|
Post by Nana on Dec 12, 2008 21:38:47 GMT 2
Heppaluokan tulokset!
1. sija: Dreamer & Blade.
Lämmittelin Bladea hermostuneena, tämän siitä sai kun piti kilpailutaukoa! Musta tamma aisti minun hermoiluni ja hypähti kokeilevasti, siitä oli vain hauskaa, esteet kentällä lupailivat vauhdin pitoa ja vaarallisia tilanteita. Tonttulakkini kulkunen kilahteli iloisesti ja minua alkoi naurattamaan, eihän sitä ensimmäistä kertaa oltu pappia kyydissä, haiskaahan nyt vain pidettäisiin. Meni miten meni.
Lämmittely este oli kovassa käytössä, Jenna ja Jambo lämmittelivät oikein vauhdikkaan näköisinä ja ruuna näytti pitävän hauskaa esteen kustannuksella, turhautuneen näköinen Jaakko kokosi estettä jo kuudetta kertaa. Jenna kuitenkin sisuntuneesti hilasi ruunikon esteen yli kunniakkaasti ja johan alkoi eestinhevosellakin lyyti kirjoittaa. Hymyilin katsellessani pariskon menoa ja meni hetkonen ennen kuin tajusin että minunkin olisi hyvä tehdä jotain muutakin kuin töllätä Jambon yhden miehen showta, vaikka se viihdyttävä olikin.
Ravailin tähtipäälläni odotellen sopivaa vuoroa kokeilla millä päällä puoliverinen sattuisi tänään olemaan. Yllätyksekseni meinasin jäädä väärälle puolelle estettä Bladen suorittaessa jättimäisen hypyn pienen esteen toiselle puolelle. "Jaaha, taitaa löytyä tänään pomppua, säästele sitä radallekki." puuskahdin jäätyäni selkään kuin ihmeen kaupalla, tähtipää tuhisi minulle vastaukseksi, se alkoi vasta innostua. 'Odotas vain, et ole nähnyt parasta', tamma tuntui sanovan minulle ja pörhisteli allani kuin olisi suurenkin yleisön eteen menossa. Nauroin höyrypäiselle ratsulleni, "Kuules diivaseni, saat rauhottua tai esteradasta ei ole muuta jäljellä ku kasa hammastikkuja." ilmoitin puoliveriselle ja kokosin sen ympyrälle.
Johonkin kadonnut perhonen vatsassani palasi ja toi mukanaan vielä muutaman ystävänkin kun kuulin Rosin olevan seuraavana vuorossa. "Hermostuttaako?" Reega kysäisi minulta taluttaessaan loimipäällistä Humua ohitseni, "No arvaas vain." naurahdin, vastaukseni kuitenkin hukkui Bladen hörinän alle sen tervehtiessä tyttöä. "Älä huoli hyvin se menee, meni mullaki." illistin Reegalle nauraen, "Hyvä sinun on sanoa ku yks on jo menny, tällä neidillä taas on sen verran energiaa että saas nähä missä kunnossa rata on ku ollaan lopetettu." ilmoitin.
Pian koittikin minun h-hetkeni, helskutti hauskaa tänne on tultu pitämään, satanen vaan silmään ja menee miten menee. Päätin sisuuntuneena ohjatessani mustan puoliverisen kentälle, olin saanut seurata muiden hermoilua jo hyvän tovin eikä se ollut auttanut ainakaan omien perhosteni karkoituksessa. Kävin radan nopeasti läpi mielessäni ja kannustin sitten luvan saatuani Bladen ensimmäiselle estelle. Osasin jo enteillä tähtipään höröilyä ja hidastin vauhtia heti alkuunsa ja tarrasin varmuuden vuoksi harjasta kiinni. Yli mentiin ja uljas ratsuni hörisi innostuksesta, kokosin mustaa hieman paremmin kuolaimelle, ristikolle tultaessa Blade päättikin pelätä estettä ja hidasti tuntuvasti, melkein pysähdyksiin, mutta kannustin tammaa ja tämä päättikin viime tingassa ponkaista yli. Moitin itseäni lähestymisestä ja suuntasin heti perään tulevalle kolmosesteelle aivan uudella asenteella.
Unohdin kaikki katsojat ja valmistautuvat ratsukot ja keskityin kahteen viimeiseen esteeseen. Toisen musta ylitti antaen muille melkeimpä oppikirja esimerkin oikein tekemisestä, ainakin se tuntui siltä selässä, mutta toinen.. Voi luoja, en voinut muuta ajatella Bladen suorittaessa näyttävän tasajalka loikan esteen yli, en kyllä edes tiennyt miten itse esteelle kävi, minulla itselläni oli niin kova työ roikkua selässä ja vältää maan kamaraa.
"Oikein.. Ponnistusvoittoinen esitys Dreamerilta ja Bladelta, seuraavaksi meillä on vuorossa..."
Kommentti: Erittäin hieno, kuvaileva ja kutkuttavan jännittävä tarina. Olisin kovasti toivonut edes pientä pätkää kisojen valmistelu (hoito)- osasta, mutta tämä oli ehdottomasti voiton arvoinen tarina.
2. sija: Mariel & Anttu
Lumi hiutsleet tansahtelivat hiljalleen valkoiselle hangelle. Itse astelin reppu olallani kohti tallin hohtavaa lämpöä. Kisa aamu jännitti, sillä takana oli vasta parit yhteiset estetunnit Antun kanssa.
Tallin ovesta tuli porukkaa sisään ja ulos. Olin näyttävästi tullut vähän myöhässä, sillä pari poniluokan ratsukkoa oli jo tallin pihalla varustuksessa. Myös hevosten laittajat olivat jo kovasti työn touhussa. Säntäsin hölkälle ja tungin itseni väki paljouteen.
Ensi töikseni kävin ilmoittautumassa ja maksamassa lähtömaksun, sitten hakeuduin Antun karsinalle.
Ruuna nuokkui loimi päällä ja näin jonkun karsinan nurkassa. Avasin oven ja silitin Antun turpaa. Anttu kohotti päätään ja vilkaisi sitten minuun ja lopulta karsinan nurkkaan.
- Sastu? Kysyin nähdessäni vilauksen tummasta hupparista. Pian erotin kokonaan tytön, jonka silmät oli piilotettu Antun pehmeään karvaan.
- Älä vie sitä minulta... Tyttö kuiskasi vaimeasti ja halasi Anttua lujemmin.
- Vie mitä? Kysyin häkeltyneenä.
- Anttua. Se on minun elämän valo, en voi elää ilman sitä! Sastu parahti.
Hetkessä minulle valkeni syy miksi Sastu oli täällä ja mitä hän minulle selitti.
- Anttu on kiva heppa, ei muuta. Ei se merkitse miulle sen enempää kuin esimerkiksi Kalle. Se on vain mukava tuntihevonen, jolla joskus haluan ratsastaa ja se riittää. Sanoin vakavana.
- Mie luulin että pyydät sitä hoitsuksi ja omit sen minulta. Sastu sanoi ja nosti katseensa minuun.
Puistin päätäni ja pyyhkäisin tytön poskelle ilmestyneen kyyneleen. Sastu hymyili taas kuin Naantalin aurinko.
- Mene nyt. Lausahdin äidillisesti ja katsoin kuinka tyttö asteli karsinan ovelle. Hän vilkaisi vielä minuun, kunnes lähti karsinasta selvästi pirteämpänä.
Anttu hörähti vaimeasti ja sai minut palaamaan tähän hetkeen. Kiireissäni säikähdin ajan kulusta ja ryntäsin ulos karsinasta, kohti satulahuonetta.
Vain osallistujat saivat tulla satulahuoneeseen, joten ihmispaljous oli täällä huomattavasti pienempi. Kiirehdin Antun kaapille ja keräsin sieltä harjat, puhtautta kiiltävät suitset ja satulat. Sekä tietysti valkoisen satulahuovan, johon oli tikattu ruunan nimi. Lopuksi änkesin syliini neljä kappaletta mustia suojia.
Kaikki tavarat saatuani matkasin Antun karsinalle. Laskin varusteet karsinan pahnoille ja kaappasin loimen ruunan niskasta. Sitten aloitin tarkan harjauksen.
Sain kokea Antun hampaat ihallani lähemmäs 100 kertaa, mutta pölyharjan jälkeen, ruuna rauhoittui. Pehmeä vartaloharja sai ruunan rentoitumaan, mutta kiillotusrätillä pyyhkiessäni se aloitti jalan polkemisen.
Viimein minuuttit rupesivat olemaan ohi ja Anttu saanut ansaitun hoitonsa. Sen jouhet oli letitetty ja kaviot rasvattu sen päässä oli puhtaat suitset ja selässä vähän käytetty estesatula, valkoisen lokin kera.
