|
Post by Jusu on Dec 9, 2008 22:41:36 GMT 2
Kuin unta
Katselin mykistyneenä komeaa, suurikokoista puoliveristä edessäni. Se oli upea - sen kaunis puolikuunmuotoinen tähti oli kuin satukirjasta, sen ystävälliset silmät olivat kuin hevostytön päiväunista, sen vaaleat jouhet valuivat sileinä kuohuina pitkin sen kaulaa. - Sentti, maistelin sen lempinimeä suussani ja sain orin vilkaisemaan minuun uteliaana. Se kuulosti suloiselta. Sentti, ihan niin kuin pienen poni nimi, tuumin ja hymyilin. Edessäni seisova ori oli jotain aivan muuta kuin pieni ja pörröinen pikkuponi. Se oli unelmahevonen, ja mikä parasta, se oli minun oma hoitohevoseni. Olin nyt pitkästä aikaa hoitaja, ja ajatus siitä hymyilytti. En malttanut odottaa pääseväni tutustumaan Senttiin. Avasin karsinan oven ja astuin hitaasti sisään tervehtimään kullanväristä hevosta. - Hei Sentti, tervehdin oria. Se näytti läheltä katsoen vielä suuremmalta kuin edes karsinan ovelta olin kuvitellut. Niin, minä en ollut mikään pitkä ihminen, ja olin monen mielestä varmasti huvittava näky isojen hevosten kanssa. Se ei minua koskaan ollut kuitenkaan haitannut, sillä olin tottunut käsittelemään ja tulemaan toimeen suurten eläinten kanssa. Ei minua niiden koko pelottanut, en minä ajatellut, että ne runnoisivat minut, koska olin pienempi. Minä luotin niihin. Sentti oli astunut lähemmäs ja tutkaili minua avoimen uteliaasti. Se ei ujostellut tai aristellut minua, ja sen mielenkiinto tuntui suloiselta. - Mahdat miettiä, että mikäs tallitonttu se minä olen, naurahdin Sentille. - Kuuleppas hupakko, olen uusi hoitaja. Kyllä meistä vielä kaverit tulee, vai mitä luulet? Sentti päästi ilmoille matalan hörinän, jonka tahdoin kovasti tulkita myöntäväksi vastaukseksi.
Kymmenen minuutin kuluttua harjasin kookasta hevosta. Se ei kuulema osallistuisi vielä tänään tunneille, mutten aikonut ratsastaa sillä. Tahdoin tutustua Senttiin sen sijaan, että olisin loikannut suoraa päätä sen selkään istumaan ja näpäyttänyt sen liikkeelle. Sillä välin kun olin aloitellut Sentin harjaamista, oli tallikäytävä herännyt henkiin. Ihmiset kulkivat karsinan ohi ja vilkaisivat sisään. Kukaan ei erityisemmin kiinnittänyt huomiota minuun, mutta huomasin silti, että aiheutin kummastusta niiden keskuudessa, jotka huomasivat uudet ja tuntemattomat kasvot. Hymähdin itsekseni. Sentti käyttäytyi harjauksen ajan oikein mallikkaasti, etenkin kun otti huomioon, että olin ensimmäistä kertaa sitä hoitamassa. Se seuraili kiinnostuneena toimiani ja puhahti silloin tällöin raukeana. Kun sen kullanhohtoinen karva loisti puhtauttaan, hain kaviokoukun ja rapsuttelin kavionpohjat puhtaiksi. Sen jälkeen silitin Senttiä ja kiitin sitä kiltistä käytöksestä. - Hei hei muru, tulen kohta takaisin, pöpötin sille ja lähdin orin luota mennäkseni ylös.
Hoitajien huoneessa oli paljon väkeä. Siellä kävi armoton puheensorina, ja kun minä astuin näkyville, ihmiset hiljenivät hetkeksi katsomaan, kuka tuli. - Moi, tervehdin hivenen epävarmasti. En ollut varsinaisesti ujo, mutta uudet ihmiset saivat minut silti aina joskus vähän hämilleen. Nyt ehdin jo miettimään, tutustuisinko koskaan keneenkään tallilla - kaikilla oli omat kaverit ja kaikki tunsivat toisensa täällä. Minä olin vain uusi naama, joka ei tuntenut ketään. Karistin ajatuksen kuitenkin mielestäni, kun suunnilleen minun ikäiseni, vaaleahiuksinen tyttö tervehti minua. - Hei! Oletko sä uusi täällä, kun en muista aikasemmin nähneeni? - Öh, joo, olen mä uusi. Sentin hoitaja... ilmoitin ja tunsin, kuinka moni katseli minua. - Tervetuloa vaan, joku hymyili ja sanoipa hän nimensäkin, mutten muistanut sitä enää jälkeenpäin. Muutama tytöistä esitteli itsensä, ja pohdin, että minutkin otettiin ihan hyvin vastaan. Ehkä minä löytäisin paikkani talliväen joukoista, kunhan oppisin tuntemaan ihmisiä ja paikkoja paremmin. Ja tietenkin hevosia. Etsin repustani juomapulloni ja hörppäsin vettä. Meinasin kuitenkin purskauttaa veden takaisin pulloon sen sileän tien, kun huomasin sen olevan jäätävän kylmää. Kakistelin hetken aikaa ja Josefiinaksi itsensä esitellyt tyttö nauroi: - Älä nyt sentään itseäsi tukehduta! Ei me niin kamalaa seuraa olla... - Ette varmaan niin, hymähdin, laitoin vesipullon takaisin reppuun ja lähdin alas Sentin luokse.
Puhdistin Sentin karsinaa sillä välin, kun ori oli tarhassa. Viheltelin samalla kun lapoin kakkaa kärryihin ja tuskin huomasinkaan, kuinka tuntilaiset lähtivät tallista vieden hevosia mukanaan. Olin vain ikionnellinen ollessani tallilla jälleen. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä, kun olin viimeksi päässyt hevosten luo, ja nyt paremmin kuin koskaan ennen huomasin kuinka olin kaivannut tallielämää. Tuntui ihanalta olla hevosten kanssa. Päätin puhdistaa myös Sentin varusteet. Tahdoin viivyttää kotiinlähtöä mahdollisimman paljon ja olla tallilla kauemmin, joten tartuin hommaan ja puhdistin orin satulan niin huolellisesti kuin kykenin. Olin hyvin tyytyväinen kätteni jälkeen ja nappasin puhdistettavaksi suitset. Kun nekin hohtivat puhtauttaan, huokaisin ja katsoin kelloa. Isä odottaisi minua kotiin puolen tunnin päästä, huomasin. Minun täytyisi lähteä, jotta ennättäisin kävelemään hiekkateitä pitkin kotitalollemme saakka. Minua harmitti, ettei kukaan voinut hakea minua, mutta toisaalta minusta oli mukavaa kävellä pitkin hiljaisia, lumisia teitä ja ajatella omiani. Laitoin varusteet paikoilleen ja hain kamppeeni vintiltä. Lähdin pihalle ja moikkasin mennessäni muutaman tytön, joihin olin aiemmin törmännyt. Ennen lähtöäni kävin vielä katsomassa Senttiä, joka olla töpötti omassa tarhassaan. Seisoin katselemassa sitä, kun se yhtäkkiä hypähti vauhtiin ja laukkasi tarhan poikki lunta pöllyttäen.
Kultaisen hevosen laukka palasi mieleeni vielä illalla, juuri kun olin menossa nukkumaan. Huokaisin onnellisempana kuin pitkään aikaan ja mumisin hiljaa itsekseni: - Kyllä meistä vielä kaverit tulee...
