|
Post by Emmy on Aug 2, 2021 16:12:53 GMT 2
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 20, 2021 20:20:24 GMT 2
20.12.2021 - Se, jossa joulu lähestyy
No niin. Taas mä olin uuden tamman kanssa.
Mulle oli jotenki aina ollu helpointa tehdä kaikki kauheet asiat kerralla. Kun Madde teininä oli saanu halkaistua mun hampaan joulukynttilällä (älkää kysykö), mä olin rynnännyt eroamaan mun ekasta tyttöystävästä ja varaamaan ajan näöntarkastukseen heti, kun pääsin hammaslääkäristä. Se oli tuntunu jotenki sopivalta. Kun kerran oli paska olo, kannatti tehdä kaikki oloa mahdollisesti pahentava siinä samalla kertaa. Eipä sitten tarvis kärsiä uudelleen tekemällä ne muut jutut myöhemmin.
Mä olin vältellyt Rutun hoidon aloittamista vetoamalla mun eläinlääkiskiireisiin, jotka oli kyllä hyvä syy olla tekemättä yhtään mitään. Emmy oli jo monta kuukautta juossu huokaillen pikku ponilasten perässä ja kerjännyt niitä harjaamaan Ruttua, jotta mä sain hautua kotona. Nyt oli kai tullu aika tehdä paskan olon aiheuttama iso muutos. Eilisten pikkujoulujen jälkeen mun olo oli sopivan hirvee, jotta pystyin irrottautuun Punkusta ja alkaan virallisesti hoitaa Ruttua.
Se seiso karsinassa lyhyt hamppuharja sotkussa. Se katso mua otsiksen alta, joka oli ohuempi ja karheampi ku meidän vessaharja. Ruttu oli niin mitäänsanomattoman näköinen hevonen, että mulle tuli siitä jollain tavalla lohdullinen olo. Se ei ollu kaunis niinku Myntti oli ollut, eikä se ollu mieleenpainuvan ruma niinku Punkku oli. Se oli vaan tavallinen ruunikko tamma, jolla oli vähän huono harja ja aika heikosti lihaksia. Tavallaan se näytti siltä, miltä Punkun ja Myntin varsa olis voinu näyttää (paitsi että Myntin varsat oli molemmat kauniita ja osas mitä tahansa).
Ruttu nyt oli kuitenki tamma ja kai sekin nyt oli jotain kehitystä aikaisempaan.
Mä ojensin käden kohti sen ruskeanmustaa turpaa ja annoin Rutun haistella mun sormia. Se höristi kiltisti korvia ja hamus ylähuulella mun sormea niinku olis oikeasti luullut, että mun hihassa piilottelis jotain sitä varten.
Jotenki se hamuaminen sai mut muistamaan eilisen yön.
Mä oikeasti toivoin sydämeni pohjasta, että mun ja Eedin välillä ei ollu tapahtunu mitään. Mä muistin erittäin hyvin kaiken mitä tallilla oli tapahtunu, mut taksimatkan ja aamun välillä mulla oli pätkittäisiä tyhjiä kohtia. Mä olin herännyt Eedin sohvalta silmät turvoksissa ja pää niin raskaana, että hyvä kun jaksoin raahautua olkkarista keittiöön. Mä olin kyllä melko varma, että olin yöllä painunut suoraan nukkumaan, mutta pieni epävarma ääni ei malttanu olla muistuttamatta mua yön pimeistä ajanjaksoista.
Miksi mä olin jäänyt sen luo, enkä mennyt kotiin?
Mä yritin rullata mielessäni illan tapahtumia samalla, kun annoin Rutun hamuilla mun käsivartta. Tunkkainen olo vatsanpohjassa ei tuntunut jättävän mua rauhaan. Koko hyvin alkanut ilta oli jossain vaiheessa mennyt niin perseelleen, etten olis oikeastaan ihmetellyt, vaikka Eedi olis hyppiny tallikäytävää pitkin ja rahdannu perässä kahtatoista vauvaa.
Mä olin oikeasti ajatellut, että nyt mun ja Cellan välit olis viimein selvät. Mä olin onnistunu olemaan normaali sitä kohtaan melkein koko illan, eikä mua olis edes juurikaan haitannut, vaikka se olis kuherrellut jonkun Valtterin kanssa ja ilmoittanut että ne menee naimisiin.
Ja yhtäkkiä Cella oli pimahtanu.
Mä puristin käden nyrkkiin, ihan niinku olisin sillä lailla voinu pyyhkäistä pois Cellan mustuneet silmät ja julman äänensävyn, jota mä en ollu tunnistanu sille kuuluvaksi. Mulla ei ollu mitään helkatin käsitystä siitä, mitä Cellalle oli tapahtunu.
Sä oot pelle, Aleksanteri.
Häpeä humahti mun yli samalla tavalla ku Cellan kaatama glögi oli yöllä humahtanut. Mitä mä olin tehny väärin? Yrittäny päästä siitä yli?
Ruttu väisti, kun mä avasin karsinan oven ja astuin sisään. Se seiso korvat puolittain hörössä, paino takajaloilla, ja näytti odottavan mitä mä aioin tehdä.
Mä huokaisin, vedin karsinan oven perässäni kiinni ja istuin karsinan kynnykselle Rutun jalkoihin.
En nousis ylös ennen ku olisin tajunnut, miks helvetissä Cella oli kutsunut mua pelleksi.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 28, 2021 15:51:39 GMT 2
28.12.2021 - Se, jossa joku muukin on pelle
"Sä et tuu mukaan."
"Tulen."
"Et helvetissä tule."
"Tulen."
"Sä. Et. Tule. Mihinkään. Missä. On. Mun. Kavereita."
"Tajuutko sä, että mut on kutsuttu? Mähän oon Windin apuhoitaja."
Julin naamalla oli niin itsetyytyväinen ilme, että mä olisin halunnut vääntää sitä korvista niinku tiskirättiä, kunnes sen nenäkoru muuttuis kahdeksikon muotoiseksi. Se nojaili Rutun siirtokarsinan oveen harmaa pipo takaraivolle työnnettynä ja mittaili mua, kun mä yritin hiki hatussa irrottaa heinänkorsia Rutun ohuesta hännästä. Raivon hiki virtas mun niskassa.
"Sä oot käyny täällä joku kaks kertaa!" Mä huusin. "Et sä voi sanoa itseäs apuhoitajaksi jos et tee mitään muuta ku käy juhlissa!"
Juli kohautti olkiaan niin että nahkatakki narisi.
"Just to remind you, mä olin myös hubertusratsastuksessa."
"Se oli vuos sitten!!!!"
Musta tuntu, et Julin kanssa saman kilometrin säteellä oleminen oli viimeisen vuoden sisään aiheuttanu mulle kolmannen asteen hermokipua. Missä oli se viaton ja mua totteleva pieni Juli, joka lyöttäyty aina mun puolelle kun Kaisa teki jotain pahaa? ? ? Missä oli se Juli, joka toi mulle pullaa kaupasta, kun en jaksanu nousta sohvalta? Oliks sille tapahtunu jotain hirveetä kun siitä oli tullut noin itsetietoinen, vastahankainen ja hyvin pukeutuva?
Mä olisin halunnut vaikeroida ääneen, mut Juli vaan seistä tönötti karsinan ovella talvimaisema taustallaan eikä näyttäny tajuavan, millasta tuskaa se mulle aiheutti.
"Mä aattelin ratsastaa Vapulla", se sano hetken hiljaisuuden jälkeen asiallisella äänellä ja nyökkäs itsetietoisella otsallaan johonki siirtotallirivin vastakkaiseen päähän. Sit se jatko tuumaillen: "Vaikka onhan se vähän pieni. Harmi kun Lyyli ei enää oo täällä."
"Sä oot ehkä metrikuusviis", mä mutisin Rutun hännän takaa. "Et sä ees pärjäis isommille hevosille."
Katse, jonka Juli loi muhun, kuvasti kaikkea sääliä maailmassa.
"Mä oon 21-vuotias, Aleksanteri", se totesi. "Mä tiedän kyllä hyvin, että mun mittainen ihminen voi ratsastaa sekä hevosilla että poneilla."
Mä kumarruin takas Rutun hännän puoleen ja yritin olla näyttämättä, miten paljon mua suututti. Julia ei ollu näkyny tallilla melkein puoleen vuoteen ja mä olin tavallaan jo ehtinyt olettaa, et sen """""apuhoitajuus"""""" olis ollu vaan joku ohimenevä mielenhäiriö.
Mun olis pitäny tuntea Juli paremmin. Jos se oli päättäny olla apuhoitaja, niin se ei olis luopunu pestistä vaikka Windi olis muuttanu Amerikkaan ja alkanu Trumpin vaimoksi. Juli selvästi saatto olla puol vuotta poissa ja olettaa, et kaikki oli seissy asennossa odottamassa kunnes HÄN päätti palata paikalle. Se oli niitä ihmisiä, jotka ilmesty tasan ku sille itselle sopi.
Tai siis Juli oli nykyään sellainen, ennen se oli ollu oikee hyväkäytöksinen kullannuppu. Kaikki paha oli lähteny kai siitä helkatin nenäkorun ottamisesta.
Juli seisoskeli tuijottamassa, kun mä selvitin Rutun hännän loppuun, ja väisti puoliovelta kun mä kampesin ulos. Oli helkatin kylmä, hennot lumihiutaleet sato Julin pipolle näyttäen siltä ku sillä olis ollu kullankellertävissä pihalampuissa kimmeltelevä hiuspanta. Se katso mua kulmiensa alta, kun mä suljin puolioven yläosan ja jätin Rutun omaan koppiinsa.
"Mikä sua rassaa siinä, että mä tuun paikalle?"
"Ei mua RASSAA siinä mikään", mä tuhahdin.
"Vaan?"
"Mä en halua-"
"Tää on niin pieni kylä et mä joka tapauksessa hengailisin samojen ihmisten kanssa kuin sä. Luulis et sustakin on parempi, että mä oon niiden kanssa mieluummin mökillä kuin jossain Liekkipubissa. Sä et voi olla niin lapsellinen että yrität omia kaikki Liekkijärven alle 30-vuotiaat sun henkilökohtaisiksi leikkikavereiksi."
Mä tuijotin Julia yrittäen muistaa, missä vaiheessa siitä oli tullu hirviö. Se tuijotti takas ja niiskas. Hetken hiljaisuuden jälkeen se jatko:
"Mä tuun niihin uudenvuodenbileisiin eikä mua kiinnosta helvettiäkään mitä sä siitä ajattelet."
Viha kuohahti mun sisällä niin rajusti, et mun siirtotallissa jäähdytetyn kehon läpi humahti ensin kuumuus ja sit täysi turtuus. Mä olin väsynyt Julin katoilemisiin ja yhtäkkisiin ilmestymisiin, ihan saakelin väsynyt siihen että se oli hyvää pataa kaikkien niiden ihmisten kanssa jotka mä halusin unohtaa. Mä olin aloittanut lauseen ennen ku ehdin edes ajatella:
"Sä oot-"
Mut sit mä hiljenin, kesken lauseen, ja jäin suu raollaan ja kylmä viima niskavilloissa nipistellen. Juli sysäs pipoa syvemmälle takaraivolla niin, että tuppo venähtäneitä hiekanvaaleita hiuksia pisti esiin.
"Mä oon mikä?" Se kysy hitaasti.
"Ei mitään", mä mutisin.
