Siken hoitovihko

[Pipsa]

16.2.2010 Sikke ja nyrpeä ilme

[Jassu]

21.2.2010 // Maastolenkki

[Jassu]

1. Maaliskuuta 2010 » Tavallinen tallipäivä

Kaikki tuntui niin tutulta, kun astelin ties monennettako kertaa tuttua, lumista suoraa tietä bussipysäkiltä kohti Seppelettä. Tiesin jo mitä tehdä, minne mennä, kaikki tuntui olevan kuin valmiista käsikirjoituksesta. Niin arkista, että olisin voinut tehdä saman silmät sidottuna ja käsilläni kävellen. Kuitenkin joku siinä hommassa sai minut jaksamaan, väritti koko päivän ja sai touhun tuntumaan hyvältä joka ikinen kerta. Oliko se sitten hoitoponi suoraan unelmista, mukavat tallikaverit vai tallin kodikas ja tuttu ympäristö, sitä en tiennyt, enkä jaksanut takertua sitä miettimäänkään. Suunnistin risteyksestä vasemmalle ja tarhoja ilmestyi näköpiiriini, ja myöhemmin ison tallin valkoiset seinät sekä luminen kenttä. Kävelin kannat kopisten halki kovan mukulakivilattian yksityissiipeen, jossa Siken karsina näytti olevan tyhjillään. Nappasin ovenkarmissa roikkuvan viininpunaisen riimunnarun hyppysiini ja suuntasin jälleen ulos.

Kevään suojasäät olivat alkaneet hetki sitten, ja tämä riemastutti minua suuresti. Lämpömittari näytti parhaimmillaan jopa paria plus-astetta, ja se tiesi sitä, että pian kevät koittaisi. Olihan nyt jo maaliskuun ensimmäinen päivä. Lunta silti oli, mistä sulaa: tienvarsia reunustivat päälle puolen metrin paksut hanget, jotka vielä lämpimän kelin vaikutuksista painuivat raskaiksi kinoksiksi, jotka tuskin sulaisivat tämän kuun aikana. Taivas oli kirkkaansininen, vaikka sitä verhosikin ohut sumupilvi, joka heikensi kirkkaasti killottavan auringon tehoa. Nyt olisi täydellinen hiihtosää, jos vain olisi enemmän pakkasta. Tuskin kukaan näin lauhalla jaksaisi lähteä suksimaan.

Pullukka Sikke tarhasi kaikessa rauhassa muiden tammojen kanssa, enkä olisi millään raaskinut erottaa sitä kavereistansa. Ujuttauduin tarhan aitojen välistä sisään ja kutsuin Sikkeä nimeltä. No, ehkä se ei ollut aivan paras idea, sillä koko tammajoukkio hipsi minua vastaan huudostani. Nappasin kuitenkin määrätietoisesti Siken narun päähän kiinni ja ohjasin sen ulos tarhasta. Suljin veräjän huolella ja talutin sitten vuonohevosen takaisin talliin poikki pehmeän lumipäällysteisen pihamaan.

Raudoitetun kavion ääni vasten betonilattiaa riipi korvia, kunnes vuonohevonen talsi tiensä pehmustettuun karsinaan. Pyöräytin ponin siellä ympäri irrottaen samalla riimunnarun. Otin karsinan edustalla olevasta harjapakista ensimmäisen käteen sattuvan harjan, joka oli juuri sopivasti kumisuka. Pyörivin ja tehokkain liikkein rappasin irronnutta aluskarvaa pois tamman vaihtuvasta talviturkista. Sikke tosiaan näytti paljon rauhallisemmalta, kuin mitä yleensä. Ehkä sekin piti hiljaisuudesta. Minäkin pidin hiljaisuudesta. Silitin vuonohevosen pehmeää, toffeenkellertävää korvaa ja annoin sen laskea päänsä rentona alas.
Nautin tällaisista hetkistä, jolloin saa olla hoitoponinsa kanssa aivan kahdestaan. Unohtaa koko muun maailman ja sulkeutua vain harjaamaan rakasta poniystäväänsä. Sen hiljaisuuden keskellä voi kyetä unohtamaan kaikki huolet ja murheet, mitä sydämen päällä sattuu olemaankaan.

»Onko tuntilistat jo tullut?!» kajautti joku, arviolta 10 tai 11-vuotias tyttö niin kovaan ääneen, että suorastaan säikähdin.
»Höh, ei ne oo», jatkoi joku hänen kavereistaan pettyneellä äänellä. Sikke heitti korvat niskaan melun noustua, ja minunkin ilmeeni muuttui varsin tympääntyneeksi tyttöjen tulosta. Lopulta lapset pölöttivät niin kovaan ääneen, että minun oli pakko sanoa sanani asiaan.
»Ette voisi yhtään hiljempaa keskustella, täällä on hevosia tallissa?»
»Joo…» jompikumpi tytöistä mumisi ja samalla porukka kuului lähtevän ovesta ulos niin että lukko paukahti. Hymyilin tyytyväisenä ja vaihdoin harjan kaviokoukkuun.

Näistä minä tosiaan pidin, päivistä, jolloin saa antaa ajan virrata ohitseen ja olla välittämättä mistään. Hetkistä, jotka saa kaksin jakaa hoitoponinsa kanssa unohtaen kaiken muun. Näistä minä pidin.

Jassu + Sikkepienoinen 27HM

[Pipsa]

”Suot sulaa, maat sulaa - surullinen sydän ei sula silloinkaan.”

Tasan vuosi. Niin pitkä aika, silti lyhyt. Muistan yhä ruunan jokaisen liikkeen, jokaisen askeleen. R.D Sigebertus, elämäni hevonen. Hevonen, jonka avulla tutustuin muihin. Hevonen, jonka kanssa koin kaiken. En tiedä missä se on, en tiedä onko se enään olemassa. Kyyneleet, niin pienet ja kirkkaat virtaavat puroina pitkin poskiani. Tuntuu pahalta, ikävä valtaa mieleni. Vuodessa olin kiintynyt siihen niin kovin, en ikinä uskonut menettäväni sitä. Haluaisin halata sitä, olla irrottamatta koskaan. Voisin antaa lähes mitä vain saadakseni sen takaisin, mutta se ei vain mene niin.

Sikke katsoo minua ruskeilla silmillään, se tuntuu ymmärtävän minua. Muistan vieläkin kuinka viimeisen kerran halasin sitä, se tuntui ymmärtävän ettemme enää näkisi. En olisi koskaan halunnut irrottaa siitä. Muistan miten pahalta tuntui kuulla se. Se oli tuntunut vain tyhmältä pilalta, olin toivonut jonkun tulevan kertovan sen olevan vain valetta. Silmäni ovat punaiset itkemisestä. En voi muuta kuin itkeä, olin yrittänyt padota tunteet sisälleni.

Takerrun vuonohevosen ympärille, painaen kasvoni sen maksuun talvikarvaan. Se seisoo paikoillaan tuntuen ymmärtävän minua.

