Siken hoitovihko

[Pipsa]

26.3.2011 Sikke saavutti viimein sekä PP MVA että VIP MVA arvonimet.

[Pipsa]

23.04.2010 - Pieni onnenhetki

Sikke tempaisee päänsä ylös, minun luodessa siihen tappavan katseen.
- Pää alas senkin lenkkimakkara, murahdan happamasti, ottaen napakan otteen tamman otsatukasta, tunkien kuolaimet sen suuhun. - Mikähän sinnuukin taas tänään riivaa…
Reippain ottein kiinnitän suitsien remmit, käännähtäen tämän jälkeen satulaan päin. Sikke vääntää turpansa ilkeään irvistykseen, minun kiristäessä satulavyötä.
- Sen kun luimit, yrität sie muka näyttää pelottavaltakin? mumisen hallakolle pinnistellen satulavyön kanssa. Viimein saatuani vyön neljänteen reikään pyyhkäisen otsaani. Nopsasti kurkotan ottamaan yönmustan kypäräni karsinan edustalta, tunkaisten sen päähäni.
- Nonii, lets go, hihkaisen johdattaen Siken perässäni tallipihalle. Ihastelen hetken ääneen kaunista kevätpäivää, kunnes kiskon jalustimet alas. Poni ei malttaisi millään odottaa aloillaan, mutta hetken tappelun jälkeen pääsen viimein selkään. Varmoin sormin pidennän jalustimia reiällä, lähtien löntystelemään kohden maastoreittejä.

Sikke kävelee verkkaisesti, minun ottaessa rennon asennon satulassa. Hiljaa katselen ympärilleni, ihastellen keväistä luontoa - polku oli jo täysin lumeton, kuten suurin osa ympäristöstäkin. Jostain kuuluu puron hiljainen solina, aurinko paistaa kirkkaana ja kaiken kruunaa ohitse leijaileva kellertävä sitruunaperhonen. Annan tyytyväisen hymyn kohota kasvoilleni, kurottautuen halaamaan ponin tukevaa kaulaa. Oliko maailmassa mitään rentouttavampaa kuin keväinen maastolenkki rakkaan ponin kanssa? Tuskin. Maastoillessa pystyi vain heittäytymään rennoksi ja keskittymään vain tähän hetkeen ilman suurempia ponnistuksia. Hetken kävelyn jälkeen pyydän Siken rentoon raviin, antaen ohjien olla suht pitkät. Oli ihanaa maastoilla ponilla, johon pystyi luottamaan, eikä tarvinnut odottaa sen yhtäkkiä säntäävän pierupukkilaukkaan perhosen nähdessään tai pelätä henkensä edestä ponin kiitäessä pää viidentenä jalkana kotia kohti… Ajatukseni keskeytyvät kuullessani kavionkopsetta takaa päin.

- Pipsaaa, Wearin tuttuakin tutumpi hihkaisu halkoo ilmaa tämän hoputtaessa vauhtia laiskasti eteenpäin lönkyttelevään Taigaan. Hymyssä suin pysäytän ponini, kunnes ratsukko viimein saapuu rinnallemme.
- Et sitten oottanu meitä, tyttö toteaa. - Ja sie kun kehut hyvällä muistillas…
- No hei, miulla on valokuvamuisti, mut linssisuojus tais jäähä vaan päälle, eh, vinistän leppoisasti.
- Sori, en yhtään muistanu kun olin niin ajatuksissani, jatkan pahoittelevasti hymyillen.
- No jaa, mie taisin nukkua vähän pommiin… Wear naurahtaa.
- Normaalin ihmisen unentarve on keskimäärin 10 minuuttia lisää, hymyilen pirteästi. - Ravataan!

Leppoisasti ponikaksikko hölkkää rinnakkain, pienen tuulenpuuskan joudattaessa niiden kulkua. Annan huolella hoidettujen nahkaohjien olla löysinä, nauttien taivaalla möllöttävän auringon kirkkaasta paisteesta. Laukkasuoran auetessa edessämme tunnen lämpimän läikähdyksen sisimmässäni. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa maastossa Wearin kanssa. Pelkällä vilkaisulla pystyn lukemaan tytön ajatukset tämän vaaleilla kasvoilla lepäävästä hymystä. Vastaukseksi katseeseen nyökkään, ottaen ohjaa hieman paremmin tuntumalle. Vain pieni pohje, ja Sikke nostaa pehmeän, mutta reippaan laukan. Nousen jalustimille seisomaan, antaen tamman kiidättää minua eteenpäin tuulen lailla. Sen askel nopeutuu nopeutumistaan ja on vain tämä hetki, ei murheita, ei huolia. Lempeä kevättuuli tuivertaa kasvojani päin, saaden minut havahtumaan tien loppumiseen horisontissa. Vastentahtoisesti pidätän ponini ravin kautta käyntiin, kehuen sitä pehmeällä taputuksella kaulalle.
- Hyvä poni, toosi hieno poni, hymyilen kietoen käteni tamman kaulan ympäri. Pieni, suolainen onnenkyynel vierähtää poskelleni. Parempaa ponia maa tuskin päällään kantoi, ainakaan minua varten. Sikke ei ehkä lyönyt kouluratsastuksessa Totilasta tai hypännyt esteitä maailmankuulujen esteratsujen lailla, mutta ei sen tarvinnutkaan. Minulle se oli paras juuri sellaisena kun se oli, rapsutuksia rakastavana poninketaleena, jolla oli aina pilkettä silmäkulmassa. Elämäni hevosena.

[Metta]

5.5.2011 // Kaksi aivan erilaista sielua

Olipa kaunis keli. Linnut visersivät, koivujen lehdet alkoivat tulla ihan kunnolla esiin.. aah. Kevät. Meillä päin lumet olivat sulaneet ihan kunnolla mutta tietty eri paikoissa näki vielä joissain nurkissa nököttävän yksinäisiä lumikökkäreitä. Minä olin laittanut päälleni ihan rohkeasti sinisen hupparin ja ratsastushousuni, jotka olivat olleet kateissa kaksi kuukautta... mutta jee, nytpähän pääsisi näkemään taas Sikkeä. Vislailin hiljaa itsekseni kun tallustin tarhojen luo ja koetin bongata, missä hoitoponini oleilisi.
Voinkeltainen vuonohevostamma ilmestyikin nurkan takaa kera parin pukkisarjan ja hyppi sitten erittäin nätisti luokseni.
Minä nauroin ja kiristin hieman poninhäntääni, kun ojensin käteni tammalle sen jälkeen nuuhkittavaksi. Tallilla ei edes ollut paljon väkeä. Jossain ainakin vähän aikaa sitten taisin nähdä Josefiinan, Annen, Elisabethin.., Ilun, ja pari muuta. Mutta muuten oli ihanan rauhallista. Asetin riimun tamman päähän ja kiinnitin siihen riimunnarun. Avasin puuportin ja lähdin taluttamaan sitten hymyillen tammaa talliinsa. Yksityisten luo.
"Mooikkaa", vastaan tuli Maiss, joka oli ilmeisesti hääräillyt Siirin kanssa. Minä naurahdin ja nostin kättäni ilmaan.
"Mooi Maiss. Mites sun päivä?" Katsoin tyttöön vielä ohi mennen ja pysäytin Siken hetkeksi.
"Ihan hyvinhän tässä. Noi maastot on nyt tosi hienot, kun on sulanut nyt lumet pois. Kannattaa joskus mennä", tyttö hymyili iloisesti.
"Joo, varmasti mennään joskus. Nyt mä varmaan tuun vaan hoitamaan Siken ja vähän taluttelemaan tossa kentällä", vastasin ja vein tamman lopulta karsinaansa.