Vaikka mä miten Julissa tapahtunutta muutosta inhosin, niin mä en silti halunnut aiheuttaa sille sellasta tuskaa kuin tiedätte-kyllä-kuka oli mulle aiheuttanut.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 24, 2022 19:09:46 GMT 2
24.1.2022 - Se, jossa on mä ja Mussu"Onks tää susta pyöristyny tosi paljon ihan tässä viime päivien aikana?" Mä vilkaisin syrjäkarein Eediä, jonka heilutteli huovan alta pilkistäviä jalkojaan Ledin läikkäkyljillä, ja kohautin harteita. "Musta se on ollu about yhtä paksu koko ajan." "Ei oo mahdollista", Eedi tuhahti. "Täähän on jo yli puolenvälin kantavana. Totta kai se on nyt paksumpi ku viime kesänä." "Ehkä se on vähän pyöreempi ku aiemmin." Eedi katso mua kärsivällä ilmeellä. "Vähän?" "Joo, kai se on ihan vähän pyöree." Eedi parahti muka kärsivästi (mä kyllä huomaan kun joku huijaa) ja kyhnytti Ledin harjamartoa. "Luulin että sä seuraisit joka päivä että onks kantavan tamman maha kasvanu viime kerrasta. Sä oot kuitenki eläinlääkäri." Me köpöteltiin Rutun ja Ledin kanssa kohti Seppeleen lumeen uponnutta tallipihaa. Kun mä olin tullu tunti sitten tallille, Eedi oli ollu just pihalla lähdössä maastoon. Se oli luvannu oottaa että mä ehtisin mukaan. Tiedätte Kyllä Kuka oli kävellyt ohi Windin kanssa kun me noustiin tallipihalla satulaan ja MOIKANNUT, mutta mä en ollu vastannu mitään. Mä olin toissapäivänä suostunu unohtaan, miten se kaato mun päälle glögiä, mut mun mielestä olin jo tehny oman osuuteni kun autoin sitä paniikkikohtauksen keskellä. Mä oletin edelleen, että se tulis pyytään multa anteeksi. Mä olin huomannu Rutun kanssa yhden vaivaannuttavan asian, joka koitti taas kun me laskeuduttiin maastolenkin päätteeksi kopukoiden selästä alas. Vanhoina normaaleina aikoina mä olin taluttanu Myntin / Punkun talliin niinku tavalliset ihmiset, mut nyt mä SAATTELIN Eedin pikkupuolen oville ja jatkoin sit Rutun kanssa yksinäistä taivallusta kohti siirtotalleja. Ruttukin tajus vilkasta kaipaavasti lämpimään ja ei-säkkipimeään talliin, kun Ledin kavioiden kopina katos ovista sisään. "Mä hankin meille vielä paikan kunnon karsinasta", mä lupasin Rutulle kun talutin sitä siirtotalleille. Mun mielessä kävi, et Hannes tosin varmaan seuraavaksi muuttais vesihanat kuumaliimapistooleiksi tai jotain vastaavaa että sais UUDISTUKSIA talliin, mut työnsin ajatuksen nopeesti pois. Inkeri oli näpertelemässä Siirin kanssa ja työns naamansa ulos karsinasta, kun me käveltiin ohi. Sillä oli heinänkorsia hiuksissa ja niin punaset posket, että se näytti about samalta ku uudenvuodenaattona vähän ennen ku alko muhinoida Annen ex-miehen (vanhan) kanssa. Mä hidastin Inkerin tuijotuksen voimasta. "Mitä?" Me kysyttiin molemmat yhtä aikaa. Inkeri irvisti. "Tää on piehtaroinu joka helvetin kusisessa kinoksessa, jonka voi löytää. Oon harjannu tätä joku puol tuntia." Mä painoin käden Rutun ryntäille ja estin sitä kävelemästä kiltteyttään suoraan avoinaisena odottavaan karsinaansa. "Haluutko että autan?" Inkeri sohi korsisia hiuksia naamaltaan ja heitti juuriharjan paikoillaan möllöttävän Sirpasterin ohi harjapakkiin. "Tuo kahvia samalla. Multa irtoo kohta sormet ja aivot." *
Ruttu oli siitä helppo, et sen saatto kietoa loimiin ja jättää oottamaan myöhempää huolenpitoa vähän niinku ison jäykkäkarvasen koiran. Siinä ajassa kun mä viskasin sen varusteet satulahuoneeseen ja kiikutin yläkerrasta kahvikupillisen, oli Inkeri onnistunu pääseen Siirin kyljellä jo melkein lautasen kohdalle. Kun mä tyrkkäsin sille höyryävän kahvikupin, se katso mua katseella, jossa sekoittu väsymys, helpotus ja inkerimäinen raivotautisuus. Oli helppo uskoa, että se oli sukinu Siiriä jo pidempään ku oli terveellistä kummallekaan. "Et oo Pyryä nähny tänään?" Mä kysyin, kun kopautin puolioven kiinni perässä ja nappasin harjapakista suan. "Se oli jättäny aamulla keittiön pöydälle pullan", Inkeri vastas. "Söitkö?" "Joo." Vähän aikaa me harjattiin torkkuvaa Siirappia hiljaisuuden vallitessa. Mä vilkaisin Inkeriä salavihkaa kopukan selän yli. Se ei ollu ollu varsinaisesti VIHAINEN, kun mä ja Eetu keskeytettiin uutenavuotena sen ja Kristerin kielikoulu, mikä tarkotti sitä että se ei ollu hyökänny suoraan mun kimppuun. Se oli tietty varsinaisten tapahtumien jälkeen kynsiny multa melkein silmät päästä, mut sen jälkeen me ei oltu palattu aiheeseen. Mä olin olettanu, että se oli hyvä merkki. Mä kyykistyin ja keskityin tuijottamaan pientä karvapyörrettä, jonka Siiri oli päättäny kasvattaa toisen jalan kainalokuoppaan. "Saaks kysyy?" Inkeri huokas ja suki jossain korkeuksissa (kerranki) Siirin pöllyävää karvaa. "Ootko sä siis jotenki kusessa -" "Yrittääks sun sisko iskeä Cellan vai miks se avautu sille jonku nelkyt minuuttia siitä, että pani uutenavuotena Jessen kanssa?" Mä meinasin kolauttaa pään Siirin paksuun mahaan (ei niin paksuun ku Ledillä, pakko myöntää). "Täh? Mitä?" "Cella kerto mulle", Inkeri ilmotti kylmästi yläilmoistaan. "Juli ei kuulemma mistään muusta puhunutkaan." "Sen NHL-pelaajan kanssa vai?" "Kenen muunkaan", Inkeri tokas ykskantaan ja siirty sukimaan Siirin hentoista häntää. Mä ähkäisin ja yritin työntää mielestäni kaikki ajatukset, missä mun suloinen pikkusisko ja rietas jääkiekkoilija teki mitä tahansa muuta ku juoksi mahdollisimman nopeesti poispäin toisistaan. "Juli ei todellakaan yritä iskeä Cellaa." "Hyvä", Inkeri sano. "Musta tuntuu että Cella on saanu ihan riittävästi Holmaa yhden elämän ajaksi." * Me ei oikein päästy puusta pitkälle Inkerin kanssa. Tai Inkeri kyl tais saada kaiken mitä halus: se hörppi välillä puoliovella odottavasta kahvikupista ja sai Siripirin puhtaaks varmaan puol tuntia aiemmin kuin jos olis joutunut hankaamaan sen kokonaan yksin. Mut jos mä olin ajatellu, et a) saisin selville mitä helvettiä Inkeri teki Kristerin kanssa tai b) voisin mahd. pyytää anteeksi että keskeytin niiden puuhat, jos syy olis tarpeeksi hyvä, niin en onnistunu. Kun koni oli harjattu, Inkeri hörppäs kahvikupin tyhjäksi ja iski pipon päähän.
"Mä lähden nyt kotiin. Nähdään myöhemmin."
Nakkasin voipuneena harjan Siirin pakkiin.
"Mä voin ajaa, oon kans lähdössä. Käyn vaan kattoon et Mussulla on kaikki hyvin."
Inkeri tyrskähti niin, et hetken mä pelkäsin et se oksentais ja mä joutuisin siivoamaan.
"Kuka on MUSSU?" Se hirnu kaksinkerroin taipuen.
Mä tuijotin, kun se vääntelehti jonkulaista kärsivän näköistä naurukohtaustanssia Siirin kyljellä. Mä työnsin tyynen arvokkaasti kädet takin taskuihin ja kaivoin esiin röökiaskin saadakseni voimaa katsoa Inkerin järjetöntä esitystä.
"Ruttu", mä vastasin. "Mä sanon sitä joskus Mussuksi."
"MIKS?? ? ? ?" Inkeri kirku naurunsa seasta niin, et Siiri näytti harkitsevan pitäiskö soittaa ponipuhelimeen ja pyytää uutta omistajaa.
"Siks", mä vastasin samalla ku työnsin röökin huulten väliin.
Inkeri sai vedettyä henkeä (onneks?) ja pyyhki naurunkyynelistä levinneet ripsarit poskilta (mä jätin kertomatta, et toisen silmän alle jäi iso musta viiru).
"No mutta tietysti, Mussu, miksipäs ei", se hönki.
Uskokaa tai älkää, se sai kuitenki koottua itsensä niin, et pysty ottaan multa avaimet ja kipittään omin jaloin mun autolle. Se istu etupenkillä lämmitin täysillä ja kälätti avoimesta autonikkunasta parkkipaikalle just sattuneelle Lyytille, kunnes mä olin saanu taputeltua Mussua riittävästi ja tarkistettua et se oli yökunnossa.
Sit mä pakotin Inkerin jääkylmän auton takapenkille ja ilmotin, ettei se enää koskaan sais käyttää mun auton lämmitintä, jos ei eka kävis uudelleen ala-astetta ja opettelis kumpi voittaa auton sisätiloissa: puhaltimen hentoinen lämmin virta vai saakelin kylmä miinus sata-asteinen antarktinen tuuli, joka tunkee ikkunasta sisään.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 27, 2022 20:37:37 GMT 2
27.1.2022 - Se, jossa Riinis määrää tahdinJulilla oli lapsena sellanen tapa, että kun mä olin aamulla pesemässä hampaita, se kaato Fairya mun mehun sekaan. Silleen ihan vähän vaan, että mehu ei vaahdonnu ollenkaan, mutta maistu yhtä helkatin pahalta ku tiskikoneen pohjan nuoleminen (kokeiltu). Mä menin lankaan joku nelkyttuhatta kertaa, koska Juli näytti aina niin viattomalta että siitä ei vaan pystyny ajatteleen mitään pahaa. En tiiä mistä tää tuli mieleen. Jotenki vaan satuin ajatteleen sitä, kun kurkkasin sattumalta Windin karsinaan ja huomasin, et Juli möyhi siellä perse pystyssä pilkkukonin jalkojen kimpussa. Mä tarkistin nopeesti, et käytävä oli tyhjä, ja kurotin sit puolioven yli (Windi näytti rumaa naamaa). "Missä Cella on?" Juli suoristautu, niiskas ja hiero nenäänsä niin et hyvä ku nenäkoru ei tippunu. "Ei mitään hajua." "Oot sit uskaltautunu harjaamaan tota?" Juli katso mua pitkään ja tuli sit kaiveleen ovessa roikkuvaa harjapussia. "Niin?" "Osaatko sä harjata hevosta?" Juli tuhahti, otti kumisuan ja alko kammata sillä Windin pikku harjaa. Mä kumarruin vielä syvemmälle karsinaan niin, että pari ajotuntia odottelevaa kakaraa ei kuullu. Juli toljotti tiivisti Windiä, joka näytti tympeetä naamaa. "Mä kuulin että sä olit pannu uuveenä jonku Jessen kaa." Mä näin, et Julin toinen leukaperä pureutu vähän kireämmälle. "Niin?" Sen tasaisesta äänestä ei pystyny päätteleen mitään. "Niin sitä vaan, että onks sun pakko nolata mua koko ajan?" Nyt Juli lopetti Windin harjan säälittävän hipelöimisen. Se käänty hyvin hyisesti ja sysäs pipoa otsalta ihan ku olis valmistautunu taisteluun. "Miks sulle on niin helvetin vaikeeta että mä oon täällä? Anna mun hoitaa Windiä ja vaikka alkaa Cellan anopiksi jos haluan, ei sen pitäis vaikuttaa sun elämään mitenkään. Jos SULLA on ongelmia jonku kanssa täällä, niin älä tee niistä mun ongelmia." Se punnitsi kumisukaa kädessään ja heitti sen sit kolisten harjapussin pohjalle. Windi heilautti tyytymättömänä päätään. Juli käänty hypistelemään jotain Windin kyljellä ihan niinku mä olisin jo poistunu paikalta. Mä pureskelin huulen sisäpintaa ja yritin hillitä sisällä kytevää raivoa. Lopulta sain puristettua huulten välistä: "Kiitti kun panit Jessen kaa. Kiitti kun valkkasit sen etkä esim Kristeriä. Sä oot kyllä kunnon sisko." Juli hymyili mulle niin maireesti, että jos olisin voinu palata niihin hetkiin, kun 10-vuotiaana join sen keittelemää fairymehua, mulla olis ollu pienemmälle Aleksanterille vain yks viesti: pahempaa on tulossa. *Manny, josta oli tullu viime aikoina mun hyvä kaveri, oli kysyny eilen multa ja Eediltä haluttaisko me liikuttaa Indiä, kun Riinis oli kipeenä. Koska mä olin hyvä ihminen, olin sanonu joo (vaikka jos Riinis olis kysyny samaa, olisin sanonu ei, koska en ollu niin hyvä kaveri sen kanssa). Niinpä me oltiin sovittu, et nähtäis tänään Eedin kanssa Indin boksilla. Oli tuntunu paremmalta, et ainaki tää eka kerta ratsastettais yhdessä, koska kumpikaan meistä ei ollu koskaan ees harkinnu kysyvänsä Riinikseltä pääsiskö köpöttelemään sen armaan mussukkahevosen selässä. Indi asu Windin vanhassa karsinassa, siinä joka oli Myntin vanhaa karsinaa vastapäätä. Joku oli jo onneks hakenut konin sisälle. Se seisoskeli pää heinäkasassa ja näytti niin viattomalta ja helpolta, et olin hetken aikaa suorastaan iloinen et pääsisin ratsastaan sillä. Kun mä olin hetken aikaa tuijottellu Indiä Eediä odotellen, Valtteri pisti pään ulos vastapäisestä boksista. Sen selän takana häämöttävä Sirius näytti yllättävän paljon Myntiltä, jos ei katsonu liian tarkkaan. "Mitä duunaat?" "Riinis pyys meitä liikuttaan Indiä", vastasin samalla kun aloin kaivella Indin kalliita ja pyhiä harjoja kassista. "Häh? Meitä?" Valtteri älähti. "En ihan heti nää sitä päivää kun nousen ton selkään."
Mä nauroin Valtterin ilmeelle.
"Ei ku mua ja Eediä. Mut jos toinen meistä tippuu ja katkasee jalan..."
"Ilmottautuuks Valtteri jonon jatkoksi?"
Eedi oli hiippaillu käytävää pitkin ja pällisteli meitä nyt kypärä päässä ja toppatakki nenään asti napitettuna. Mä kohotin kulmia sen varusteluille.
"Sä taidat siis ratsastat ensin?"
Eedi kohautti olkapäitä.
"Aattelin uhrautua", se sano. "Jäät sit palveluksen velkaa, jos se heittää mut heti hankeen ja mä telon itseni."
"Eiköhän siinä oo riittävästi palvelusta, jos Allu sen jälkeen suostuu vielä ratsastaan", tokaisi Valtteri Siriuksen boksista ja nauro päälle. Ajotunnille lähtevät kakarat katto meitä niin, et hyvä kun silmät ei tippunu tallikäytävälle ja kieriny Windin ruuaksi.
*Me päätettiin ratsastaa treeniaukiolla. Siellä oli lunta melkein polveen asti, ja pihalla Indin ois kaikista vaikeinta heittää meitä maneesin peiliin tai johonki vastaavaan. Tietty ulkona se pystyis karkaamaan Liekkijärven pusikkoihin, mutta syvällä sisimmässäni mä aattelin, että silloin se kyllä löytäis reittinsä Riiniksen ovelle ja koputtelis ikkunaan niin, että Riinis tajuais parantua nopeesti ja tulla ottaan kopukkansa kiinni. "Autatko mut selkään?" Eedi kysy Indin kyljellä seisten, kun me oltiin rämmitty keskelle hankea. Aurinko ei ollu vielä laskenu ja taivaalta tipahteli hiljalleen lumihiutaleita. Indi käänteli korvia pää korkeella ja tuijotti haikeesti jonnekin sinne, missä ponit vielä möllötti tarhoissa. Mä ristin kämmenet ja annoin Eedin työntää jalan mun hanskojen muodostamaan askelmaan. Indi otti pari sivuaskelta, kun se kömpi selkään. Sit Eedi suoristautu ja katso mua korkeelta Indin selästä niinku joku tuhannen vuoden takainen prinsessa."Meen hetken aikaa", se sano. "Jos haluut, niin sähän voit vaikka kuvata jonku videon Riinikselle? Se varmaan ilahtuis, jos sais piristystä sairastamisen keskelle."Mulla on yks salaisuus ja se on se, että musta on ihan saakelin tylsää katsoa, kun joku ratsastaa. Mä jaksoin pidellä silmiäni ehkä neljä sekuntia Indissä, joka kauho lumiaaltojen läpi, ja sit mun aivot matkas johonki toiseen ulottuvuuteen ja sammutti kaikki yhteydet nykyhetkeen. Vasta kun Eedi laukkas mun ohi ja hymyili (luultavasti aika kauan myöhemmin, koska kai se oli tajunnu lämmitellä Indiä, ettei rikkois Riiniksen arvokasta kaakkia), mä heräsin tähän hetkeen. Kaivoin puhelimen esiin ja otin sarjatulella kolme videota, joissa kaikissa näky hiton paljon lunta ja vähän Indiä, joka kaahotti pitkin treeniaukoita kai muistellen kenttähevospäiviään.
otin vähän videoo indistä, toivottavasti tykätt. parane pian.
