Siken hoitovihko

[Pipsa]

5.6.2010 - kesäloman ensimmäinen päivä

- Mikä teiän keskiarvo oli? Wear kysyy vilkaisten sohvalle istahtaneeseen porukkaan.
- 9,1, Maiss hymyilee.
- 9, Jessikin hehkuttaa.
- 9.3, joku toteaa sohvan takaa.
Luon Weariin vaivihkaa katseen, virnistäen tälle. Jotenkin tuntui, että suurimmalla osalla Seppeleläisistä oli todistuksen keskiarvona vähintäänkin se yhdeksikkö. Oma todistukseni ei muiden tasolle yllä, vaikka itse olenkin siihen tyytyväinen, 8.5 vähäisellä lukemisella - ei paha.
- Paljos sie sait keskiarvoks? vilkaisen kysyvästi vierelläni istuvaan Weariin.
- Kympin, tyttö virnistää paljastaen kaikki valkeat hampaansa. - Lähetään maastoon ponien kanssa.
- Onneks ollaan molemmat ponien omistajia niin ei tarvii lupia kysellä, naurahdan hypähtäen pystyyn nojatuolista ja tipsutellen Wearin perässä alakertaan.

- Pipsulidipsuli, otetaanko ponit puomille? pitkäaikaisin yhä Seppeleessä käyvä tuttuni hymyilee. - Pipsa?
- Täh? Siis joo, otetaan, vastaan ryhdistäytyen ja poistaen kesäsuunnitelmat ajatuksistani. - Nähhään puomilla!
- Joo ellei sokeuduta, Wear virnistää ja katoaa tallin ovesta.

Minulta vie vain muutama sekunttia (tai minuuttia...) lampsia enemmän ja vähemmän rakkaan ponini luo.
- Hellou karvakorva, huikkaan Sikelle sen tunkiessa heti luokseni, tarkoituksena kai yrittää paeta ulos karsinastaan. Tottuneella otteella kliksautan riimunnarun lukon riimunnarussa olevaan rinkulaan ja väistyn pois tamman edestä. Aurinko lämmittää ihanasti paljaita olkapäitäni ja paikoittain pitkä ruohikko kutittaa nilkkoja.
- Hoi Pipsa! Wear heiluttaa käsiään pyöreän poninsa vierellä. - Me ollaan Taiga-pallon kanssa jo kohta valmiita!
- Juujuu, ei Sikenkään kanssa pitkään mee, Dimma ja Metta on harjannu sen jo aamulla, huikkaan takaisin ja pistän vauhtia niin itseeni kuin Sikkeenkin - tällä vauhdilla olisimme harjauspuomilla vasta illalla.

Vuononhevoseni harjaus sujuu vauhdilla, pieni hetki harjausta riittää. Sitten vain ponille päähän Wearin tuomat Siken suitset ja valmista on, satulaa me emme kesäloman ensimaastolenkille ottaisi.
- Tota onks täällä missään sankkoja? kysyn vilkuillen ympärilleni pää pyörien.
- Eipä taia olla, Wear mumisee. - Ei auta kun kivuta selkään.
- Ou nou, voihkaisen peläten jo etukäteen itseni puolesta.

Alkuun pystyharja seisoo laiskanpulskeasti paikoillaan, mutta minun yrittäessä nousta sen selkään, rupeaa se pyörimään kuin väkkärä ympäriinsä. Nykäisen ohjasta ja ärähdän Sikelle, johon se vastaa vihaisella hännän huiskahduksella. Tamman viimein seisahduttua teen paremmin onnistuneen selkään nousu yrityksen, joka päättyy menestyksekkäästi Siken selkään istahtamiseen.
- Selässä, virnistän Wearille. - No voi rähmä, millon sie sinne Taigan selkään pääsit?!
- Pitkän aikaa sitten, tyttö nauraa. - Noita siun yrityksiäs oli hauska kattoa.
- Aina nauramassa muitten epäonnistumisille... jupisen muka suuttuneena. - "Ei pidä tuomita niitä jotka yrittävät ja epäonnistuvat, vaan ne jotka eivät edes yrittäneet".
- Nonii, mennääs nyt ennen kun nää pullaponit nukahtaa.

Vuononhevosen pyöreät ja karvaiset kyljet tuntuvat ihanan lämpimiltä paljaita jalkojani vasten. Tallivaatetukseni ei ollut erityisen kummallinen, ne jotka olivat ensimmäisenä kaapista löytyneet; pitkä oranssi toppi ja mustat college caprit, kenkinä pinkkivalkeat vapaa-ajan jalkineet.
Metsä on hiljainen lukuun ottamatta poniemme kavioiden pehmeitä tömähdyksiä. Suuret puut peittävät metsän auringolta ja ilma on viileä, joka saa tammoihin hieman eloa - auringossa kun oli paikoittain paahtavan kuuma.
- Otetaan vähän ravia, edellä menevä Wear huikkaa hoputtaen Taigan reippaaseen raviin. Sikkeä ei tarvitse monta kertaa käskeä, kun se jo kipittää menemään edellä menevän ratsukon perässä. Reipasta ravia kestää pitkä pätkä ja käyntiin ponit hiljennämme vasta tullessamme kapealle polulle.
- Ihanaa kun on kesä! hihkaisen kumartuen halaamaan tammani paksua kaulaa.

Pipsa & Sikke

[Metta]

Me oltiin Siken kanssa maastoretkellä, ja pysähdyttiin ladon luokse. Aurinko paistoi, ja taivaalla ei ollut pilven pilveä.

i846.photobucket.com/albums/ab30/Meeba10/Seppele/Sikkemaastossamunkanssa.png?t=1275746848

Sikke ja Metta 4 hm

[Pipsa]

10.6.2010 - Espanja kutsuu

Sataa. Hermostuneena kierrän ympyrää tallikäytävää odottaen Sohvia, ratsastusta harrastavaa 13-vuotiasta serkkuani, joka oli (tai hänen vanhempansa olivat luvanneet) hoitaa minun tallihommani ne pari viikkoa, jotka olisin Espanjan, tarkemmin sanottuna Barcelonan auringon alla. Loma hevosista olisi kyllä tarpeen, pari viikkoa ilman siivoamista, ärhentelyjä ja kera pitkien unien kuulostaa ihanalta.
- Moi, kuuluu ujo tervehdys tallin oven suulta.
- Morjes! huikkaan virnistäen. - Kurja keli ulkona. Mie voin näyttää nää miun puunausponit siulle ja esitellä tätä tallia.
Tyttö nyökkää hymyillen jännittyneen näköisenä. Matka Pampulan karsinalle kestää vain muutaman reippaan askeleen verran. Tottunein käsin aukaisen karsinan ja työntäen vastaan tulevan ponin takaisin karsinaansa. Vielä minuakin lyhyempi Sohvi tallustelee perässäni, sulkien karsinan oven.

