|
Post by Keikki on Apr 8, 2009 16:06:50 GMT 2
8.4.2009 Ystävykset.Fiia, Alina ja Pella. Huoh. Tälläinen aika huonolaatuinen nyt. Valitan, näytätte kummatkin, Fiia & Alina, tyhmiltä. (Ja missä ns. Fiian peukalo?) Syyttäkää piirrutustaidottomuuttani. :( Pellalle tuli vahingossa mustat suitset, pahoitteluni. Angsti päällä XDKeikki 4 HM
|
|
|
Post by Keikki on Apr 17, 2009 18:06:04 GMT 2
17.04.2009 Jälleen tavallinen päivä.
Poljin vimmatusti polkupyöräni polkimia kovassa kevättuulessa. Tummat hiukseni lensivät kiehkuroina naamalleni ja pyyhin niitä silmiltäni turhautuneesti. Siristelin silmiäni ja näin ilokseni Seppeleen horisontissa. Huokaisin onnellisena. Tallin pihassa asetin pyöräni nojaamaan tallin seinään ja astelin hypähdellen kohti Pellan karsinaa. Suloinen poni kurotti turpaansa uteliaasti karsinan oven yli, toivoi varmaan saavansa herkkuja. Koska ylensä vietin aikani Pellan karsinan lähettyvillä, päätin tehdä kierroksen. Kävelin reippaasti lukuisien hevosten ohi, silittelin niitä ja lepertelin niille. Lopuksi livahdin vielä kimon Blondin karsinaan. Sivelin upean tamman kaarevaa turpaa ja raskas hevonen nuuhkaisi minua uteliaasti. Hengitin syvään, sipaisin kimon korvalehteä viimeisen kerran ja sujahdin ulos karsinasta. Nappasin matkalla mukaani Pellan harjat, olin nähnyt ponin olevan likainen. Kaunis poni oli ruvennut kaivamaan viimeisiä oljenkorsia puruista eikä hätkähtänyt kun astuin karsinaan. Kuraisella ponilla oli selkeästi karvanlähtö -karvoja lenteli hirmuisesti ympäriinsä kun harjasin sitä rytmikkäin vedoin. Pärskähdin kovaäänisesti karvojen joutuessa nenääni ja poni vilkaisi minua häiriintyneesti. Taputtelin sitä kaulalle anteeksipyytäen ja jatkoin harjausta.
Olin vihdoin ja viimein saanut Pellan kiitettävän puhtaaksi, lukuisien karvapaakkujen jälkeen. Poni hörähti innoissaan kun huomasi minun astuneen pois karsinasta ja asettui makuulle. Parkaisin turhautuneena kun ymmärsin. Samassa poni jo piehtaroi autuaasti. Rykäisin kuuluvasti ja Pella nousi hitaasti ja huojuen pystyyn. Ähkäisin ja pian purskahdin nauruun. Kurkkuni oli jo täynnä karvoja ja moni edelleen likainen. Siitä lähtisi edelleen vähintään kaksi kertaa niin paljon karvoja kuin mitä se oli jo menettänyt! Hytkyen aina välillä pidätetystä naurusta astelin matkaan hakeakseni kottikärryt ja talikon.
Olin viimeiset puoli tuntia latonut likaisia puruja kottikärryhin, tyhjentänyt kottarit ja hakenut uusia puruja. Hyväntuulisesti hyräillen vein kottikärryt pois ja mietin mitä seuraavaksi tekisin. Sopivasti Fiia saapui paikalle ja naurahti likaiselle ulkonäölleni. Punatukkainen tyttö ohjasi minut tallinpihalle taluttelemaan Pellaa ennen seuraavan tunnin alkamista. Näinpä siis taluttelin riimunnarun päässä olevaa Pellaa, joka yritti parhaansa mukaan päästä jokaisen näkemänsä ruohotupsun luo.
Istuin maneesissa katselemassa tuntia. Kylmä viima sai maneesin paukahtelemaan, mutta useimmat hevoset pysyivät silti rauhallisina. Pella kulki pienen ja hentoisen ratsastajan käsissä mallikkaasti. Myhäilin tyytyväisenä ponin työskentelylle. Lumoutuneena katselin hevosten kulkua enkä huomannut ajan kulkua. Kun viimein katsahdin kelloon, huomasin että minun oli lähdettävä. Nopeasti luikahdin ulos maneesista, keräsin tavarani ja ryhdyin polkemaan kotiin.
Keikki 5 HM
|
|
|
Post by Alina on Apr 24, 2009 18:19:53 GMT 2
KiukuttelijaPellalla oli vaihteeksi känkkäränkkäpäivä, sain tapella sen kanssa jok'ikisestä asiasta. Ihan totta, kuolin tän kuvan kanssa. : ( Veronicalle suuret kiitokset hienosta neuvosta, mä sanoin että mulla on tylsää ja Verttinen laukaisee "piirrä Pellalle jotain!". Sitten aloin tekemään taustaa, piirsinblurrasinpiirsinblurrasinväritinväritinpiirsinväritinblurrasin ja voilá! Oon itseasiassa tosi tyytyväinen, toi harja nyt vähän on mitä on mutta.. : DAlina 28HM
|
|
|
Post by Anne on Apr 27, 2009 9:33:50 GMT 2
Ponimaastossa: Spesiaali Pipsalle, Nanalle, Fionalle, Fiialle ja Sannille.
|
|
|
Post by Alina on May 13, 2009 18:56:34 GMT 2
Haastatko mut?
Ponnistin kevyesti juuri harjatun Pellan satulaan. Olin pyöritellyt jalustimista ainakin viisi kieppiä pois, jolloin pituus oli suurinpiirtein sopiva. Tämä päivä oli loistava kokeilla kerrankin esteitä tuon tykin kanssa! Ei ollut liian kylmä, muttei kuumakaan. Ilma oli ollut puolipilvinen, lämpöasteita noin 15 celsiusta ja pieni tuulenvire oli hulmutellut ponien harjoja niiden tarhaillessa. Hymyn huulilleni nostatti Pellan ylisöpö hirnahdus, kun Aksu meni Karoliinan kanssa ohi maasto poluille. Tamma oli epäuskoisena katsonut minua, kun en noussutkaan selkään tallin edustalla vaan talutin sitä kentälle. Niin kauan kun vain Pellaa olin hoitanut, liikutin hiirakon aina maastossa - ainakin oman muistini mukaan. Kentällä ei kuitenkaan ollut ketään, kun tuntilaisetkin olivat lähteneet maastoon. Sain siis vallata koko aitauksen minun ja Pellan estetreeniin, tiukkoihin kurveihin ja kovaan vauhtiin! Kieltämättä jo hieman kaipasinkin kovaa vauhtia, yleensä kun vain tasaisen rauhallista tahtia lönköttelimme Pellan kanssa tiheillä metsäpoluilla.