Aleksanteri 27.1.2022 klo 16:32 |
Riinis vastas melkeen heti. kiitti, tossa ei näy kyllä juuri mitään itse hevosesta eli otatko vielä sellasen josta näkee jotain?
Riinis 27.1.2022 klo 16:34 |
Mä huokaisin."Eedi", karjuin Eedille, joka paineli Indillä ravia niin kaukana ku treenikentällä vaan oli mahdollista olla. Se käänsi Indin ja ratsasti takas. Eedin hengitys höyrys, se näytti iloiselta kun pysäytti kopukan mun viereen."Joo?""Vaihdetaanko?" Mä heilautin puhelinta. "Mun video ei kelpaa Riinikselle. Et jos sä voit ottaa paremman?"Indi vaihto painoa takajalalta toiselle, kun mä nousin sen selkään. Mun mahassa kouras niin, et mä yllätyin itsekin. Mä en oikeestaan koskaan pelänny ratsastamista, mut tuntu et Indin ja Riiniksen muodostamassa parivaljakossa RIINIKSESSÄ oli jotain, joka sai mut pelkäämään sen kopukan selässä istumista. Jos mä nyt tekisin jotain väärin, Riiniksen kuumeinen sielu vainoais mua ikuisesti.Mä ratsastelin Indillä käynnissä ympäri aukiota ja annoin sen itse päättää, mitä se halus tehdä. Se halus huomattavan paljon asioita. Jos mä yritin kääntää sitä, se haritti vastaan ja alko pyörittää häntää kunnes mä luovutin. Eedi ootti kärsivällisesti aukion laidalla pidellen puhelinta tanassa."Pitäiskö sun vaikka ravata?" Se huuteli jonku ajan päästä varovasti. Mä kokosin varovasti ohjat ja kannustin Indin raviin. Silmäkulmasta näin, miten Eedi nosti puhelimen.Uskokaa tai älkää, mulla ei oo mitään hajua, mitä tapahtu seuraavaks. Yhtäkkiä mä olin ilmassa ja seurasin kummallisen hidastetusti, miten kuusenlatvat heitti puolivolttia, ja sit lumihanki tumahti mua vasten niin et mun keuhkot tyhjeni ähkäisten. Jostain ryöpsähti lunta mun naamalle ja mä yskin ja höngin, kun yritin haukkoa tyhjentyneisiin keuhkoihin henkeä. Mun silmissä vilkku vaan vitivalkosta hankea ja värittömäksi hankautunutta taivasta.Eedin kasvot ilmaantu hetken kuluttua häilymään mun ripsiin jäätyneiden lumihiutaleiden taa. Se näytti säikähtäneeltä."Kävikö pahasti?"Mä hinguin vielä pari kertaa, ennen ku sain keuhkot täyteen ilmaa ja kömmin istumaan. Indin viaton hahmo häälyi Eedin selän takana: se jauho leukoja yhteen ja lerputti korviaan niinku olis odottanu pääsyä alkeistunnilta kotiin. Kypärän lipalta tipahti lisää lunta mun syliin. Mä kääntelin varovasti päätä puolelta toiselle ja kohottelin raajoja nähdäkseni, toimiko ne. "Oon ihan ok", totesin lopulta. Eedi lakkas jäytämästä alahuulta."Pitäiskö lopettaa?" Se kysy. "Mä voin talutella Indiä hetken. Jos sä haluut jo sisälle tai jotain?""Joo." Kömmin seisaalle ja puistelin lunta takin rintamuksista. Mihinkään ei oikeestaan sattunu lukuun ottamatta mun arsenikkia, joka oli ottanu ensimmäisenä osuman hankeen. Eedi vilkas mua yhä vähän huolestuneen näköisenä. Mä vedin suupieliä rauhoittavaan hymyyn. "Oon oikeesti ihan ok. Oon mä ennenki tippunu hevosen selästä.""Hyvä", Eedi hymähti. "No. Nähään sisällä sit."Mä käännyin jo lähteäkseni tarpomaan kohti tallia, kun tajusin äkkiä jotain ja pyörähdin kannoillani niin nopeesti ku polvenkorkusessa hangessa pysty."Ai niin", mä sanoin painokkaasti. "Sitä videota ei sit saa koskaan näyttää Riinikselle."*Tallissa oli hiljasta. Alkeistuntilaiset tuli mua vastaan tallinovella, ja mä kahlasin niiden jäljiltä jääneeseen kammottavaan, mutta äänettömään varusteiden sekasotkuun. Potkin harjapakkeja ja riimunnaruja käytävän reunoille samalla, kun kiskoin toisella kädellä lumista kaulahuivia kaulasta. Oli käsittämätöntä, et mun vaatteet oli onnistunu keräämään niin paljon lunta parin minuutin lumessa makailun aikana.
Mä potkin loput ulkovaatteista lokerikkohuoneeseen ja nappasin mun kaapista pyyhkeen, jolla aloin kuivata lumipesusta kastuneita ja kihartuneita hiuksia. Naama puoliksi pyyhkeen sisällä mä ränkläsin oleskeluhuoneen oven auki ja astuin sisään.
Aluksi mä luulin, et oleskeluhuone oli tyhjä. Sit mä nykäisin pyyhkeen takaraivolle ja tajusin tuijottavani vierasta tyyppiä, joka seiso tiskipöydän ääressä mua toljottaen ja piteli varisevaa kahvimittaa kädessä.
Mä nykäisin oleskeluhuoneen oven hitaasti kiinni mun perässä.
"Moi", sanoin hiuksia hitaasti pyyhkeeseen hangaten. "Kuka sä oot?"
Vieraileva tähti virnisti varovasti ja kumos kahvimitan suodatinpussiin.
"Kiri", se sano samalla ku käänty työntämään kahvimitan takas täyteen kahvipakettiin. "On varmaan ok, että keitän kahvia täällä?"
"Ööö... joo."
"Otatko sä?"
"Miks ei." Laskin pyyhkeen hitaasti sohvan selkänojalle ja vaapuin istumaan tupapöydän ääreen. Portaiden jäljiltä alaselkää jomotti vähän. "Ootko siis uus hoitaja vai?"
"Jep." Kiri käänty ja hymyili mulle nopeesti. Sillä oli terävät silmät ja korvassa rivi koruja, jotka välähti kattolampun valossa kun se liikahti nojaamaan tiskipöytään. "Paahtiksen hoitaja. Mikä sun nimi on?"
"Aleksanteri."
Vasta nyt Kiri näytti huomaavan, miltä mä näytin. Sen katse singahti uteliaasti mun märistä hiuksista tummaan jalanjälkivanaan, joka seuras mua ovelta tupapöydälle asti. Mä nostin kädet vaivaantuneesti tupapöydälle ja aloin raaputtaa pöydän pinnassa olevaa uraa. Silmäkulmasta mä näin, että Kiri käänsi katseen pois musta.
"Oot siis just alottanu vai?"
"Joo, vasta eilen. Oon käyny tunneilla mut kaikki tää muu on aika uutta."
Se nojaili suoraryhtisenä tiskipöytää vasten ja katseli sivusilmällä, miten pisarat yks kerrallaan sihahteli tyhjän kahvipannun pohjalle. Toisen jalkaterän Kiri oli tasapainotellu nojaamaan toista polvitaivetta vasten ihan niinku se olis ollu joku hiton tanssija. Mä vilkuilin sitä uteliaasti.
Kun tarkemmin aatteli, niin mä olin melko kiitollinen ettei se kysyny, mikä mun märän olemuksen oli aiheuttanu. Ainaki joku Seppeleessä tajus, milloin kannatti pitää suu kiinni.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 31, 2022 19:11:28 GMT 2
31.1.2022 - Se, jossa tarvittais nenäliinaaMä olin köhiny puol päivää tallilla jotain helkatin heinänkortta mun kurkusta. Vaikka aurinko paisto, mulla oli ekaa kertaa Rutun karsinassa sellanen olo, et mä en tarjennut. Mä jouduin hakeen odottelutilan kadonneiden vaatteiden laatikosta kahdet hanskat ja villasukat, et pystyin värjötteleen Rutun karsinassa ja sain kopukan harjattua. Villasukat oli kuulunu mua ennen luultavasti jollekin 34-kokoiselle varpaattomalle ponitenavalle, ja loppujen lopuksi musta tuntu, et yhtä lailla hapenpuute ku kylmyys teki mun jaloista turrat ja huonosti taipuvat kalikat. Siitä huolimatta mä ilmaannuin kolmelta Indin karsinalle niinku olin luvannu. Riinis oli sanonu mulle perjantaina päivällä, et haluais nähdä miten ratsastan Indillä ennen ku menisin uudelleen sen selkään (öööö miks helkatissa se ei luottanu muhun???). Mä oletin siis, et laittaisin Indin Eedille kuntoon ja se sais köpötellä maneesissa ennen ku alkeistuntilaiset ryysäis paikalle. En ollu tosin puhunu sen enempää Riinikselle ku Eedille Lyytin lakkiaisten jälkeen. Indi anto mun varustaa sen kaikessa rauhassa ja nakerteli tyytyväisenä karsinan puoliovea. Heinänkorsi alko kutittaa mun kurkussa kun mä viimein kiskoin ohjat Indin kaulalta ja vilkasin käytävälle nähdäkseni, joko Eedi rientäis paikalle valmiina toimeen. Sitä ei näkyny, pelkästään joku helkatin pelokkaan näköinen ympyränaamainen tuntilainen, joka kurkkas Chicon karsinan takaa. Se vetäs päänsä saman tien piiloon ku meidän katseet kohtas. Mä jaksoin odottaa viis minuuttia heinäkortta rykien ennen ku soitin Eedille. "Mä ootan tässä Indin karsinalla", tokaisin. Indi hamus mun hupun karvareunusta. "Häh?" Eedi kuulosti oudolta, ihan niinku se ei olis odottanu et mä soittaisin sille. Mä vaihdoin painoa jalalta toiselle ja yritin yskähtää äänettömästi. "Et kun Riinis sano, etten saa ratsastaa Indillä ennen ku se on nähny miten meen sillä. Ootko tallilla? Oon varustanu tän, ootan tässä karsinalla." Uskokaa tai älkää, mut puhelimesta kuulu huokaus. Mä vältin halun huokasta takas. Miks helkatissa Eedi huokaili mulle kun mä olin pelkästä ystävällisyydestä varustanu hevosen että se sais ratsastaa??? ?? Melko pitkän tauon jälkeen se vastas: "Oon rehuhuoneessa. Tuun ihan kohta." Eedi kisko kypärää päähän, kun se (ehkä vartin päästä) marssi käytävää pitkin. Mä olin siinä vaiheessa jo väsyny seisomiseen ja istuskelin Indin karsinan kynnyksellä. Kun Eedi oli perillä, mä ojensin ohjia ja hivuttauduin istuallaan niin et kopukka mahtuis mun ohi ulos. Eedi otti ohjat mut ei varsinaisesti katsonu mua. "Onks sulla kaikki kunnossa? Sun ääni on jotenki outo", se sano. "Oon nielly jonku heinänkorren." Nyt Eedi vilkas mua. Mä en osannu lukea sen ilmettä ja kaiken lisäks tilanne meni nopeesti ohi, kun ootteluun kyllästyny Indi lipu meidän väliin niinku karvanen ja kopiseva näkösuoja. Eedi käänty tallikäytävälle satuloidun näkösuojan perässä ja sano sen takaa: "Kuulostaa ihan siltä ku oisit kipeenä. Kannattaa hakee Emmyltä kuumemittari tai jotain." *Musta oli tuntunu oudolta käydä päärakennuksessa sillon, ku Anne asu siellä, mut jotenki vielä oudommalta se tuntu nyt ku asukas oli Emmy. Kun mä seisoin portailla ja pimpotin ovikelloa, mulla oli olo että olin ylikasvanu vuodenajoissa seonnu virpoja, jonka Emmy luultavasti ajais alta sekunnin roikkumasta sen ovella. Nää pohdinnat kuitenki pyyhittiin mun mielestä, kun Emmy avas oven ja sen käsivarrella roikku vauva.
Tai siis olinhan mä TIENNY et Emmyllä on vauva ja oikeesti nähny sen monta kertaa, mut jotenki yhdistelmä Emmy plus päärakennus plus vauva sai Emmyn näyttään Annelta ja se oli vähän pelottavaa.
"Tuu sisään", Emmy viitto mua pois rappusista ovivalon alta ihmettelemättä yhtään, et mä olin sen ovella. Se väisti ja hytkytteli vauvaa sylissään oudon näköisesti. Mulle tuli jotenki pakottava tarve kopistella kengät eteisessä erityisen hyvin.
"Oliks sulla jotain asiaa?" Emmy kysy samalla ku suuntas syvemmälle taloon. Vauva tuijotti mua sen olan yli pelottavilla mustikkamaidon näkösillä silmillä.
"Onks sulla kuumemittaria?" Mä kysyin ja ripustin takin Emmyn ylipaksun toppatakin viereen. Emmy vilkas mua arvioivasti.
"Ootko sä kipeenä?"
Mä kohautin olkia. Emmy mutristi suuta, heitti vauvan toiselle lanteelleen ja viittas mut seuraamaan, kun se meni olohuoneeseen. Se laski jalkojaan ja käsiään sätkivän kakaran jonkulaiseen vaaleanpunaisista ja sinisistä palikoista koottuun vauvojen häkkiin, ja vauva nous nojaamaan sarjakuvahahmon näköstä leijonaa/dinosaurusta vasten. Mä toljotin, kun se alko hytkyttää polvia ja päästellä pärisevää ääntä.
"Katotko Lulua sen aikaa kun mä käyn hakeen kuumemittarin yläkerrasta?"
Mun katse lennähti Emmyyn. Se kohotti kulmia.
"Joo katon tietty."
Mä lysähdin lattialle vauvahäkin viereen ja tuijotin, kun vauva Lulu hytky. Sen suusta tuli pieniä sylkikuplia. Kun se huomas et mä oon ainoa aikuinen paikalla, se horju häkkinsä reunalle ja törmäs mua vasten. En ehtiny väistää ennen ku mun naama oli täynnä vauvankuolaa ja tahmeeta mönjää, jota sen sormista jäi mun poskiin. Mä taputin sitä sormenpäillä varovasti selkään. Se käänteli päätä villisti ihan ku luulis et sen selän takana oli joku ja mua alko naurattaa, mönjästä huolimatta.
Kun Emmy tuli takas kuumemittarin kanssa, mä heittelin palloa Lululle ja se nouti sen häkkinsä nurkasta kerta toisensa jälkeen.
