Perjantai 18.11.2022 - Kipunamäen Wanha Kyläkoulu
Vanha kyläkoulu alkaa tuntua joltain muinaselta legendalta, niin pahasti oon kujalla siitä, missä sellasen ois muka tarkotus sijaita.
“Käytiin siellä ainakin pari kertaa kolun kaa retkellä”, Moona intoilee Pinjan selästä.
Mä muistelen haikeena sitä karttamonistetta, joka livahti jossain kavalassa kohtaa taskusta. Toivottavasti Hanski ei kaipaa sitä liian kipeesti takasin. Vaikka tänään kyllä on tuullut niin vimmatusti, et ehkä kartta on lentänyt suoraan opettajan käteen? Sormet ristissä sen puolesta, sillä mulla ei enää ole varaa maksaa edes tätä tuntia, puhumattakaan jostain vaurioituneiden karttojen maksuista. Kai sellasestakin vois periä muutaman satasen.
"Mä en hei pääse perjantainakaan--", yritin selittää.
"Pötypuhetta", Hanski vastasi heti ja aloitti jo toisen saarnan keskellä tallin käytävää. Armollisen tyhjää käytävää, sentäään. "Älä kuvittelekaan, että rupeat jättämään välistä tunteja vain siksi, että sait suoraa palautetta. Sitä annetaan, jotta te oppisitte paremmiksi ratsastajiksi. Ei ole järkeä neuvoa ketään, joka aikoo vain häipyä ja heittää opit hukkaan. Älä sano, että jätät seuraavaksi välistä Seppele Cupin myös? Eikö se Tarvainen muka kouli hypytettävistään nimenomaan vaarallisen sisukasta sakkia?"
"Joo, tietenkin, en kuvittele, mä vaan-- mun rahatilanne on--"
"Tekosyitä."
"Okei."
“Aa, mä en oo koskaan käynyt. Osaaks sit sanoo, mihin tästä kannattais kääntyä?”, mä kysyn Moonalta. Puoli vuotta Liekkijärven ala-asteen ykkösluokalla ei selkeesti ollut tarpeeks, että oisin saanut osani tällasista kotiseutukulttuurielämyksistä.
Paahtiksen ja Pinjan reippaalla tahdilla me ollaan puolivahingossa haahuiltu niin pitkälle väärään suuntaan, että ollaan jo uimarannalla. En osaa päättää, onko se näin marraskuisen harmaana iltapäivänä tosi ankee vai kaunis näky. Ohuenohut lumipeite on tehnyt sen hiekasta kanelisokeria, siellä täällä näkyy moporallien renkaanjälkiä kuin mitäkin ufo-ympyröitä.
Nopeesti kuvittelen järvenselälle minikokoisen risteilijän, sen huojuvaan torniin jonkun, jonka vaalea takki ja mustat hiukset tempoilee tuulessa. Paahtis puolestaan venyttelee kaulaansa toiveikkaana vesirajan tuntumaan, kuin aattelis, et nyt on just täydellinen uittokeli. Vesipeto. Ehkä Halloweenin Kelppi-look oli liiankin osuva?
“Dunno…”, Moona kohauttaa heijastinliivin verhoamia olkiaan. “Oli niin via dolorosa se pakollinen kävelymaratooni aina, et jokanen ristetys pyyhkiyty mielestä varmaan saman tien. Mut jossain ison tien tällä puolella se on! Jos me kokeillaan sitä Artsilan polkua?”
“Joo, kokeillaan vaan. Pahimmassa tapauksessa eksytään Artsilaan asit ja päästään vakoileen hevosjussikuvauksia”, päätän ja luotsaan Paahtisken risteyksestä kohti kärrynleveää metsäpolkua.
Lopulta me oikaistaan sänkipellon läpi, sillä Moona saa kaiveltua muistiaan ja ounailee, että juuri tämän pellon laidalle se joskus ala-asteella oli tuupertua. Kuulemma joku tietty lato muistutti sitä jostain tuskaisesta auringonpistoksesta, joka olikin ollut onni onnettomuudessa. Myös Moonan ihastus oli nimittäin kärventänyt päänsä, ja jäänyt sen kanssa odottaan autokyytiä takas koululle. Mua hymyilyttää sen muistelmat.
“Kartallakin näky, et se koulurakennus on jonkun kukkulan päällä. Niin voisko se olla toi?”, ehdotan lopulta. Osoitan kohmeisilla näpeilläni tiheen kuusimetsikön kehystämää mäennyppylää, joka kohoo sänkipellon keskeltä kuin pieni saari. Jossain kauempana näkyy mäelle johtava tie. Varmaan se, jolle meidän ois pitänyt fiksusti suunnistaa.
“Näyttää tosi tutulta, jes!”, kuuluu hihkaisu takavasemmalta.
Löydöstämme innostuneina me annetaan Paahtiksen ja Pinjan ravata eteenpäin. Käännyn huikkaamaan Moonalle: “Ehitään hei varmaan jopa glögille, hyvä me– HOI!” Maailma keinahtaa, toinen jalka luiskaltaa läpi jalustimen. Ehin tajuta tienvierustan ojan olemassaolon vasta, kun Paahtis on suurieleisesti loikannut meidät sen toiselle puolelle. Mun korjatessani asentoo Pinja ja Moona heilahtaa viereen, Moonan kasvoilla on varmaan yhtä yllätetty ilme kuin mullakin.