Tätä päivää olin pelännyt kauan, yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Tallissa on hiljaista, aivan niin kuin vuosi sittenkin. Niin monet asiat olivat muuttuneet, osa taas säilynyt aivan samanlaisina. Muistan kuinka vihainen olin ollut kaikille, etenkin Annelle ja Johannalle. Bert ja Sikke, niin, ne olivat olleet oikea pystyharjakaksikko. Purut tuntuvat kovilta allani, mutten jaksa välittää siitä. Se on vain hetkellistä, ikävä kestää. Usein sen jälkeen mietin, entä jos Sikkeä ei olisi tullut, olisiko Bert yhä luonani.

- Pipsa, olet sie ihan kunnossa? Wear kuiskaa hiljaa karsinan suulta. Tyttö katsoo minua ymmärtäväisenä, mutten usko tämän ymmärtäneen täysin miltä minusta tuntui. Ravistan päätäni, nyyhkytykseni vain yltyessä. Hitaasti Wear halaa minua, niin kuin ystävän kuuluukin. Häneenkin olin tutustunut osittain Bertin kautta, ilman sitä tuskin edes olisin seppeleessä. Niin, elämä ilman ystävää on kuin vasen käsi ilman oikeaa.


Olit mulle tärkee sekä olit mulle rakas
Olit mulle hyvä ystävä sä olit mulle parasta
Ja takas vaan sut haluaisin vaikka millä hinnal
Jos voisin nostaisin sut takas maanpinnal
Mut nyt varmaan seuraavan kerran nähdään arkussa
Mut mä lupaan että mä tuun muistaan sut aina

[Pipsa]

29.maaliskuuta 2010 Möhömahoja ja märkiä tiskirättejä

Jok’ikisellä askeleella kengät imevät sisäänsä yhä enemmän vettä, sukkien ollessa yhtä märät kuin juuri kastettu tiskirätti. Toisaalta, se jos mikä oli selvä kevään merkki. Kohdat joissa ei ole loskaa, ovat peilikirkkaita jäästä. Tämänpäiväiset kemian kokeet olivat tuntuneet menevän todellakin penkin alle, eikä päivä muutenkaan ollut sujunut kovin hyvin.

Vähitellen talli häämöttää edessäni, heti nähdessäni tuntilaisporukan kulkevan maneesia kohti kuin possujunassa. Pampulakin kulkee jonon hännillä, minun kuitenkin suunnatessa talliin. Sikke oli joutunut lojumaan tekemättömänä paripäivää, sen möhömaha sen kuin jatkoi kasvamistaan. Nyt Jassun lopetus tiesi itselleni enemmän kiireitä, ja muutenkin tyttöä tulisi varmasti ikävä. Sikke hirnahtaa vaimeasti huomatessaan minut, jatkaen saman tien heinänkorsien etsimistä purun seasta.

Haukotellen avaan karsinan oven, todeten tammalla olevan riimu päässä tarhauksen jäljiltä.
- Tänään myö voitas mennä hieman maneesissa, ulkona voi olla hitusen liukasta, mumisen ääneen, osittain Sikelle, osittain itselleni. Poni vaikuttaa innokkaalta, energiaa oli selvästi kertynyt. Muutamalla nopealla vedolla siistin hevosen, tarkistaen jalat erityisen tarkkaan.

Karvakerros saa sen näyttämään normaaliakin pulskemmalta, kesällä pitäisikin tamma laittaa kunnon kuntokuurille. Pyöritän pintelit jalkoihin tuttuun tapaan. Reippaasti kipaisen hakemassa satulan ja suitset, palaten vikkelästi takaisin. Varovaisesti hivutan satulan oikealle kohdalle, pujottaen riimun pois päästä. Onnekseni Sikke oli aina ottanut kuolaimet helposti, eikä suitsien laitossa koskaan sujunut pitkää aikaa.

- Sastu, viititkö kattoo tätä hetken, kun käyn ettimässä kypäräni? Huikkaan ohikävelevälle tytölle. Nyökäten tämä jää ponini luo, minun porhaltaessa kohti kaappeja.

Mielessäni kiroan kaapin avainlukkoa, avaimet kun tuppasivat helposti katoamaan. Tällä kertaa tosin löydän avaimen takkini taskusta, saadan oven auki. Kiskaisen ulos mustan kypäräni, saappaat minulla jo olikin jalassa. Vikkelästi lukitsen kaapin oven, hiipien portaat alas. Vaihtaen pari sanaa Sastun kanssa kiskon kypärän päähäni. Sikkeä ei tarvitse tosiaankaan pois karsinastaan maanitella, vaan se kiskaisee minut lähes mukanaan syöksähtäessään eteenpäin. Tammaan mulkaisten tartun tiukemmin kiinni ohjiin, lähestyen kohti ulko-ovea.

- Kauhea keli tuolla ulkona! oven avaava Maiss kertoo ravistaen märkää takkiaan. Nyökäten valmistaudun kohtaamaan märän ja kylmän ulkoilman. Vaikka kuinka yritän, on vesilätäkköjen väistely täysin mahdottomuus. Tai no, kaikki on mahdollista, paitsi pyöröovesta hiihtäminen. Mutta hankalaa se kuitenkin oli.

Maneesin ovi tuntuu yllättävän löysältä, tai ehkä oli vaan saanut lisää voimia käsiini. Maneesi on täysin tyhjä, joka on toisaalta hyvä asia, saisin ratsastaa rauhassa. Huokaisen vilkaisten ponin satulaan, se on alkanut vähitellen näyttämään melko huonokuntoiselta, mutta minkäs sille tekee kun ei rahaa ole. Mielelläni ottaisin todisteen siitä, ettei raha tee onnelliseksi, sillä ainahan voi ostaa tavaroita, jotka tuovat iloa. Tiedä sitä sitten.

Kiskon jalustin remmit reippaasti alas, huomaten niiden suoraan olevan hieman liian lyhyet. Olin varmaan satulaa puhdistaessani nostanut ne ylös, eipä sillä niin väliä. Vyön kiristys tuottaa hankaluuksia kuten aina, mutta lopulta saan sen edes hieman tiukemmalle. Nostan jalan jalustimeen ponnistaen maasta hieman vauhtia. Säädän jalustinremmejä pari reikää, ennen kuin ohjaan tamman uralle.

Poni tuntuu normaalia jäykemmältä, se vain lampsii kaula pitkänä eteenpäin. Varsinainen esimerkki kuinka ei kuuluisi mennä. Vähitellen alan saada tuntumaa hevoseen, sen kulkiessa edes astetta paremmin.

[Anne]

Keväistä maastoilua



Pipsa, Sikke, Loviisa ja Pampu kävivät aurinkoisella maastoretkellä.

Spessu Pipsalle (mm. Pampula + Pipsa 2v) ja Loviisalle (laadukas, ahkera hoitaminen)!

[Pipsa]

Oi kiitos, ihana (:
------------------------------------------------------------------------------------

5.toukokuuta 2010 Kesää odotellessa

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulen silti viilentäessä ilmaa. Hevoset ravaavat rauhallisesti eteenpäin, ratsastajien keventäessä askelten tahdissa. Tuulenvire saa puut huojumaan hiljaa. Ponien kavioiden kopina tuntuu kotoisalta, ja samaan aikaan niin rauhoittavalta. Ruoho on vähitellen alkanut muuttumaan vihreämmäksi, ja aina välillä voi nähdä voikukan.