"Näätkö, se tajuaa mitä mä haluan!" Mä loin ylpeen katseen Emmyyn. Se tyrskähti samalla ku ojens mittarin mulle.
"Ootko sä tehny mun lapsesta kultasennoutajan?" Emmy tyrskähti samalla ku ojens mittaria mulle. Mä vilkaisin mittarin päätä arvioivasti.
"Eihän tää oo ollu ton takapuolessa?"
Emmy puisti päätään, joten mä piippasin mittaria ja tungin sen kainaloon hupparin alle. Emmy istu sohvalle, risti sääret ja alko letittää tukkaa. Lulu tyrkkäs pallon mun käteen ja mä heitin vaikeesti toinen käsivarsi kylkeä vasten painettuna.
"Sä olit Lyytin juhlissa viikonloppuna?" Emmy kysy. Mä nyökkäsin. "Oliks hauskaa?"
"Joo. Tai heräsin Artsin luota, mut..." Mä irvistin. "Missä sä olit?"
"En olis jaksanu valvoa niin myöhään. Lulu vie aika hyvin mehut, olin kotona sen kanssa." Emmy kääri letin niskaan ja risti kädet. Lulu nous seisoon, osotti Emmyä pallolla ja kirku niin et mä en meinannu kuulla kun kuumemittari piippas.
"Mitä se näyttää?" Emmy nojautu lähemmäs ja korotti ääntä niin et sen sanat kuulu Lulun kirunnan yli.
38,2 °C. Mä tuijotin lukemaa ja tunsin miten kurkussa oleva heinänkorsi alko taas kaihertaa. Varttia myöhemmin mä istuin Emmyn keittiössä teekupin eessä (Emmy oli kieltäytyny keittämästä mulle kahvia) ja pyörittelin puhelinta kädessä. Mä rullasin etusormella näytöllä näkyvää keskustelua. Olin saanu kirjotettua kolme sanaa. kiitti, tossa ei näy kyllä juuri mitään itse hevosesta eli otatko vielä sellasen josta näkee jotain?
Riinis 27.1.2022 klo 16:34 |
mä oon kipeenä Aleksanteri 31.1. klo 16:03 |
Sit en oikeen keksiny miten jatkaa, joten lähetin viestin ja huokasin niin et teekupin pinta väreili.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 14, 2022 17:54:26 GMT 2
15.2.2022 - Se, jossa kaikki on hyvin (osa 2)
( osa 1) Taksikuski oli sama ku yöllä mikä oli musta ihan helkatin noloa, koska se selvästi muisti mut ja käytti about puolet matkasta tuijottamalla mua pistävästi taustapeilin kautta. Mä yritin keskittyä ulkona ohi vilistäviin lumikasoihin, mut en voinu olla tuntematta sen teräviä silmiä mun ohimolla. Olis tehny mieli kysyä oliks se kateellinen vai eikö se vaan tienny mistä ikkunasta autossa kuulu katsoo ulos. Mä olin tuntenu fyysistä kipua, kun olin kömpiny takas Cellan huoneeseen. Mä olin yrittäny herättää sitä, mut se oli kurtistellu naamaa ja sihissy jotain enkä mä lopulta ollu uskaltanu yrittää enempää. Mun olis joka tapauksessa pakko lähtee katsoon Lediä enkä halunnu, et pakottaisin Cellan vihasena hereille ihan vaan et voisin sanoa lähteväni pois. Kun me oltiin melkein Seppeleessä mä kaivoin puhelimen taskusta että voisin ihailla mun ja Cellan melko ykspuolista viestihistoriaa. Aiemmat viestit oli toissakeväältä kun me oltiin nähty pitkästä aikaa ja viimesimmät Hannabysta siltä viikonlopulta, kun mä olin pussaillu Joshuan kaa. Ei voinu sanoo et olisin ollu erityisen ylpee mun viesteistä. voitaisko me jutella Aleksanteri 19.3.2020 klo 15:52 |
mä en tienny mitä sanoa. btw mulla on vielä se sormus olemassa. se on mun kaulassa. että jos haluat senki takas niin saat.
Aleksanteri 19.3.2020 klo 15:54 |
mä en oo varma rakastanko sua mutta just sen takia olis kiva puhuu Aleksanteri 19.3.2020 klo 15:59 |
mitä helvettiä sä teet täällä?? miks et sanonu mulle mitään että oot tulossa Aleksanteri 8.5.2021 klo 17:33 |
mä pussalin yhden tyypin kans koko viime yön Aleksanteri 8.5.2021 klo 17:33 |
mä rakastan sua ihan helvetin paljon tuu mun huoneseen sen numero on 321. jooko? Aleksanteri 8.5.2021 klo 17:33
|
Mä toivoin syvästi et tää viimesin, jonka mä kirjotin tärisevässä autossa (miks helkatissa kuskin piti ottaa kaikki surkeimmat tiet???) ei ollu ihan niin epätoivonen ku aiemmat.
anteesk mun oli pakko lähtee ku ledin jalka on paskana. yritin herätää sua mut et heränny. oon pahoilani mut mun oli pakko mennä. Aleksanteri 15.2.2022 klo 10:01 |
toivottavasti e tkadu Aleksanteri 15.2.2022 klo 10:01 |
Seppele näytti jotenki pelottavan normaalilta, ihan niinku koko eilinen yö ois ollu mun kuvitelmaa. Eedi ootti Ledin kanssa tallipihalla kun mä maksoin ja kömmin ulos taksista.
Mun sisuksiin sattu kun mä pääsin lähemmäs ja näin miltä se näytti. Se oli itkeny ja mua hävetti ihan saakelin paljon tieto siitä, et mä tulin tukka pörrössä ja eilisen vaatteissa, jotka oli täynnä Cellan kissan karvoja. Mä muistin mahdollisen fritsun vasta ku olin jo melkeen Eedin ja Ledin luona, mut mun takki liehu avonaisena ja olis ollu hiton läpinäkyvää alkaa kiskoa sitä kiinni siinä Eedin naaman eessä. Kaiken lisäks ei takki ees peittäny mun kaulaa.
"Moi." Eedin ääni oli tukkonen. Se sipas punasen palmikon olan yli ja käänty katseleen vähän mun olan yli. Mä tuijotin tiiviisti sen rinnalla seisovaa Lediä.
"Sori ku mulla kesti", mutisin.
"Ei se haittaa."
Ledin koipi oli about just sen näkönen ku mä olin oottanu. Oli tuntunu itsestäänselvyydeltä et Eedi ei ois soittanu mulle jos se ois ollu vaan pintanaarmu, mut toisaalta jos kopukan jalka olis ollu irtoamassa se ei ois valinnu ihmistä, joka oli kiskonu edellisenä iltana kaksin käsin rommia. Kun mä kumarruin tutkiin veristä vuohista, Eedi tuijotteli yhä tallipihan toiselle puolelle. Aurinko oli menny pilveen.
"Sä oot putsannu tän jo?" Mä kysyin samalla ku sivelin Ledin valkeeta jalkaa. Se tuntu siistiltä, haavan reunatki oli nätit eikä verta valunu.
"Joo."
Mä kohotin katseen Eediin ja yllätyin kun se katsoki takas. Mun ois tehny mieli paeta sen katseen alta, mut pakottauduin tuijottaan takas ku vastasin:
"Ei tota tarvii ommella. En usko että se vaikuttaa elämään juuri mitenkään kun se on tossa kohtaa."
Eedi nyökkäs lyhyesti. Mä mietin, et en ollu koskaan ennen nähny sitä yhtä vakavana ja tuntu hiton paskalta tietää, et syy ei ollu Ledin koivessa vaan mussa.
"Mut hyvä tietty ku soitit mut tarkistaan."
"Joo", Eedi kuiskas.
Sillä aikaa ku Eedi vei Ledin takas koppiin ja kääri sen jalkaan sideharsotaitoksen tarrapintelin alle, mä kolusin rehuhuoneeseen etsimään ruokaa. Ehdin tunkee neljä porkkanaa takintaskuun ennen ku Eedi kurkisti ovelta.
"Mä oon nyt valmis", se sano kokeillen. "Halusit kai jutella tänään? Jos käsitin oikein?"
Mä käännyin porkkanasaavilta, vedin henkee ja nyökkäsin. Me seisottiin hetki hiljaa ja vaan tuijotettiin toisiamme ennen ku mä jatkoin varovasti:
"Mennääks esim käveleen johonki?"
Aurinko ei ollu edelleenkään tullu pilvestä, kun me lähdettiin tallipihalta kohti pusikkoa. Mä olin käyny hakemassa Rutun mukaan ei sain käsille tekemistä ja se kulki ilosesti mun vierellä pitkässä riimunnarussa välittämättä oudosta ilmapiiristä. Oli ihan hiton päivänselvää et Mussu ei ollu ollu mukana viettämässä ystävänpäiväjuhlia.
Me käveltiin aika pitkään vaan hiljaa. Mä yritin päättää pitäiskö mun alottaa keskustelu vai oottaa et Eedi päättäis hakata mut sanallisesti kinokseen. Kun mä kaivoin porkkanan taskusta ja purasin sen kärjestä palan, Ruttu höristi korvia ja yritti hamuta sitä. Eedi ei ees katsonu mistä mä päättelin, et se oli siinä lamaantuneessa mielentilassa jossa ootettiin et joku toinen alotti eka.
"Mä..." mun oli pakko yskähtää. Ihan ku pala porkkanaa olis takertunu mun kurkkuun, vaik mä en ollu ehtiny vielä ees nielasta. "Eli mietin sitä ku eilen sanoit että sä tykkäät musta."
"Niin?"
Mä en kestäny Eedin äänestä kuuluvaa toiveikkuutta, jota se kai yritti peittää. Mun teki mieli kaatua naamalleni märkään hankeen ja maata siinä niin kauan et mun aivot sulais. Sen sijaan mä kohotin naama kohti aurinkoa ja tuijotin sitä tiiviisti samalla ku sanoin (jotenki oudolla äänellä, ihan ku mun kurkku ei ois enää toiminu kunnolla):
"Mä en siis todellakaan osannu odottaa et sä oisit ihastunu muhun."
Eedin suunnalta kuulu sellanen pieni ääni joka saatto olla tyrskähdys tai nyyhkäys. Mä en uskaltanu tarkistaa, vaan järsin porkkanasta uuden palan ja pureskelin sitä vimmatusti oottaen et Eedi sanois jotain.
"Ei se haittaa", se lopulta sano ihan hiljaa. Ääni melkein hukku meidän askelten ääneen kosteella hangella. "Mähän sanoin et voidaan hyvin olla kavereita. Niinhän me oltiin sovittu."
"Jep", mä sanoin ja tajusin et kuulostin jotenki raivostuttavan hengästyneeltä.
Sit mietin eilistä iltaa ja Cellan täystotuushetkeä. Mun vatsan kohdalle puristu kipee pallo.
"Enkä mä voi väittää etten mä ois.. ööö... niinku ollu kiinnostunu susta", sanoin hätäisesti. Oli ihan helkatin hyvä et Ruttu käveli meidän välissä enkä mä voinu nähdä Eediä kunnolla. "Tai siks mä halusin varmistaa et me ollaan vaan kavereita. Ku aattelin et sä haluat varmaan sitä. Mut mä en ollu ehtiny, tiiätkö, niinku ihastua suhun."
Mun oli pakko ottaa happea, ihan niinku mä en olis itsekään uskonu todeksi sitä mitä aioin seuraavaks sanoa.
"Ja mä olin eilen Cellan kanssa."
Mä vilkaisin Eedin saappaita, jotka oli ainoo osa jonka mä saatoin nähdä Rutun kaulan takaa. Ne ei ilmassu mitään erityistä tunnetilaa mun paljastusta kohtaan.
"En tiiä ootko tajunnu mut vaikka mä ja Cella... tiiätkö... et vaikka me ollaan erottu. Niin silti."
Sit mulla ei ollu enää mitään helkatin hajua mitä olisin voinu sanoa, joten jatkoin kävelemistä hiljaa ja toivoin et voisin vaihtaa paikkaa mun nyrkkiin puristetun puoliks syödyn porkkanan kanssa.
Me ehdittiin kävellä kahen polunristeyksen ohi ja melkein puolet paluumatkasta ennen ku Eedi kysy:
"Mikä se Riiniksen juttu sit oli?"
Mä en tienny mistä hitosta sekin saatto tietää siitä, mut olin yhtäkkiä niin väsyny et en jaksanu kysyä. Mä työnsin porkkananlopun Rutun huulien väliin.
"En osaa just nyt sanoo. En oo puhunu sille kahteen viikkoon", mä mutisin.