Huokaisin syvään ja raskaasti. Anttu oli nyt paraati kunnossa, mutta itsessä ei olisi paljon kehumista. Jätin Antun Magnetin vahdittavaksi, siksi aikaa kun itse kävin siistiytymässä.
Ensitöikseni vaihdoin likaisen tallitakin, siistiin seuratakkiin. Samalla vaihdoin risaiset ratsastushousut, saman laisiin mutta valkoisiin. Tietysti myös kengät ja hanskat pääsivät vaihtoon. Kypäräkin oli puhditettu, joten vihdoin olin valmis ottamaan haasteen vastaan.
Astelin portaat alas Antun karsinalle ja talutin jätti ruunan tallin pihalle. Siellä nousin selkään, sillä ajattelin käydä vähän ennen lämmitystä mutkan maastossa. Pitkälle ei ollut tarkoitus mennä, vaan käydä vähän rauhoittumassa ennen suoritusta.
Anttu asteli rennosti pitkin ohjin metsäpolkua. Se vähät välitti minua vaivaavasta ramppikuumeesta.
- Oletkin kokenut kisaaja... Kuiskasin hiljaa.
Astelimme reilun 500 metriä poispäin tallista, mutta takaisinkin piti joutua. Pyöräytin kimon ruuna ympäri ja kannustin sen rennolle raville. Anttu suorasta janosi lähteä laukkaamaan, mutta sen askenlajin säästäisin vasta kentälle.
Tallin tullessa taas näkyviin, hidastin Antun käynnille. Suunnistin ruunan kanssa Carkin ja Leevin luo, jotka hekin olivat menossa lämmittelyyn.
- Ramppikuumetta? Kysyin Carkilta.
Tyttö säikähti tuloani ja katsahti hetken minua ja Anttua.
- Juu. Vaikka onkin tuttu hevonen. Carkki sanoi.
Nyökkäsin hänelle ja kannustin Antun reipaampaan käyntiin, saaden sen Leevin edelle.
Kentän reunalle sai hetken odotella sillä ensimmäist neljä ratsukkoa olivat lämmittelemässä. Poniluokka oli loppuun käsitelty, joten hevosluokka pääsisi kohta alkamaan.
Elli hoputti juuri kentällä olleet maneesille ja loput osanottajat kentälle. Anttu jauhoi kuolainta villisti suussaan ja viskoi päätän. Kuitenkin tomerasti nappasin sen raville ja suunnistin uralle.
Neljän ratsukon voimin kiersimme hetken ravin tahdossa tehden voltteja ja pysähtymisiä. Yhteisestä sopimuksesta päätimme nostaa laukan ja ruveta hyppäämään.
Asetin laukkapohkeet ja Anttu allani syöskähti maata syövälle laukalle. Muut vielä ottivat laukkoja, mutta minä ajattelin rauhoittaa ratsuani ja lähteä hyppäämään harjoituspystyä. Sen koko oli 60cm paikkeilla.
- Pysty! Kajautin ilmoille huudon ja käänsin Antun esteelle. Ruuna lisäsi vauhtia ja sinkosimme matalan esteen yli kauhealla vauhdilla.
Kuulin Anne puhuvan kentän laidalla puolipidätteistä, mutta ne eivät yrityksistäni huolimatta tehonneet. Jatkoimme kuitenkin laukalla ja hyppäsimme vielä pari kertaa kahta harjoitusestettä.
- Toinen ryhmä maneesille! Elli huudahti ja sai nopeasti porukan maneesin liepeille.
Anttu pyöri levottomasti ja yritin kävelyttää sitä pihalla, samalla kertasin rataamme, joka oli minusta suhteellisen helppo. Hätkähdin pian kun kuulin nimeni kaijuttimesta.
Maiskautin Antun liikkeelle ja suunnistin sen kanssa kentälle. Edellisen ratsukon suoritus oli vielä loppua vaille valmis ja juuri kun Dreamer otti Bladen käyntiin, minä maiskautin Antun raville.
Tervehdin tuomareita nyökkäyksellä ja ratsastin lähtölinjan yli reippaassa laukassa. Anttu pärskähteli ja otti pitkiä askelia. Vähän väliä annoin puolipidätteitä ja katsoin edessä möllöttävää estettä. Ruuna mutkitteli juuri ennen estettä ja sitten vielä loikkasi jo ennen aikojaan, jonka seurauksena värikäs puomi tipahti hiekalle. Irvistin, mutta silti jatkoi matkaa yksi pudotus sinne tai tänne ei meidän matkaa pysäyttäisi.
Seuraava este oli ristikko. Sain Antun laukkaamaan keskelle estettä ja tuloksena hyvä hyppy, ilman pudotuksia.
Taputin Antun kaulaa nopsasti, mutta sitten piti valmistautua seuraavalle hypylle. Se oli ehkä vaativin, vaikka olikin tavallinen pysty. Anttu tuli esteelle vähän vinosti ja kuulin puomin kolahtavan. Yleisökin pidätti henkitystään, mutta huokaisuista päätellen puomi ei pudonnut.
Edellisen esteen jälkeen tuli peräkkäin kaksi estettä joiden ylittäminen onnistui harvinaisen hyvin.
Pian tajusin sen olivan ohi ja tuuletin villisti. Vaikka tuli yksi pudotus ja huono aika ei se minua haitannut. Olin voittanut oman tavoitteeni ja vähän enemmänkin.
Halasin Antun kaulaa pitkään ja hartaasti supisin ruunalle monet helyyttävät sanat. Se oli tehnyt upean suorituksen.
Pian näin salamavalon välähdyksen ja Jaakon joka virnuili kameran takana.
- Sinä senkin... Ehdein sanoa ennen kuin Anttu tarttui hampaillaan Jaakon takin olkaan.
Poika vinkui kuin pikkulapsi karkkikaupassa ja oli selvästi peloissaan. Onneksi jokapaikan höylä Ros sattui paikalle ja pelasti pikku Jaakon pahan Antun kynsistä.
- Nuin siinä käy kun napsii kuvia ilman lupaa. Murahdin Jaakolle ja maiskautin Anttun liikkeelle.
Nautein ruunasta vielä puolen tunnin ajan, jonka jälkeen palautin sen Sastulle. Tyttö oli positiivisesti yllättynyt niin omasta kuin minunkin suorituksesta ja näytti selvästi iloiselta saadessaan hoitaan Antun tarhakuntoon.
Kommentti: Tunnelma on mukaansatempaava, Antun luonne korostuu oikein hyvin. Kivaa vuoropuhelua!
3. sija: Sastu & Rensu
Auton hyrinä kuulosti hyvin rentouttavalta ja sai silmäluomet painautumaan kiinni. Yritin pitää ne vaivalla auki, mutta en voinut mitään sille, etten ollut niitä aamuvirkkuja, vaikka teinkin aamutalleja.
-No, jaksatkos sä nyt jäädä tässä, äiti kysyi ravistellen minua.
-Njoo... mumisin, ja avasin auton oven.
Kolea pakkaskeli tulvahti naamalleni, ja sai minut värähtämään. Ehkei ollut maailman fiksuin ajatus lähteä tallille marraskuussa pelkällä hupparilla - ehkei.
Kiersin auton taakse, ja yritin rynkyttää takaluukkua auki.
-Mutsi tää ei oo auki, karjuin, saaden äidin napsauttamaan sen auton sisältä auki.
Nostin takaluukun kannen ylös, ja sieppasin sieltä tarvikkeet, eli pelkät letityskuminauhat. Kilpailuvarusteeni sun muut sähläykset olin tuonut jo eilen, koska olisin unohtanut ne tänään. Pamautin takaluukun kiinni, ja lähdin lumi narskuen talliin päin.
"Onneks ei oo liukasta", mietin kopistellessa lenkkareitani tallin lattiaan. Tallissa oli jo täysi katastrofi päällä.
-Sastu! Eihän Antulle tarvi kankisuitsia, Mariel kysyi heti ensimmäisenä.
-Mmh... m-mitä? Siis Antullekko kankia? Juu ei tarvi, menee hyvin ilmankin, ei riistä, vastasin haukotellen.
Kävelin väsyneesti satulahuoneeseen, jonka lattia oli täynnä kaikenlaista kamaa. Loikin kaiken yli, satulansuojista harjapakkeihin asti.
-Pitää taas tätä kamaakin olla täällä... mutisin ottaen Rensun harjapakin mukaani, ja pian puikkelehdin satulahuoneesta Rensun karsinalle, jossa ori oli jo täydessä vauhdissa.
Avasin karsinan oven ja luikahdin sisään heti. Rensu hörähteli häntä pystyssä ja liikuskeli karsinassa tarpeettomasti.
-Noniin, ihan rauhassa vaan. Tänään on kilpailut - joita ei toivottavasti oteta liian tosissaan - ja me mennään sinne vaan harjoittelemaan ennen isoja kisoja, hyssyttelin orille.