Hain harjapakin lähistöiltä ja lähdin harjaamaan tammaa pyörein ja pitkin vedoin. Hymyilin jälleen, ehkä hieman liioitellunkin leveästi, kun katsoin Sikkeä, joka oli alkanut hamuamaan heiniä lattialta. Nauroin hetken ääneen, kun tamma käänsi päänsä minun kenkiäni kohti ja koetti napata ne suuhunsa.
"Hei Sikke höpsö, ei niitä voi syödä", taputin tammaa kaulalle ja vedin saappaitani vähän poispäin tammasta.
"Huomenta vaan", Josefiina tuli talliin satulan kanssa ja moikkasin häntä. "Moooi", hymyilin.
"Suakin näkee täällä aikasin", toinen jatkoi.
"Joo, no pakkohan mun oli taas tulla kattomaan tätä." Rapsutin tammaa kaulalta.
"Aiotko mennä maastoon? On kuulemma tosi hienot polut nytten", Josefiina kertoi ja katsoin häneen hetkeksi.
"Ööh. En tiiä vielä, luulen vaan et mä käyn tossa ihan lähellä tekemässä pellolla jonkun ihme säädön ja tuun sitten takasin", nauroin.
"Ookei", vaaleahiuksinen totesi ja sai pian valmiiksi Toivon, joka talutettiin ulos.
Minä kuitenkin jatkoin vielä harjaamista mahan alta ja koetin välttää äkäistä, unenpöpperöistä tammaa joka käänsi päänsä aina vähän väliä minua kohti luimien. Joskus se alkoi vikuroimaankin ihan kunnolla, kun koetin satuloida sen.
"Heeeei, SIKKE!" Murahdin napakasti ja katsoin kädet puuskassa tammaan joka oli jo kohottamassa takajalkaansa minun laittaessa toiselle satulavyötä.

Hoitamisen ja satuloimisen ja kaiken muun pelleilyn jälkeen talutin tamman ulos pihalle, jossa meidät vastaanotti kaunis ilma kera auringonpaisteen. Huokaisin tyytyväisenä, kun nousin selkään ja istuuduin satulaan. Maiskutin tamman liikkeelle, ja joo, suuntana taisi sitten olla joku kiva pikku polku.
Vastaan tuli pari ratsukkoa, ja me moikkasimme toisillemme. Venyttelin ensin hieman, ja nostin sitten rennon ja hiljaisen ravin.
Sikke meni ihan kiltisti tänään, mutta välillä se kompuroi aika ikävästi omiin jalkoihinsa.
Kun olimme hetken ravanneet, hiljensin käyntiin ja katselin ympärilleni. Olimme tulleet jonkin metsäpolun alkuun. Ilmeisesti maastoesteradan alkuun. Jep, se se oli. Mutta ei me aiottu mennä hyppäämään. Käänsin tamman tienpäässä tallia kohti ja lähdimme sitten leppoisasti kävellen takaisin tallia päin.


"Mooooikkaa! Mites siulla ja Sikellä meni?" Pipsa ilmestyi hymyillen tallinpihaan ja silitti Sikkeä kaulalta.
"Ihan hyvin, se oli vaan vähän unenpöpperöinen, en kyl tiiä miks.. no ehkä ihan muuten vaan. Mutta muuten meni tosi nätisti", hymyilin tyytyväisenä ja rapsutin tammaa kaulalta. Nousin selästä ja lähdimme Pipsan kanssa pölöttäen talliin ottamaan kamoja pois.
"Ainii joo, unohin varmaan kertoa, että se meinas syödä mun saappaat", hihitin, kun avasin satulavyön ja nostin sen satulan päälle. Lopulta otin koko kuorman pois selästä.
"Mittäääh?" Pipsa katsoi minuun silmät suurina ja nauroin.
"Joo joo, ihan tosi!" Vakuuttelin, mutta Pipsa katsoi minua edelleen hieman epävarmana.
"Joo no toi nyt oli jo Sikeltäkin vähän outoa..", Pipsa katsoi tammaansa naurahtaen ja taputin sitten tätä kaulalta.
Joo... outoa.


38 hm :3

[Metta]

10.5.11 // Yhteisvoimaa


Oli rauhallinen tiistai-ilta. Istuin maneesin katsomossa, katsellen Pipsan ja Siken menoja. Pipsa tosiaan ratsasti Sikkeä hyvin eteen.
Myötäillen, ja ihan vain pieniä apuja käyttäen. Sikke tanssi upeasti kentän läpi toiseen kulmaan ja sitten he nostivat jälleen laukan, kaartaen tosi hienosti esteelle. Hymyilin, kun he nousivat ilmaan ja laskeutuivat takaisin maahan parin sekunnin kuluttua. Nousin lopulta seisomaan, kun he olivat pysähtyneet ja riensin kentän keskelle, taputtaen Sikkeä kaulalle ja kehuen Pipsaa, miten hienosti toinen oli ratsastanut.
"Se meni tosi hienosti esteet! Ja kaula kaarella laukatessa! Olo oli ihan kuin olisin ollut joissain kisoissa", huokaisin hymyillen.
"Kiitos. No mie panostin siihen kyllä että myö ylitettäis ne esteet ilman kieltäytymisiä. Hienostihan meillä meni", Pipsa hymyili minulle ja rapsutti Sikkeä kaulalta.
"Sikke on mahtava poni. Talutetaanko sitä vielä hetken täällä?" Katsoin Pipsaan hymyillen. Ruskeahiuksinen virnisti.
"Hmm, no jos sie haluaisit sitä vähän silitellä, ja jos meen tohon viereen hetkeks kattomaan, niin ratsastaa?" Tyttö kysyi ja laskeutui selästä, taputtaen Sikkeä joka kurkki meitä hörähdellen.
"Ooi, se ois tosi kiva idea!" Hymyilin.
Lähdin taluttamaan Sikkeä maneesin uraa pitkn, taputellen hetken sitä kaulalle ja antaen sen rauhoittua ja hengähtää.
Pysäytin tämän lopulta, nousten selkään ja lähtien kävelemään tarpeeksi pitkien ohjien kanssa uralle.
Kun olimme hetken kävelleet, nyökkäsi Pipsa kulmassa ja napautin ihan kevyesti pohkeilla tamman kylkeen. Hetken käyntiaskeleiden jälkeen nosti toinen ravin ja lähdin keventäen toiseen kulmaan.
"Hienoa, menee hyvin!" Pipsa hymyili. Lopulta nostin pienen pätkän laukan, tehden kulmissa pienet voltit jatkaen pitkillä sivuilla ravilla.
"Jee, hyvä Sikke!" Hidastelimme viimein vauhtia ja taputin ponia tyytyväisenä kaulalle.
"Hieno Sikke", hymyilin vielä.
Pysäytin ponin lopulta ja laskeuduin selästä.
"Työ menitte tosi hyvin", Pipsa kehuskeli ja taputti Sikkeä kaulalle.
"Kiitos vain, tosin harjoiteltavaa vielä riittää. Ainakin Siken kanssa", nauroin ja myös Pipsa yhtyi nauruun.
Rapsutin Sikkeä sää'ästä, ja lähdimme lopulta taluttamaan tammaa tallille.
"Mitä muuta te teitte tänään?" Katsoin Pipsaan tallinpihalla kysyvästi, kun nakkasin nopeasti jalustinhihnan ylös.
"Vähän kaikkeehan myö. Kahenkymmenen minan metsästysretki, Sikke-kultamme kuule juoksi miua pakoon", Pipsa selitti.
"Voi sua. Saitko sä sen kuitenkin pian kiinni?" Virnistin ja katsoin Pipsaan.
"Joo, onneks. Mie houkuttelin kuitenkin porkkanalla, pakko myöntää", Pipsa hymähti.
"Tuutko sie joku kerta mien kanssa maastoon?" Siken kaviot kopsahtivat tallin lattialle, kun kävelimme karsinaa kohti.
"Juu, totta kai. Jos sulle vain käy se", hymyilin.
"Juu, mie katon sitten joku kerta", ruskeahiuksinen hymähti ja taputti Sikkeä kyljelle, kun käännyimme karsinalle, avaten oven.


