|
Post by Johanna on Oct 3, 2008 15:44:39 GMT 2
Luvattu kävelyretkiJohanna: 13 HM
|
|
|
Post by Kat on Oct 4, 2008 21:54:29 GMT 2
4.10.2008 - “Ihana” jälleennäkeminen
Hurisuttelin peltimopollani kohti Seppelettä, pitkästä aikaa. Aikani oli mennyt perheemme uuden koiranpennun kanssa, siinä vasta pikku riiviö. Tuhonnut jo puolet tyynyistä, ja toiset puolet menossa jo rikki varmaankin. Havahduin koiranpentumme miettimisestä, kun saavuin Seppeleen pihalle. Pysäköin hieman yskivän moponi auton viereen ja hyppäsin alas. Kaivoin vielä varsin ihastuttavan kirkkaan keltaisen piponi suurella mustakeltaisella tupsulla esiin, ja ryntäsin kurittomat ja yhä kihartuneemmat hiukseni pipon alle.
Marssin talliin, jossa kohtasin ensimmäisenä Jaakon. “Kot kot”, kiljaisin miehen takana, tämä ei nimittäin ollut huomannut minua. Jaakko pomppasi ainakin puolisen metriä sivulle, ja katsoi minuun, tai pikemminkin pipoani, suu auki. “Siis mitä missä kana täi?” miehen suusta karkasi. “Kat?” “Kathan se tässä, eikä mikään kana”, murahdin muka suuttuneena. Jaakko katsoi vielä hetken minua kummastuneena, mutta hymyili sitten sanoen: “Tervetuloa takaisin, sua ei orkkaan vähään aikaan näkynyt!” “Eipä ole, mutta nyt olen tullut ja jäädäkseni”, tokaisin ja lähdin pomppimaan hyräillen kanatanssi biisiä yläkertaan. Ylhäällä kaivoin esille jo pölyttyneet ratsastussaappaani sekä kypäräni. Hinkkasin molemmat kiiltävän puhtaaksi, ja lähdin vuorostaan Sentin luokse.
“Mitä jätkä?” huikkasin avatessani karsinan oven lantiolla töykkäisemällä. Tasapainottelin sylissäni harjapakki, ämpäri sekä muut varusteet karsinaan. Sentti katsoi minua hölmistyen, mutta käänsi sitten takapuolensa minua päin. Suuni loksahti auki, ja onnistuin siinä samassa pudottamaan kaikki tavarat sylistäni, suoraan varpaalleni. “Samperin samperi!!” karjuin hyppien yhdellä jalalla sotatanssia. Sentti vilkaisi minua kerran, mutta käänsi päänsä taas pois melkeinpä tuhahtaen samalla. Tuhahtaen? Mikä tota oria vaivaa… Kivun hellitettyä keräsin pudonneet tavarat karsinan ovelle roikkumaan ja maahan järjestykseen, ja lähdin selvittämään Sentin kummallista käytöstä.
“Sentti hei, eksä tiiä et mä oon suorittanut psykologinpaperit?” kysyin kulmassa nököttävältä orilta. Sentti katsoi minuun kuin huvittuneesti. “No oke ei nyt ihan paperei, mut yhen kurssin sentään!” pukahdin orin syyttävän katseen alla. Syyttävän? Niinpä tietenkin, Sentti oli loukkaantunut kun en ollut käynyt pariin viikkoon häntä katsomassa.
Parinkymmenen minuutin ja parinkymmenen sokeripalan jälkeen, lähdin käsi kipeänä rapsutuksista taluttamaan Senttiä kentälle päin. Olihan se orin murjottaminen lopulta mennyt ohitse, nyt Sentti steppaili vierelläni kuin durasel-pupu. Kentälle päästyämme kiristin nopeasti satulavyön ja nykäisin jalustimet alas, Sentin katsoessa mutalätäkköä suurin silmin. Nousin kentän laidalta penkiltä satulaan, ja pyysin Sentin käyntiin.
“Toi on Sentti vesilätäkkö, joita sä oot ennenki nähny etkä oo niitä pelännyt. VESILÄTÄKKÖ, kuulitko?”
“Ei Sentti, pohkeesta ei tarvitse rynnätä. Ei tarvitse!”
“Pohkeenväistö on sivulle vievä liike, eikä siinä ole tarkoitus mennä piruettia jätkä!”
“Sentti! Toi oli vain Jaakko, ei mikään dinosaurus. Ei, se ei ollut dinosaurus. Eikä edes muumipeikko!”
