Siken hoitovihko

[Jusu]

13. marraskuuta - Iltakävelyllä - Jassu 3 kohista



Jassu, Sikke, Pipsa ja Lillan iltakävelyllä hämärtyvissä melkein-talvimaisemissa. Toivon mukaan Jassu näyttää edes sinnepäin itseltään

[Jassu]

Kiitos, Lynn <3 Ihanan tunnnelmalllinen, tykkäääään. Ja joo, kyllä mut tosta aika hyvin tunnistaa : DD

/Muokkaan tähän joskus ehkä jotaki

[Pipsa]

Lynniskä: Ihana kuva (:

21. marraskuuta 2009 Talvipäivä



Sikke innostui sitten kirmaamaan ulos päästessään sellaista vauhtia, että Lillakin jäi toiseksi.

Pipsa & Sikke + Lillan

[Jassu]

29.11.2009 » Lapsetusta

»Sikkelssii, pikkelssii, kuin leivänpäällelevitettävä maapähkinäkiisselii…», hoilotin, kun hinkkasin epätoivoisesti vuonohevoshoidokkini paskaisia harjoja. Tai, no, pölyähän se oli, mutta yhtä kaikki.
»…Kiisseliii pannaan leivänpäälle kultaisellaavoiteluveitsellää jaa mäs-syy-tee-täänn…», jatkoin upeaa sävelmääni, jossa ei ollut kyllä päätä eikä häntää.
»…maha murniii, kun ei saa kiisselileipiiää, joita syödään kahvinaluslautaseltaaa…»
»Jassu, mitä ihmettä?» Plop. Sinne meni mun oopperasävellykset. Tolla ois kyl voittanut Idolssin ihan sata-nolla, mut Pipsa meni ja pilasi inspiraationi.
»Juuri sitä ihmettä.», katsoin tyttöön ja nostin kahdesti kulmakarvojani. Pipsa pyöräytti silmiään ja huokaisi.
»Jospa nyt vaan jättäisit nuo sävelmäs ja putsaisit sen harjakorin?», tyttö naurahti.
»Mitä, eikö mun laulut säväytä?! Odotas, kun kuulet kakkossäkeistön…»
Pipsa katsoi paremmaksi kääntyä ja poistua hehkeästä seurastani. Näin ollen saisin jatkaa hoilaamisiani.

»Olipas kerran Sikkelssii, ja sen ruokakuppiolitäynnä pikkelssiii!», jammailin ja rahisutin puhdistettavia harjoja lauluni tahtiin.
»Sikkellsiku söi sitä pikkelssii, niin pikkelssi par-kai-si.», lauloin laulelmani loppuun. »Tadaa, harjojenpuhdistusoperaatio numero satakakskyttuhattakolmesataakaheksantoista suoritettu, kokelas Jassu ilmoittautuu palvelukseen.»

Hyppelehdin viiniköynnösaskelluksella tarhoille päin ja heiluttelin riimunnarua kuin Indiana Jones lassoaan. Varsalaidun häämötti edessäni ja Taiga ja Sikke olivat jälkikasvujensa kera kokoontuneet portille nuuskimaan vastaantulijoita. Sikke hörähti minulle tuttavallisesti ja Lilla ei ollut huomaavinaankaan. Tartuin Sikkeä päitsistä kiinni ja nappasin varsan narun päähän tallustamaan. Suljin huolellisesti lumisen portin ja hipsin ponien kanssa aittakarsinalle. Maissi tassutteli hiukset hulmuten parkkipaikalta tallipihaan.
»Kato, Masa moro!», hihkaisin ja ohjasin samalla vuonohevoset suureen karsinaansa ja suljin jälleen narisevan karsinanoven.
»No heipä hei, Jassu», tämä vastasi epätavallisen tylsästi. »Sullahan on virtaa.»
»Niin on», vinkkasin silmää. »Nyt lapsettaa. Äsken sävelsin niin upean laulun ja nyt tekisi mieli tehdä lumienkeleitä.» Maiss nauroi minulle.
»Hah, no senkun teet», tämä hihitti. »Tuossahan on oikein muhkea lumihanki aivan sinua varten.»
»No mutta, Sherlock.», vastasin merkitsevällä äänensävyllä. »Tuohan on oikein mahtava hanki. Ei muuta kuin tuumasta toi…MEEEN!»
Loikkasin selälleni lumihankeen kuin pantteri. Roarr-efekti vain puuttui. Kieriskelin mielissäni hangessa ja tein oikein mallikkaan enkelin.
»Äh», Maiss hymähti. »Toi näyttää kyllä niin älyvapaalta, että on pakko tulla mukaan», hän jatkoi ja loikkasi viereeni kinokseen. Upposimme paksuun lumikerrokseen kivasti ja nousimme oikein varovasti ylös, ettemme vain rikkoisi hienoja enkeleitämme.