"Saitko sen vyön? Mie sujautin sen tosta", Pipsa selitti ja nappasin hoitaessa vyön kiinni.
"Juu, nostetaan se tosta niin mä voin laittaa tohon päälle sen", hymähdin.
"Yhdessä hoitaminen on aika hauskaa. Yleensä jos oon yksinään, niin Sikke yrittää syödä mun kengät, tai penkoa mun taskuja", hymähdin.
"Hih. Nyt se ei uskalla, kun mie oon täällä antamassa käskyjä", Pipsa hihitti ja taputti tammaa kaulalle, jonka jälkeen nosti sitten satulan selästä, kiikuttaen sen satulahuoneeseen. Sillä välin minä aloin siistimään tammaa karvapeitteeltä, pitkin, pyörein vedoin.
Aloin hyräilemään ihan hiljaa samalla.
"Noin", Pipsa sujahti takaisin karsinaan.
"Suitsetkin veit? Mie en edes kerkiänyt huomata", Pipsa hymähti.
"Heh, njoo mähän oonkin sellanen salamannopea... en kyll ees", hymyilin. Rapsutin Sikkeä.
"Tarviiko sille loimea yöksi?" Katsoin Pipsaan hymähtäen.
"Ei varmaan, nyt on niin lämpimät kelit. Laitetaan joku kylmempi päivä", Pipsa hymähti.
"Mutta näkyillään, mie kipaisen nyt kotiin. Kiitos, kun hoidit Sikkeä", Pipsa sanahti ja häippäsi sitten tallinovesta ulos raikkaaseen ulkoilmaan.
"Heippaa", hymyilin.



Kipaisin toisen tallin yläkertaan tallilaisten oleskeluhuoneeseen, missä Josefiina, Maiss, Ilu, ja toosi monta muuta oleskeli.
"Moii", tervehdin pirteästi.
"Moi Metta", tervehti Josefiina ja lopulta muutkin.
"Miten teil menee?" Katsoin vuorotellen jokaiseen tallilaiseen, jotka olivat huoneessa.
"Iihan hyvin, mä piirrän", joku huikkasi sohvalta.
Hymyilin, kun istahdin sohvalle Josefiinan vierelle.
"Mitäs Toivo?" Hymyilin ja kaivoin laukustani, jonka olin kiikuttanut ylös, limupullon, kulauttaen sitä kurkkuuni. Haukkasin myös palan eväsleivästäni. Josefiina katsoi vieressä hieman unelmoiden.
"Hyväähän se", Jossu hymähti. Huomasin naisen katseen leipää kohti ja nauroin hetken.
"Tossa sulle", rikoin leivän puoliksi ja annoin puolikkaan Josefiinalle.
"Ai, oho, kiitos vain!" Josefiina hymyili ja haukkasi leivästä palan.
Naurahdin ja otin kännykkäni esille, hetken sillä näpyttäen jotakin tekstiviestiä, jonka lopulta lähetin luokkakaverilleni.
"Juu no mäpä taidan kohta lähteä, heipå", hymyilin ja pari moikkasi takaisin.
"Heippa!" Josefiina vilkutti vielä sohvalta.
Avasin oven, kiiruhdin alakertaan ja ulos ulkoilmaan.
Laitumella näin vielä pari hevosta, Elmon, Pellan ja Bonnien. Eri laitumilla siis. Hymähdin, kun riensin isäni autolle. Suljin oven perässäni, ja katsoin vielä hetken perääni, kun Seppele kaikkosi silmistäni.





39 hm

[Metta]

Ruma suttukuva paintilla :'D
Minä, Pipsa ja Sikke.


40 hm

Attachments:

[Metta]

11.5.11 // Like a shooting star




Seppele. Koivukot heiluivat hiljaisessa tuulenvireessä. Eteeni avautui jälleen Seplarin piha. Lähdin hymyillen tarhoille päin, joita säesti lauma ponikavereita, jotka rapsuttelivat toisiaan.
"Heippa, Sikke", hymyilin pirteästi ja ojensin käteni tammalle, joka pärskähti ja lähti sitten ihan hitaasti kohti minua. Sujautin riimun päähän ja lähdin taluttamaan tammaa talliin portin avattuani ja suljettuani.
Tallissa oli taas tuttua hälinää, kun talutin tamman karsinaansa ja hain harjapakin ja suitset, jotka asetin roikkumaan naulalle jonka löysin jostain nurkasta.
Hyräilin jotakin hymyssä suin, kun suin hoitoponiani kumisualla.
"Kas näin, puhdas koko tamma", hymyilin.
Sujautin suitset tammalle päähän, tai ainakin yritin, mutta tamma ei oikein suostunut ottamaan kuolaimia suuhun. Tartuin otsatukasta ja syötin sutjakasti kuolaimet tammalle.
Nappasin myös mukaan riimun ja juoksutusliinan, lähtien sitten suuntaamaan kentälle.

Ulkona oli niin kaunis ilma, että olisin voinut mennä uimaan, viis siitä, että miten kylmää vesi edes olisi.
Hymyilin hyvin laajasti, kun saavuimme kentälle. Laitoin vielä aurinkolasit päähän.
"Noniin, Sikke, eiköhän aloiteta päivän minitreenailu", naurahdin ja löysäsin liinaa, jonka olin kiinnittänyt tammalle. Sikke lähti hieman löntystäen liikkeelle, kun talsin kentän keskelle. Maiskutin tammaa hieman, että saisin siitä enemmän vauhtia.
"Noniin, vauhtia vähän, senkin laiskuri!" Naurahdin ja taputin käsiäni pienesti yhteen. Sikke pärskähti ja lähti lopulta alkukäyntien jälkeen rentoon raviin, pää nuokkuen hieman. Lopulta tamma ryhdistäytyi ja laski kaulansa kauniisti kaarelle.
"Hieno tamma!" Kehuin iloisesti. Laskin mielessäni pari kierrosta, kun katsoin tamman menoa, ja seuraavassa kulmassa pyysin nostamaan laukan. Sikke pärskähti ja nosti lopulta pyöreän laukan tanssahdellen hiekkapohjan läpi.
"Hyvä!" Kehuskelin innoissani. Pysäytin tamman parin kierroksen jälkeen käynnin kautta, odottaen pari sekuntia ja maiskuttaen sitten taas tamman liikkeelle, käynnissä. Pysäytin tamman joka pitkän sivun keskellä, harjoittaen siis samalla hieman tottelemista ja kärsivällisyyttä. Vuonopallero tosin joissain vaiheessa vain jatkoi matkaa päistikkaan, eikä välittänyt ollenkaan käskyistäni, mutta hienosti se meni kuitenkin.
Lopulta pysäytin tamman kokonaan, irrottaen liinan kokonaan, ponnistaen itse selkään.
"Mitäs sä Metta säädät?" Maiss ja Loviisa tulivat poninpalleroidensa kanssa kentälle hymyillen.
"En mitään ihmeellistä. Juoksutin tätä, ja nyt ratsastan vielä", hymyilin.
"Kunnon reenailu varmasti jää Pipsalle", hymähdin, ja jatkoin, "tää on vaan tällaista rentoa harjoittelua."
Lähdimme liikkeelle, Sikke kaulaansa rennosti nuokuttaen. Minä halusin virkistävää vaihdetta, joten pysäytin tamman.
"Mitä ihmettä sä teet?"
"Tiputan kengät", hymyilin, kun ravistelin ratsastuskenkiäni pois jaloistani. Suoristin toppini ja jatkoin ratsastamista yhdessä Maissin ja Loviisan kanssa.