Näin siis tämänkertainen kouluvääntö kentällä sujui, Sentti oli päättänyt pistää kaikkensa peliin ja ilmeisesti rankaista liian pitkästä hoitovälistä. Ehkä pitäisi tulla nykyään useammin, ellen halua joka kerralla nähdä tälläistä puolta Sentistä.
|
|
|
Post by Kat on Oct 5, 2008 15:04:47 GMT 2
5.10.2008 MaastolenkkiKat: 19Hm
|
|
|
Post by Johanna on Oct 10, 2008 17:31:10 GMT 2
10.10.08 - haikea syyssää Johanna: 14 HM
|
|
|
Post by Kat on Oct 15, 2008 13:33:18 GMT 2
15.10.2008 - Auringonnousun aikaan
|
|
|
Post by Johanna on Oct 15, 2008 20:21:56 GMT 2
Johanna: 15HM
|
|
|
Post by Johanna on Oct 17, 2008 13:54:17 GMT 2
Syksyn mutahevot Johanna: 16 HM
|
|
|
Post by Kat on Oct 23, 2008 15:33:13 GMT 2
23.10.2008 - Sanailua ja syksyn taikaa
“Kiitti kun suostut heittää mut tallille”. Vilkaisin sivusilmästäni veljeäni, joka hyräili radiosta tulevaa Yesterdayta silmät tiessä, toinen käsi ratissa ja toinen tuolini päällä. Marko vilkaisi takaisin, hymähtäen: “No pitäähän mun päästä kokeilemaan uutta jeeppiäni, ja viime kerrasta jäi vähän paha maku suuhun”. “Emmä nyt niin sanoisi, mutta kiitti nyt vielä kerran”. Kuitenkin tullut taas pokaamaan tyttöjä. Minne tiikeri muka raitansa hävittäisi?
Hätkähdin ajatuksistani, kun jeeppi pysähtyi hieman nytkähtäen. Avasin nopeasti turvavyön ja nappasin jaloistani ratsastuskassini. Ulos päästyäni vetäisin pari kertaa kunnolla kirpakkaa syksyn ilmaa sisään keuhkoihini silmät kiinni, ja odotin kuulevani nälväisyjä nautiskelustani. En kuitenkaan kuullut mitään, joten avasin silmiäni hieman. Marko seisoi vieressäni täsmälleen samassa asennossa, tosin silmät kiinni.
“Kaks pörriäistä, tän täytyy olla painajainen! Herättäkää mut, saan muuten vain lisäpainajaisia täst painajaisesta!” kuului samassa kauempaa. Räpsäytin silmiäni tuohtuneena keskeytyksestä, ja käänsin harmaansiniset silmäni kohti silmiään hierovaan Jaakkoon. “Heh heh, olipa taas kerran hauskaa. Saanen esitellä Jaakko, tässä on Marko. Marko, tässä on Jaakko” sanoin varsin jähmeällä äänellä. Marko heräsi kuullessaan nimensä, ja katsoi nyt lähemmäksi tullutta Jaakkoa. Jaakko käveli jotenkin oudosti Markon luokse ja kätteli tätä katsoen nenänsä ylitse… Rehvastellen? Samassa ymmärsin, Jaakko tietenkin luuli Markoa poikaystäväkseni. Nauroin mielessäni, että miehet osaavat olla juntteja. “Niin Jaakko, tässä on tämä Veljeni” sanoin painottaen sanassa “veljeni”. Jaakon suu loksahti auki, mutta nopeasti mies sulki sen ja rentoutui huomattavasti.
“Mä tästä lähen, tulen hakemaan kuudelta”, Marko huikkasi vielä kävellessään takaisin autoon. Katsoimme hetken jeepin menoa, mutta sitten Jaakko rykäisi ja otti taskustaan tupakka-askin. “Mitä toi nyt oli olevinaan, mehän ollaan tuskin kavereita ja käyttäydyit kuin mikäkin poikaystävä”, tuhahdin sauhuttelevalle Jaakolle. “Se olis voinut olla mikä tahansa pedofiili tai muu, kun sun arviointikykyyn ei oikein voi luottaa, pörriäinen”, Jaakko sanoin normaalilla äänellä. Muksautin ohi harppoessani Jaakkoa suoraan rintaan nyrkillä, tuhahtaen kuuluvasti. “Hei, mistäs hyvästä toi nyt oli?!” mies huusi perääni ja harppoi viereeni. “Olemassa olostasi ja veljeni epäilemisestä pedofiiliksi. Tosin sanoissasi taisi olla jotain perää, sillä miksi muuten keskustelisin kanssasi?” murahdin harppoessani suoraan talliin ja siellä Sentin karsinalle.