Sain Rensun puhumisen avulla vähän rauhallisemmaksi, ja otin loimen pois. Renin karva kiilsi vielä eilisen pesun jälkeen. Harjasin Rensun kevyesti, sillä se oli ollut pesun jälkeen sisällä, eikä ollut liannut itseään.
Putsasin kaviot ja siistin ne muutenkin kauniiksi. Rensu steppaili hermostuneena, mutta rauhoittelin sitä, vaikkei se paljon auttanut.
Lopulta pääsin letittämään Rensua - tämäkin homma olisi pitänyt tehdä eilen. Tein pyöreitä, symmetrisiä sykeröitä. Tämä oli jo tuttua.
Pian olimme jo hyvässä vaiheessa - Rensu kiilsi puhtauttaan kamat päällä, suojat jaloissa, ja minä olin saanut vaihdettua kilpa-asun.
-No, eiköhän me voida lähteä lämppäämään, kerroin Rensulle katsoen kelloa.
Talutin Rensun ulos, ja näin Leevin, Topin ja Kallen viuhahtavan ohi.
-Hevosia vapaana, Nana kiljaisi.
Hevoset lähtivät juoksemaan suoraan tielle vievää tietä pitkin. Ponnistin Rensun selkään, seurauksena ori pomppasi pystyyn ja onnekseni pysyin selässä - tosin en voinut mitään sille, että ori riisti kiitolaukkaan muiden hevosten perään.
Pysyin selässä, ja pidätin Rensua kunnolla.
-Pysähdy! Sä reväytät vielä lihakses vielä, karjuin orille.
Siitä Rensu viit veisas. Pian saavutimme muut hevoset, ja huomasin mihin olimme juoksemassa: suoraan päin järveä.
-Tää ei oo todellista, mutisin ajaen Rensua enemmän eteen.
Pian johdimme joukkoa, ja juuri ennen rantaviivaa käänsin Rensun poikittain. Aluksi luulin, että Topi kavereineen juoksisi Rensun päälle, mutta suunnitelmien mukaan ne pysähtyivät orin luokse.
-Soo, seeeis, rauhoitin oreja + ruunaa.
Kukaan hevosista ei ollut edes väsynyt, mutta pian perässämme tulevat ihmiset kyllä olivat. Siihen mennessä pitelin jo kaikkia hevosia ohjista.
-Sä sait ne kiinni! Kilpailupäivä on pelastettu, Sophie riemuitsi nousten Kallen selkään.
Taputin Rensua.
-Rensun ansiota. Tosin pelkäsin, että se reväyttää jonkun lihaksensa, muttei onneksi, huokaisin.
Kävelimme tallille, missä Nana jo odottelikin hevosluokan osallistujia. Tyttö oli onnellinen, koska hevosluokka sai vihdoin alkaa, eikä tullut ruumiita.
Tulin alas ratsailta, ja sain Jossulta loimen. Loimitin Rensun ja taluttelin sitä kentällä, koska me lähtisimme viimeisinä.
Seurasin muiden ratsastuksia. Rata oli onneksi yksinkertainen, eikä sitä ollut vaikea muistaa.
Kun meidän vuoromme oli lähestymässä, otin Rensulta loimen pois, ja nousin selkään.
Tein ravissa pysähdyksiä, isoja ja pieniä voltteja. Otin kumpaankin suuntaan parit laukat, joissa temmonvaihteluita + esteistuntaa.
Siirsin käyntiin, ja kävelin loppuajan.
-"Radalle Sophie - Championin Oikukas, Sastu - Reimari valmistautuu", Nana kuulutti megafoniin.
Ohjasin Rensun maneesin ovelle odottamaan. Kävelimme pientä volttia, sillä Rensu stressasi seisomisesta.
Pian Sophie tuli Kallen kanssa pois.
-"Ja viimeisenä hevosluokassa Sastu - Reimari" Nana kuulutti.
-Nyt poika näytetään, keit me ollaan, kuiskasin orille pyytäen sitä raviin.
Käänsin Rensun tuomareihin päin, tervehdin, ja sain luvan aloittaa.
Siitä hetkestä lähtien en muista melkein mitään - olin kuin ihanassa kuplassa.
Nostin laukan, ja ylitimme lähtölinjan. Valmistelin, ja lähdin ajoissa mukaan hyppyyn. Katsoin jo seuraavaa estettä tiukasti, ja niin teki Rensukin. Se hidasti vähän vauhtiaan, ja ajoin eteen.
Rata oli mennyt hyvin, mutta viimeiselle esteelle Rensu ryntäsi. Se oli mennyt koko radan todella kovaa, mutta nyt se juoksi kunnolla. Pidätin, en voinut tehdä muuta. Annoin sille ohjaa, menin mukaan hyppyyn, ja valtavalla ilmavaralla pääsimme esteen yli. Kaahoitimme maalilinjalle, ja tunsin, että olimme yhtä - ei ollut Sastua ja Rensua, vaan oli ME!
Kommentti: Sastun ja Rensun aukoton yhteistyö oli mukavasti ilmaistu tässä tarinassa. Teksti pomppi hiukan, mutta muutama upea kohta korjasi sen.
4. sija: Sophie & Kalle
Carkki kirmasi esteitä täydellä vauhdilla oripoikansa Leevin kanssa. Itse loikin pienenmpiä esteitä harjoituskentällä Kallen kanssa. " Okseri!" huusin muille lämmittelijöille ja suuntasin suomenhevosen kohti estettä. Pieni hyppy ja pieni este oli ohi.
Kovaäänisistä kuulutettiin Carkin ja Letukan tulokset ja sitten vuoromme. Ohjasin Kallen estekentälle, pysäytin, tervehdin tuomareita ja annoin avut laukkaan. Kallen laukka oli aivan ihanaa, mutta en ehtinyt nauttia siitä. Ensimmäinen este, okseri, oli tulossa. Puolipidätys, pohje.. Este ylitse. Taputin Kallea kaulalle ja käänsin sitten ruunan oikealle kohti ristikkoa.
Kalle tulkitsi jäykän asentoni keskittymiseksi, ja alkoi itsekin lyhentää ja soveltaa laukka-askelia ennen estettä. Autoin ruunaa vähän, mutta jouduin taas valmistautumaan esteeseen. Hypätty. Oli lyhyt välimatka seuraavaan esteeseen, pystyyn. Kalle meinasi kieltäytyä, mutta naputin suht kovaa kantapäilläni suomenhevosta eteenpäin ja rupesin myötäämään liikkeissäni esteeseen ja johan hevonen sai vauhtia.
Kalle laukkasi lujaa tiukassa käänteessä vasemmalle. Melkein hevosen kylki koski hiekkaan, ei nyt ihan. Yritin pysyä hevosen tahdissa. Este tuli liian nopeasti eteen, ja Kallekin "pelästyi" sitä. Hevonen oli niin lähellä kieltäytyä... " AARGH! HYPPÄÄ!" karjaisin ja napautin raipalla hevosta pari metriä ennen estettä. Kalle loikkasi okserin pelästyneenä vähän liian myöhään. Takajalka osui puomiin, mutta puomit eivät tippuneet, ei kumpikaan. Kehuin hiljaisella äänellä suokkia.
Viimeinen este, kolmas okseri tuli eteen. Kalle oli nyt mukana suorituksessa ja minä myös, joten viimeinen este onnistui tyyliin 10-. Taputin Kallea vielä kerran kaulalle ja annoin pidempää ohjaa. Suorituskello kilahti.
Sastu ja Rensu lähtivät suorittamaan esteitä. Omat tulokseni vaikuttivat ihan hyviltä, aika oli vähän huono.. Laskeuduin Kallen selästä ja talutin sen rauhalliseen paikkaan, missä rupesin ottamaan siltä kamoja pois jne. Loimitin Kallen ja jäin odottelemaan tuloksia...
Kommentti: Hmm, ihan mukavaa tekstiä paikoittain, loikki aika paljon ja sisälsi hiukan epätodennäköisyyttä. Yleensä monet eivät estekentillä huuda ''ARGH, hyppää!'', mutta melkein nauroin ääneen tälle kohdalle.
|
|
|
Post by Josefiina on Feb 1, 2009 13:32:57 GMT 2
PONIEN TULOKSET!
Ensin minun on pakko a) pyytää anteeksi myöhästelyäni ja b) kehaista kaikkia onnistuneista tarinoista. Ne tosiaan lämmittivät mieltäni. Hienoja ja huolellisesti väsättyjä kertomuksia - Seppeleessä asuu oikeita kirjailijoita!
Päätin valita vain voittajan - muita sijoja on äärimmäisen vaikea jakaa, ja voittajankin valitseminen on huisin työlästä. Sillä ihan oikeasti, ei imarteluna, jokainen tarina ansaitsisi voiton. Siksi annan kaikille palautetta tarinoista - mutta vain ykkönen saa virallisen sijan, lälläslää. Muut ovat satunnaisessa järjestyksessä.