|
|
|
Post by Jusu on Dec 9, 2008 23:05:20 GMT 2
Vielä kuvanen...Laukka talvi-illassaMuah.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 12, 2008 18:38:43 GMT 2
12.12.08 PerjantaifiilisSe on se tunne siitä, että saa heittää huolet nurkkaan koko viikonlopuksi, tietoisuus siitä, ettei tarvitse liikkua minkään aikataulun mukaan, jos ei tahdo. Kun on perjantaifiilis, tekee mieli vain heittää koululaukut nurkkaan ja huutaa hurraa-huutoja niin että koko naapurusto raikaa. Perjantaifiilis voi vallata mielen koska tahansa, mutta etenkin silloin, kun on perjantai, koulut loppuvat kahdelta ja edessä on mahtava viikonloppu tallilla - Sentin kanssa. Perjantaina minä totisesti ryntäsin kotiin pää kolmantena jalkana, viskasin koulutavarani huoneeni lattialle ja nappasin mukaani jo valmiiksi pakatun tallirepun. Sen jälkeen lähdin sohjoista tietä uhmaten pyöräilemään kohti Seppelettä. Olin niin innoissani tietäessäni, että näkisin Sentin pian, etten jaksanut välittää vähääkään siitä, että pyörä luisui vaarallisesti lumen, loskan ja jään peittämällä kuoppaisella hiekkatiellä. Vastaan käveli keski-ikäinen nainen kahden pienen lapsen kanssa, ja kuulin pikkutytön sanovan äidilleen, että tuolla tytöllä ei ollut kypärää. Hihitin itsekseni kuullessani äidin vastauksen: - Niin, tytöllä ei ole kypärää. Siinä voi käydä hullusti, mutta selvästikään jotkut vanhemmat eivät ajattele lastensa terveyttä. Niin, siinä olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin kuitenkin tallipihalle saakka täysin terveenä, vailla kallonmurtumaa tai aivotärähdystä. - No voi hurja, oletpas pelottava. Juoksen melkein kilometrin päässä karkuun, kun sä katot noin, hihitin Antulle kävellessäni sen karsinan ohi. Kookas valkea ruuna oli luimistanut minulle korviaan ja yrittänyt näyttää kovin pelottavalta, mutta ei se ihan yhtä hurja ollut kuin mitä se itse luuli. Kun jatkoin matkaani, Anttu puhahti pettyneenä. Virnistin. Huomasin, että Sentti oli ulkona. Sen karsina oli tyhjä, joten huokaisin ja päätin viedä tavarat saman tien vintille. Sen jälkeen puhdistaisin orin karsinan ja hakisin sen sisälle harjattavaksi. Ylhäällä törmäsinkin jokuseen hoitajaan. Vaihdoin heidän kanssaan muutaman sanan, ennenkuin tajusin, että minulla oli hommiakin. - Voi luoja, täällä minä seison juoruilemassa, kun Sentti - tai tarkemmin sen karsina - odottaa! Mä meen nyt töihin, että saan jotakin aikaseks eikä mua potkita heti pois, murjaisin. Muut tytöt vilkaisivat toisiaan ja Magnum huudahti: - Oho! Tosiaan, olisihan sitä ihan totta töitä minullakin... Niin lähdimme sitten yhdessä alas. Minä hain kottikärryt ja Magnum meni katsomaan tuntilistaa. - Hitsi, hän huokaisi. - Eppu menee kahdelle tunnille... Samassa Anne astui käytävälle. Hän moikkasi Magnumia ja huomasi minut kottikärryjen viereltä. - Lynn, voisit kokeilla Senttiä tänään ihan vapaasti, jos tahdot. Tulisin mielelläni vähän vilkaisemaan, että miten teillä menee, kun ajattelin ensin ratsastaa sillä itse. Sitten tulikin vähän esteitä, joten... Hymyilin ujosti ja nyökkäsin. - Se olisi kivaa... Tovin kuluttua harjasin suurikokoista oria onnenhuuman ja perjantaifiiliksen pauloissa. Pääsisin kokeilemaan Senttiä... siitä tulisi hauskaa, aivan varmasti. Toivoin vain, etten mokaisi mitään. Olin hyvä ratsastaja, mutta oli kulunut jo vähän aikaa siitä kun olin ratsastanut viimeksi. Entä jos en muistaisikaan? Mutta kyllä minä muistaisin, eivät vuosien opit katoaisi niin vain mielestä. Kun Sentti oli puhdas, silitin sitä kiitokseksi ja kipaisin hakemassa varusteet. Tärisevin käsin nostin satulan telineeltä ja nappasin mukaani suitset. Sentti käyttäytyi varustaessa mallikelpoiseksi, ja minä yritin rauhoittua. Olin niin jännittynyt, että meinasin huomaamattani pistää satulavyön kiepille vatsan alle. Suoristin vyön ja kiinnitin sen löyhästi. Kiristäisin vyön maneesissa. Pian kävelin Sentti vierelläni Annen perässä maneesiin. Sillä hetkellä eivät tunnit olleet käynnissä, joten meillä oli hyvin aikaa ja maneesi käytössä. Vein Sentin kaartoon, laskin jalustimet ja kiristin vyötä. Sain ottaa pari kertaa maasta vähän vauhtia, ennen kuin pystyin ponkauttamaan itseni Sentin korkeaan selkään. Lopulta minä kuitenkin - minä istuin Sentin kyydissä! Säädin jalustimet, tarkistin vyön ja hengitin pari kertaa syvään. Silitin Sentin kaulaa ja sanoin sille hiljaa: - No niin, poika... täällä ollaan! Katsotaan mitä tästä tulee. Mennään ihan hiljaa, totutellaan vaan toisiimme. Oon varma ettet sä tee mulle mitään, mutta... nyt sitä sitten mennään. - Se on kiva ratsastaa, kunhan muistaa itse, ettei ole liian kova. Anna sille tilaa liikkua, niin se vastaa ja liikkuu hyvin, Anne huikkasi. Hän oli mennyt maneesin katsomoon ja katseli sieltä, kun kehotin Sentin liikkeelle pitkin ohjin. Istuin orin selässä tuntien suurta iloa siitä, että olin satulassa jälleen, ja kuin automaattisesti korjasin istuntani oikeaoppiseksi. Annoin Sentin kävellä jonkin aikaa, ennen kuin keräsin ohjat ja ryhdyin ratsastamaan sen kanssa ympyröitä, voltteja ja pieniä temponmuutoksia. Sentti vastasi auliisti apuihini, ja hymyilin iloisena. Sehän sujui! - Okei, voit ravailla sillä. Hyvältä näyttää, Anne totesi, kun ratsastin hänen ohitseen. Virnistin ja siirsin Sentin raviin. Sillä oli ison hevosen isot liikkeet, mutta hyvin tasaiset. Olin onneni kukkuloilla sen puolituntisen aikana - ja sen jälkeenkin - jonka ehdin Sentillä vielä ratsastamaan. - Sentti on sitten umpi-ihana! huudahdin saapuessani hoitajien huoneeseen, vaikken tiennyt oliko sellaista sanaa todella olemassakaan. - Sä taisit olla ratsastamassa, virnisti Humun hoitaja Shinqua. - Sentti on mahtipolle, nyökytti Sentin toinen hoitaja Kat. - Niin on, nauroin. - Ah, ihana perjantai! Saa olla koko loppupäivän tallilla... ja huomenna on lauantai... Voi kun aina olisi viikonloppu! Vajosin sohvalle muiden viereen ja ajattelin Senttiä ja ratsastusta. Tulin niin hyvälle mielelle, että minun oli pakko hymyillä yhä leveämmin. - Tiedättekö, hihkaisin tytöille autuaana, - että mulla on nyt ihan perjantaifiilis! * "Päivän kuva" : )Ratsailla3 HM
|
|
|
Post by Jusu on Dec 13, 2008 19:20:02 GMT 2
Vielä iltaseksi Sentti artpadilla - mukavaa kun ei ole toimivaa hiirtä, tuolla ruveta vänkäämään. Tuli vähän hassu :'D Pistäkää pikakelaukselle, muuten toi saattaa vähän kestää. Vaikka olikin nopea työ... artpad.art.com/gallery/?kbtryqru25g4hm jos tämä laskettiin? Jos ei, niin 3hm.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 14, 2008 0:59:21 GMT 2
(Lipsahti vähän sunnuntain puolelle, mutta lauantailta silti merkintä. Nimim. enhän minä mikään yökukkuja ole)
13.12.09 Yksinäisyyttä - Tiiätkö mitä? kuiskutin Sentin korvaan harjatessani sitä lauantaina. Sentti vilkaisi minua syrjäsilmällä, mutta ei tainnut tietää mitä. - On lucianpäivä! Sen kunniaksi mä harjaan ja laitan sut niin upeaks, että kaikki muut tytöt kattoo sua kateellisena kuin kärpässienet! Paitsi että miksei ne jo nytten muka katso sua niin, sähän olet ihan ylifantastinen... Sentti puhahti ja kuulin hihityksen poikasta käytävältä. Käännyin Sentin puolesta katsomaan, kuka kehtasi nauraa ja keskeyttää minun ja Sentin mukavan rupattelutuokion. Huomasin katsovani silmiin varmaan noin parikymppistä miestä, jonka tunnistin tyttöjen puheiden perusteella tallimestari Jaakoksi. Tillitin häntä kysyvästi ja sain aikaan uuden naurahduksen. - Mikä on niin hauskaa? vaadin tietää. - Hahaha, kuulisit ittes! "Voi kultapieni kuinka sä oletkaan paras polle maailmassa..." Hoitajalikat on aina lepertelemässä hoidokeilleen, ja hevosia kohdellaan kuin ihmisiä, Jaakko virnuili. - Entä sitten? Onkohan kukaan koskaan sanonut sulle, että onnellinen hevonen on hyvä hevonen? letkautin takaisin. Mies virnisti vielä kerran ilkikurisesti ja lähti kävelemään eteenpäin. Mulkoilin hänen peräänsä, tuhahdin ja käännyin takaisin Sentin puoleen. - Olipa siinäkin taas yksi taliaivo, murisin Sentille, ihan kuin hevonen olisi voinut tehdä asialle jotakin. - Miksi ihmeessä se työskentelee täällä, jos se vaan käpsii ympäriinsä täällä ja nauraa tavallisille ihmisille, jotka pitävät huolta hevosista? Sentti käänsi viisaan katseensa minuun ja päästi sieraimistaan hiljaisen hörinän. Se tuntui sanovan, ettei se osannut vastata mitään kummoisempaa kysymykseeni, ja että sen mielestä olisi parasta, jos keskittyisin töihini. - Olet kultainen, lepertelin hevoselle ja kiedoin käteni sen lihaksikkaan kaulan ympäri. - Kultaisempi kuin kukaan toinen.
- Vau, Lynn, oletpa sinä ahkeroinut, huikkasi Anne nähdessään puhtauttaan hohtelevan Sentin. Olin kammannut ja tasannut jo hieman epätasaiseksi kasvanutta harjaa, joka nyt laskeutui tasaisesti kuohuilevana jouhiryöppynä Sentin kaulaa pitkin. Orin karvapeite hohteli pehmeästi karsinan hämärässä valossa, ja sen häntä muistutti kimppua hopeaisiksi värjäytyneitä auringonsäteitä. Olin itsekin tyytyväinen kätteni jälkeen ja jopa Sentti vaikutti vähän pöyhkeilevän uudella ulkomuodollaan. - Kiitti, pitihän sitä keksiä jotain kivaa lucianpäivän kunniaksi, hymyilin. - Meinasin että voisin lähteä Sentillä vähän maastoon, onko se okei? - Juu, toki, kunhan meette varovasti. Siellä on liukkaat tiet nyt, Anne muistutti. - Joo.