Huomasin ilokseni harjojen roikkuvan karsinan ulkopuolella joten nappasin sieltä pölyharjan ja pujahdin karsinaan. Jaakko harppoi naama punaisena karsinalle, mutta ennen kuin mies ehti avata oven suhahdin Sentin korvaan “Käy kiinni”. Ihmeekseni, ja tietenkin myös Jaakon ihmeeksi Sentti luimisti korvansa ja väläytti hampaitaan Jaakolle. Jaakko perääntyi silmät suurina, ja miehen lähtiessä talsimaan rivakasti poispäin kuulin tämän mutisevan jotain “noita-akasta”.
“Sentti sä olet paras”, nauroin halatessani suurta vaaleaa oria kaulasta. Sentti hörähti ja keskittyi taas heiniinsä. Harjasin orin pintapuolisesti, sillä Sentti oli varsin puhdas. Otin kaviot ja tarkastin myös veden ja ruokakupin.
“Mitäs tänään tehtäisiin?” kysyin orilta, tuodessani varusteet satulahuoneesta karsinalle. Olin itse jo vaihtanut päälleni beessit ratsastushousut, mustat saappaat sekä mustan korkeakauluksisen paidan. Kypärä ja raippa roikkuivat karsinan ulkopuolella. Satuloin orin nopeasti ja suitsitin, ja kääräisin vielä pintelitkin jalkaan. “Aattelin vähän hyppäämistä, mitäs sanot?” jatkoin rupattelua taluttaessani orin ulos karsinasta. Ulkona pysäytin orin ja katsoin, missä kunnossa kenttä olisi. “Hmm, kyllä me tuolla pärjätään” mutisin. Samassa näin Johannan kävelevän yhdessä Sastun kanssa kentän reunusta. Huiskutin tytöille, jotka lähtivät tulemaan minua ja Senttiä kohti. “Haluaisitteko auttaa vähän, kun ajattelin hypätä hieman jumppasarjaa?” kysyin ystävällisesti kiristäessäni vyötä ja asetellessani satulan taakse englantilaista keltaista lointa paremmin. Molemmat nyökkäsivät iloisina, ja selitin heille mitä olin ajatellut. Noustessani penkiltä selkään Johanna ja Sastu menivät rakentamaan esteitä kentälle.
Alkuverryttelyiksi ratsastin Sentin kanssa ympyröitä, puoliympyröitä sekä hain pohkeenväistöillä oria pehmeämmäksi pohkeille. Hetken päästä Sentti hyväksyi kuolaintuen, ja kaula kaartui hienosti. Taputin oria ravailun jälkeen ja pyysin Johannaa ottamaan loimen kentän reunalle. Loimesta päästyämme nostin Sentillä laukan ja taivuttelin oria vielä laukassa. Laukan jälkeen annoin Sentin kävellä hetken.
“Noniin, katsotaan miten 50cm esteet menevät”, Sastu huikkasi esteiden viereltä. Tarkastelin kolmen esteen sarjaa, jokaiseen väliin tulisi kaksi askelta. Nyökkäsin, vaikkeivat tytöt sitä tietenkään huomanneet ja nostin laukan kulmasta. Sentti lähti reippaasti mutta hallinnassani laukkaamaan kohti esteitä. Ennen estettä korjasin vielä orin täysin suoraksi. Nousin kevyekseen istuntaan, ja Sentti liiteli estesarjan yli.
“Sehän meni aivan loistavasti!” kuului Johannan huuto. Hymyilin ja taputin Senttiä laukatessamme edelleen. Vaihdoin kokorataleikkaalla suunnan ja laukan, ja tulimme nyt vasemmasta kierroksesta jumppasarjan. Taas Sentti hyppäsi täydellisesti jokaisen esteen, minun kehuessa.
Hyppäsimme jumppasarjaa aina metriin saakka sarjaa, eikä Sentti kertaakaan pudottanut ainuttakaan puomia. Korkeimmilla esteillä Sentille tuli tosin hieman kierroksia, jonka takia jouduimme tulemaan ne uudelleen hieman rauhallisemmassa tempossa. “Kiitos kauheasti Sastu ja Johanna, lähden jäähdyttelemään Senttiä vielä maastoon”, kiitin esteitä korjaavia tyttöjä ja käänsin Sentin maastopolkua kohti.
