Auringon päivät | Arkipäiväkirja
Apr 20, 2024 11:19:02 GMT 2
via mobile
Anni, Milla-Riina, and 2 more like this
Post by Jusu on Apr 20, 2024 11:19:02 GMT 2
Kevät ja kilpailukausi puhkeavat kukkaan
Huhtikuussa 2024 - Tulip Carnival
Huhtikuussa Josefina jättää hyvästejä Teddylle. Hän painaa huolellisesti muistiin jokaisen treenin ja nauttii puuhailusta seurallisen, kiltin ja herkän hevosen kanssa. Harjoituskalenteri on suunniteltu huolellisesti Tulip Carnival -kilpailuita varten. Sileänratsastukset, harkiten rakennetut hyppytreenit ja kaiken lomassa kulkevat palauttelevat maastoilut ja kävelyt kuljettavat heitä kohti kuun puoliväliä. Josefina tahtoo tehdä Teddylle sen palveluksen, että se on kevään ensimmäisissä ulkomaankisoissaan parhaassa mahdollisessa kunnossa ja vireessä. Musta ori on hypännyt hänen kanssaan sijoituksesta sijoitukseen, ja Josefina tunnistaa itsessään erikoisen nälän: hän tahtoo antaa hevoselle tilaisuuden näyttää kykynsä myös Future Bloom -luokassa, ehkä päästä sen kanssa kunniakierrokselle asti.
Niin, ja tietysti: Josefina ei tahdo kuulla nälvintää isoveljeltään, joka myös ratsastaa Teddyllä ensimmäistä kertaa Hollannissa. Ohjastenvaihto sisarusten välillä tehdään nopeasti ja tehokkaasti. Alexander ratsastaa Teddyllä heti heidän saapumispäivänään lyhyesti, ja ammattilaisen itsevarmuudella tietää että se riittää. Alexander ja Teddy hyppäävät jo niin lyhyen tuttavuuden jälkeen Full Blossom -luokassa, jossa estekorkeus on 130 senttimetriä. Josefina tietää, että Teddy on sellaiseen valmis, ja hän tietää myös, ettei Alexander ole kuten hän. Isoveli ei tarvitse yhtä paljon aikaa muodostaa yhteyttä hevosen kanssa ennen starttia, vaan on heti valmis hyppäämään yleisön edessä. Sen kai siitä saa, kun on tottunut ratsastamaan palkkansa eteen hevosella kuin hevosella ja korkeutta kuin korkeutta.
“Miksi musta tuntuu, että me varmasti unohdetaan jotain tärkeää”, Josefina pihahtaa Rasmukselle lähtöpäivää edeltävänä iltana.
“Se on vaan rutiininpuutetta, kun ei olla vielä tänä vuonna reissattu”, Rasmus kuittaa huolettomasti. “Kyllä meillä varmasti on kaikki valmiina. Mä laitoin herätyksenkin jo puhelimeen. Saakelin aikaiseen kyllä.”
Talli jää varmoihin käsiin. Josefinan isä ottaa päävastuun; hän muuttaa kilpailumatkan ajaksi Liekkijärvelle.
“Omassa tallissa pärjätään”, hän on vakuuttanut nuorille, ja Arnea on helppo uskoa. “Siellähän on Sussi valvomassa, että asiat sujuvat.”
Rasmus ei hetkeäkään epäile, etteikö hänen anoppinsa pitäisi sekä henkilökunnan että hevoset kurissa appivanhempien kartanotallilla. Siellä ei varmasti yksikään tammakaan varsoisi ennen kuin Susanne antaisi luvan.
“Tiedän, että on aikaista”, Josefina hymähtää lempeästi Teddylle varhain lähtöpäivän aamuna. Orilla on heinänkorsia ja puruja otsatukassa. Josefina sukii ne lempeästi pois. “Lähdetäänhän kisamatkaan siistinä.”
Hevosrekan järjestys on huolellisesti suunniteltu. Kiltti ja mukautuvainen Teddy astelee autoon kolmantena, tarhakaverinsa Akun viereen. Toiselle puolelleen se saa Pandan, joka saa Teddyn näyttämään niin pieneltä ja ponimaiselta, että Josefinaa hymyilyttää hellästi.
*****
Piki päästää ilmoille kimakan, värisevän kiljunnan, kun sen kaviot kohtaavat hollantilaisen maaperän. Josefinan korvia särkee ja hän on vähällä missata virkaintoisen liikenteenohjaajan opastuksen, mutta elekieltä katsomalla hän löytää oikeaan suuntaan. Hän löytää siirtokarsinat, joiden numerot täsmäävät heidän varauksiinsa. Tänne he sitten asettautuvat kodiksi koko kilpailuiden ajaksi. Alexander, Josefina ajattelee - missä hänen karsinansa mahtavat sijaita? Kilpailualue on suuri. Saattaa olla, että hevosrekan majoitustilaan mukaan pakatut polkupyörät tulevat vielä hyvinkin tarpeeseen, kun he liikkuvat alueella.
“Sillä ei kauan kestänyt ottaa luukkua omakseen”, Rasmus kommentoi kurkatessaan Pikin karsinaan, josta Josefina on niukin naukin ehtinyt astua ulos ennen kuin merkitön musta tamma on pelmahtanut kuivikkeisiin piehtaroimaan.
“Ei. Piki osaa ottaa nämä kisajutut rennosti”, Josefina tuumaa.
“Hyvä niin. Aika tyytyväisiltä vaikuttavat muutkin hevoset”, Rasmus vastaa. “Carrikin joi hyvin.”
“Mun pitää antaa vielä Pandalle ja Teddylle vedet”, Josefina sanoo.
“Mä heitän sillä välin jo heiniä hevosille. Lähdetäänkö sitten etsimään Joe? Ne on tulleet tunti-pari sitten, se laittoi viestiä.”
“Lähdetään ihmeessä”, Josefina sanoo. “Ja katsellaan samalla ympärille. Mua kiinnostaa kyllä kovasti nähdä kisa-aluetta. Näyttää niin upealta.”
“Prameaa on.”
Josefina houkuttelee Pandan ja Teddyn juomaan mash-vesiä ja tarkistaa sitten vielä Pikin voinnin. Hänen kolmesta mustasta ratsustaan ei onneksi tarvitse olla kovinkaan huolissaan. Vain Teddy vaikuttaa aavistuksen rauhattomammalta kuin kotona. Piki sen sijaan nauttii saadessaan katsella kilpailualueen liikehdintää siirtokarsinan puolioven ylitse. Josefina katselee siron puoliveritamman eloisan tarkkaavaista ilmettä ja ajattelee, että se lupaa hyvää viikonlopun starttia varten.
*****
Rasmus näyttää täsmälleen samalta kuin aina ennenkin. Joachim tunnistaa hontelon, poikamaisen hahmon jo kaukaa, eikä puoli askelta perässä seuraavasta nuoresta naisestakaan voi erehtyä.
“Aren’t you two a sight for sore eyes!” Joe kajauttaa piittaamatta siitä, että joku heikkohermoinen hevosenhoitaja mulkaisee häntä pahasti - Joachim ei koskaan tahallaan huuda tallialueella, muttei ymmärrä myöskään turhan tarkkaa hyssyttelyä ja himmailua. Pannahinen, kyllä kai nyt maailmaa kiertävien kilpahevosten voi olettaa olevan tottuneita monenlaiseen melskeeseen.
“And aren’t you a sore for seeing eyes”, Rasmus kääntää asiat päälaelleen. “You look ragged, old friend. Rough trip?”
“Give me a break”, Joachim virnistää, kaappaa nuoremman miehen karhunhalaukseen ja pörröttää tämän leikkuutakaipaavat kutrit sen näköisiksi kuin niiden seassa olisi vieraillut hurrikaani. “I know you’ve missed me.”