- Tää on siis Frozen Princess, mutta myö kutsutaan tätä ihan Pampulaks tai Pampuks. Tää on vähän tämmönen veijari, mut tosi kiltti, kerron rapsuttaen rautiasta. - Täällä samassa karsinassa asuu muuten myös toinen shettis, Siiri. Se on vielä vähän tätäkin innokkaampi karsinasta ulos tulossa, mutta tosi kiltti joka tapauksessa.
- Juu, Sohvi toteaa rapsuttaen Pampulaa varoen. - Tää vaikuttaa tosi kivalta.
- Jep, sitä se on, hymyilen. - Mutta mennään nyt Sikkeä kattomaan.

Tytön silmiin syttyy "aaw"-katse tämän nähdessä karsinastaan ulos kurkkivan vuononhevosen.
- Ihana! tämä hihkaisee unohtaen ujoutensa hetkeksi sipsutellessaan poniani rapsuttamaan. - Voi kun sie olet söpö!
- Kieltämättä se on aika lutunen hoitaessa, naurahdan. - se on siis Sikke kuten tiiätkin. Hoitaessa tosi kiva, mutta aika houdini - pääsee mistä tahansa irti, joten pitää sitoo kunnolla. Ratsastaessa se on aika reipas ja sovin, että ekat kerrat sillä ratsastaessa tallinomistajat Anne tai Jossu opettaa sinnuu, onko okei?
- Joo, Sohvi hymyilee jo hieman leveämmin.
- Mie voisin ratsastaa tän Siken nyt, sie voisit sitten mennä jäähyttelyt sillä jos käy?
Hento, arka nyökkäys on tytön vastaus. Haukotellen aukaisen karsinan oven napaten tamman riimusta kiinni, taluttaen sen käytävälle, jossa kiinnitän sen reippaasti käytävillä roikkuviin riimunnaruihin. Harjapakista nappaan harjan ja ryhdyn puruista ponia harjaamaan, minä oikealla ja Sohvi vasemmalla puolella.

Varustus sujuu reippaasti, minä laitan varusteet Sohvin seisoessa hieman syrjemmällä. Reippain ottein kierin vielä pintelit jalkoihin, kunnes olen tyytyväinen niihin. Pinteleiden laitto oli yksi asia, jota tamman varustamisessa inhosin.
- Noin, hymyilen nakaten vielä kypärän päähäni. - Ulkona ei sada enää, nii mennään kentällä.

Matka kentälle on hyvin hyvin lyhyt. Huikkaan tervehdykseni kentällä ravailevalle parivaljakolle, Lynnille ja Sentille. Kenttä tuntuu hieman normaalia pehmeämmältä ja siellä täällä on pieniä vesilätäköitä, jotka tuskin menoamme häiritsisi. Huomaamattani on Sohvi jäänyt kentän laidalle katselemaan, mikä sopii hyvin.
- Noo, mitäs tyttö, juttelen Sikelle kiskoen jalustimet alas. - Onko kiva päästä liikkumaan? Esteitä ei päästä tänään hyppäämään, mutta viimestään sitten parin viikon päästä. Poni heilauttaa päätään ja seisoo yllättävän hyvin paikoillaan minun noustessa sen selkään. Jalustimiakaan minun ei tarvitse pidentää vaan lähdemme suoran uralle kävelemään reippain askelin.
Sikke liikkuu halukkaasti eteenpäin hyvin askeltaen. Ravin se nostaa pienestä nykäisystä, minun keventäessä reipasta tahtia. Ponien kanssa etenkin keventäminen kasvatti jalkalihaksia hyvin, shetlanninponeilla kun etenkin sai olla koko ajan liikkumassa ylös alas. Outoa, että vasta vähän aikaa sitten minäkin olin laskenut kevennykselle tahtia, niin se aika vain kuluikin.

Ponini kanssa otan pitkän pätkän ravia ilman jalustimia, sekä laukannostoharjoituksia jalustimet edelleenkin kaulalla. Tänään tamma tuntuu olevan normaalia paremmalla yhteistyöpäällä, eikä se yritä temppuillakaan. Ratsastan tamman kaartoon, lyhentäen jalustimia hieman Sohville.
- Muista ollakkin sitten kiltisti kun mie en oo täällä, kuiskaan ponille kapsahtaen halaamaan sen jäntevää kaulaa. Ikävä olisi taattua.

[Pipsa]

Sikke hamuaa viimeisetkin kuivuneen ruisleivän rippeet kämmeneltäni, tuhahtaen viimein tajutessaan käteni olevan tyhjä.

- Mitäs söit noin nopeesti, virnistän pystyharjalle istuen ruohikolla sen vieressä. Pian tamma ryhtyykin ahmimaan vihertävää ruohoa, minun kellahtaessa selälleni. Toivottavasti ruohikossa ei mönkisi punertavia kusiaisia tai ällöttävän jättimäisiä koppakuoriaisia. Vai kovakuoriaisiako ne olivat?

Aurinko paistaa ihanan kuumalla teholla, tarhoissa laiduntavat hevosetkin nauttivat. Pipsa oli soittanut ja kysellyt rakkaiden poniensa kuulumisia lähes joka päivä, ja poikkeuksetta olin pystynyt sanomaan kaiken olevan vallan mainiosti - vasta viimeaikoina olin tajunnut, millaisen unelmaduunin olin saanut, kaikenlisäksi saisin palkkaakin parikymmentä euroa, tosin ne rahat menisivät todennäköisesti uusiin ratsastushanskoihin, joita olin pitkän aikaa kuolannut kaupan näyteikkunassa.

- Moi Sohvi! Ilu ja Elkku tervehtivät kuorossa puoliverihoitohevostensa viereltä. Huikkaan morjestuksen takaisin, ollen tyytyväinen siihen, kuinka nopeasti olin saanut kavereita tallilta. Tai no kavereita ja kavereita, enhän minä ketään erikoisen hyvin tuntenut, mitä olin pari kertaa jutellut ja maastossa käynyt. Pikkuhiljaa nousen seisaalleni ruohikon seasta, pitäisi käydä liikuttamassa molemmat ponit, Pampulaa olin ajatellut juoksuttaa ja Sikellä hypätä miniristikkoja. Poni päästää tyytyväisen pärskähdyksen, ehkä voisin jäädä siihen vielä hetkeksi loikoilemaan...