Satula narisi, kaviot kopisivat vasten tienpintaa. Sentin hengitys huurustui kevyiksi hahtuviksi ja tuuli pyöritteli kevyesti sen sileitä jouhia. Silitin vaalean hevosen kaulaa ja nautin retkestämme täysin siemauksin. Kävelimme kaikessa rauhassa metsäteitä pitkin, kunnes saavuimme pellon laitaan. Pysäytin Sentin hetkeksi ja annoin katseeni liukua yli pellon, joka kesällä oli hohtanut vihreyttään, ja joka oli saanut kauniin kultaisen värin elokuun koittaessa. Nyt pelto oli autio, se oli sieltä täältä ohuen lumikerroksen peittelemä, mutta pääosin se oli vain ankea sänkipelto. Huokaisin. - Miten jokin niin mukava asia kuin lumi antaa odotututtaa itseään? Lunta kyllä sataa, mutta suurin osa siitä sulaa pois... Maailmassa ei taida olla mitään pysyvää, mumisin surullisena Sentille. Sillä hetkellä, seisoessani suuren, lempeän hevosen kanssa katselemassa autiota peltoa, tunsin oloni yksinäiseksi. Sentin läsnäolo toi lohtua yksinäisyydentunteeseen, mutta loppujen lopuksi tunsin kuitenkin olevani yksin. - Maailmassa ei ole mitään pysyvää, sen minä tiedän. Edes ystävyys ei ole pysyvää, jatkoin murehtimistani Sentin kuunnellessa tarkkaavaisena. - Päiväkodista asti me ollaan oltu parhaita kavereita Marian kanssa, mutta oli silti typerää kuvitella sen olevan pysyvää. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset elävät valehdellakseen toisilleen. Se on satuttavaa, tiedätkö sen? Istuin hetken paikoilleni jähmettyneenä ja ajattelin. Sitten raastoin itseni takaisin todellisuuteen ja kehotin Sentin keinuvaan käyntiin. Viima riepotteli minua ja puhalsi ympärilleni jäätävää kylmyyttään. Sentti käveli tasaisesti eteenpäin ja käänteli korviaan säännöllisin väliajoin suuntaani. Ikävä vihlaisi minua, ja kun se teki niin, ymmärsin, että tätä olin kaivannut. Aikaa ajatella asioita. Aikaa olla rauhassa.
Aloimme lähestyä jo Seppelettä, kun pysäytin Sentin jälleen. Kumarruin halaamaan kaunista eläintä ja sanomaan sille: - Kiitos mukavasta kävelystä ja siitä, että sä kuuntelit mun murheita. Kun Sentti hörähti pehmeästi, tunsin, etten ollutkaan niin yksin, kuin olin kuvitellut. Minulla oli Sentti. Ja tallilla odottelivat uudet tallikaverit.
5HM (?)
|
|
|
Post by Jusu on Dec 14, 2008 13:08:50 GMT 2
|
|
|
Post by Jusu on Dec 19, 2008 23:02:44 GMT 2
(Pistetään nyt alkuviikon kuva myöskin, kun en koneelle tuolloin päässyt. Alempi sitten tälle päivälle.) Tiistai 16.12 Haalistunut lyijykynätyöPerjantai 19.12 Koulukääntöä
|
|
|
Post by Jusu on Dec 21, 2008 20:39:15 GMT 2
Ensiaputaitoja, joulupohdintaa ja näkemiin- Miten sä onnistuit kompuroimaan tälleesti? urahdin Katille kun yritin kiskoa kenkää tytön jalasta. - No kun mä olin sitä Seraa - au - taluttamassa ja sitten siinä oli kuoppa ja - auts! Varo vähän! - ja mä en yhtään huomannut ja - au! - Ja sitten sä menit ja levisit siihen tielle, jatkoin tytön lausetta kohottaen toista kulmaani. Se oli tapa, jonka olin omaksunut aikojen saatossa. Minulle oli täysi mysteeri, mikseivät kaikki osanneet nostaa yhtä kulmakarvaa kerralla, mutta muut ihmiset ihmettelivät minun kykyäni. - Irtoa - nyt - saakelin - kenkä - tai - muuten - nyt se lähti! huudahdin. - Sun jalkas on turvonnu kuin pesusieni. Kat naurahti irvistyksensä takaa. - Sattuuko siihen kovasti? Mä luulen että tää on varmaan venähtäny, ilmoitin huolissani. - Ei siihen - au - kamalasti. Välillä vähän kirpasee... eikä se ota painoa vastaan... Kat yritti hymyillä, mutta huomasin, ettei tyttö kertonut ihan tarkalleen, kuinka paljon jalkaan todellisuudessa sattui. - Mutta se on kyllä helpottanut, se sattui enemmän vähän aikaa sitten. Nyökkäsin ja mietin itsekseni mitä tehdä. Jalan turvotus laskisi parhaiten, jos turvonneen koiven nostaisi sydämenlyöntien yläpuolelle, muistin. Niinpä tartuin toimeen. - Kat, heittäydy makuullesi siihen sohvalle ja nosta ketara ylös. Tue se vaikka tota seinää vasten, kunhan saat sen ylös. Kun se on ylhäällä, niin turvotus laskee, tai ainakin sen pitäisi pikkuhiljaa asettua... Kun Kat oli mukavasti paikoillaan, hain alhaalta pyyhkeen, jonka kastelin pesuboksissa viileällä vedellä. Kipaisin takaisin ylös ja kiedoin viilentävän pyyhkeen ilmapalloa etäisesti muistuttavan jalan ympärille. Kat huokaisi. - Jos sitä särkee kovasti, niin otat särkylääkettä ja käyt sitten näyttämässä sitä lääkärille. Mun pitäisi varmaan Annelle sanoa... epäröin hieman. Kat nyökkäsi. - Kyllä, rouva lääkäritäti, hän velmuili. Näytin tytölle leikkisästi kieltä ja korjasin, että olisin mieluummin neiti lääkäritäti. - Ihan miten vaan, kulta pieni, Kat murjaisi. - Ja pieni olet itse, tuhisin. - Mä menen nyt etsimään Annen käsiini, etkä sä lähe siitä sitten minnekään toikkaroimaan. Lähdin portaisiin, ja kuulin Katin murisevan perääni: - Minnepä minä, kun jalkakin on kuin pullisteleva poninretale... Hihitin itsekseni vertaukselle ja lähdin etsimään tallinomistajaa. - Jaaha, vai teloit sä sitten ittesi, sanoi Anne Katille. - Joo, vähän kompuroin... - Se levisi tonne tielle kun se kävelytti Seraa. Eihän se tietenkään voinut eteensä katsoa ja käveli monttuun, murjaisin ja näytin Katille kieltä Annen selän takana. - Rääpäle on hiljaa vaan, vastasi Kat säpäkästi takaisin. Anne hymyili. - Suu käy ainakin siihen malliin ettei mikään taida pahasti olla vialla. Tuota kannattaa kuitenkin käydä näytämässä vähän lekurilla, varmaankin se on vähän venähtänyt ja arka vielä pari päivää. Se näyttää vähän ilkeämmältä kuin mitä se on, ei tuo ole vakavaa, nainen rauhoitti. - Jos sulla ei varmaan muutakaan tekemistä nyt ole, niin katsotaas jos Elli pääsisi viemään sua terveyskeskukselle nyt saman tien. Ja vartin kuluttua seisoin pihalla ja vilkutin virnuillen Katin perään. Kat irvisti minulle auton ikkunasta ennen kuin kaara katosi mutkan taakse. - Jaha, ja sitten takaisin töihin... Lähdin vihellellen hakemaan kottikärryjä puhdistaakseni Sentin karsinan. Matkalla vastaan käveli Jaakko, joka mumisi jotakin pikkutytöistä, jotka eivät osanneet laittaa mitään paikoilleen. Moikkasin miestä ohimennen ja kävin sitten hommiin. Puhdistin karsinan ripeästi ja vein tarvikkeet takaisin paikoilleen. Sitten kävin varusteiden kimppuun. En ollut puhdistanut niitä kovinkaan usein, ajattelin huomatessani muutaman pinttyneen tahran satulan pehmeässä nahassa. "Mitenkähän Katin kävi?" pohdiskelin hiljaa mielessäni. Tuskin hirmuisen vakavasti, mutta saatoin kuvitella, miltä tuntui satuttaa jalka näin lähellä joulua. Kesken pohdintojeni kännykkä pirahti soimaan. - Lynn, vastasin siihen hivenen vastahakoisesti. Se oli äiti. - Me lähdemme huomenna mummin luokse. Sun on parasta tulla ajoissa kotiin, että ehdit pakkaamaan, äidin ääni soi mielessäni kuin hälytyskellot. - Huomennako? Mummin luokse? Mutta - emmehän me voi! Sanoit ettei me mennä, parahdin. - Kyllä me mennään. - Mutta äiti! Mä en tahdo lähteä sinne nyt, vaikersin. - Siellä on hirmu tylsää ja sitä paitsi mun piti voida tulla tallille lomalla niin usein kun tahdon, te sanoitte niin! - Ei nyt mahda mitään. Lupasin mummille ja Minnalle, että olemme tulossa, äiti sanoi yksioikoisesti ja viittasi Minnalla siskoonsa. - Ette ole tosissanne, rähisin ja sieni putosi toisesta kädestäni. - Se ajomatka on ihan hirveä, sä tiedät että mä en tykkää siitä matkasta. Ja sitä paitsi siellä on tylsää! - Me lähdemme huomenna, piste. Tulet tänään aikaisin kotiin. Puhelu katkesi. Poimin maahan tippuneen sienen käteeni ja paiskasin sen hetken mielijohteesta päin seinää. Huomenna! Niin pian... Jätin varusteiden puhdistamisen siltä erää ja lähdin hakemaan Senttiä sisään. Kookas hevonen tervehti minua pehmeällä hörinällään, mutta ei tahtonut antaa itseään kiinni. Huokaisin