Eedi ja mä ei puhuttu mitään loppumatkalla tallille.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 16, 2022 21:52:06 GMT 2
16.2.2022 - Se, jossa on kosteetaMulle tuli about puolenpäivän aikaan sellanen olo, et mun täytyis päästä tallille tarkastaan se helkatin Ledin jalka. Mä ehdin rynniä kuistille asti ja kompastua KOLMIIN Inkerin korkkareihin (? ? ? mitä ne teki kuistilla helmikuussa?) ennen ku Pyry sai mut kiinni. "Oota, Allu", se hönkäs sormet tiukasti mun hupparinreunaa puristaen. "Et sä voi ajaa tossa kunnossa." "Mä en oo missään helvetin KUNNOSSA", sihahdin samalla ku yritin riuhtoa Pyryn ulkoavaruutta vahvempia sormia irti itsestäni. Pyry huokas ja mua riso ihan helkatisti nähdä, ettei se joutunu ees TAISTELEEN vaikka mä nyhdin sen otetta niinku mun henki ois riippunu siitä. "Niinpä", se sano hiljaa eikä päästäny irti. Hetken päästä se jatko: "Oota nyt viis minuuttia, niin mä voin ajaa sut. Oon muutenki menossa Seppeleeseen, eikä Ledi nyt tässä välissä kuole." Pyry oli väärässä. Sillä kesti KYMMENEN minuuttia, ja siinä ajassa mä olin ehtiny rapata kaikki auton ikkunat, huudattaa penkinlämmitintä niin et auto tuntu saunalta ja potkia pahimmat lumikasat ajoväylältä meidän kyyläävän naapurin puolelle. Kun se lopulta tuli paikalle, mä istuin kädet puuskassa etupenkillä ja tuijotin mun polvilla lepäävää puhelinta. "Kyllä te varmaan näätte Cellan kaa tallilla ja voitte jutella siellä", se tokas samalla ku kisko turvavyötä rintansa yli. Sen ääni kuulosti ihan siltä ku mä olisin käyttäytyny jotenki raskaasti. Mä käännyin tuijottaan ulos auton ikkunasta ja yritin olla vähemmän katkera ku olin, kun sanoin: "Se ois varmaan jo vastannu mulle. Jos haluais jutella." Mä KUULIN et Pyry huokas, vaik se teki sen silleen raivostuttavalla salaisella tavalla et vaan nenärei'istä kuulu ääni. Mä puristin huulia yhteen ja toivoin, et kyylänaapuri tulis pihalle ja mä voisin näyttää sille keskisormea. Se ei tullu, ennen ku Pyry oli jo hinkannu auton kapeelta pihatieltä kadulle. Kun me oltiin ajettu ison pellon kohdalle, se kysy: "Saitko sä yhtään nukuttua?" Mä en edelleenkään pystyny katsoon sitä. Puhelin pomppi mun polvia vasten ja mä jouduin tasapainotteleen sitä likistämällä reisiä yhteen niin lujaa, et niitä oli jo alkanu vähän särkeä. "En." "Kai sä oot kuitenki syöny jotain?" "Leivän." Mä näin silmäkulmasta, et Pyry katso mua mun makuun vähän liian pitkään, kun otti huomioon et se oli kuitenki väen vängällä halunnu ajaa autoa. Mä toivoin, et puhelin olis tärissy mut se ei tehny niin. Mä en todellakaan ollu nukkunu. Eilen iltapäivällä, kun olin tullu siltä hirveeltä kävelyltä Eedin kanssa, olin soittanu Emmyn ovikelloa ja pakottanu sen ottaan mut nukkuun vähäksi aikaa. Mä olin simahtanu Lulun kuolaamalle sohvalle about kahdessa ja puolessa sekunnissa. Kun Emmy oli herättäny mut kuudelta, mä olin hetken aikaa tuntenu melkeen pyörryttävää toivoa, kun olin aatellu et Cella olis ihan varmasti ehtiny vastata mun viestiin. Ei ollu. Vielä hetken mä olin toivonu, et se olis niin syvälle taintunu että nukkuis vielä mut Emmy oli sanonu, et se oli nähny sen jo monta tuntia sitten pihalla Windin kanssa. Musta oli tuntunu, et sisuskalut käperty ja tippu irti. Siinäpä vasta olis helvetin hyviä ja kehittäviä leikkikaluja Lululle. Mua melkeen itketti, kun Pyry ajo Seppeleen parkkipaikalle, paitsi et mun olo oli niin paha etten voinu ees itkeä. Mä painoin päätä penkin niskatukea vasten ja puristin silmät kiinni, ettei mun tarvis nähdä eessä kohoavaa tallirakennusta. Oli ihan selvää, et jos Cella olis halunnu vastata mulle, se olis ehtiny tehdä sen esim. illalla tai yöllä tai aamulla, kun mä olin yrittäny soittaa sille YHDEKSÄN KERTAA. Mä oisin vikan puhelun jälkeen luultavasti heittäny puhelimen seinään, jos Pyry ei ois heränny ja tullu keittiöön näkemään, kun mä istuin silmät hajalla tuijottamassa kännykkää. Musta tuntu ihan hirveeltä, et toissayönä mä olin saanu pitää Cellaa niin lähellä mua et sen tuoksu oli tarttunu mun ihoon. Ja se oli ollu sille niin vastenmielistä, et se oli kadonnu taas. "Ei sen auto oo täällä", Pyry sano, kun me oltiin istuttu aika pitkään parkkipaikalla sammutetussa autossa sanomatta mitään. Mä raotin silmiä tuskasesta puristuksesta ja näin, et se katso mua. "Voidaan lähtee vaikka saman tien kotiin, kun oot saanu katsottua sen Ledin jalan. Kaiken lisäksi Eedi olis kyllä varmaan soittanu, jos olis joku hätä." "En usko", mutisin. Kun mä nousin jäykin jaloin autosta ja lähdin talsiin Pyryn perässä kohti tallia, mulla oli vähän samalla lailla nöyryytetty olo ku silloin, ku Cella oli tunnustanu et se oli pussaillu jonku helvetin lentäjän kanssa (mä mietin edelleen, et ainoo syy oli varmaan se, et lentäjillä oli ne typerät lakit joita kaikki jostain säälittävästä syystä himos). Paitsi et tällä kertaa mun olo oli paska a) siks, et mä olin Cellasta niin epätoivonen ettei sen kannattanu ees vastata mulle ja b) siks, et mä muistin varsin hyvin miltä punasilmänen Eedi oli näyttäny tallin ovella ystävänpäiväyönä. Ai niin, oli myös c) mä olin edelleen muhinoinu hiton Milla-Riinan kanssa enkä puhunu sen jälkeen sille mitään. Pikkupuolella oli melkeen äänetöntä. Mun oli pakko kurkata äärettömän varovasti Ledin karsinaan rehuhuoneen kulmalta, koska mulla ei todellakaan ollu voimia kohdata Eediä. Ei kuulunu muuta ku kellon hiljanen raksutus tuntilaisten odottelutilan puolella ja vaimee kahina, kun Bliss pyöri kopissa jonku älykkäille hevosille tehdyn ponipallon kanssa. Mä luikin Ledin karsinalle ja astuin sisään. Mulla oli ollu hirvee omatunto, kun olin miettiny jälkikäteen sitä miten olin tarkastanu Ledin jalan. Musta tuntu, et olin ollu niin sekasin yöstä Cellan kaa, etten ollu vieläkään palautunu kunnolla. Eilen aamulla taksista tulleena, suoraan Eedin nenän alla mä olin ollu vielä paskempi eläinlääkäri ku viisvuotiaana sillon, ku leikin et Madden jalka olis tosi epämuodostunu hevosen turpa. Mä meinasin kieräyttää puolet sideharsosta karsinan pohjalle, kun avasin Ledin koipeen käärittyä pakettia. Kopukka ei onneks välittänyt, se tuskin ees katso mua. Mä hengitin ekaa kertaa rauhassa varmaan vuorokauteen, kun haava lopulta paljastu harson alta. Se oli suht siisti, about samannäköinen kuin mä olin muistellu ja lähteny jo parantuun reunoilta. Mun oli pakko nojata hetki päätä polviin ihan vaan siitä helpotuksesta, et Ledi nyt ei ainakaan kuolis siks et mä olin tehny jotain väärin. "Mitäs sä täällä kykit?" Mä hätkähdin karsinan ovelta kuuluvaa ääntä niin et meinasin niellä litran sylkeä. Kun mä hoipuin pystyyn, ovella roikkuvan Alviinan naamalle levis sellanen liian tyytyväinen ilme, jonka näkeminen oli opettanu jo monta vuotta sitten itkeen sisäisesti. "Eediäkö sä täällä oottelet?" Alviina sormeili Ledin karsinan salpaa ja hymyili niinku olis päivän paras vitsi, et mä olin Ledin karsinassa kun se sattu käveleen ohi. "En", mä murahdin. "Hoidan tota haavaa." Alviina kurkisti Ledin koipea. Hetken ajan mä toivoin, et haava olis ollu näyttävämpi, että Alviina olis voinu yksinkertaisesti HUOMATA sen. Sen kulmat kohos. "Niinpä tietysti", se sano kevyesti. "Voin muistuttaa kun näen Eediä, että kävit hoitelemassa Lediä." Mä olin sanomassa et ei tarvi, mut näin Alviinan naamasta et se sais siitä vaan enemmän vauhtia. Niinpä vaan nyökkäsin. *Mussun karsinassa oli se paska puoli, et siellä oli vaikee käyttää puhelinta. Mun sormet meinas tippua jo tokalla kerralla, kun mä kaivoin puhelimen taskusta ja kyykistyin nojaamaan ovea vasten, et voisin tarkistaa oliks Cella vastannu mulle. Ei. Mä porasin silmät mun viimeks laittamaan viestiin ja yritin analysoida, oliks siinä joku piilotettu loukkaus vai eikö Cella vaan tajunnu että TOIVOTTAVASTI ET KADU oli sille osoitettu kysymys. Mä mietin oliks Cellasta mahdollisesti tullu idiootti viime vuosien aikana vai oliks se vaan todellakin ihminen, joka tulis aina pettään mun toiveet. Äkkiä mä tunsin, miten viha sihahti kylmänä ylös mun selkärankaa. Cella oli viimeksikin kadonnu, se oli pettäny mua eikä ollu oikeestaan vastannu mitään kun mä olin toissayönä sanonu, että olisin sen kanssa pyytäis se sitä ihan koska tahansa. Musta tuntu, et olin oksentanu mun tunteet Cellan eteen tuhat kertaa, et se sais sorkkia niitä ja kadota sit niinku mitään ei olis tapahtunu. Ruttu seuras hyväksyvästi mun pyhää vihaa, kun mä liu'utin puhelimen auki tärisevin sormin ja hain WhatsAppin valikosta Riiniksen numeron.
Kun mä nousin ylös viimeinkin valmiina harjaamaan Rutun, huomasin, et joku ääliö oli työntäny karsinanoven salvan väliin vähän muussautuneen paperilapun. Se oli työntyny puolittain salvan kiinnikkeiden ja puupaneelin väliin niin, et vaikka mä miten ränkläsin, salpa ei painunu ihan kunnolla pohjaan. Mä tunsin hehkuvaa raivoa ku mietin, miten Rutun ovi oli ollu vähän auki mahdollisesti KOKO YÖN. Posken sisäpintaa purren mä nyin paperia irti (se repes vähän reunasta) samalla ku kuvittelin, miten Ruttu ois voinu saada salvan keskellä yötä auki ja kadota ikuisiksi ajoiksi. Jos sitä ei olis löytyny ja mun olis pitäny alkaa hoitaa jotain helvetin Gekkoa, mä olisin kaivautunu maneesin hiekkaan ja oottanu et jauhautuisin pölyksi alkeistuntikonien kavioissa. Paperi oli täynnä jotain numerosarjoja, joita mä luulin Hanneksen koodikieleks ennen ku tajusin, et kaikki ne loppu vuoteen 2017. Multa kesti vielä vähän pidempään tajuta, et ne oli kirjotettu Cellan käsialalla. Mua kylmäs, vaikka ulkona ei tuullu. Mä potkasin voimalla Rutun oven kiinni ja hölkkäsin pihan poikki satulahuoneeseen peläten koko ajan, et kosteesta helmikuun ilmasta hapertunu paperi hajoais mun sormissa. Survaisin itseni istumaan satulahuoneen nurkassa olevalle siniselle muovipallille kannatellen paperilappua sormenpäillä niinku Inkeri Mistelin antamaa lahjakorttia. Sydän tykytti kipeesti kylkiluita vasten kun mä taittelin paperia auki. Miks oven väliin oli pitäny tunkea niin helkatin ohut ja huonolaatunen Tiimari-vihkon sivu??? Mä meinasin kirota ääneen ku näin, et osa tekstistä oli suttaantunu kosteudesta melkeen lukukelvottomaksi. Mun oli pakko nostaa paperi ihan silmien alle et pystyin lukemaan. ? ? ? Mitä helkattia tää tarkotti?? Mun oli pakko työntää pää polviin ja kädet hiusten sekaan et voisin haroa pääkivun pois, ennen ku muistin miten Cella oli haronu mun hiuksia toissayönä. Mä kavahdin seisomaan niinku penkki olis poltellu mun alla. Tunsin olevani ihan helkatin tyhjä ja väsynyt enkä mä löytäny minkäänlaista voimaa analysoida Cellan YÖKSI ULOS JÄTETTYÄ PAPERILAPPUVIESTIÄ. Mut siitä huolimatta mä pihistin auton avaimet Pyryn takintaskusta, kun se oli menny oleskeluhuoneeseen teelle, ja ajoin Poppelikujalle.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 23, 2022 21:47:54 GMT 2
23.2.2022 - Se, jossa on kondiittori ja korvalävistäjäNyt reilu viikko uutta elämää eläneenä mä olin alkanu miettiä, et olin ehkä kärsiny pitkittyneestä astmakohtauksesta viimeiset kolme vuotta ja se oli helpottanu jostain syystä ihan yhtäkkiä ystävänpäiväyönä. Mä en keksiny mitään muuta vaihtoehtoa sille, miks mun oli nyt niin paljon helpompi hengittää ku pitkään aikaan. Mua ei haitannu ees se, et Emmy oli juossu mun perään heti kun tulin tallille ja pakottanu liikuttaan Akan, koska sillä oli vapaapäivä ja Anne oli lähteny Kristan kanssa johonkin. Mä tunsin itseni vain vähän koiranulkoiluttajaksi, kun kävin kalastamassa alle polvenkorkuisen ""hevosen"" autotallikarsinasta, jonka se joutu jakaan Inkerin ponin kanssa. Cella oli lähteny mun kaa samaa matkaa Poppelikujalta ja menny hakeen Onnille ruokaa, mut se olis Seppeleessä minä hetkenä hyvänsä. Ees lastenponin huoltajana toimiminen ei voinu pilata mun hyvää tuulta. Metsässä paisto aurinko ja mun iso koira jolkotteli pitkän riimun päässä ihan niin ku isojen koirien kuulu. Vaikka oli aika kylmä, mä annoin takin roikkua aukinaisena mun olkapäiltä. Mun päässä pyöri se, miten me oltiin eilen Cellan kanssa lähdetty keskellä yötä kävelylle ja päädytty pelaan lumisotaa Poppelikujan omenatarhan puitten väliin. Lunta oli ollu oikeesti mua polviin eikä Cella ollu pystyny juokseen puoliksikaan yhtä nopeesti ku mä (hahaha), joten mä olin voittanu sen helposti kuus kertaa. Vikan voiton jälkeen se oli kampannu mut hankeen, tunkenu lunta paidan sisään ja rojahtanu makaan mun päälle koko painolla. Me oltiin pussailtu niin pitkään, et mun varpaista oli melkein lähteny tunto enkä mä enää ollu varma, oliks mun naama märkä pussailusta vai mun poskille sulaneesta lumesta. Näistä hyvistä mietteistä huolimatta mun piti tehdä jonku verran töitä, että sain pidettyä Riiniksen/Eedin/Mannyn naaman sopivan välimatkan päässä mun huolettomista aivoista. Itse asiassa mä en ollu ihan varma, olisko mun pitäny laskea myös Pyry joukkoon. Mä olin asunu Cellan olkkarin majassa siitä asti ku me oltiin rakennettu se, enkä ollu käynytkään kotona sen jälkeen ku olin palauttanu Pyrylle auton. Totta kai mä tiesin et jossain vaiheessa mun pitäis puhua sen kanssa uudestaan, mut mä halusin pitää kiinni Cellan tuomasta hyvästä olosta niin kauan ku ikinä pystyin. Mieluiten ikuisesti. Mannynkaan kanssa mä en ollu puhunu