“Sehän meni aivan loistavasti, et olekaan vain kouluhevonen”, mutisin orin korvaan talsiessamme syksyisessä maastossa. Useimmista lehdistä olivat lehdet jo pudonneet, mutta niistä josta eivät lehdet olleet pudonneet saivat metsän näyttämään aivan kuin suoraan satukirjasta. Vedin keuhkoihin kirpakkaa ilmaa kuten aikaisemminkin, ja nautin vain metsästä ja allani olevasta (satu)hevosesta. Oloni muuttui oudon rauhalliseksi ja onnelliseksi. Palatessamme talliin outo tunteeni vain pysyi ja pysyi, vaikka odotin “kuplan” puhkeavan milloin tahansa. Jaakkokaan ei saanut sitä puhkeamaan, ja Markon tullessa hakemaan minua tallista olisin voinut lyödä vetoa, että syksyisessä metsässä oli ollut taikaa. Todellista, luonnon omaa taikaa.
|
|
|
Post by Kat on Oct 24, 2008 15:44:34 GMT 2
24.10.2008 - Sentti riehakkaana
|
|
|
Post by Kat on Nov 7, 2008 15:58:40 GMT 2
7.11.2008 - Edustuskaksikko(ko) Sentti & Kat23HM
|
|
|
Post by Kat on Nov 23, 2008 14:04:30 GMT 2
23.11.2008 - Sarvihaaran paluu
Vihdoin ja viimein; lumi. On sitä jo odotettukin, kauan se antoi itseään odottaa. Toivottavasti pysyy nyt hieman pidempään kuin viime vuonna, muuten veljenhautaamisidea ei tule onnistumaan… Nostin kasvoni kohti taivasta, nauttien pohjoistuulesta ja vielä heikosta lumipyrystä. Vierestäni kuului hörähdys, Sentti oli ilmeisesti samaa mieltä kanssani. Hymähdin, miten olin ennen voinut vihata talvea? Maiskautin Sentin liikkeelle ja jatkoimme matkaamme tarhasta talliin.
Räks. Tutum tutum.
Jähmetyin, kuten Senttikin vieressäni. Ori ojenteli lihaksikasta kaulaansa sivulle, korvien liikkuessa ees taakse. Kurkkasin Sentin taakse, mutten nähnyt äänten aiheuttajaa. Mikä, kuka tai ketkä ne sitten oli aiheuttanut. Selkääni pitkin kulki kylmät väreet, eivätkä ne johtuneet kylmästä. Pudistin päätäni mustien kiharoiden karatessa nopeasti aamulla kyhätystä ponihännästä, ja maiskautin Sentin uudelleen liikkeelle. En enää katsonut taakseni, vaan kävelin katse tiukasti eteenpäin.
“Kuin kauan voi yhden hevosen hakeminen kestää vierellä olevasta tarhasta?” Josefiinan ääni kysyi Hillan karsinasta. Pudistin päältäni lumet pois. “Se normaali tapahtui, ufot nappasi” huikkasin Josefiinalle taluttaessani Sentin karsinaansa. “Kerroithan terveiset multa?” kuului vastaus saman tien. “Tietty, lähetti takaisinkin vielä lopussa” vastasin. Hillan karsinasta kuului tyrskähdys, jota säesti heleä naurahdus. Nostin hymyillen Sentin loimen pois ja vein sen roikkumaan. Otin samalla matkalla mukaani harjat.
“Noniin poika, ei se ollut mitään siellä metsässä. Joten eiköhän lähdetä maastoon, kuten oon suunnitellutkin” mutisin Sentille harjatessani orin pörröisempää talvikarvaa. Painoin hetkeksi käteni orin selkään, vain nauttien lämmöstä ja suuren eläimen tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kohta jo kuitenkin jatkoin harjaamista. Harjattuani orin vein harjat takaisin ja toin kaikki varusteet; satulan, suitset, suojat sekä ratsastusloimen mukanani. Ennen kuin aloin kuitenkaan varustaa Senttiä, kipaisin yläkerrassa vaihtamassa päälleni ratsastusvaatteet.
“Ollaanpas sitä tänään hienona, oot vähän päässyt shoppailemaan?” Jaakon tuttu ääni kuului käytävältä tullessani alas vaatteiden vaihdosta. Vilkaisin hieman ruskeita sidottavia ratsastussaappaitani, mustaa poolopaitaani, pörröistä harmaata kaulahuiviani sekä mustia hanskojani. “Nojoo vähän tuli osteltua, mutta nythän on talvi joten kai mä nyt vähän uusia vaatteita tarttin” vastasin ja näytin miehelle kieltä. Jaakko pudisti päätään mutisten jotain naisten ostohulluudesta.
