuani suunnitelmista Inkerille ja juteltuani tovin hänenkin kanssaan kipitän täyttämään trailerin heinäverkon heinillä. Trailerin vuokraamisesta olin onneksi muistanut sopia Annen kanssa jo hyvissä ajoin.

Pikaisesti suuntaan vielä Siken luokse rehulan kautta.
Sikke toivottaa minut tervetulleeksi lempeällä hörähdyksellä, tuijottaen innoissaan sylissäni lepäävää sankkoa.
“Voi kultapossu”, lepertelen tammalle rapsuttaen sen otsaa. Tammalle jutellen kippaan rehut kaurakaukaloon, heittäen sinne myös pari porkkananpalaa ekstraherkuksi. Poni tunkee päänsä ahnaasti kippoon, ryhtyen mutustelemaan ruokiaan tyytyväisenä.
“Huomenna pääsetkin vähän pidemmälle matkalle”, juttelen ponille pirteästi. “Ja pääset näkemään uusia paikkoja”

Heitän Sikelle vielä sylillisen heiniä, ennen kuin viimein suuntaan pyöräni kanssa pimenevään kesäiltaan.

[Pipsa]

Kapea tie pohjoiseen-trilogia
osa. 2 Kauas on pitkä matka

”Väsyttää”, mumisen vilkaisten kännykästäni paljonko kello oikeasti näytti.
”Se on puol kahdeksan”, autosta ulos ponkaissut isäni ehtii kertoa. Nyökäten raahaudun Sohvi vanavedessäni talliin, miehen jäädessä tutkimaan traileria. Pyynnöstäni vuonohevonen oli saanut viettää yön sisällä, siinä ajassa se oli ainakin onnistunut tartuttamaan harjaansa yllättävän paljon heinää.
”Siistitkö nopeesti Siken, niin käyn hakemassa ne kuljetussuojat? Ajattelin laittaa ne ihan varmuuden vuoksi”, pyydän ponia rapsuttavaa tyttöä, kadoten vastausta odottamatta. Jännitys oli jo alkanut saamaan minusta otetta, hermoilin jo nyt radan muistamista. Talli tuntuu hämmästyttävän tyhjältä, - käytävillä ei näy lainkaan hoitohevosiaan puunailevia hoitajia, tai tuntilistaa täpinöissään tuijottavia tuntilaisia, eikä ketään muutakaan siltä väliltä.

Portaat pitävät kovempaa ääntä kuin muistinkaan, kohdatessani portaiden yläpäässä tutut kasvot.
”Jokos kisat jännittää?”, Anne hymyilee ystävällisesti tutkien tyhjää kaappia.
”Vähän joo, mut kyllä kai se ohi menee”, hymyilen etsien kaappini avainta keltaisen hupparini taskusta. ”Eikös toi muuten oo Linan kaappi?”, jatkan työntäen avaimen lukkoon.
”On, mutta Lina ilmoitti lopettavansa Taigan hoitamisen ajan puutteen vuoksi”, nainen selittää sulkien ovea.
”Harmi”, huokaan hieman yllättyneesti, itse en ollut osannut odottaa tytön lopettamispäätöstä.
”Mutta onnea vielä niihin kisoihin!”, Anne huikkaa kadoten alas portaita. Itsekseni nyökäten kiskon kaappini hieman jäykän oven auki, huomaten heti pinon päällimäisenä olevat tumman siniset kuljetussuojat. Tyytyväisenä lukitsen kaapinin nopeasti, pinkoen alakertaan.

”Siehän olitkin nopee”, hymyilen Sohville, joka seisoo innokaan oloisen vuonohevosen vieressä.
”Sikke oli aika puhdas”, itseäni hieman lyhyempi tyttö hymyilee vaatimattomasti. Hymyyn vastaten pujahdan sisään karsinaan, silittäen tervehdykseksi tamman otsaa. Poni laskee päätään odottaen lisää rapsutuksia.
”Tuutte tosi hyvin toimeen, sujuspa miullakin jonkun hevosen kanssa yhteistyö noin hyvin”, Sohvi huokaa katsellen kuinka pujotan suojat ponini jalkoihin.
”Kyllä siekin varmasti löydät itelles tälläsen ponin”, hymyilen halaten tamman kaulaa. ”Muistas olla sitten kiltti kisoissa, tai et saa ruokaa”, virnistän Sikelle, joka hamuaa taskujani.

”Mut lähetääs nyt lastamaan Sikkeä, niin päästään joskus perillekkin!”, totean kiinnittäen riimunarun nahkaiseen riimuun. Poni ja tyttö rinnallani astelen kohti tallipihaa, unohtaen hetkeksi jännitykseni.

”Eikun vaan poni koppiin, niin päästään lähtemään!”, isäni huikkaa avaten trailerin luukun. Kiltisti hevonen seuraa minua traileriin, lastaaminen oli aina onnistunut varsin helposti. Tarkistan vielä nopeasti heinäverkon olevan kunnossa, ennenkuin rapsutan vielä nopeasti tamman kaulaa.
”Muistas olla kiltisti, ihan kohta pääset näkemään uusia kamuja”, kuiskaan sille, pujahtaen ulos trailerista.
”Sitten vaan luukut kiinni”, viittäkymmentä lähestyvä mies toteaa.

Hetkessä me kaikki kolme istumme autossa, turvavyöt kiinni ja muutenkin valmiina lähtöön.
”Onkohan miulla nyt kaikki varmasti mukana”, hermoilen tonkien kisavaatteitani sisältävää laukkua.
”Otithan varmasti kaikki rokotustodistukset ja nää mukaan?”
”Mukana on”
”Kypärä? Saappaat? Satula?”
”Mukana on. Enköhän mie oo nyt valmiina lähtöön!”, julistan kuvitellen tulevaa päivää mielessäni. Päivän ohjelmaan kuului vain muutaman tunnin automatka ja saapuminen tätini kotitallille, varsinaiset kisat olivat luvassa vasta huomenna. Hitaasti auto kaartaa liikkelle traileri perässään rullaten. Tarkkaavaisesti vilkuilen peilin kautta traileria, yrittäen nähdä tuttua pystyharjaa pienestä ikkunasta. Vähitellen tutut maisemat vilahtelevat ohitse, vaihtuen uusiin ja tuntemattomiin. Radio soittaa sitä samaa ja iänikuista iskelmää, samojen kappaleiden soidessa kerta toisensa jälkeen.
”Viistäköön siipeni maata...”, isäni hyräilee tuon korviakiduttavan kappaleen tahdissa.
”Jotain muuta edes!”, parkaisen vaihtaen nopeasti kanavaa. Muiden kanavienkaan kappalevalinnat eivät ole kovin kehuttavia, mutta edes jotenkin siedettäviä. Mielässäni lasken ohittamiemme hevosten määrää, päästen kuuteentoista, ennen kuin sekoan laskuissani. Lehmät, mummot, kissat ja koirat vain vilahtavat ohitsemme.