Vuononhevosen naamaani koskettava turpa saa minut hätkähtämään, hyvä ettei pomppaamaan pystyyn.
- Sikke! tuhahdan nauraen ja lähtien johdattamaan tammaa perässäni harjauspuomille, jossa sen varustaminen olisi mukavempaa, kuin hämärässä tallissa. Pipsan ohjeiden mukaan tarkistan riimunnarulla puomin ympärille tehdyn vetosolmun tarpeeksi vankaksi, sipsutellen talliin. Ensimmäiseen lastiini kuuluvat satula ja suitset, jotka löytävät paikkansa harjauspuomin päältä, toiseen lastiin sen sijaan kaikella tilpehöörillä täytetty Siken nimellä varustettu harjalaatikko. Harjapakki kolahtaa ikävästi maahan, muttei onneksi sentään kaadu - niin oli käynyt ensimmäisellä itsenäisellä Seppele-kerrallani.

- Terve Sohvi! Anne huikkaa pysähtyen rapsuttelemaan hymyillen ponia. Ujosti moikkaan vastaukseksi, harjaten tammaa samalla reippaasti.
- Ihana keli, ajattelitko kentälle vai maastoon mennä? nainen jatkaa iloisesti helisevää puhettaan.
- Kentälle, ajattelin jotain pieniä esteitä mennä jos jaksan vaan kentälle vääsätä, vastaan pyyhkäisten pitkät otsahiukseni kasvoiltani.
- Siellä taitaa olla pari pientä estettä mitkä viime tunnilta jäi, ruskettunut Anne jatkaa. - Mutta, täytyy häipätä kattomaan miten Jaakko voi, sillä meni juhannusviikonloppu hieman... ööh... sanotaanko vaikka railakkaasti.
Sanojensa tehostukseksi nainen virnistää vielä ja huitaisee kädellään hyvästit, minun harjatessa ponin turkkia entistä reippaammin. Pikainen harjaus saa riittää, sillä Sikke on kaukana likaisesta - sen karvapeite on terve ja hyvinvoiva ja pystyharjakin on Pipsan toimesta tasainen.

Varusteiden laitto (etenkin satulan) on helpottunut entisestään, liekkö sitten kehittyneiden käsilihasteni vai tottumuksen kauttaa, pituuteni tuskin oli kasvanut, eikä Sikkekään pienentynyt ollut. Ratsastuskin oli alkanut sujua paremmin, eritoten siirtymiä oli pystyharjan kanssa tullut harjoiteltua ja parilla tunnilakin oli tullut käytyä. Reippaasti nostan satulan ponin selkään, liutan hieman eteenpäin ja kiinnitän satulavyön. Seuraavana suitset jotka menevät päähän hienosti. Pinteleiden laitossa kuluu taas vieläkin runsaasti aikaa - sitä en kai koskaan oppisi tekemään tottunein ottein.

Ratsastuksen jälkeen täytyisi kyllä pinkaista jäätelölle tai Coca-Colalle yläkerran oleskelutilaan kuuntelemaan samalla Seppeleen uusimmat jutut. Hevos- tai pikemminkin ponikesäni oli tähän asti ollut täydellinen, eikä tulevaisuudessakaan tuskin mitään kammottavaa olisi luvassa - lähinnä vain pitkiä uittoretkiä, auringonottoa ja hemmotteluhetkiä.

[Metta]

Kesäsuunnitelmia


Kauhea ikävä Sikkeä. Tai - tavallaan - eihän siitä ole paljoa aikaa. Juoksen nopeasti Siken luo tarhoille ja moikkaan tammaa. Pipsa saapuu takaatani ja moikkaa minua hymyillen. Hätkähdän, käännyn, ja tervehdin iloista ja pirteää tyttöä.

Nyt täytyy tehdä pikaharjaus, että keretään treenaamaankin, mietin, ja vien Siken ulos, sidon tamman puiseen hevosenlaittopisteeseen(ei vitsi en osaa tota nyt oikeen tulkita.)
"Täytyy olla nyt aktiivisempi, niin sitten päästään enemmän tutustumaankin." Sanon Sikelle ja taputan tammaa. Äitini soittaa minulle. Vastaan, ja kuulen, kuinka hän sanoo että minun täytyy lähteä kotiin. Suuni kääntyy mutrulle. "Mutta.. en ole kerennyt ratsas..." "Juu, juu. Toinen kerta sitten. Me lähdetään nyt mökille. Tules kotiin niin kerkeät syömäänkin." Äitini keskeytti puheeni ja lopetin puhelun. Murisin, vein Siken takaisin sisälle halasin tammaa. "Sori nyt vaan - joku toinen kerta sitten, Sikkeliini. Mun pitää nyt mennä." Sanoin. Ei SIkke haikeana katsonut perääni, vaan käänteli hetken korviaan ja sitten syöksyi syömään heinää.

5 hm - tosin... kauheen kökkö loppu <33

[Pipsa]

11.7.2010 Irvistelyä

[Pipsa]

14.7.2010 - Ahmatti Sohvin näkökulmasta

Syvän vihreä ruoho tuntuu ihanan viileältä selkääni vasten. Hiljaa suljen silmäni, nauttien puissa sirkuttavien lintujen laulusta ja ruohoa hamuavan Siken mässytyksestä. Aamulla olin tajunnut valita kesäisemmät vaatteet - keltaisen topin, joka sai minut näyttämään kalpealta ja lyhyet, mustat shortsit. Silti aurinko porotti taivaalla kuumemmin kuin pariinkymmeneen vuoteen, ennätyslukemissa siis. Lyttyyn painunut poninhäntä tuntuu ikävältä niskaa vasten, mutten välitä. On vain mukava maata ruohikolla ja katsella kiireisesti tallin lähistöllä häärääviä ihmisiä. Siken kanssa minulla ei ole kiire mihinkään, mikä tuntuu täydellisen ihanalta. Vielä kun saisi jostain vain paristoilla toimivan supertehokkaan tuulettimen…

Riimunnaru kiristyi hiekan vain hetkellisesti, kun vuonohevonen vaihtoi syömispaikkaa - edellisen se kai oli nyhtänyt paljaaksi. Hymyillen kurotan rapsuttamaan ponia, sen vilkaistessa minuun vain murtosekuntin.
- Ai on syöminen minnuu kiinnostavampaa? tuhahdan nauraen sille. - Senkin possu.
Haluaisin vain lojua siinä paikallani ikuisuuden, mutta talli kutsuu. Sikke saisi tänään viettää ansaitun (ansaitun ja ansaitun…) vapaapäivän riippuen siitä, jaksaisinko illemmalla mennä ratsastamaan tai talutuslenkille. Toisaalta liikuttaminen tekisi ponin heinämahalle hyvää, etenkin kun eilenkin se oli saanut koko päivän olla vain tarhassa syömässä.