Olin jo 20 minuutin ajan verkannut Pellaa käynnissä ja ravissa, avo- ja sulkutaivutuksilla, pohkeenväistöillä, volteilla ja ympyröillä. Hienosti tamma haki itse muotoon ja ohikulkumatkallaan Riinan kanssa oli Annekin kehaissut yllättävän hyvää yhteistyötämme, vaikken useasti hiirakkoni kanssa kentällä pahemmin viihtynyt. Kevyessä ravissa ohjasin Pellan lyhyelle jumpalle, joka muodostui neljästä 30 sentin korkuisesta ristikosta. Pienin pompuin ja kevein jalan nostoin tamma koikkelehti ristikkojen ylitse, kuin ne eivät olisi olleet mitään. Runsaiden taputusten ja myötäyksien jälkeen nostin ronskisti laukan, joka ei kevyillä kylkiin hipaisuilla ja puolipidätteillä ollut nousta. Muutaman ympyrän laukattuamme ja Pellankin kärsimättömänä pärskähdettyä käänsin johtavalla ohjasotteella ratsuni edellistä jumppaa isommalle pystylle. Puolipidätteillä hillitsin tammaa (joka muuten olisi singonnut esteen ylitse kuin tykinkuula) ja muutama metri ennen estettä myötäsin, ponnistuksen käynnistyttyä nousin kevyeeseen istuntaan ja kuin hidastetussa elokuvassa lennähdimme esteen ylitse. Innostunut Pella lähti heti esteen jälkeen kaahottamaan pitkin kenttää, puri kuolaimeen ja vain juoksi. Kuin mörön nähneenä se laukkasi ympäri kenttää, kuin ei ikinä olisi mennyt niin kovaa. Horjutin tamman tasapainoa istunnallani kuin mikäkin raviohjastaja laukkaan kimmonnutta lämminveristään ja käännyin itse aitaan päin, jolloin vauhtimme tyssäsi kirjaimellisesti seinään. - Kas vain, pullasta kerrankin löysit virtanapin, tilannetta seurannut Fiia tuli naureskellen aidan viereen. - Herran jumala, ei kentällä mennä noin kovaa, hysteerisenä kauhistelin ja patistin Pellan käyntiin. - Joo, tosiaan. Teidän on useammin treenatta sarjaa niin kyllä se paremmin menee, paikalle saapunut tyttö hymyili ja pujahti kentän aidan ali kävelemään vierellemme.
Märällä sienellä pyyhkäisin hionneet kohdat ja harjasin Pellan. Fiia lähti avuliaana viemään varusteita ja harjoja talliin, kun itse istahdin pihan ruohoalueelle ja annoin Pellan rauhassa totutella vihreään ennen laidunkautta. - Voi äiti, huokaisin ja revin ratsastussaappaat jaloistani. Pyörittelin kipeitä varpaitani - tarvitsin todella ne uudet saappaat!
Alina 29HM
|
|
|
Post by Alina on May 14, 2009 8:09:02 GMT 2
Aamuinen runoPella seisoo tarhassansa makeat ruohot suussansa Odottaa tunnille pääsyään vaikka mielellään ei lähtisikään Aksu pukkaa hiirakkoa kylkeen hurmuriin tamma ihastuu Kuin aviopari ne leikkivät laukkaavansa kauniiseen auringonlaskuun Pella pärskähtää haltioissaan kun Aksu pukittaa ilostaan Kohta koko tarhan ponijengi ryhtyy laukkaamaan innoissaan Alina 30HM! - tehostin runoa kuvalla. : )
|
|
|
Post by Alina on May 15, 2009 18:38:11 GMT 2
BIGloveIhmisestä toki tuli aika läski, tiedän miten olisin asian voinut korjata mutten jaksanut. Tämä tavallaan hoito huomiselle, että synttäreinäni pääsen Pelluskaista katsomaan. : ) Alina 31HM Ihanaa, Alinaa näkyy enemmän! Ei sillä, että tahtisi olisi ollut mitenkään verkkainen, mutta sun juttuja on niiiiin kiva lukea ja katsella!- Josefiina
|
|
|
Post by Alina on May 21, 2009 22:05:12 GMT 2
Iltainen tervehdys
Iltahämärän turvin hipsin aittaan ja puristin sylissäni muovipussia. Avasin narisevan oven ja vilkaisin tallin ikkunasta sisään, josta saatoin erottaa iltaheiniä kärräävän Jaakon siluetin. Napsautin valon aittaan ja suljin oven perässäni, mikä sai Pellan, Hillan ja Taigan havahtumaan heinien kimpusta. Taiga jatkoi leppoisasti heinien syömistä - tuo tamma oli aina niin valloittavan positiivinen ja rauhallinen - kun taas Hilla tuli uteliaisuuttaan kurkistamaan karsinan puoliovesta käytävään ja pettyneenä kääntyi takaisin heiniensä puoleen. Pella korviaan höristellen kuitenkin tuli ojentautumaan kaulaansa myöten käytävälle ja ojensin lapasen verhoamaa kättäni tamman hajuetäisyydelle. Russ tunnisti hajuni, olinhan viime viikolla käynyt tallilla moikkaamassa sitä useampaankin otteeseen. Tarrasin puolioven alaosaan ja nykäisin sen napakasti auki. Rapistelin valkoista pussiani ja istahdin karsinan lattialle Pellan ihmeteltäväksi. - Mä ostin sulle jotain, hymyilin ja painauduin Pellan turpaa vasten puhalluksen ajaksi. Sitten jatkoin pussin tutkimista hoidokkini lempeän mutta tarkkaavaisen katseen alla. - Tässä ensinnäkin kiitos ihanana hoitoponinani toimimisesta, virallisesti lausahdin ja ojensin suuren porkkanan tammalle. - Sitten harja .. mä huomasin lauantaina ettei sun harjat oo missään erityisen hyvässä kunnossa ja ajattelin että ostan sulle joskus uuden, kunnon pölyharjan, selitin ja muutamalla vedolla Pellan kaulaa vastan testasin harjaa. - Öö, ei mulla kai muuta. Ellei sua sitten kiinnosta mun uudet ratsastussaappaat ja tää hieno tavisraippa jonka ostin ihan meidän tulevia koulu- ja estejynssäyksiä varten, virnuilin ja esittelin mustan lätkän jonka sitten nopeasti sujautin takaisin pussiini.
- Ei jumalauta! Jaakko ärjäisee ihan selvästi tuohtuneena. - Miten te hoitajatytöt oikein jaksatte pyöriä täällä näin helvetin myöhään? mies manaa ja lakaisee minut portaille. - Anteeks ihan meidän kaikkien puolesta että välitetään, tiuskaisen ja mätkäisen muovipussini Jaakon käsivarteen. Portaita ylös noustessani kuulen vielä epämääräistä mutinaa, erottaen joukosta ainakin sanat "tyhmät" ja "meetwurstiksi". En ajatellut asiaa kuitenkaan sen enempää, kuitenkin tiesin miten ääliö Jaakko toisinaan osasi olla. Heitin muovipussini tavaroineen kaappiini ja automaattisesti suuntasin läsähtämään sohvalle. Yuff joi tavalliseen tapaansa kahvia tiskialtaan vieressä ja Wear istui Hevoshulluun syventyneenä sohvan toisessa päässä. - Ihmiset hoi, hetken kuluttua koitin herätellä tyttöjä, jotka näyttivät olevan horroksessa. - Joo moi, sain jonkin laisen reaktion Yuffin suunnalta joka tuijotti kuin lumottu ulos ikkunasta. Wear vain mumisi jotain, käänsi Hevoshullunsa sivua ja upposi yhä syvemmälle sohvaan. - Kukaan ei väräytä vaihteeksi eväänsäkään kun tuun paikalle, naurahdan ja nousen taas, viedäkseni Pellalle ostamani harjan sen harjakoppaan.