Marssin Sentin karsinalle ja varustin orin nopeasti. Kiristin satulavyön vielä parilla reiällä ulkona, ja varmistin että englantilainen ratsastusloimi oli hyvin kiinni. Nousin sitten jakkaralta orin selkään, ja säädin jalustimet vielä hieman normaalia lyhyemmiksi. “Päästellään vähän pitkällä suoralla, eikös?” kysäisin kerätessäni ohjat lyhyiksi orin päristen innoissaan hengitys höyryten. Taitaa orilla olla hieman virtaa, mietin pyytäessäni hevosen käyntiin. Sentti narskutteli kuolaimiaan kaula kaarella kävellessämme lumista tietä eteenpäin.
Pakkanen pisteli poskiani, jotka olisivat varmaan palatessamme aivan tulipunaiset, kuten ne aina olivat pakkasella. Sentin into ei ollut vähentynyt vaikka olimme jo ravanneetkin, mutta nyt ori tuntui tietävän että lähestyimme laukkaniittyä. Keräilin ohjia paremmin kohmeisiin käsiini, ja korjasin istuntaani hieman syvemmälle satulaan.
“Noniin, antaa mennä” kuiskasin orille niityn avautuessa edessämme. Sentti vastasi heti nostamalla oikean laukan. Nojauduin hieman eteenpäin antaen orille vapauden kiihdyttää haluamaansa vauhtiin. Kiisimme tasaista niittyä pitkin, silmieni vuotaen viimasta. Aika vilisi vieressämme kilpaa, ei ollut muuta kuin minä ja Sentti.
Liian nopeasti niityn loppu alkoi lähestyä, joten istuin takaisin satulaan ja pyysin oria hidastamaan pettyneenä. Sentti hidasti hieman vastentahtoisesti, kuten minäkin. Samassa kuitenkin jokin vilahti oikean silmän nurkassani, ja Sentti loikkasi vasemmalle suuren loikan. Takerruin orin harjasta kiinni, ja onnistui säilyttämään tasapainoni. Sentti loikki vielä hetken korskuen korvat viuhuen tuhatta ja sataa, mutta kohta seisoimme neljällä jalalla. Taputin oria, kääntäessäni katseeni sinne missä olin nähnyt liikettä.
Henkäisin syvään ja suustani pääsi epämääräinen “ooh” äänne. Noin kymmenen metrin päässä minusta ja Sentistä seisoi suuri, sarvekas hirvi. Tunsin allani olevan hevosen tärisevän jännityksestä, ja varmaan myös pelosta. En voinut itsekään sanoa olevani aivan rauhallinen, mutta koetin tasata pomppivaa hengitystäni jottei Sentti kiihtyisi yhtään enempää. Hirvi katsoi meihin päin tummilla lähes mustilla silmillään. Sekunnit vierivät, muuttuen kohta minuuteiksi. Eläin ei tehnyt elettäkään lähteäkseen, emmekä tehneet mekään.
Kuulin jostain kaukaa rytmikästä laukka-askellusta, joita säestivät huudot. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, katsoin vain sarvihaaraa silmiin. Kohta kuitenkin huudot alkoivat lähentyä, ja käännyin vaistomaisesti kuullessani nimenäni huudettavan. “Kat!” Näin Josefiinan laukkaavan Hillalla minua ja Senttiä kohden. Näky herätti minut oudosta tilasta jossa olin ollut katsoessani hirveä. Hirvi! Käännyin takaisin, mutta hirveä ei enää näkynyt, se oli kadonnut. Samassa Josefiina pysäytti pienen tammansa vierellemme, posket helottaen naama virneessä. “Mitäs sä nukut täällä?” Katsoin vaaleahiuksista tyttöä, ja vastasin kohta hiljaa: “Hirvi” Josefiina katsoi minua kummastuneena, joten ratsastin siihen kohtaan jossa hirvi oli ollut. Josefiina seurasi Hillalla vierellemme. Maassa ei kuitenkaan näkynyt mitään, mitä puhuri ja lumi eivät olisi vielä peittäneet. Pudistin päätäni ja naurahdin nähneeni omiani.
“Niin taisit, mutta hei mennäänkö samaa matkaan tallille?” Josefiina kysyi iloisesti. Hymyilin vastaten kysymykseen myöntävästi. Matkalla talliin Sentti oli säpsy ja sai Hillankin hytkymään räsähdyksiä. Lumen pudotessa taaksemme puusta molemmat ratsumme pompahtivat varmaan metrin ilmaan. Katsoimme Josefiinan kanssa toisiimme kysymysmerkkeinä. “Hevoset on näköjään vähän villeinä lumesta” mutisin ja virnistin vinosti. Tallille päästyämme olimme molemmat aivan hiessä, hevosissa oli ollut pitelemistä.