kyllästyneenä. - Voi Sentti kulta, yritä nyt käyttäytyä ihmisiksi... Kyllä mä ymmärrän että sä et taho tulla sisälle, mutta jos nyt mun mieliksi yrittäisit kuitenkin? Lopulta Sentti antautui. Hymyilin sille ja silitin orin kaulaa lempeästi. - Söpöliini, lellittelin Senttiä ja halasin sitä pikaisesti ennen kuin lähdimme kävelemään tallipihan poikki. Saavuimme Sentin karsinalle ja huomioin, että talliin oli virrannut enemmän ihmisiä. Ihmekös tuo, oli sunnuntai, loman ensimmäinen varsinainen päivä. Muutamat tutummat kasvot tervehtivät minuakin iloisesti ohi mennessään, ja vastasin heille pirteään tapaani. Sillä hetkellä halusin kuitenkin vain päästä omaan rauhaani nurisemaan julmasta kohtalostani. Niinpä harjasin Sentin mahdollisimman nopeasti ja pujotin sille suitset päähän. Katin aiemmasta kohtalosta huolimatta lähdin minäkin uhmaamaan kuoppaisia teitä ja talutin Sentin maastoon. - En mä tahtoisi mennä sinne... Sä varmaan ymmärrät, miltä tuntuu kun joutuu pitkälle ajomatkalle vaikkei haluaisikaan, mumisin Sentille ja tajusin yllättäen, että tuskin ori käsitti asiaa aivan samalla lailla kuin minä. - Mä tahtoisin vaan olla kotona, viettää joulun ihan oman perheen keskeen ja käydä tallilla. Mutta vanhemmat päättivät että edessä on taas yksi mälsä joulu! Potkaisin mennessäni tienpintaa ja mietin asiaa hetken. Sitten suustani pääsi alistunut huokaisu. - Okei, mä ylireagoin taas. Ei mummin luona oikeasti ole kamalaa. Siellä on aina ollut kivaa. Mä olen vaan ihan höhlä ja päätän jo etukäteen, että joulu on tyhmä, koska joudun istumaan varmaan kahdeksan tuntia ahtaassa autossa. Mutta perillä on kuitenkin lunta, innostuin yhtäkkiä. - Siellä on lunta ja ihana kuusi jonka saan koristella serkun kanssa ja siellä on tädin koira ja meidän koira tykkää hirveästi. Ja siellä on mummin ruoat, tietysti... Unohdin pahan mieleni keksimällä paljon hyviä puolia joulusta. - Ja jouluna tulee ihania ohjelmia. Tiedätkö Sentti, että mun on aina jouluna pakko katsoa ihan jokainen lastenohjelma, vaikka olen ne nähnyt jo monta kertaa ja ihmiset luulevat että olen kasvanut niistä ohi jo monta vuotta sitten. Mutta tiedätkös sitä, että ei niistä voi koskaan kasvaa ohi. Jouluna mä tahdon olla taas vähän aikaa lapsi, tehdä sellaisia juttuja joita olen pienenä tehnyt... Mietin hetken aikaa. - Tahdon möyriä lumessa ja rakentaa lumiukkoja ja -akkoja ja lumilyhtyjä ja lumihevosia... Ja tehdä jäälyhtyjä! Oi, ja sitten aattona mennään alkuillasta joulusaunaan ja ulkona on jo ihan pimeää... Sitten me syödään hyvää ruokaa ja odotetaan, että joulupukki tulee. Niin Sentti, älä naura, meille tulee vielä joulupukki. Niin, ehkä ei tulisi, jos serkku ei enää uskoisi Oivaan Ukkiin... Mutta jopa minun mielestäni on ihana odottaa pukintuloa ja katsella, kuinka innoissaan serkku on. Puhelin Sentille kaikenlaista. Lopulta olin hiljaa ja tunsin olevani tyytyväinen. Ei joulusta tulisi katastrofia - joulusta ei voisi tulla katastrofia! Ajattelin minä mitä tahansa, joulusta tulisi hyvä. Yhtä mukava kuin aina ennenkin... Vähän ennen Seppeleen pihaan saapumista pysäytin Sentin. Se katseli minua lempeillä silmillään ja antoi minun kietoa käteni päänsä ympärille. Moiskautin suukon orin puolikuunmuotoiselle tähdelle ja kiitin sitä kuuntelemisesta. - Mun tulee kyllä ikävä sua ja Seppelettä ja tätä kaikkea... mutta me nähdään joulun jälkeen kuitenkin. Sä vietät mukavan, rennon joululoman ja mä hauskan joulun. Piristynein mielin lähdin taluttamaan Senttiä talliin. Siellä ihmiset olivat iloisia ja täysin tietämättömiä ohimenneestä harmistuksestani. Katkin oli saapunut takaisin paikalle ja ilmoitti heti ensitöikseen, että jalka oli vähän venähtänyt ja että hän pystyisi pian käyttämään sitä ihan normaalisti. Naureskelin tytön innolle ja hoidettuani Sentin liityin muiden seuraan yläkertaan. Myöhemmin viivyttelin kultaisen orin karsinassa haluamatta lähteä. Oli aika sanoa kiitos ja näkemiin ja lähteä kotiin, mutta aikaisemmista vakuutteluistani huolimatta en halunnut tehdä niin. Kiedoin käsivarteni suuren eläimen kaulan ympärille ja lauleskelin hiljaa. - When we finally kiss good nights, how I hate going out to the storm... But if you really hold me tight, all the way home I'll be warm... Fire is slowly dying, but dear we're still good byeing... Sentti heilautti korvaansa kuin sanoakseen, että mitä sinä siinä enää hyräilet, ala mennä nyt vain. Naurahdin kevyesti hevoselle ja muiskautin suukon sen turvalle. - Nähdään... toivottavasti pian, heilautin kättäni Sentille ja lähdin raskain mielin sen karsinasta. - Á la prochaine frois, käännyin vielä sanomaan karsinan ovelta muistettuani ranskankielisen ilmaisun. Suljin oven perässäni ja lähdin kotiin pakkaamaan. Näkemiin Seppele ja tervetuloa joulu... + Sitten vielä se "tämän päivän kuva", kun tulee olemaan pitkä poissaolo nyt...KaveritJa kukaan ei sitten huomaa, että Lynn unohti värittää kätensä, deal? Yep. Ja noi housut esittää farkkuja, mutta enhän mä niitä osannut piirtää, jalatkin tommoset rimpulat... ja kiharoita en jaksanut muistaa osata piirtää, iski laiskuus itteni piirtämisen kanssa kun en oikein ihmisiä osaa piirrellä, ainakaan koneella. Et sil viissiin tänään, ja nyt mie sanon pusipusi ja heihei kaikille, ensi vuonna nähdään! Ja ehkä aikasemmin, saa nähdä... Hyvää Joulua ja onnellista Uutta Vuotta 2009 toivotteleepi Lynn nytten ja sanoo kiitokset tästä vuod... kahdesta viikosta...
|
|
|
Post by Jusu on Jan 3, 2009 13:35:45 GMT 2
Uu, Lynn is back in bussines - lyhyellä tarinalla tänään, mutta katsotaan jos saisin tuon sarjiksen skannattua myöskin tänään... Hymynaama palaa tallilleNauroin ääneen paukauttaessani pienen omakotitalon oven kiinni perässäni ja lähdin juoksuun. Vihdoinkin pääsisin taas tallille! Mikään ei pilannut hyvää tuultani, eivät edes minulle uhratut vinot katseet niiden harvojen ohikulkijoiden suunnalta. Olin kotona taas ja valmis kipittämään tallille, eikä mikään olisi voinut tuntua mukavammalta parin viikon tauon jäljiltä. Saavuin tallille ennätysajassa, hengästyneenä ja jalat kevyesti maitohapoilla muutaman kilometrin juoksun jäljiltä. Huuliani poltteli niin leveä hymy, etten olisi yllättynyt, jos se olisikin ylettynyt korvasta korvaan. Astuin sisään talliin, jossa olikin jo melkoinen hässäkkä päällä. - Hoo, Lynn, suakin näkee, tervehti Ilu, lehmänkirjavan Tiian hoitaja. - Joo, eihän mua voi olla enää näkemättä, lihoin joulun aikana varmasti 30 kiloa... Ilu hihitti. - Siinä tapauksessa sä olet ollut ihan langanlaiha ennen joulua, jos sulla on ollut varaa lihota niin paljon ilman että susta on tullut rantapallo... huikkasi joku, joka oli juuri saapunut taakseni. - Kat! huudahdin kääntyessäni katsomaan. - Moi, mitenkäs sun ketarasi voivat? Ootko sä kompuroinu viime aikoina entiseen malliin? - Minä mitään kompuroinut, käppänä, Kat murjaisi ja törkkäsi minua kyynerpäällään. - Mun vanhat kunnon koivet on huippukunnossa ja valmiina vaikka maratoonia varten! - Näinköhän on... Mut hei, nyt mun on ihan pakko päästä Sentin luo, mulla on kauhia ikävä sitä! Kipitin vauhdikkaasti ylös oleskelutilaan jättääkseni tavarani sinne. Vaikka sohville olikin kerääntynyt ihmisiä, olin liiaksi tulisilla hiilillä jäädäkseni suustani kiinni. Ryntäsin takaisin alas ja pysähtymättä juttelemaan kenenkään kanssa porhalsin kirkkaaseen ulkoilmaan. - Sentti! Voi kultanuppunen, tulehan tänne, mulla on ollut ikävä sua... Kullanvärinen hevonen löntysti laiskanletkeästi aidan viereen hakemaan rapsutuksia. Naurahdin sille. - No älä nyt kuitenkaan intoosi tukehdu, hihitin hevosen lievälle "ai tuoko se taas olikin"-ilmeelle. - Onko ollut kiva loma? Toivottavasti, koska