kohta kolmeen viikkoon. Se tuntu niin paskalta, et tunteita viilentääkseni mä tiputin hetkeksi Akan riimunnarun ja annoin sen vilistää jättikoiran perässä pari metriä ennen ku noukin sen taas ylös. Olo tuntu heti paljon helpommalta, ku aatteli et Mannyn sanattoman epämääräisyyden vastapainoks joutuis kärsimään Emmyn raivosta, kun tallin paras (ainoo) tuntishettis olis livistäny karkuun. Mun olis varmaan pitäny keskittyä vielä enemmän pitämään niiden-joita-ei-voi-nimetä naamat pois mun mielestä. Mä olin päässy Akan ulkoilutuksessa jo melkein loppusuoralle ja kääntyny kotimatkalle, kun meidän takaa alko äkkiä kuulua kavioiden narahtelua lumella. Mä vilkaisin olan yli. Hetkeks mä helpotuin kun näin, et lumen poikki auras Muhkun löllyvä olemus, mut sit mä tajusin kuka sen vierellä kulkeva pieni punapäinen hahmo oli. Olin aika varma, et näin kaukaaki näin, ettei Eedinkään naama edustanu mitään suurinta riemua ja intohimoa. Se lähesty mua Muhkun rinnalla ihan sen näköisenä ku olis vilkuillu silmäkulmastaan näkykö tien reunalla mitään yllättävää mutta kutsuvaa sivupolkua, jolle se vois karata ennen ku pääsis meidän rinnalle. Muhkun aivokapasiteetti ei selvästi riittäny tunnelman aistimiseen, koska sen pörrökorvat oli kääntyny höröön ja se oli lähteny painaan meitä kohti niin nopeesti ku sen pullavasta kehosta lähti. Mä kadehdin Muhkun mielenmaisemaa ihan hitosti sillä hetkellä. "Mihin Ruttu on jääny?" Eedi kysy vähän tönkösti, kun Muhku oli vetäny sen meidän rinnalle. Mua alko äkkiä paleltaa, mä kiskasin hupun päähän ja toivoin et olisin kehdannu polttaa samalla ku talutin leluhevosta. "Emmy pakotti mut ulkoiluttaan tän", vastasin. Mä olisin halunnu katsoa Eediä että olisin nähny, oliks sen silmät vielä itkuiset niinku viikko sitten. Sen sijaan mä tuijotin mun saakelin lumoavia kengänkärkiä. "Samat sanat", Eedi sano just ennen ku hiljaisuus meidän välillä meinas notkahtaa silleen epämukavasti. "Jep." Me käveltiin hetki sanomatta mitään. Mä mietin kuumeisesti miks kumpikaan meistä ei voinu vaan huutaa, että halus kävellä yksin, ja vapauttaa meidät vaivaannuttavasta vierekkäin kävelystä. Mä avasin suun kun alko tuntua liikaa siltä, et sisuskalut kiehu keitoksi. "Miten sulla... ööö... miten menee?" Eedin suunnalta kuulu sellanen hiljanen hymähdys, jonka takia mun oli pakko vilkaista sitä hupun karvareunan alta. Se katseli johonki lumisten puitten väliin suupielet vähän koholla, ihan ku se olis muistellu jotaki mikä oli tapahtunu joskus sata vuotta sitten. "Ihan ookoosti", se vastas. "On tässä paremminki menny." "Sori." Se tuli mun suusta ennen ku mä ehdin estää. Eedi katsahti mua, eikä se enää hymyilly. Se ei kääntäny katsetta pois, enkä mäkään, ja me tuijotettiin toisiamme hiljalleen eteenpäin kävellen niin pitkään, et mä pelkäsin että kompastuisin Akkaan. Mä laskin katseen kun mun niskaan alko kihota kylmä hiki. Eedin saappaiden narina jatku tasaisena mun rinnalla. Mä laskin kolkytkaks narskahdusta ennen ku se sano: "Miten sulla sit menee?" Rehellinen vastaus olis kai kerranki ollu että helkatin hyvin, mut sen jälkeen ku joku on tunnustanu sulle tunteensa ja sanonu että voi IHAN OOKOOSTI, mä olisin mieluummin muuttanu asumaan Akan ja Kertun karsinaan ku alkanu leijua mun Hyvin Menevällä Elämällä. "Siedettävästi", mä livautin suupielestä nopeesti ja kun seki tuntu jotenki kehuskelevalta, jatkoin vielä: "On menny paremminki." Eedin takin kahahduksesta mä päättelin et se nyökkäs. "Ikävää et ei sen paremmin." Mä olisin voinu suudella jotakuta siitä helpotuksesta ku näin, että Seppele pilkotti puitten välistä. "Joo. Samat sanat." * Voitte uskoa, et kun mä pääsin tallipihalle ja näin mikä siellä odotti, mä luulin hetken et mulle oli järjestetty joku hiton vaivaannuttava interventio jossa kaikki mun pahat tavat kitkettäis kymmenessä minuutissa. Tallin edessä ei seisonu pelkästään mun armas siskoni Juli, vaan lisäksi mun (oikeesti armas) sisko Reetta. Ne nökötti olka olkaa vasten ja tuijotti meitä ihan ku ne olis odottanu kauanki, että mä saapuisin puitten välistä taluttaen koiraa jolla on harja. "Voi paska", mä älähdin. Eedi vilkas ensin mua ja sit Vastaanottokomiteaa™. "Toi on mun sisko", mä vaikeroin. "Niin on?" "Ei pelkkä Juli. Myös toi toinen." "Mikä kesti", Juli kailotti pihan poikki tajuamatta, et normaalit ihmiset ei a) huutanu hevosten keskellä ja b) raahannu viattomia sisaruksia osaksi jotain sen typeriä valtaleikkejä kysymättä kaikilta osapuolilta erikseen oliks se ok (mulle ei ollu). Reetta vilkutti varovasti. Se kanto jotain hiton foliohökötystä ja mä tajusin vasta lähempänä, et sen alla oli varmaan jotain ruokaa. Mä vilkaisin vauhkona kohti tarhoja. Windiä ei näkyny eli Cellan täyty olla täällä, ja mä toivoin pyhästi et voisin karata pussaileen sen kanssa johonki salaiseen kopperoon ja jättää Julin patsasteleen yksin keskelle tallipihaa. Reetta sais tulla mun ja Cellan seuraks kun me oltais saatu pussailtua riittävästi. "Mitä te täällä teette", mä huusin takas. Nyt Juli tajus oottaa, et mä olin saanu köpöteltyä Muhkun liisterikavioiden ja Akan muurahaisjalkojen vauhdissa niiden luo (naurettavaa oli et Akka oli oikeesti hiton paljon Muhkua nopeempi). Kun mä pysähdyin mun rakkaiden siskojen eteen, Eedi hidasti puolikkaan askeleen verran ja heilautti mulle nopeesti kättä ennen ku katos Muhkun leveän takaliston kanssa talliin. Mä päätin hyvin selvästi olla kohtaamatta Julin uteliasta katsetta. "Sun silmät pullottaa kun sä tuijotat tolleen", mä tokaisin sille. "Varo ettei joku hevonen luule et yrität tarjoilla sille syötävää suoraan sun naamalta." "Mitä sä teit Eedin kaa?" Juli kysy. "En mitään." Se toljotti mua hetken, vilkas sit tärkeen näkösenä Reettaa ja ilmotti: "Me tultiin pitään sisaruspalaveri." Mä voihkaisin ja tunsin sit suurta sisäistä tuskaa, koska voihkaisu tuntu TÄYSIN RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ REAKTIOLTA siihen, et Juli oli jostain syystä päättäny pitää jonku aivot sulattavan s-i-s-a-r-u-s-p-a-l-a-v-e-r-i-n ja valinnu paikaksi Seppeleen (? ? ? ? ? ? ? ?). "Miksi helvetissä?" "Juli sano, että sä et oo puhunu sille juuri mitään. Se on huolissaan susta ja me molemmat aateltiin, että olis hyvä jutella yhdessä." Reetta ojensi käden ja puristi kevyesti mun takin olkapäätä. Mä annoin sen tehdä niin. "Epäiltiin että et varmaan suostuis jos ehdotettais tätä sulle suoraan, niin tästä tuli nyt yllätys. Mä leivoin voileipäkakkua. Reetta kohtas mun kärsivän katseen ja hymyili mulle rauhottavasti sillä tavalla, joka se ties menevän jollaki vähän karmivalla tavalla mun alitajuntaan ja saavan mut 90 kertaa sadasta unohtaan, mistä mä olin ollu vihainen. "Mä vien Kertun karsinaan sillä aikaa kun te meette yläkertaan." Juli oli ehtiny ottaa riimunnarun mun sormista ennen ku mä tajusin kavahtaa kauemmas. "Toi on Akka eikä Kerttu", mä sanoin heikosti. "Samassa kopissahan ne asuu", vastas Juli iloisesti. Se hoputti Akkaa poispäin meistä niinku olis just löytäny junior handlerin sisältään. "Joten helvettiäkös sillä on väliä." * Oleskeluhuone oli tyhjä, mikä oli hyvä juttu, mut mä en nähny Cellaa matkan varrella, mikä oli huono juttu. Reetta kuikuili uteliaasti ympärilleen, kun mä potkin kengät pois oleskeluhuoneen ovensuussa ja ojensin käden kohti sen foliosykermää. "Voiksä kertoa miks te nyt oikeesti tulitte tänne", pyysin samalla kun iskin ilmestyksen keskelle tupapöytää ja aloin kuoria torttua esiin folion alta. Reetta istuutu kaikessa rauhassa mua vastapäätä, otti haarukan ja alko tökkiä kurkkuviipaleita kakun päällä ryhdikkäämpiin asentoihin. Se ei katsonu mua kun se puhu. "Juli on oikeesti ollu huolissaan susta. Eka olit kuulemma tosi vihainen ja sit sua ei näkyny viikkoon. Haluttiin vaan tietää mitä tapahtuu." Mä purin huulta ja rutistin palan foliokäärettä palloksi. "Miksei Madde tullu?" Vieläkään Reetta ei katsonu mua. Mä en nähny kunnolla sen silmiä, pelkästään tummat kulmat jotka oli kevyesti kurtussa kun se käänteli kurkkua kurkun perään. "Se ei päässy. Se olis kyllä halunnu tulla." "Eli teillä on joku saakelin whatsapp-ryhmä jossa mä en oo mukana?" Reetta ei ehtiny vastata, koska ovelta kuulu kolinaa ja siitä paukkas sisään kukas muu kuin mun suosikki-ihminen Juli. Se värisytteli ruutupaperinpalaa johon oli tussannu punasella kynällä EI SAA TULLA. "Mä varaan tän nyt meille hetkeksi", se kaakatti samalla ku iski lapun oven ulkopuolelle. Mä ponnahdin seisaalleen niin et koko pöytä tärähti. "Ei tätä voi varata!" "Aleksanteri -" "Mä en kaipaa mitään tukipiiriä", mä huusin. Reetta nous kaikessa rauhassa pöydän äärestä, kiersi toiselle puolelle ja veti mut käsivarresta alas istumaan. Se kieto käden mun harteille ja alko taputella kevyesti mun olkapäätä, kun Juli sinitarras lappunsa paikoilleen ja sulki oven. Mä puristelin käsiä pöydän alla nyrkkiin ja yritin rauhottua. "Ei kukaan oo mitään tukipiiriä järjestämässäkään", Reetta sano. "Me vaan haluttiin nähdä meidän veljeä." Juli hipsi pöydän ääreen ja onnistu oleen kaks sekuntia hiljempaa ku normaalisti, kunnes se kolautti kakkulautaset mun ja Reetan eteen niin et hyvä ku pöytä ei haljennu. Mä vilkaisin sitä synkästi kulmien alta. "Sori." Sen suupielet väänty anteeksipyyntävästi alaspäin. "Joo", mä vastasin jurosti ja puhalsin keuhkot tyhjiksi. "Sori. Munki puolesta." Tökkäsin haarukan voileipäkakkuun, jonka Juli oli asettanu mun eteen, ja aloin lappaa sitä suuhun sillä oletuksella, et kaikki mitä Reetta teki onnistuis rauhottaan mua niinku normaalistikin.Me syötiin kaikki kolme hiljaa vähän aikaa. Mä oikeesti tunsin, miten Reetan käsivarresta lähtevä lämpö sai mun sisuskalut pikkuhiljaa viileneen. Tajusin, et ihan niinku olisin purru hammasta siitä asti ku näin Eedin ekan kerran maastopolun päässä Muhkun kanssa. Kun mä olin syöny toisen annoksen puoliväliin, kysyin Reetalta suu täynnä kakkua: "Mutta miks sä oot siis leiponu?" Reetta kohautti olkiaan, mikä tuntu oudolta koska mä olin sen toisen olan alla. "Aattelin, et se ilahduttais sua." Mä naulitsin katseen Juliin, eikä se onnistunu väistään mun katsetta pöydän toisella puolella. Se tuijotti mua pureskellen kakkua koko ajan hitaammin ja hitaammin. "Ja miks te aattelitte että mä tarvisin ilahdutusta?" Juli nielas, mietti, avas suun ja kohautti olkia. "Ihan vaan. Kunhan vaan aateltiin. Sä oot kuitenki vaan tavallinen mies, Aleksanteri. Ei kai se sen kummempaa vaadi." Sen enempää syitä voileipäkakulle mä en saanu nyhdettyä mun sisarista irti. Ne alko kälättää jotain Windistä (musta oli melko yllättävää et sen julma pilkkunaama oli puheenaihe, josta mä en selvästi missään seurasssa päässy eroon) ja mua ärsytti vaan etäisesti, et Juli puhu siitä niinku olis vähintään itse synnyttäny kopukan ja opettanu sille kaikki taidot hengittämisestä lähtien. Jossain vaiheessa mä kyllästyin ja nousin keittään kahvia. Silloin mä satuin vilkaseen ulos ikkunasta ja näin Cellan, joka kulki just kädet takintaskuihin tungettuna pihan poikki. Mulle tuli kiire. "Mä käyn hakeen maitoo alakerrasta", sanoin hätäisesti Julin yksinpuhelun päälle. Oottamatta niiden lupaa (Julilta sitä ei varmasti olis tullu koska se oli henkisesti kolme ja halus sanoa kaikkeen ei) mä kiskoin kengät jalkaan ja käytännössä kaaduin alakertaan. Cella astu talliin just kun mä pääsin portaiden alapäähän. Mä näin monen metrin päästä, miten Cellan naamalle sytty sellanen sisäinen valo (joka sai mun pään humiseen vähän huolestuttavasti) kun meidän katseet kohtas käytävällä pakertavien tuntilaisten yli. Mä harppasin vikat portaat alas, nytkäytin sille kevyesti leukaa ja lähdin kohti satulahuonetta toivoen et se seurais. Valtteri kyykisteli satulahuoneen nurkassa, kun mä astuin sisään, ja käänty katsoon mua vaikeen näköisesti olkansa yli. "Moi", se sano joku pintelimytty käsissään. "Mihin matka?" "Meen vaan kattoon tuntia." Kohautin olkia. "Kunhan tapan aikaa." Valtteri nyökkäs, käänty takas pintelikasansa suuntaan eikä ees nostanu uudelleen katsettaan, vaikka ovi meidän selän takana kävi toisen kerran. Mä jatkoin matkaa satulahuoneesta ulos ja yritin olla näyttämättä siltä, et mun selkärankaa pitkin tiputteli sellasia pieniä kihiseviä sähköiskuja. Jäin seisoskeleen ulkona tallin kulmalle ja kiskoon vetoketjua kiinni. Kun satulahuoneen ovi aukes taas ja päästi pihalle kaistaleen keltasta valoa, mä lähdin harppomaan kohti varaston sitä päätä, jossa oli varasto eikä lantala. Varastorakennuksen oli auki, niinku mä olin olettanutki. Mä livahdin sisään (siellä hais satulahuoneen ja autotallin yhdistelmältä, mistä mä oikeestaan tykkäsin aika paljon) ja jäin seisoon pimeeseen ovensuuhun sydän hakaten jo valmiiksi. Cella astu sisälle vaan pari askelta mun perässä ja melkein löi huulet mun huulia vasten. Mun oli pakko ottaa puol askelta taaksepäin, kun se tarras toisella kädellä tiukasti mun niskahiuksiin ja pujotti toisen käden mun farkkujen takataskuun niinku sen henki riippuis siitä. Cellan tuoksu melkein löi multa jalat alta. Mun oli pakko keskittyy vaan vetään pari kertaa henkeä, ennen ku kiedoin kädet sen vyötärölle ja vedin sen niin kiinni muhun et pimeessä olis ollu mahdoton erottaa mistä toinen alko ja