41 hm

[Metta]

12.5.11 // Gotta let go


Tuttu hirnahtaminen kuului selkäni takaa, kun astelin tallinpihalle hymyssä suin.
"Hei, Metta!" Pipsa hidasti vuonopallon vauhtia ja pysäytti tämän kokonaan. Hätkähdin, mutta käännyin silti ilahtuneena tutun äänen kuullessani.
"Moikka Pipsa", hymyilin ja ojensin kättäni Sikelle, kun vedin samalla pikaisesti punaisen olkalaukkuni alemmas, ettei se hiertäisi minua selästä. Vihreä takki hohti kivasti auringossa. Siksi se olikin ärsyttävää, koska oli niin hemmetin kuuma..
"Mites te?" hymyilin, katsoen hieman silmiä siristäen Sikkeä auringonvalon edestä. Tamma vilkuili hieman hämillänsä eestaas vasemmalle ja oikealle, tarhoille, minuun päin, ja Pipsaan päin, kunhan vain yletti näkemään sinne. Korvat kääntyilivät valppaasti ja suloisesti äänien mukaan.
"Hih, no myö mentiin kuules maastoon kattomaan vähän", Pipsa hymyili. Tyttö katsoi hetkeksi satulaan, nostaen katseensa sitten ylös, kohdistaen sen minuun jälleen. Naurahdin, kun toinen hihkaisi iloisesti, alkaen sepittämään selässä jotakin.
"Nyyyt mie muistan! Mie voin ottaa siut mukaan maastoon, jos käydään tuolla vielä kerran! Myö kuule mentiin ihan tuohon lähistöille, nyt voidaan mennä pidemmälle!" Pipsa hymyili ja laskeutui selästä.
"Riimukin sulla on mukana?" Huomasin Pipsan katsovan minuun kysyvästi ja nauroin, pörröttäen hieman hiuksiani.
"Joooo... mä luulin, että Sikke on tarhoilla", katsoin tammaan, ja taputin sitä vähän kaulalle.
"Hei, no jos sie tuut selkään ja mie talutan?" Pipsa hymyili. Nyökkäsin myöntävästi, ojentaen riimun Pipsalle.
Tyttö kiikutti nopeasti suitset otettuaan pois, ne tallille satulahuoneeseen, kipittäen sitten takaisin. Olin jo noussut selkään ja laittanut jalustimet sopiviksi.
"Sitten mentiin", Pipsa kailotti juhlallisesti ja lähdimme kävelemään pitkin hiekkatietä.
"Kuule Pipsa hei", aloitin hymyillen, saaden Pipsan kääntämään hätkähtäneensä päänsä minua kohti, jatkaen sitten,
"mun mielestä on tosi mukavaa, että voidaan mennä näin yhdessä maastoretkille."
Kuka ei olisi onnellinen oman hoitoponinsa kanssa maastossa, lämpimällä ja kauniina kevätsäänä?
"Oi, tosi mukava kuulla siulta tuollaista", Pipsa hymyili ystävällisesti.
Silitin Sikkeä välillä, kun laskin käteni ratsastushousuilleni ja reisilleni. Hymyilin ihan koko ajan, taukoamatta. En vain voinut sille mitään... se oli niin kivaa.
"Ravataanko vähän?" Pipsan kysymys halkoi ilmaa hetken, saaden minut säpsähtämään pienesti, mutta jatkoin vain hymyilemistä ja katsoin sitten hitaasti Pipsaan.
"Jooo", virnistin. Pipsa lähti hölkkäämään vierellämme, Sikke pärskähtäen ja nostaen sitten rennon ravin. Pipsa päästi irti hetkeksi, ojentaen minulle riimunnarun. Lähdin vain tottuneesti keventäen jatkamaan ravia pitkin hiekkatietä.
"Hyvä hyvä, loppusuora häämöttää!" Pipsa juoksi sen minkä kintuistaan pääsi, nauraen vain tosi kovaa.


Palasimme tallille hyvissä mielin, jutellen edelleen mukavia. Laskeuduin tarhojen lähellä selästä, ja kuulin Annen tulevan puhumaan jotakin.
"Nyt meen tekemään yläkertaan läksyjä", naurahdin.
Pipsa katsoi.
"Joko sie meet?" Ruskeahiuksinen hämmästeli.
"Pakko. Muuten saan unohduksen", purin huultani ja häipsin yläkertaan.
"Tuun illalla auttamaan, jos teette vielä jotakin, moikka Pipsa!" Hymyilin pirteästi ja lähdin yläkertaan oleskeluhuoneeseen.


42 hm

[Metta]

Pipsa, Sikke ja minä päätettiin käydä pienellä lenkuralla näin kevään ja tulevan kesän kunniaksi. Maastot olivat kauniita ja sää suosi meitä.

43 hm

[Metta]

4.6.2011

"Paljo sie sait?" Kuulen tutun äänen takaatani, juuri kun olen ottamassa Siken kiinni ja asettamassa riimun päähän.
"Hui, no moi vaan, Pipsa!" Naurahdin ensin, hymyillen leveästi.
"Keskiarvo 7.8. Ihan huono", mumisen.
"No eikä! Sie yritit aineski, miun mielestä se on ihan ookoo", Pipsa hymyili kannustavasti ja taputti minua olkapäille.
"Jos te meette treenailemaan, saanhan mä tulla katsomaan?" Hymyilin, kiinnittäen riimunnarun klipsin riimuun.
Pipsa taputti Sikkeä kaulalta, virnistäen sitten.
"Juu, kyl se varmaan soppii. Jos myö mentäis nyt laittaa Sikke tuolla sisällä?" Ruskeahiuksinen vastasi ja kysäisi.
"Jep, käy hyvin", totesin säteillen.


Kun poni oli talutettu sisään ja sidottu kiinni, aloimme harjailemaan pitkin vedoin.
"Mitäs sanoisit, haluisitsä jätskit jos mä tarjoisin? Mulla on pari mukana kylmälaukussa", virnuilin Pipsalle harjatessani vuonohevosen mahan alustasta.
"Oh, juu! Kuulostaa tosi mukavalta", Pipsa hymyili.
"Kiva kuulla", hymyilin iloisesti.
"Haetsie satulan, jos mie haen suitset?" Harjailun jälkeen Pipsa kysäisi, rapsutellen tammaansa otsatukan alta otsasta.
"Joo", hymyilin, ja lähdin hakemaan kamppeita Pipsan kanssa.

Lopulta olimme valmiit, ja veimme Siken kentälle. Hyppäsin kentän aidalle istumaan. En tiedä, miksi hymyilin, mutta hymyilin ihan koko ajan, jatkuvasti. Lienee sitten se, että koulut loppui, tai se, että kaikki oli vain niin kivaa tai sitten se, että sain katsoa Sikkeä ja Pipsaa. Kaikki kolme taisivat olla ihan tarpeeksi hyviä syitä.
Laskin käteni otsalleni peittääkseni voimakkaan auringonsäteen tulemasta silmiini ja tielle.
Pipsa tuikkasi hellästi jalustimien laskemisen ja satulavyön kiristämsien jälkeen pohkeet kiinni tammaan, jolloin vuonohevonen lähti pärskähtäen liikkeelle uran sisäpuolelle.
"Myö mennään tänään koulua, puomeja ja tällasta. Saadaan hyvin treenit tammuskalle", Pipsa huikkasi kulmasta.
"Tjaa-a, voihan sitä lopuks laittaa vähän esteitä?" Katsoin hieman mysteerisesti Pipsaan, joka naurahti selässä.
"Tietty. Sie päätät esteet, mut ei mielellään pystyjä", ruskeahiuksinen virnisti.
"Oolrait", vastasin takaisin hymyillen, ravistellen vähän hiuksiani.
"Raviako meet?" hymähdin, kun huomasin Pipsan myötäävän pienesti ja antavan pienet pohkeet.
"Jep", Pipsa vastasi ohimennen, keskittyen sitten taas norjanvuonohevosen askeliin.
"Hei, senkin Sikke, vähän vauhtia", Pipsa herätteli tammaa raipalla pienesti. Sikke pärskähti, lähtien sitten reippaampaan raviin.

Laukkapätkien jälkeen hypähdin kentän keskelle ja aloin asettelemaan pari puomia sinne tänne.