Saatuani itseni viimein kasaan, ponkaisen vauhdilla ylös ruohikolta, johdattaen ponin sisälle ihanan viileään talliin, tarkemmin sanottuna pystyharjan omaan karsinaan. Tallissa on sisällä Sera, joka mitä ilmeisimmin oli tuotu karsinaan odottelemaan treenaukseen lähtöä. Ohimennen Sikke vilkuilee toista tammaa, kiskoen kuitenkin minut melkein perässään omaan karsinaansa.
- Oma koti kullas kallis vai? virnistän irrottaen riimunnarun tamman riimusta, riimu saisi jäädä sen päähän vielä hetkeksi, kun illaksi se menisi kuitenkin takaisin ulos. Poni yrittää tunkea turpaansa kaltereiden läpi innoissaan.
- Pakko kai miun on siut nopeasti liikuttaa, huokaisen käännähtäen satulahuoneelle. Vasta ennen tamman syömään viemistä olin sukinut sen putipuhtaaksi, joten harjaus ei tulisi tarpeen.

- Sohvi moi! satulahuoneessa Siirin satulaa putsaava Juli tervehtii. - Kuuma keli tuolla ulkona.
- Älä muuta virka, huokaisen löyhyyttäen kylmää ilmaa itseäni päin.
- Pakko mennä liikuttamaan Sikkeä, pie peukkuja että maneesissa ei oo tuntia menossa tai kauheasti porukkaa, jatkan kahmaisten suitset syliini. Vielä hetken juttelen Julin kanssa, kunnes kiiruhdan pystyharjan luo.

Suitsien laitto ei alkuun ota sujuakseen ponin nostellessa päätään innoissaan kattoon asti, mutta saan kuin saankin tungettua ne ponin päähän. Tottunein ottein kiinnitän nahkasuitsien remmit. Satula saisi nyt jäädä muhimaan paikoilleen, olin ajatellut vain köpötellä tammalla hieman ilman satulaa. Saisi sitten nähdä, kuinka hyvin pysyisin paksukaisen selässä… Saan vain toivoa, että helle on saanut tehtyä ponista hieman rauhallisemman.

Tallin ovella Sikke melkein kiskoo minut mukanaan heinätupsulle. Ärähdän sille luoden pahan mulkaisun, jota poni ei tosin katsokaan.
- Oot sie kyllä aika possu, huokaisen koventaen askeltani. Sikke saisi kyllä pistää hieman vauhtia kavioihinsa, jotta kerkeäisimme viileään maneesiin. Siellä olisi ihana varjo auringonpaisteelta, aah.
Viimeiset askeleet kuumuudessa tuntuvat kestävän ikuisuuden, kunnes viimein saan kiskottua auki maneesin jäykän oven. Viileys on ainoa sana joka mahtuu aivoihini sillä hetkellä ja minun tekisi mieli hyppiä ja pomppia onnesta. Maneesissa on viileää, mikä on aivan fantastista ulkona paahtavan kuumuuden keskellä. Aivan kuin olisi löytänyt keitaan keskeltä saharaa.

Tamman selkään päästyäni olen heti mätkähtää alas sen kääntyessä sivulle äkkinäisesti. Onneksi kuitenkin saan kahmaistua tukevan otteen ponin kaulan ympäriltä, ollen onnellinen että olen maneesissa yksin. Sikke kulkee reippain askelin, minun ottaen mukavan takanojan asennon, peläten kuitenkin ponin innostuvan pukittamaan. Eteenpäin nojatessani taas toisaalta lentäisin helposti ponin kaulan yli.

- On se tää kuumuus vaan niin läkähdyttävää, naurahdan Sikelle. Kuumuus oli tainnut jo pistää päänikin sekaisin.

Sohvi & Sikke

[Pipsa]

19.7.2010 - Tämä päivä on aina täällä, huominen ei koskaan

En tiedä mitä olin Seppeleeseen paluulta odottanut, kai hirveää väkijoukkoa ympäriltäni, mutta sitä se ei vastannut. Oleskelutila oli täynnä surullisia kasvoja, huokaisuja ja voihkaisuja. Vain Wear oli jaksanut muistaa kotiinpaluu-päiväni, muut eivät olleet näyttäneet edes huomanneet poisssa oloani.
- Mikä nyt on? hymyilin Wearille. - Ei kai miun paluu oo näin kauheeta?
- Hilla ja Jambo on myyty, tyttö tokaisee. - Mut kiva silti kun palasit.
- Jambo? Hilla nyt ei ollu yllätys mutta että Jambo… mumisen. Tänään ei tosiaankaan ollut paras päivä kotiin paluulle. - tota… meen kattoo Sikkee.

Pinkaisin portaat juoksuun ja kiirehdin Jambon karsinalle - turhaan. Se ammotti tyhjyyttään ja kyynel melkein kohosi silmäkulmaani. Eestinhevonen oli aina ollut osa minun tuntemaani Seppelettä - kolhojalkainen kanttura, mutta silti ihana ruuna. En minä ollut sitä hyvin tuntenut, pari kertaa tunneilla ratsastanut, mutta silti tuntui oudolta. Aivan kuin minun tuntema Seppele olisi pala palalta kadonnut ja tilalle tullut vähitellen kaikkea outoa. Ennen olin ollut tallin vakioporukkaa, mutta nyt tunsin oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaikki kaverinikin olivat lopettaneet hoitamisen tai muuttaneet hevosineen. Hetken minä vain seisoin siinä ja katsoin hevosen tyhjää karsinaa. Tuntui oudolta, että vasta muutama tunti sitten se oli seisonut siinä ja syönyt aamuruokiaan tyytyväisenä.

Pää sekaisin mietteistä vaellan Siken karsinalle. Rakas pystyharja hörähtää minulle lempeästi ja hamuaa porkkananpalan kädeltäni samettisella turvallaan. Hiljaa halaan sitä, painaen naamani sen hallakkoa turkkia vasten. Siinä on hyvä vain olla ja ajatella tulevaa ja mennyttä. Wearin rinnalla Seppeleläisistä olin pitänyt yhteyttä vain Kristianiin. Kristianinkin suhteen ajatukseni olivat sekaisin, en tiennyt mitä tämä minusta ajatteli ja missä me menimme, vai menimmekö yhtään missään.
- Onnellinen on se jonka ei tarvii ajatella, huokaisen irrottamatta otettani pyöreästä ponista. Espanjassa oli ollut niin helppoa - vieras maa, vieraat ihmiset. Ei ketään joka tiesi kuka olen tai mistä tulen.