toinen loppu. Jollain tasolla mä mietin koko ajan sitä, et joku tollo lähtis hakemaan lumikolaa tai mitä nyt varastosta tarviskaan ja paukkais sisään just, kun mun sormet oli löytäny takkikerrosten alta Cella pehmeesti kaartuvan selän. Se ajatus sai mut jotenki hulluksi. Me seisottiin niin lähekkäin, et huojuttiin koko ajan sillä rajalla kaaduttiinko epämääräisten johtojen ja säkkien sekaan vai pysyttiinkö pystyssä. Cellan pipo oli tippunu meidän jalkoihin ja se hengitti katkonaisesti mun huulia vasten. Mä näin jo sieluni silmin, miten joku Sartsu pamahtais ovelle ja sen silmät sulais kaikesta siitä kuumuudesta, joka varastosta leyhähtäis sen ylle. Cella vetäyty musta kauemmas just, kun mä aloin taas kerran olla varma, et sen hampaat oli rei'ittäny mun korvalehden valmiiks korua varten. Mä hautasin kasvot sen takinkaulusta vasten ja annoin sille hiusten, tekoturkishupun ja lämpimän ihon sekaisen pusun. "Moneen asti sä oot täällä?" Mä mumisin. "Oon valmis lähteen heti kun Windin on saatu tunnille", Cella kuiskas mun korvaan. Mun oli pakko hymyillä sen äänensävylle. "Mä käyn hakeen kotoa vaatteita ja tuun sit sun luo. Ajetaaks yöllä Pihlaniemeen?" "Mitä siellä on?" Mä kohautin olkia ja erkaannuin Cellasta niin, et me pystyttiin katsoon toisiamme. Sen nenä melkein hipo mun nenää. "Se on vaan hienon näkönen talvella. Sieltä näkyy tyyliin koko Liekkijärvi", sanoin samalla ku vedin Cellan lyhyet vaaleat hiuskiehkurat poskilta sen korvien taakse. "Aattelin et olis kiva mennä sinne sun kaa." Cellan hymy sai mun vatsanpohjan pamppaileen niinku mun keho olis luullu, et mulla oli tästä lähtien kaks sydäntä. "Mäki haluan mennä sinne sun kaa." * Cella lähti takas talliin vähän ennen mua. Kun mä jäin yksin varaston hämärään, suin hiukset naamalta ja suoristin takin toivoen, et näytin tasan siltä miltä ihmisen kuulu näyttää ku se oli käyny varastossa tsekkaamassa jotain normaaleja varastojuttuja. Reetta ja Juli ei reagoinu mitenkään mun hyvin valmisteltuun Normaaliin Ulkonäköön, kun mä palasin oleskeluhuoneeseen. "Ei sit löytyny maitoa?" Juli tokas. Mä huomasin pettymyksekseni, et melkein koko kakku oli jo syöty (varmaan Juli, se oli ahne). "Ei. Sori." Mä rojahdin takas tupapöydän ääreen ja sysäsin pöydälle ei saa tulla -lapun, jonka oli noukkinu mukaan ovesta. "Sisarustapaaminen on varmaan ohi", sanoin. Juli ja Reetta vilkas toisiaan ja mä huomasin vaikka ne yritti tehdä sen silleen muikistellen, etten mä näkis mitään. "No..." Reetta alotti. "Jos sulla ei oo mitään asioita, mistä haluaisit puhua? Iloja? Tai huolia?" Mä kiskaisin kakkulautasta lähemmäs ja kaavin vikan palan mun lautaselle. "Ei mitään", mä sanoin. "Yhtään mitään. Kumma juttu mut mulle ei koskaan oo kuulunu mitään näin neutraalia."
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 26, 2022 20:35:30 GMT 2
26.2.2022 - Se, jossa ilmestyy varjo"Mä sanon tän vaan kerran, meen sitten nukkumaan, ja me puhutaan tästä myöhemmin kun oot saanu vähän miettiä ja päättää mitä haluut. Mä rakastan sua Aleksanteri Holma, vaikka oot järkyttävä pässinpää, ja mä haluan olla sun kanssa kunnolla sillä tavalla joka ei sisällä sekoilua muiden kanssa ja jatkuvaa kriiseilyä tupakkakatoksessa vaan treffejä ja ehkä joskus lapsia ja yhessä nukkumistä lähekkäin siihen asti kun toinen meistä kuolee."Robert näytti siltä että se olis voinu olla kuollut. Mä en ollu ekaks tunnistanu sitä. Se oli ollu vaan sellanen syvältä hupun alta kurkistava kalpee hahmo, jonka silmien alla oli violetit puolikuut niinku joku olis lyöny sitä yhtä aikaa molemmille puolille kasvoja. Tallipihan ja kentän välisen matkan ylikin se näytti siltä, et se puri takahampaita yhteen. Se katto mua leuka puolustelevan näköisesti koholla niin pitkään, et sen oli pakko kääntyä laiskasti ympyrällä jolkottelevan puoliverisen perässä ympäri ja sit taas ympäri. Silloin se ei enää katsonu mua. Vaikka oikeestaan kaikista isoin syy, jonka takia mä en meinannu tunnistaa Robertia oli se, et se ei hymyilly kun se katso mua. Mä olin alun perin suunnitellu, et puhuisin joko a) Cellalle tai b) Riinikselle heti, ku olisin saanu Mussun hoidettua boksiinsa. Lumisella kentällä seisonu hahmo oli kuitenki puhaltanu mun ylle sellasen harmaan pilven, joka jäi häämöttään mun takaraivolle ja tunkeutu sentti sentiltä ihon alle. Mun oli pakko nieleskellä, kun mä kokosin Rutun satulan ja suitset käsivarrelle ja työnsin kiinni sen puolioven puolikkaan, jonka välissä Cellan lappu oli pari viikkoa sitten ollu. Olikse Robert? Vai oliks mahdollista, et maailmassa nyt vaan sattu oleen joku vakava haamu, jolla sattu oleen Robertin silmät?? *
Ei se ollu mahollista ja mä tiesin sen jo ennen ku astuin satulahuoneeseen, jonka nurkassa tää laihtunu aave seiso kerimässä juoksutusliinaa kasaan. Se ei katsonu mua heti ku mä astuin sisään. Se puristi huulet yhteen, kiers pari kolme kierrosta ja kohotti sit leuan melkein uhmakkaasti, niinku sen koko kuihtunu hahmo olis sanonu entä sitten.
Se oli Robert, mut ei todellakaan se Robert, joka oli puoltoista vuotta sitten maannu mun sängyssä ja sanonu, et oli luullu tuntevansa mut. Tää Robert jatko juoksutusliinan kerimistä luisevat ranteet takin hihojen alta vilkahdellen eikä enää katsonu mua. Se näytti ikkunasta puskevassa talvivalossa sairaalta. Kasvot oli kelmeet niinku ihon pinnalla olis ollu melkein huomaamaton vahakerros. Sen iho oli niin ohut, et mä pystyin näkeen vaimeat siniset verisuonet sen violetinpuhuvilla silmänalusilla. "Robert?" Se oli saanu liinan käärityksi ja kumartu työntään sen ikkunan alla olevaan kaappiin, missä sitä oli säilytetty kans kolme vuotta sitten ku Harry oli vielä asunu täällä. Kumartuneena se hukku kokonaan takkinsa sisään. Mua melkein eto nähdä, miten mun parhaasta kaverista oli jäljellä vaan vähän kenoon lysähtäny takki, joka liikahteli voimattomasti kun Robert teki liinalle tilaa hyllyllä. Mitä helvettiä sille oli tapahtunu? "Robert." Mä sysäsin Rutun varusteet lähimmälle telineelle ja astuin askeleen lähemmäs, mut en uskaltanu koskee Robertiin. Hupunpeittämä niska jännitty kun se kuuli mun askeleet, sit Robert paino kädet kaapin oville ja työnsi ne hitaasti kiinni. Se otti tukea kaapin reunasta ku nousi ylös. Nyt kun me seisottiin vastakkain, mä tajusin oikeesti miten paljon Robert oli kuihtunu. Aiemmin se oli jollain tavalla vieny enemmän tilaa, enkä mä osannu sanoa oliks kyse siitä, et se olis ollu fyysisesti paljon isompi vai siitä, et kaikki siitä aiemmin lähteny energia tuntu nyt kerääntyneen pieneen pisteeseen, jota se piilotteli jossaki harteilta roikkuvan takin alla. "Mitä sä teet täällä?" Mun ääni oli heikko eikä oikein jaksanu kantaa, mut samalta tuntu mun koko kehossa eli eroa ei oikeestaan huomannu. Robert nojas kaappiin. Se ei katsonu mua suoraan silmiin. Vähän ajan päästä se mutis jotain mistä mä en saanu selvää. "Mitä?" Robertin kulmat meni kurttuun ja se puri poskeensa ennen ku vastas. "Mun ylläpitohevonen muutti tänne." Robertin äänen kuuleminen sai mun sisukset kiertymään ällöttävästi ympäri. Sen ääni oli kylmempi ku mä muistin, ihan niinku me oltais oltu toisillemme tuntemattomia ja puhuttu ekaa kertaa. Mä tunsin etäisesti et mun sydän tako oudosti selkäpuolella, niinku se olis unohtanu missä sen kuulu olla. "Ai jaa", mä mumisin. Mä olisin mieluummin ottanu sen Robertin, jolla oli niin paha paniikkikohtaus ettei se voinu kattoo mua silmiin. Tää Robert, jolla oli ahdistavan terävät poskipäät ja joka ei kattonu mua siks ettei halunnu, sai mun olon tuntuun siltä ku joku leijuttais mua hiljaa puolelta toiselle. Mun korvissa oli alkanu soida pistävä ääni. "Kiva että oot tullu takas", mä yritin sanoo mut ku Robert paino katseensa ja huppu peitti kaiken paitsi tiukaks vedetyn suun, en saanu lausetta loppuun. Robert ei liikkunu ja taas mun mielessä kävi et se oli ihan ku aave, edes sen hengityksen kohoilu ei näkyny takin alta. Sen hiljaisuus paino mua niinku mä olisin hitaasti työntyny polvia myöten betonilattian läpi. Mun oli pakko liikahtaa, et epämukava paine mun yltä poistuis. Se ei auttanu. "Mitä on tapahtunu?" Mä kuiskasin. Robertin takin rintamus kohos äkkiä ihan vähän, niinku se olis huokaissu. "Ei mitään", se sano. Sit se kulki mun ohi ja lähti satulahuoneesta ihan niinku ei olis koskaan sinne palannutkaan.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 27, 2022 21:08:26 GMT 2
27.2.2022 - Se, jossa mietiskellään elämää Pullervon kanssa
Musta oli ollu helkatin outoa nukkua viime yönä omassa sängyssä. Mä olin pyöriny sängyssä puoltoista tuntia ja yrittäny kääntyillä eroon haamukivusta, joka tuntu about siltä ku puolikasta kehosta olis nipistelty pienillä sormenkynsillä milli kerrallaan irti. Ihan ku mun keho olis (täysin oikeutetusti) rankaissu mua siitä, et nukuin yksin mun viileissä lakanoissa enkä jalat kolminkerroin viikattuna Cellan olkkarimajassa. Mua oli hävettäny raahautua aamupalapöytään, jossa Pyry istu teekupin ääressä ja selaili puhelinta. Sen silmänaluset oli ollu tummat, ihan niinku sekään ei olis nukkunu kunnolla. Jos mulla oli ollu aiemmin olo, et kaikki saattais olla ok sillä, et palautin Pyrylle sen autonavaimet ja sanoin sori, niin kahdestaan sen kaa keittiössä ei enää tuntunu siltä. Mulla oli ihan helkatin huono omatunto. Mä olisin luultavasti pyytäny Pyryltä uudelleen tuhat kertaa anteeksi, jos Inkeri ei olis saapunu ylhäisestä yksinäisyydestään ja pysähtyny keittiön ovensuuhun. "Missä sä oot ollu koko viikon?" Se oli kysyny. Mä olin nähny Pyryn naamasta, et keskustelu Aleksanteria-ei-oo-näkyny-viikkoon-kotona-mitä-tehdä oli todellaki käyty eikä sitä huvittanu esittää, ettei se olis jo kertonu Inkerille missä mä olin nukkunu yöni. Niinpä mä olin vaan voidellu paahtoleivän mitään sanomatta, kohauttanu olkia ja lähteny Seppeleeseen. Jos teitä nyt huvittaa laskea, niin olin tän vuoden puolella hankkinu enemmän tai vähemmän selvittämättömiä asioita Riiniksen, Cellan, Pyryn, Eedin ja Robertin (vaikka se ei kyllä ollu ollu musta kiinni) kanssa. Jotenki mua ei yhtäkkiä lohduttanukaan niin paljon, että olin saanu sovittua mun ja Mannyn välit mökkiretkellä. * Seppeleessä oli hiljasta. Mua oli pelottanu, et Cella ryntäis mua vastaan saman tien kun mä auraisin lumivallien läpi parkkipaikalle, mut ainaki Windi möllötti yksinäisenä tarhassa kauempana. Mä pysäköin samalla ku kuikuilin pitkin pihaa, puristin kädet ratin ympärille ja vedin pari kertaa henkeä ennen ku sammutin auton. Me ei oltu puhuttu Cellan kanssa mökkiyön jälkeen mitään lukuun ottamatta aamutallin jälkeen käytyä nopeeta keskustelua, jossa Cellan repliikki oli kuulunu PUHUTAANKO ja mun EI VIELÄ. Vaikka en mä tienny todella mitä helvettiä mä oikein odotin. Mä käännyin ympäri kuskin paikalla ja kiskasin takapenkiltä repun, jota en ollu vielä ehtiny purkaa retken jäljiltä. Multa kesti valehtelematta kaks minuuttia nytkyttää vetoketjua auki, kunnes ylitin jonku maagisen rajan ja vetoketju ponnahti loppumatkan niin et repun sisältö kimpos mun naamalle. Ihan niinku autossa olis yhtäkkiä ollu käytettävyydeltään ihan paska mutta söpö lisäturvatyyny. Mä tuijotin mun syliin ponkaissutta järkyttävän isoa pehmohyljettä, jonka tunkeminen reppuun oli vastannu työmäärältään kuuden Windin kanssa elämistä, ja asettelin kädet mitenkuten sen paksun kehon ympärille. Se oli käytännössä yks iso hyljekuvioinen möhkäle, jonka sisälle oli tungettu niin paljon jotain mitä pehmohylkeiden sisällä nyt olikaan, et siinä ei ollu mitään muuta ku pinkeetä pyöreyttä. Sillä oli sellanen pikkunen turpa, lapun näköinen hyljehäntä ja pienet hylkeiden kädet, joita pysty heiluttaan jos halus. Se oli ollu musta helkatin hyvä synttärilahja Cellalle. Mä puristelin hajamielisesti hylkeen pullavia kylkiä samalla ku tuijottelin auton ikkunasta tarhoissaan heinää imeviä kopukoita. Kun mä olin tilannu hylkeen, mun mielessä oli ollu ihan selkeenä miten mä antasin sen Cellalle mökillä jossain hämärässä nurkassa ja miten paljon se ilahtuis, kun me voitais ottaa se osaks meidän olkkarimajan sisustusta/seinää/tyynykokoelmaa. Hylje sylissä mä uskaltauduin miettiin myös Riinistä. Siihen liitty kaks asiaa. Ekaks mua riso, et koska sen puhelin oli paskana, en voinu vaan tekstata sille UNOHDA KAIKKI ja poistaa siten maailmasta sitä totuutta et olin ikinä lähettäny sille mitään. Toinen asia oli se, et jollain tasolla mua kuitenki kiinnosti mitä sillä oli mulle. Vaikka mua pelotti helvetisti, että sen jokin johtais samanlaiseen tilanteeseen ku missä mä nyt olin Eedin kanssa. Mä huokasin ja laskin katseen hylkeen maireaan pullanaamaan. Sen mustat monalisamaiset silmät tuijotti arvoituksellisesti takas eikä antanu vihjeitä siitä, mitä tehdä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 1, 2022 21:28:22 GMT 2
1.3.2022 - Se, jossa on Cella
Jos Cella ei olis tullu kykkimään Windin karsinalle puoltatoista tuntia ennen ku pilkkuperseen piti olla maneesissa (?? ? miksi), mä en olis luultavasti koskaan puhunu sille. Tai olisin varmaan JOSKUS, mut se ei ois tapahtunu tänään ja luultavasti keskustelu ois käyty jossain ihan muualla ku meidän armaalla kotitallilla. Kuka tietää oisko se ollu hyvä juttu vai ei.