[glow=red,2,300]VOITTAJA - wear & Taiga![/glow]
Taiga oli taas likainen, vaikka vasta edellisenä päivänä olin sen viimeksi hinkannut puhtaaksi. Huokaisin syvään vilkaistessani ponin mutaista olemusta. Muut olivat jo kiireellä letittämässä ratsujensa häntiä ja harjoja, kun minun pitäisi vielä pestä koko poni, ennenkuin siitä edes näkisi kumpi puoli on pää, ja kumpi häntä!
Vaikka olinkin tullut jo hyvissä ajoin tallille, yli kaksi tuntia ennen kilpailun alkua, tuntui silti etten ikinä kerkeäisi veryttelemään, saatikka sitten edes osallistumaan koko kilpailuun, kun ratsuni näytti tuolta! Josefiina sattui juuri sopivasti kulkemaan käytällä ohitseni, kun minä huokailin ja tuskastelin julmaa kohtaloani. - Ohhoh, jopas on Taiga likaisena! Tyttö sanoi naurahtaen, mutta vakavoitui sitten huomatessani ilmeeni. - Mä en ikinä saa tota puhtaaksi! Parahdin, ja Jossu rypisti mietteliäänä kulmiaan. - Mä voin auttaa sua, mutta puolen tunnin päästä mun pitää kyllä mennä järjestelemään tota buffettia, tyttö sanoi, ja minä kapsahdin onnessani Jossun kaulaan. - Kiitos oikeasti tosi paljon, mä lupaan korvata tän sille joskus! minä hihkun, ja Jossu irrottautuu halauksestani nauraen. - Kuule mulle riittää se, että sä lopetat nyt mököttämisen, ja asennoidut tähän iloisesti, tyttö sanoo, ja nappaa Taigan riimunarun koukustaan. - ja sitten hommiin!
Yhdessä saamme Taigan pestyä ja kuivattua ennätysvaihdissa. Puolen tunnin päästä on Taigalla jo häntäkin letitettynä, ja harja sykeröillä. Jossu katseli aikaansaannostamme hetken oikein tyytyväisenä. - Kyllä se nyt on hienona. Mun pitää nyt mennä katsomaan että lähtölistat on valmiina, ja ilmoittautumismaksun saa maksaa kansliaan ihan kohta, Jossu selitti, hymyili, ja kääntyi sitten kannoillaan. -Kiitti hei vielä! Minä huikkasin Jossun perään. Tämä heilautti vain kättään iloisesti.
Varustin Taigan vähän vapisevin sormin. Vaikka luotinkin poniin koko sydämmestäni, silti minua jännitti. Kilpailuihin kylläkin kuului pieni jännitys, enkä ollut siitä sen suuremmin huolissani. Rata oli suhteellisen helppo muistettava, mutta siltikin tunsin perhosten lepattavan vatsassani. Olisi todella hienoa voittaa, mutta minä olisin tyytyväinen itseeni joka tapauksessa, kunhan nyt selvittäisiin edes jotenkuten kunnialla rata läpi. Muutkin tuntuivat jännittävän. Tallin täytti hermostunut kikattelu, ja hevosten kärsimätön kolistelu. Jokainen saattoi tuntea kilpailun tuoman jännitteen ilmassa.
Nousin tallin edessä Taigan selkään. Tamma pyöri hermostuneena, se steppaili ja loikki joka ilmansuuntaan. Se käyttäytyi samalla tavalla kun aina silloin, kun minä olin jännittynyt, Tunsin ponin nyt jo niin hyvin, että tiesin heti kuinka saisin sen rauhalliseksi ennen rataa. Vilkaisin kelloa, ja laskin, että minulla olisi vielä 20 minuuttia aikaa, ennen kuin virallinen veryttely alkaisi. Niimpä keräsin ohjat käteeni, ja ohjasin Taigan maneesin ohi metsään.
Taiga käveli ensimmäiset sata metriä jännittynein, nykivin askelin. Sitten se kuitenkin rentoutui, henkäisi syvään, ja laski päätään alas. Poni haisteli uteliaana maata, ja nappasi läheisestä kuusesta muutaman lumellakuorrutetun oksan suuhunsa. Taputin Taigaa tyytyväisenä kaulalle, ja annoin ohjien valua aivan pitkiksi.
Palasimme juuri sopivasti veryttelyn alkuun. Ohjasin nyt Taigan maneesiin, jossa Anne piti veryttelyä. Tämä oli laskenut muutaman esteen näin veryttelyn aluksi aivan pieniksi, mutta ennen hyppäämistä siirryimme kuitenkin kaikki raviin, ja lämmittelimme ratsumme kunnolla. Nyt Taiga oli rauhallisempi, se malttoi jopa odottaa rauhallisena esteenylitysvuoroaan, eikä tamma muutenkaan temppuillut. Hyppäsimme veryttelyssä muutaman esteen pariin kertaan, ja sitten Anne käski kaikki, paitsi ensimmäisenä aloittavan Fiian ulos maneesista. Pella näytti jo nyt varsin hermostuneelta, ja poni vikuroi Fiian yrittäessä ohjata sitä lähemmäs tuomarintornia. Minä olisin Taigalla vasta viidentenä, ja tunsin, kuinka Taigakin alkoi jännittyä nähdessään Pellan toilailun.
Aika tuntui matelevan, minun ravaillessa lumisella kentällä Taigan kanssa. Kun sitten viimein meidät kuulutettiin, tuntui vatsassani rymistelevän kokonainen norsulauma! Taiga alkoi tuntua myös jännittyneeltä. Se yritti peruuttaa maneesin ovelta ulos, mutta napakoilla pohkeilla sain sen astelemaan maneesiin. Katsomo oli tupatentäynnä ihmisiä, ja heistä joka ikinen tuijotti minua odottavana. Tunsin möykyn kurkussani, ja yritin epätoivoisesti niellä sitä alas. - Hyvin se menee, vierelleni ilmestynyt Nana sanoi, ja väläytti iloisen hymyn. Halusin uskoa tyttöön, mutta siltikin sisälläni kalvoi pieni pelontunne. En halunnut nolata itseäni kaikkien noiden silmäparien edessä. Hermostuin vielä enemmän nähdessäni vanhempani katsomossa. He vilkuttivat minulle hymyillen, mutta minä en saanut edes pientä hymyä kasvoilleni.
Jotenkin sain hermostuneen Taigan ratsastettua tuomarintornin lähelle, ja nopean, hermotuneen tervehdyksen jälkeen kuului lopulta lähtömerkki. Ennen ensimmäisen esteen lähestymistä, minä tein Taigan kanssa vielä muutaman voltin, ja nostin sitten laukan. Käänsin Taigan loivalla kaarella kohti sarjaa, jolla rata alkoi. Taiga nosti muutaman metrin ennen estettä korvansa terhakkaasti hörölle, ja alkoi valmistautua hyppyyn, Minä istuin kuin pieni suolapatsas Taigan selässä, osaamatta reagoida oikein mitenkään Taigan menoon. Kun tamma sitten lähti hyppyyn, minä takerruin henkeni kaupalla ponin harjaan, ja kun heti perään tuli toinen hyppy, enkä minä ollut tasapainossa, oli lähellä etten suistunut alas satulasta. - Tämähän alkoi hyvin, ajattelin, ja korjasin istuntani esteen jälkeen. Kun seuraava este lähestyi, olin paremmin hereillä, ja kevyellä pohkeella ratsastin Taigan pienen ristikon yli. Sitten tuli vihreä okseri, ja loivalla kaarella pysty. Nyt menin hyvin hyppyyn mukaan, ja Taigakin sai askeleensa sovitettua hyvin ennen estettä. Enää viimeinen este suorittamatta. Keräsin vähän Taigaa alleni, ja korjasin sen laukan myötälaukaksi. Lähestyimme estettä hyvin, mutta Taiga ei saanut askeltaan sopimaan, ja hypystä tuli hiukan kummallinen. Ilmassa kuulin puomin kolahtavan, ja surullisena puraisin huultani. Siinä meni se voitto. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi matkaa, ja nopeasti Taiga ylitti maaliviivan. Liputtaja heilautti kätensä alas, ja aika pysähtyi. Hymyillen nojauduin Taigan kaulalle, ja taputin tammaa. - Sä olit aivan mahtava, rakas, kuiskasin ponille.
wear&taigarakas<3
Kommentti: Lämmintä, hevosentuoksuista kerrontaa. Tunnet Taigan ja Taiga tuntee sinut, mielentilanne siirtyvät toisiinne. Tämä tarina ansaitsee kunniamaininnan siitä, että ponin käyttäytymistä on kuvailtu loistavasti. Suorastaan näen tamman silmieni edessä.
-
Nana
Kävelin tavalliseen tapaani kohti Seppelettä, tallia, jossa olin käynyt pian puolisen vuotta. Tai en niin tavallisesti, paljon jännittyneemmin ja nopeammin.