- Oottakaa meitä vähän! Loviisa hihkaisee eteenpäin tipsuttavan Pampulan selästä. Pienellä pidätteellä hidastan Siken käyntiin, pienempien pian saavuttaessa meidät.

- Mihis te jäitte kuhnailemaan? virnistän taputtaessa vuonohevosen kaulaa.

- Pampu yritti hyökätä voikukan kimppuun, sain kuitenkin estettyy sitä, tyttö hymyilee.

Nyökkään upoten hetkeksi ajatuksiini, muistellessani alkutaipalettani Pampulan kanssa. Hymy nousee pakostakin kasvoilleni, tapahtunut oli jos jonkinmoista.

- Haluut sie laukata laukkasuoran kohalla? utelen tytöltä pidättäen hieman Sikkeä, jonka tunnen jännittyvän.

- Tietysti! Loviisa hihkaisee lyhentäen hieman ohjiaan, tyttö oli kehittynyt paljon ensi näkemältäni.

Eikä kestäkään kauaa, kun molemmat tammat säntäävät vauhdilla eteenpäin. Hetken ne laukkaavat rintarinnan, Siken alkaessa vähitellen kasvattaa etumatkaansa. Tuuli käy vasten kasvoja, Siken harjan heiluessa huvittavan näköisesti. Tamma tuntuu nauttivan saadessaan venyttää kaulansa pitkäksi.

Vähitellen alan hidastamaan ponia, sen ravistaessa päätään vastentahtoisesti. Nopeassa taaksepäin vilkaisussa huomaan Pampulan ja Loviisan jääneen melko paljon taaksemme, mutta onhan shetlanninponi tietenkin vuonista hitaampi, aivan loogistahan se on. Hetkessä poneista pienempi on perässämme, matkan voidessa jatkua.

- Ihana keli, Loviisa hymyilee leveästi, kumartuen jatkamaan Pampulalle. - Ja maailman ihanin poni! Virnistän hiljentäen pystyharjani käyntiin, kehaisten sitä hellällä taputuksella kaulalle. Ponit kävelevät rauhallista vauhtia rinnatusten.

- Kato, perhonen! hihkaisen osoittaen käsi ojossa maan tuntumassa leijailevaa sitruunaperhosta. - Selvä kesän tulon merkki. Loviisa nyökkää vilauttaen leveää hymyä. Hymy kohoaa pakostikin huulilleni, pian minä jo virnuilen kuin idiootti konsanaan. Jotenkin on vaan niin hyvä fiilis, että tekisi mieli virnuilla entistäkin leveämmin ja nauraa. Maiskautan tammalle merkiksi siirtymään reippaaseen raviin. Puut matelevat ohitse kavioiden tömistessä sulaa maata vasten.

Siken ravi tuntuu yllättävän pehmeältä, ehkä olin vain tottunut siihen paremmin. Vilkaistessani tamman mahaa, ei voi olla huomaamatta sen kasvamista. Se oli selvästi lihonut lisää, kesäksi se pitäisi laittaa kunnon kuntokuurille.

- Mie oon päättäny muuten alkaa kesällä kuntokuurille Siken kanssa, myö alotetaan lenkkeily, virnistän.

- Hankit varmaan sitten sille oikein talutushihnan? Loviisa naurahtaa keventäen Pampulan kokoajan hidastuvassa ravissa.
- Tietysti, mitä sä oikein luulet? nauran irvistäen. Taas yksi mukava päivä alkoi olemaan pulkassa, toivottavasti niitä olisi tulossa vielä liuta lisää.

[Dimma]

09. toukokuuta 2010 - Uusia tuttavuuksia

"Äiti, meen nyt!" huusin äitilleni eteisestä.
"Hei kuules neitiseni. Mitäs jäi?"
"Öö..." katselin ympärilleni ja vaatteitani. "Ei mitään."
Äitini tuli luokseni reippain askelin ja katsahti minuun merkitsevästi. Punastuin ja sanoin hiljaa katsellen kengänkärkiäni:
"Hups... No tota, käykö että tyhjennän sen sit ku tuun?"
"Huoh, hyvä on, mutta sit kasilta kotiin, viimeistään, ettei mee taas liian myöhään"
"Okei okei..."
"Moikka"
"Moi"

Juoksin nopeasti pyörälleni ja hyppäsin sen satulaan. Laukku tiukasti olallani pyöräilin kohti Seppelettä, jännittyneenä siitä, mitä saisin tallilla kohdata. Yhtäkkiä mieleeni kuitenkin iski epäilys ja manailin itsekseni sitä, että olin niin ujo aina uudessa paikassa. Tässä tulisi taas yksi ujouden puuska... Yleensä olen niin rempseä kaveri kun on tuttuja ihmisiä, mutta nyt, kaikki olisi uutta. Jonkun satunnaisen hoitajan olen ehkä saattanut tavata jossakin muulla tallilla tai kilpailuissa, mutta emme millään voisi muistaa toisiamme, vai voisimmeko?
Pyörän polkimet pyörivät vinhaa vauhtia, tietenkin, sillä halusin päästä Seppeleeseen mahdollisimman nopeasti, Siken takia. Pian näin Seppeleen kauniin tallirakennuksen edessäni ja poljin yhä sutjakkaammin eteenpäin. 'Täältä minä tulen, Seppeleen väki...'

Käänsin pyöräni tallin pihaan ja vein sen tallirakennuksen seinustalle. Katsahdin ympärilleni, en nähnyt ketään. Tämä oli tavallaan hyvä juttu, sillä ei siten tarvinnut heti kun tulee pihaan, tutustua kehenkään vaan saa ensin kipaista talliin. Hoitajien yhteiseen huoneeseen en halunnut vielä mennä, sillä en halunnut kauheata kyselyvyöryä niskaani. Kyllähän minä tiesin, että Seppeleen väki oli hyvin kohteliasta ja ystävällistä porukkaa, varsinkin uusille, mutta en minä silti halunnut sinne mennä tieten tahtoen, minua ehkä hiukan ujostutti, eikä ihan vähän... Kävelin tallin ovelle ja avasin sen, rauhallisesti ja päättäväisesti. Talli oli hiljainen, vain pari satunnaista hevosta seisoskeli karsinoissaan. Kävelin pitkin käytävää ja etsin Siken karsinaa. Jouduin kulkemaan tallin pikkupuolelle, jotta lopulta pääsin lukemaan karsinassa olevan kyltin, jossa luki vuonon nimi ja tästä pientä perustietoa. 'On se niin söpö' mietiskelin hiljaa katsoessani karsinaan. 'Tai ei ehkä sittenkään...' Näin suuret lantakasat Siken karsinassa ja ähkäisin, mitä tekisinkään?