- No joko sä lähdet? vastaan tuleva Jaakko kysyy ja luo minuun mulkaisun. - Joo joo, älä nyt saa kohtausta, virnistän ja kiusallani läppään miestä reiteen. Hyppelen portaat alas ja käännähdän kohti satulahuonetta. Avaan huoneen oven - kaikki tismalleen oikeilla paikoilla ja varusteet tuntuvat kiiltävän kuten Pellankin satula ja suitset, sekä tietysti harjakoppa. Järkyttyneenä vaihdan vanhan harjan tilalle uuden. - Tällaiset joutavat kyllä roskiin, yskähdän ja pudotan ruman, kieron harjan satulahuoneen roskakoriin.
Alina 32HM
|
|
|
Post by Alina on May 24, 2009 18:41:00 GMT 2
Rainy day
Kokosin ohjia käsiini vielä viimeistä ravipätkää varten. Painoin pohkeeni Pellan kylkiin ja vilkaisin takaa lähestyviä tummia pilviä, ennenkuin tamma polkaisi itsensä vauhtiin. Keventäen lähenimme kohti Seppelettä, kun kuulin ensimmäisen jyrähdyksen. Puolipidättein hidastelin kiihtyvää russia, joka mielellään olisi ampaissut täyteen laukkaan. - Joo, rauhoitu. Kyllä mä tiedän, mäkin haluaisin mennä niin kovaa kun susta vaan lähtee, mumisin ja myötäsin, kun Pella vihdoin vastasi apuihin. Viimeisen suoran istuin satulassa ja ennen Seppeleeseen kääntyvää 10 minuutin polkua hidastin hiirakon kokonaan käyntiin. Takana oli taas nautinnollinen maastolenkki ja valtava määrä sade- sekä ukkospilviä, joita itseasiassa olimmekin lähteneet pakoon. Salama välkähti jossain kaukana taivaalla. 1, 2, 3, 4, 5 .. 20 laskin mielessäni ennen jyrähdystä. Muutama pisara näpäytti nenänpäätäni ja Pellan lapoja, mutten ottanut paniikkia. - Hyvin me ehditään, hymyilin kun Pella otti muutaman askeleen taaksepäin ja tähyili taivaalle nostamalla päänsä korkeammalle kuin omani. Huokaisin ja hipaisin tamman kylkiä pohkeillani.
Istahdin Nanan kylkeen Seppeleen pihan laidassa olevalle ruohomättäälle. Nojauduin takanani olevaa puuta vasten ja kaivoin taskustani kameran. - Uskomatonta, tästä on aina akku lopussa, huokaisin ja räpsäisin kamerani viimeisillä voimilla ruohoa syövistä ponitammoista kuvan. - Tulepa Siiriseni tänne, Nana kutsuu hopeaharjaista shetlanninponia ja ryhtyy letittämään sen harjaa. - Ajattele, kohta on kesä, hymyillen huokaisen ja suljen silmäni. - Sitten päästään tallille niin usein kun halutaan eikä se oo ajasta kiinni, jatkan ja nykäisen Pellaa lähemmäs taputtaakseni sitä. - Aivan, eikä sitten kuin pari kuukautta niin joudutaan taas kouluun, Nana myhähtää ja nappaa oman poninhäntänsä hiuslenkin Siirin lettiin.
Aurinko katoaa nopeasti kokonaan paksun pilvimassan taakse, ja katsomme Nanan kanssa koivun suojasta kuinka hoitajat, Josefiina sekä Jaakko tulvivat tallista hakemaan hevosia sisälle kastumasta. - Seppeleen hevoset on tehty sokerista, naurahdan ja nouden jalkeille viedäkseni itsekin Pellan takaisin aittaan. Taigan nähdessään russ aivan villiintyy, kuin pieni koiranpentu nähdessään leikkikaverinsa. Polkaisen maata napakasti ja ärähdän, peläten Pellan totaalista sekoamista. Ponin asetuttua hetkeksi aloilleen jatkamme matkaa aitalle, jossa minua odottaa vähän aikaa sitten käytetyt varusteet ja harjat levällään. - Siinä on sulla siivoamista, Hillan kanssa takaani tuleva Josefiina virnistää ja vie kimonsa sen karsinaan.
Märällä liinalla pyyhkäisen varusteisiin kerääntyneen pölyn, sen kummempaa niitä putsailematta. Asetan satulan paikalleen, suitset niille tarkoitettuun naulakkoon ja harjakorin hyllylle muiden korien vieteen. Valahdan seinää pitkin lattialle istumaan ja tuijotan ikkunaa, johon ulkona riehuva rankkasade hakkaa. Kuulen myös, kuinka pisarat tasaisesti rummuttavat tallin metallista kattoa. Tuu pian hakemaan, tekstaan isälleni ja mietin, kuinka uuvuttavaa tuolla sateessa polkeminen olisikaan.
Alina 33HM
|
|
|
Post by Alina on May 25, 2009 19:24:40 GMT 2
Koulua, koulua, koulua
Pujotin ruskeiden suitsien ohjat Pellan kaulalle ja tarjosin tammalle kuolaimia, jotka se tottuneesti kahmaisi suuhunsa. Asetin kypärän pääni suojaksi, otin otteen Pellan ohjista ja talutin sen aitan eteen. - Et liiku ennen kuin annan luvan! ärähdin kun hiirakko jo kimposi kohti tuttua maastopolkua noustessani sen selkään. Säädin jalustimia muutaman reiän pidemmiksi edellisen Pellan käymän ristikkotunnin jäljiltä ja käänsin sen ympäri, aikomuksenani lähteä treenaamaan kentälle Wiren ja Epun seuraksi. Muutaman kerran Pella sinnikkäästi yritti kääntyä kohti maastopolkuja - ja vaikka itseäni miten ajatus vauhdikkaasta maastoretkestä houkutteli, pidin pintani ja käänsin ponin takaisin kohti kenttää. Vastentahtoisesti Pella lopulta nöyrtyi, joten matkamme kohti kenttää sai lopun minun mieleni mukaisesti.
Napakasti maiskautin ja annoin Pellalle laukka-avut. Epun kanssa loppuverryttelyjä ravaava Wire nauroi huvittuneena ja oli kellahtaa alas karamellinsa selästä. - Sulla on muuten aika tosi innokas hoitoponi, tyttö kehui silmiään vedestä pyyhkien. - Niin no, miten sen nyt ottaa, hymyilin pidätellen nauruani. - Aika paljon mä sen kanssa kinasin kun aitalta lähdettiin, pallero on tottunut mun kanssa pelkkiin maastolenkkeihin joten tällainen radikaali muutos maastolönköttelystä sileällä treenaamiseen taitaa vähän hämmentää sitä, jatkoin ja pidätin Pellan raviin. Muutaman kerran otettuani pitkillä sivuilla lisättyä harjoitusravia hidastin hulmuharjaisen kouluponini kokonaan käyntiin ja annoin sille pitkän ohjan. - Mä ajattelin lähteä maastoon loppukäynneiksi, tuutteko mukaan? Wire kysyi pysähtyessään portille. Vilkaisin Pellaa ja huomasin pilkkeen sen silmäkulmassa. - Koipelin mieliksi, myöntyen vastasin, rapsutin Pellan harjanjuurta ja kannustin sen raviin tavoittaaksemme Wiren ja Epun.