»Ahhahaaa, nyt palelee…», Maiss sanoi ja sipsutti takaisin auratulle alueelle kinoksesta. Jää liukasti tien ja Maiss varoikin tarkkaan askeleitaan. Toisin kuin eräät.
»Jep…ÄÄÄ», rääkäisin korviahuumaavasti, kun esitin varsin teatraalisen banaaninkuoriliukastumisen. Perhanan jää, eihän tällaisella pääkallokelillä voisi edes lumihangesta loikata kaatumatta. Käkätin maassa meritähtiasennossa niin että mahaan sattui. Maiss hekotti edessäni ja auttoi minut kädestä pitäen ylös.
»Ah, johan helpotti.», hihitin edelleen.
»Mitäs seuraavaksi? Mennäänkö katsomaan Himpuloita maikkarilta?», Maiss kysyi leikillään.
»No ei nyt sentään…», vastasin tietäväisenä. »Ne loppu jo seitsemältä aamulla.»
»Höh», Maiss naurahti ja hipsimme lumisina isoon talliin päin. Hölmistynyt Sikke oli seurannut toilailuamme koko kohtauksen ajan, ja nyt se tuijotti varsin järkyttyneenä peräämme, kun seilasimme pois tamman näkökentästä.

»Ei hyvänen aika, Jassu!», Pipsa älähti huomattuaan sisääntulomme isossa tallissa. »Oliko sun laulus niin ala-arvoista, että sait lumipesun?!» Repesin nauramaan.
»Ei nyt sentään! Sehän oli kulmakunnan kaunein serenaadi, siitä olisi saanut vähintäänkin kukkakimppuja. Me tossa Maissin kanssa tehtiin pari lumienkeliä…»
»Ei herranjumala…», Pipsa käkätti. »Kuusvuotiaat,…»
»Anteeks vaan, mää oon kyllä viis.», täydensin omahyväisenä. Maiss hihitti vieressäni eikä sen pahemmin puuttunut keskusteluun.

»Mut hei kuule, Maissi, mentäiskö nyt vaan kahville tonne oleskeluhuoneeseen? Mua palelee pikkasen.»
»Älä nyt oo tyhmä», Maiss vastasi minulle. »Ei viisvuotiaat juo kahvia! Ja sä oot kyllä sen verran jälkeenjäänyt viisvuotias, että tarvit omenamehua nokkamukista.»
»Kiitti vaan!», nauroin kaksinkerroin. »Mut eiköhän kaakao riitä.»
»Ei.»
»Eikö?», vastasin kysyvästi. »Katotaanko?»
»Ei katota.», Maiss lausahti itsepäisesti. »Sä et tasan juo sitä kaakaota. Sä tarvit omenamehua.»
»Mutta ku omenamehu on kylmää…», vastasin vielä kun kävelimme portaat ylös oleskeluhuoneeseen. Pipsa tuijotti peräämme ja hymähti meille puistellen päätään. Joskus kaikki tarvitsevat irroittelua.

Jassu + Sikke + Lilla (+ Maiss) 22HM

[Pipsa]

1. joulukuuta 2009 Joulukuun aloitus



Aloitettiin Lilleroisen kanssa joulukuu totuttelemalla emästään erossa oloon, sekä joulukamppeisiin (:

Pipsa & Lillan + Sikke

[Pipsa]

23.joulukuuta 2009 Joulu on jo lähellä

- Lilla ei! Uskosit jo, ärähdän jo isoksi ja voimakkaaksi kasvaneelle varsalle, joka riuhtoi riimunnarun toisessa päässä.

- Pärjäät sie? Siken vierellä kävelevä Jassu kysyy huolissaan. – Voiaan vaihtaa vaikka välillä.

- Ääh, kyllä mie tän kanssa pärjää, tokaisen kiristäen otettani ponista. – Pakko pärjätä, kohtahan tää erotetaan jo.