"Hei!" kuulin joten käännähdin. Pienen matkan päässä minusta seisoi tyttö.
"Ootko se Siken uus hoitaja?" tämä nuori tyttö kysyi.
"Juu, olenhan minä", sanoin punastuen, mutta yritin olla rohkea, hiukan ujo kun uusille tuttavuuksille kuin olin.
"Kiva, tervetuloa Seppeleeseen!" tyttö hymyili ja jatkoi:
"Olen muuten Pipsa, Siken omistaja ja Pampulan hoitaja."
Pipsa hymyili minulle kaunista hymyään, joten olihan sitä siihen pakko sitten vastata. Hymyilin tälle ja kysyin:
"Mitäs voisin tehdä tänään Siken kanssa?"
Tyttö mietti hetken, mutta sanoi innokkaana:
"Juu, sori kun latelen tässä tehtäviä, mutta se ei varmaan haittaa."
Nyökkään.
"Eli voisit vaikka siivota ton karsinan, heh, ja sitten voisit vähän tutustuu Sikkeen. Aion mennä kohta ratsastaan Sikellä, joten viittitkö vaikka hoitaa sen kuntoon?"
"Juu, sopii!" hymyilen leveintä hymyäni, innoissani kuin oli. Ujouskin oli jo puoliksi kaikonnut.
"Hyvä! Mä tästä meenkin. Jos vaikka tuon eka Siken tänne ja hoidat sen, sitten siivoat karsinan. Juukostas?"
Nyökkään jälleen kerran ja hymy säilyy edelleen. Pipsa lähtee Siken riimunarun kanssa kohti tarhoja, minä itse kiirehdin viemään laukkuni oleskelutilaan yläkertaan. Onneksi rappuset ylös olivat kohtuullisen lähellä Siken karsinaa, sillä olisin varmaan muuten eksynyt. Kiipesin rappusia ylös. Pian alkoi kuulumaan heleää naurua ja jutustelua, scary, eh?

Astuin oleskelutilaan. Samassa hiljeni ja katsoin ympärilleni. Kuitenkin joku rohkaistui ja sanoi kättään heilauttaen:
"Hei!"
"Heips vaan" vastasin hymyillen, kuitenkin hiukan hämilläni.
"Kukas sie oot? Minä ainaki oon Jokeri, hoidan Flooraa.
"Ja minä oon Juli, hoidan ihanaa Siiri-ponia" tytön ääni oli täynnä rakkautta. Pian olikin käynnissä jo esittelykierros.
"Jutta, hoitsuna Myntti"
"Siiri, hoitsuna Taiga, jonka Wear omistaa... "
"Sini ja Humu on mul hoitsuna"
"Sanni, Aksu hoitsuna."
Pian oli minun vuoroni näiden kauniiden tyttösten jälkeen:
"No tota... Mä oon siis Siken uus hoitaja, Dimma"
"Tervetuloa Seppeleeseen!" kaikui kuin yhdestä suusta, vaikka jokainen sen sanoikin.
"Kiitos" hymähdin. Juttelimme pienen hetken hoitajien kanssa kunnes kysyin:
"Onks Brenna viel kuvioissa?"
Hoitajien keskuudessa syntyi supinaa, kunnes joku vastasi:
"Ei sitä ainakaan oo näkyny pitkään aikaan, taitaa olla lopettanut. Tunsitsä sen?"
"Juu, ollaan vanhoja kavereita ekalta asti tai jotai..." vastasin hiljaa, kunnes Pipsan ääni kuului alhaalta:
"Ootkos sie Dimma jo tulossa? Sikke on jo odottanu aika kauan..."
"Joo tulen", vastasin nolona ja heipatin tytöille. Ensimmäinen Siken hoito, ja olin jo nyt myöhässä... Pääsin alas ja pyytelin Pipsalta anteeksi.
"No joo, ymmärän hyvin. Mullekin kävi noin sillon ku ekan kerran tänne tallille tulin", tyttö naurahti ja kävelimme Siken luokse.
"On se niin nätti..." sanoin huoahtaen. Pipsa vain hymähti kiittävästi.
"Jätin Siken käytävälle, jotta olis enemmän tilaa hoitaa. Tossa on sulle muute harjatki. Hoitamisen iloa!" Pipsa toivotti ja jätti meidät Siken kanssa kahden kesken. Tästä se lähtisi... Minun ja Siken yhteinen taival nimittäin.

Kävelin Siken viereen ja katselin tammaa ihastuneena.
"Sä oot niin kaunis..." sanoin tälle olennolle, joka haisteli ojennettua kättäni. Tamma tökkäisi minua turvallaan.
"Ei mul herkkui oo, sori. Ellei si löydy laukusta, mutta en sua kyl tänne yksin jätä. Vois tulla sanomista jos päättäisit täst lähtee", naurahdin Sikelle. Käännyin ja otin harjan. Käteeni osui pöläri, joten päätin aloittaa sitten sillä. Näytin Sikelle pöläriä, jotta tamma ei kummastelisi, mitä aion tehdä. Tämä koitti nappasta sen hampaillaan, mutta tönäisin sen turvan hellästi pois.
"Ei se oo mitää hyvää. Sä oot niin hassu..."
Laskin pölärin tamman kaulalle ja vetelin varovasti pölyt pois sen herkältä kaulalta. Tamma ei näyttänyt välittävän mitään, kummasteli vain, joten painoin vähän enemmän. Olen aina aluksi hirveän varovainen uusien hoitsujeni kanssa, sillä en tiedä miten ne suhtautuvat erilaisiin toimenpiteisiin. Tämä tamma suhtautui kaikkeen yllättävän hyvin.
"Hoitotoimet ovat yleensä mukavia helliä hetkiä" muistin Pipsan sanovan, mutta muistin myös erään toisen asian:
"Tämä erittäin orimaisen käyttäytymisen omistava tammaa yllätääkin kaikki tulijat hiukan oudon luonteensa vuoksi"
Orimainen? Ja pah... Mutta silloinhan en tiennyt vielä mitä oli tulossa, monet hoitokerrat. Etenin pölärin kanssa helposti tamman karvalla selkään ja kylkiin. Vetelin voimakkaita vetoja ja huomasi heti pölyn lähtevän irti.
"Sus on paljo pölyä, kuules neitiseni, mutta muuten et näytä olevan kauhean kökköinen. Paitsi no, jalkoja ei lasketa..." katseeni oli lipunut sanojen keskellä tamman jalkoihin, jotka tosiaan olivat kauheita mutapesäkkeitä. Sikke ei tästä välittänyt vaan jatkoi pakosuunnitelmiaan ulos ruohon keskelle. Pian olin käynyt tamman pölärillä läpi, päätin ottaa kovemmalla harjalla jalat. Tamma ei oikein tykännyt jalkojen putsauksesta, vaan koitti välillä niitä nostella.
"Oos ny kunnolla..." totesin temppuilevalle tammalle. Tämä oli varmasti pientä siihen verrattuna, mitä olisi tulevaisuudessa luvassa. Pian sain kuitenkin tamman jalat puhtaiksi, kova työ se olikin. Nappasin kaviokoukun ja astuin Siken vasemman etujalan viereen. Laskin vapaan käteni Siken jalalle ja liu'utin sitä alaspäin kohti kaviota.
"Nosta!" sanoin tammalle, joka nostikin jalkansa ihmeen hyvin ja kannattelikin sitä melki kokonaan itse. Kehuin tammaa kun olin saanut kavion putsattua. Siirryin takajalalle ja tamma nosti taas kavion hyvin. Taputin Sikkeä ja siirryin tamman toiselle puolelle tekemään rutiininomaisesti saman. Sain tamman kaviot putsattua alta aikayksikön, joten halusin käydä hakemassa sen varusteet, jotta Pipsalla ei olisi valittamista :'D Laitoin kaviokoukun takaisin paikoilleen ja sanoin Sikelle:
"Venaa iha hetki siinä. Haen vaan sun varusteet."
Sikke ei välittänyt yhtään, vaikka lähdinkin reippaasti hakemaan varusteita.