Saavuimme viidentoista minuutin loppukäyntien jälkeen takaisin tallille. Liu'uin lyhyen matkan alas Pellan selästä ja pitelin hetken kipeytyneitä jalkojani. - Mun jalat ei kestä tällaista ratsastamista, naurahdin ja ryhdistäydyin löysätäkseni harmaan satulavyötä ja nostaakseni jalustimet ylös. - Ne on tottunut pelkkään olemiseen, sun pitää oikeasti alkaa ratsastamaan ja lopettaa se matkustaminen, Wire hymyili, heilautti kättään ja karkasi suuren puoliverisensä kanssa sitten talliin. - Niin, siinäs kuulit. Mun pitää alkaa ratsastamaan sulla ja lopettaa ratsastaminen, joten sano hyvästit joka kertaisille maastolenkeille, valistin Pellaa matkalla aittaan. Jäin rakennuksen ulkopuolelle purkamaan tammaa varusteista ja nappasin seinän varjosta siihen aikaisemmin tuomani vesiämpärin. - Mä tiesin että sä hikoilet, pädin Pellalle jonka katse tuntui lähinnä hyytävältä mulkaisulta. Se hamuili ratsastushousujani ja nappasi reidestäni kuin purrakseen. - PÄP! karjaisin, tehostaen torua luunapilla. - Muistutat mun koiraa joka on ihan hirveä terroristi, huokaisin ja märällä sienellä sitten pyyhin hikeentyneet alueet ponin kropasta. Sä et kyllä yhtään kaipaisi mitään kesälaidunta, mielessäni pohdin kun katsoin Pellan valtavaa vatsaa verrattuna siihen, miten paljon se päivässä työskenteli.
Alina 34HM
|
|
|
Post by Fiia on May 30, 2009 20:05:23 GMT 2
30.05.2009 Kesän kynnyksellä
Marssin tallille heti, kun olin heittänyt korkokenkäni seinään, hameen lattialle ja paitapuseron pyykkiin, vetänyt ylleni epävirallisemmat vaatteet ja laskenut todistukseni keittiönpöydälle kaikkien ihmeteltäväksi. Numerot olivat hyviä, sitä ei käynyt kieltäminen, ja olin ihan tyytyväinen itseeni. Olin saavuttanut sen mitä toivoinkin ja tehnyt vanhempani ylpeiksi.
Pella ravasi portille herkkujen toivossa. Vilkaisin silmiä: niistä saa aina selville, mikä kukin on hevosiaan. Pellan silmistä paistoi ilkikurisuus, uteliasuus ja myös lempeys. Tämä hiirakkoponi oli varmasti kokeillut jo kaikenlaista, mutta oli mukava huomata, että se oli kiinnostunut uudesta ihmisestäkin. Katsoin alas maahan, käännyin kylki poniin päin ja annoin sen itse tehdä tuttavuutta. Pella ojensi lumista turpaansa, hieroi ylähuultaan villapaitaani ja hamuili huulillaan superlämpöistä neulettani. Poni tökkäsi minua pirteänä kylkeen ja astui reilusti lähemmäs. Se oli valmis lähtemään talliin. 08.02.2008
Talli oli vielä hiljainen. Hevoset olivat ulkona, ketään ei näkynyt. Katselin ympärilleni rakennuksessa, jonka tunsin kuin omat taskuni. Se oli laajentunut siitä, kun olin aloittanut Seppeleessä hoitajanurani, mutta yhtä kaikki se oli se sama talli, minulle niin rakas. Vaikka pikku pääni ei ollut painanut muistiin jokaista tallireissuani, mieleeni piirtyi kristallinkirkkaana ensikosketukseni talliin. Minä silloin yli vuotta nykyistä nuorempana porkkanapäänä olin solahtanut helposti muurahaispesänä kuhisevan tallin arkeen ja ottanut paikkani kävijäjoukoissa. Hiukan haikeana kosketin jo haalenneita oranssinvärisiä hiuksiani. Tässä minä nyt olin, kuuluin vanhempaan sukupolveen, yritin taivaltaa vastavirtaan ja olla esimerkkinä uudemmille.
Tamma käveli vauhdikkaasti pää pystyssä ja imeskeli kuolainta. Pidin ohjat puolipitkinä, mutta polun levetessä keräilen ne ja aloin ratsastamaan ponia taipuisaksi. Neiti liikkui hyvin kauniisti ja nosti ravin, kun pyysin, joskin muutaman päänheilautuksen kera. Tahti oli pirtsakka, ja kun viimein polku leveni kunnon tieksi saatoin nostaa laukkaa. Pella säntäsi iloisena matkaan, pyöräytti kerran häntäänä hörisi hyvillään vauhdista, vaikka yleensä se oli jokseenkin tahmea. Laukkapätkän jälkeen otin käyntiin ja annoin ohjaa, Pella venytti kaulaansa ja pärskähti tyytyväisenä. 15.03.2008
Maleksin hitaasti tallilta tarhoille ja katselin riehuvien hevosten kirjavaa joukkoa. Kaikilla niillä taisi olla kevättä rinnassa. Taiga, Pella ja Hilla laukkasivat epämääräisessä jonossa ympäri tarhaa. Nyt jo Wearin omistukseen siirtynyt Taiga oli ollut tallilla myös silloin, kun minä aloitin, mutta Hilla oli tullut vasta myöhemmin Josefiinan mukana. Tammoista oli heti tullut hyviä ystäviä. Ne olivat kolmestaan niin aitassa kuin tarhassakin ja jakoivat huolet keskenään. Taiga heittäytyi piehtaroimaan, Hilla karautti kauemmas häntä soihtuna ja Pella heitti lihavine mahoineen pikku pukin. Ne olivat niin kauniita, omanlaisiaan, erikokoisia ja –luonteisia, mutta rakkaita, viisaita ja onnellisia. Pikku pullia, joiden päälle oli ripoteltu raesokeria runsaalla kädellä.
Reippaan ravipätkän jälkeen edessä aukeni lammen ranta, jonka rannassa saisimme kahluuttaa hevosia. Otin tiukan otteen raipasta ja ohjista, mutta Pella ponnistikin suureen loikkaan kohti järveä ja kasteli minut läpimäräksi. "Hullu Pella!" henkäisin, mutta nauroin sitten ja kaavin vedet kasvoiltani. "Kesä kuivaa, minkä kastelee", runoilin ja annoin Pellan tutustua veteen vähän lähemmin. Se potki etujalallaan hiekkaa ja hörisi innoissaan, olisi varmasti jäänyt sinne iäksi, mutta Anne ohjasi meidät taas pikkupolkua pitkin isommalle hiekkatielle ja aavistelin, että olimme nyt laukkasuoralla. 18.06.2008
Muistin elävästi, kuinka olin toivonut alun perin Humua hoidokikseni. Nyt pieni ruskea tamma nautti Shinquan ja Shinan hoidosta, ja minulla oli Pella. Se oli ilmiselvästi kohtalon määräämä juttu. Ei epäilystäkään, etten olisi ollut onnellinen Humun kanssa, mutta Pella oli se, jota minä rakastin, jota minä ihailin, jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni. Pella oli se jolle minä olin lahjoittanut sydämeni, enkä tiennyt, olisiko Humu ottanut sen vastaan yhtä hyvin ja pistänyt yhtä varmaan piiloon. Pella oli sen tehnyt ja tamma oli ansainnut kaiken, minkä minä sille jaksoin antaa.