“We sure have”, aina yhtä ystävällinen Josefina sanoo samalla, kun Rasmus huomauttaa, että edellisistä tapaamisista ei kylläkään ole vielä kovin pitkä aika. Joachim jättää Rasmuksen huomiotta ja rutistaa vuorostaan Josefinaa.
“Who’s this?” Rasmuksen huomio kiinnittyy punahohtoiseen täysiveriseen, jonka jalkoja Joachim on ollut huuhtomassa letkulla suomalaispariskunnan saapuessa.
“Lucifer”, Joachim esittelee ja muistuttaa: “You’ve met him.”
Lucifer Morningstar ei vielä ollut samalla tavalla esteratsun näköinen, kun Rasmus viimeksi näki täysiverisen. Silloin se tuli pomolle laukkaradoilta. Moinen ratsu sopi mitä parhaiten Joachim Altmannin ratsastettavaksi, olihan Joe entisessä elämässään ollut laukkaratojen kasvatti itsekin: loikka jockeystä esteratsastajaksi oli vienyt hänet pitkälle, aina World Cupeihin saakka. Luciferista tuskin tulisi aivan sen tason hevosta, mutta kelpo kansainvälisten pikkuluokkien hyppääjä kuitenkin. “Pikkuluokat” on tietysti suhteellinen käsite. Ori tekee jo nyt kelpo suorituksia 130:n senttimetrin radoilla, ja Joachim uskoo visusti, että siinä on hyppyä vielä pykälän isompiinkin. Ja vauhtia - vauhtia hevosessa riittää. Harva asia maailmassa on Joesta yhtä hulvattoman hauskaa kuin aikaratsastusluokkiin osallistuminen tai vauhdikkaat uusintaradat kiireestä kantapäähänsä saakka täysiverisellä Lucifer Morningstarilla.
“Just wait until you see him in action”, Joe sanoo Rasmukselle ja Josefinalle. Hän toivoo visusti, että ori on perusradalla riittävän varovainen saadakseen puhtaan radan. Sitten hän pääsee esittelemään sen parasta osaamista uusintaan, jossa kilpakumppaneiden on syytä pistää töppöstä toisen eteen päihittääkseen uhkarohkean ratsastajan ja salamannopean hevosen tauluun tykittämän ajan. Tietysti heidän tiellään seisoo jos. Joe on ratsastanut Luciferia tarkkajalkaisemmillakin hevosilla; mutta on turha luovuttaa ennen kuin ensimmäistäkään estettä on ylitetty. Saattavathan puomit pysyäkin kannattimillaan.
*****
Alexander Rosengård ei paljasta ilmeelläkään, mitä mieltä on sisarensa kouluttamasta hevosesta. Hän ravaa, laukkaa ja ottaa pari hyppyä Aesthete Felisillä, joka on yhtä kuuliainen kuin Josefinakin. Ja vaikka hevonen on kuinka miellyttävä, Alexander näyttää kyllästyneeltä. Josefina tekee kovasti töitä ollakseen purematta alahuultaan. Hän ei kaipaa veljensä hyväksyntää
paitsi että tietysti Josefina kaipaa hyväksyntää
keneltä tahansa
erityisesti veljeltään, joka jatkaa näiden kilpailuiden kanssa hänen kouluttamansa hevosen ratsastajana.
“Ihan asiallinen”, on Alexanderin kommentti, kun hän pysäyttää Teddyn ratsastusalueen portin ulkopuolelle ja laskeutuu sulavasti ratsailta. “Vettenranta on varmaan oikeassa.”
“Mitä tarkoitat?” Josefina pyytää isoveljeään tarkentamaan.
“Kun laittaa hevosen mulle. Luultavasti se voi hypätä kooveekisoja, ehkä isojakin luokkia.”
Se on aivan Alexanderin tapaista. Isoveli ei kehu hevosta vuolaasti maasta taivaisiin, vaikka Teddy on Josefinan mielestä yksi parhaita hevosia, joilla hän itse on päässyt koskaan ratsastamaan. Mutta kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Teddy ei ole Quentin Quire. Josefina arvaa kyllä, että pitkäaikaisen ykkösratsun menetys kaihertaa yhä Alexanderin mieltä. Quentin Quire on huipputason hevonen, ja nyt sillä kilpailee Alexanderin vanha työkaveri, ja Alexander itse joutuu starttaamaan pääluokassa kokemattomalla, itse kouluttamallaan suomalaisella puoliverioriilla, jossa ei ole lainkaan samanlaista tyyliä ja sadunomaisuutta kuin punarautiaassa Quentin Quiressa. Teddy ei ole vielä muutamaan vuoteen edes valmis pääluokkiin, eikä metrikolmekymppisen hyppääminen varmaankaan vastaa Alexanderin käsitystä siitä, mitä hän on syntynyt tekemään.
Josefina päättää olla ottamatta itseensä sen, ettei veli ylistä Teddyä. Hän päättää olla ottamatta itseensä senkin, että Alexander kiittelee Teddyn omistajaa siitä, että on ymmärtänyt vaihtaa hevosensa ratsastajaa. Jos heidän välillään on jonkinlaista sisaruskamppailua ollutkin, Josefina ei ole koskaan ollut se, joka sellaista yllyttää.
Vaikka olisihan se kiva edes joskus kuulla Alexanderin sanovan ääneen, että sisar on tehnyt hyvää työtä ja kouluttanut tälle varteenotettavan kilparatsun tulevaisuutta varten.
Josefina ei kuitenkaan kerjää.
*****
“Hyvä idea yöpyä täällä”, Josefina huokaa, kun he illalla lojuvat Rasmuksen kanssa hevosrekan asuinosassa pitkän matkapäivän ja vedenkeittimen turvin valmistetun valmispasta-aterian jälkeistä koomaa potien.
“Hotellille olisi ollut matkaa”, Rasmus tuumaa. “Päivät on paljon sujuvampia, jos ollaan tässä.”
“Tässä on retkeilyhenkeä”, Josefina tirskahtaa.
“No joo. Eihän tää nyt kummoinen häämatka ole, mutta vähän irtiottoa arkiympyröistä kuitenkin.”
“Tehdäänköhän me kuitenkin joskus ihan oikea häämatkakin?”
“Haluaisitko sä?” Rasmus kysyy ja kääntää päätään nähdäkseen Josefinan ilmeen.
“Ehkä”, Josefina sanoo mietteliäänä. “En just nyt, kun on niin paljon kaikkea meneillään - mutta ehkä juuri siksi kun on niin paljon kaikkea meneillään, ja on ollut jo pitkään, ehkä juuri siksi sellainen voisi tehdä hyvää. Kunnon selkeä loma.”
“Ei hevosen hevosta missään”, Rasmuskin suunnittelee. “Eikä aikaisin aamulla soivia herätyskelloja.”
“Eikä Joachim Altmannia”, Josefina linjaa ja saa Rasmuksen naurahtamaan ääneen.
“Se varmaan tulisi mielellään.”
“Se ei todellakaan tule meidän häämatkalle.”
*****
Heidi pitää vastaan, kun Josefina kipuaa Pandan satulaan.
“Jestas, että se onkin iso”, Heidi päivittelee. “Sen täytyy olla vielä isompi kuin Lollo. Paljon sen säkä oikein on?”
Josefina asettelee jalkansa jalustimiin.
“Panda on 176”, hän kertoo.
“No ei niissä sitten ole kuin pari senttiä eroa. Mutta tää on raamikas. Näkee, että on ruunattu vanhemmalla iällä. Siinä on paljon oria jäljellä”, Heidi analysoi.
Josefina nyökkää.
“On siinä. Riesa on tosi ihastunut siihen.”