Tallissa otin Sentiltä varusteet pois, ja harjasin orin kuivaksi sulaneesta lumesta. Laitoin loimen takaisin paikoilleen, ja pujotin vielä orin suureen mutta jalomuotoiseen päähän riimun. Avasin karsinan oven, ja sitten vielä tallin oven. Ulkona sama puhuri tarttui heti hiuksiini ja saaden Sentin korahtelemaan. Puhelin orille rauhoittavasti taluttaessani sitä kohti tarhoja. Tarhassa päästin orin vapaaksi, ja pujahdin nopeasti ulos tarhasta. Kävelin metsän viertä pitkin, kuunnellen tarkasti. Pysähdyin kuullessani hengityksen. Vai oliko se hengitys sittenkään, vai kuulinko vain omiani tuulen vinkuessani? Jatkoin matkaani tallille nyt puoliksi juosten.
|
|
|
Post by Kat on Nov 29, 2008 21:15:30 GMT 2
29.11.2008 - Kuinka Kat kesytetään
Edessäni oli kivi. Aivan keskellä kävelyreittiäni, eikä minulla ollut aikomustakaan väistää. Mokoman kuolleen kiven, tai siis ei-ikinäelossaolleen kiven pitäisi oikeasti olla lumen peittämänä, eikä tuolla lailla esillä minun tielläni. Latasin ja potkaisin suoraan kiveä. Kivi ei hievahtanutkaan, mutta sen sijaan varpaani ilmoittivat varsin kovaäänisesti saaneensa tällin. Manasin hyppien yhdellä jalalla koko laajan kirosanavarastoni aina pirusta pahimpaan keksimääni kirosanaan saakka. Joka sattui olemaan pukin rupiset vellihousut. Kuinka omaperäistä, murahtelin itselleni nilkuttaessani tallia kohti.
“Iltoja pörriäinen”, Jaakon mairea ääni kuului heti astuttuani sisälle rouskutukseen ja hevosten lämpimään tuoksuun. Mulkaisin miestä tummien ripsieni lomasta, ja näytin tälle kieltä. Miksikö? Minua vain huvitti, enkä jaksanut sanoa mitään. Tiesin käyttäytyväni huonosti, mutten jaksanut välittää. Aina ei tarvitse olla neiti oleniloinen. Jaakko katsoi minua kysyvästi, mutta päätti ilmeisesti sitten etten olisi vaivan arvoista jatkaa keskustelua. Sepä kilttiä. Että terve vaan.
Jatkoin marssiani satulahuoneeseen, josta nappasin mukaani vettä sisältävän vesiämpärin ja tiskiharjan. Turhaan minä siirtäisin negatiivisen energiani viattomaan Senttiin, mieluummin puran sitä ruokakuppiin. Tosin sekin on viaton, mutta saakoon kärsiä. Marssin Sentin karsinalle, jonne pujahdin nopeasti ämpäri ja harja käsissäni. Sentti kääntyi katsomaan minua suurilla sametti silmillään, kuin kysyen jotakin. Rapsutin oria niskasta, mutta käännyin sitten ruokakupin ääreen. Aloitin ensin pitkillä hiljaisilla vedoilla, mutta kohta tahti muuttui melkeinpä silmälle liian nopeaksi hankaamiseksi.
Oikea käteni lihakset alkoivat valittaa tahdista, mutten välittänyt. Joutuvatpa kunnolla töihin. Mielessäni pyörivät kaikki suunnitelmani talvelle. Hiihtoratsastusta Sentillä. Pulkkamäki yhdessä ystävien kanssa. Vuoden lumisota tallin takana. Mieleni mustui jokaisesta mielikuvasta asteen lisää, sillä täysin sydämin juhlistamani lumi oli jo sulanut pariin hassuun kinokseen. Nyt käteni lihakset huusivat. Tunsin selässäni pehmeän töytäisyn. Hämmästyin ja käteni käytti sitä hyväkseen. Harja kimposi suoraan lattialle.