Päästin Pellan taas irti ja ohjasin sen estesarjalle toimimalla itse jonkinmoisena liikenteenohjaajana. Tamman tahti kiihtyi kiihtymistään, korvat sojottivat tappeina eteenpäin, häntä piiskasi ilmaa. Pella tuntui nauttivan siitä hetkestä koko solullaan ja sai minutkin niin onnelliseksi! Sydämeni täyttyi ylpeydestä, kun katsoin Pellan sulavaa liikettä sen ponnistaessa, laskeutuessa ja ottaessa vauhtia. Viimeisen esteen jälkeen se heitti runsaat ilopukit ja jatkoi samaa tahtia uudelle rundille, sen pienet kaviot hakkasivat maneesin pohjaa ripeämmin kuin vesipisarat, jotka takoivat kattoa. Hyppy, hyppy, hyppy – kiireiset pukit – tahdin kiristys, kulman katkaisu ja sama homma toiseen suuntaan. Lumoutuneena tuijotin ponia, kun se ylitti esteet vielä kaksi kertaa ja ravasi sitten raskaasti hengittäen luokseni. Sen silmät olivat täynnä iloa. Rapsutin sitä otsasta ja nauroin, olin juuri istahtamaisillani hiekkaan, kun ovi aukesi ja Anne astui Riston kanssa sisään. ”Mitäs täällä duunataan?” hän kysyi ja katsoi vuoroin Pellaa, vuoroin minua. ”Nautitaan elämästä!” huudahdin ääni naurua kuplien ja kiepautin käteni ponin kaulan ympäri. 10.07.2008
Katseltuani hetken tammojen leikkiä vihelsin Pellaa, ja se tuli, ravaten, Hilla perässään. Ojensin käteni ja rapsutin sen leveää otsaa, aivan kuten monesti aikaisemminkin olin tehnyt. Samalla minä mietin yhä viimeisintä puoltatoista vuotta. En tiennyt, olinko kehittynyt juurikaan ratsastajana Seppeleessä. Se oli tietysti ollut tarkoitus, mutta loppujen lopuksi minä ennemmin viihdyin tallilla kuin opin uutta niin paljon että pää meinasi räjähtää. Olin aivan tyytyväinen saadessani olla hoitaja ja ratsastella silloin tällöin maastossa. Tietenkin Pella olisi ollut ilmiömäinen opettaja, mutta minun ei oikein tehnyt mieli vaatia siltä mitään sen kummempaa joka ikinen kerta kun ratsastin. Väläytin ponille leveän hymyn, laitoin sille riimun ja ohjasin sen portista niin, etteivät muut tammat päässeet karkuun. Sitten lähdimme verkkaista tahtia tallille päin, miettien päivän suunnitelmaa. Maastoonko? Pella nyökäytti karkeapiirteistä päätään hyväksyvästi. Sinne siis.
Pella hirnahti ja sai jostain kaukaa hiljaisen vastauksen, ja mietin, oliko se joku Appelsiinin hevosista. Pitäisi mennä joskus käymään, mietin ja muistin vasta sitten, miksi olin laittanut treenilenkkarit jalkaan – minunhan oli tarkoitus juosta! ”Nyt mennään, tyttörukka”, hymähdin Pellalle ja lähdin hidasta hölkkää eteenpäin. Russilla oli juuri sopivankokoinen ravi minun askeliini, tuskin pysyisin jonkun ison hevosen perässä, vaikka kuinka yrittäisin. Saatoin itse muutella tahtia, Pella mukautui liikkeisiini ja tuli mielellään rinnalle, kun otin lyhyitä spurtteja, laukkaamaan sen ei kuitenkaan tarvinnut vielä ryhtyä. Olimme tulleet ravilla ehkä puoli kilometriä, kun saavuimme risteykseen. Valitsin oikealle vievän hiekkatien, joka näytti autiolta ja jonka tiesin johtavan joko laukkasuoralle pellon poikki tai pikku lammelle. Valitsin lampitien ja käännyin taas oikealle. 11.07.2008
Aitassa päästin Pellan irti ja annoin sen suunnistaa itse omalle karsinalleen. Ahneena ponina tamma tutki ensin ruokakaukalon, mutta tuli sitten ovelle kuin kysyen, että missä viivyt. Minä naurahdin ja astuin eteenpäin, napaten russin kaulasta halausotteen. Se pyristeli ensin pakoon, mutta huomasi sitten olevansa ihan tyytyväinen siinä, pää kainalossani, ja seisahtui aloilleen. Voi että, kuinka minä pidinkään Pellasta. Ja kuinka minä toivoinkaan että se olisi ollut ikuista. Vaikka sitä en itse huomannut, minä olin toki kasvanut henkisesti. Ajattelin asioita realistisemmin, toki yhä teini-ikäisen näkökulmasta, mutta pyrin olemaan kypsä ja asettautua kipeissäkin asioissa toisen osapuolen asemaan. Kasvamiseen kuului myös järkevän ajattelun lisääntyminen, ja minä tiesin, etten voisi ikuisesti hoitaa Pellaa. Jalkapallon olin jo lopettanut, koska se ei vain tuntunut enää oikealta. Seppele oli minulle kaikki kaikessa, mutta kuinka kauan? Huomaisinko joskus, ettei tallille tehnyt mieli lähteä? Että minä haluaisinkin alkaa harrastamaan jotain aivan muuta ja unohtaa ponien halailun?
Puolta tuntia myöhemmin Josefiina istui hiljaa aloillaan sähäkän tammansa paljaassa selässä, Nana yritti Jaakon avulla päästä Tiian kyytiin ja minä kiskoin Alinaa taakseni Pellan harmaalle selälle. ”Tää on vika kerta ennen joulua”, lupasin hyppivälle ponille ja nykäisin sitten tytön vauhdikkaasti mahalleen russin päälle. Alina kampesi sadatellen pystyyn, mutta lopulta olimme kaikki valmiita ja saatoimme lähteä reissuun. Annen käskystä pysyimme tiukasti poissa metsästä. Hilla nakkeli niskojaan ja inisi etunenässä, Jossun jutellessa niitä näitä. Nana venytteli ja ojenteli jäseniään Tiian kapoisten selkälihasten yllä, me Allun kanssa keskityimme kyydissä pysymiseen Pellan marssiessa rivakasti kirjavan tamman perässä. Olimme kyllä harrastaneet tätä kaksi päällä menoa jo useamman kerran tänä syksynä, mutta ei kai siihen tottunut koskaan. 09.11.2008
Vastaus mietteisiini tuli ovesta punatukkaisen tytön muodossa. Alina! Jätin Pellan sikseen ja painuin halaamaan sen toista hoitajaa pitkään ja hartaasti. Meillä kemiat olivat kohdanneet heti. Aluksi emme olleet mitään bestiksiä, mutta jossain vaiheessa olin huomannut, että ilman Alinaa minä en tulisi toimeen. Tyttö oli minulle, paha myöntää, lähes yhtä tärkeä kuin Pella. Tärkeä motivoija, tukipilari, olkapää, salaisuuksien jakaja, pari, kuin kaksonen, jollaista minulla ei koskaan ollut. Olihan meillä ikäeroa, mutta sillä ei ollut väliä, kun meitä yhdisti niin monta asiaa. Alina oli minulle nyt kaikki kaikessa ja tärkeä ystävä, jollaista en toista tulisi saamaan. Tallilla olin solminut kuukausien kuluessa myös muita ystävyyssuhteita – esimerkiksi Nana ja Josefiina olivat kummatkin ihania persoonia, rakkaita ystäviä, jotka muodostivat tärkeän osan Seppelettä sellaisena, jona minä sen koin.