nyt sä et hetkeen saakaan lomaa kahjosta hoitajastasi. Niin, nyt mä en ajatellut häipyä minnekään ennen ripariani. Tiedätkö sä mikä on rippikoulu? Et varmaan, eihän hevosille semmosia järjestetä... Höpöttelin Sentille omia juttujani samalla kun nappasin sen kiinni, otin mukaani ja talutin orin päärakennuksen ohi tallille. Kengitetyt kaviot kopisivat kotoisasti tienpintaa vasten ja huokaisin onnellisena. Sentti puolestaan käveli vieressäni tuttuun tapaansa innokkaana ja vaikutti olevan yhtä pirteä kuin minäkin. Ehkä hyvä tuuleni oli tarttuvaa. Tallissa harjailin Senttiä kaikessa rauhassa. Touhuamiseni välillä lepertelin orille kuin pienelle koiranpennulle ikään, ja Sentti heilautti päätään ja pärskähti, aivan kuin sanoakseen "joo joo, kyllähän minä tiedän olevani hieno hevonen, mutta voisitkohan keskittyä siihen mitä olet tekemässä..." - Mitähän Lynn meinaa tänään tehdä? pysähtyi ohikävelevä Cindy kysymään. - Tjaa, mä meinasin että voisin tänään kokeilla hypätä vähän Sentillä. Mä en oo hypänny sillä vielä, ja meinasin että vois olla ihan kiva kokeilla... - Haa! Voidaanko mä ja Kalle tulla sit kans vähän teidän seuraksi loikkimaan? tyttö kysäisi. - Joo, ilman muuta. Nähäänkö sitten maneesilla... keskeytin hetkeksi katsoakseni kelloa. - Vaikka varttia yli? Siihen on puoli tuntia aikaa. - Käy. Mä lähenkin tästä pyydystämään riiviötä tarhasta... Nähään sitten! Harjasin Sentin valmiiksi ja kumarruin vielä puhdistamaan orin kaviot. Sentti tuntui olevan loistotuulella tänään, ja aavistelin, että hyppääminen tulisi kyllä sujumaan hyvin. Taputin hoidokkiani kevyesti ja jätin sen omiin oloihinsa hetkeksi. Vielä oli liian aikaista ruveta varustamaan Senttiä, joten kapusin hetkeksi ylös muiden seuraan. - Terrrve Lynn, tuu istumaan, huikkasi Shinqua. Tytöt tiivistivät auliisti istumarivejään, jotta minäkin mahduin soluttautumaan johonkin pieneen rakoseen. Lopulta lyttäydyin Shinquan ja Nanan väliin ja jäin kuuntelemaan tuvassa olijoiden keskustelua jostakin uudesta hevosleffasta. En sanonut mitään, sillä yleinen mielipiteeni oli se, että vain hyvin harvat hevoselokuvat olivat hyviä. Vaikka hevosihminen olenkin, minusta oli aika harvinaista, jos joku ohjaaja sai aikaan niin hienon hevoselokuvan, että pystyisin sitä hehkuttamaan. Ehkä minua vaivasi se, että elokuvissa oli liikaa asioita, jotka eivät voineet tapahtua todellisessa elämässä - ehkäpä minun sisälläni asuva pieni tosikko kohotti päätään... - Miun mielestä Hevoskuiskaaja on ehkä parhaita hevoselokuvia, tokaisin lopulta. - Se kirja on kyllä vähintään yhtä hyvä kuin leffaversio, mutta mun mielestä se on vaan hyvä ja koskettava. Mä itken aina vähintään kymmenessä eri kohtauksessa, kun näen sen... - Joo, se on aika surullinen... myönteli yksi tytöistä. - Mut ainakin se Pilgrim tulee terveeksi ja se tyttö, mikä sen nimi nyt sitten onkaan, toipuu kanssa kaikesta sen kokemasta... - Totta kai ne toipuu, sehän on leffa ja leffassa pitää olla edes jotenkin onnellinen loppu, virnisti Josefiina. Viivyin vielä hetken, ennen kuin vilkaisin kelloa ja sanoin muille, että minun piti mennä. - Sovittiin menevämme maneesille varttia yli, ja kello on jo melkein viittä yli. Me hypätään, hymyilin vielä loppuun. - Ai hyppäätte? Mä tuun kyllä katsomaan, Kat virnuili. - Pitäähän siellä jonkun olla puomeja nostamassa, kun Käppänä tiputtelee niitä... - Pah, suu umpeen nyt, kivahdin takaisin. Hetkeä myöhemmin talutin satuloidun Sentin maneesiin Cindy ja Kalle perässäni. Joukkoon olivat liittyneet myös Brenna ja Manki, ja niin kolmikkomme seisahtui kaartoon maneesiin keskelle. - Hei Kat, kun sä nyt olet täällä katsomassa, niin pystytäpä meille pari estettä, huikkasin. Kat mumisi itsekseen, mutta tyytyi kohtaloonsa ja rakensi meille ristikon, pystyn ja pikkuokserin. Sillä välin, kun hän suoritti hommaansa, minä ja Brenna olimme päässeet kyytiin ja kävelimme alkukäyntejä. Cindy sääti jalustinhihnoja sopiviksi samalla kun Kalle tahtoi malttamattomana päästä jo liikkeelle. Pian olivat alkuverryttelyt jo täydessä käynnissä. Sentti kulki kuuliaisesti ja teki kiltisti mitä pyysin. Kallella oli vauhti päällä ja Cindy yritti parhaansa mukaan hidastaa pystyharjaisen ruunan menoa. Manki oli pirteä ja vauhdikas, mutta näytti tottelevan ratsastajaansa ihan hyvin. Kun hevoset olivat vertyneet, hyppäsimme ristikon yksitellen ravissa. Sentti astui esteen yli kevyesti ja helposti ja tuntui nauttivan touhusta. Hetken kuluttua katselin kuinka Brenna ylitti pystyesteen ja okserin helposti Mankin kanssa. - Sehän menee tosi hyvin, huikkasin tytölle. - Joo, nyt se ei paina kädelle yhtään... Sitten menivät Cindy ja Kalle. Kalle porhalsi kohti pystyestettä ja lähestulkoon juoksi sen läpi, mutta Cindy kokosi ruunan tarkasti hallintaansa ja sai kuin saikin sen ylittämään okserin siististi ja tyylikkäästi. Kuulin Cindyn kehuvan hevosta ja odotin, että Kat saisi nostettua pystyesteen puomin paikoilleen Kallen jäljiltä. Sitten nostin Sentin kanssa laukan lyhyeltä sivulta ja käänsin sen pitkän sivun alusta kokorataleikan tielle. Sentti laukkasi tasaisen tahdikkaasti kohti keskihalkaisijalla sijaitsevaa estettä. Tein pienen pidätteen, annoin Sentin ottaa viimeisen askeleen, kohottauduin ylös ja myötäsin orin hypätessä. Se loikkasi yli pystystä kuin tyhjää vain ja silitin vaivihkaa orin kaulaa matkalla kohti okseria. Askel, pidäte, askel... myötäys, hyppy, yli! Kehuin Senttiä valtavasti - se hyppäsi mahtavasti! Hyppäsimme vielä vähän aikaa ja saimme Katin korottamaan esteitä. Lopputunnista Sentti alkoi pääsemään vauhtiin ja meinasi toisinaan kiihdyttää laukkaa kohti esteitä. Muutamalla puolipidätteellä se kuitenkin palasi kuulolle ja tyytyi ylittämään esteet niin kuin siltä pyydettiin. Olin onnesta soikea kävelyttäessäni Senttiä tunnin lopuksi. Sentti kulki yhä pirteänä eteenpäin ja luulen, että se nautti hyppäämisestä yhtä paljon kuin minäkin. Kun Sentti oli jäähtynyt riittävästi, laskeuduin alas sen selästä, nostin jalustimet ylös, löysäsin satulavyötä ja lähdin taluttamaan sitä talliin. 11hm
|
|
|
Post by Jusu on Jan 5, 2009 14:22:10 GMT 2
Huhhuh, Paintilla on yllättävän vaikea piirtää o.O Kokeilinpa muistinvirkistämiseksi piirtää jotakin paintilla... (ja tuohonkin kului aikaa suunnilleen puoli tuntia :'DD) Tarinaa tulee toivon mukaan illemmalla, kun palailen tallilta.
|
|
|
Post by Jusu on Jan 11, 2009 20:47:00 GMT 2
Lynnin suursiivous
Lynn, tee sitä, Lynn, tee tätä. Koko aamupäivän jatkunutta käskytystä kuunneltuani sain tarpeekseni. Vedin takin ylleni ja kiskoin kengät jalkaan. Paiskautin oven kiinni perässäni ja lähdin kiukkuisena marssimaan tallille päin. Nyt sai riittää, teehkööt itse omat hommansa. Potkiskelin kiviä kävellessäni ja tunsin kiukun laantuvan sitä myötä, mitä kauemmaksi kotoa pääsin. Hengitin syvään ja huokaisin. Olisi syytä rauhoittua, ellen tahtoisi saattaa koko talliporukkaa pääni yllä leijuvan tumman pilven alle. Manasin itsekseni. Olin tietenkin ollut typerä ja unohtanut pipon ja hanskat kotiin. Käteni uhkasivat jäätyä, eivätkä korvat voineet sen paremmin. - Pitää pää kylmänä, miten typerä sanonta! Täällähän jäätyy, enkä silti ole yhtään hyvilläni siitä, että pääni on jäätymispisteessä... nurisin itsekseni. Pujotin kädet farkkujen taskuihin. Tunsin taskunreunan uudenkarhean ompeleen raapivan ihoani ilkeästi ja päästin ilmoille litannian sellaisia sanoja, joita en uskaltaisi lausua isoäitini kuullen. Pahuksen pahus. Olisinpa tajunnut edes ottaa mukaani jotakin lämmintä juotavaa. No, tallilla voisi keittää teetä, ellei vedenkeitin olisi epäkunnossa. Ja minun tuurillani se tekisi lakon juuri tällä punaisella minuutilla.