Vuonohevonen seisoo siinä hiljaa paikoillaan, minun irrottaessani viimein otteeni siitä.
- Mennäänkö kunnon maastolenkille? hymyilen hiljaa. Olisi ihanaa päästä metsän hiljaisuuteen saamaan päänsä selväksi. Kiirehdin satulahuoneelle, nakaten ponin suitset olkapäälle, satulan käsivarsille ja harjapakin satulan päälle. Huojuvan lastini kanssa löntystelin takaisin tallin lisäosaan, laskien satulan lattialle, suitset karsinanovessa olevaan koukkuun ja harjapakin raahaan mukanani tilavaan karsinaan.
- Noni, harjataas siut nopsaa, hymyilen hiljaa Sikelle sukien sen karvaa reippain vedoin. Harjaus on melko tarpeeton, tamma on puhdas jo muutenkin, pikaharjauksen jälkeen kieputtelen ponille viininpunaiset pintelit jalkoihin, satuloin ja suitsin pikaisesti. Pystyharja vaikuttaa iloiselta päästessään virkistävään ulkoilmaan, paistavan auringon alle.

Selkään nousussa poni liikkuu energisesti, ottaen hiljaisen ravipätkän päästessäni selkään.
- Tsot tsot ponimus, hymähdän pystyharjalle ottaen sen reippaaseen käyntiin, ohjaten maastopolun alkuun. Kesän ratsastusleiri mietitytti minua, sillä en tiennyt mennäkö vai olla menemättä, kuuluihan elämääni muutenkin hevostelua lähes seitsemän kertaa viikossa ja olisi varsinaista lomaa, kun tarvitsisi käydä vain Sikkeä hoitamassa. Toisaalta taas olihan minulla Espanjan reissun aikana ollut monen monta rannalla löhöily-päivää. Pakko oli kuitenkin myöntää, että viimeisenä päivänä olin odottanut kotiinpaluuta, sillä sellainen kai minä olin - sydämeltäni suomalainen.

Ponirouva käveli verkkaisesti pää ylpeänä pystyssä, minun katsellessa ympärilläni olevaa luontoa. Ilma tuntuu ihanan raikkaalta sateen jälkeen. Siken kaviot painavat jälkensä pehmeään alustaan ja itikka inisee korvani juuressa. Hiljaa suljen silmäni, nauttien lintujen ja solisevan puron äänestä. Hetkellisesti tiedän, että tänne minä kuulun, en Espanjan auringon alle tai minnekään muualle. Täällä on kaikki.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

3. elokuuta 2010 Kuvausta, karkailua ja pelottelua

Radio soittaa jo tuhannetta kertaa Lauri Tähkää, tai ainakin siltä se tuntuu. Maisemat vilahtelevat ohitse, puiden tuijottelu saa minut tuntemaan pahaa oloa. Huokaisten työnnän kuulokkeet korviini, antaen kännykän soittaa hiljaa Harhakuvitelmaa. Hiljaa suljen silmäni, kuunnellen kappaleen sanoja. Kappaleen sanat ovat niin totta, unohdus satuttaa, mutta niin satuttavat muistotkin, - joskus paljon enemmänkin.
Lopulta siniharmaa Toyota pysähtyy, minun avatessa ovi ja hypätessä ulos.
- Monelta tulen sitten hakemaan? Isäni kysyy vilkaisten rannekelloonsa.
- Ei tarttee hakea, tuun varmaan kävellen tai sit Kristianin kyydillä.
- Okei, moikka! mies huikkaa, peruuttaen pois pihasta. Tyytyväisenä kaivan kännykän taskustani, etsien nopeasti haluamani numeron.

- Moi, missä sie oot?
- Oleskelutiloissa, tulit sie just? Eiku hei, nyt näänkin siut ikkunasta.
- Okei, mie tuun sinne just, moro. Tottuneesti suljen puhelun, sujauttaen kännykän hupparini taskuun. Harppoen pujahdan tallin kautta oleskelutilaan, morjestaen muita.

- Tulithan siekin vihdoin, Kristian hymyilee, lähestyen minua pari askelta.
- Juu, mumisen hiljaa. Vaikka ulkona kuuluisi olla lämmin, silti minua palentaa.
- Aijot sie liikuttaa Siken tänään? poika hymyilee katsoen minua silmiin.
- Kyllä mie varmaan, sanon hiljaa, hymyillen varovaisesti. Vierekkäin kapuamme portaat alas, suunnaten kohti tamman karsinaa. Ennen tuloani olin pyytänyt Mettaa ottamaan Siken sisälle, ettei minun tarvitsisi jahdata sitä laitumelta.

Luon karsinassa seisovalle tammalle pienen hymyn, rapsuttaen sen vaaleaa otsaa. Puhun sille hiljaa, sen katsoessa minuun. Varovasti pujahdan sisään karsinaan, taputtaen ponin kaulaa. Hiljaa haen itselleni Siken harjapakin, tonkien sieltä alkuun kaviokoukun. Helposti poni nostelee jalkojaan, minun vain puhdistaessa liat pois. Harjatessa norjanvuonohevonen nuokkuu silmät ummessa, kuumuus selvästi vaikutti siihen laiskistavasti. Tai siis eihän ulkona nyt kovin kuuma ollut, vain hieman päälle + 20 astetta. Kristian rapsuttaa varovaisesti hevosen päätä, tarkkaillen sitä kuitenkin varovaisena.
- Täähän syö miut, poika naurahtaa kepeästi pystyharjan hamutessa hänen hupparin hihaansa.
- Todellakin, se on niin kamala peto, virnistän. - Juokse kun vielä pystyt.

Poika vilauttaa esille vastustamattoman hymynsä, minun hymyillessä leveästi takaisin.
- Et haluis vähän auttaa näitten pinteleitten käärimisessä? huokaisen pyörittäen pinteliä tamman jalan ympärille.
- En mie osaa, ja sehän voi vaikka potkasta, Kristian virnistää taputtaen ponin kaulaa.
- Ei se potkase, kato alotat vaan pyörittämään näin, ja sitten pyörität tähän asti, aloitan selittämään esimerkkiä samaan aikaan näyttäen. Vaikka poika hitaasti pintelit laittaakin, säästän edes hieman selkääni, eipä ainakaan tarvitse kyykkiä.