Heidiä naurattaa. Hän muistaa ystävänsä oman kasvatin tapahtumarikkaan nuoruuden ja tulisen luonteen. On sangen helppoa kuvitella Riesa räpsyttelemään viehkeästi ripsiään suurelle ja komealle Pandalle - ja todennäköisesti sitten luimistamaan kipakasti korviaan, jos ruunapolo erehtyisikin liian tuttavalliseksi liian äkkiä.
“Mitä te aiotte sen kanssa?” Heidi kysyy Rasmukselta pariskunnan suunnitelmia Pandan varalle, kun Josefina lähtee vetristelemään suuren suurta ratsua matkapäivän jäljiltä.
“Myydähän se pitäisi”, Rasmus sanoo ja irvistää. “Ihan joka nurkalla ei ole ostajaa, jolla riittäisi fyrkat Pandaan. Mutta ei sitä viitsi halvalla myydäkään. Se hyppää vielä ihan mitä tahansa, siis ihan mitä vaan. Nyt meillä on kuitenkin sille kiinnostunut kotiehdokas. Oletko sä kuullut Pia Silva-Järvisestä jotain?”
“Etäisesti tuttu nimi”, Heidi, joka tuntee hevospiirejä laajalti, sanoo kulmiaan kurtistaen. “Tietäisiköhän Lauri paremmin? Voisin kysyä siltä.”
“Kysy vaan. Se otti yhteyttä ja me ollaan sovittu, että Panda menee sille koeajalle. Se etsii kilpahevosta, ja haluaa varmistautua siitä, että Panda on sille sopiva, ennen kuin sitoutuu ostamaan.”
“Ymmärrettävää. Tuonkokoisia ostoksia ei harkitsematta moni tee”, Heidi sanoo viitaten ennen kaikea hevosen hintalappuun julmetun suuren koon sijaan.
Kilpailupaikan ratsastusalueilla riittää liikennettä. Iso musta ruuna sähköistyy ympärillä liikkuvista hevosista. Josefina puree hammasta tuntiessaan, miten Panda alkaa kuohahdella ja käydä vahvaksi. Äh, hän ajattelee, olisi pitänyt antaa ruuna Rasmuksen ratsastettavaksi. Hänellä on Pandan kyydissä jokseenkin sama tunne kuin Grannin aikanaan: on siinä ja siinä, viitsiikö suuri eläin kuunnella häntä ja hänen apujaan. Josefinaa alkaa jännittää lauantai. Teddyyn ja Pikiin hän luottaa. Panda on villi kortti, joka saattaa joko esittää parastaan tai pahintaan yleisön silmien alla.
Voi kunpa hän osaisi ratkoa ruunan salaisuudet. Pandassa on loputon määrä potentiaalia.
Yhtäkkiä Heidi huikkaa hänelle aidan takaa vinkin tai kaksi. Josefina nyökkää kiitollisena siitä muistutuksesta, ettei hän ole täällä yksin eikä kyseessä ole Panda vastaan hän -kilpailu. Hän starttaa lauantain radalle hevosen kanssa yhdessä, ja ennen kaikkea puolisonsa ja ystäviensä tuki takanaan.
“Hyvä tästä tulee”, hän mutisee hevoselle, joka tulee siirtymä siirtymältä varmemmin hänen avuilleen.
******
Perjantain kouluratsastusluokat kiinnostavat Josefinaa todennäköisesti enemmän kuin Rasmusta. Silti Rasmus istuu hänen vieressään katsomossa. Joachimkin liittyy ehtiessään seuraan, vaikka sanookin, ettei kouluratsastus ole kovin yleisöystävällinen laji. Josefina puolustaa: yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia ja ratsukoiden välisen yhteistyön seuraaminen opettavaista. Joe pudistaa päätään.
“We’ve been looking for a new rider”, Joe kertoo. “We need someone who can handle youngsters. If you happen to know a suitable candidate, let us know. We’ve got a busy season ahead.”
Josefina vilkaisee sivusilmällä Rasmusta ja miettii, kaipaako aviomies Keski-Euroopan kiireisiä kisakesiä. Rasmus on viettänyt monen monta kesää Riesenbeckissä, ratsastusmaailman sydämessä, ja kiertänyt Joen kanssa kilometrejä pelkäämättä kisakenttiä kisakenttien perään. On Josefina ollut mukana itsekin kolmena kesänä.
Mutta nyt heillä on oma talli, eivätkä he enää lähde ulkomaille kisakesiä viettämään. Jokainen matka vaatii suuria järjestelyitä. Josefinaa pelottaa joskus, että Rasmus tulee vielä katumapäälle ja alkaa kaivata entistä elämää.
Hän kuitenkin lohduttautuu sillä, että se entinen elämä on ollut olemassa. He ovat ehtineet kokea reissuelämän. Aloilleen asettuminen on Josefinasta tuntunut jo tervetulleelta, ja hän uskoo, että kai Rasmuksestakin. Ei kai Rasmus muuten olisi siihen ryhtynytkään.
*****
Lauantaiaamuna Josefinaa jännittää. Se ei ole hänelle uutta. Siitä huolimatta, että Josefina on ratsastanut kilpaa koko ikänsä, jännitys ei hellitä otettaan hänestä. Kevään ensimmäiset isot kilpailut ovat aina pahimmat, ja jos nämä eivät ole isot kilpailut, niin sitten eivät mitkään. Osallistujalistojen pituus ja ympärillä kohiseva jatkuva kuhina, huippuunsa treenatut ja kiiltäviksi suitut kilpahevoset ja tyylikkäimpiin kisa-asuihinsa sonnustautuneet ratsastajat vilisevät Josefinan silmissä ja mielessä.
“Hengitä”, Rasmus muistuttaa häntä, kuten miehellä on joskus sellaisina hetkinä, joina hän käy hiljaiseksi ja kalpeaksi kasvoiltaan, tapana tehdä.
“Joo”, Josefina ynähtää.
“Nää on vaan ratsastuskisat.”
“Niin.”
“Ja ne menee hyvin.”
“Mä toivon niin.”
Teddyn korva on kääntynyt Josefinan suuntaan. Se muistuttaa Josefinaa siitä, että hevonen seuraa hänen tunnetilaansa tarkasti. Ori on ihmisen peili. Jos - ja kun - Josefina tahtoo antaa orille parhaan mahdollisuuden esiintyä edukseen, hänen on alettava keskittyä hermoilemisen sijaan.
“Kyllä tää tästä”, Josefina sanoo reippaasti Rasmukselle, “kunhan mä pääsen satulaan.”
“Onneksi kohta on teidän verkkaryhmän vuoro”, Rasmus sanoo kannustavasti. “Ja siellä on ystävällisiä kasvoja. Tai siis Joen ystävälliset kasvot. Meritiltä ei kyllä välttämättä kannata odottaa tuttavallisia moikkailuita verkka-alueella.”
“No ei varmaan”, Josefina naurahtaa hermostuneisuuttaan tasoitellen. “Ja eiköhän muutkin tutut ole siellä ensisijaisesti keskittymässä kisavalmistautumiseensa mun rauhoittelun sijaan.”
Muita tuttuja kisa-alueella riittää: Josefina on jo jutellut niin Salman, Jessen kuin Avankin kanssa, ja moikannut ohimennen lukuisia muita. Ajatus rauhoittaa häntä. Ympärillä on koko ajan niin paljon muita ihmisiä, ettei kenelläkään ole aikaa keskittyä yksinomaan hänen tekemisiinsä. Jos hän vaikka mokaisikin, kukaan ei jäisi muistelemaan sitä pitkäksi aikaa. Jokaisella on omat kisat ratsastettavanaan.