Tuijotin karsinan lattialla olevaa tiskiharjaa. Hitaasti katseeni kääntyi punoittavaan, kohta rakkoilevaan käteeni. Silmänurkastani huomasin liikettä, Sentti töytäisi nyt uudelleen selkääni. Katsoin nyt orin kellertävää otsaa, jota koristi kaunis sirppi. Ojensin vielä hengissä olevan käteni oria kohti, ja Sentti laski pehmeän turpansa siihen. Jalkani ottivat itsestään askeleen niin, että pääsin ripustautumaan orin vahvaan kaulaan. Vedin syvään henkeeni Sentin tuttua tuoksua, ja mieleni negatiiviset ajatukset lähtivät henkäisy henkäisyltä kauemmas. Mitä sitten vaikka lunta ei olisi, minulla olisi silti Sentti.
|
|
|
Post by Kat on Dec 4, 2008 15:45:35 GMT 2
4.12.2008 - Sentin mielipide tonttuhatusta(itseni leikkasin pois kun epäonnistui taitavasti)
|
|
|
Post by Kat on Dec 6, 2008 12:37:25 GMT 2
6.12.2008 - Ihana itsenäisyyspäivä "Oooi Suooomi synnyinmaa, soi saana kuultainen! Ei laaksoaaaa, eeei kukkulaa, eeei vettä rantaa rakkaampaa, kuin koootimaa tää pohjoinen, maa kallis iisiieeen", hoilotin liian möreällä äänelläni avatessani Seppeleen tallin oven ja marssiessani käytävällä. Lopetin lauluni, kun huomasin, että jotakin oli vinossa. Katselin ympärilleni, mutta ennen kuin ehdin tajuta mikä oli pielessä Josefiina saapui yhdessä Alinan kanssa luokseni. "Hyvää itsenäisyyspäivää!" toitoin tytöille, jotka hymyilivät ihmeen paljon. "Hyvää itsenäisyyspäivää sullekin", Alina toivotti ja purskahti sitten nauruun. Katsoin tyttöä ihmeissäni. "Hienot hiukset", Josefiina sanoi naureskellen. Samassa tajusin, mille tytöt naureskelivat. Yli-isänmaallisena olimme veljemme kanssa ammulla taiteilleet hiuksiimme vappuhiusväreillä suomenliput. "Jooh, täytyyhän jokaisen nyt jotenkin ilmaista isänmaallisuutta", tokaisin myöskin naureskellen tytöille. Naurettuamme tarpeeksi hienoille sinivalkoisille hiuksilleni läksimme satulahuonetta kohti. Satulahuone oli täynnä ylipirteitä hoitajia ja hevoseomistajia, kaikki iloisen näköisiä. Astuessamme huoneeseen puhe loppui. "Tiedän tiedän, hiukseni ovat sinivalkoiset. Se ei ole tarttuvaa, ellette nyt niin halua", tokaisin huvittuneesti. Mitään ei tapahtunut hetkeen, mutta kohta Fiia pyrskähti nauruun vatsaansa pidellen. "Heheh-tarttuvaa-hahhah", tyttö pyrskähteli naurun lomassa. Kohta koko satulahuone kylpi naurussa ja ystävällisessä naljailussa.
Vatsalihakset huomattavasti kipeytyneinä läksin noin vartin päästä satulahuoneesta, kantaen Sentin harjoja. Sentin karsinalla laskin kantaumukseni maahan, ja pujahdin kumisuka kädessä satulahuoneeseen. "Hyvää itsenäisyyspäivää Senttipoju", mumisin orille rapsuttaessani hevosta otsan sirppikohdasta. Sentti hamuili pää sylissäni taskuani, joka pullotti epäilyttäväsi. Siis porkkanaepäilyttävästi. Naurahdin orin hamuiluille, ja kaivoin taskustani porkkanan orille. Sentti nappasi oranssin juureksen kädestäni samentinpehmeällä turvallaan. Hevosen rouskuttaessa porkkanaa aloitin harjaamaan pyöreillä liikkeillä orin lihaksikasta kaulaa, edeten sitten selkään. Kumisuan jälkeen vaihdoin pölyharjaan, ja sitten vielä hieman kovempaan harjaan jolla jalat harjasin.
Puolen tunnin kuluttua Sentti kiilteli vaalean kullan värisenä, minun seisoessa katsellen kätteni töitä. "Jotain puuttuu...", sanoin ja muistin samassa, että olin aikaisemminkin ajatellut tallissa niin. "Lippu!" huudahdin ja sain Sentin katsomaan minua korvat hörössä odottavasti. Nauroin orin ilmeelle ja läksin pomppien kaapilleni. Kaapistani kaivoin punaisen läpyskän, jossa oli leikattu Suomen lipun -kuvio. Pomahtelin takaisin Sentin karsinalle, ja otin käteeni pölyharjan. Lätkäisin lätkän orin takalistoon, ja aloin harjata kuviota hieman vastakarvaan. Kohta oli Sentin takapuolessa Suomen lippu.