- Hei vahi tätä hetki, mie käyn hakemassa satulan ja suitset, huikkaan pujahtaen ulos karsinasta, odottamatta Kristianin vastausta. Jalkani kopisevat vasten lattiaa, enkä voi vastustaa kiusasta rapsuttaa nopeasti Cassua.

- Aimie, totean ääneen, vilkaisten punapäähän. - Aiot sie ratsastaa Taigalla tänään?
Tyttö näyttää olevan uponneena omin ajatuksiinsa, hätkähtäen minun mainitessa hänen nimensä uudelleen.
- Ai sori, ajattelin vain mitä tekisin Taigan kanssa tänään. Mitä muuten sanoit?
- En mitään, testasin vaan ootko hengissä, virnistän nostaen satulan ja suitset syliini. Reippaasti kävellen suuntaan takaisin Siken karsinalle, pysähtyen nähdessäni liikettä lainavarusteiden luona.
- SIKKE?! parkaisen tunnistaessani ponin, toivoen, ettei se ollut ehtinyt vielä tuhota mitään. Vikkelästi säntään ponia tuijottavan Kristianin luo, lätkäten varusteet pojan syliin. Sikke antautuu yllättävän helposti, vaikkei sillä paljoa tilaa pakenemiseen olisikaan.

- Miten se irti pääs? kysyn pojalta, palauttaen ponin takaisin karsinaansa.
- Se riimunaru jolla se oli kiinni petti kai jotenkin, ja se jyräs ulos sieltä karsinastaan.
- Ahaa, nyökyttelen, nostaen satulan ketterästi selkään. Varovaisesti luisutan sitä hieman eteenpäin, vilkaisten siihen arvioivasti. Itsekseni nyökäten siirryn kiskomaan vyötä kiinni, saaden sitä kiskottua vain parin reiän verran.
- Kiristän sitä sitten kentällä lisää, mumisen ääneen, osittain itselleni. Hetkessä poni on ratsastuskunnossa, eikä minun tarvitse kuin sujauttaa kypärä päähäni, ja suunnata ponin kanssa kentälle.

- Kamera valmiina? virnistän Kristianille, joka nyt pitelee minun kameraani.
- Valmiina!

Hymyillen muistan (onnekseni, eihän olisi kiva kiepahtaa satulan kanssa ponin mahan alle..) kiristää vyötä vielä hieman, ennen kuin kapuan tamman selkään.

[Dimma]

Siken unelma laukata villinä ja vapaana. Pian tulossa myös hoitoa tarinana

[Metta]