Sen ajatuksen rauhoittamana Josefina kiinnittää Teddyn satulavyön ja katsahtaa kelloa. Viiden minuutin päästä hän on jo verryttelyalueella, ja sitten kisapäivä on kunnolla käynnissä. Kun toiminta alkaa, pahin jännitys unohtuu taka-alalle.
*****
Alexander on elementissään suurten kilpailuiden kuhisevan ilmapiirin keskellä. Hän ei hermoile. Hän on syntynyt ja kasvanut tekemään tätä. Aliisa Huru väittää hänen olevan kilpailuaamuina perseelle ammuttu karhu, mutta Alexander muistuttaa, ettei hän ole aamuihminen koskaan.
“No se on kyllä totta. Sulle ei oikeasti voi puhua ennen kuin sä olet pumpannut kolme litraa kahvia elimistöön”, Aliisa toteaa ja jatkaa sitten Naskin letittämistä.
On ollut aikoja, joina jopa Alexander on hermoillut. Kun panokset ovat olleet kylliksi kovat — kun hän on ratsastanut saadakseen pitää työpaikkansa — silloin kun Karla Falkencreutzin odotukset ovat menneet kovasti ihon alle, Alexander on kouristellut lamaannuttavan stressin pauloissa. Uni on paennut häntä. Hän on voinut pahoin. Sydän on hakannut huikentelevaista tahtia.
Näissä kilpailuissa hän ratsastaa enää vain itselleen. Alexander Rosengård on oman tallinsa päällikkö, ei enää Falkencreutzin tai kenenkään muunkaan alainen. Hän tietää, etteivät hänen hevosensa nyt ole maailman parhaita: realisti hänen sisällään tietää, ettei Plein de Charme E ole samanlainen hevonen kuin millä hän on Karlan piikkiin voinut ratsastaa. Hän on ostanut hevosen toimintansa lopettavan tallin poistomyyntiyksilönä. Jo silloin hän piti hevosta erinomaisena, muttei huippuna. Sellaisena, jolla voi nousta aina 160-luokkiin saakka, mutta josta tuskin koskaan tulee ennakkosuosikkia.
Juuri sillä hetkellä Peksi on hänen ykkösratsunsa. Aliisan letittämä kirjava tamma, Snail Snilli, tuskin koskaan hyppää suurimpia luokkia, eikä Aesthete Felisistä vielä tiedä muuta kuin että se on hypännyt nuorten luokkia hyvällä menestyksellä.
Alexander voisi olla turhautunut, muttei ole. He etsivät jatkuvasti uusia hevosia. Hänen urallaan on tulevaisuus. Eikä hän ole stressaantunutkaan, sillä tulevaisuus on nyt omissa käsissä. Kukaan ei vie häneltä pois sellaista, minkä hän on itse itselleen rakentanut.
No, Zoën suotuisalla avustuksella, tietenkin. Mutta Zoë on hänen puolellaan eikä aseta ehtoja tuelleen. He tekevät tätä yhdessä.
Vähän niin kuin pikkusisko ja Rasmus.
Alexander katselee, kuinka sisko ja tämän aviomies valmistelevat hevosiaan Future Bloom -luokkaan. Hän ei ole koskaan kadehtinut Josefinaa mistään
eikä kadehdi nytkään
koska
hänellä on hyppysissään kaikki mitä Josefinalla on
oma talli, omat päätökset, omat hevoset ja Josefinan Teddy
ja Zoë, joka on parempi kortti kädessä kuin Rasmus.
Alexander on mielestään voittanut sen kilpailun, jolla on hyvin vähän tekemistä Tulip Carnivalin kanssa.
******
Pia Silva-Järvinen seuraa kilpailuita kaukaa niiden vilskeestä. Kotisohvalla läppärin ääressä kyyhöttäessään hän ajattelee, että pian hänkin on taas mukana kilparatsastuksen ytimessä. Työkomennuksen päätyttyä elämä asettuu aivan pian vakaille urille, ja silloin häntä kutsuvat myös kaviourat. Vihdoin.
Pia on elänyt uraihmisen ruuhkavuosia. Se on ollut merkityksellistä ja tärkeää, ja ennen kaikkea poikinut hänelle sievoisen summan rahaa, jota hän on ohjannut erilaisiin tarkoituksiin: valtaosa rahasta on poikimassa hänelle lisää vaurautta, mutta on sitä virrannut elämänlaadun kohentamiseen ja turhamaisuuksiin. Kelpo potin hän on korvamerkinnyt omaan hevoseen.
Siinä se on. Pioneer Spirit Ionissa on tyyliä, Pia ajattelee tyytyväisenä. Läppärin näytöllä pyörivä EQSportTV:n livelähetys pätkii hieman, kun suuri musta puoliveriruuna astelee areenalle. Sitten, kellon kilistäessä ratsukolle lähtölupaa, kaikki palautuu onneksi normaaliksi. Pian katse liimautuu television näyttöön. Hän on tyytyväinen katsellessaan ruunan voimakkaita laukka-askeleita, jotka kuljettavat ratsukkoa kohti ensimmäistä estettä. Hevosen suuri koko saa ratsastajan näyttämään pikkutytöltä. Piasta hevosen silmiinpistävä koko on vain hyvä asia. Hän pitää hevosista, joissa on jotakin erikoista ja merkillepantavaa, eikä suostuisi tavallisista tavallisinta hevosta ostamaankaan.
Enää hän ei myöskään halua ostaa nuorta raakiletta. Pioneer Spirit Ion ei ole enää vasta satuloitu ratsuntekele. Kun se etenee radalla, Pia näkee sen olevan jo kelpo kilpahevonen. Aiemmat hevosensa Pia on ostanut nuorina, yhden neli- ja toisen kaksivuotiaana, ja tehnyt sitten ihan itse alusta asti. Silloin hän oli itsekin nuori. Oli aikaa ja mielenkiintoa koulutella hevosia, eikä siksi toisekseen ollut varaa hankkia laadukasta hevosta valmiiksi koulutettuna.
Tulppaanien loiste taustallaan hänen tuleva hevosensa näyttää hyppy toisensa jälkeen, miksi hän on siitä kiinnostunut.
Kunhan Josefina Rosengård palaa hevosineen Suomeen, Pia Silva-Järvinen aikoo suorastaan hypätä ratsastushousuihinsa ja rynnätä koeratsastamaan Pioneer Spirit Ionia. Pia luottaa vaistoonsa ja ajattelee, että ehkäpä jo ensi vuonna hän on tuolla aivan itse: suuren mustan ruunan satulassa ratsastamassa sitä esteeltä toiselle Tulip Carnivalin tuoksinassa. Nauttikoon Josefina Rosengård siitä vielä tämän radan verran.
******
KARUA Couturen tanssiaispuku on upea. Josefinan on vaikea uskoa, että hän saa pukea sen ylleen ja esiintyä siinä. Tulppaanin terälehdet solahtavat paikalleen ja Rasmuksen sormet sujauttavat selän vetoketjun kiinni, kiinnittävät napin ja hivelevät selän ihoa lapaluiden lähellä. Josefina pidättää hengitystään ja sulkee silmänsä kosketusta tunnustellen.
“Tänään juhlitaan”, hän sanoo, kun Rasmus on valmis. Josefina tarttuu pieneen hajuvesipulloon ja valuttaa pisaran ja sitten toisen ja kolmannen iholleen tarkkaan harkiten. “Ruusukkeita. Meidän huikeita hevosia.”
“Mä juhlin myös sitä”, Rasmus sanoo hengittäen sisään tutun, juhliin varatun hajuveden taianomaista tuoksua, “että sä näytät käsittämättömän upealta.”