”Mihin suuntaan myö muuten lähettiin?”, Sohvi kysyy takapenkiltä siivittäen kysymystään leveällä haukotuksella. Minäkin haukottelen.
”Pohjoseen”, isäni vastaa katsellen tiiviisti tietä.
”Pohjonen on nähty yleensä pahaks ilmansuunnaksi”, kerron netistä löytämääni tietoa. ”Reitin Tuonelaan ajateltiin myös kulkevan pohjoisen kautta”
”Tiiättekös muuten mistä on tullu se, että kun näkee tähdenlennon niin saa toivoa?”, isäni myhäilee. ”Kuulin radiosta siitä”
Sohvi ja minä pudistamme päitämme.
”Meteorit, eli siis tähdenlennot, on kuviteltu repeämiksi, joista jumalat katsoivat maahan. Ja kun jumalat katselivat maata ja sen tapahtumia, uskotaan että voi tähdenlennon nähdessään tehdä toivomuksen ja se toteutuu”, tähtitieteestä suuresti kiinnostunut mies selittää.
”Mielenkiintosta”, totean painaen pääni vasten ikkunaa. Hetkeksi vaivun uneen.

Lähemmäs neljän tunnin matka kuluu yllättävää kyllä odottamaani nopeammin, välissä pidämme vain lyhyen pysähdyksen, jonka aikana käyn tarjoamassa Sikelle juotavaa.

”Hei toi on se Vuohelan ratsastuskeskus!”, Sohvi hihkaisee herättäen minut ajatuksistani. Innoissani katselen tallin siistiä pihapiiriä, huomaten heti suuren kentän.
”Tuolla on vuonis!”, vinkaisen osoittaen sormellani laiduntavaa ponia. Pystyharja muistuttaa Sikkeä aikalailla, kenties ne olivat jotain sukua keskenään.
”Onkohan siellä muita vuoniksia kisaamassa?”, tyttö pohtii vilkaisten traileriin päin.
”Toivotaan niin”, hymyilen katsellen maisemia tutkivasti.

Kuluu vielä noin kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin kaarramme viimein majoituspaikkaamme – tätini pihaan. Auton pysähdyttyä pomppaamme innoissamme Sohvin kanssa purkamaan Sikkeä ulos trailerista, isäni suunnatessa ulos ilmaantuneen tätini, tummahiuksisen ja ruskettuneen Sallan luo. Pikaisesti moikkaamme Sohvin kanssa naista.

Kiltisti Sikke tulee ulos trailerista, vaikuttaen oikein tyytyväiseltä matkasta huolimatta.
”Mihin myö Sikke laitetaan?”, Sohvi kysyy taputtaen ponia.
”Viiään se tuohon tyhjään tarhaan”, totean suunnaten kohti pientä aitausta. Viime käynnistäni tätini luona oli jo lähes vuosi, vaikka muuten olimmekin nähneet paljon. Kaksi pyöreää suomenhevosta tuijottaa Sikkeä lumoutuneesti. Suomehevosruunat olivat jo kumpainenkin melko iäkkäitä, mutta olivat silti erinomaisessa kunnossa.
”Tykkäisköhän Remu ja Vinha Sikestä?”, mietiskelen aukaisten tarhan portin, vilkaisten samalla kauempana tarhaaviin suomenhevosiin päin.
”Ehkä”, Sohvi toteaa suunnaten rapsuttamaan hevosia.
”Oos nyt kiltisti, pääset sitten illalla sisälle”, juttelen ponilleni irrottaessani riimunarun, ja poistuen tarhasta. Tarkasti kiinnitän portin, pinkaisten sitten kisahoitajani perään.

”Kumpi näistä muuten onkaan kumpi?”, Sohvi muistelee rapsuttaen hevosista isomman kaulaa.
”Se mitä silität on Remu ja tää liinakko on Vinha. Muistan vieläkin miten innoissani olin, kun pääsin pienenä ratsastamaan niillä”, selitän innoissani. Tyttö nyökkää huomaten taaksemme ilmestyneen Sallan.
”Sikke vaikuttaa aika rennolta kaverilta”, nainen toteaa hymyillen. ”Vähän niikun nää miun hepatkin”
”Se on yleensä ihan rento tyyppi”, myönnän syöttäen Vinhalle maasta nappaamaani heinätupsua.
”Tulkaas kohta sitten sisälle, niin päästään päiväkahveille”, tummahiuksinen nainen kehottaa suunnaten kohti ihastuttavaa päärakennusta. Talo on aivan kuin mistä tahansa sadusta, se vastaa täydellisesti käsitystäni maalaistalosta.

”Viiminen sisällä on mätämuna!”, Sohvi hihkaisee suunnaten kohti rakennusta. Hymyillen puistelen päätäni. Vielä vilkaisu kohti rauhassa seisoskelevaa vuonohevosta, ennen kuin kirmaan tytön perään. Matka oli ollut pitkä, mutta reissu tulisi varmasti olemaan sen arvoinen!

[Pipsa]

Kapea tie pohjoiseen - trilogia, osa 3.
Tavoitteena voitto

Mielessäni kertaan rataa. Vatsassa tuntuu hitaasti suureneva möykky; jännitys alkaa tiukentamaan otettaan.
“Jännittääkö?”, Sikkeä satuloiva tyttö kysyy hymyillen.
“Arvaa vaan. Toivottavasti tää menee ohi kun pääsen Siken kyytiin”, huokaisen taputtaen ohi kulkevia ihmisiä vilkuilevaa ponia. Vaikka ensimmäinen luokkakaan ei ollut vielä startannut, oli paikalle kertynyt jo varsin kiitettävä määrä katsojia.
“Eikös teiän vuoro ollutkin kuudentena?”
“Jep. Laitatko vielä tuon korvahupun, niin sitten ollaan valmiita”, pyydän kerraten radan vielä pikaisesti mielessäni. Rata ei vaikuttanut teknisesti kovinkaan hankalalta, eivätkä esteetkään näyttäneet kovinkaan pelottavalta. Yritän vielä tsempata itseäni uppoutumalla kisapaikan nousevaan tunnelmaan.