Otin harjapakin iloisena ja kävin vaihtamassa sen orin suitsiin satulahuoneessa. Palattuani karsinalle laitoin orille suitset, ja vedin itselleni hanskat käteen ja otin pitkän raipan toiseen käteen. Maiskautin orin liikkelle, ja talutin Sentin kentälle. Kentän laidassa huomasin Annen, joka vilkutti minulle iloisesti. "Hyvä itsenäisyyspäivää Kat!" nainen toivotti pehmeällä äänellä hymyillen. Hymyilin ja toivotin myöskin hyvät itsenäisyyspäivät. "Ajattelitko ratsastamaan mennä ilman satulaa? Hienot liput muuten, niin sinulla kuin Sentillä," Anne sanoi katsellen vieressäni seisovaa oria. "Kiitos! Kyllä, mutta ensin ajattelin harjoitella talutustuntia varten maastakäsin työskentelyä", selitin. "Sehän on hyvä idea. Minä tästä lähden paimentamaan hoitajia koristamaan tallia vähän itsenäisyyspäiväiseksi", nainen sanoi. Mielessäni välähti, ja muistin mitä oli puuttunut tallista. Tietenkin koristeet! Toivotin Annelle hyvät koristelut, iloisena selvinneestä arvoituksestani.
Nähdessäni Annen avaavan tallin oven havahduin vieressä seisovan hevosen puoleen. "Taisin vähän jäädä omiin ajatuksiini", naurahdin hevoselle. Sentti hörähti kuin vastaukseksi, mikä sai minut nauramaan kahta kovemmin. Toivuttuani naurukohtaksesta otin ohjista paremman otteen ja siirsin raipan sisäkäteeni. Maiskautin orin käyntiin. Kävelimme ensin kenttää ympäri reippaassa käynnissä pari kierrosta, jonka jälkeen tiukensin hieman otettani ohjista ja pyysin oria pysähtymään. Sentti ei ensin reagoinut pysähtymiseeni, mutta hetken päästä ori tajusi mitä siltä pyysin, ja pysähtyi aina minun pysähtyessäni. Kiitin oria aina onnistuneesta pysähdyksestä. Kohta siirryimme pysähdyksistä ravisiirtymisiin, ja siten hidastettuun ja hieman reippaaseen raviin. Hiki virtasi otsallani, sillä orin vierellä työskenteliminen ei ollut mitään rasittamattominta puuhaa. Juostessani orin vierellä lisättyä ravia, jalkani notkahti ja horjahdin oria kohti. Sentti pysähtyi kiltisti huomatessaan, että minäkin pysähdyin. Tämä sai minut menettämään lopullisesti tasapainoni, ja tupsahdin risti-istuntaan maahan. Sentti katsoi minua korvat höröllä.
Hmm, mitäs tässä nyt kävi. Katselin ympärilleni tajuamatta, miten olin päätynyt istumaan orin viereen risti-istuntaan. Toivuttuani nousin ylös naureskellen. "Jos nyt vaikka ratsastaisin lopputunnin, jalkani alkavat tehdä omiaan", naureskelin Sentille taluttaessani sen kentän reunalle. Nousin orin selkään penkiltä. "Nyt tajuan mikä homma sulla on. Toisaalta sä olet kylläkin mua paaljon suurempi", pohdiskelin orin lämpimässä selässä istuessani. Päädyin lopulta siihen, että minulla vain on huomattavasti kömpelömmät kaksi jalkaa. Lähdin työskentelemään orin kanssa volteilla, ja kohta jo Sentti myötäsi kauniisti. Siirryin työskentelemään harjoituslaukkaan, jossa jatkoin volteilla. Vartin työskentelyn jälkeen siirsin orin letkeään eteen-alas raviin ja annoin Sentin venyttää kaulaansa aivan alas asti. Lopulta siirsin orin käyntiin, ja annoin kävellä.
Avasin narisevan tallin oven, ja talutin Sentin tallista sisään. Kohta jo kuitenkin pysähdyin, Sentti vierelläni. Suuni loksahti auki; koko talli oli valkosininen ja täynnä pienoissuomenlippuja. Vastaani saapuivat Mariel, Sophie ja Fiona. Kaikilla oli hiuksissaan Suomenliput. "Ei me voitu huonommaksi jäädä, ja se tais sittenkin olla tarttuvaa", Fiona sanoi nauraen. Purskahdin aitoon nauruun. Hauskin itsenäisyyspäivä aikoihin.
|
|
|
Post by Kat on Dec 8, 2008 15:19:11 GMT 2
08.12.2008 - Normaalia koulunvääntöä© Kat08
|
|