- Tainnu pistää tää vasta satanu ihana lumikerros pistää sen pään sekasin, tyttö hymyilee rapsuttaen yllättävän tyynesti käyttäytyvää Sikkeä. – Pärjäilet sie näitten kanssa, jos mie lähen kaupungille? Kun tänään vaan ois kyyti, ja alkaa aika lahjojen kanssa olla jo vähissä.

- Juu, enköhän, hymyilen. – Tarhasta saantiin tartteen kyllä jonkun toisenkin, mutta eiköhän täältä joku löyvvy, jatkan katsellen porttia avaavaa Jassua. Pikku tamma riuhtoo vauhdilla mammansa perään, minun yrittäessä varoa tammavarsan jalkoja, joista oli jo pari kertaa lähtenyt uhkaavan napakoita iskuja minua kohden.

- Eilen tää kyllä oli tuplaten paremmalla päällä, ei riuhtonu yhtään, huokaisen. – Voi näitä kakaroita…
Varoen lasken varsan irti, sujahtaen ulos tarhasta Jassun jo sulkiessa portteja.

- Soita jos tullee jottain, mie yritän tulla vielä illalla, mutta tiiäthän nää vanhemmat… Moro! tyttö huikkaa käännähtäen kipittämään parkkipaikalle. Hytisten tallustelen tallin ovelle, riuhtaisten sen auki ja valuen sisään.

- Mites meni? Jokeri kysyy Flooran karsinasta.

- Ihan jees, normaalisti Lilla on kyllä ihan tosi kiltti, tänään vaan joku tosi oikukas päivä, huokaisen.

- Eikös se eroteta jo kohta Sikestä? tyttö jatkaa.

- Jep, miulla on tallipaikkakin jo hommattuna sille, hymyilen tyytyväisenä.

- Taas miulla alko joku kyselyikä, Jokeri virnistää. – Mutta, nyt mie päästän siut siivoomaan.

Hiljaa mielessäni manasin, että olin lupautunut siivoamaan vuoniskaksikon karsinan, sillä sen siisteys ei takuulla ollut huippuluokkaa, asustihan karsinassa kaksi possua. Mieleeni muistuu taas Kristianin murjaisema juttu kolmesta possusta – pikku possusta, äiti possusta ja Pipsa possusta. Ei mikään huippujuttu, mutta näin väsyneenä nauraisin kenen tahansa kertomalle vitsille. Päätäni pudistellen kahmin kokoon siivouskamppeet. Sitten vaan eikun hommiin!

Minun kokemuksella ja tottumuksella siivoukseen tuli karsinasta nopeasti siisti ja kohtuullisen puhdas, siinä samassa omakin olo parani, kun ei enää paleltanut. Kaikessa rauhassa palautan kamppeet paikoillen, valuen hiljalleen yläkertaan.

Pipsa, Sikke & Lilla

[Pipsa]

[Pipsa]

30.joulukuuta 2009 Liikakiloja

Naama irveessä kiskon satulavyötä tiukemmalle, jälleen olin päättänyt kavuta tamman selkään. Poni tuntuu uhkuvan intoa ainakin tässä vaiheessa. Löysään vyötä pari reikää, jolloin saan sen kiskottua tarpeeksi tiukalle, Sikke oli selvästi kasvattanut mahaansa. Jassu oli vienyt Lillanin tarhaan ja parhaillaankin katseli sitä varmasti aidan takaa.

- Kristian, viititkö kipasta hakemassa raipan? pyydän pojalta vilauttaen pepsodent hymyäni – hymy valloittaa, niinhän siinä mainoksessa sanotaan.

- Okei, poika nyökkää hymyillen, minun nopeasti alkaessa värkkäämään suitsia.

Hetkessä Kristian palaa takaisin, minun olessa juuri sopivasti valmis. Kaappaan maassa lojuvan kypärän käsiini ja tungen sen päähäni. Pojan ja ponini kanssa lähden valumaan kohti maneesia, jonka toivon olevan tyhjä. Kulkiessani ohitse tarhojen totean niiden olevan melko tyhjiä, joko kaikki oli hinattu sisälle puunattaviksi, tai ne olivat parhaillaan maneesissa työn touhussa.

- Hei miun pitää käyä sanoo yks juttu Tapille, Kristian nyökkää tarhan luona seisoskelevaan poikaan päin.

Nyökäten kiskon maneesin raskaan oven auki, kurkaten varovaisesti sisään.