Olin kuitenkin onnekas. Joku oli keittänyt kuumaa kaakaota koko porukalle ja kiitin mielessäni sitä jotakuta, kun kylmästä hytisten vajosin sohvalle Nanan viereen höyryävä kuppi käsissäni. Yritin lämmittää käsiäni mukin ympärillä. - Huhhuh, on siellä aika viima, mumisin hampaat kalisten. - Joo, Nana vastasi. - Mutta onneksi hevosten kanssa on lämmin. - Jep. No joo, mä itse asiassa häippäsen tästä tonne tallin puolelle, ilmoitin ja kulautin kaakaon kurkkuuni. - Pikavisiitti, virnisti Nana. - Joo.
Kottikärryt kolisivat. Lapoin likaisia alusia kärryihin rivakkaan tahtiin ja pysähdyin hetkeksi ihailemaan työni tulosta. Karsina näytti siistiltä ja huomasin upottaneeni osan pahasta tuulestani kärryihin likaisten kuivikkeiden kanssa. Vihellellen iloisesti itsekseni lähdin viemään kottikärryjä lantalaan. Kipatessani töhnät kärryistä sanoin itsekseni: - Hei hei, paha tuuli! Hihitellen hain uusia turpeita. Olin työntämässä kottikärryjä käytävää pitkin kohti Sentin karsinaa, kun jostakin pyyhälsi Abby sellaisella vauhdilla, että olimme vähällä törmätä toisiimme. Tein kärryjen kanssa taidokkaan väistöliikkeen ja menetin niiden hallinnan. Hirveällä ryminällä kärryt kaatuivat ja levittivät turpeensa keskelle käytävää. - Voi ei, sori, anteeks anteeks, ei mun ollut tarkotus, Abby pahoitteli. - Voi pahus. Äääsh, älä suotta anteeks pyytele, minähän ne kärryt kaadoin, vastasin ja katsoin aiheuttamaamme kaaosta lievästi hämmentyneenä. - Mä voin auttaa siivoomaan ton, Abby tarjoutui. - Äääsh, ei sun tartte. Kyllä mä ton hetkessä hoitelen. Mee sä vaan jatkamaan omia hommias, niin mä kerään kuivikkeet, hymyilin. Abby meni ja minä jäin siivoamaan. Eihän tässä käynyt pahasti ollenkaan, ajattelin. Äkkiäkös minä ne lattialta kerään, eikä kukaan edes nähnyt... - Lynn, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Irvistin kuullessani Annen äänen ja käännähdin ympäri. - Eh... tota... Me vähän... kolaroitiin, takeltelin ja toivoin, etten punastuisi. - Kolaroitte? Mitä ihmettä se sitten tarkoittaa? Anne ihmetteli kulmiaan kohotellen. - No tota... Abby tuli tuolta ja mä tulin täältä ja mä yritin väistää ja sitte ne keikkas, sopertelin. - Mä siivoan tän kyllä... - Jaha. Sulla on melkoinen siivoaminen sitten edessä, Anne sanoi ja kun katsoin tarkemmin, näin hänen pidättelevän hymyään. Mahtoi pitää minua ihan tohelona. Keräsin enimmät turpeet takaisin kärryyn, kävin kippaamassa ne Sentille ja vein kottikärryt takaisin. Sitten palasin lakaisemaan käytävää. Viuhdoin pitkin poikin käytävää luuta kädessäni ja keksin lakaista kerralla koko käytävän. Näyttäisin kyllä vielä, etten minä tuottanut pelkkiä ongelmia, vaan että minusta olisi hyötyäkin! Niin alkoi suuri käytävänsiivousoperaatio, jonka aikana poimin maasta jos minkälaista tavaraa. Oli se kumma, kun eivät ihmiset voineet viedä kamppeitaan paikoilleen. Ihmiset katsoivat minua kummeksuen mennessään ohi, jotkut virnistivät ja heittivätpä toiset ivallisia huomautuksiakin. - Oooh, vihdoinkin Anne on palkannut siivoojan, ettei mun tarvitse enää hosua luuta kädessä! huudahti Jaakko, joka sai sitten osakseen luudanhuiskauksen ja pisteliään katseen. - Enpä ole nähnyt sua luuta kädessäs, totesin. - Mä vaan lakasen. - No niin näkyy...
Lopulta, melkoisen huhkimisen jälkeen, seisahduin käytävän päässä ja käännyin katsomaan luudan sipaisemaa tallikäytävää. Hymyilin ylpeänä ja hihkaisin: - Ta-daa! Se on sillä siisti! Naurahdin kevyesti ja pyyhkäisin otsaani. Oli aika lähteä suorittamaan seuraavaa haastetta - varustehuoltoa ja Sentin kuppien siistimistä.
Kuten arvata saattaa, kaiken tämän (ja vähän muun) jäljiltä olin naatti kuin etelästä palaava muuttolintu. Ei siinä vielä mitään, että puhdistin Sentin varusteet, mutta kun innostukseni kantoi niin pitkälle, että aloin siivota satulahuonetta, olisi ollut aika huolestua. Enhän minä koskaan vapaaehtoisesti siivonnut edes omaa huonettani. Siitä huolimatta heiluttelin luutaa myös satulahuoneessa. Sieltä löytyikin kaikenlaista jännittävää tavaraa, on se kumma, kuinka ihmiset hylkäävät kamppeensa nurkkaan ja unohtavat ne sinne. Siivottuani satulahuoneessa hyvän tovin vilkaisin saalistani. Kolme katkennutta raippaa, kaksi ehjää raippaa, yksi pariton hanska, kolme eriparista villasukkaa, tyhjä eväsrasia, kurainen pinteli, pölyttynyt kypärä... Ja kas, vihreä Nokian kumisaapas kokoa 34! Viimeisimmän kohdalla en voinut olla ihmettelemättä, miten kengän entinen omistaja oli päässyt kotiin. Ajatus tauosta houkutti suuresti, mutta urheasti torjuin väsymyksen ja rahjustin ulos hakemaan Senttiä sisään puunattavaksi. Vasta kun ohikulkeva Anne vilkaisi vaatteitani ja jatkoi virnuillen matkaansa, tajusin, kuinka olinkaan kerännyt pölyä itseeni. - Voi vimpula... mumisin itsekseni astuessani tallin ovensuuhun. Äiti ei kyllä riemastuisi tästä. - Tallissa on riehunut hurrikaani! Kattokaa nyt, ihan pölytöntä - ei täällä uskalla kävellä... Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Voi, joku ihana ihminen on ottanut luudan kätöseensä ja lakaissut oikein olan takaa... kuului jonkun ilahtunut huudahdus vielä takaatani. Kohautin olkapäitäni itsekseni hymyillen. Mitäpä tuosta, jos äiti saisikin hepulin. Eihän sitä joka päivä saanut olla ihana ihmishurrikaani.
|
|
|
Post by Jusu on Jan 14, 2009 14:20:22 GMT 2
|
|
|
Post by Jusu on Jan 15, 2009 19:53:37 GMT 2
Uuu, teki mieli kirjottaa jotain hämäräperästä.
Haamuja päivänpaisteessa
- Kaa-a-aat, huikkaan Katille, joka istuu oleskelutuvan sohvalla. - Mitä sä oot suunnitellu tekeväs tänää Serafiinasen kanssa? - Jaa Seran vai? No en tiijä, pitää kattoo. - Lähtisitsä maastoon? - No ehkä, pitää kattoo. - Etkö sä muuta osaa sanoa kuin 'pitää kattoo'? ihmettelen. - En, Kat vastaa. - Mut kyl mä maastoon voisin lähteeki, jos ois hyvää seuraa. - Jaa, mä meinasin mennä Sentin kanssa... vinkkaan. - En mä sua tarkottanu, mähän sanoin hyvää seuraa, Kat näsäviisastelee. Irvistän Katille, joka virnuilee takaisin. - Mä olen ihan hyvää seuraa, intän vastaan. Pidän pienen tauon ja jatkan sitten maireasti: - Vaikka en ehkä yhtä hyvää kuin eräs herrashenkilö... Kat näyttää punastuvan, ja on minun vuoroni virnuilla. Kat tuhisee ja älähtää: - Pidä lusikka omassa sopassasi! Ketä ihmeen herrashenkilöä sä oikein tarkoitat? - En tiijä, ehkä jotaki jonka nimessä on Tap-tavu ja jonka nimi loppuu i-kirjaimeen, ehdotan. - Onko sulla kuumetta vai hourailetko muuten vaan? Kat kysyy, mutta posket helottavat yhä possunpinkkeinä. - Okei, mä lähden sun seuraneidikseks. - Hyvä tyttö. Monelta mennään? hymähdän. Kat katsoo kelloaan. - Miten ois puolen tunnin päästä? Ja vaan sillä ehdolla, että sä lopetat höperöimisen... hän mumisee. - Minkä höperöimisen? - Nuija, Kat suhahtaa. - Puolen tunnin päästä kentällä!