Forever is a long time, i'm not gonna lie


Syksyinen viima puhalsi hiuksiani hulmuamaan ilmaan; nyrpistin nenääni ja vedin hupun ylleni, en kyllä tiedä miksi. Hain katseellani tarhoista heppoja, jos kenties joku niistä olisi Sikke. Pari tammaa bongasin heti tarhoilta syömästä, mutta söpö Sikkepallero oli laukannut muualle. Se heitteli päätään Pipsan yrittäessä saada sitä kiinni. "Metta!" Pipsa huomasi minut lilasta syystakistani ja kutsui minut lähemmäs. "Moi!" Huudahdan ja kävelen nopeampaa vauhtia. "Ärh, Sikke karkaa ihan käsistä." Pipsa sanoo ja viittaa pukittelevan vuonohevosen suuntaan. Pystyharja vilkaisee meihin päin ja pysähtyy. Hymyilen. Kiva nähdä Sikkeä pitkästä aikaa. "Sä voit kutsuu sitä, katotaan tuleeko." Pipsa sanoi ja väläytti minulle hymyn. "Ookoo, koklataan." Sanon ja kutsun Sikkeä. "Sikkee", vislaan. Tamma luimii ensin, peruuttaa, mutta sitten epäröiden ottaa pari askelta eteen. Sitten se löntystää luoksemme ja työntää päänsä syliini. Keikahdan taaksepäin, ja naurahdan. "Hyvä tyttö." Kehumme ja viemme Siken sisään. Karsinassa alamme harjaamaan tammaa. "Täähän käy nopeesti kahestaan", Pipsa hymähtää ja taputtaa Sikkeä samalla. Harjaamme Siken, sitten Pipsa lähtee ratsastamaan maneesiin. "Eikä, mun huppari unohtu sisälle", Pipsa totesi, ja pysäytti pärskivän Siken. "Mä voin hakee menkää te vaan", välkäytin hymyn tytölle ja kiiruhdin hakemaan Pipsan hupparia. Maneesiin päästyäni Pipsa sanoi: "Voit jättää sen siihen aidalle, tääl kuitenki paistaa aurinko niin voin olla ihan näin", tyttö sanoi. Pipsan sininen t-paita oli rytistynyt tytön laittaessa jalustimet kuntoon. "Nonniin, muuten, siekin voisit tänään koklata ratsastaa. Jos vaan haluat", Pipsa sanoo ja yllätyn. "Se olisi kivaa, joo. Kiitos!" Hymähdän. Istahdan penkille, hymyillen. Maneesin ovi raottautui auki parin hiljaisen ja tylsän sekunnin kuluttua, ja sisään astui vaaleahiuksinen tyttö. Öh? Oli eka ajatukseni. "Moi, sopiiko meidän tulla?" Hän kysyi ja pysäytti suloisen, pyöreän shetlanninponin. "Maiss, moi!" Pipsa tervehti ja asetti jalkansa jalustimeen saadessaan ne sopivan pituisiksi. Hän keräili ohjia, ja käänsi Sikkeä hetken. "Joo, sopii. Jos ei haittaa että tällänen pöljä tamma saattaa hölmöillä", Pipsa totesi ja maiskutti päätään heittelevän Siken liikkeelle. "Höpsö tamma", Pipsa tuhahti Sikelle sen viimein alkaessa liikkua uralle verkkaisesti, mutta kauniisti. "Noniin, hyvä. Asetus kulmissa... Puolipidätys, noin." Pipsa jutteli itsekseen, ja minä seurasin liikkeitä tarkasti. Voltille, ravilla... noin. Vau, Sikke menee tosi hyvin. "Hei!" Pipsa huutaa tamman alkaessa peruuttaa äkkinäisesti. Sitten hän kuitenkin vain myötää. Sikke viskoo päätään uudelleen ja alkaa livistää hommista juuri kun siltä alkoi tuntua vaikealta. Pipsa pysyi selässä kuitenkin kuin viilipytty. Myötäystä, hän ei tehnyt paljon muutakaan, kun myötäsi Sikkeä ja antoi lisää ohjaa. Tamma rauhoittui, pärskähti ja häntää heittäen lähti matkaan käynnissä. "Toi ei ollut uutta", Pipsa nauroi ja taputti sen jälkeen Sikkeä kaulalle. "Vähänkö sä ratsastat hyvin!" Hymyilen ja kehun samalla myös Sikkeä. "Kiitosta, kiitosta. Pari kiekkaa viel, niin sitten sie pääset ridaamaan", Pipsa hymyilee ja ohjaa Siken voltille. Parin kierroksen jälkeen hän laskeutuu selästä, minä kipuan alas katsomosta ja kiitän Pipsaa. "Voit ratsastaa, ois kiva jos harjottelisitte vähän ravia", Pipsa totesi ja väläytti pirtsakan tyttöhymynsä. "Joo, koitetaan", hymähdän ja maiskutan tammuskan liikkeelle selkään päästyäni. Maneesiin alkaa kertyä väkeä, ensinnäkin Maissin kavereita ja sitten muita Seppeleläisiä. Minua jännittää, entä jos mokaan jotain.. sitten saisin taas makeat naurut ja yhden merkinnän moka-päivyriini.. Purin huultani. Tahmaiset liikkeet saivat minut suuttumaan. "Sikke, yritä edes", sanoin laiskalle ponille ja painoin pohkeet kiinni toisen kylkiin. Noniin, olihan tästäkin jekkuilevasta palloponista jotain hyötyä. Menimme reipasta käyntiä pari kertaa kenttää ympäri, ja katsomo pysyi hiljaa. Sitten siirryimme raviin parin mutkan kautta. "Äppäp, älä päästä sitä laukkaan", Pipsa neuvoo nopeasti. Teen pidätteen, ja sitten maiskutan uudelleen. No johan lähdettiin raviin. Ensin menimme normaalia ravia, sitten aloitin harjoitusravin. Noin.. sitten kevennystä, ajattelin. Jotkut kuiskivat katsomossa. Onneksi siellä oli istumassa vain pari neljä henkilöä. Oli siellä tosin yksi poikakin. Katseeni osui Pipsaan ja Kristianiin. Mitä hemmettiä? Heilastelevatko he? Kristian kuiskasi jotakin Pipsan korvaan ja tyttö alkoi hihittää. Joo ööh okei, mutisen itsekseni. Kuuluu kova räminä, jolloin Sikke hyppää sivulle ja ottaa vielä pari äkkinäistä sivuhyppyä. "Noo!" Huudahdan ja pysäytän Siken. Pipsa nousee ja juoksee kentälle. "Eikai sua sattunut?" Pipsa kysyy kun alan pitää vuotavaa huultani. "Ei pahasti, purasin huulta vaan. Mutta onko Sikke ookoo?" Kysyn ja liu'un selästä alas. Pipsa jähmettyi, mutta tytön ilmeestä huomasi ettei ollut tapahtunut mitään kamalan vakavaa. "Jalka alkaa vuotaa. Ootas. Kristian, voisitko sie tuoda vähän jotain sideharsoa?" Pipsa kysyi ja kääntyi katsomaan komeaa poikaa, joka nyökkäsi käskystä ja kiiruhti hakemaan sideharson. Pian Sikke saatiin hoidettua, mutta ratsastaa kumpikaan meistä ei aikonut enää rasittaa Sikkeä sen pahemmin. "Viedään se sisälle, tarhassa se saattais just kolhii itteensä", Pipsa tuhahti ja minä talutin Siken sisälle. "Noin, kaikki järjestyy. Pikku haavahan se vain oli", minä mutisen ja silitän Sikkeä kaulalta. Tamma ei näytä kipeältä, päinvastoin, se puhisi onnesta päästä karsinaan ah, niin rakkaiden heiniensä sekaan. Se nyhtäsi heinää vähän väliä ja jäysti sen. Tallissa kuului vähän väliä hörähtelyä ja hirnahtelua. Minä naurahdin. Näin se päivä meni, näköjään.


6 hm

[Metta]

Uusi päivä, uudet kujeet


Tiluliluliii, puhelin hälyttää sohvalla minun haukotellessa väsyneesti. Maiss, Nana ja Dimma loikoilevat rauhallisesti minun kanssani jutellen sohvilla. "Sun puhelin soi." Maiss sanoo, ja alan hiplaamaan pöytää niin, että saisisin puhelimen kouraani. "Haloo" Sanon tylsistyneesti. Se oli Pipsa. "Tulkaa auttamaan, tää hullu koni pelleilee mun kustannuksella!" Pipsa huutaa ja sulkee puhelimen nopeasti. Hän puhui hätäisesti. "Mit..?" Lasken puhelimen korvaltani pöydälle. "Mitä hittoa? Pipsa soitti ja sanoi että joku hullu koni pelleilee." Mutisin ja muut katsovat minua yllättyneenä. "No ei ois sikeltä ainakaan uus juttu", Dimma puhahtaa ja kulauttaa limsaa kurkkuunsa. "Totta", Maiss nauraa ja lähtee alakertaan katsomaan hevosia. "Mä menen", Maiss sanoo ja heilauttaa kättään ilmaan vilkuttaakseen meille. "Mä lähen myös, parasta että säkin tulisit", mutisen ja nyökkään ulos. Kaappaan kännyni, ja laitan sen mustien housujen taskuihin.