- Moi! Sanni hihkaisee hoitoponinsa Aksun selästä.

- Moro, haittaako jos mie tuun tän pullamahan kanssa?

- Ei, tulkaa vaan, tyttö hymyilee taputtaen ruunan kaulaa.
Avaten ovea enemmän sujahdan sisään Siken kanssa, joka jyrää malttamattomana eteenpäin.

- Paikka senkin tankki! murahdan ponille joka hyörii ja pyörii ohjien päässä.

Vihdoin saan kiskottua oven kiinni, ja talutettua tamman kaartoon. Haukotellen vedän jalustimet alas, todeten ne sopivan mittaisiksi. Rauhoitellen hallakkoa ponnistan selkään. Pujotan jalustimet jalkoihini, ja antaen hellästi pohkeita.

Tänään poni on kamalan tönkkö, eikä se tunnu taittuvan kunnolla edes voltille. Pienen alkutyöskentelyn jälkeen on hevonen jo hieman taipuvaisempi ja tuntuu kuuntelevan apuja paremmin.
Pian pyydän jo Siken raviin, jota se pian jo puksuttaakin eteenpäin.

Aksu liitelee hoitajansa alla lennokkaasti eteenpäin. Juuri tälläisellä hetkellä mietin, miksi hankin tuon paksukalloisen muulin, enkä jotain monitaituriautomaattipuoliveristä. Hymyillen muistelen ponini näyttely menestystä, joka oli melko hyvä. Kisa taipaleemmekin oli sujunut mainiosti, menestystä oli tullut esteillä sekä koulussa. Sikke herättää minut muistelustani hidastamalla käyntiin.

Mumisten nostan uudelleen ravin, keskittyen tällä kertaa kunnolla ratsastukseen. Vähitellen alkaa tamman askel jo pidentyä halutessani, eikä se enää matele.
- Hei käykö jos mie laukkaan tässä päädyssä, niin sie voit laukata siellä? Ehdotan Sannille.

- Joo, käy tyttö nyökkää kääntäen hoitoponinsa ympyrälle.

Käännän tamman ympyrälle, hidastaen sen käyntiin. Puolipidätteillä kokoan ponia, valmistautuen nostamaan laukkaa. Innokkaasti Sikke lähtee liikkumaan eteenpäin, minun kannustaessa sitä eteenpäin. Vähitellen alan hidastamaan hevosta ravin kautta käyntiin rapsuttaen sen kaulaa. Sanni jatkaa vielä laukkaamista Aksun kanssa, ponin laukatessa mukavan näköisesti.

- Kyllä me vielä päästään menee ihan kunnolla, kunhan saahaan noi liikakilot pois, naurahdan.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

1.tammikuuta 2010 Karkuteillä

Kännykkäni tärisee yöpöydällä herättäen minut makeasta unestani. Väsyneenä hamuan kännykän käteeni, lukien siihen saapuneen viestin.

- ISKÄÄ! karjaisen niin kovaa kuin minusta ääntä lähtee. Hetkessä isäni säntää luokseni.

- Onks joku hätänä, mitä nyt? mies haukottelee.

- Pakko päästä tallille, Lilla on taluttaessa alkanu pukittelee ja juoksentelee parhaillaan ties missä, hätäilen.

- Kyllä ne nyt sen varsan saa kiinni.

- EI! Sie lähet viemään miut tallille, tuun pihalle kymmenen yli, komennan vilkaisten kellooni.

Nopeasti puen päälleni kaapaten mukaani pöydällä lojuvan kännykän. Säntään keittiön kautta ulos, tonkien kaapista pussin kuivaneita leipiä.
Sininen toyota on jo valmiina lähtöön minun hypätessä etupenkille.

- Aina sinnuu pitää olla kuskaamassa, mikset vois harrastaa vaikka hiihtoa tai sukellusta..., isäni aloittaa selityksen.

Vaiteliaana näpytän mahdollisimman nopeasti viestin Jaakolle, joka tänään oli hoitamassa aamutallia. Pian auto kaartaa pihaan minun sännätessä ulos autosta.
Säntään pää kolmantena jalkana säntään talliin, jossa Jaakko lakaisee lattiaa vihellellen.

- Missä se on? kysyn suoraan.

- Ei oo näkyny, eiköhän routa porsaan kotiin aja, hhehheh. Jotain mumisten kaappaan lähimmän riimunarun mukaani, ja tiputtaen reppuni maahan.