“Noniin, nyt Sikke on valmiina”, Sohvi hymyilee ojentaen ohjia minulle.
“Kiitti. Miten pärjäisinkään ilman sinua!”, hymyilen kiitollisesti, ponnistaen ponin selkään. Verryttelyalueelle oli jo kertynyt muutamia ratsukoita; itseäni hieman nuorempi tyttö mustalla welshillä ja luultavasti kahtakymmentä lähempänä oleva nainen pienehköllä rautiaalla puoliveritammalla. Sikke vilkuilee hieman epäilevästi ympärilleen. Ohjaan tamman verryttelyalueelle, katsellen ihailevasti paikalle saapuvaa tummanpunarautiasta puoliveristä, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon jo edesmennyttä Celeä. Tarkkailevasti tutkailen muiden ratsukoiden etenemistä, varoen heidän tielleen joutumista.

Lämmiteltyäni tamman kaikissa askellajeissa, kohdistan katseeni hieman alle 80cm korkealle pystylle. Hyvässä laukassa lähestymme estettä, ylittäen sen kevyellä loikalla. Verryttelyalueelle on alkanut kertyä nyt jo enemmän ratsukoita.

“Nina Kettunen radalle ratsullaan Tulen Viejä, Loviisa Lagerlöf valmistautuu!”, kovaääniset kuuluttavat hetken kuluttua, ensimmäisen ratsukon siirtyessä radalle. Hidastan Siken käyntiin, sen tuntuessa oikein hyvältä ratsastaa; energiseltä, mutta kuuliaiselta. Muiden ratsukoiden radat tuntuvat sujahtavan hetkessä, meidän vuoromme lähestyessä lähestymistään.

“Radalle Pipsa Hänninen Solsikellä, valmistautumaan…”, kuulutetaan, lopun mennessä ohi korvieni, kenties jännityksestä johtuen. Syvään hengittäen ohjaan ponin sisään edessämme avattavasta portista. Ravissa siirryn kentän toiseen päätyyn, kääntäen katseeni ensimmäiselle esteelle. Nyökäten tervehdin tuomaria, jonka oletan istuvan tuomarintornissa. Pillin vihellys ja nostan laukan. Reippaassa laukassa lähestymme ensimmäisenä olevaa vihreävalkoista pystyä. Sikke hyppää esteen melko kevyesti, hyppäsihän se ratana aina metriin asti. Ratsastan melko loivan tien pienelle muurille. Muuria se tuntuu hieman epäröivän, ylittäen sen kuitenkin hyvällä tekniikalla. Sarjalle askeleet eivät tunnu sopivan kunnolla, jolloin poni joutuu ponnistamaan kauempaa, sen tiputtaessa etusillaan sarjan b-osan. Loppurata tuntuu kuin sujahtavan silmissä ja hetkessä olemme ylittäneet jo viimeisenkin esteen.
“Neljä virhepistettä ja aika 1.36”, kuulutetaan tuloksemme, katsojien taputtaessa kohteliaasti.
“Hyvä poni”, kehun tammaa, hidastaen sen ravin kautta käyntiin. Käynnissä poistumme radalta, tyytyväinen hymy kasvoillani. Sikke oli toiminut erinomaisesti, mutta minä olin mokannut lähestymisen sarjalle. Tulokseen olin kuitenkin ihan suht tyytyväinen.

“Sehän meni hyvin!”, Sohvi onnittelee verryttelyalueen reunalta.
“Jep, Sikke tuntu tosi hyvältä ratsastaa”, selitän taputtaen pystyharjan kaulaa.
“Ootte tässä vaiheessa ykkösinä, mutta toisaalta jäljellä on vielä varmaan joku kolmekymmentä ratsukkoa”, tyttö jatkaa napaten kamerallaan kuvan meistä.
“Mentiin kyllä tuo rata aika nopeasti, mutta tuo pudottaminen harmittaa”, totean muistellen rataa mielessäni.
“Mie voisin kävellä Siken kanssa vielä jonkun aikaa, mut sie voisit sit varmaan taluttaa sitä sen jälkeen?”, kysyn innoissaan hymyilevältä Sohvilta.
“Jep”, tyttö hihkaisee.

Pitkin ohjin ohjaan tamman maneesiin, joka oli varattu kävelyttämistä ja kevyttä lämmittelyä varten. Korvat hörössä poni vilkuilee maneesin muita ratsukoita, mutta kävelee silti eteenpäin rennon oloisena. Siken ehdottomia hyviä puolia olikin, että se osasi ottaa kisatilanteet niin lunkisti. Käveltyäni jonkin aikaa tamman kanssa ja tajuttuani meidän jäävän palkintosijojen ulkopuolelle ojennan sen Sohville ja pinkaisen kanttiinista ruokaa hakemaan.

Parikymmentä metriä ennen ruokapaikkaa jähmetyn aloilleni tuijottamaan lähes suu auki tummanruunikkoa puoliveriruunaa, joka oli kadehdittavan hyvässä lihaskunnossa. Vaikka ruuna näyttikin upealta, huomaan minä vain sen turvassa olevan valkean läiskän. Hiuksiani siistien astelen hevosen ja sitä taputtelevan nuoren naisen luokse.
“Moi”, henkäisen minua pari vuotta vanhemman, kisavaatteisiin pukeutuneen naisen vilkaistessa minua hieman kummissaan. “Oli ihan pakko tulla kysymään, että onko tuo Garamonde Cactuar?”
“Juu”, blondi vastaa hevosta silittäen. “Cassuhan se on”
“Ihan oikeinhan mie sitten tunnistin”, virnistän. “Tunsin Cassun nimittäin siltä ajalta kun se oli Seppeleessä”
“Ainiin, mie oon muuten Pipsa”, tajuan kertoa koskettaen pehmeästi Cassua.
“Anniina”, vaaleaverikkö hymyilee iloisesti.
“Cassusta on tullu kyllä tosi komea”, ihailen ruunaa. “Missä luokissa työ muuten kisaatte?”
“Metrissä ja metrikympissä”, Anniina toteaa. “Siulla tais olla joku vuonohevonen, olin näkeväni siut sellasta kävelyttämässä”
“Jep, Sikke”, vastaan pirteästi, rapsutellen edelleen Cassua. Oli ihana nähdä, että se oli päässyt hyvään ja huolehtivaan kotiin. Mieleeni alkaa palata muistoja, niistä päällimmäisenä pari vuotta sitten ollut istuntaleiri, jossa ruuna oli toiminut minun ratsunani. Voi niitä aikoja!
Juteltuani vielä hetken naisen kanssa pääsen viimein kanttiinille, josta ostan mehukkaan näköisen kolmioleivän. Vasta leivän ahnaasti syötyäni tajuan, kuinka nälkä minulla olikaan ollut. Pikaisesti ostan vielä kaksi ylihintaista pulloa pepsiä - toisen minulle ja toisen Sohville.