“Tää oja… Näky kans varmaan siinä kartassa?”, Moona henkäsee ääni vähän tärisevänä ja keräilee ohjia. Sen kasvoilla on varmaan about yhtä yllätetty ilme kuin mullakin. Niin Pinja kuin Paahtiskin seisoo kuuliaisesti keskellä hiekkatietä tajuttuaan, ettei nyt oltu Hubertuksessa.
“Varmaan. Jos Hanski kysyy, tää oli täysin tietonen ja suunniteltu reittivalinta?”, mumisen takaisin silmät lautasina ja virnettä pois manaten.
“Jep. Maastoesteharjotus samassa”, Moona nyökkää vakavana.
Pellolle oli laskeutumassa jo talvi-iltapäivän harmaansininen hämärä, mut meidän ratsastaessa sankan kuusimuurin keskelle tulee suorastaan pimeetä. Sanattomasta sopimuksesta mä ja Moona naksautetaan kypäriin kiinnitetyt otsalamput päälle.
“Millon tää on viimeks oikeesti toimunut kouluna?”, mä ihmettelen hypättyäni alas Paahtiksen selästä. Ikivihreiden ympäröimä aukea on pahasti villiintynyt, keskellä pihaa on joku kyltti, jossa kerrotaan
“Maaseutumuseon” toiminnasta. Harmi, että se on liian kulunut luettavaksi.
“Ehkä joskus 60-luvulla, ennen kun ala-aste rakennettiin lähemmäs?”, Moona pohtii. Se syöttää Pinjalle häveliäästi muutaman omenanamin, jota Paahtis katselee haikeana. Kaivan sille äkkiä taskunpohjalta porkkananpalasen, ettei liian paha annoskateus iske. “Jossain välissä tääl oli kai hammaslääkärin vastaanotto ja kirjastokin, ennen kun joku kunnosti museoks.”
“Ei vissiin museotoiminta kannattanut”, huokaisen ja katselen vanhaa koulurakennusta. Kakskerroksinen, aikanaan varmaan punamullattu rakennus seisoo meidän edessä aavemaisena ja autiona. Muutama valkokehyksinen ikkuna on rikottu. Silti on jotenkin liian helppoo kuvitella piha parveilemaan tenavia, tekeen käpylehmiä ja pelaan kirkonrottaa tai mitä nyt sillon leikittiinkään. Ukki tais aikanaan käydä koulunsa täällä?
“Oli tää kyllä vielä ihan hienona, kun luokan kaa käytiin”, Moona ihmettelee. Me kävellään lähemmäs, kierrellään talon edustaa. Kaviot rahisee soraa vasten. “Paistettiin lettuja pihalla ja opeteltiin sisällä kirjottaan mustekynällä. Ihan kuin ois astunut jonnekin historiaan, kaikki oli vanhaa mut silleen hienona.”
“Harmi että missasin ton”, hymähdän ja silitän vieressäni kiltisti kulkevaa turpaa. “Mietin aina välillä, miten erilaista elämä ois, jos ei ois pitänyt muuttaa täältä kaupunkiin niin pienenä”, puhun Paahtisken suuntaan, vaikka tarkotankin sanani Moonalle. “Et oisko täällä ollut parempi vai tosi paljon pahempi.”
“Ei kannata”, Moona mutristaa suutaan vähän. “Oo vaan onnessas, et pääsit jonnekin, missä oikeesti oli elämää. Tää on niin pystyynkuoleva paikka, et mietin joka päivä muuttamista.”
“No joo, sanoisin varmaan samaa, jos oisin jääny”, myönnän. “Miks sä et sit muuta?”
Moona virnistää ja hautaa naamansa hetkeks Pinjan tummakarvaseen kaulaan. “Ei missään kaupungissa oo tällasia talleja.”
“Totta”, en voi olla hymyilemättä. Paahtis riiputtaa päätänsä mun olkaa vasten. “Ehkä jos kaikki Liekkijärveläiset ois hevoshulluja, ne tykkäis tästä takapajulasta tarpeeks pitääkseen sen hengissä?”
“Ehkä. Noni, onks sulla akkua, et voidaan ottaa se kuva ja karauttaa hiiteen täältä? Haluisin jo sitä glögiä.”
Hetken päästä vanhan kyläkoulun ikkunoissa välähtää. Hanski saa kuvan, jossa mä ja Moona ollaan juuri kietaistu kädet toistemme harteiden yli, punasilmäinen Paahtis nuolee mun kypärääni ja Pinja vilkuilee epäluuloisena taakseen. Taustalla näkyy hämärän keskellä salamavaloa loistava rakennus. Se johtuu varmasti vain jostakin heijastuksesta, mutta melkein näyttää siltä, kuin yhden rikotun ikkunan takaa näkyisi ihmisenmuotoinen varjo.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!