"Onks tää hyvä paikka?" Vilkaisin Pipsaan, joka nyökytteli.

Asetin myös pari helppoa ristikkoestettä uralle.
"Hyvä näin", Pipsa virnisti ja maiskutti tamman laukkaan pohkeittenkin avulla.
"Jep, hyvä näin.

Tamma tuli ja meni, se laukkasi jalosti kaula kaarella ympäri kenttää.
Pipsa myötäili, ja joskus tosin joutui myös pidättämään.
"Jes, hyvin meni!" Yhtäkkiä puomitehtävät oli kaikki suoritettu. Hain puomit pois, ja katsoin tyttöjen menoa.
"Esteille?" Katsoin kentälle päin kysyvästi.
"Joo", Pipsa hymyili ja nousi hieman ylöspäin satulassa, istuen hieman kevyemmin.
"Kiva, nyt katotaan miten teil menee", naurahdin. Pipsa nyökkäili.
Katsoin tarkkaan, miten tamman jalat ponnahtivat maankamaralta.

Sen korvat pysyivät edessä, kun se hyppäsi. Siken vahvat jalat saapuivat nopeasti takaisin maahan. Se oli todella hieno hyppy.

Juoksu jatkui ympäri kenttää, kunnes Pipsa pysäytti ponin ravin ja käynnin kautta kokonaan.
"Oi, se hyppäsi tosi nätisti!" Kehuskelin, tullen rapsuttelemaan Sikkeä.
"Kiitos, miunkin mielestä hyppelyt onnistui tosi hyvin", Pipsa hihitti hetken, laskeutuen sitten selästä.
"Viedäänkse ja haetaanko sitten jädet?" Virnuilin vielä, kun lähdimme kentältä.
"Juu", Pipsa vastasi vakaasti.

"Noniin, nyt yläkertaan herkuttelemaan", nauroin, syrjäkarein vilkuillen vielä Sikkeen, joka jäi taaksepäin, kun lähdimme yläkertaan lekotteluhuoneeseen.
Istuimme sohvalla, kun avasin kylmälaukkuni ja ojensin Pipsalle jätskin ja itselleni myös yhden.
"Kai sä pidät suklaasta?" Naurahdin, katsoen Pipsaan hymyillen.
"Juu! Tottakai", Pipsa hymyili ja haukkasi pienen palan jäätelön reunasta.
Jäimme vielä lekotteluhuoneeseen hetkeksi, jutellen mukavia.



44 hm

[Pipsa]

25.6.2011 Hymyile ja koko maailma pitää sinua idioottina.

Siken tasainen karvapeite näytti hohtavan auringonpaisteessa, lähes häikäisten silmiäni.
- Heippa aasi, kuiskaan hiljaa. Tamma painaa päänsä vasten minua, hetken jopa luulen sen johtuvan luottamuksesta. Ei, poni etsii vain syömistä, - niin tyypillistä Sikkeä. Naksautan riimunarun kiinni riimuun, taputtaen ohimennen valkeaa Bonnieta. Vuonohevonen seuraa minua kuuliaisesti, sekin oli selvästi alkanut vähitellen ymmärtää miten kuuluisi käyttäytyä.

MP3:nen soittaa taustalla musiikkia ja on vähällä, etten ala laulaa Herra Ylpön mukana. Sikkeä ei vaikuta tällä hetkellä kiinnostavan mikään, se olisi selvästi jäänyt mielellään tarhaan lojumaan. Olin kuitenkin päätökseni tehnyt, - turhanpäiväinen lojuminen sai luvan riittää. Vähitellen tamman kaviot kopisevat vasten betonilattiaa. Edessämme levittäytyi kapeahko tallin käytävä, jossa parissa karsinassa käyskenteli hevosia.

- Terve Pipsa, eikös näin juhannuksena pitäis olla kotona tai mökillä grillaamassa? Josefiina virnistää lantaa mättäen.
- Ehkäpä, mut oon kyllä jo mättäny tarpeeksi ruokaa kitusiin, tokaisen hymyillen vaimeasti. Nainen nyökyttelee hymyillen, minun laahustaessa tamman karsinalle. Jo pelkästä tottumuksesta Sikke tuntuu tuntevan tien, tietävän mihin olimme matkalla. Ketterästi pyöräytän sen karsinaan, taputtaen nopeasti sitä kaulalle. Ilma on vähitellen alkanut viilenemään, yö alkaa lähenemään. Nopeasti harjaan ponin läpi, ennen kuin heivaan sille satulan ja suitset päälle.

Kypärä hiostaa päätäni, pystyn nyt jo kuvittelemaan miltä ne tulevat pian näyttämään. En kuitenkaan jaksa välittää, ennemmin litistyneet hiukset, kuin haljennut pää. Niinpä niin. Kevyesti loikkaan tamman selkään, eihän se kovin suuri olekkaan. Työnnän jalkani jalustimiin hieman hapuillen, ohjaten Siken eteenpäin. Poni liikkuu hieman laiskahkosti eteenpäin. Hetkessä ympärillemme on kerääntynyt lähes satapäinen itikka-lauma, jotka tuntuvat seuraavan meitä kokoajan. Maisemat matelevat hitaasti ohitsemme. Nautiskelen rauhassa tamman pehmeässä käynnissä MP3:sen yhä soivan musiikin tahdissa. Tällä kertaa korviini kantautuu Fullmoonin kauniit alkusävelet, enkä voi olla laulamatta hiljaa mukana.

Luottavaisesti annan pystyharjan kävellä eteenpäin löysin ohjin, tunnen sen olevan täysin rentona. Vähitellen vauhtimme alkaa kiihtymään, kerätessäni ohjia lyhyemmiksi. En voi olla huomaamatta epätasaiseksi kasvanutta harjaa, enää musta raita ei erotu niin selvästi. Päätän suoraan, että heti kun ehdin joutuisi harja kokemaan pienen muodonmuutokseen. Hetkessä poni jännittäytyy ja kohottaa päänsä ylös. Mutkan takaa alkaa kuulumaan leppoisaa puhetta, puhumattakaan nenääni kantautuvasta herkullisesta tuoksusta.
- Ostakaa makkaroita! joku huikkaa ihmisille grillin takaa. Niinpä niin, selvä juhannuksen merkki. Sikke kulkee eteenpäin nyt jo rennosti, minun ohjatessa ponia lähemmäs ihmisiä.
- Äiti kato heppa! pieni kiharapäinen tyttö hihkaisee tuijottaen meitä silmät innosta säihkyen. Nainen vilkaisee meitä hymyillen, selvästi hevosihmisiä itsekin.

- Saakos ponia rapsuttaa? utelee viereeni yllättäin ilmestyvä lauma lapsia. Hymyillen nyökkään, vastaillen lasten hieman huvittaviinkin kysymyksiin. Saan myös kuulla useita kertomuksia lasten omista ratsastuskokemuksista, niin niistä hyvistä kuin huonoistakin.

- Terve Pipsa, ajattelit sitten tulla ihan Siken kanssa juhannusta viettämään? paikalle hyppelehtivä Wear virnistää.
- Jep, pitäähän sen nyt päästä aina välillä ihmisten ilmoille, se jatkuva hevosten seura on niin masentavaa, virnistän iloisesti takaisin, taputtaen tamman kaulaa. - No ei, ihan vahingossa myö tänne ajauduttiin.
- Siltä vähän vaikuttaakin, tyttö virnistää rapsuttaen pystyharjan kaulaa.
- Ootkos muuten varmasti ihan selvänä, meinaan vaikutat normaalia pirteämmältä? vitsailen leveä hymy kasvoillani.
- Oonko mie muka koskaan täysin selvä?

Pakostakin alan nauramaan Wearin huomautukselle, sillä aina välillä en ollut asiasta täysin satavarma. Ihmisiä kääntyy katselemaan meidän käkättämistämme, - näytämme varmasti aivan sekopäisiltä. Mutta, enemmin sekopäinen ja iloinen, kun selväpäinen ja surullinen, eikös vaan?