Otettuani pikaisen kulauksen juomastani suuntaan tsekkaamaan pohjapiirustuksen, sekä kävelemään radan useampaan kertaan läpi. Teknisesti rata oli samaa tasoa edellisen kanssa, eikä siinä olisi suuria ongelmakohtia. Mielessäni käyn läpi radan huolellisesti, miettien askel askeleelta miten ratsastaisin. Todettuani radan olevan minulla hyvin mielessä suuntaan takaisin Sohvin ja Siken luo.

Noin varttia ennen olen taas verryttelyalueella Siken kanssa. Reippaasti käymme kaikki askellajit ja otamme pari hyppyä, ennen kuin olemme taas radalla.

Hymyillen huikkaan tervehdyksen. Kello kilahtaa. Jännittyneenä pyydän tamman laukkaan, ohjaten sen kaikessa rauhassa ensimmäistä estettä kohden. Liputtajan lippu heilahtaa ajanoton alkamisen merkiksi, minun tiivistäessä istuntaa ennen estettä. Keveästi poni loikkaa esteen yli, meidän siirtyessä matkaa voittavassa laukassa kakkosesteelle, joka on vihreävalkea trippeli. Siltä matka jatkuu edelleen vauhdikkaasti kauempana olevalle kolmannelle esteelle. Rata sujuu nopeasti minun keskittyessä täysillä, leveän ja helpottuneen hymyn ilmestyessä kasvoillemme meidän ylittäessä maalilinjan. Riemuisasti kehun Sikkeä nollaradan jälkeen, ohjaten sen takaisin verryttelyalueelle, jonka reunalta Sohvi näyttää peukkua. “Hyvä” luen hänen huuliltaan, vaikken ääntä kuulekaan. Ykkössija olisi nyt meillä ja radalle menossa olisi meidän jälkeen enää kaksi ratsukkoa, joten sijoitus olisi varma.

Tyytyväisenä katson vielä viimeisten ratsukoiden suoritukset voittomme lähestyessä este esteeltä.

[Pipsa]

25.08.2012 ”Lentäs, jos ois siivet.”

”Sikkehän näyttää hyvältä tänään”, Inkeri hymyilee katsellen poniani tutkivasti.
”´Jep, siistin tuon harjan äsken. Se oli jo ärsyttävän ylikasvanut”, selitän kiristäen turparemmiä.
”Mitäs ajattelit muuten treenata?”, tyttö jatkaa pyyhkäisten hiuksia otsaltaan.
”Ajattelin harjotella vaihteeksi tosissani koulua, kun oon ajatellut jatkaa syksyllä kisaamista aktiivisemmin”, kerron suunnitelmistani. Nappaan maassa olevan hyvin ilmastoidun kypärän, työntäen sen päähäni. Vaikka ulkona paistoikin aurinko varsin mukavasti, olin silti päättänyt ratsastaa maneesissa. Maneesi oli juuri sopivasti tyhjänä, joten pääsisin varmasti ratsastamaan omassa rauhassa.

Poni rinnallani astelen reippaasti aurinkoisen pihamaan poikki maneesiin. Suurikokoinen ovi narahtaa kiinni vedettäessä pahaenteisesti.
”Seisos nyt vähän aikaa paikallas”, mumisen asettaen taskusta ottamani cd-levyn nurkassa lojuvaan soittimeen. Naps vain, ja kuuloni alkaa virrata klassista musiikkia, jonka ainakin kuvittelin parantavan ratsastukseen keskittymistäni. Tapani mukaan talutan ponin kaartoon keskemmäs maneesia.
”Onpas nää jotenkin jäykistynyt”, puhelen ääneen lähes kiskoen jalustimia alas. Kiristän vielä vyötä parilla reiällä, ennen kuin ponkaisen hevosen selkään. Jälleen kohtaan yhden oman hevosen eduista, jalustimet ovat jo valmiiksi itselleni sopivan mittaiset.

Jo alusta asti vaadin tammaa liikkumaan reippaasti eteenpäin, antaen sen kuitenkin liikkua pitkänä. Annan käteni liikkua kevyesti mukana Siken kaulan liikkeissä. Hetken kuluttua lyhennän ohjaa, aloittaen taivuttamaan ponia volteilla. Kappale vaihtuu jälleen, musiikin temmon kiihtyessä hieman.

Kevyellä pohkeella siirrymme raviin, jatkaen hieman normaalia kevyemmällä tuntumalla. Poni tuntuu sopivan rennolta ja eteenpäin liikkuvalta, viime päivien harjoittelu oli selvästi tuottanut tulosta. Muutaman minuutin kuluttua otan osaksi lämmittelyjä lyhyen pätkän rentoa laukkaa, alkaen itse valmistautua kunnolla työskentelemiseen. Vähitellen hidastan raviin, aloittaen ratsastamaan pitkät sivut avotaivutusta, jotta saisin tammaa vielä hieman vetreytettyä. Vähitellen se alkaa käyttämään selkäänsä paremmin, astuen myös takajaloillaan hyvin alleen. Keskityn pitämään jalkani rentoina, keskivartaloni tukevana, mutta joustavana ja käteni mahdollisimman tasaisena. Yhteistyömme sujuu varsin hyvin, poni kuuntelee jokaista merkkiäni tarkkaavaisena.