Tallilla oli jo täysi hulina päällä, sillä olihan tänään kilpailut, joihin osallistuisin itsekkin. Päätin kuitenkin puheensorinasta ja muusta tyhjänpäiväisestä vilinästä huolimatta keskittyä vain Siiriin. Olla rauhassa ponin kanssa ja laittaa se nätiksi.
Naurahdin katsellessani vaatteitani, pillifarkut ja huppari. Muilla oli päällänsä viimeisen päälle kisa-asut. Onneksi kaapissa lepäsivät musta kisatakki, valkoiset ratsastushousut ja esteraippa.
Kävelin nilkkoihin asti yltävässä mudassa ponitarhalle, jossa Siiri laidunsi Pampulan kera. ''Pampulaa! Mitäs estetykki?'' huhuilin ponia, yrittäen herättää pienemmän tamman mustasukkaisuuden.
Lopulta shetlanninponit ravasivat luokseni, ja tartuin salamannopeasti Siirin riimuun. ''Mitä me ollaan tekemässä?'' sanoin Siirille kurtistaen ankarasti kulmiani.
Tyhjensin korvienvälini täysin astuessani stressaavan äänekkääseen talliin. Olen puhelias ja kovaääninen kiekuja, mutta tänään täytyi taistella ja olla viilipytty. Täytyi.
Pyörittelin tammaa kumisualla niin, että ei varmasti yhtään vaaleaa karvaa jäänyt harjaamatta. Siiri kuopi ahkerasti turvetta, mutta sai siihen vastaukseksi vain läppäisyn lautaselle. ''Älä viitsi hei, pallo.'' Sanoin silittäen tamman lämmintä turpaa, joka tuntui silkiltä.
Karvaisen shettiksen harja roikkui silmillä ja likaisuus oli silmiinistävää. Onneksi olin tullut puolenkymmentä (eli neljä-viisi) tuntia aikaisemmin ennen kisoja. Jotkut rentoutuivat joogalla tai avautumalla jollekkin, minä harjaten ponia mutapanssarista kiiltäväksi.
Siiri nyhti heinää verkostaan kärsimättömästi. ''Kohta alkaa hännän selvittely, malta nyt..'' puhelin iloisesti. Samassa Pipsa tunki sisään karsinaan läsipäisen Pampulan. ''Moi! Tää on jo kohta valmis niin en oo kovin hyvää juttuseuraa, eihän sua hait..'' änkytin stressaantuneena. ''Nana, rauhassa, oot hypänny ennenkin Siirillä tollasia luokkia.'' Pipsa sanoi hymyillen ja tarttui sitten Pampulan siniseen kaviokoukkuun.
Kammalla selvittelin tamman supersotkuista, harmahtavaa häntää. Sitä ei ollut kukaan pitkään aikaan harjannut kunnolla selväksi.
Muutamia mitallisijoja PKK-cupissa kokenut valkoinen onnenhuopamme asettui sään taakse kauniisti, kuten aina ennenkin. Sen loistoa peittämään asettui ruskea satula, joka oli kiillotettu edellispäivänä upeaksi, kuin juuri kaupasta ostetuksi.
Hinkkasin kuolaimia huppari hihaan. Pian nekin olivat hopean väriset, eivät enään mudan ja heinän sekoitusväriset, eli oksennuksenruskeat. Vaihdan nopeasti vaatteet ja saavun paikalle huokaisten helpotuksesta – onneksi poni ei ole ehtinyt tuhota hienoja letityksiäni tai repiä valkoisia pinteleitään rei'ille. ''Poniluokan osallistujat maneesille'' Josefiina kuuluttaa käytävän päästä. Tyttö on sonnustautunut siistiin, siniseen takkiin ja mustiin pellavahousuihin.
''Lähtöjärjestys; ensimmäisenä Fiia ja Pella. Sitten Reega uljaan Humun kanssa. Pipsa & Pampula.. hmm.. Pella ja Alina.. Weari ja Taiga, sitten Fiona ja Pikku, Nana ja Siiri, ja viimeisenä Karo ja Aksu.'' Josefiina kailotti.
Kohta seisoimme siistissä jonossa maneesin edessä, valkoisissa housuissamme ja takeissamme, päällämme myös panssari alias turvaliivi, olivathan nämä estekisat.
Katsoin Siiriä sen ruskeisiin silmiin ja halasin tätä monta kertaa katsoessani muiden upeita ja kertakaikkisen nopeita suorituksia. Ravailemme laidalla, ja verryttelen shetlanninponia, jotta tämä ponnistaisi huikean lyhyillä jaloillaan korkealle.
''Fiona ja Pikku!'' Josefiina huusi mikkiin ja istuutui alas. Pikku luimisteli, mutta hyppäsi kaikki esteet kauniilla, ilmavaraa sisältävillä loikilla.
Korkein este oli 55cm, ja tamman hyppytaito ylsi vain viiteenkymmeneen senttimetriin, joten minua jännitti. Nielaisin kuuluvasti, kun Fiona tuli kimon ponin kanssa ulos radalta.
''Nana ja Ilolan eliksiiri!'' huutaa Josefiina, ja yleisö lyö käsiään yhteen. Mahassani myllertää, aivoni ovat jämähtäneet, mutta yritän keskittyä. ''Nyt mennään.'' kuiskaan ponin korvaan ja siinä hetkessä lähestymme ensimmäistä estettä, joka on väriltään punavalkea. Keskityn, vaikka käteni hiukan tutisevatkin ja ylitämme esteen hirmuisella loikalla.
Seuraava este on 55cm, ja alan jännittyä. Yhtäkkiä päässäni naksahtaa, ja lisään vain vauhtia. Siiri ylittää komeana tyttönä esteen mahtavasti. Jes!
Kurvaamme vauhdista niin että hiekka pöllyää. Yksi Siirin kauniista leteistä aukeaa, ja otsatukka roikkuu silmillä. En kuitenkaan välitä, eikä myöskään ihana poni.
Suorituksemme loppuu nopeammin kuin odotin. Huokaisen kerran syvään ja suljen silmäni. ''Sie teit sen.'' Siiri pärskähtää. ''Oikein. ME teimme sen.'' sanon ja laskeudun alas rivakkaasti. ''Sie oot mun sankari.'' sanon vaihtaessani rautiaalle hienon, ruskean hikiloimen.
Kommentti: Elämänmakuinen, nopeatempoinen tarina. Uskottava ja sujuvasti jatkuva. Pidän tästä! Ajattelin ensin rakentavana palautteena sanoa jotakin kuvailusta, mutta toisaalta se on makukysymys ja tarina toimii näinkin. Kuvaat osuvasti yhteistyötänne ja tekstissä on humoristista pilkettä. Hienoa!
-
Fiia
Pella oli suorastaan rypenyt kurassa ja näytti aivan karmaisevalta. Aikaa verryttelyyn lähtöön oli puoli tuntia eli ei mitenkään liikaa… Pelastuksekseni koituisi kuitenkin tamman harja, jota ei tarvinnut eikä oikeastaan edes saanut letitellä sen kummemmin. Vilkaisin Weariin päin, joka oli hiukan kalvennut nähtyään hienosti rapaisessa kunnossa olevan Taigan – mutta Josefiinalla sitä vasta olisikin töitä, jahka hän tulisi hoitamaan Hillansa. Kisoihin tyttö ei ollut syystä tai toisesta osallistunut, ehkä se olisi herkälle tammalle liikaa. Tai herkälle tytölle, kuka tietää?
Hinkattuani ponia vartin se alkoi näyttää varsin lupaavalta, häntä oli puhdas ja kiiltävä, karva oli tasaisen harmaa ja kiilteli ikkunoista tulevassa auringonvalossa. Pestasin aitassa norkoilevan pikkutytön hakemaan Pellan varusteet paikan päälle ja vaihtamaan satulahuovan valkoiseen. Vaikka kyseessä olikin pelkät piskuiset tallikisat, halusimme koko konkkaronkka olla edustavia ja tyylikkäitä. Minullakin oli vastapestyt kisahousut ja sininen kisatakki turvaliivin alla – lisäksi olin varannut lyhyen esteraipan käyttööni, vaikka toivon mukaan sitä ei tarvittaisi.
Saatuani tamman varustettua painoin kypärän päähäni ja lähdin taluttamaan sitä verryttelykentälle. Puunaukseni oli tuottanut tulosta: Pella oli todellakin hyvän näköinen, varusteet puhtaat ja jouhet syvänmustat. Nousin selkään ja lyhensin jalustimet tuntematta sen suurempaa hermostuneisuutta: Pella osasi hypätä todella hyvin, olin hoitanut sitä jo muutamaa kuukautta vaille vuoden ja olimme yhdessä käyneet paljon isommissakin kisoissa. Nytkin tulossa oli russimestaruus kouluratsastuksen saralla. Ja kaiken lisäksi rata oli erittäin helppo ja erittäin lyhyt. Sarja, ristikko, okseri, pysty, okseri. Simppeliä ja selkeää, sanoin itsekseni ja kannustin tamman raviin. Se pärski ja taivutti, kokosi ja jarrutti, tuntui vain kerta kaikkiaan kovin hyvältä ja pehmeältä.