Puolen tunnin päästä olemme molemmat valmiina kentällä ja nousemme hevosten selkään - Kat Seran ja minä Sentin. Sentti vaikuttaa hyväntuuliselta tiiraillessaan ympärilleen ja taputan sitä lempeästi kaulalle. - Mahtipoju olet, kuiskutan orille. Sentti heilauttaa päätään aivan kuin kiittääkseen kehusta ja on valmis lähtemään liikkeelle. Tarkistan vyön kireyden ja säädän jalustimet, ennen kuin annan kookkaan hevosen lähteä eteen päin. Kat kävelee jo pirteän Seran kanssa uralla. - Okei, mennään sitten, huikkaan tälle ja menemme käyntiä kentän portista ulos. Pulisemme iloisesti hevosten kävellessä reippaasti pois kotipihasta. Sentti kulkee innokkaan energisesti, mutta pysyttelee siinä tahdissa, mitä siltä pyydän. Jopa Sera vaikuttaa rauhalliselta. Sentti ei tunnu kiinnittävän mitään huomiota takana tulevaan pienempään tammaan, vaan koettaa napata kävellessään suupalan sieltä, toisen täältä. - Senkin ahmatti, torun hevosta ja nauran sille. Ori näyttää todella hassulta kuusenhavua mutustellessaan. - On täällä edes vähän lunta, Kat huomauttaa selkäni takaa. - Joo, onneksi. Pelkäsin että lumi sulaisi heti kun se on maahan satanut, mutta jäihän edes osa siitä... Mut hei, ravattaanko? Katia ei tarvitse kahta kertaa kehottaa, vaan pian hevoset ravaavat tyytyväisinä tietä pitkin. Hymyilen leveästi - voisiko ihanempaa ollakaan? Sentin säännölliset askeleet vievät meitä vaivattomasti eteen päin, kun kevennän sen ravin tahdissa. Tunnen lämmön hulmahtavan sydämeeni. Sentti on parasta, mitä minulle on vähään aikaan tapahtunut. Ajatukseni hairahtavat syystä taikka toiseen Jusaan saaden hymyni hieman hyytymään. Poika ei pidä konien kanssa luuhaamisestani, kuten hän tallilla viettämääni aikaa kutsuu. Päätän murehtia asiaa joskus toiste, mutta olen yhä ajatuksissani, enkä kuule sanaakaan takana tulevan Katin puheesta, ennen kuin hän laukaisee: - Lynn, mähän puhun sulle! Etkö sä kuuntele yhtään? Hihi, palaahan tälle planeetalle... - Kyllä mä kuuntelen, väitän kiireesti. - Mitä sanoitkaan? En kuullut, varmaan tuuli sieppasi sanas... - Ja pihkat se mitään siepannut, eihän täällä tuule paljoa yhtään! Sanoin vaan että Sera on nyt tosi rauhallinen, Kat sanoo. Vilkaisen takana juoksevaa ponia ja virnistän. - Joo, siltä se tosiaan näyttää. Ehkä se tykkää tästä - että se saa kulkea täällä maastossa Sentin kanssa. Sentti ei todellakaan kiinnitä siihen mitään huomiota, nauran. - Kyllä se Seraa silmäkulmastaan vilkuilee aina välillä, Kat hihkaisee. Tarkkailen hetken Senttiä. Huomaan, kuinka ori kuulostelee taaksepäin, mutta tulen siihen tulokseen, että se kuuntelee lähinnä minua taikka Katin puhetta. Silitän orin kaulaa ja ehdotan Katille, että siirrymme hetkeksi käyntiin. - Joo, kävellään vaan.
Olemme olleet maastossa noin puolisen tuntia, ja eteemme osuu mukava suora pätkä. Päätämme laukata kilpaa, ja asetumme päättämämme lähtöviivan taakse seisomaan. Asettaudun hyvin satulaan ja hihkaisen: - Paikoillanne, valmiit, hep! Painan pohkeet Sentin kylkiin ja odotan tuntevani orin pyyhältävän täyteen vauhtiin. Niin ei kuitenkaan tapahdu, vaan ehdin tajuta vain, että Sera ponkaisee sivulle ja Kat tipahtaa yllätettynä tien laitaan. Olen näkeväni silmäkulmassani jotakin liikettä, kun Sentti kiljaisee ja yrittää kääntyä ympäri, aivan kuten ratsastajaton Serakin teki. - Sentti ei! Seis, huudahdan ja pidätän koikkelehtivaa oria rajusti. Sentin kaviot polkevat tietä, kun se yrittää päästä pakenemaan jotakin, joka sai kummatkin hevoset suunniltaan. Kat nousee silmät pyöreinä seisomaan, ja aivan yhtä nopeasti kuin Sentti säikähtikin, se rauhoittuu. Ori puhaltaa hermostuneena, ja minä istun jännittyneenä selässä. Kiitän mielessäni Senttiä kuuliaisuudesta. Jos iso hevonen olisi todella päättänyt lähteä menemään, minä en olisi sitä kyennyt estämään. - Oletko sä kunnossa? kysyn Katilta, joka tähyää Seran perään. - Joo, ainakin siltä vaikuttaa... Mikä ihme niille tuli? - Mä... mä en tiedä yhtään... Hui hurja, mä pelästyin kun ne yhtäkiä sai kauheet sätkyt... Minnehän asti Sera juoksi? Jos sä olet kunnossa, niin kävele perässä, mä lähen kattomaan jos saan Seran kiinni, ehdotan Katille. Kat nyökkää, ja kun kannustan Sentin raviin, hän lähtee talssimaan perään. Serasta ei näy jälkeäkään. Tähyilen ympärilleni ja yritän kuulostella ponin ääniä. Pian kuulenkin vaimean hirnahduksen. Pysäytän Sentin. - Shh... kuunnellaan. Mistä ääni tulee? mumisen hiljaa ja yritän kuunnella. Hetkeen mitään ei kuulu. Sitten kuuluu toinen hirnahdus. Olen tunnistavanani diivamaisen sävelen hirnunnassa, ja virnistän. - Kyllä se on Sera. Ääni kuuluu tuolta, sanon Sentille ja ohjaan orin liikkeelle.
Pian edessämme häämöttää Sera, joka näyttää hyvin tyytymättömältä ohjien tartuttua kiinni oksaan. Tunnistaessaan Sentin Sera hirnahtaa, ja Sentti vastaa matalasti. - Jaha, mummeli, taisit jäädä jumiin, huikkaan pikkutammalle ja laskeudun Sentin selästä irroittamaan Seraa. Talutan Sentin perässäni Seran luokse ja nappaan tamman ohjat käteeni. Sera vaikuttaa olevan kunnossa, huomaan, mutta kyykistyn silti tarkistamaan sen jalkoja. Tunnustelen jalkoja kyykyssä, kun Sera hirnahtaa levottoman kuuloisesti. Ohikiitävän hetken ajan minut valtaa tunne siitä, että joku tarkkailee minua. Hevoset nykivät ohjia ja puhisevat. Kohottaudun hitaasti katsomaan, mikä meitä hermostuttaa, mutta en näe mitään. - Mitä ihmettä... oonko mä ihan vainoharhainen? pihisen hiljaa hevosille ja katson tarkemmin. Ei mitään... Paitsi aavistus liikettä... Hourailenko minä? Havaitsen pienen häilähdyksen jotakin läpikuultavaa ja veri pakenee kasvoiltani mielikuvitukseni loikatessa vauhtiin. Onko se aave? - Hei, sä sait sen kiinni! Hyvä hyvä, kuulen Katin äänen takaatani. Hypähdän säikähdyksestä ilmaan ja käännyn katsomaan Katia. Tämä ottaa Seran ohjat minulta, eikä tunnu huomaavan mitään omituista tilanteessa. Hevosetkin seisovat nyt ihan hiljaa, ja kun käännyn katsomaan puiden väliin, missä aiemmin kuvittelin nähneeni liikettä, en havaitse enää mitään. Kat on noussut jo Seran selkään ja katsoo minua kummastellen. - Lynn, mikä sun on? Sähän oot ihan kuin aaveen nähnyt, ihan kalpea... hän huolestuu. - Mä... tai ei mitään... Mennään nyt vaan suorinta tietä takaisin, soperran suuremmitta selityksittä ja ponnistan tärisevin jaloin Sentin selkään. - Mikä ihme sua riivaa? Oot ihan sekasin, Kat jatkaa huolehtimistaan, kun kerään ohjia käsiini, jotka vapisevat silkasta säikähdyksestä. - Mä... Äh, sä et uskoisi kuitenkaan. Mennään nyt vaan kotiin, jooko? Kat vaikenee epäileväisen näköisenä, mutta lähtee johdattamaan meitä kohti Seppelettä. Tunnen oloni epämukavaksi ja käännyn vähän väliä katsomaan taakseni. Kat on vaiti, mutta huomaan hänen vilkuilevan minua aina silloin tällöin ihmetellen.
Olemme juuri poistumassa metsätaipaleeltamme, kun tunnen, että joku todella seuraa meitä. Käännän katseeni metsänrajaan, ja olen kirkaista nähdessäni valon osuvan usvaiseen olentoon - tai ei osuvan, ei, se on väärä ilmaisu. Valo näyttää suorastaan lävistävän hahmon... joka muistuttaa huomattavasti... hevosta? - K-kat, soperran hiljaa. - Katso! Siellä se on, tuolla metsän rajassa! Kat kääntyy ja osoitan hänelle kohtaa, jossa hevosen utuinen kuvajainen hetki sitten seisoi. Nyt en näe mitään ja tunnen oudon kouraisun sydämessäni. - Mikä? Mitä siellä on? Mä en näe mitään, Kat ihmettelee. Olen hetken hiljaa. - Ei mikään. Ei siellä olekaan mitään... luulin vain... Ihan kuin siellä olisi ollut... - Mikä? Epäröin. En voi sanoa mitään haamusta, tai muuten Kat luulee minua hulluksi. Ja, ajattelen itsekseni, hulluahan tämä on. Hevosen haamu, joka seuraa meitä? Eihän sellaista tapahdu, sehän olisi aivan hullua. Pudistan päätäni ja yritän hymyillä Katille. - Ei mikään. Jatketaan matkaa.