Nopeasti tungen taskuuni pari leipäpalaa, astellen ulos pakkaseen. Muut hevoset tarhailevat rauhallisesti, huomatessani kauempana säntäilevän varsan. Rauhallisesti, mutta reippaasti lähestyn varsaa, houkutellen sitä luokseni leipäpalalla. Happamasti poni vilkaisee minuun nuuhkien aidan luona seisovaa Pellaa.

- Lilla, tuus nyt tänne, maanittelen lähestyen tammaa hitaasti.

Työni osottautuu turhaksi, varsa vain laukkaa muutama askelta eteenpäin. Huokaisten käännyn ympäri, lähtien kulkemaan pois päin mahdollisimman hitaasti. Jo hetken päästä takaani kuuluu kavioiden kopinaa ja varsa kirmaa vierelleni.
Ojentaen leipäpalan kiinnitän riimunarun hevosen riimuun.

Hitaasti lähden kulkemaan sen rinnalla eteenpäin, tarkkaillen hevosta tarkkaan. Uteliaasti vanavedessäni kulkeva Lilla yrittää aina välillä kiihdyttää askeliaan tai jäädä matelemaan.

- Kappas, sie saitkin sen kiinni, Jaakko virnistää oven suulta tupakka suussaan.

- Niimpä sainkin, hymähdän ohjaten varsan talliin.

Nopeasti kiinnitän sen käytävälle, jossa alan harjaamaan sitä varovaisesti. Varsan kanssa oltiin jo moneen otteeseen harjoiteltu erossa oloa Sikestä, ja pian se jo muuttaisikin pois Seppeleestä.

Tyytyväisenä katselen kuinka poni seisoo ilman kauheaa pyörimistä käytävällä, osasi se ainakin joskus käyttäytyä. Taluttaessa se kyllä oli normaalisti osannut käyttäytyä, ehkä se oli vain säikähtänyt jotain. Harjailu hetken jälkeen lähden liioitellun hitaasti kävelemään kohti tarhoja, tamman nostaen päänsä ylös. Vaikka tarhaan saapumisessa kestääkin aikaa, pääsee hevonen tarhaan, jossa se kirmaa innokkaana.

[Jassu]

4.1.2010 // ...



Halleluja paint !

Tein tahallaan tollasen pikselöityneen, oli ikävä sitä ah-niin-spurkua painttia </3 Ja sori en oo oikeesti noin huono tekeen ihmisiä... ö__ö''

[Pipsa]

10.1.2010 Lilla muuttaa

Lilla kävelee vierelläni innokkain askelin. Se katselee ympärilleen valppaasti ja kuuntelee tallipihan ääniä. Hymyillen taputan sen ohutta kaulaa, huokaisten syvään.

- Mennääs nyt, totean tyynesti taluttaen pienen tamman kohden sinistä traileria. Ponivarsa nostaa päänsä ylös ja hirnahtaa sydäntä särkevästi. - Voi pientä, ei oo mittään hättää. Lillan katsahtaa minuun vakavin silmin. Hymyilen sille, nykäisten hieman riimunnarusta. Tamma kipittää perässäni lähemmäs kuljetusautoa, astellen kiltisti sisälle traileriin. Jassu laittaa tamman reippaasti kiinni ja tunkee sen turvan eteen heinää täynnä olevan heinäverkon, jonka kimppuun varsa käy ahnaasti.

- Se on jo sitten iso tyttö, henkäisen tytölle. - Yllättävän kiltisti meni tonne.
- Jep, mie jo pelkäsin jotain hirmusta kohtausta, Jassu hymyilee. - Tulee ikävä tota kakaraa.
- Voithan sie aina tulla kattomaan sitä, hymyilen. - Sie oot aina tervetullu kattomaan Lilleroa. Tyttö nyökkää, katsahtaen kuljetusautoon.

- Hyvästi Lilla, tämä huokaisee hiljaa. - Mutta, mie painun ottamaan Siken sisälle.
- Juu, hymyilen edelleen.
- Pipsaa, tuus nyt, Elli huutaa ohjaajan paikalta. Lilla hirnahtaa vielä kerran, Siken vastatessa sen hirnahdukseen. Päätäni pudistellen hyppään paikalleni, auton lähtiessä tasaisesti kulkemaan kohden pienen tamman uutta asuinpaikkaa.