Loppujen lopuksi nämä vajaat puolitoista vuotta olivat ehkä olleet elämäni parhaimmat, ajattelin, kun irrottauduin Alinan syleilystä ja otin harjan käteeni. Olin löytänyt niin paljon uusia tuttavuuksia, että olin sosiaalisempi kuin aikoihin, mutta ennen kaikkea olin löytänyt kunnolla itseni. Pellan ojentaessa minua lempeällä äitimäisellä tavallaan tehdessäni väärin ja kiittäessäni minua kun olin hyvä, ymmärsin ja myönsin heikkouteni ja vahvuuteni, ja olin niistä ylpeä. Sillä juuri ne tekivät minusta minut ja erottivat muista. Hevosista mitään ymmärtämätön ei sitä tajuaisi, mutta minä tiesin, että koskaan en voisi antaa Pellalle niin paljon kuin mitä se oli antanut minulle. Se ei ollut mitään aineellista, eikä kierrätettävää, mutta se oli kultaakin kalliimpaa ja täysin korvaamatonta.
Kiitos kaikille teille.
|
|
|
Post by Fiia on Jun 9, 2009 14:10:36 GMT 2
09.06.2009 Vauvakuumetta
Kesäloma! Lämmintä oli vain reilu kymmenen astetta, mutta aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kaikki oli niin hyvin, kun laskettelin jopollani alas Seppeleen pihaan, pysäköin kullanarvoisen kulkupelini ja marssin sisään. Talli oli täynnä tuntilaisia ja hoitajia, sillä talutus/vammaistunti oli juuri alkamassa. Vilkaisin tuntilistaa – Blondille, Humulle ja Tiialle oli merkitty tunnin mittainen talutus ja Pellalle, Siirille sekä Pikulle puoli tuntia, eli luvassa oli todella pienien ratsastajien talutusta. Josefiina viittoili minulle ensin lappua seinällä, sitten aittaa, kenttää ja lopuksi pientä vaaleaverikköä tyttöä, jolla oli päässä liian iso kypärä. - Tässä on Henriikka ja hän menee puoli tuntia Pellalla, Jossu selitti korrektilla äänensävyllä ja minä otin tytön mukaani, kun lähdin aitalle.
Pella oli ihan samannäköinen kuin ennenkin, mutta minä tiesin ulkokuoren pettävän. Sen silkkisen karvapeitteen alla, pienessä mahassa, kasvoi russponi. Pieni vauveli, joka putkahtaisi maailmaan vielä tämän kesän aikana. Sitä ajatellessani tunsin ääretöntä ylpeyttä ja toivoa sekä yletöntä iloa – se pieni olento, jolla olisi hoikat sääret ja pieni pehmoinen turpa, olisi puoliksi minun! Olimme Josefiinan kanssa kaavailleet lapsukaisesta raviponia, ja sen takia isä olikin ravipainoitteinen. Tästä kesästä tulee elämäni paras, ajattelin riemu rinnan alla kuplien, mutta muutuin sitten haaveilevasta tulevasta hevosenomistajasta tuntiponin hoitajaksi ja opastin Henriikalle kuinka harjata Pellaa. Minä itse tartuin kovempaan harjaan ja otin huolekseni vasemman puolen. Pyrin toimimaan rivakasti ja ammattimaisesti, mutta silti, toisinaan, käteni eksyi mahalle, joka minusta jotenkin näytti jo hiukan pyöreämmältä kuin eilen, ja kasvoilleni tuli hellyyttä kuvastava haaveksiva ilme. Kuinka minä tulisinkaan rakastamaan sitä palleroista!
Pellan ollessa puhdas minä satuloin ponin ja selitin samalla koko ajan Henriikalle, mitä tein. Tyttö oli erittäin kiinnostunut ja kuunteli rauhassa, ja minusta tuntui, että muutaman vuoden kuluttua hänestä voisi tulla hyvinkin loistava apuhoitaja jollekin ponille. Suitset Henriikka sai laittaa ”itse”, vaikka minä houkuttelinkin tamman leuat raolleen ja vedin niskahihnan itsepäisten korvien ylitse. Pikkutyttö oikein hehkui nautintoa, vaikka emme olleet vielä päässeet edes kentälle asti. Minä autoin hänelle kypärän päähän, otin narun koukusta ja kiinnitin sen kuolainrenkaaseen, ja niin lähdimme opettamaan Henriikalle ratsastuksen saloja.
Kun tyttö oli selässä ja alkukäynnit menossa, minä saatoin lopulta keskittyä selvittämään sekavaa päätäni. Muutaman päivän sisään oli tapahtunut niin paljon, iloisia ja surullisia asioita sekaisin. Tallille oli saapunut uusi poni, Janus, jota en ollut vielä edes nähnyt. Ei siinä mitään. Sitten Alina oli ilmoittanut ryhtyvänsä hoitamaan myös sitä, ja minä olin ollut vain iloinen ystäväni puolesta, joskin ehkä hiukan huolissani tytön jaksamisesta. Siitä vain hetken kuluttua olin kuullut sen mitä olin pelännyt – Allu keskittyisi vain Janukseen ja Pella jäisi minun vastuulleni. Se tuntui äärettömän pahalta. Minulta oli vedetty pohja jalkojeni alta, kaikki se, mihin olin luottanut joka päivä, oli vetäytynyt irti ja minä olin kaatunut, kaatunut, kaatunut ja jäänyt lopulta makaamaan tyhjään pimeyteen. Se oli ollut kova isku, ja minä olin yhä mustelmilla. Mutta sitten – Josefiina saapui pelastavan enkelin lailla kertomaan, että Pella astutettaisiin. Pella astutettaisiin ravirussilla, ja minä saisin varsasta puolet. Se veti minut äkkiä takaisin kuopasta, johon olin pudonnut, mutta ei mikään pystynyt heti poistamaan sitä varjoa, jonka Alinan lähtö oli jättänyt. Tietenkin pyrin ajattelemaan positiivisesti – Alina sai mitä halusi, me pysyisimme ystävinä, minä sain Pellan aivan itselleni hoidettavaksi ja sen lisäksi vielä tamman varsasta oikeasti puolet. Kaikki olisivat tyytyväisiä ja ratkaisu oli paras mahdollinen.