Vaikka Sikke ei askeliltaan yllä läheskään isojen ja komeiden puoliveristen tasolle, on sen ravi vuonohevoseksi oikein hieno, etenkin ravin lisäyksessä on tapahtunut paljon kehitystä aiempaan verrattuna. Kaula alkaa olemaan jo hieman hikinen, paksuhko karva ja lämminilma eivät selvästikään olleet paras yhdistelmä. Työskentelyn lomassa annan sen kävellä pitkällä ohjalla hetken ajan. Aika tuntuu kuin siivillä, hetkeltä tuntuneessa ajassa olemme olleet maneesissa jo lähes tunnin. Hätkähdän hieman aukeavaa ovea, kohdaten tutut kasvot. Kristian. Minun täytyy katsoa uudestaan, ennen kuin totean ihmisen olevan varmasti se, joksi häntä luulin. Sikke huomaa heti jännittymiseni, vastaten siihen jännittymällä hieman itsekin.

”Kuulin, että oot täällä”, katsomoon istuutuva poika toteaa rauhalliseen äänen sävyyn. ”Missäpä muualla olisinkaan”, totean hieman kylmästi, sydämeni noustessa lähes kurkkuun.
”Oiskohan siulla hetki aikaa puhua kun oot lopettanut?”, Kristian jatkaa parantaen hieman asentoaan penkillä.
”Ehkä”, totean yrittäen peittää pojan näkemisestä aiheutuvat tunteet. Toisaalta olen iloinen tavatessamme jälleen pitkän tauon jälkeen, toisaalta taas vihainen siitä, ettei hän ollut ottanut minuun yhteyttä pitkään aikaan. Ratsastukseni taso laskee heti, keskittymiseni heikentyessä huomattavasti. Tyydyn vielä nopeasti jäähdyttelemään ponin, valmistautuen tulevaan. Pelkään näyttää tunteitani, valmistaudun heti pahimpaan. Mutta toisaalta, mitäpä menetettävää minulla olisikaan.

[Pipsa]

29.9.2012 Sadetta ja kaakaota

“Mie alotin ratsastuksen sillon, kun olin 6-vuotias, muistan vieläkin ensimmäisen ratsastuskertani! Menin sellasella vuonohevosella, sen nimi tais vielä olla Duffy! Siitä kai se miun kiinnostus vuoniksiin lähitikin näin jälkeenpäin ajatellen”, aloitan tarinoimaan ottaen aina välissä hörpyn kuumasta kaakaostani. Ohut höyry kohoaa mukista, kiemurrellen kohti kattoa. Selena ja Mappe istuvat kuuntelevan näköisinä sohvilla, molempien näyttäessä hieman ujohkoilta.
“Ainiin! Miun ensimmäinen hoitohevonen oli vähän jo vanhemman puoleinen orlovruuna Moskova, sen kanssa opin tosi paljon hoitamisesta. Joskus muutaman ratsastusvuoden jälkeen aloin kisaamaan jonkun verran ratsastuskoulun poneilla, taisin jopa välillä menestyä ihan hyvinkin”, jatkan muistojen vilahdellessa mielessäni.
“Mites sitten Seppeleeseen päädyit, oot vissiin käyny täällä jo aika pitkään?”, Mappe kysyy uteliaasti. Ovi aukeaa. Sisään astuu minulle tuntematon poika, jota Selena moikkaa pirteästi.
“Miehän oon oikeasti kotosin Itä-Suomesta päin, josta myö muutettiin tänne noin viitisen vuotta sitten. Bongasin sitten netistä ilmoituksen hoitajaa etsivästä vuoniksesta, Bertistä. Bert oli sellanen hiirakko vuonis, joka asui täällä muutama vuotta sitten yksityisenä”

“Vuoniksilla on selvästi ollut paljon vaikutusta siun ratsastushistoriaas”, Mappe hymyilee nousten ylös sohvalta. “Patronin tunti loppuu ihan kohta”
Nyökkään, vilkaisten sohvalla löhnäävään parivaljakkoon. Kumoan vikkelään kaakaoni pohjat kurkkuuni, hypäten ylös penkiltä. Haukotellen tassuttelen kaapilleni, tonkien samanaikaisesti avainta taskustani. Kaappi aukeaa hieman kolahtaen. Kaappaan kypärän kainalooni ja suunnittelen samanaikaisesti mitä Siken kanssa tänään puuhailisin. Maastoilu tuntuu ideana hyvältä, mutta toisaalta yksin maastoilu oli viimeaikoina alkanut tuntumaan tylsältä. Eikä tallilta tuntunut löytyvän ketään maastoilu seuraksi, suurin osa porukastakin on minulle melko tuntematonta.

Ulkona on myös vähitellen alkamassa satamaan, vesipisarat valuvat pitkin ikkunaa. Tuuli heiluttaa puiden lehtiä, jotka ovat jo alkaneet muuttamaan väriään.
“Aika syksyisen näköistä, vai?”, Toivon juuri sisälle tuonut Anne toteaa taputtaen samanaikaisesti suomenhevosen kaulaa.
“Jep, miten kesä menikään niin nopeasti”, huokaisen laskien kypärän maahan ja kurkottaen ottamaan riimunarun näppeihini.
“Niin. Kyllä kohta on taas kesä”, nainen lohduttaa, ennen kuin katoaa ulos ovesta syksyiseen säähän.

Nostan ruudullisen takkini kauluksia, kiskoen hupunkin vielä varmuuden varalta päähän. Pujahdan oven raosta varovaisesti ulos, joutuen heti kohtaamaan piinaavan tuulen ja sateen. Pitkin ja nopein askelin harpon suoraan kohti ponien tarhaa. Jo kauempaa nään vuonohevosen seisoskelevan aivan portin luona, vilkuillen minua odottava ilme naamallaan, tai siis turvallaan.
“Pääset ihan kohta sisälle lämpimään”, mumisen ponille aukaistessani valkeaa porttia. Taigakin lähestyy porttia hitaasti, katsellen minua ruskeilla silmillään.
“Sori, mut sie joudut kyllä jäämään tänne”, hymyilen ponille, tarttuen Siken riimusta kiinni. Varovaisesti pujahdan Siken kanssa ulos tarhasta, ja suljen portin pikaisesti. Hitaasti hölkäten lähdemme lähestymään tallia. Vielä muutama askel, ennen kuin olemme suojassa sateelta.
“Katos, työhän ootte kun kaks uitettua rottaa!”, Fiia virnistää purkien Elmolta varusteita.
“Jep, niinhän myö ollaan”, hymyilen takaisin, jatkaen matkaa kohti ponin karsinaa.