Siinä me sitten olimme - minä ja Lilla, matkalla kohti tuntematonta ja ennalta määrittelemätöntä tulevaisuutta.

Pipsa & Lilla

[Jassu]

17.1.2010 » Suksilla seisten – tai sitten maassa maaten

Epäluuloisena kiristin laskettelumonojeni rutisevia lukkoja. Sikke pärski varustettuna edessäni, ja Pipsa sääti ohjia selästä käsin, ne olivat ilmeisesti kierteellä. Vihdoin, noin viidennenkymmenennen kokeilun jälkeen päätin, että lukot ovat nyt sopivan tiukalla, ja olisi aika ottaa kapulasta kiinni ja kiitää hangella.

»Ookko sie nyt valmis vai et?», Pipsa huikkasi turhaantuneesti vuonohevosen selästä.
»Joo, kyllä mää nyt taijan olla…», vastasin yhä hieman epäluuloisena, mutta kun eteeni tarjottiin näin pähkähullua tekemistä, pakkohan sitä oli kokeilla.

Siken turpakarvat olivat mukavasti jäässä, ja se pärisi lämpimikseen löysässä käynnissä. Minä keskityin pitämään sukseni suorassa ja katseen kohti Siken takamusta, jotten kaatuisi. Olipa tämäkin idea…

»Nostan nyt ravin. Pidä tiukasti kiinni ja sukset menosuuntaan päin, niin hyvä tulee!»
Näin, kuinka Pipsa painoi pohkeet kiinni Siken paksuun talvikarvaan ja tamma nosti rivakan ravin. Ilmeeni oli varmaan varsin edustava, kun viiletimme peltoa pitkin tasaisella maalla. Lumen suhina kuului laskettelusuksieni alta ja pakkanen nipisteli poskia mukavasti. Ilma seisoi, joten onneksi kylmä tuuli ei piinannut reissuamme. Pipsa keventeli kaikessa rauhassa Siken selässä ja minä tuijotin maisemia, kun vihdoin olin löytänyt tasapainon. Ravi oli itse asiassa yllättävän hidasta, mutta se ei minua haitannut.

»Nostan Jassu kohta laukan, joten valmistaudu!», vaimea huuto kiiri korviini hallakon tamman selästä. Nyökkäsin itsekseni, vaikka tajusin hetkeä myöhemmin, ettei Pipsa sitä tietenkään nähnyt. Kädessäni olevassa kapulassa tuntui vaimea nykäisy, joka kieli vauhdinlisäyksestä, ja näin vuonohevosen harmaavalkoisen hännän hulmuavan edessäni laukan tahtiin. Vaikka itse sanoinkin, pysyin yllättävän hyvin mukana kaksikon laukatessa. Pian kuitenkin lähestyimme hyppyreitä, sellaista peltoa, mihin oli varta vasten tehty sellaisia kammotuksia aivan minun kaltaisiani huonoja tai vähemmän huonoja hiihtoratsastajia varten. Varauduin pahimpaan ja perhoset kutittelivat ärsyttävästi vatsassani. Kaipa se ihan hyvin menisi, ajattelin, ja tuijotin herkeämättä tamman laukka-askeleiden tahtia.

Olimme jälleen siirtyneet raviin, kun Pipsan ”Perillä ollaan”-huuto kaikui tienoilla. Nielaisin kuuluvasti kuin elokuvissa konsanaan, ja silmäni liikkuivat pelokkaasti hyppyristä toiseen. Valtavat hyppyrit vaanivat minua paikallaan petollisesti. Olisin voinut paeta vaikka heti, mutta en jaksanut kyykistyä avaamaan monojani. Kapulasta irti päästäminen olisi tietysti ollut toinen vaihtoehto, mutta juokseminen ei suksilla onnistunut. Tai saattoihan se onnistua, mutta en tahtonut kuulla sitä Pipsan omahyväistä naurua, joka syystä tai toisesta kuului aivan liian usein ja aina minun takiani. Ei – tätä minä en pilaisi. Tai saattaisin pilata, mutta mitä väliä sillä olisi. Pääasia, että pysyin suksilla. Ja varmasti pysyinkin, kun monot olivat niin tiukasti jalassa.