Laukattuani pari kierrosta raviverryttelyn päälle Pella oli vain hiukan hionnut, mutta sopivasti lämmin. Verryttelyesteinä oli okseri ja pysty. Huolettomana ja tyytyväisenä ratsastin sen reippaassa laukassa kohti okseria. Poni nosti korvat pystyyn, lisäsi vähän laukkaa – ja vetäisi sitten liinat kiinni juuri ennen ponnistusta. Paiskauduin eteenpäin mutta pysyin selässä, vaikka poni lähtikin vauhdikkaasti peruuttamaan sivuun. - Pella! huudahdin yllättyneenä päästyäni jotenkuten tasapainoon. Potkaisin jalustimet jalkaan ja otin ohjat väkkäränä pyörivän tamman pysäyttämiseksi. Russ kiskaisi turpaansa maata kohden ja säntäsi sitten sivuun vinkaisten innokkaasti potkaisten samalla taaksepäin. Pamautin raipan Pellan lavalle. Kovasta kohtelusta järkyttynyt poni seisahtui niille jalansijoilleen sieraimet väristen. - Bravo, Jaakko kommentoi kentän laidalta tupakka suupielessään saaden kommentiksi vain vihaisen mulkaisun.
- Ensimmäisenä starttaa Fiia ratsunaan russponitamma Pella, Anne kuulutti kovalla äänellä ja kumartui sitten puoleeni. – Sillä on varmaan jotain tammavaivoja. Et anna sen kieltää, saat komentaa raipalla ihan kovaa jos se alkaa pelleilemään. Anna meille hyvä näytös estehypystä ja pysy selässä. Tsemppiä. Nyökkäsin ja ratsastin vikuroivan ponin areenalle. Katsomossa istui rivi pikkutyttöjä kamerat käsissä, joiden vieressä oli sennuratsastajien rykelmä. Innokas supina kaikui tyhjässä maneesissa. - Voit aloittaa, joku huusi tervehdykseni päätyttyä. Otin ohjia lyhyemmälle, napautin kantapääni Pellan kupeisiin ja tarrasin kovasti kiinni raippaani. Tamma huiskautti häntäänsä ja nosti myötälaukan, lähtien kiireettömästi sarjalle. Se oli päässyt kilpailutunnelmaan, se oli voittamaton, se oli kaunis ja hyvä tässä. Ensimmäinen hyppy oli pitkä ja rento, lyhyt laukka-askel terävä ja seuraava ponnistus aika kaukaa, mutta poni venytti ja pääsi yli koskettamatta puomia. Harmaan salaman laukka nieli maata ja pienet kaviot hakkasivat maneesin pohjaa. Ristikko oli Pellan mielestä liian helppo, se nosti päätään halveksuen ja loikkasi sitten laiskasti yli. Okserille tahti kiihtyi kiihtymistään.
Tunsin tamman sydämen sykkeen pohkeissani, tunsin kuinka se nautti ja kuinka se olisi halunnut vain lentää ja lentää maailman tappiin saakka. Minulle se olisi sopinut, minun puolestani esteet olisivat saaneet kohota edessämme kallioina, joiden yli ei päästy pitkillä jaloilla tai ahkeralla treenillä vaan suurella sydämellä ja tulipunanhehkuisella rakkaudella. Minun puolestani tämä maneesi, katsojat ja tuomarit olisivat saaneet kohota ilmapalloina taivaalle ja kadota siniseen sumuun – sillä ei olisi ollut mitään väliä, me olisimme jatkaneet ja ponnistaneet yhä korkeammalle. Pellalle ei tule koskaan katto vastaan, sille maapallo on vain yksi este muiden joukossa ja Venus yhtä haastava kuin leveä trippeli. Mustan aukon yli se lentäisi leikitellen, silmät vilkkuen ja häntä perässä hohtavana soihtuna.
Kommentti: Purr, kurr ja aww! Suloinen, koskettava (onkohan tuomarilla se aika kuusta, kun kaikki saa kyyneleiden partaalle...) ja tunteellinen. Ainoa ratsukko, joka ei jännitä! Loppukappaleessa tuomarin on ihan pakko ottaa tyyny syliinsä ja rutistaa sitä, niin mielikuvituksellinen ja mahtava se on. Kertakaikkisen loistavaa työtä!
-
Alina
Naputtelin lyhyttä esteraippaa saapastani vasten, kun seurasin Fiian ja Pellan täydellistä ratasuoritusta. Harmaa salamapallo suhahti ohitseni - loikka, tiukka kurvi, loikka ja maaliin. Vislaukset ja villi taputus yleisöstä sai Fiian jo silminnähden onnelliseksi. Kun he sitten saapuivat luokseni, Fiia ojensi höyryävän Pellan ohjat lapaseeni. - Ole hyvä, tänään on tyttö vedossa, hän puhisi ja otti tukea polvistaan. - Siltä näyttää, hymyilin ja ojensin mehupullon Fiian käteen, taputtaen samalla Pellan hikistä kaulaa. - Onneksi sie purit tästä turhat energiat pois, meidän suoritus ois kyllä Pellalle ihan kuus-nolla kun kyntäisin pitkin rataa, huokaisin ja autoin ystäväni istumaan. Löysäsin Pellan satulavyötä ja avasin suitsien turparemmin. - Nyt pääset lepäämään hetkeksi, hiljaa sanoin heittäen sitten sisäloimen tamman selkään, jottei tamma paleltuisi.
Nousin satulaan ja istuin tukevasti Pellan selkään, kun Nana pyysi meitä valmistautumaan. Tärisin jännityksestä, kisakokemukseni oli nimittäin jäänyt vähän vähemmälle. Fiia laski kätensä polvelleni. - Kyllä se hyvin menee, hän hymyili kirkkain silmin. - Sitten Alina ja Pella, valmistautuu Wear ja Taiga, Nana kakisteli lopulta mikkiin rikkinäisellä äänellä. - Nyt se alkaa, värisin koittaen jotenkuten rentoutua. Jännittyneenä kumarsin pyytäen lähtölupaa. Nana nyökkäsi heilauttaen paksua poninhäntäänsä. Painoin pohkeeni kevyesti Pellan kylkiin saaden tamman kiihdyttämään hurjaan raviin, myötäsin ja rauhoitin ponin puolipidätteillä, kunnes pääsin nostamaan keinuvan laukan miltei ilmassa leijailevasta, sipsuttavasta ravista. Ohjasin Pellan ensimmäistä estettä kohti, painoin pohkeeni sen kylkiin ja kuin sinko se lähti eteenpäin, loikkasi hienoilla ilmavaroilla kahden esteen jumpan ja jatkoi sitten kuin automaattisesti seuraavalle esteelle.
- Alina? Fiia kysyi, kun apaattisena ravasin ulos kentältä. Mumisin jotain vastaukseksi, pidätin Pellan käyntiin ja kiskaisin sitten loimen alleni. Herpaannuin, kun tyttö tökkäsi tapansa mukaan kevyesti jalkaani. - Oothan kunnossa? hän varmisti epäilevänä. Tuijotin hetken tämän sinisiin silmiin, kunnes hihkaisin: - ME TEHTIIN SE! ja heittäydyin melkein alas satulasta.
Kommentti: Ei se pituus, vaan se laatu. Sopivan mittainen tarina, jossa kuvaillaan erityisen koskettavasti Fiian ja Alinan välistä ystävyyttä. Kuvailu on onnistunutta ja jotenkin hempeää, kertomus on liikuttava. Tämän lukemisen jälkeen sitä muistaa ystävyyden arvon - mitä olisi Pella ilman Fiiaa ja Alinaa, ja tytöt ilman toisiaan - saati Seppele ilman kolmikkoa?
-
Pipsa
Kädet täristen seuraan terhakan suomenpienhevostamman Humun suoritusta, pian olisi minun vuoroni. Hätkähdän kuullessani taputuksia, nyt siis oli Reegan ja Humun suoritus päättynyt, ja kohta minä päätyisin radalle. Kumarrun hiukan taputtamaan tammaa, se tuntui rauhalliselta, kun taas minä olin melkein paniikissa. ” Ja nyt radalle Pipsa Hänninen ratsullaan Frozen Princes, ja Alina Pellalla valmistautuu”, kuulutetaan kovaäänisestä. ”Onnea!” Alina huikkaa nopeasti, minun ratsastaessa miltei täristen radalle. Heilautan jonkinlaisen tervehdyksen kuin transsissa, kaikki muu paitsi rata tuntuu katoavan mielestäni. Keskityn kuuntelemaan äänimerkkiä, valmistautuen ampaisemaan laukkaan.