Astuin varustehuoneen ovesta sisään, ei ketään, katselin ympärilleni ja näin aimo kasan varusteita. Katselin satulakoukkujen päissä olevia nimiä.
"Pikku, Topi, Myntti... Sikke!" luettelin hiljaa ääneen, paitsi hoitsuni nimen kohdalla melkein kiljaisin. Olin etsinyt melkein koko huoneen läpi. Suitset olivat satulan yläpuolella, joten nappasin nekin mukaani ja palasin Siken luo.

Kävelin tamman viereen ja se näytti olevan iloinen palatessani. Tamma hörähti, vaisusti, mutta kuitenkin! Hymähdin. Laskin satulan lattialle ja laitoin suitset koukkuun karsinan oveen. Nostin satulan kuitenkin takaisin käsivarsilleni ja ojensin käteni kohti Sikkeä. Laskin satulan tamman selkään ja liu'utin sen oikeaan kohtaan. Taputin tammaa ja laitoin satulavyön kiinni. Sitten käännyin, otin suitset koukusta ja kävelin Siken eteen.
"Nyt suitset päähän ja menoks!" hihkaisin tammalle ja aloin vängertää suitsia sen päähän.
"Riimu alta pois ja sit on hyvä" hymyilin tammalle. Otin riimun pois, tein viimeiset säädöt suitsiin ja sitten katselin kätteni töitä. Tamma oli kaunis varusteissaan, olihan hän ilmankin, mutta nytkin, vaikka tätä peitti suitset ja satulat.
"Oot söpö... Ainiin se pintelit!" muistin ja kävin hakemassa kaksi paria pinteleitä. Palasin tamman luokse ja aloin kieputtamaan pintelejä sen jalkoihin. Siinä olikin urakka, sillä pintelit olivat kohtuullisen pitkiä. Kieputin ja kieputin. Kieputin aikani ja pian työni oli valmis! Huokaisin helpotuksesta ja siinä samassa Pipsa jo tulla porhalsikin paikalle, mistä lie kuusesta...

"Oliko kiva hoitaa?" tyttö kysyyy taluttaessaan tammaa maneesiin. Hymyilen tälle ja vastaan:
"Sikke on ihana ja tosi kiltti."
"Voi kun näkisit sen pahempina päivinä..."
"En taida tulla sillon tallille"
"Hah! Oot sen hoitaja, sun täytyy, muhhahhaahaa..."
"Mut sä oot sen omistaja"
"No joo, toi on kyl totta."
Pipsa nousee Siken selkään, minulla olisi vielä urakka edessä, karsina. Mutta yllätyksekseni Pipsa sanoo:
"Lähe vaan kotiin, kyl mää sen karsinan hoidan. Taisin vähän vakoilla tota sun hoitamista ja puunasit tamman kyllä viimesen päälle. Lähetäänkö näyttelyihin?"
Pipsa kumartuu Siken puoleen ja pussaa tätä kaulalle.
"Ei, kyl mä voin sen siivota..." sanoin vaatimattomasti.
"Ei kuule Dimma... Sä lähet ny kotiin!" Pipsa sanoo tomerasti, mutta ystävällisesti. Kiitän tätä ja menen maneesin laidalle. Olen juuri astumassa ovesta, mutta käännän katseeni takaisin kentälle. 'Pipsa on taitava Siken selässä, ja Sikke niin kaunis. Voi kumpa olisin joskus tuollainen kuin Pipsa. Kaunis näky...' Hymyilen ja astun ovesta. Tämä oli aivan mahtava eka päivä Siken kanssa, vaikka vain hoidin sen. Mutta tutustummehan ensin, eh?

Eli tässä tämä eka kertomus, jossa sait vähän patistaakin, mutta toivon, että oli sen arvoista Eli, hoidin Siken, jotta pääsisit ratsastamaan. Oli ihana eka päivä Seppeleessä, ja varmasti tulen takaisin, ja nopeasti!

[Pipsa]

16.toukokuuta Lumenhohtoiset siivet

Aurinko paistaa suoraan pilvettömältä taivaalta, tehden ilman entistäkin kuumemmaksi. Ei sillä, etteikö olisi mukava kun on lämmintä, mutta liika on jo liikaa. Istun vaitonaisena Siken vieressä nurmikolla, joka tuntuu suorastaan polttavalta. Tutun kuuloinen pörinä herättää minut ajatuksistani, vilkaistessani äänen suuntaan.

- AMPIAINEN! APUA AMPIAINEN! Kiljaisen kurkku suorana sännäten ylös.
- Mitä ihmettä sä meukkaat, toihan on vaan kukkakärpänen, Maissi hekottaa vierestäni.
- Kärpänen kun ampiainen, inhottavia molemmat, mumisen hieman nolona, nostaen suuret aurinkolasit silmiltäni. Paikka oli minulle hieman vieraampi, olin käynyt raunioiden lähistöllä vain pari kertaa, sillä se oli tuntunut aina jotenkin kammottavalta. Lähes yhtä aikaa nousemme ylös, lähtien jatkamaan matkaamme.

Onneksemme metsän reunassa on varjo, jonka avulla säästymme edes hieman kuumalta auringolta. Käteni punoittavat jo nyt uhkaavasti, vaikka ennen lähtöä olin levittänyt niihin paksun aurinkorasva kerroksen. Uskoni aurinkorasvan tehoon oli pienentynyt aina vuosi vuodelta, vaikka kuinka rasvaa laittaisin, ei se tuntunut auttavan yhtään. Yksi vastaus siihen, miksi en pidä erityisemmin auringosta. Satulat natisevat ja kaviot kopisevat hevosten porhaltaessa eteenpäin.

- Pipsa kato! Maiss osoittaa pienen lammen suuntaan.
- Mitä tosta pikku lammikosta? onkohan siellä sorsia? ajattelen ääneen yrittäen katsoa tarkemmin.
- Mennään lähemmäs, miulla on eväsleipää mukana sorsille! tyttö hihkaisee virnistäen.

Nyökäten käännän Siken lammikon suuntaan, sen roikottaessa päätään tylsistyneenä. Siiriä ei kuumuus näytä haittaavan, vaan aina yhtä pirteänä se pomppii eteenpäin. Säpsähdän kuullessani lammen suunnalta kovan räsähdyksen, ja nähdessäni jonkin vilahtavan nopeasti ohitseni. Nyt kuumuudesta tosin on etua, - Sikke ei tee merkkiäkään paetakseen. Toisaalta, olisi melko pitkä matka kävellä täältä asti tallille.

Hitaasti lähestymme lampea askel askeleelta, ollessamme pian aivan sen rannassa.

- Hei miks toi lintu ei liiku? kysyn äänen, katsoen joutsenen pesää, jossa lumen valkoinen lintu makaa liikkumattomana.
- Ehkä se hautoo, tai yrittää piiloutua? Maiss ehdottaa,, minun hypätessäni alas ponini leveästä selästä. Nopeasti tamma perässäni laahustan pesälleni, arvaten jo mikä minua odottaa.