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

Harhakuvia ja kultapossuja

Sataa. Kylmät pisarat valuvat pitkin ihoani. Tummanruskeat ratsastushousut ovat liimautuneet ihoani vasten ja ohut hupparikin on kuin vedessä uitettu. Huokaisen syvään, polkien entistä lujempaa. Vaikka mitä väliä sillä enää olisi, vaikka kastuisinkin lisää, ei tätä märemmäksi voisi enää tulla. Eihän?

Puiden takaa se vilahtaa, Seppeleen piha. Pieni hymynpoikanen kohoaa kasvoilleni minun syöksyessä vielä viimeiset metrit tallirakennuksen vierustalle, jossa hypähdän kevyesti pyöräni selästä. Tai ainakin yritän, vaikka katselijan silmissä näyttäisinkin enemmän litimärältä kömpelykseltä, kuin sirolta ballerinalta. Pudistan päätäni hiljaa ja sipsutan sisälle talliin.

- Mikäs se rotta sieltä tulee? Jaakko virnistää heiluen käytävällä harja kädessään. Tyydyn heittämään mieheen julman mulkaisun, hypähdellen portaat yläkerran kaapeille. Omasta kaapistani kaivan esille sinne joskus aikoinaan jääneet, harmaat ja kuluneet ratsastushousuni, sekä oranssin t-paidan, jotka käyn alakerran vessassa vaihtamassa päälleni. Vaihdan vielä tennarini ratsastussaappaisiin ja nappaan kaapista löytämäni takin matkaani, kun suuntaan Siken luo. Tamma luo minulle osaaottavan katseen, mutta jatkaa taas pian heinien hamuamistaan lattialta.
- Tänään mennään kyllä maneesissa, kun ei oo tuntejakaan, hymäjän ponille kiristäen poninhäntääni. Jos maneesissa olisi puomeja tai pieniä esteitä muiden käytön jälkeen jäänyt, voisi niitä hioa tänään. Muussa tapauksessa olisi oiva tilaisuus vääntää koulua, sillä esteiden raahaaminen ei houkutellut.

- Can I trust my own eyes? Ilu luo minuun leveän virnistyksen. - Sehän on ite Pipsa.
- Tai sitten mä olen pelkkä harhakuva vain, naurahdan keveästi. - Mitäs sie?
- Mitäs tässä, yritän just puhistaa tätä Topsan satulaa, tyttö hymyilee. - Oot sie ratsastamaan menossa?
- Kohtapuoliin joo, ajattelin jotain perusjuttuja mennä lähinnä, totean pyyhkäisten otsahiuksia vaaleilta kasvoiltani, pois näkökentän tieltä.
- Ja mie vaan kiillotan täällä varusteita, Ilu henkäisee. - Mie voisin kyllä mennä Tiialla tänään…
- Oo vaan onnellinen, ei se poninomistajan arki niin hehkeetä oo kun luulis, virnistän katsahtaen kelloon. - Aika vähän porukkaa tuntuu olevan täällä tänään.
- Mjoo, suurin osa taitaa olla juhannusta viettämässä jossai mökeillä, eikä kyllä sadekaan oikein iske.
- Ei tosiaan, miunkin pitäs vielä polkee takasin kottiin, huokaisen. Ilmaa halkoo närkästynyt hirnahdus.
- Sikke taitaa jo ootella, hihkaisen. - Morjees!
Reippain ottein nappaan suitset olkapäälleni, satulan syliin ja harjapakin vielä satulan päälle. Itseeni tyytyväisenä sipsuttelen tallin lisä-osaan varoen kaatumasta. Parempi katsoa katua, kuin katua ettei katsonut katua - vaikkakin tässä tilanteessa lattiaa.

- Täältä tullaan Kultapossu, hihkaisen kahmaisten ponin syleilyyni. Tamma luo minuun närkästyneen katseen, mutta pieni taskusta löytynyt omenanpala saa sen pian toisiin ajatuksiin. Nopeasti harjaan vuonohevosen läpikotaisin, sujauttaen suojat ponin jalkoja suojaamaan. Vielä satula ja suitset tottunein ottein ja poni on ratsastuskunnossa. Käytävältä nappaan käsiini kypäräni, jonka sullon päähäni ennen kuin johdatan Siken ulos tihkusateeseen. Sekään ei tunnu pitävän sateesta, vaan kiirehtii vierelläni sisään suojaisaan maneesiin. Pikaisesti laitan katsomoon ängetyn radion päälle, ohjaten tamman keskemmäs maneesia. Tottunein ottein kiskon jalustimet alas ja kiristän satulavyötä, kunnes nousen Siken selkään.

Tamman pehmeät askeleet tuudittavat minua ajatuksiini. Ajatuksiin tulevaisuudesta ja muistoihin menneisyydestä. Mutta kuten sananlaskukin sanoi, valoisa tulevaisuus perustuu unohdettuun menneisyyten. Ajatukseni pakenevat hetkessä, kun kuulen tutun jääkiekko-kappaleen alkavan soimaan radiosta. En ollutkaan tiennyt sen soivan iskelmälläkin. No, oppia ikä kaikki. Hetken kävelyn jälkeen otan ohjat tuntumalle, ohjaillen Sikkeä erilaisille kaareville urille, kunnes pyydän sen reippaaseen raviin. Maneesin auennut ovi luo auringon valoa sisälle maneesiin. Ulkona on alkanut paistaa aurinko kirkkaasti. Kuten sanottu, ehkä myrskyjä onkin siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

[Pipsa]

05.07.2011

Selkää särkee ja käsiä kihelmöi, mutta viimeinkin ajatukseni ovat selkeät. Aamupäivä oli ollut pelkkää huutoa ja riitaa, joten oli ollut pakko päästä pois kotoa. Talli oli tullut tietenkin ensimmäisenä mieleeni, ja parinkymmenen karsinan siivoaminen oli mitä parhainta apua ajatusten selkeyttämiseen ja turhan energian purkamiseen. Kaiken kaikkiaan nyt minulla oli ihan ok-fiilis, ei mikään maailman positiivisin olo, mutta enpä minä koskaan positiivisimmasta päästä ollut ollutkaan. Rivakoin ottein jatkan työskentelyäni, talikon tuntuessa kerta kerralta raskaammalta. Pyyhkäisen hikeä otsaltani, jatkaen työskentelyä entistä tarmokkaammin. Täysin palkatta en karsinoita ollut värväytynyt siivoamaan, sillä Elli oli hyväntahtoisesti luvannut pitää kunnon tunnin minulle ja Sikelle lauantaina, mikä tulisi kyllä tarpeeseen. Viime kisamme, Seppeleessä järjestetyt kenttäkisat, eivät olleet sujuneet kovin hyvin, toisin kuin sitä edeltävät koulukisat, joissa olimme sijoittuneet niin helpossa B:ssä kuin A:ssakin.

“Viidakossa, näin viidakossa nukkuu jellonaa…”, laulan sopivan epävireisesti päähäni kai iäksi jäänyttä, lapsuuteni suosikkielokuvan kappaletta hymyssä suin.