”Odottakaa hetki, tässä laitteessa on jotain vialla” kuulutus saa yleisön tirskumaan naurusta, Pampulankin alkaessa hiukan hermostuessa. Kohta äänimerkki, joka antaa minulle luvan aloittaa rata, kuuluu. Miltei huomaamattani komennan tamman epämukavaan laukkaansa, katsoen tarkkaan lähinnä olevaa estettä. Poni höristää korviaan, hirnahtaen hiljaisesti. kaksi, yksi hyppy! Voimakkaasti ponnistaa hyppyyn, minun kumartuen mukaan, vaalean harjan hipoessa naamaani, tamman laskeutuessa, ponnistaen jälleen uudelleen, sujahtaen takaisin maahan korvat luimussa, heitellen päätään. ”Mene Pipsa mene!” tuttu karjaisu kuuluu korviini. Kannustan ponia kovempaa liikkeelle, sinertävän ristikon lähestyessä uhkaavana, minun nousten jalustimille, tamman laskeutuessa liian lähelle estettä, siirtyen seuraavalle esteelle, nousten hyppyyn epäröiden. Mäiskäytän tammaa reippaasti kaulalle raipalla, hypyn jatkuessa sulavasti.
Jäljellä olisi enää kolme estettä, maali lähestyy jo. Seuraava este. Kaikki melu tuntuu alkavan rasittaa hyppy hypyltä hermostuneemmaksi käyvää ponia, joka alkaa empimään, tamman lihasten jännittyen hiljaa. “Soo-o, rauhassa tyttö”, puhelen hiljaa hiljentäen luimivaa ponia, mukautuen hyppyyn, joka onnistuu hyvin. Toisiksi viimeinen este, tiukka mutka sille, puolipidäte, hyppy, kolahdus, ja vilkaisematta taakse matka jatkuu seuraavalle, viimeiselle, joka voisi ratkaista kaiken.
Poni lähestyy estettä vauhdilla, valmistautuen hyppyyn jännittyneenä, ponkaisten ilmaan maasta, liukuen sulakasti tämän yli, ja kiihdyttäen viimeiset metrit maaliin - ei ehkä kisan, mutta silti minun voittajana. Taputukset kiirivät minunkin korviini, ja ylpeänä pää ylhäällä ratsastan takaisin lämmittelyalueelle, kehuen tamman maasta taivaisiin, oli se sen ansainnut. “Onnea!” huikkaan Alinalle, vilkaisten tähän hymyillen, oma jännitykseni oli jo lauennut, sijoituksella ei niinkään olisi tärkeintä, vaan sillä, että olimme molemmat onnistuneet. “Teillähän meni hyvin”, lähemmäksi tullut Kristian huikkaa, saaden minut punastumaan. “Ihan hyvin”, hymyilen hiljaa silittäen tamman kaulaa, antaen pidempää ohjaa. “Seuraavana radalle Wear ratsullaan Taiga, Fiona valmistautuu”, ilmeisesti Anne kuuluttaa, ratsukon lähtiessä radalle.
“Hyvä tyttö, eihän tärkeintä ole kuin voitto”, virnistän halaten ponin kaulaa. Elämä hymyili, ainakin jonkun aikaa.
Kommentti: Hilpeä kertomus, jossa on painotettu itse kisasuoritusta. Taitavaa ja todentuntuista tarinointia, kukapa ei voisi kuulla korvissaan Pampulan kavioiden tömistelyä maneesin pohjaa vasten ja nähdä Pipsan hermostuneen ilmeen? Pipsa osaa asiansa. Tämä tarina toimii!
-
Karoliina
Kävelin hiekkatietä kohti Seppelettä, ja olin todella jännittynyt. Ei sen takia, että näkisin Aksun taas, vaan sen takia, että tänään oli minulle ja Aksulle ensimmäiset kisat Seppeleessä! Kiskaisin kaulahuivin tiukemmalle, ja puhalsin paljaisiin sormiini. Tyhmänä olin jättännyt hanskat kotiini, ja nyt kärsin siitä julmattomasti. Vilkaisin ranteessani komeilevaa kelloa, joka näytti vasta puoli yhdeksää aamulla. Kerkeäisin hyvin niin hoitamaan muutkin tallihommat, kuin valmistautua Aksun kanssa kisoja varten.
Astuin talliin, jossa pörräsi jo ihmekseni tuttuja naamoja. Fiia, Alina, Carkki, Fiona, Sastu, Jenna, Mariel, Pipsa... Koko talli kuhisi kisoihin osallistuneita tyyppejä! Mahtuisinko edes tuon pyörremyrskyn sekaan? Luulinkin jo, että olisin ensimmäisenä tallilla, mutta toisin kävikin. Sullouduin ihmisjengin läpi suoraan Aksun karsinalle, jossa ruuna kyyhöttikin. Näköjään kisoihin osallistuneet kaakit oli jätetty sisälle, vain meitä ihmisiä varten. Raotin ovea, ja sain heti tervehdykseksi tuttavallisen hörähdyksen. Hymyillen nappasin karsinan ovesta riimun, ja pujotin sen Aksun päähän. Poni saisi seistä käytävällä sen aikaa, kun saisin sen karsinan puhtaaksi.
Mättäsin reippain ottein viimeisetkin märät kohdat ja lantakasat kottikärryihin, ja lähdin kiikuttamaan niitä vihellellen lantalaa kohti. Matkalla törmäsin mutisevaan Nanaan, joka pyöri ympyrää Siirin suitset käsissä.
- Mikäs on hätänä?, kysyin ohimennen, ja vilkaisin hämmentyneenä tyttöön. - Siiri on hävinnyt!, Nana parahti, ja jatkoi pyörimistään. - Ahaa! Tuollahan se seisoa nököttää, hymähdin, ja jatkoin ihmeissäni työntämään kärryjä kohti ulko-ovea. - Hä? Voi ei! Sielläkö. Oon ihan sekasi, kiitti Karo!, Nana huikkasi, ennen kuin hävisin ulos.
Kun Aksun karsina kiilsi puhtauttaan, ja istuin satulahuoneen perukoilla Sastun ja Magnumin kanssa, nappasin satulan syliini ja aloin hinkata sitä puhtaaksi.
- Tää on tosi jännää! Pelkään että Rensu mokaa koko homman läskiksi orimaisuudellaan, Sastu huokaisi, ja ripusti suitset takaisin koukkuun. Vastasin vain pienellä hymähdyksellä, ja jatkoin satulan puhdistamista.
- No, onhan tämä mulle ja Epillekkin ihan uus kokemus, Magnum avasi vuorostaan suutaan, ja kyykistyi keräämään lattialta tipahtaneet harjat takaisin harjakoriin.
- Entä Karo? Jänskättääkö?, Sastu kysyi, ja vilkaisi minuun kulmat kohollaan. - Ei, tai joo... Ihan ministi. Onhan nää mulle ja Aksullekkin ihan ensimmäiset kisat. Pelkään vaan ruunan reagtiota, kun ei ole mitkään tavalliset estetreenit, vastasin, ja vilkaisin Sastuun.
- Älä huoli. Aksu on rauhallinen sielu, ja uskon että pärjäätte. Onhan ruuna kova hyppimään esteitä, tyttö vastasi, ja sai Magnumiltakin pari kehua. Hymyillen jatkoin varusteiden putsausta, ja tunsin kuinka perhoset väpättivät mahan pohjassani ikävästi.
Kun ruunan kamat olivat vihdoinkin edustuskunnossa, pääsin kipuamaan ensimmäistä kertaa ylös tämän päivän aikana. Kello läheni jo uhkaavasti varttia vaille yksitoista, ja kisojen oli määrä alkaa tunnin päästä. Tärisevin sormin avasin oven, ja kurkistin sisään. Vain Carkki mekasti omiaan, eikä ketään muuta näkynnyt.
- Moro. Jännittääkö kisat?, kysyin, enkä huomannut Carkin nähneen minua. - Apuaah! Rosvo!, tyttö kiljahti, tarrasi lampunjalkaan ja kääntyi ympäri. Minut huomatessaan tyttö huokaisi helpotuksesta, ja laski lampun paikalleen.
- Pelästyin suunnattomasti. Eipä tässä mitään, Leevi osaa käyttäytyä kyllä, Carkki virnisti, ja huomasin sen ettei tämä tarkoittanut sanoillaan yhtääkään toden tuntuista asiaa. Hymyillen kaivoin kaapistani puhtaat ratsastushousut ja kypärän, jotka olin tuonnut eilen tallille kisoja varten.
Aloin ähisten kiskomaan beigejä ja tiukkoja ratsastuhousuja jalkaani, ja pompin vurostaan kahdella jalalla, vuorostaan yhdellä. Pian housut sulahtivat tappelun jälkeen jalkoihini, ja kiskaisin vetoketjun kiinni. Ratsastusaappaat jalkaan, ja kypärä kainaloon. Sitten vain alas hoitamaan Aksukin valmiiksi.