Ulos päästyäni rankkasade yllättää minut. Juoksen Dimman kanssa tarhoille. Näen Siken riepottavan riimuaan suussaan ja karkaavan muualle Pipsan yrittäessä toista saada kiinni. "Onko sen jalka muuten ok?" Kysyn hymähtäen. "Joo, mutta tulkaa nyt!" Pipsa huutaa. "Joo, tullaan!" Huudan takaisin ja tartun Dimman huppariin. "Mennään nopeesti", sanon ja hidastan vauhtiani Siken ollessa ihan lähellämme. "Noniin, piirittäkäämme tamma", Pipsa julistaa ja kävelee rauhallisesti jutellen vuonohevosta kohti. Mekin juttelemme. Ensin silitän Sikkeä, ja Dimma saa sitten otettua riimun käteensä. Mutta itse tamma sitten pääsee pakoon. "SIKKEE!" Pipsan suusta pääsee tamman lähtiessä pakosalle pukkisarjojen kera. "Voi hemmetin hemmetti!" Tyttö puuskii ja iskee jalkansa maahan. "Hmph. Noniin. Tää on taas sitä miun tuuria." Pipsa sanoo hiukset märkänä sateesta ja lähtee lampsimaan oleskeluhuoneeseen. "Perkuleen koni kun ei anna ottaa kiinni", Pipsa mutisee ja puristaa hiuksensa kuivemmaksi. Dimmakin lähtee veks, ainoa joka jäi sateeseen ihmettelemään, oli minä. Vaaleahiuksinen nuori naisenalku saapui aidoille ja kysäisi: "Moro, tarviitko apuu?" Tyttö katsoi minuun virnistäen, ja esitteli itsensä Sastuksi. Tyttö jarrutteli puuskuttavaa Rensua. "Kyl tää äijänkäppänä voi täs oottaa, eipä tää perhanan rankkasade sille pahaakaan tee", nainen mumisi ja astui tarhoille sisään. "Noniin, katotaas", Sastu aloitti. "Onko sulla omenaa mukana, Metta?" Nainen kysyi minun esitellessä itseni. "Joo, on", sanon ja kaivan taskustani putipuhtaan, mutta pian märän omenan. "Ojenna käsi ja näytä omena", Sastu neuvoo. "Joo, mä tiiän loput", virnuilen itsekseni ja kutsun Sikkeä. Tammako se vetää ilopukin ja lähtee kiitolaukkaamaan meitä kohti. Sera, joka on tarhoilla Siken seurana, katsoo ihmeissään touhujamme. "Noo Rensu älä ala heilastelemaan", Sastu tuhahtaa ja vetää toista ohjista Rensun innostuttua sen verran että yrittää päästä aidan yli Serpun luo. "Hyvä, Sikke, nyt sisälle." Hymyilen ja talutan Siken sisälle. Tallissa on yllättävän kylmä. Nostan hupparini Siken karsinan edestä ja laitan sen päälleni. Pipsa tulee sisään ja tyttö näyttää ilahtuneen. "Voi kiitos, Metta. Nyt kun toisen ei enää tarvitse aivastella tuolla sateessa, voinkin hoitaa sen loppuun. Tuutko sie auttaas?" Hän kysyy onnellisena ja nostaa harjapakin varustehuoneesta. "Joo, se passaa", hymyilen ja astun karsinaan. Harjaustuokion jälkeen laitamme Sikelle loimen. Sitten me kipaisemme takaisin yläkertaan, sinne, missä osa Seppeleläisistäkin oli. Oleskeluhuoneeseen. Maiss nosti mukin huulillensa ja kulautti limsaa alas kurkkuunsa. "Noo, saittekste sen Sikkepallon sieltä" Maiss kysyi ja katsoi meihin, lähinnä minuun huvittuneesti. "No joo saatiin", sanoin. "Tai Metta sai, en mie", Pipsa sanoi ja istahti sohvalle. Heittäydyin sohvalle ja koetin ottaa torkut. Näin tänään. Toivottavasti Sikke ei tee noin toiste, mietin, ennen kuin nukahdin.


The end ~ Metta ja Sikke 7 hm

[Metta]

Oltiin Seppeleen pihassa laittamassa ponia kuntoon.
Anne ehti ikuistaa syksyisen ratsastusretken alun.

8 hm, jee 8)

[Metta]

Noniin. Ponipallon päivyri-sarjakuva aloitettu. Osa 1, Sivu 1 Sivu 2

Ei muuta kun 9 hm ♥

[Metta]

Kouluvääntöä kentällä


Ah, niin mutaisen kentän ruskea pohja lillui ratsastussaappaitteni ja ratsuni Siken kavioiden alla. Sade oli lakannut, ja kenttä oli pehmentynyt ihan muussiksi. Taputin Sikkeä kaulalle ja ponnistin tamman selkään, noniin, eikun vaan ohjat tiukaks ja liikkeelle. Ei, ei se ollut niin yksinkertaista. Huokasin syvään. Kaikkihan tiesivät että Sikke se osasi jekuttaa pahemmankin kerran. "No, kokeillaan jos haluaisit tehdä yhteistyötä, pöljä tammaseni", juttelin Sikelle kuin omalle hevoselleni. Hoitohevonenhan se oli, joku saattaisi miettiä. Minulle se oli enemmän. Keräsin ohjat ja maiskutin Siken liikkeelle. Sade oli siis jo lakannut, mutta tihutus alkoi taas. Sikke kulki jalkojaan hieman taivuttaen. "Moi Metta!" Kuulen äänen takaani ja pysäytän Siken. Kurkkaan taakseni. Se oli Anne ja Myntti. "Mooi! Oottekste menos maneesiin? Kyllä tännekkin mahtuu, mä voin mennä toisessa päässä", sanoin ja katsoin hirnahtavaa Sikkeä. "Näköjään Sikkekin haluaa lisää seuraa", hymähdän ja katson takaisin Anneen. "No kiitos vaan tarjouksesta, me kyllä tyydytään tuolla maneesissa oleiluun", Anne huikkasi ja lähti taluttamaan Pärskivää Mynttiä sisälle maneesiin. Pitäisiköhän meidänkin mennä maneesiin? Njääh, siellä olisi vain paljon väkeä. Jatkoimme käyntiä Siken kanssa. "Ohops", suustani kuuluu kun tamma säikähtää jotakin ja lähtee kovaan laukkaan. Teen puolipidätteitä ja istun satulassa rentona. Sitten tamma heittää päätään kerran ja pari. Minä pidän pohkeet kiinni kyljissä ja myötään. Tamma lähtee parin vikuroinnin jälkeen taas sievään käyntiin. "Näin just meiän tuuria!" Puuskahdan kun huomaan alkavan sataa kaatamalla. "Nää sateet ei sit meinaa loppua ikinä!" Mutisen ja pudistan päätäni. "Noniin, keskitytäänpä taas tähän ratsastukseen, mikään pikkusade ei meitä haittaisi. Eihän, Sikke?" Kysyn tammalta joka hörähtää vastaukseksi. Siirrymme pikkuhiljaa harjoitusraviin, minä keventäen aina pitkillä sivuilla. Sitten, yhdellä pitkällä sivulla käännän Siken voltille ja nostamme laukan. Auringonlasku alkaa porottaa kylmänä syyssateena suoraan niskaani. Siken turkki alkaa hohtaa. Se hohtaa kuin Sikke olisi kultainen. Kuin olisi? Sikkehän itse asiassa ON kultainen. Onneksemme sade loppui pian, ja laitoimme pari puomia kentälle. Niiden ylitys kävi hyvin, Sikke kompasteli ensin mutta muuten sujui oikein hyvin.




10 hm, 15 hm häämöttää jo!