Melkein juosten käyn kippaamassa viimeiset lannat lantalaan ja hakemassa puhtaita puruja, jotka levittelen karsinan pohjalle, jonka jälkeen käyn kuskaamassa kottikärryt ja talikon paikoilleen. Tyhjässä oleskelutilassa käyn vaihtamassa mustat, kaiken kokeneet ja nähneet, kuluneet lökärini ratsastushousuihini ja vanhat tennarit saappaisiin. Käytävällä tervehdin lämpimällä hymyllä paria tuttua, hipsien kuitenkin suht reipasta vauhtia hakemaan Siken karsinan luota ponin salmiakkiruudullisen riimunnarun. Narua perinteisesti pyöritellen marssin tarhoille, katsellen hetken kaikessa rauhassa laiduntavaa ponilaumaa. Lautojen välistä pujahdan sisälle tarhaan, vilkuillen ympärilleni.
“Sikkee!”, kutsun vuonohevosta terävän vihellyksen päättämänä. Korvat hörössä poni tallustelee luokseni, puhaltaen lämmintä ilmaa käsilleni.
“Mooi tyttö”, hymyilen tammalle kiinnittäen riimunnarun sen riimuun. “Huspois Aksu ja Pella”

Tallissa ohjaan (tai pikemminkin kävelen ponin vierellä, se kai menisi itsekin karsinaan) tamman karsinaansa, ja kietaisen sen kiinni kaltereihin tehdyllä vetosolmulla. Käytävällä lojuvasta harjapakista nappaan käteeni puuselkäisen harjan, jolla harjaan reippain vedoin Siken läpikotaisin. Tamma nuokkuu aloillaan, huiskien silloin tällöin paarmoja ja kärpäsiä hännällään.
“Morjes Pipsa”, Josefiina tervehtii taluttaen suomenhevosensa, Toivon, karsinaan. “Oot sie ratsastamaan menossa?”
“Ai moi”, henkäisen hämmästyneenä, en ollut kuullut naisen tuloa, mikä on outoa huomioon ottaen hömelön suomenhevosruunan koon - sen kokoisella hevosella olisi suuret kaviot ja suurien kavioiden kopina kuuluisi selvästi. “Mjoo, ajattelin mennä käymään maastossa taas”
“Tuolla onkin aika kiva keli maastoiluun”, vaaleaverikkö toteaa säyseästi hymyillen.
“Oot sie ratsastamaan menossa?”, kysyn kumartuen puhdistamaan vuonohevosen kavioita.
“Joo, ajattelin mennä vähän koulua vääntämään Toivon kanssa ja sitten sen jälkeen mennä hyppäämään Brisillä”, tallin pääomistaja kertoo suunnitelmistaan. “Jos vaan kerkeän”
“Oot sie ajatellu tulla sinne kesäleirille?” nainen jatkaa rapsutellen hevostaan.
“En mie varmaan kun meen sinne ilman satulaa-leirille, mikä alkaa perjantaina” hymyilen tuntien pienen ilon leimahduksen. Olin melkeinpä unohtanut leirin kokonaan. Lisäjännitystä leiriin toisi ratsunani toimiva Laila, jolla en ole vielä koskaan mennyt. Saisi nähdä kuinka onnistuisin pysymään suuren tamman selässä, kuulemani mukaan kun se olisi hieman säpsy. Unohtamatta sen kokoa ja todennäköisesti Sikkeen verrattuna jättimäisiä askelia…

Pikaisesti kipaisen hakemassa tamman suitset satulahuoneelta, satula saisi jäädä sinne hetkeksi pölyttymään - nyt olisi oiva tilaisuus harjoitella ilman satulaa menoa. Samalla voisi käydä pulahtamassa lammessa, Sikke varmasti nauttisi päästessään viileään veteen, olihan se melkoinen vesipeto. Tottunein ottein tungen kuolaimet ponin avonaiseen kitaan ja kiinnittelen remmit. Sitten vain talutan ponin pihalle, jossa nousen sangon päältä sen selkään.

Sikke kävelee maastopolkua pitkin pehmeästi keinuvin liikkein pää alhaalla, melkeinpä unessa. Pari takana olevaa ravipätkääkään ei ole saanut siihen paljoakaan liikettä, sillä oli selvästi laiska päivä tänään.
”Jos se kävelis yhtään hitaammin siitä tulis valokuva”, Elisabeth heittää leveä virnistys kasvoillaan.
”Äläs nyt, me treenataan etanojen SM:iin”, virnistän takaisin pistäen hieman vauhtia poniin, jotta se kestää reippaasti kävelevän Humun rinnalla.
”Kelpaiskos maastoseura?”, tyttö hymyilee ystävällisesti. ”Voiaan mennä hitaamminkin jos haluut, kun siulla ei oo satulaa”
”Seura kelpaa kyllä, mutta vauhtia ei jarruteta!”, hihkaisen kannustaen Siken laukkaan. ”Koittakaas vaan pysyä perässä!”
”Ootas vaan!” Elisabeth tokaisee pistäen vauhtia suomenpienhevoseen. Ehkä tästä päivästä tulisi sittenkin hyvä.

[Anne]

ILMAN SATULAA-leiri



Metta & Sikke sekä Sara & Aksu kentällä lämmittelemässä estetunnilla.

Spessu Metalle ja Saralle leiriosallistumisesta!

[Metta]

Kiitos Anne ihanasta kuvasta!
-------------------------------------------------------



Syksyn häivähdys - 14.8.11


"Hei, pysyt aloillasi nyt kyllä!" Tartuin pehmeästä riimunnarusta kiinni ja pitelin sitä tiukasti suljettuna nyrkissäni, kun tamma koetti heitellä päätään ylös.
"Ole kiltti, yks kohta enää..", rukoilin Sikeltä joka mulkoi minua varsin vihastuneen näköisenä. Avasin hanan uudelleen ja suihkutin vatsan alta ja selän päältä, missä pahin hiki oli.
Sikke luovutti lopulta ja laski päätään alemmas pärskähtäen.
Virnistin voitonriemuisesti ja haparoin riimunnarua taas käteeni pesun jälkeen. Irrotin tamman seinästä ja talutin karsinaan.
Satuloituani sen kävelin tarhoille reippaanoloisesti tamma vierelläni.

Olin avaamassa tarhan ovea varmana siitä, että kävelisimme sisään, mutta kun tunsin lämpimän käden olallani, käännyin pakosti tulijan suuntaan.
"Huuui!" Hätkähtäen peruutin taaksepäin ja vilkuilin säikähtäneenä nauravaa Pipsaa, joka oli saanut jääräpäisen tamman ison pään syliinsä.
"Sinä senkin..!" Aloitin uhittelevasti, mutta päädyin sitten itsekin nauramaan. Vilkaisin Sikkeä uneksivasti, hain pehmeää pystyharjaa sormieni väliin ja silitin tamman silkkisiä jouhia.
"Tuutko kävelemään?" Kysähdin tarmokkaasti, taputellen ohi mennen Siken voinkeltaista kaulaa.
"En mie, myö käytiin maastossa hetki sitten. Aattelin että sitä voisi vielä liikuttaa kentällä", Pipsa virkkoi hymyillen ja nyökytteli hiukset heilahdellen kentälle päin.
"Jos mä vaan saan, niin joo. Taitaa tulla kohta sade, ihan hyvä että verryttelen sen kanssa vielä hetken", totesin takaisin myöntyvästi mietteelle.
Pipsa vilkaisi arvioiden taivaalle, antaen katseen valahtaa sitten pärskähtelevään Sikkeen.
"Näh, en mie usko että sadetta on tulossa."
"Optimisti." "Sie oot." "En."

Maiskutin Siken liikkeelle kentän keskelle, nousten sitten selkään jalustimien laiton ja satulavyön tarkistuksen jälkeen.
Hyvä ettei se ollut litistää minua siellä karsinassa satuloimisen jälkeen. Huuuh. Katsahdin mietteliäästi Sikkeen joka näytti siltä että jekut oli mielessä, mutta ei. Se lähti pienillä avuilla rennosti liikkeelle, mutta se käveli ihmeen jäykästi kaula nuokkuen.
Keräsin ohjia hieman ja vaihdoin tahtia nopeampaan, tehden pieniä voltteja kulmissa ja keskellä saadakseni tamman pysymään hereillä. Sikke käänteli korviaan kuuliaisena ja tanssahteli häntä heilahdellen eteenpäin.
Kun kävelyt oli ohi, rentoutin mieleni kokonaan ja annoin kuolainta pureskevalle tammalle allani pidemmät ohjat.
Loppukäyntien jälkeen käänsin sen kaarrolle ja laskeuduin tyytyväisenä alas.
"Menihän se ihan hyvin, siihen nähden että se oli ollut vähän jäykkä tätä ennen", Pipsa arvioi virnistellen.
"Jep. Jos se oli vaan vähän laiska..Hoidanko?" "Vaikka."