Vitivalkoisen linnun selässä on punainen läiskä verta. Linnun suuret valkeat siiven ovat levällään, sen silmät tuijottavat vedenpintaa. Jousen tuskin oli ehtinyt laulaa joutsenlauluaan, sen aika oli tullut yllättäen. Varovaisesti hipaisen siipeä,
Huomaamattani vasta rannalla seisoo toinen joutsen, joka katsoo suoraan minua kohti. Lintu kohottaa kaulaansa ylöspäin, päästäen ilmoille verta hyytävän huudon. Hiljalleen joutsen lähtee lipumaan pitkin hyisen veden pintaa.

Joutsen siivin valkein
lentää kohti pohjoista,
Laulu sen on kaunein
uljas niin jalo.
Lammelle laskeutuu kevyesti
ei kumppania näy,
kohtalo sen kai raa'asti
puolisoltaan vei.

Hiljaa kuin kuiskien
suru poltaa rintaa,
miksi viaton joutsen
rakkaansa menetti.
Ymmärrän sen tunteen
minua se kosketti.
(Tuntematon)

Pipsa & Sikke

[Dimma]

17.toukokuuta 2010 - Unelmia harjatessa Sikkeä.

[Dimma]

Tosiaan... Tässä tämä kuva Sikestä. Hiukan eri laatua kuin edellinen

[Metta]

/ Kiitos ja kumarrus Pipsalle. Nyt vaan Sikkeä hoitamaan.


Solsikke. Tamman nimi kävi heti ensimmäisenä mieleeni juostessani pyörälleni. Nousin pyörän selkään ja ajoin nopeasti Seppeleeseen. Pipsa katseli hevosia tarhan aidan luona. "Moi taas! Siitä onkin aikaa, kun nähtiin viimeksi!" Tervehdin Pipsalle, ja ajoin pyöräni tallinseinään nojaamaan.

"Mooi, Metta! Tulitko hoitamaan Sikkeä?" Pipsa kysyi ja taputti Senttiä, joka seisoi huomionkipeästi tytön edessä. "Joo. Ajattelin jos ihan rauhallisesti alottelisin koululla, ja sitten laitettais pari estettä tohon keskelle?" Pipsa nyökkäsi. "Sikke on karsinassaan, ja se on just hoidettu, joten sun ei tarvi muuta tehä ku satuloida se." Pipsa kertoi ja käveli kanssani talliin. Satuloin Siken, ja vein tämän maneesiin. Vau. Maneesissa TODELLAKIN on tilaa.

Nousin Siken selkään, ja keräilin ohjia. Laskin jalustinhihnan, kun Pipsa oli kiristänyt minulle satulavyön. "Voitte alottaa - mutta muistathan, että kun lähetään laukkaan, yllätyksiäkin voi tulla, nimittäin Sikkehän on aikamoinen pukkikone joskus." Pipsa kertoi ja nauroi. "Okeih." Sanoin ja maiskutin Siken käyntiin. Ensin tamma ei suostunut hyvin yhteistyöhömme, mutta sitten kylläkin neiti lähti reippaaseen ja pehmeään käyntiin, kaula ojossa. "Hei, mähän voisin "opettaa" sua nyt, kun ei muitakaan oo tulossa." Pipsa hymähti. "Joo, se olis kivaa." Sanoin.

Pipsa kertoi ohjeita kuuluvalla äänellä, sillä oli kuitenkin kokeneempi kuin minä, ja Siken omistaja. "Siirry raviin pitkällä sivulla, ohjatsuht lyhkäisinä. Myötää Sikkeä." Pipsa ohjasti. Myötäsin, ja istuin rennosti selässä. Sikke oli hyvin muodossaan - väliaikaisesta jääräpäisyydestään huolimatta. Aloin keventämään. "Menkää vaikka voltille, harjoitusravissa." Pipsa huusi, ja ohjasin Siken harjoitusraviin voltille. Tamma viskoi päätään hetken, mutta kun lyhensin ohjia, se taivutti kaulansa sirosti uudelleen kaareen ja rentoutui itsekin. Voltin lopussa, pitkälle sivulle saapuessamme Pipsa ohjasi meidät laukkaan. Keräsin ohjia, ja kun laukkasuora alkoi, pukkisarjatkin alkoivat. "Heei, Sikke! Rauhassa!" Pipsa huusi. "Kerää ohjia ja vedä rauhallisesti niistä." Pipsa kehotti, ja tottelin tyttöä. Vedinkin hiljalleen ohjista, ja kun pukittelu loppui, pääsimme hyvin laukan makuun. "Se vaan vähän haluu testailla, ei tarvii pelätä." Pipsa sanoi. Naurahdin. "Joo, kyl se siitä sitte." Pyöreä laukka sujui kuin sujuikin loppujen lopulta loistavasti, sillä Sikke kuunteli ohjeitani, ja pohkeita, mennessämme voltille ja pois. "Okei, sit jarruttele sen kanssa." Kuulin Pipsan sanovan, ja ohjasin Siken raviin. Pyöreät askeleet loppuivat käynnissä, sillä ne muuttui vauhdikkaaksi ja reippaaksi käynniksi. "Prrr", kehotin, kun pysäyttelin Sikkeä. "Okei, hyvä. Nyt esteet." Pipsa sanoi. Sikke taivutti kaulaansa ja haukotteli. "Oho, alkaakohan sitä jo ramasta?" Ihmettelin ja taputin Sikkeä. "Eei sitä varmaan. Se vaan haluis liikkeelle - jos se koittaa paeta sun käsistä, ota pidätteitä ja vedä ohjista." Pipsa neuvoi, ja laittoi samalla ristikkoa paikalleen.
Nyökkäsin. Sikke steppasi hermostuneena. Käytin pidätteitä, ja istuin rentona selässä. Sikke rauhottui, ja huokaisi syvään. "Ookei, nyt voitte lähteä liikkeelle ravissa", Pipsa huikkasi saatuaan aseteltua viimeisen esteen paikoille. Sikke tanssi liikkeelle pohkeistani, ravissa. "Sitten kevennystä, voit ite viedä sitä noissa pitkissä sivuissa volteille miten tahdot - Ja katokkin ettei se yritä päästä pukittelemaan!" Pipsa neuvoi. "Joo, mä katon." Hymyilin, ja vastasin. Pitkällä sivulla Sikke meni muodossaan hienosti, mutta kun taivutin sen voltille, sen kaula meni taas laiskana nuokkumaan. "Noh, Sikke." Keräsin ohjia ja painoin pohkeita tammaan. "Vähän reippaammin, joo. Hyvä Metta!" Pipsa sanoi, "sitten laukkaan. Kiertäkää tosta lyhyeltä sivulta keskelle, ja sitten valmistautukaa esteeseen. Pohkeet kiinni, katse eteen, keräile ohjia sopiviksi, ja esteistunta. Nuo neljä sun pitäis muistaa esteillä." Maiskutin Siken laukkaan, ja tamma yritti taas pukitella. Pieni pään heitto tuli, mutta sain keräiltyä ohjia niin, ettei tamma pukittelisi. "Hyvä!" Sitten kaarto esteelle. Neljä juttua muistuivat mieleeni. Esteistunta, katse edessä, ohjien kerääminen sopivaksi, ja pohkeet. Sikke heitti hetken päätänsä, mutta kyllä tamma sitten uskalsikin hypätä. "Hyyvä! Osaahan se pukkikonekkin hypätä. Vielä yks juttu." Pipsa sanoi. "Vie sitä ihan rauhassa reippaampaan laukkaan - te melkein pudotitte, ellei Sikke olisi laskeutunut eteenpäin." Tottelin Pipsaa. Maiskutin Sikelle, mutta tamma heittelikin päätään ja alkoi pukkisarjan. "Voi hitsi, kerää ohjia! Kerää ohjia, ja pidätteitä!" Pipsa huusi. "Joo, mä yritän!" Huusin. Viimein Sikke rauhottui ja saimme ylitettyä viimeisenkin esteen. "Hyvähyvä. Pidättele sitä ja vie se käyntiin. Uskoisin, ettei temppuja enää tulisi." Pipsa tuumi. Pidätystä, pohkeet käyntiin. Nooin. Hyvinhän se meni, Sikke. Taputin puuskuvaa tammaa. "Hahaa, Sikkehän puhkuu kuin höyryveturi!" Nauroin. "Joo. Tehkää voltti ja tulkaa sitten mun luo." Pian sainkin pysäytettyä Siken, ja nousin tamman selästä. "Ratsastat tosi hyvin. Vähän tossa sun istunnassa vikaa - esteillä oot pikkasen vinossa. Jos korjaillaan sitä joku kerta? Muuten olit tosi hyvä." Pipsa sanoi. "Joo, mä oon joskus satulassa vähän vinosti." Irvistin. "No jaa, tämä neiti saakin nyt mennä tarhaan. Pestään se sitten tarhassa olemisen jälkeen." Pipsa sanoi ja taputti Sikkeä. Me riisuimme Siken, ja veimme tamman tarhaan. "Kato mikä pukkisarja. Sehän vetää ton jo ihan ammattimaisesti!" Huudahdin, ja viittasin Siken suuntaan. Tamma tosiaan oli mestari. Se painoi korvansa visusti niskaan ja veti oikein komeat ilopukit, päästessänsä tarhaan.
Sellainen se eka päivä Seppeleessäni sitten oli Siken luona.