“Haluisit sie pitää tänään vapaapäivän, ulkona on niin inhottava keli ja maneesissakin on tunnit menossa?”, mietiskelen ääneen, alkaen sukimaan ponia aiemmin harjapakista kaappaamallani harjalla. Tamma tonkii turvallaan pohjallisena olevaa turvetta, yrittäen selvästi löytää syömistä sen alta. Sade kovenee, pisarat rummuttavat pian tallin kattoa.

[Pipsa]

Tarinassa viitataan siis Raunion salaisuus tarinaan (Bertin hoitopäiväkirja, sivu 15)

7.10.2012 - Paluu raunioille

Sikke hinkkaa vaaleaa päätään olkaani vasten.
”Äläs nyt Possu”, hymähdän ponille työntäen sitä poispäin. ”Mitäs myö tänään keksittäiskään?”
Poni tuhahtaa mukamas loukkaantuneena, näyttäen minulle hapanta naamaa. Joskus vuonohevonen tuntui vähän liian ihmismäiseltä hevoseksi – tai sitten minä vain inhimillistin sitä liikaa. No, oma pikku muruni se oli joka tapauksessa. Tai Nanaa lainaten pulla, sillä kuka muka halusi olla muru, kun pystyi olemaan koko pulla?

Pompin kepeästi portaat yläkertaan, käyden vaihtamassa lokerikoilla päälläni olevan beigen neuletakin ihanan paksuun ja rentoon fleecehuppariin. Vedän jalkaani vielä lämpöiset villasukat, ennen kuin raahaudun oleskelutilaan

”Morjes”, huikkaan tervehdyksen tilassa olijoille, lysähtäen pehmeälle kangassohvalle lehteä selailevan Miiran viereen. Nopeasti olimme tutustuneet tytön kanssa, ja nyt olimme jo oikein hyvää pataa keskenämme.
”Mitäs sie ajattelit tehhä tänään?”, luon punapäähän kysyvän katseen.
”En oikein tiiä vielä”, Miira haukottelee laskien lehden vaaleista käsistään. ”Myntillä ei oo tänään tunteja, joten voisin sillä ratsastaa tänään”
”Heei, siehän voisit lähtee miun ja Siken kanssa maastoon”, hihkaisen iloisesti. Olisi mukava saada maastoon seuraa.
”Mikä ettei”, punapää hymyilee. ”Mikä reitti kierretään?”

Juuri kun olen aukaisemassa suutani, pompahtaa tallin uusimman hevoshankinnan, Patronin, hoitaja Miiran viereen.
”Moi!”, tervehdimme Miiran kanssa tyttöä yhteen ääneen. Myöskin punapäinen Mappe oli minulle vielä melko tuntematon yksilö, mitä nyt olimme tallissa törmäilleet.
”Mitäs teille kuuluu?”, tyttö hymyilee pirteästi.
”Mitäs tässä, oltiin just miettimässä että lähettäs mettää kiertämää”, Miira kertoo.
”Kuulostaa kivalta”, tyttö nyökyttää. ”Miunkin pitäs käyä joku kerta käyä maastoja tsekkaamassa Patronin kanssa”
”Tuu nyt meiän matkaan?”, heitän ilmoille ehdotuksen. Porukalla olisi aina kiva maastoilla.
”No mikspä ei”, tyttö hyväksyy ehdotuksen leveä hymy kasvoillaan.

”Mie olinkin just sanomassa Miiralle siitä reitistä, että ois ihan kiva mennä vaihteluks joku eri lenkki”, selitän tytöille. ”Minne työ halluisitte mennä?”
”Missä sie et oo käyny pitkään aikaan?”, Miira kysyy. ”Mie en oo oikeestaan kun menny lähinnä näitä perusreittejä”
”Noo… Mie en oo pitkään aikaan käyny liekkijärvellä mut sinne on niin pitkä matka”, pohdin. ”Hei nyt mie keksin! Lähetään käymään raunioilla!”
”Kuulostaa mielenkiintoiselta paikalta”, Mappe toteaa. ”Mitkä rauniot ne on?”
”Niihin liittyy itse asiassa yks tarina”, myhäilen kerraten mielessäni pari vuotta sitten Jaakolta kuulemaani tarinaa. Oleskelutila oli hiljainen, sillä vain me kolme olimme siellä enää jäljellä. ”Mutta kerron sen sitten matkalla sinne, käyääs laittamassa nyt uljaat puskaratsut kuntoon!”

Kurvaan Siken karsinalle satulahuoneen kautta, sillä vasta hetkeä aiemmin olin tamman puunannut läpikotaisin. Hetken joutuisin toki odottamaan kun matkatoverini laittaisivat hoidokkinsa kuntoon, mutta siinä tuskin kuluisi kovinkaan kauaa.
”Kannattaa muuten ottaa heijastinliivit matkaan!”, käyn vielä huikkaamassa tytöille. Todennäköisesti kerkeäisimme kyllä tallille ennen pimeän tuloa, mutta eipä heijastinliiveistä koskaan haittaakaan olisi. Näppärin käsin sujautan Sikelle suojat jalkoihin, jonka jälkeen käyn vaihtamassa tennarini ratsastussaappaisiin, sekä nappaan ratsastushanskat kätösiini. Myös kypärä tulee matkassani alakertaan. Kun muutkin ovat sukineet ratsunsa puhtaiksi, heitän Sikelle satulan ja suitset niskaan.

Seuraavaksi suuntaammekin jo pihalle.

”No, äläs nyt hölmöile…”, ähisen levottomasti liikehtivälle Sikelle. Eilisen vapaapäivän ansiosta oli se selvästi kerennyt virtaa. Päästyäni viimein tamman selkään pääsemme koko konkkaronkka liikkeelle, minun siirtyessä jonon kärkeen.

”No, kerros nyt se tarina!”, Mappe puhisee meidän sukeltaessa metsän siimekseen.
”Kuunnelkaas nyt tarkkaan”, hymisen salaperäisesti. ”Tässä tulee tarina, joka perustuu tositapahtumiin ja voi järkyttää nuorimpia…”
”Kerro nyt vaan”, Miira nauraa Myntin selästä.