Pääsemme kunnialla tallille saakka, ilman minkään valtakunnan haamujen säikyttelyä. Hoidettuani Sentin ja päästettyäni sen tarhaan oloni on jo kutakuinkin normaali, ja kun olen siivonnut karsinan, lähden kotia kohti. Kävellessäni haamu palaa mieleeni kummittelemaan. Pudistelen toistuvasti päätäni ja puhkean hymyyn tajutessani, miten typerää olikaan kuvitella mitään haamuja päivänvaloon. Kerrassaan hullua! Olen naurahtaa ääneen, mutta liike naapurimme pellolla kiinnittää huomioni. Ja siellä se on - epäselkeä hahmo, mutta niin selkeä, että erotan hevosen piirteet. Kauniin, pitkäjouhisen ja jollakin lailla niin tutun hevosen piirteet, vaikka olen varma etten ole koskaan nähnyt mitään sellaista... Pysähdyn niille sijoilleni ja tuijotan aavehevostani, jota kuvittelin hetki sitten mielikuvituksen tuotteeksi. Tuntemukseni vaihtelevat epäuskosta pelkoon, yllätykseen ja jälleen epäuskoon. Eihän aaveita ole, vai onko sittenkin? Siellä se seisoo, seisoo hievahtamatta ja katselee minua, jouhet liehuvat tuulessa. Hengitän syvään ja yritän räpäyttää silmiäni kokeeksi, ehkä se sitten katoaa... Mutta ei, ei se katoa. Se ei ole mielikuvitusta, se ei ole harhaa - se on totisinta totta, eikä se katoa, vaikka kuinka haluaisin uskotella itselleni, että se on silmälumetta. Mutta ei se ole. Ei illuusiota, ei unta... vain hahmo tuulessa. Aavehevonen, minun aavehevoseni...
|
|
|
Post by Jusu on Jan 16, 2009 20:43:32 GMT 2
Mm, tuli vaan jotenki tosi haikee olo ja teki mieli tehä jotain haikeeta ja mä en todellakaan osaa runoilla ja mä pahottelen sitä syvästi ja yrittäkää ymmärtää, että mä olen elämäni aikana kirjottanut varmaan joku neljä runoa ja vaan koska on ollu pakko. No jotain enkunkielisiä, jotka mä oon kyl jo unohtanu. Mut tää on tämmöi lyhyt, pieni ja pimee runo. Haikee. Haikailuruno. Snif.
16.01 Runoilua haikeassa mielentilassa
Ulkona tuulee sanat haihtuvat ilmaan Sadepisarat piirtävät juovia ikkunaan
Heikko on olla sydäntä ahdistaa Kun yksinään pimeässä vaeltaa
Tyttö katsoo ikkunasta tyhjään pimeyteen Ajatukset seilaavat mielessä
Mistä löytää valo hetkeen pimeimpään ilo päivään synkimpään nauru soivaan hiljaisuuteen
Ovi kolahtaa kultainen ori katsoo tulijaa Puhaltaa ilmaa
Kädet kietoutuvat kuin hukkuva oljenkorteen takertuu ei päästä irti
Lämpö asettuu sydämeen Ei pois haihdu ystävyys se jää tuo valon pimeään
|
|
|
Post by Jusu on Jan 20, 2009 18:31:45 GMT 2
Tähän ihan aluks mun on pakko pistää tämmönen pieni kiitos- ja päivänpiristesarjakuva, vaikkei se todella ole mikään hoitomerkintä eikä liity aiheeseen. Tämä sarjakuva tosissaan on ihan oikeaa elämää oikean Lynnin, elikkä Riinan, näkökantilta. Kielletyillä sivuilla i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/sarjis3.pngJa vielä sen verran, että tapahtumia olen vähän muutellut, tosiasiassa meidän piti tehdä esitelmät harrastuksista ja mä sitten ajattelin valmistuttuani kävästä kattomassa tallin nettisivut, siis sen jolla oikeasti käyn. Joku pojista sitten huomasi sen ja vitsiksi huusi että olen kielletyillä sivuilla. Ja tosissaan, meijän nykyinen ruotsinmaikka on oikeesti kiva ja mukava tapaus, ei se vihaa mua, tosiaankaan. Se on paras ruotsinope mikä miul on koskaan ollu, ja se on jotain se, kun eskarista asti ruotsia opetellut ^^ Noin, ja sitten tärkeämpään aiheeseen - Sentturaisen hoitotarina... Kaikista paras- Lynn, kuulin Annen huikkaavan. Käännähdin katsomaan. Olin juuri siivonnut Sentin karsinan ja lähdössä hakemaan oria sisään harjattavaksi. - Niin? kysäisin. - Sentti menee tänään tunnille, Anne ilmoitti. - Se rupeaa käymään tunneilla tästä eteenpäin, lähinnä kokeneiden ryhmissä... Toivoisin, että voisit laittaa Sentin kuntoon. - Hyvä on... moneksi? - Seitsemäksi. - Onnistuu, ilmoitin. - Hieno homma, Anne hymyili ja lähti matkoihinsa. Huokaisin itsekseni ja astelin pihalle. Mukavaa, että Sentti pääsisi tunneille - siitä tulisi varmasti monen ratsastajan suosikki. Siltikin tuntui hassulta ajatella Senttiä ratsastustunnilla muiden hevosten kanssa. Sentti kyllä varmasti sopeutuisi ja viihtyisikin tunneilla. Olisihan se vaihtelua. Silti huomasin toivovani, että Sentin ratsastaja olisi hyvä ja taitava eikä mikään leuhka tytönheitukka, joka koettaisi jatkuvasti korostaa taitojaan. Huokaisin jälleen. Typerä miettiä semmoista, ei Anne antaisi Senttiä kenelle tahansa ratsastettavaksi. Olin jälleen luomassa ennakkokäsitystä ylimielisestä ratsastajasta, joka pilaisi Sentin. Tyypillistä minua, aina tuomitsemassa asioita ennakkoon. Sitä paitsi enhän minä ollut lainkaan parempi kuin kuvittelemani leuhkailija - tuntiratsastajahan minäkin olin, ehkä hevosenhoitaja, mutten millään lailla etuoikeutettu. Itsekästä, tuhahdin itselleni. Minä ja itsekäs ajatusmaailmani. Painukoon maan alle koko ajatelma, olisi mahtavaa nähdä Sentti tunneilla ja ilahduttamassa muita! - Senttii, tulehan tänne, poju! Tänään pääsetkin tunnille, miltäs kuulostaa? tervehdin kultapojua. Sentti vilkaisi minua, lähti laiskasti astelemaan luokseni ja päästi pärskähdyksen. Naurahdin sille. - En uskonutkaan että sulla olisi mitään sitä vastaan. Aika jännää, eikö? Sentti käveli kiltisti perässäni, kun talutin sen tallille. Karsinassa kiedoin käteni orin kaulan ympäri ja kuiskuttelin rakastavia sanoja sen korvaan. Sentin syvänruskeissa silmissä oli lempeä pilke, kuten yleensäkin, ja se vaikutti tyytyväiseltä saadessaan huomiota. Lopulta muistin vilkaista kelloa. - Oho, nyt pitääkin pistää hösseliksi, kultapoju, että saadaan sut ajoissa tunnille, taivastelin Sentille. Kipitin vauhdikkaasti hakemaan harjoja ja pian alkoi Suuri Sentinpuhdistusoperaatio. Tai ei oikeastaan edes kovin suuri, sillä Sentti oli varsin puhdas. Olin juuri puhdistamassa viimeistä kaviota, kun kuulin ovelta hiljaisen yskäisyn ja kysymyksen. - Tota... onko tää Sentti? Laskin kavion maahan ja käännyin katsomaan. Ovella seisoi minua hieman vanhempi ja huomattavasti pidempi tyttö. Tyttö katseli Senttiä jännittyneen näköisenä ja näytti olevan mielissään kunniasta saada ratsastaa sillä. Minulle tuli heti tunne siitä, että tyttö oli ystävällinen ja miellyttävä, ja puhkesin leveään hymyyn. - Joo. Mä olen Lynn, hoidan Senttiä. Meetkö sä sillä tänään tunnilla? kysyin. - Joo... Vähän jännittää, en oo ennen mennyt sillä, tai ei se ole ennen ollut meidän tunnilla. Vähänkö mä yllätyin kun näin sen nimen listassa. Ihanaa saada kokeilla sitä, tyttö vuodatti autuaana ja tunsin helpotuksen asettuvan sydämeeni. - Se on tosi kiva ratsastaa, oikea herrasmies, kehuin. - Kiva kuulla. Ainiin, mä olen Niina, tyttö esitteli itsensä. - Haluutsä auttaa mua laittamaan sen kuntoon? ehdotin. - Joo, voin mä, Niina nyökkäsi. Haimme yhdessä Sentin varusteet ja varustimme sen alta aikayksikön. Niina oli, kuten sanottua, pidempi kuin minä ja luovutin auliisti hänelle suitset. Näppärästi tyttö pujotti remmit Sentin päähän ja silitti sitten orin kaulaa. Itse suoristin vielä satulahuovan, joka oli jäänyt vähän kurtulle. - Okei, valmista on, ilmoitin. - Toivottavasti meillä menee hyvin, Niina virnisti. - Varmasti menee, vakuutin ja tiesin sen olevan totta. Niina vaikutti todella kokeneelta - eikä hän ollut alkuunkaan leuhka tai ylimielinen. Puolta tuntia myöhemmin istuin maneesissa katselemassa tuntia. Sentti oli kuuliainen ja kulki kauniisti Niinan kanssa. Tyttö hymyili leveästi ja saatoin vain kuvitella, miltä hänestä tuntui. Niina todella ratsasti hyvin. En voinut olla tuntematta syyllisyyttä aiemmista mietteistäni. - Okei, sitten Niina ja Sentti, kuulin Annen huutavan. Ratsukko lähti suorittamaan tehtävää, johon kuului muun muassa laukannosto, voltti laukassa, harjoitusravia, pysähdys ja peruutus. Kun parivaljakko oli suoriutunut tehtävästään moitteettomasti, näin Niinan säteilevän kuin Hangon keksi. Sentti oli takuulla löytänyt tiensä tytön lempihevosten joukkoon, siitä olin varma. - Voi että, se on ihan paras! Niina hihkaisi tullessaan Sentin kanssa talliin. Virnistin hänelle ja autoin häntä hoitamaan Sentin yöksi kuntoon. Kun Niinan isä tuli hakemaan häntä, jäimme Sentin kanssa kahden. Kaappasin Sentin pään syliini ja moiskautin suukon sen otsalle. - Kas niin ukkoseni, olet hurmannut jälleen yhden ihmisen... Ja lyön vaikka vetoa, ettei tämä ollut viimeinen kerta. Sä olet kaikista paras, nyt ja aina, että sen tiedät. Sitä seikkaa ei muuta mikään.
|
|