Kuviakin: Minä ja Sikke seisomassa maneesissa;
i846.photobucket.com/albums/ab30/Meeba10/Seppele/ekakuvasolsi.png
Sikke ja minä esteillä;
i846.photobucket.com/albums/ab30/Meeba10/Seppele/MinSikke.png

[Metta]

Aamuinen maastolenkki

Aukaisin suuni ja haukottelin makeasti. Olin tullut jo kahdeksalta tallille, mutta silti väsytti. Eipä täällä pahemmin ketään näkynytkään.. Näkyipäs. Mustahiuksinen tyttö pihalla hoitamassa vaaleaa hevosta. "Moi! Kukas sä oot?" Kysyin, ja heiluttelin hetkisen kypärää sormissani. "Chao. Mistäs sä putkahdit?" Tyttö katsoi minua huvittuneena. "Tuolta tallin välistä - tulin vaan moikkaamaan, kun en muita tunnekkaan viel. Oon Metta. Onko tuo sun hoitohevonen? Ja jos on, mikä sen nimi on?" Kysyin innostuneena. "Eppu. Oon just menossa sillä maastoon. Tulitko sä hoitamaan jotain?" Chao kysyi ja harjaili Eppua. "Joo. Sikkeä. Häiritseekö sua, jos meen kanssa maastoon?" Kysyin. Chao pudisti päätään. "Ei yhtään. Parempi nyt niin, et sä tuut mun mukaan, kuin että lähtisin yksin Epun kanssa metsään talsimaan." Chao hymähti. "Mut tuuppas tänne laittaa sun hoitsus - kun on näin kaunis ilmakin. Nyökkäsin, ja hain Siken. Poimin suitset tamman naulakosta, ja talutin tämän ulos. Sidoin tamman puupalkkiin kiinni, ja taputin tätä kaulalle. Venyttelin. "Moneltas sä heräsit?" Kysyin Chaolta. "Seiskalta. Vieläkin väsyttää. Entä sä?" Chao kysyi. "Mm... Jossain viiden maissa. Näin painajaista, ja heräsin. Enkä siitä lähtien sitten saanut enää unta. Mutmut, nakataanko satulat mäkeen ja mennään ihan ilman niitä?" Kysäisin. "Juu. Sopii hyvin." Eppu taivutti kaulaansa Chaon harjatessa ruunaa. Se nuuhkaisi ensin Chaoa, mutta halusi tehdä tuttavuutta myös Siken kanssa. Sikke ja Eppu nuuhkivat toisiaan, kunnes Eppu tanssahti kauemmas tammasta. "Heei, Eppu. Äläs ny." Chao torui ja taputti Eppua. Viimein me saatiin hevoset valmiiksi ja vietiin ne hiekkatien alkuun. "Aa, viimein linnut visertää. Ihan tosi, ne ei viheltänyt aamulla OLLENKAAN." Chao totesi, kun nousi Epun selkään. "Ihan tosiko? En mäkään pahemmin niitten kuullu piipertävän." Nauroin, ja ponnistin Siken selkään. "Mennään vaikka tota hiekkatien alkua rauhallisesti käynnissä, ja alotetaan sitten pehmeämmällä tiellä ravia. Sopiiko?" Chao kysyi ja keräsi Epun ohjia. "Juu." Sanoin, ja annoin pohkeet Sikelle käyntiin. Hevoset venyttivät kaulojansa ja liikkuivat hienosti eteenpäin. Ja matka sujui muutenkin leppoisasti. Pian pääsimme pehmeämmän tien alkuun, jolloin nostin Siken kätynnistä raviin, ja tamma pärskähti. Eppu tahtoikin mennä jo harjoitusraviin. Se siirsi kaulansa pyöreäksi, ja tanssahteli kauniissa muodossa harjoitusraviin. "Heei, Eppu. Ei nyt ole koulutunti, sä voit nyt olla ihan rauhassa. Älä yritä liikaa." Chao sanoi ja siirsi Epun takaisin normaaliin raviin. "Hei, joki! Kahlataanko vähän heppojen kanssa kohta?" Chao kysyi ja osoitti virtaavaa jokea kauempana meistä. "Joo! laukataan sinne. Ei se oo kun parin minuutin päässä!" Nauroin. Nostimme hevoset laukkaan, ja tällä kertaa Sikke ei pukittanut ollenkaan.
"Älä vaan laukkaa meidän ohi ettei tule kilpailua!" Huudahdin nauraessani Chaolle, kun Eppu kiihdytti taas vauhtiansa kiitolaukkaan. Chao hidasteli ruunaa. "Siinä se on!" Sanoin ja hiljensin Siken vauhdin. "Kuuntele - ihana liplatus. No, mennäänkö me vai ei?" Chao kysyi ja antoi Epun syödä ruohoa. "No joo, mennään nyt sitten." Hymyilin ja annoin Siken mennä veteen. Pitensin ohjia löysemmiksi, ja nautin veden roiskumisesta. Sikke tanssi vedessä pirteänä. Se selvästi nautti olostaan. "Tulkaa tekin! Ei pieni pulahdus haittaa!" Nauroin. Joki syveni syvenemistään, ja pian Siken täytyi alkaa uida. "Heei..! Eihän tää ny enää ollenkaan jokea ole! Järvihän tämä.. Ja tää on ihan eri paikka kun äsken.. Sikke, missä me ollaan? Missä Chao on?" Katselin hätääntyneenä ympärilleni. Eppu uiskenteli perässämme ilman Chaoa. "Apua.. Jos se on vaik pyörtynyt tonne veden alle..!" Hengähdin. Chao tuli ihan hiljaa selkäni taakse, ja huusi: "PÖÖ!" Sydän pomppasi kurkkuuni. Tuntui, kuin olisin kuolemassa. Säikähdin kamalasti. "Hui hitto sä säikäytit! Älä enää ikinä tee noin!" Murahdin. "Joo - iisisti nyt. Lähetäänkö nytten? Hei..? Missä Eppu on?" Chao sanoi ja etsi katseellaan ruunaa. "Ja tämäkin vielä. Nyt se Epikin