Vaihdoimme suuntaa ja aloimme tehdä kääntämisharjoituksia, ja minä jatkoin mietiskelyä. Ajattelin varsaa, millainen siitä tulisi, olisiko se ori vai tamma, entä minkä värinen? Pystyin sieluni silmin kuvittelemaan pienen pyöreän tammavarsan, jonka vauvakarva hehkui tulipunaisena, tai isohkon hoikan orin, josta kasvaisi hiilenmusta kipakka poni tähdellä ja vitivalkoisilla sukilla. Jompikumpi niistä tai jotakin siltä väliltä Pellan varsa tulisi olemaan. Minulla ei ollut mitään erityisiä toiveita – kunhan varsa olisi terve, kaikki kelpaisi. Kuvittelin varsan kasvavan, laitoin itseni ohjastamaan sitä ensimmäisissä ravikilpailuissa, näin sen voittavan lähdön toisensa jälkeen. Kaiken sen ohella se olisi myös ystävä, kukkanen, joka yhdistäisi minua ja Josefiinaa entisestään.
Puoli tuntia oli ohi nopeasti, ja minä käänsin Pellan keskelle kaartoon. Autoin Henriikan selästä, nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä ponin puhaltaessa raskaasti pölyiseen maahan. Russ oli vielä aivan oma itsensä, mutta pian se alkaisi pyöristyä ja ehkä hiukan laiskistua, ja sitten se työntäisi maailmaan upeimman, nopeimman ja kauneimman pienen ihmeen.
Fiia 43 HM
|
|
|
Post by Fiia on Jun 11, 2009 15:08:59 GMT 2
11.06.2009 Tavoittelin vähän sellaista äitimäistä ilmettä, mutta tuosta tuli nyt lähinnä typistetyn shettiksen näköinen. Huomaan muuten aina tekeväni samanlaisia kuvahoitoja... Ensi kerraksi lupaan opetella jotain uutta : D
|
|
|
Post by Fiia on Jun 18, 2009 13:02:21 GMT 2
18.06.2009 Vauhtia maastossa
Pella seisoi vieressäni kyllästyneen oloisena ja käänteli koko ajan päätään nähdäkseen missä Taiga ja Wear viipyivät. Minäkin huokaisin ja olin juuri aikeissa karauttaa auringonlaskuun omine nokkineni, kun takaani kuului ryminää ja hallakkotamma säntäsi pihalle Wearin kiljuessa, että minun pitää ottaa se kiinni. Viesti saavutti aivoni aivan viime hetkellä – ojensin käteni ja nappasin kiinni ohjista juuri kun Taiga oli syöksymässä ohitseni vapauteen. - Kiitos, Wear puuskahti, otti ohjat ja heitti ne poninsa pään yli kaulalle. Minä tein saman tempun, kiristin vyötä yhdellä reiällä, laskin jalustimet ja ponnistin selkään. Pella pärskähti innoissaan, liikehti levottomasti ja hirnahti sitten kimeästi Taigalle kuin hoputtaakseen sitä liikkeelle. - Hölmö tyttö, minä naurahdin ja puristin pohkeillani sen pyöreitä kupeita, kun huomasin Wearin tammoineen olevan valmis.
Ratsastimme juuri tallin ohi kohti maastopolkua aikeenamme kiertää rauhallinen kolmen vartin maastolenkki, kun Pipsa säntäsi tallista ja huusi meitä odottamaan. - Mä tulen Siken kanssa mukaan, oottakaa kolme sekuntia! tyttö kiljui ja kääntyi kannoillaan palaten viitisen minuuttia myöhemmin kiskoen perässään vuonohevosta. Pipsa nousi selkään vauhdikkaasti ja katsoi meitä odottavasti. - Minne mennään? hän kysyi ja hölläsi ohjastuntumaa Siken seisoessa jähmettyneenä aloillaan. Minun ja Wearin ratsut alkoivat sen sijaan hiiltyä seisoskeluun ja nyppivät ohjia korvat luimussa siirrellen jalkojaan edestakaisin, joten minä näin parhaaksi ratsastaa tamman polulle ja huikata samalla taakseni, että reittivalinta on vielä avoin.
Hetkeä myöhemmin tammat ravasivat jonossa peräjälkeen meidän pelleillessä satulassa. Minä otin yliliioitellun kevyen istunnan, työnsin käsiä Pellan korviin ja maiskutin tamman askeleeseen lisää liitoa kuin paraskin montératsastaja. Wear minun perässäni oli päästänyt ohjat löysäksi ja jalustimet pois jaloista, ja hän pomppi Taigan tiheissä liikkeissä täysin rentona. Pipsa sen sijaan antoi Siken edetä aivan omaa vauhtiaan ja vuonohevonen oli päättänyt pomppia laukansekaisella ravilla Taigan perässä. - Mennäänkö laukkasuoran kautta hyppäämään? Pipsa ehdotti ja sai kaksi myöntävää vastausta. Minä käänsin Pellan pienemmälle polulle ja annoin sen jatkaa ravia, kunnes alusta kävi hiukan epätasaiseksi, ja meidän täytyi hidastaa käyntiin. - Eiköhän mennä laukkasuora niin lujaa kuin tammoista lähtee! Wear huudahti. - Tottakai, meidän oma Seppele’s Cup, minä naurahdin. - Jotta päästään fiilikseen niin pitää varmasti lyhentää vähän jalustimia, Pipsa sen sijaan arveli ja alkoi säätää jalustinhihnoja Siken jatkaessa rauhallista kävelyään. Wear ja minä otimme Pipsasta esimerkkiä ja lyhensimme jalustimia aivan minimiin. Pohkeita särki jo nyt, mutta saisimmepahan kunnon jalkalihastreeniä hevosten nauttiessa reippaasta laukasta.
Saavuttuamme leveän laukkasuoran alkuun muodostimme rivin ja Wear alkoi laskea. - Yksi! Kaksi! Ratsasta! hän kiljaisi ja puristi pohkeillaan äärimmäisilleen viritetyn Taigan kylkiä. Se ampaisi matkaan vetäisten Pellan mukanaan. Sikke oli hiukan hitaampi syttymään, mutta päästyään vauhtiin kuulin sen kavioiden takovan maata lujaa ja intohimoisesti – tamma oli päättänyt päästä edellemme, eikä Pipsa tietenkään vastustellut. Reilusti muita pienempänä ponina Pellalla oli lyhyemmät liikkeet, mutta sitäkin enemmän virtaa ja voitontahtoa. Se laukkasi puoli hevosenmittaa Taigan jäljessä korvat hörössä ja pisti selvästi parastaan minun pitäessä harjasta kiinni. Tasapainon saavuttaminen ei ollut helppoa näin lyhyillä jalustimilla, mutta se antoi selvästi lisää liikkumatilaa selälle. Taiga vikkelänä ponina olisi saattanut ehkä voittaakin, mutta sen mahassa kasvoi uusi vauveli, joka vaati veronsa. Pellassa en vielä ollut huomannut suurtakaan muutosta jaksamisen suhteen, mutta pian vauvaväsymystä varmasti alkaisi tulla. Kun me sitten tiineillä tammoillamme hurjastelimme pitkin laukkasuoraa, todella kuumunut Sikke oli päättänyt tehdä historiaa ja ohittaa meidät kummatkin. Pipsan antaessa sille enemmän ja enemmän ohjaa ja vapautta liikkua, tamma ryntäsi ensin Pellan ohitse, ja hetken kuluttua myös Taigan vierestä voittoon. Laukkasuoran päättyessä jarruttelimme kaikki tammat ravin kautta käyntiin ja pysähtymättä jatkoimme matkaa esteille. Ponit olivat hionneet ja hengästyneitä, mutta ne palautuivat nopeasti, kun menimme rauhallista käyntiä metsän siimeksessä nauttien kesästä, poneista ja lämpimästä ilmasta.