”Kauan kauan aikaa sitten, joskus satoja vuosia sitten, eli rikas ja korkea-arvoinen mies, Erkki Juhani”, aloitan tarinani.
”Erkki Juhani”, Mappe hihittää.
”Niin niin. Hän oli siis menestynyt ja hänellä oli oikein kaunis vaimo, Katariina. Koko elämä hymyili heille ja kaikki tuntui olevan täydellistä hetken aikaa”, jatkan hieman tarinaa luoden murhaavan katseen yhä hihittäviin punapäihin. ”Eräänä vuonna kuitenkin kaikki alkoi mennä mönkään, kun Katariina sairastui vakavasti. Pitkään hän riutui sairautta vastaan, mutta menehtyi kaikista hoitoyrityksistä huolimatta”
”Pian Katarinan kuoleman jälkeen tuhoutui salaperäisesti koko Erkki Juhanin sato. Siispä hän menetti suuren tilansa ja kaikki rahansa viimeistä penniä myöten”, kerron hiljaisella äänellä. ”Mies ei tätä kestänyt ja hänen sanottiin tulleen hulluksi. Hän muutti metsässä olevaan pieneen taloon, siis juuri siihen minkä rauniot metsässä nyt ovat”

Miira ja Mappe odottavat hiiren hiljaa jatkoa tarinaan. Nautinnollisesti odotan hetken ennen kuin jatkan.

”Pitkään aikaan ei kukaan kuullut Erkki Juhanista mitään, kunnes eräänä päivänä nuoret pojat löivät vetoa, kuka heistä uskaltaisi mennä sisälle tuohon karmivaan mökkiin. Koska kukaan heistä ei uskaltanut jäädä ulos yksin, hiippailivat he yhteistuumin sisälle mökkiin”, pysähdyn vetämään henkeä. ”Olohuoneesta he löysivät Erkki Juhanin verisen ruumiin, joka oli jo pitkään lojunut siinä – mies oli kylmäverisesti murhattu ja hänen kasvonsa olivat jääneet irvokkaaseen ilmeeseen, lasittuneiden silmien tuijottaessa syyttävästi. Murhaajaa ei kuitenkaan koskaan saatu kiinni ja Erkki Juhanin kerrotaan kummittelevan talon lähistöllä murhaajaansa etsien, kostoa janoten”

Myönnetään, että olin hieman värittänyt tarinaa siitä millaisena olin sen Jaakolta kuullut, mutta nyt se kuulosti kyllä astetta jännittävämmältä. Metsään on laskeutunut hiljaisuus, vain tuuli ulvoo.

”Ravataanko?”, Mappe ehdottaa rikkoen hiljaisuuden. ”Aika jäätävä tarina”
Itseeni tyytyväisenä nyökkään, kannustaen innokkaasti puuskuttavan ponini raviin. Hevosten kaviot kopisevat maata vasten, minun pidätellessä vähän turhan kovaa kipittävää vuonohevosta. Pätkän ravattuamme kuljemme käynnissä aina laukkasuoralle asti. Ratsumme selkeästi tuntevat tien, sillä heti alkaa malttamaton pään viskely ja pärskähtely.
”Ootteko valmiina?”, huikkaan takana tuleville. ”Sikke sit tuntuu ainakin siltä että se ainakin mennee nyt kovaa”
”Valmiina ollaan!”, punapäät toteavat.

Vielä hetken viitsin pidätellä tanssahtelevaa tammaa, ennen kuin pyydän sen laukkaan. Poni lähteekin liikkelle kuin hauki rannasta, mihin olin onneksi osannut varautua. Se melkeinpä liitää tietä pitkin, minun kumartuessa sen kaulaa vasten. Rytmikkäät askeleet kuljettavat meitä vauhdilla eteenpäin, ponin heittäessä pari pukkiakin matkan varrella. Kun suoran pää alkaa jo häämöttää edessämme, istun alas satulaan ja hiljennän Siken vauhdin vähitellen rauhallisen harjoituslaukan kautta reippaaseen kevyeeseen raviin. Vielä hetki ravia, ennen kuin hiljennän puuskuttavan hallakon käyntiin. Annan ohjien lipua pidemmiksi, vuonohevosen venyttäessä tyytyväisenä kaulaansa.
”Hieno poni”, hymisen sille taputtaen sen tukevaa kaulaa.

Kuin huomaamattamme olemme jo lähes tavoittaneet rauniot, paikkojen alkaessa näyttää jo hyvin tutuilta. Tuntui kuin vasta eilen olisimme Nanan kanssa käyneet täällä, vaikka itse asiassa aikaa siitä oli jo kolmisen vuotta. Silloin minulla oli ollut allani entinen hoitohevoseni, Bert.

”Tuolla ne näkyy jo!”, Miira hihkaisee osoittaen eteenpäin. Totta tosiaan, sammaloitunut kiviaita ja kivinen mökki ovat jo näkyvissä. Polku raunioille on jo lähes kadonnut kasvillisuuden peittoon, mutta löytyy kyllä hetken etsinnän jälkeen. Varmasti Sikke kulkee eteenpäin, kylmien väreiden kulkiessa selkääni pitkin. Eihän täällä viime kerrallakaan mitään kummituksia ollut ollut, vain Jaakko ja Kristian, mutta silti paikassa oli jotain hyytävää. Varmasti siihen vaikuttivat syksyisen metsän hiljaisuus ja lähes taivasta hipovat puut, mutta oli paikassa jotain muutakin. Jotain sellaista, mitä ei voi selittää – tunne mahanpohjassa, sekä tunne siitä että joku katsoi. Värähtäen pudistan karmivat ajatukset pois, kohentaen ohjettani ohjista.

”Kysynpähän vaan, mutta miten noin pienessä mökissä voi olla olohuone?”, Mappe pohtii meidän seisoessa aivan matalan kivistä kyhätyn mökin vieressä. Sen vieressä seisova suuri petäjä langettaa varjon yllemme.
Pikimusta korppi kaartelee taivaalla raakkuen samalla pahaenteisesti.
”Pitäs varmaan lähteä tallille päin ennen kuin tullee pimmeetä”, huikkaan tarkkaillen ympäristöäni jännittyneenä.
”Juu”, Miira myöntyy. Tällä kertaa muodostamme jonon, jossa Myntti on kärkenä ja minä Siken kanssa perää pitämässä. Reippaasti lähdemme kulkemaan poispäin.