oli lähteny jonnekki haahuilee." Mutisin. "Se pitää saada takasin! Ratsastetaan Sikellä nyt jonkin matkaa!" Chao huudahti. "Joo, se on tehtävä. Tuus ny!" Juoksin rantaan Sikke vierelläni ja Chao takanani. Ponnistimme nopeasti Siken selkään, ja ennen kuin Chao ehti räpäyttää silmiänsä, olin maiskuttanut Siken kiitolaukkaan. "JiiiaaahhhhH!" Chao karjui, kun ei ollut ottanut minusta vielä kiinni. "Hui kamala. Seuraavan kerran varotat sitte." Tyttö sanoi nauraen. "Pidä musta kiinni tiukasti." Sanoin. Chao myöntyi ja piti minusta kiinni. "Entä jos se on mennyt autotielle jonnekki? JA JOS SE ON KUOLLUT?" Chao voihki. "Hei, älä nyt. Kyl se löytyy." Kai.. En ollut asiasta varma. Jatkoimme kiitolaukkaa niin kauan, kunnes saavuimme tallin pihaan. Kello olikin jo yli 12. Chao nousi Siken selästä, ja juoksi tallille. "Ros! Pipsa! Alina!" Chao sanoi helpottuneena. "No sähän ampaisit kuin sulla olis ampiaisia päässä." Pipsa totesi huvittuneena. "Eppu katosi. Se juoksi jonnekkin mettään!" Chao huitoi käsiään. "Äläs nyt noin hullu ole. Rauhotutaan nyt ensin. Kaikki menee varmasti hyvin, jos me..." "MITEN TÄSSÄ MUKA VOI RAUHOTTUA?" Chao huusi ja huitoi uudestaan käsiään Alinan ympärillä. "Rauhotu ny herran jumala! Mennään ettimään se." Pipsa huusi ja rauhoitteli Chaoa. Chao nyyhkäisi. "Ottakaa hoitsunne. Tästä karkuretkestä tulee loppu! PISTE!" Chao kertoi tytöille ja juoksi luokseni. Alina laittoi muitten tyttöjen kanssa hoitsuilleen suitset. Kaikki tytöt taluttivat hevosensa pihalle ja nousivat näiden selkään. "Okei. Tässä on suunnitelma: 1. Kaikki ottaa kännykät mukaan. 2. Ros ja Topi, + Alina ja Pella yhessä metsätielle, minä, ja Metta Sikellä, ja Pipsa Pampulla soratielle. 3. Ja nyt silmä tarkkana! 4. Jos Epiä näkyy, ilmotelkaa kännyllä!" Chao selitti. Kaikki myöntyivät, ja nousivat hevostensa selkään. Laukkasimme soratielle asti, ja sitten hiljensimme käyntiin.
Ros ja Alina siirtyivät metsätielle laukkaamaan. Kului monta tuntia, eikä Eppua näkynyt missään. "Hei, sun puhelin soi." Chao ilmoitti ja osoitti taskuani. Nostin kännykän taskustani ja vastasin siihen. "Haloo?" Sanoin. "Moi - Ros täällä. Ei sitä Eppua oo missään näkynyt. Palataan tallille. Yleensä hevosethan palaa tallille. Ei se Eppu oo varmaan kauas muutenkaan juossut." Ros totesi ja haukotteli. 8. Kello oli kahdeksan!! Katsoin kelloa, ja suljin puhelimen, kun olin vastannut Rosille. Laukkasimme hiekkatietä Seppeleen pihalle, ja kaikki olivat ihan poikki.
Veimme hevoset sisälle, ja kun saavuimme tarhaan.. "EPI!" Chao huudahti hämmästyneenä, kun näki ruunan oleskelevan Elkun luona tarhoilla. "Senkin ketku!" Chao huudahti. Elkku säikähti. "Mi-mitäs mä oon tehny?" Tyttö kysyi hätääntyneenä. "Et sinä, vaan Epi!" Kaikki nauroivat kuorossa. Elkku katsoi Epiä epäilevästi. "Jaaha. Mitäs ruuna nyt on tehnyt." Tyttö sanoi ja silitti Epin silkkistä turpaa leikillään. "Karkasi metsätielle metsään. Me oltiin uimassa, ja yhtäkkiä se vaan katosi!" Chao huusi. "Raauha, Chao. Kaikki on hyvin nyt. Eppu on turvassa. Sä oot turvassa. Kaikki on turvassa." Pipsa nauroi ja taputti Chaoa olkapäille. Lähdin kotiin pyörälläni, kun olin saanut päiväni saatettua vauhdikkaalla etsinnällä.

Meeba ja Sikke 2 hm!

Kuva:
Minä ja Chao metsässä, lammella.
i846.photobucket.com/albums/ab30/Meeba10/Seppele/MinjaSikkeChaojaEppu.png

[Metta]

Runoa pukkaa näin ekoilla kerroilla ; )

Kun Sikellä laukkaa ratsastaa,
pitää tammaa hyvin katsastaa.
Jos toinen lähtee pukkilaukkaan näin,
voi nurinkurin lentää alaspäin.
Kun tammaa voi rauhoitella,
niin tallista kurkkaa Pella.
Sikke se iloisesti hörähtää, kun
muutkin sille pörähtää.
Tarhassa tamma laukkaa ain,
ei se levätä haluu kai.
Mutta kun Pipsa Sikellä ratsastaa - huomaa,
Sikkeä ei tarvitse katsastaa.
Kun Pipsa lopettanut harjaamisen on,
saa Sikke siltä kaiken huomion.
Näin se päivä Sikellä kuluu,
mut joinain päivinä Sikke tuijottaa puluu.


Että sellanen ; DD

Metta ja Sikke 3 hm!!

[Dimma]

30. toukokuuta 2010 - Runoa pukkaa...

Suloinen
Iloinen
Kuuliainen
Kaunis
Eloisa

Semmoinen se Sikke on
se meidän pullaponi
suuri suloinen
pieni perhonen.

Ratsastan metsässä
talli Seppeleessä
tällä tammalla
suurella uljaalla.

Hoitaminen hellästi
Sikke hörähtää
olemme yhdessä
aina ja ikuisesti...


Dimma ja Sikke 4HM