Josefina tietää kehun vilpittömäksi. Hän kietoutuu sanoihin ja niiden herättämään tunteeseen. Sinä yönä Josefina tunnustelee varovaisena omituista ajatusta:
hän on kaunis ja hyvä, rakastettu, tärkeä.
Huhtikuussa 2024 - Tulip Carnival
Huhtikuussa Josefina jättää hyvästejä Teddylle. Hän painaa huolellisesti muistiin jokaisen treenin ja nauttii puuhailusta seurallisen, kiltin ja herkän hevosen kanssa. Harjoituskalenteri on suunniteltu huolellisesti Tulip Carnival -kilpailuita varten. Sileänratsastukset, harkiten rakennetut hyppytreenit ja kaiken lomassa kulkevat palauttelevat maastoilut ja kävelyt kuljettavat heitä kohti kuun puoliväliä. Josefina tahtoo tehdä Teddylle sen palveluksen, että se on kevään ensimmäisissä ulkomaankisoissaan parhaassa mahdollisessa kunnossa ja vireessä. Musta ori on hypännyt hänen kanssaan sijoituksesta sijoitukseen, ja Josefina tunnistaa itsessään erikoisen nälän: hän tahtoo antaa hevoselle tilaisuuden näyttää kykynsä myös Future Bloom -luokassa, ehkä päästä sen kanssa kunniakierrokselle asti.
Niin, ja tietysti: Josefina ei tahdo kuulla nälvintää isoveljeltään, joka myös ratsastaa Teddyllä ensimmäistä kertaa Hollannissa. Ohjastenvaihto sisarusten välillä tehdään nopeasti ja tehokkaasti. Alexander ratsastaa Teddyllä heti heidän saapumispäivänään lyhyesti, ja ammattilaisen itsevarmuudella tietää että se riittää. Alexander ja Teddy hyppäävät jo niin lyhyen tuttavuuden jälkeen Full Blossom -luokassa, jossa estekorkeus on 130 senttimetriä. Josefina tietää, että Teddy on sellaiseen valmis, ja hän tietää myös, ettei Alexander ole kuten hän. Isoveli ei tarvitse yhtä paljon aikaa muodostaa yhteyttä hevosen kanssa ennen starttia, vaan on heti valmis hyppäämään yleisön edessä. Sen kai siitä saa, kun on tottunut ratsastamaan palkkansa eteen hevosella kuin hevosella ja korkeutta kuin korkeutta.
“Miksi musta tuntuu, että me varmasti unohdetaan jotain tärkeää”, Josefina pihahtaa Rasmukselle lähtöpäivää edeltävänä iltana.
“Se on vaan rutiininpuutetta, kun ei olla vielä tänä vuonna reissattu”, Rasmus kuittaa huolettomasti. “Kyllä meillä varmasti on kaikki valmiina. Mä laitoin herätyksenkin jo puhelimeen. Saakelin aikaiseen kyllä.”
Talli jää varmoihin käsiin. Josefinan isä ottaa päävastuun; hän muuttaa kilpailumatkan ajaksi Liekkijärvelle.
“Omassa tallissa pärjätään”, hän on vakuuttanut nuorille, ja Arnea on helppo uskoa. “Siellähän on Sussi valvomassa, että asiat sujuvat.”
Rasmus ei hetkeäkään epäile, etteikö hänen anoppinsa pitäisi sekä henkilökunnan että hevoset kurissa appivanhempien kartanotallilla. Siellä ei varmasti yksikään tammakaan varsoisi ennen kuin Susanne antaisi luvan.
“Tiedän, että on aikaista”, Josefina hymähtää lempeästi Teddylle varhain lähtöpäivän aamuna. Orilla on heinänkorsia ja puruja otsatukassa. Josefina sukii ne lempeästi pois. “Lähdetäänhän kisamatkaan siistinä.”
Hevosrekan järjestys on huolellisesti suunniteltu. Kiltti ja mukautuvainen Teddy astelee autoon kolmantena, tarhakaverinsa Akun viereen. Toiselle puolelleen se saa Pandan, joka saa Teddyn näyttämään niin pieneltä ja ponimaiselta, että Josefinaa hymyilyttää hellästi.
*****
Piki päästää ilmoille kimakan, värisevän kiljunnan, kun sen kaviot kohtaavat hollantilaisen maaperän. Josefinan korvia särkee ja hän on vähällä missata virkaintoisen liikenteenohjaajan opastuksen, mutta elekieltä katsomalla hän löytää oikeaan suuntaan. Hän löytää siirtokarsinat, joiden numerot täsmäävät heidän varauksiinsa. Tänne he sitten asettautuvat kodiksi koko kilpailuiden ajaksi. Alexander, Josefina ajattelee - missä hänen karsinansa mahtavat sijaita? Kilpailualue on suuri. Saattaa olla, että hevosrekan majoitustilaan mukaan pakatut polkupyörät tulevat vielä hyvinkin tarpeeseen, kun he liikkuvat alueella.
“Sillä ei kauan kestänyt ottaa luukkua omakseen”, Rasmus kommentoi kurkatessaan Pikin karsinaan, josta Josefina on niukin naukin ehtinyt astua ulos ennen kuin merkitön musta tamma on pelmahtanut kuivikkeisiin piehtaroimaan.
“Ei. Piki osaa ottaa nämä kisajutut rennosti”, Josefina tuumaa.
“Hyvä niin. Aika tyytyväisiltä vaikuttavat muutkin hevoset”, Rasmus vastaa. “Carrikin joi hyvin.”
“Mun pitää antaa vielä Pandalle ja Teddylle vedet”, Josefina sanoo.
“Mä heitän sillä välin jo heiniä hevosille. Lähdetäänkö sitten etsimään Joe? Ne on tulleet tunti-pari sitten, se laittoi viestiä.”
“Lähdetään ihmeessä”, Josefina sanoo. “Ja katsellaan samalla ympärille. Mua kiinnostaa kyllä kovasti nähdä kisa-aluetta. Näyttää niin upealta.”
“Prameaa on.”
Josefina houkuttelee Pandan ja Teddyn juomaan mash-vesiä ja tarkistaa sitten vielä Pikin voinnin. Hänen kolmesta mustasta ratsustaan ei onneksi tarvitse olla kovinkaan huolissaan. Vain Teddy vaikuttaa aavistuksen rauhattomammalta kuin kotona. Piki sen sijaan nauttii saadessaan katsella kilpailualueen liikehdintää siirtokarsinan puolioven ylitse. Josefina katselee siron puoliveritamman eloisan tarkkaavaista ilmettä ja ajattelee, että se lupaa hyvää viikonlopun starttia varten.
*****
Rasmus näyttää täsmälleen samalta kuin aina ennenkin. Joachim tunnistaa hontelon, poikamaisen hahmon jo kaukaa, eikä puoli askelta perässä seuraavasta nuoresta naisestakaan voi erehtyä.
“Aren’t you two a sight for sore eyes!” Joe kajauttaa piittaamatta siitä, että joku heikkohermoinen hevosenhoitaja mulkaisee häntä pahasti - Joachim ei koskaan tahallaan huuda tallialueella, muttei ymmärrä myöskään turhan tarkkaa hyssyttelyä ja himmailua. Pannahinen, kyllä kai nyt maailmaa kiertävien kilpahevosten voi olettaa olevan tottuneita monenlaiseen melskeeseen.
“And aren’t you a sore for seeing eyes”, Rasmus kääntää asiat päälaelleen. “You look ragged, old friend. Rough trip?”
“Give me a break”, Joachim virnistää, kaappaa nuoremman miehen karhunhalaukseen ja pörröttää tämän leikkuutakaipaavat kutrit sen näköisiksi kuin niiden seassa olisi vieraillut hurrikaani. “I know you’ve missed me.”