Karsinassa irrotin satulavyön reiästä ja laskin sen satulan päälle nostaessani kiiltävän satulan pois tamman selästä.
Kiikutin sen satulahuoneeseen ja palasin sitten ottamaan suitsia pois. Varusteet purettuani tartuin harjaan ja aloin pitkillä ja pyöreillä vedoilla käymään tamman karvapeitettä läpi.
Sikke hörähti pehmeästi ja laski päätään heinien sekaan korviaan höristellen. Kun olin hoitanut hommani, suljin harjat laitettuani hoitopakin kiinni ja moikkasin tamman lähtien sitten hiljalleen kävelemään kohti tallin pihaa, jossa kyytini odottikin jo.
Ja mikäli en ollut ihan vainoharhainen, näin pari oranssihtavaa lehteä tipahtavan läheisistä puista.
Syksy oli tulossa.


45 hm

[Pipsa]

10.09.2011 - Syyskuu

Talli suorastaan kuhisi porukkaa, oli niin tuntilaisia, hoitajia, hevostenomistajia kuin hoitohakuihin ilmoittautuviakin. Kuulemani mukaan oli jo nyt, seitsemän päivää haun ilmoittamisen jälkeen, tullut hoitajahakuja runsaasti. Toisaalta se ei kyllä ollut ihme, sillä olihan hevosia vapaana yllättävän paljon. Oli haikeaa nähdä vanhojen ja tuttujen hoitajakollegoiden katoavan yksi kerrallaan, vaikka olikin mukavaa saada uusia naamoja vakioporukkaan. Hymyssä suin huikkaan tervehdyksen tutuille, pujotellen tieni lisäosaan, joka oli oikea rauhan tyyssija. Parempaa paikkaa ei Sikke kyllä olisi voinut saada, vaikka sitä tuskin olisi hälinäkään häirinnyt. Se oli tyytyväinen kunhan vain sai ruokaa turpansa alle.

- Katos Sikke, Pipsa hommas siulle uuden satulahuovan, lässytän ponille silittäen sen otsaa. - Joo-o, eikös ookkin söpö väri? Juu, sopii tosi hyvin pullapallerolle, jooo…
- Huh, ponihan nolostuu vähemmästäkin, Metta virnistää Siken takaa.
- Mut katos, eikö ookkin ihana huopa? hymyilen. - Kato nyt, ihan Siken väri. Sopii sille tosi hyvin.
- Joo-o, yhtä hyvin kun sialle ohtatukka… tyttö irvistää minun revetessä nauruun.
- Tosi hyvin siis, hirnun naurusta. - Et voi olla tosissas, pistin tähän kauheasti rahaa. Tai no okei, sain lahjaks sukulaisilta, mutta…
- Noni, äläs yritä huijata! Metta virnistelee. - Miltäs tädiltäs sie tuon sait?
- Aika hyvin arvattu, tädiltä itse asiassa kyllä, hymyilen. - Sekin harrastaa hevosia.
- Okei, ajattelit sie ratsastaa ponin tänään?
- Mjoo, ajattelin vääntää jotai peruskoulua, sie voisit sit vaikka huomenna ratsastaa ponin jos vaa siulle käy?
- Juu, käyhän tuo.
- Se on sovittu sitten!
- Ajattelit sie mennä millon sinne ratsastamaan? Kohta alkaa olee aika paljon porukkaa. Ja kuten sanotaan, varhanen lintu madon nappaa.
- Joo mut hiiri numero kaksi saa juuston.
- Voi itku siun kanssas.
- Älä muuta virka.
- Joo okei, tää poni on sit harjattu.
- Joo. Meen yläkertaan hengaamaan, adios!
- Okhei, meikä lähtee ratsastamaan!

Hetken vielä Sikkea rapsuteltuani satuloin ja suitsin sen. Poni tuhisee melkeinpä nukkuu paikoillaan, mutta seuraa minua kyllä kiltisti ulos tallin edustalle, jossa nousen sen selkään. Tänään olisi oiva päivä käydä verryttelemässä maastossa ja sen jälkeen siirtyä vääntämään kouluratsastuksen kiemuroita.

Vihertävä, sieltä täältä hieman rehottava ruoho kimmelsi vihreänä kehystäen harmaanruskeaa, tomuista metsätietä. Puiden oksilta kuului peippojen pirteää viserrystä. Sikke päästi tyytyväisen pärskähdyksen, minun kääntäessä katseeni suuriin mäntyihin, jotka näyttivät yltävän aina taivaaseen saakka. Taivas oli sekoitus harmaata ja valkeaa, ei vilaustakaan sinisyydestä. Ilmakin oli kolea ja sateinen - syksyinen. Tuntui kuin kesästä olisi jo ikuisuus, oli vaikea ajatella edes sitä paahtavaa kuumutta, joka nyt oli vaihtunut apaattiseen ja synkkään viileyteen. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ikuinen auringonpaiste synnyttää autiomaan.

Sikke askelsi rauhallista tahtia päätään roikuttaen. Puut suhisivat tuulessa. Oli alkanut tihkuttaa hiljaa.
Pienillä napautuksella kylkeen pyydän vuonohevosen rentoon hölkkään kevennellen rauhallista tahtia. Vähitellen poni alkaa vertyä minun antaessa sen ravailla edelleenkin puolipitkillä ohjilla. Tamma on rento, mutta siitä löytyy silti tarpeeksi liikettä. Laitumien putkahtaessa näkyviin puiden takaa pidätän vuonohevosen käyntiin, suunnaten kohden maneesia.

- Jeccu! hihkaisen tallille päin kävelevän vaaleaverikön perään.
- Vad? nainen käännähtää ympäri yllättyneenä. - Puh, du förskräcte mig!
Kysymysmerkin kaltaisena katson tätä.
- Förlåt, siis sori, Jeccu virnistää. - Siis, säikäytit miut piti sanoa.
- Joo, niin mie vähän ajattelinkin, naurahdan. - Vaikkei tää miun ruotsi nyt mitään supertasoa ookkaan…
- Niin, tuota piti kyssyy voisit sie viiä tän miun takin vaikka Siken karsinan luo, kun ei viitsis tulla alas täältä selästä, jatkan hymyillen.
- Juu toki, Sikkeä kaulasta rapsutteleva nainen nyökyttelee ottaen takkini vastaan. - Hyrr, täällähän sataa.
- Jep, sen takia ajattelinki maneesiin mennä, totean kumartuen silittämään ponin kaulaa. - Tiiät sie onks maneesissa kettään?
- Sara näytti menevän Bonnien kanssa sinne, mut ne tuli vissiin takasin äsken, nainen hymyilee.
- Okei, tack! huikkaan takeltelevan kiitoksen, hoputtaen ponini reippaaseen käyntiin.

Saavun maneesille juuri oikealla hetkellä, kun Elli tallustelee sieltä ulos kookas puoliveriruuna, Eppu, vierellään. Kohteliaasti nainen päästää minut Siken kanssa sisään, sulkien oven perässämme. Annan Siken kävellä hetken tuntumalla, kunnes viimein aloitan työskentelyn väistöillä, joita teen niin käynnissä kuin ravissakin. Sikke tuntuu oikein mukavalta, se on hyvin tuntumalla, kuuliainen ja liikkuu juuri sopivasti eteenpäin. Juuri nyt olin siihen enemmän kuin tyytyväinen. Harjoittelu ja säännöllinen treenaaminen näkyi kyllä niin minussa kuin Sikessäkin, yhteistyötämme unohtamatta.

Onnen saavuttaa, kun pystyy hyväksymään sen, ettei kaikkia asioita voi muuttaa.