»Haluakko sie mennä ensin ravissa vai miten?», Pipsa kysyi nopeasti tarkkaillen pakokauhuista ilmettäni. Kohotin katseeni tyttöön ja nostin toista kulmakarvaani ehdottavasti, ja sanoin että ”Ei, kun mennään nyt laukassa vain”. Kiltisti tyttö ohjasi pörröisen poninsa kohti hyppyreitä ja antoi laukkapohkeet. Kapula käsissäni nytkähti jälleen ja korjasin suksieni asentoa. Siirsin painoani oikealle ja lähestyin hyppyriä. Joustin polvista ja tulin varsin mallikkaasti alas suksilleni. Pipsa jarrutti Sikkeä tamman pärskähtäessä kuuluvasti ja hymyili. Vastasin hymyyn ja tein äkillisen sivujarrutuksen suksillani.
»Mennään vielä toisen kerran», sanoin käskevästi.

Sikke laukkasi jälleen edessäni ja teimme käännöksen. Sukseni lipuivat epäilyttävästi yhä lähemmäs toisiaan ja sitten vasen meni oikean päälle, ja muks. Pidin tiukasti kapulasta kiinni ja tiesin Pipsan huomanneen kaatumiseni, sen verran kova käkätys edestäpäin kuului.
»Päästä irti siitä kapulasta kun kaadut, dorka!», tyttö hohotti ja tajusin vasta silloin, paidankaulus ja naama täynnä lunta, päästää irti siitä julmetun hihnasta. Ei silti, itsekin nauroin kuollakseni mahallani siellä kinoksessa, ja olin lanannut kunnon uran taakseni kaatumiseni jälkeen. Pipsa kävelytti Siken jälleen viereeni ja nauroi vieläkin.
»Voi että mää olen tyhmä…», hekotin vieläkin, ja yritin samalla funtsia, miten jalkani pitäisi asetella, että pääsisin ylös kylmästä hangesta.
»Nii-in, voi että sä olet tyhmä», Pipsa nauroi kanssani, ja siinä me sitten nauroimme Siken katsellessa minua oudoksuvasti. Puistelin lumiset polveni kun olin päässyt jalkeilleni ja jatkoimme kierrosta. Tällä kertaa hyppyrit onnistuivat melkein täydellisesti, ja olin varsin ylpeä itsestäni.

Silitin Siken toffeenkeltaista talviturkkia ja päästin ohjista irti Pipsan kammettua itsensä selkään saakka. Paransin otettani kapulaan ja katsoin, kuinka vuonohevonen talsi yhä vain kauemmas kunnes hihna kiristyi ja pääsin mukaan kaksikon kulkuun. Loppumatkan tallille päätimme mennä vain ravissa kaiken varalta, ja tällä kertaa pysyin pystyssä. Hengitys höyryten ja raudoitettu kavio lunta polkien kuljimme kolmestaan takaisin Seppeleen tallipihaan.

Jassu + Sikke

[Jassu]

Hoitaja-hoitsu-valmennuksen maksu 26.1.10



Pistänpä nyt ihan varsin ko kerta Sikke kuvassa koreilee. En silti ota hm'ää tästä, tuntimaksuhan tämä periaatteessa on...

Seppeleessä on aina saanut HM:n tuntimaksuistakin, jos on omalla hoitsulla mennyt =) ~Anne

Ai, joo, okei :'D No, 25hm sitten..
- Jassu

[Pipsa]

5.2.2010 Pakastin ilmiö

Lunta, lunta ja lunta. Tuntui jo, ettei muuta tässä maailmassa ollutkaan kuin lunta. Sitä oli satanut jo lähes koko viikon ja lunta olikin maassa jo melkoinen kerros, eikä siinä tallusteleminen ollut mukavaa, ei varsinkaan kun vakio reittiäni ei oltu vaivauduttu edes auraamaan. Sisälläni keitti ja kovasti, mutta jokin sai minut sulkemaan suuni, hyvä niin. Poskeni punoittavat, muttei korvienikaan väri niille paljolla häviä. Pipo oli jäänyt kaikessa tohinassa eteisen lattialle, mutta lapaset olin sentään muistanut, mikä oli suoranainen ihme, kiireellä lähtiessäni minulla kun sattui olemaan tapana unohdella kaikenlaista. Huokaisten katsahdan tarhassa seisoskeleviin hevosiin, kasaten ajatukseni ja tipsutellen sisään ulkoilmaa lämpimämpään talliin.