“We sure have”, aina yhtä ystävällinen Josefina sanoo samalla, kun Rasmus huomauttaa, että edellisistä tapaamisista ei kylläkään ole vielä kovin pitkä aika. Joachim jättää Rasmuksen huomiotta ja rutistaa vuorostaan Josefinaa.
“Who’s this?” Rasmuksen huomio kiinnittyy punahohtoiseen täysiveriseen, jonka jalkoja Joachim on ollut huuhtomassa letkulla suomalaispariskunnan saapuessa.
“Lucifer”, Joachim esittelee ja muistuttaa: “You’ve met him.”
Lucifer Morningstar ei vielä ollut samalla tavalla esteratsun näköinen, kun Rasmus viimeksi näki täysiverisen. Silloin se tuli pomolle laukkaradoilta. Moinen ratsu sopi mitä parhaiten Joachim Altmannin ratsastettavaksi, olihan Joe entisessä elämässään ollut laukkaratojen kasvatti itsekin: loikka jockeystä esteratsastajaksi oli vienyt hänet pitkälle, aina World Cupeihin saakka. Luciferista tuskin tulisi aivan sen tason hevosta, mutta kelpo kansainvälisten pikkuluokkien hyppääjä kuitenkin. “Pikkuluokat” on tietysti suhteellinen käsite. Ori tekee jo nyt kelpo suorituksia 130:n senttimetrin radoilla, ja Joachim uskoo visusti, että siinä on hyppyä vielä pykälän isompiinkin. Ja vauhtia - vauhtia hevosessa riittää. Harva asia maailmassa on Joesta yhtä hulvattoman hauskaa kuin aikaratsastusluokkiin osallistuminen tai vauhdikkaat uusintaradat kiireestä kantapäähänsä saakka täysiverisellä Lucifer Morningstarilla.
“Just wait until you see him in action”, Joe sanoo Rasmukselle ja Josefinalle. Hän toivoo visusti, että ori on perusradalla riittävän varovainen saadakseen puhtaan radan. Sitten hän pääsee esittelemään sen parasta osaamista uusintaan, jossa kilpakumppaneiden on syytä pistää töppöstä toisen eteen päihittääkseen uhkarohkean ratsastajan ja salamannopean hevosen tauluun tykittämän ajan. Tietysti heidän tiellään seisoo jos. Joe on ratsastanut Luciferia tarkkajalkaisemmillakin hevosilla; mutta on turha luovuttaa ennen kuin ensimmäistäkään estettä on ylitetty. Saattavathan puomit pysyäkin kannattimillaan.
*****
Alexander Rosengård ei paljasta ilmeelläkään, mitä mieltä on sisarensa kouluttamasta hevosesta. Hän ravaa, laukkaa ja ottaa pari hyppyä Aesthete Felisillä, joka on yhtä kuuliainen kuin Josefinakin. Ja vaikka hevonen on kuinka miellyttävä, Alexander näyttää kyllästyneeltä. Josefina tekee kovasti töitä ollakseen purematta alahuultaan. Hän ei kaipaa veljensä hyväksyntää
paitsi että tietysti Josefina kaipaa hyväksyntää
keneltä tahansa
erityisesti veljeltään, joka jatkaa näiden kilpailuiden kanssa hänen kouluttamansa hevosen ratsastajana.
“Ihan asiallinen”, on Alexanderin kommentti, kun hän pysäyttää Teddyn ratsastusalueen portin ulkopuolelle ja laskeutuu sulavasti ratsailta. “Vettenranta on varmaan oikeassa.”
“Mitä tarkoitat?” Josefina pyytää isoveljeään tarkentamaan.
“Kun laittaa hevosen mulle. Luultavasti se voi hypätä kooveekisoja, ehkä isojakin luokkia.”
Se on aivan Alexanderin tapaista. Isoveli ei kehu hevosta vuolaasti maasta taivaisiin, vaikka Teddy on Josefinan mielestä yksi parhaita hevosia, joilla hän itse on päässyt koskaan ratsastamaan. Mutta kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Teddy ei ole Quentin Quire. Josefina arvaa kyllä, että pitkäaikaisen ykkösratsun menetys kaihertaa yhä Alexanderin mieltä. Quentin Quire on huipputason hevonen, ja nyt sillä kilpailee Alexanderin vanha työkaveri, ja Alexander itse joutuu starttaamaan pääluokassa kokemattomalla, itse kouluttamallaan suomalaisella puoliverioriilla, jossa ei ole lainkaan samanlaista tyyliä ja sadunomaisuutta kuin punarautiaassa Quentin Quiressa. Teddy ei ole vielä muutamaan vuoteen edes valmis pääluokkiin, eikä metrikolmekymppisen hyppääminen varmaankaan vastaa Alexanderin käsitystä siitä, mitä hän on syntynyt tekemään.
Josefina päättää olla ottamatta itseensä sen, ettei veli ylistä Teddyä. Hän päättää olla ottamatta itseensä senkin, että Alexander kiittelee Teddyn omistajaa siitä, että on ymmärtänyt vaihtaa hevosensa ratsastajaa. Jos heidän välillään on jonkinlaista sisaruskamppailua ollutkin, Josefina ei ole koskaan ollut se, joka sellaista yllyttää.
Vaikka olisihan se kiva edes joskus kuulla Alexanderin sanovan ääneen, että sisar on tehnyt hyvää työtä ja kouluttanut tälle varteenotettavan kilparatsun tulevaisuutta varten.
Josefina ei kuitenkaan kerjää.
*****
“Hyvä idea yöpyä täällä”, Josefina huokaa, kun he illalla lojuvat Rasmuksen kanssa hevosrekan asuinosassa pitkän matkapäivän ja vedenkeittimen turvin valmistetun valmispasta-aterian jälkeistä koomaa potien.
“Hotellille olisi ollut matkaa”, Rasmus tuumaa. “Päivät on paljon sujuvampia, jos ollaan tässä.”
“Tässä on retkeilyhenkeä”, Josefina tirskahtaa.
“No joo. Eihän tää nyt kummoinen häämatka ole, mutta vähän irtiottoa arkiympyröistä kuitenkin.”
“Tehdäänköhän me kuitenkin joskus ihan oikea häämatkakin?”
“Haluaisitko sä?” Rasmus kysyy ja kääntää päätään nähdäkseen Josefinan ilmeen.
“Ehkä”, Josefina sanoo mietteliäänä. “En just nyt, kun on niin paljon kaikkea meneillään - mutta ehkä juuri siksi kun on niin paljon kaikkea meneillään, ja on ollut jo pitkään, ehkä juuri siksi sellainen voisi tehdä hyvää. Kunnon selkeä loma.”
“Ei hevosen hevosta missään”, Rasmuskin suunnittelee. “Eikä aikaisin aamulla soivia herätyskelloja.”
“Eikä Joachim Altmannia”, Josefina linjaa ja saa Rasmuksen naurahtamaan ääneen.
“Se varmaan tulisi mielellään.”
“Se ei todellakaan tule meidän häämatkalle.”
*****
Heidi pitää vastaan, kun Josefina kipuaa Pandan satulaan.
“Jestas, että se onkin iso”, Heidi päivittelee. “Sen täytyy olla vielä isompi kuin Lollo. Paljon sen säkä oikein on?”
Josefina asettelee jalkansa jalustimiin.
“Panda on 176”, hän kertoo.
“No ei niissä sitten ole kuin pari senttiä eroa. Mutta tää on raamikas. Näkee, että on ruunattu vanhemmalla iällä. Siinä on paljon oria jäljellä”, Heidi analysoi.
Josefina nyökkää.
“On siinä. Riesa on tosi ihastunut siihen.”