- Karo! Sulta jäi hanskat tänne, Carkin ääni kuului takaatani. Kääntyessäni ympäri, näin naisen alun heiluttelemassa ratsastushanskojani edes taas kädessään.
- Kiitoksia, huikkasin, nappasin hanskat lennosta käteeni ja rymistelin natisevat portaat alas takaisin talliin.
Aksu häsläsi omiaan, enkä voinnut tajuta miksei se ymmärtänyt mitä tuleman piti? Poni vain katseli hämillään tallissa vilistävää ihmisvilinää, ja pyöritteli päätään kummastuneena. Harjasin Aksua reippain vedoin, ja hetkessä huomasin ilmassa leijailevan pölypilven. Onneksi aikaa oli reilusti, eikä haitannut vaikka hiukan myöhästyisimmekin kisoista. Nimittäin meidän vuoromme oli vasta viimeisenä, joka oli karvas pettymys. Mielelläni olisin halunnut mennä radalle jo suinpäin, mutta se on mikä on.
- Seiso!, huudahdin ponille, ja hymähdin perään närkästyneenä. Hermostuneisuus leijaili harmaana pilvenä koko ajan ylläni, kun harjasin rautiaankimon hoitohevoseni puhtaaksi.
- Valmis! Nyt seisot siinä, etkä likaa itseäsi. Muuten sulle käy huonosti, puhisen ponille, ja kipaisen hakemaan kamat satulahuoneesta.
Palatessani puhtaiden varusteiden kanssa, näen Aksun seisomassa puoliksi ovesta ulkona.
- Hei. Mitenhän sä tuolta tuut ulos?, kysyn hämillään, ja rynnistän karsinalle. Kilttinä ponina Aksu vain pärskähtää, ja pakittaa taaemmas. Nyt vasta muistin, että olin jättännyt karsinan oven auki.
- Oon höhlä, höhlien höhlä, parahdan, lyöden käteni otsalleni. Onneksi Aksu oli luotettava nelijalkainen, joka ei vähällä lähde karkuun.
Kun ruuna seisoi valmiina kisoja varten, ja kello oli jo lähes kaksitoista, kiskaisin kypärän päähäni ja käteni ratsastushanskojen sisälle. Tärisevin sormin takerrun ohjiin, ja lähden taluttamaan ponia Pellan perässä ulos. Ulkona pörräsi yhtä paljon ihmisiä ja poneja, kuin tallissakin. Henkäisin syvään, ja etsin itselleni hyvän paikan, missä ponnistaa itseni selkään. Aksu seisoi nätisti paikallaan, kun ähkin itseni tämän selkään. Näpersin kielisolmussa vyön yhdellä rei'ällä tiukemmalle, ja mittaisn jalustimet. SItten vain maneesiin opettelemaan rata vartissa! Apua, tämä ei lupaa hyvää!
Poniluokka aloitti, joten esteet olivat 50cm korkeudella. Hermostuneena silmäilin esteitä vuoronperään, ja Aksukin liikahteli levottomasti allani. Vilkaisin ponin kaulaa, ja näin että olin unohtanut kisanyttyrät kokonaan! Vilkaisin sitten taas vuorostaan maneesiin saapuvaa Pipsaa ja Pampulaa, ja näin että shettiksellä komeili upeat nyttyrät harjassaan.
- Anti olla! Eihän ne sitä katso. Yksinkertaisuus on vaan hyväksi, mutisin hiljakseen, ja jatkoin esteiden kertausta.
- Pysty, pysty, ristikko. Kaks estettä peräkkäin, pysty, kaks peräkkäin..., mumisin, ja painoin pohkeet ponin kylkiin. Kiilasin Aksun aivan esteiden vierelle, ja silmäilin niitä hermostuneena.
- Apua! Tämä ei tuu koskaan onnistumaan., parahdin, ja jatkoin esteiden kertausta.
- ...Kaks peräkkäin, ristikko. Maaliin!, jatkoin kertausta, ja samassa huomasin ponejen tulvivan sisälle maneesiin. Tuomarinpöydän taakse asteli Seppeleestä tuttu Josefiina, jolla oli kädessään nippu papereita.
- Noniin! Kisat alkakoon! Poniluokka aloittaa, ja ensimmäisenä radan valloittaa... Fiia ja tämän ratsu Pella!, kuultus kajahti, ja lähdin muiden joukossa maneesin ovelle.
Näin katsomossa pari hengailijaa, jotka pyörivät ahkeraan tallillakin. Sydämmeni tykytti viittäsataa, kun asetuin Aksun kanssa Taigan vierelle. Fiia puksutti Pellan kanssa radalle, ja kisa alkoi!
Jo hetkessä koitti Fionan ja Pikun vuoro astua radalle. Sormeni syhysivät, ja jalkani löivät vasten Aksun mustaa satulaa. Kertasin mielessäni rataa, ja silmäilin hermostuneena tuomarinpöytää. Joesfiina näytti tarkkailevan tiukasti Fionan suoritusta.
- Ja Nana Ilolan Eliksiirillä valmistautuu.., kuultus rätisi, ja vilkaisin perällä steppaavaa Siiriä. Poni oli hiukan hermona, ja sen näki myös Nanasta.
- Seuraavaksi radalle saapuu Karoliina ponilla Joyhofs Axel!, kuulutus kajahti, ja hätääntyneenä painoin pohkeet Aksun kylkiin. Poni suunnisti lähtöpaikalle, ja lähtömerkin kajahtaessa, annoin ruunalle oitis laukkapohkeet. Ohjat vääntäytyivät hermostuneiden sormieni väliin, ja tuskaisena rukoilin kaiken sujuvan hyvin.
Ensimmäinen este sujui mallikaasti, mutta toisella tuli liian hätäinen hyppy joten puomit kolisivat lujastikkin. Kaarteeseen tullessa, huomasin katsomossa Ilun pitelevän peukkuja. Henkäisin syvään, ja tuijotin vain edessä näkyvää ristikkoa. Aksu pomppasi korvat luimussa esteen ylitse, ja kehuin ruunaa nopeasti kuiskaamalla. Neljäs este sujui yhtä hyvin kuin edellinenkin, mutta mutkan toisessa päässä odottava este meni aivan läskiksi. Aksu oikaisi sivulle, ja jouduin kääntämään ruunan hätäisesti voltille ja suoraa päätä esteelle. Aksu vain pomppasi lennokkaasti esteen ylitse, mutta jalat kolahtivat puomiin ja se irtosi.
- Samperi! Kohta tää on ohi, kuiskasin hiljaa, ja vlamistauduin seuraavaan esteeseen. Kaksi estettä peräkkäin epäonnistui täysin, mutta viimeinen este sujui mahtavasti! Sain olla ylpeä Aksusta ikiajoiksi!
- Kaksitoista virhettä ratsukolle! Hieno aika, ja hieno ratsukko!, kuultus ilmoitti, ja ratsastin pois radalta. Nyt oli kahdenkymmenen minuutin tauko, ennen kuin hevosluokka jatkaisi.
- Upeeta Karo! Aivan mahtavaa!, Annen ääni kajahti, kun ratsastin pois maneesista. Väläytin tyytyväisen hymyn naiselle, ja laskeuduin hengästyneenä alas ponin selästä. Muutkin onnittelivat, ja onnittelin heillekkin hyvästä suorituksesta. Vaikka puomit kolisivatkin, oli kokemus mahtava!
Harjasin hikisen Aksun puhtaaksi, ja annoin sille mahdottomat määrät haleja ja pusuja. Sai ruunakin myös parisen porkkanaa ja omenan lohkoa.
- Mahtava pomppu poni oot! Rakastan sua aina, vaikka sijottuisimme viimeiseksi. Et oo mulle kisakaakki, vain rakastettava hoittis, suputin ruunalle, ja heitin viltin sen selkään. Suljin sitten ruunan karsinaan, ja jätin sen lepäilemään rauhakseen. Kiirehdin sitten katsomaan hevosluokkaa, joka olikin yhtä vilinää ja vilskettä!
~Kisaterveisin, Aksu ja Karoliina!~
Kommentti: Hyväntuulinen tarina, jossa hymyilyttävää kisajännityksen kuvailua. Hermoheikkoja tallityttöjä ja tohelointia (kuten aukijääneitä karsinanovia), sellaistahan se on. Loppu on kaunis, ja koko kisatarinan ajan lukijalle väreilee se, että oikeasti välität Aksusta. Upeaa!
--
Protesteja saa tehdä, eli jos joku välttämättä haluaa kaikille sijoitukset, voin ne yrittää kyhätä. :)
Kiitos ja halaus kaikille poniluokkaan osallistuneille!
|
|