Yhtäkkiä Sikke kuitenkin pysähtyy aloilleen, kääntyen katsomaan takaisin raunioille päin. Hievahtamattakaan se seisoo kaikki lihakset jännittyneitä.
”Mennään nyt, ei siellä oo mittään…”, mutisen ponille yrittäen saada sitä liikkeelle. Myntti ja Patron olivat kerenneet jo kauemmas, matkan meihin kasvaessa koko ajan. ”Liiku nyt!”
Vielä hetken poni tuijottaa hievahtamatta kaukaisuuteen sieraimet laajentuneina ja silmävalkuaiset vilkkuen. Mahaani vääntää minun vilkaistessa mökin suuntaan; näyttää aivan kuin joku tai jokin seisoisi sen ovella. Ilma tuntuu kylmenneen ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa.

”Pipsaa!”, tuttu huuto saa minut irrottamaan katseeni hahmosta.
”Mihin sie oikein jäit?” Miira hymähtää jonkin matkan päästä. ”Myö jo luultiin että joku nappas siut”
”Äh, Sikke vaan ei suostunu liikkumaan…”, kerron adrenaalin yhä virratessa suonissani.
”Noh, liikus nyt”, totean Sikelle kopauttaen pohkeet sen kylkiin. Välittömästi poni lähtee reippaaseen käyntiin. Punapäät vilkaisevat minuun ihmetellen.

Lähtiessämme luon vielä uuden katseen mökkiin, mutta turhaan – mökin luona ei ole mitään. Yhtäkkiä en edes ole varma, oliko siellä alun perinkään mitään hahmoa. Ehkä kaikki oli vain mielikuvitustani, niin sen täytyi olla. Eihän mitään kummituksia ollut olemassa.

Eihän?

[Pipsa]

8.10.2012 Sateen muokkaamat suunnitelmat

Kohottaudun painamaan oranssia nappia, jota koristaa “stop”-teksti. Töksähtäen linja-auto pysähtyy kaartaen hieman tien sivuun. Kohottaudun ylös penkistäni, tasapainotellen kohti suhahtaen aukenevaa ovea. Hypähdän alas autosta. Ovet suhahtavat kiinni perässäni, linja-auton suunnatessa kohti uusia maisemia. Nyt vasta pujautan bussikorttini harmahtavan parkatakkini taskuun. Tuuli heiluttaa avoinna olevia hiuksiani.

“Moi!”, punapäinen Fiia huikkaa parkkipaikan suunnalta.
“Moi! Kiva keli, vai?”, virnistän vetäen valkeaa pipoa syvemmälle päähäni. Jatkuvaan palelemiseen tylsistyneenä olin jo kaivanut valkean tupsupiponi talvivaatteita sisältävistä laatikoista. Hiljainen tihkusade jättää takkiini pieniä tummia läiskiä.
“Todellakin. Tuut sie suoraan koulusta?”, tyttö utelee hyppelehtien rinnallani kohti tallia.
“Joo, kun Rotalla on tänään tunti seitsemältä, haluun nähdä miten se menee. Pitäis varmaan Sikkeäkin liikuttaa ennen tuntien alkamista”
“Eikös ensimmäiset tunnit alkanut just muutama minuutti sitten?”
“Ainiin, pakko varmaan pitää Siken kanssa vapaapäivä, jossei tuo sade nyt taukoa.”, harmittelen. Ratsastuskoulussa asuvassa yksityisessä oli juuri huonona puolena se, että maneesi oli lähes aina sateen aikaan varattu tuntilaisille.

Pujahdamme sisälle kuivaan talliin, jossa jo hyörii tuttuja seppeleläisiä. Turisen vielä hetken Fiian kanssa, ennen kuin suuntaan yläkertaan vaihtamaan ylleni tallivaatteita. Vaikken vielä ollut päättänytkään suuntaisinko tänään hevosen selkään vai en, olin silti varmuuden vuoksi verhoutunut ratsastusvaatteisiini. Sade on ulkona jo koventunut, pisarat hakkaavat vasten pölyistä ikkunaa.

Suuntaan portaat suoraan alaspäin, huomaten heti karsinassaan seisoskelevan vuonohevosen.
“Heippa possu!”, tervehdin poniani, joka katselee minua kiinnostuneesti. Poni on puettu tummanruskeaan sadeloimeen, jonka pinta on sateesta johtuen hieman kostea. Vasta nyt muistan kiinnittää ruskeat hiukseni poninhännäksi.
“Mitäs sanot, jos mentäskin tänään vähän köpöttelemään kentälle, jos tuo sade nyt vähän taukoais?”, puhelen avaten loimen remmejä. Puistelen päätäni, kuinka helpommalla pääsisinkään jos Sikellä olisi hoitaja.
“Pitäsköhän sulle hankkia oma puunajaa..”, mietiskelen nostaen loimen pois tamman selästä, ja laskien sen karsinan ulkopuolelle.

Reippaasti alan harjaamaan ponia jaloista alkaen. Sade ei tunnu taukoavan, päinvastoin sää tuntuu vain käyvän kurjemmaksi hetki hetkeltä. Hetki hetkeltä alan kääntymään vapaapäivän suuntaan, vesisateessa ratsastus ei koskaan tuntunut hyvältä idealta. Tietysti yhtenä vaihtoehtona olisi mennä ratsastamaan maneesiin tuntien loppuessa kahdeksalta.

Vierähtää lähes tunti, ennen kuin saan ponin täysin puhtaaksi mudasta ja irtokarvoista.
“Nonniin, nyt sie sitten oot puhdas”, totean taputtaen Siken vaaleaa kaulaa. Kätteni jälkeen tyytyväisenä suuntaan ulos karsinasta, pohtien mitä seuraavaksi tekisin. Kello näyttää hieman yli viittä. Tummanruunikko Bris vilkuilee minua odottavasti, ilmeisesti se kaipailee puunaushetkeä. Valkea Frank on saapunut tunnilta karsinaansa hetkeä aiemmin.

Päädyn suuntaamaan kohti oleskelutiloja, haaveillen jo mukillisesta kaakaota - ratsastus saisi jäädä huomiseen.