Heidiä naurattaa. Hän muistaa ystävänsä oman kasvatin tapahtumarikkaan nuoruuden ja tulisen luonteen. On sangen helppoa kuvitella Riesa räpsyttelemään viehkeästi ripsiään suurelle ja komealle Pandalle - ja todennäköisesti sitten luimistamaan kipakasti korviaan, jos ruunapolo erehtyisikin liian tuttavalliseksi liian äkkiä.
“Mitä te aiotte sen kanssa?” Heidi kysyy Rasmukselta pariskunnan suunnitelmia Pandan varalle, kun Josefina lähtee vetristelemään suuren suurta ratsua matkapäivän jäljiltä.
“Myydähän se pitäisi”, Rasmus sanoo ja irvistää. “Ihan joka nurkalla ei ole ostajaa, jolla riittäisi fyrkat Pandaan. Mutta ei sitä viitsi halvalla myydäkään. Se hyppää vielä ihan mitä tahansa, siis ihan mitä vaan. Nyt meillä on kuitenkin sille kiinnostunut kotiehdokas. Oletko sä kuullut Pia Silva-Järvisestä jotain?”
“Etäisesti tuttu nimi”, Heidi, joka tuntee hevospiirejä laajalti, sanoo kulmiaan kurtistaen. “Tietäisiköhän Lauri paremmin? Voisin kysyä siltä.”
“Kysy vaan. Se otti yhteyttä ja me ollaan sovittu, että Panda menee sille koeajalle. Se etsii kilpahevosta, ja haluaa varmistautua siitä, että Panda on sille sopiva, ennen kuin sitoutuu ostamaan.”
“Ymmärrettävää. Tuonkokoisia ostoksia ei harkitsematta moni tee”, Heidi sanoo viitaten ennen kaikea hevosen hintalappuun julmetun suuren koon sijaan.
Kilpailupaikan ratsastusalueilla riittää liikennettä. Iso musta ruuna sähköistyy ympärillä liikkuvista hevosista. Josefina puree hammasta tuntiessaan, miten Panda alkaa kuohahdella ja käydä vahvaksi. Äh, hän ajattelee, olisi pitänyt antaa ruuna Rasmuksen ratsastettavaksi. Hänellä on Pandan kyydissä jokseenkin sama tunne kuin Grannin aikanaan: on siinä ja siinä, viitsiikö suuri eläin kuunnella häntä ja hänen apujaan. Josefinaa alkaa jännittää lauantai. Teddyyn ja Pikiin hän luottaa. Panda on villi kortti, joka saattaa joko esittää parastaan tai pahintaan yleisön silmien alla.
Voi kunpa hän osaisi ratkoa ruunan salaisuudet. Pandassa on loputon määrä potentiaalia.
Yhtäkkiä Heidi huikkaa hänelle aidan takaa vinkin tai kaksi. Josefina nyökkää kiitollisena siitä muistutuksesta, ettei hän ole täällä yksin eikä kyseessä ole Panda vastaan hän -kilpailu. Hän starttaa lauantain radalle hevosen kanssa yhdessä, ja ennen kaikkea puolisonsa ja ystäviensä tuki takanaan.
“Hyvä tästä tulee”, hän mutisee hevoselle, joka tulee siirtymä siirtymältä varmemmin hänen avuilleen.
******
Perjantain kouluratsastusluokat kiinnostavat Josefinaa todennäköisesti enemmän kuin Rasmusta. Silti Rasmus istuu hänen vieressään katsomossa. Joachimkin liittyy ehtiessään seuraan, vaikka sanookin, ettei kouluratsastus ole kovin yleisöystävällinen laji. Josefina puolustaa: yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia ja ratsukoiden välisen yhteistyön seuraaminen opettavaista. Joe pudistaa päätään.
“We’ve been looking for a new rider”, Joe kertoo. “We need someone who can handle youngsters. If you happen to know a suitable candidate, let us know. We’ve got a busy season ahead.”
Josefina vilkaisee sivusilmällä Rasmusta ja miettii, kaipaako aviomies Keski-Euroopan kiireisiä kisakesiä. Rasmus on viettänyt monen monta kesää Riesenbeckissä, ratsastusmaailman sydämessä, ja kiertänyt Joen kanssa kilometrejä pelkäämättä kisakenttiä kisakenttien perään. On Josefina ollut mukana itsekin kolmena kesänä.
Mutta nyt heillä on oma talli, eivätkä he enää lähde ulkomaille kisakesiä viettämään. Jokainen matka vaatii suuria järjestelyitä. Josefinaa pelottaa joskus, että Rasmus tulee vielä katumapäälle ja alkaa kaivata entistä elämää.
Hän kuitenkin lohduttautuu sillä, että se entinen elämä on ollut olemassa. He ovat ehtineet kokea reissuelämän. Aloilleen asettuminen on Josefinasta tuntunut jo tervetulleelta, ja hän uskoo, että kai Rasmuksestakin. Ei kai Rasmus muuten olisi siihen ryhtynytkään.
*****
Lauantaiaamuna Josefinaa jännittää. Se ei ole hänelle uutta. Siitä huolimatta, että Josefina on ratsastanut kilpaa koko ikänsä, jännitys ei hellitä otettaan hänestä. Kevään ensimmäiset isot kilpailut ovat aina pahimmat, ja jos nämä eivät ole isot kilpailut, niin sitten eivät mitkään. Osallistujalistojen pituus ja ympärillä kohiseva jatkuva kuhina, huippuunsa treenatut ja kiiltäviksi suitut kilpahevoset ja tyylikkäimpiin kisa-asuihinsa sonnustautuneet ratsastajat vilisevät Josefinan silmissä ja mielessä.
“Hengitä”, Rasmus muistuttaa häntä, kuten miehellä on joskus sellaisina hetkinä, joina hän käy hiljaiseksi ja kalpeaksi kasvoiltaan, tapana tehdä.
“Joo”, Josefina ynähtää.
“Nää on vaan ratsastuskisat.”
“Niin.”
“Ja ne menee hyvin.”
“Mä toivon niin.”
Teddyn korva on kääntynyt Josefinan suuntaan. Se muistuttaa Josefinaa siitä, että hevonen seuraa hänen tunnetilaansa tarkasti. Ori on ihmisen peili. Jos - ja kun - Josefina tahtoo antaa orille parhaan mahdollisuuden esiintyä edukseen, hänen on alettava keskittyä hermoilemisen sijaan.
“Kyllä tää tästä”, Josefina sanoo reippaasti Rasmukselle, “kunhan mä pääsen satulaan.”
“Onneksi kohta on teidän verkkaryhmän vuoro”, Rasmus sanoo kannustavasti. “Ja siellä on ystävällisiä kasvoja. Tai siis Joen ystävälliset kasvot. Meritiltä ei kyllä välttämättä kannata odottaa tuttavallisia moikkailuita verkka-alueella.”
“No ei varmaan”, Josefina naurahtaa hermostuneisuuttaan tasoitellen. “Ja eiköhän muutkin tutut ole siellä ensisijaisesti keskittymässä kisavalmistautumiseensa mun rauhoittelun sijaan.”
Muita tuttuja kisa-alueella riittää: Josefina on jo jutellut niin Salman, Jessen kuin Avankin kanssa, ja moikannut ohimennen lukuisia muita. Ajatus rauhoittaa häntä. Ympärillä on koko ajan niin paljon muita ihmisiä, ettei kenelläkään ole aikaa keskittyä yksinomaan hänen tekemisiinsä. Jos hän vaikka mokaisikin, kukaan ei jäisi muistelemaan sitä pitkäksi aikaa. Jokaisella on omat kisat ratsastettavanaan.
Sen ajatuksen rauhoittamana Josefina kiinnittää Teddyn satulavyön ja katsahtaa kelloa. Viiden minuutin päästä hän on jo verryttelyalueella, ja sitten kisapäivä on kunnolla käynnissä. Kun toiminta alkaa, pahin jännitys unohtuu taka-alalle.