Liiankin pian esteet, ja sitä myöten Seppele, alkoi häämöttää edessämme. Olimme käyntijakson aikana pidentäneet jalustimet takaisin normaalia reiän lyhyempiin estemittoihin, jotta virkeiden ponien hallitseminen hypyillä olisi helpompaa. - Jättäkää sitten kunnon välimatka, muuten te saatte mut kiinni, pyysin muilta tytöiltä, puristin pohkeillani Pellan kupeita ja nousin esteistuntaan antaen tamman lähteä vauhdilla eteenpäin. Se laukkasi rytmikkäästi, korvat hörössä ja imi kiitettävästi ensimmäiselle esteelle. Tämä se vasta oli elämää! Jokainen este sujui ilman mitään ongelmia, Pellan ollessa paremman tuntuinen kuin ikinä. Se oli herkkä ja vastaanottavainen, kevyt ja sopivan pirteä tällaisiin hyppyihin. Esteiden loppuessa minä vain nauroin ja taputin sen kosteaa kaulaa, jarrutin käyntiin ja jouduin saman tien komentamaan tamman ojaan Taigan rynnätessä luoksemme sieraimet punaisina. Se viskeli päätään pahoin kuumuneena, mutta suostui jarruttamaan käyntiin hetken kuluttua. Wearkin tosin joutui tekemään saman tempun kuin minä, eli ohjaamaan poninsa salamavauhtia pusikkoon nyt Siken tömistellessä tietä pitkin meitä kohden. Pipsa nojasi taakse ja teki pieniä napakoita pidätteitä hampaat irvessä, mutta vuonohevonen ei suostunut hidastamaan vaan karautti ohitsemme täyttä laukkaa. Taiga ja Pella kömpivät ojista tielle hämmentyneen oloisina, mutta älysivät pian, että kaveri oli laukannut ohi ja yrittivät lähteä perään. Me Wearin kanssa kuitenkin estelimme niiden aikeita. - Ei laukkaa koko ajan vauvat masussa, minä sanoin tiukasti. - Minneköhän se meni? Wear kysäisi huolissaan. - Mennää kattoo, minä päätin ja niin ratsastimme vierekkäin kohti Seppelettä. Maassa näkyi selkeitä kavionpainaumia. Sikke oli mennyt suoraan kotiin päin. Tien hiukan kaventuessa asetuimme kahden ponin jonoon ja siirryimme hitaaseen raviin. - Sikke varmaan odottaa siellä pihassa joko Pipsan kanssa tai ilman, Wear arveli.
Hän oli oikeassa. Tallipihalla Pipsa tappeli Siken kanssa yrittäen saada sitä takaisin maastopolulle. Tamma oli jääräpäinen, mutta niin oli myös Pipsa, joka sai ponin pian kääntymään takaisin meihin päin. - Mun pitää vielä lähtee käymään siellä, ettei tämä saa tahtoaan läpi, Pipsa huusi meille ja komensi ratsunsa raville. - Okei, me lopetellaan jo, ettei tule kantaville tammoille liian raskaaksi, Wear hihkaisi Pipsalle. Talutimme jäähtyneet tammat aittaan, riisuimme varusteet ja kostealla sienellä kävimme läpi hionneet kohdat. Minä taputin Pellan isoa mahaa ja mietin jälleen kerran, millaisen vauvan se synnyttäisi. Täydellisen, totta kai.
Fiia 45HM
|
|
|
Post by Fiia on Jul 5, 2009 12:02:27 GMT 2
16.6. Join-up!
Tiistai-iltapäivä. Istuin Pellan karsinan nurkassa tuijotellen sen kaunispiirteistä päätä, pehmoista turpaa ja isoja kosteita silmiä. Tarkoituksena oli suorittaa pian join-up Josefiinan eilisen luennon pohjalta, mutta minua pelotti aivan vietävästi. Olimme loppupäässä, mutta en ollut halunnut nähdä kenenkään muun onnistumisia tai epäonnistumisia, vaan olin pysytellyt tamman karsinassa ja miettinyt, mitä tulisi tapahtumaan. Varmasti jotain ylettömän kamalaa. - Fiia? Josefiina kurkkasi aitan ovesta. – Sun vuoro.
Jaakon väsäämässä pyöröaitauksessa päästin Pellan irti. Se seisoi aloillaan vähän hämmentyneen oloisena, olisi varmasti ruvennut piehtaroimaan, ellei Jossu olisi hiljaa kuiskannut minulle, että laita poni vain liikkeelle. Otin askeleen kohti ponia. Se ojensi turpaansa korvat hörössä eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen matkaan. Heilautin käsiäni ja maiskautin, mutta siihenkään Pella ei reagoinut kuin heilauttamalla epävarmasti kaulaansa ja ottamalla ristiaskeleen sivuun. Josefiina neuvoi minua pistämään sen oikeasti liikkeelle, vaikka riimunnarua apuna käyttämällä, ja minä hautasin epäilykseni ja heilautin sitä ilmassa maiskauttaen samalla. Pella inahti yllätettynä ja ampaisi matkaan pukittaen samalla, mutta puolen kierroksen jälkeen se yritti jälleen pysähtyä. Heilautin jälleen narua ja tuijotin tammaa tiukasti silmiin. Se otti jälleen spurtin ja hidasteli taas, mutta joka kerta minä ajoin sen sydän kylmänä vauhtiin.
Jonkin ajan kuluttua Pella uskoi, että en kerta kaikkiaan halunnut sitä luokseni. Se ravasi rivakasti ympyrää ylpeys loukattuna, mutta jossain vaiheessa se laski päätään hiukan ja hidasti ravin tahtia. Odotin vielä, että varsinkin sen sisäpuolen korva kääntyi minuun päin, peruutin sitten askeleen hitaasti ja annoin tammalle luvan pysähtyä. Käännyin puoliksi ympäri ja laskin katseeni maahan. Ja sitten minä vain kuuntelin.
Kuulin Pellan hämmästyneen, hiljaisen hörähtelyn ja kuulin, kuinka se liikuskeli ympäriinsä pienellä alueella. Välillä ymmärsin sen kuopaisevan maata ja olin aivan satavarma, että nyt Pella oli päättänyt toteuttaa mielitekonsa ja piehtaroida. En kuitenkaan kuullut sen raskasta rojahdusta ensin polvilleen ja sitten kyljelleen ja toivoin, että se tulisi luokseni. Lopulta kuulin kevyet kavionpainallukset hiekassa. Se tuli! Pidätin hengitystäni sydän pamppaillen ja odotin, että tunsin tamman olevan varmasti ihan takanani. Käännyin hitaasti ja katsoin vielä maahan, ojensin käteni ja silitin ensin sen kaulaa ja sitten leveää otsaa. - Hyvä tyttö, hieno poni, sanoin sille mahdollisimman rauhallisesti ja otin muutaman askeleen sivuun. Pellan hoikat jalat tulivat perässä. Kohotin katseeni ja näin nyt rauhallisen, luottavaisen tamman, jonka silmistä loisti rentous.
Fiia 46 HM
|
|