Matelen oman ponini karsinalle, napaten salmiakkikuvioisen, pääosin punaisen riimunnarun kouraani ja tehden täyskäännöksen aloillani ulko-ovea kohti. Kylmä ilma paiskautuu kasvojani vasten, minun kiskoessa hupun pääni suojaksi. Hypistelen riimunnarua käsissäni, pistäen töppöstä toisen eteen, sillä mitä ripeämmin hakisin Siken sisälle, sitä vähemmän minun täytyisi tätä kylmää kestää. Ja vielä kasvihuoneilmiö, ennemminkin jääkaappi tai pakastin ilmiö sanon minä.

Möhömahainen karvapallo seisoo portilla, tervehtien minut korvat napakasti ojossa.
- No mitäs Sikke? hymyilen lempeästi pystyharjalle. - Tuo siun harja alkas kyllä olemaan kyllä leikkauksen tarpeessa… Samalla ujuttaudun sisään tarhaan, työtäen tammaa hieman taemmas. Napsautan riimunnarun riimuun ja aukaisen portin. Muut ponit ovat ajautuneet tarhan keskivaiheille, ne korkeintaan vain katsahtavat meihin. Naurahtaen kiinnitän portin, tipsuttaen eteenpäin.

Sitten yllättäen tapahtuu se, mitä pelkään - maa tuntuu luiskahtavan altani minun liukastuessa ja lennähtäessä takamukselleni kiljaisten. Tamma hypähtää sivulle, ottaen tilanteesta vaarin ja ryhtyy ravaamaan tallille päin.
- Perhanan talvi, mie vihaan talvea, vihaan, vihaan ja vihaan, manaan itsekseni nousten seisaalleen ja pyyhkien lunta housuistani. - Joku ois voinu laittaa tänne kyltin, “Varokaa liukasta jäätä”, jupisen kunnes tajuan, miten tyhmältä se kuulostaakaan ja repeän nauruun. Hekotan kuin viimeistä päivää, pyyhkien naurun kyyneleen silmäkulmastani.
- Luoja, tokaisen pudistellen päätäni, tätä se väsymys teetti. Lunta yhä housuistani pyyhkien seuraan vuononhevoseni keskikokoisia kavionjälkiä tallirakennuksen lähelle. Oven olin ainakin sulkenut, joten siellä tamma ei voisi itseään teloa. Pysähdyn katselemaan ympärilleni, kunnes huomaan tutun ponin tallin edessä lunta nuuskimassa.
- Siinähän sie oot, huokaisen helpottuneena. Vielä tamma ei ollut ikinä onnistunut itseään telomaan vaikka olikin karkaillut, mutta ei sitä koskaan voi tietää. Nappaan riimunnarusta kiinni taputtaen tammaa ja kiskaisten tallin oven auki, kunnes johdatan Siken sisälle siitä.

Tallissa johdatan ponin sen omaan karsinaan, sitoen tamman kiinni napakalla vetosolmulla. Reippaasti kipaisen harjapakin käytävältä, ryhtyen rauhallisin vedoin harjaamaan pullean ponin paksua talvikarvaa. Hymyillen ojennan sille kuivan ruisleivän ponin imaistessa sen suuhunsa ennätysvauhdilla. Huolellisesti tarkistan tamman läpikotoisin ja harjailen sen rauhallisesti. Sikke seisoo tyynesti paikoillaan kaltereita nuuskien, minun kuunnellessa samalla tallin ääniä. Jokin hevonen hirnahtaa karsinassaan, toisaalla taas kaviot kopisevat lattiaa vasten ja joku komentaa hevostaan. Henkäisen syvään rentoutuen.

Tamma laskee päänsä syliini. Suukotan sen otsaa, hymyillen onnellisesti. Rapsutan sitä vielä hetken, ennen kuin käyn hakemassa sen varusteet satulahuoneesta. Nostan satulan kepeästi sen selkään ja kiinnitän satulavyön, tungen kuolaimet suuhun, sekä kiskon niskahihnan korvien yli ja kiinnitän remmit - valmista. Varoen hiippailen tamman kanssa maneesiin.

Kiskoessani jalustimia alas, hinkkaa tamma päätään hihaani. Sen suupielestä jää valkeanvihertävä viiru.

- Tohelo, hymähdän lempeästi. - Mutta ainakin sie oot miun oma tohelo.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

7.2.2010 Tähdetön taivas



Pipsa & Sikke