*****
Alexander on elementissään suurten kilpailuiden kuhisevan ilmapiirin keskellä. Hän ei hermoile. Hän on syntynyt ja kasvanut tekemään tätä. Aliisa Huru väittää hänen olevan kilpailuaamuina perseelle ammuttu karhu, mutta Alexander muistuttaa, ettei hän ole aamuihminen koskaan.
“No se on kyllä totta. Sulle ei oikeasti voi puhua ennen kuin sä olet pumpannut kolme litraa kahvia elimistöön”, Aliisa toteaa ja jatkaa sitten Naskin letittämistä.
On ollut aikoja, joina jopa Alexander on hermoillut. Kun panokset ovat olleet kylliksi kovat — kun hän on ratsastanut saadakseen pitää työpaikkansa — silloin kun Karla Falkencreutzin odotukset ovat menneet kovasti ihon alle, Alexander on kouristellut lamaannuttavan stressin pauloissa. Uni on paennut häntä. Hän on voinut pahoin. Sydän on hakannut huikentelevaista tahtia.
Näissä kilpailuissa hän ratsastaa enää vain itselleen. Alexander Rosengård on oman tallinsa päällikkö, ei enää Falkencreutzin tai kenenkään muunkaan alainen. Hän tietää, etteivät hänen hevosensa nyt ole maailman parhaita: realisti hänen sisällään tietää, ettei Plein de Charme E ole samanlainen hevonen kuin millä hän on Karlan piikkiin voinut ratsastaa. Hän on ostanut hevosen toimintansa lopettavan tallin poistomyyntiyksilönä. Jo silloin hän piti hevosta erinomaisena, muttei huippuna. Sellaisena, jolla voi nousta aina 160-luokkiin saakka, mutta josta tuskin koskaan tulee ennakkosuosikkia.
Juuri sillä hetkellä Peksi on hänen ykkösratsunsa. Aliisan letittämä kirjava tamma, Snail Snilli, tuskin koskaan hyppää suurimpia luokkia, eikä Aesthete Felisistä vielä tiedä muuta kuin että se on hypännyt nuorten luokkia hyvällä menestyksellä.
Alexander voisi olla turhautunut, muttei ole. He etsivät jatkuvasti uusia hevosia. Hänen urallaan on tulevaisuus. Eikä hän ole stressaantunutkaan, sillä tulevaisuus on nyt omissa käsissä. Kukaan ei vie häneltä pois sellaista, minkä hän on itse itselleen rakentanut.
No, Zoën suotuisalla avustuksella, tietenkin. Mutta Zoë on hänen puolellaan eikä aseta ehtoja tuelleen. He tekevät tätä yhdessä.
Vähän niin kuin pikkusisko ja Rasmus.
Alexander katselee, kuinka sisko ja tämän aviomies valmistelevat hevosiaan Future Bloom -luokkaan. Hän ei ole koskaan kadehtinut Josefinaa mistään
eikä kadehdi nytkään
koska
hänellä on hyppysissään kaikki mitä Josefinalla on
oma talli, omat päätökset, omat hevoset ja Josefinan Teddy
ja Zoë, joka on parempi kortti kädessä kuin Rasmus.
Alexander on mielestään voittanut sen kilpailun, jolla on hyvin vähän tekemistä Tulip Carnivalin kanssa.
******
Pia Silva-Järvinen seuraa kilpailuita kaukaa niiden vilskeestä. Kotisohvalla läppärin ääressä kyyhöttäessään hän ajattelee, että pian hänkin on taas mukana kilparatsastuksen ytimessä. Työkomennuksen päätyttyä elämä asettuu aivan pian vakaille urille, ja silloin häntä kutsuvat myös kaviourat. Vihdoin.
Pia on elänyt uraihmisen ruuhkavuosia. Se on ollut merkityksellistä ja tärkeää, ja ennen kaikkea poikinut hänelle sievoisen summan rahaa, jota hän on ohjannut erilaisiin tarkoituksiin: valtaosa rahasta on poikimassa hänelle lisää vaurautta, mutta on sitä virrannut elämänlaadun kohentamiseen ja turhamaisuuksiin. Kelpo potin hän on korvamerkinnyt omaan hevoseen.
Siinä se on. Pioneer Spirit Ionissa on tyyliä, Pia ajattelee tyytyväisenä. Läppärin näytöllä pyörivä EQSportTV:n livelähetys pätkii hieman, kun suuri musta puoliveriruuna astelee areenalle. Sitten, kellon kilistäessä ratsukolle lähtölupaa, kaikki palautuu onneksi normaaliksi. Pian katse liimautuu television näyttöön. Hän on tyytyväinen katsellessaan ruunan voimakkaita laukka-askeleita, jotka kuljettavat ratsukkoa kohti ensimmäistä estettä. Hevosen suuri koko saa ratsastajan näyttämään pikkutytöltä. Piasta hevosen silmiinpistävä koko on vain hyvä asia. Hän pitää hevosista, joissa on jotakin erikoista ja merkillepantavaa, eikä suostuisi tavallisista tavallisinta hevosta ostamaankaan.
Enää hän ei myöskään halua ostaa nuorta raakiletta. Pioneer Spirit Ion ei ole enää vasta satuloitu ratsuntekele. Kun se etenee radalla, Pia näkee sen olevan jo kelpo kilpahevonen. Aiemmat hevosensa Pia on ostanut nuorina, yhden neli- ja toisen kaksivuotiaana, ja tehnyt sitten ihan itse alusta asti. Silloin hän oli itsekin nuori. Oli aikaa ja mielenkiintoa koulutella hevosia, eikä siksi toisekseen ollut varaa hankkia laadukasta hevosta valmiiksi koulutettuna.
Tulppaanien loiste taustallaan hänen tuleva hevosensa näyttää hyppy toisensa jälkeen, miksi hän on siitä kiinnostunut.
Kunhan Josefina Rosengård palaa hevosineen Suomeen, Pia Silva-Järvinen aikoo suorastaan hypätä ratsastushousuihinsa ja rynnätä koeratsastamaan Pioneer Spirit Ionia. Pia luottaa vaistoonsa ja ajattelee, että ehkäpä jo ensi vuonna hän on tuolla aivan itse: suuren mustan ruunan satulassa ratsastamassa sitä esteeltä toiselle Tulip Carnivalin tuoksinassa. Nauttikoon Josefina Rosengård siitä vielä tämän radan verran.
******
KARUA Couturen tanssiaispuku on upea. Josefinan on vaikea uskoa, että hän saa pukea sen ylleen ja esiintyä siinä. Tulppaanin terälehdet solahtavat paikalleen ja Rasmuksen sormet sujauttavat selän vetoketjun kiinni, kiinnittävät napin ja hivelevät selän ihoa lapaluiden lähellä. Josefina pidättää hengitystään ja sulkee silmänsä kosketusta tunnustellen.
“Tänään juhlitaan”, hän sanoo, kun Rasmus on valmis. Josefina tarttuu pieneen hajuvesipulloon ja valuttaa pisaran ja sitten toisen ja kolmannen iholleen tarkkaan harkiten. “Ruusukkeita. Meidän huikeita hevosia.”
“Mä juhlin myös sitä”, Rasmus sanoo hengittäen sisään tutun, juhliin varatun hajuveden taianomaista tuoksua, “että sä näytät käsittämättömän upealta.”
Josefina tietää kehun vilpittömäksi. Hän kietoutuu sanoihin ja niiden herättämään tunteeseen. Sinä yönä Josefina tunnustelee varovaisena omituista ajatusta:
hän on kaunis ja hyvä, rakastettu, tärkeä.