Ehkä yllätytte ku kuulette, et lauantaiyön jälkeen olin noin satakolkyt prosenttia ajasta rullannu Cellan sanoja mun päässä ja osasin ne ulkoa varmaan paremmin ku Cella itse. Mä olin nähny parhaaks sulkeutua omaan huoneeseen oottamaan maagista ajatusten selkiytymistä (ja samalla pelkäämään, et mun olis pakko puhua Pyrylle ennen ku ehtisin saada päähän jumiutuneet ex-kihlattu-tunnusti-rakkautensa-ajatukset järjesteltyä). Kolmen päivän jatkuvan Cella-paniikin jäljiltä mulla oli niin kauhee olo, et olin joutunu kysyyn meidän eläinlääkisryhmästä mitä tapahtuis, jos ihminen söis ihan vähän sitä hevosille tarkotettua rauhoittavaa geeliä. Mä olin saanu vastaukseksi viis emojia jotka itkunauro, mikä ei (uskokaa tai älkää) ollu helpottanu mun oloa.
Mä olin just lähdössä helkatin hirveän päänsäryn kanssa kotiin, kun mulle tuli jostain syystä mieleen oikasta tallikäytävän kautta. Kello oli niin vähän, et tallilla ei ollu juuri ketään, ja mä olin taas henkisesti varautunu meneen kotiin ja sulkeutuun omaan huoneeseen. Suunnitelmissa oli, et mä tuijottaisin tyhjää seinää ja odottaisin, et mulle tulis joku mystisen varma olo siitä että NYT mun kuuluis puhua Cellalle.
Mut nyt se istuki Windin karsinan ovella kumartuneena pilkkuperseen lattialle leviteltyjen harjojen puoleen ihan ku olis tullu siihen odottaan mua.
Cella hinkkas harjoja niin vimmaisesti vastakkain, et ei huomannu kun mä jäin tallikäytävän päähän heijaan paikallani ja tuijottaan sen pientä vaaleeta hahmoa. En miettiny mitään ku nytkähdin liikkeelle ja kävelin sen luo. Mun jalat tutis sitä enemmän mitä lähemmäs mä pääsin, ja perillä mun keho käytännössä päätti et ainoo vaihtoehto olis lysähtää karsinan kynnyksen toiseen päähän (vaik jos mä olisin ollu täysissä sielun voimissa, oisin jääny mielellään käytävän päätyyn tai menny esim. kotiin).
Cellan asennosta mä näin, et vaik se ei ollu nostanu katsetta harjoista, se oli huomannu mut. Se raaputti pureskellulla peukalonkynnellä yhden harjan harjaksia ihan ku olis miettiny jotain, enkä mä pystyny tekeen muuta ku nieleskeleen ja oottaan mitä se sanois. Se ei katsonu mua eikä puhunu, mut lopulta se laski harjan lattialla lojuvaan koppaan ja työns kädet takintaskuihin. Sen sinisten verkkareitten alta pistävä polvi oli vetäytyny musta poispäin.
"Mä haluaisin puhua nyt."
Mä olin iloinen siitä et Cella oli leikannu tukan, koska se oli nykyään niin lyhyt et ei peittäny sen naamaa. Sen suupieli värähti ensin vähän ylös ja sit vähän alas, ja sit se hymähti tukahtuneesti. Mä en osannu tulkita sen ilmettä.
"Okei."
Mä nousin ylös Cellan perässä toivoen, et mun jalat ei pettäis. Se oli lähdössä karsinalta, mut ennen ku se ehti tehdä niin mä ojensin käden ja melkein tarrasin sen hihaan. Vaikka meidän välille jäi monta senttiä tyhjää ilmaa, se pysähty aloilleen ihan ku mun kuvitteellinen ote olis polttanu sitä. Mun sydäntä kivisti.
"Voidaaks me puhua nyt heti tässä", mä pyysin vaimeesti.
Sinä nousurytäkässä me oltiin jääty seisoon niin lähekkäin, et kummanki piti vähän kallistaa päätä että pystyttiin katsoon toisiamme silmiin. Mä tuijotin etäisesti pahoinvoivana niitä pieniä kullanruskeita pisteitä joita Cellalla oli iiriksissä ja toivoin, et koko tää helkatin keskustelu olis jo käyty. Mua pelotti ihan helvetin paljon mitä sen jälkeen tapahtuis.
Tallikäytävällä oli tunnille lähteneitten kopukoitten jäljiltä niin hiljasta, et mä kuulin miten Cellan kengänpohja narahti kun se vaihto painoa jalalta toiselle.
"Tässä käytävälläkö sä haluut sanoa sen?" Se kysy hiljaa.
"Ei ku mennään tonne boksiin."
Ne kerrat oli varmaan sormilla laskettavissa, kun mä olin elämäni aikana astunu vapaaehtoisesti Windin koppiin. Mä en ollu ihan varma oliks hyvä et Cella oli mukana, koska se oli toisaalta ainoa joka osas hallita lohikäärmettä, mut toisaalta tuplasti ihmistä tarkotti Windille tuplasti aihetta raivoon. Koni iski korvat luimuun heti ku me astuttiin sisään ja kalisutti hampaita kaltereihin niin, et Hilppa hermostu alta sekunnin ja potkas viereisen kopin seinää. Cella oli kai menny väliaikaiseen mielenhäiriöön eikä ymmärtäny mitä sen ympärillä tapahtu, koska se veti puolioven kiinni meidän perässä.
Me jäätiin seisoon nurkkaan heti oven viereen. Windin kiehu kopin toisessa nurkassa ja tyyty toistaiseksi 1) esitteleen hampaitaan näkymättömälle yleisölle ja 2) sinkoon sen harvoista häntäkarvoista ilmaan yllättävän vaikuttavia viuhahduksia. Koko talli sitä lukuun ottamatta tuntu hiljenneen, niinku tunteja oottavat kopukat olis kaikki pidättäny hengitystä ja oottanu, mitä mä aioin sanoa.
Mä pelästyin vähän kun hieraisin poskea ja huomasin, et mun sormet tuntu samalla tavalla kylmiltä ja hikisiltä niinku silloin kun on kipeenä. Cella näpräs toisen peukalon kynsinauhaa eikä sanonu mitään. Mä toivoin ihan helkatin paljon, et olisin ollu karsinan seinää raatelevan Windin pilkkunahoissa.
"Eli halusit puhua", Cella tokas.
"Joo."
Mun oli pakko vetää pari kertaa henkeä ja laskea katse Cellan silmistä sen hihansuusta pilkistäviin sormiin. Se ei ollu lopettanu kynsinauhan näpräämistä.
"Mäkin haluan olla sun kanssa."
Mä yllätyin siitä, miten tasanen mun ääni oli, vaikka koko pää oli alkanu tuntuun oudon kuumalta. Sydän oli siirtyny hakkaan vatsassa asti niinku mä olisin juossu tosi pitkän matkan ja pysähtyny vähän liian nopeesti kesken kaiken. Mä en osannu sanoa oliko mulla helpottuneempi vai ahdistuneempi olo, kun olin nyt viimein saanu sanottua sen mitä olin aatellu melkein keskeytyksettä viimeiset kolme päivää.
Cellan asento muuttu, se ikään ku avautu ja liikahti puolikkaan askeleen mua kohti. Mä henkäisin syvään ja jatkoin:
"Mut en mä voi luvata sulle että ei tuu koskaan mitään kriiseilyä. Mäki HALUAN sitä mut, you know... tuntus valehtelulta sanoa et kaikki tulis tästä lähtien oleen jotenki helpompaa ku ennen. Vaikka me kuinka yritettäis."
Kesti vähän aikaa ennen ku mä pystyin jatkaan, eikä Cella sen aikana tehny muuta ku seiso karsinan nurkassa ja katso mua hiljaa.
"Tuntuu vaan et siitä asti ku erottiin, mä oon oottanu että tuut takas. Enkä tiiä miks haluun olla just sun kanssa, kun oot ollu niin paska mua kohtaan mut... vähän niinku et mitä tahansa tapahtuis, mä tulisin joka tapauksessa aina oottaan sua. Sä niinku oot se mun ihminen. Jos tajuut mitä tarkotan."
Mä yllätyin, kun mua alko itkettää ihan helvetin paljon. Kurtistin kulmia ja vedin syvään henkeä et kyyneleet pysyis silmien sisäpuolella, mut henki kulki jotenki oudosti nikotellen eikä kyynelkanavat totellu. Mun oli pakko kääntyä poispäin Cellasta räpytteleen silmiä. Kyynelet tarttu mun ripsiin niin et sumeen verhon takaa Windi näytti ihan Dumbolta.
Mä en katsonu edelleenkään kunnolla Cellaa kun mä työnsin käden takintaskuun. Mä melkein toivoin et Windi olis luullu mun tarjoilevan sille jotain outoja ulkoavaruuden herkkuja ja syöny mun puhelimen, kun otin sen esiin.
"Tossa on se viesti minkä mä laitoin Riinikselle", mä sanoin niin hiljaa et tuntu ihmeeltä jos Cella kuulis. "Aattelin et saat lukee sen. Niin tiiät sit kaiken."
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 12, 2022 17:27:00 GMT 2
10.3.2022 - Se, jossa on Holman suvun pienin siskoJuli ilmesty Rutun karsinalle vartin yli ykstoista mikä oli musta vähän outoa, koska a) sillä olis pitäny olla jotain normaalien ihmisten tekemistä kuten töitä ja b) yhdeltätoista tallilla tarkotti sitä, et oli oikeesti Seppeleen hoitaja, mitä Juli ei ollu. Mä istuin palelemassa selkä Rutun karsinan seinää vasten ja yritin lukee yhtä mun kurssikirjaa, jota en halunnu lukee kotona koska siinä puhuttiin eläinten poskipusseista ja musta oli ällöttävää viedä sen jälkeen roskapusseja ulos. Kun Juli rojahti nojaamaan karsinan puolioveen, mä luulin eka et Arktik tai joku muu seonnu kopukka yritti hypätä karsinaan sisään. Mä hätkähdin niin et karsinassa torkkunu Mussukin kavahti (ehkä eka kerta sen elämässä) ja koukisti polvia ihan ku se raukka olis voinu muka paeta johonki kolme kertaa kolmen metrin kopista. Kun mä nostin leukaa et näkisin sen mun RAUHALLISELTA LUKUPAIKALTA karsinan lattialta, se tyrkkäs pipon niskaan (sähköistyny tupsu hiekanväristä tukkaa ilmesty esiin resorin alta) ja murusteli Espresso Housen porkkanamuffinsia mun niskaan. "Mistä sä ton oot saanu?" Mä älähdin. Juli kurotti silittään Ruttua, joka oli palautunu siitä puolesta sekunnista jona oli luullu, että oli hevonen eikä ylikasvanu labradorinnoutaja. Ruttu hamus ylähuulella muffinsin sokerikuorta ja mun oli pakko työntää sitä ryntäistä taaksepäin, ettei Juli sais ees ajatuksissaan tilaisuutta antaa sille palasta. "Madde käytti mua Espresso Housessa", Juli vastas. Mä käännähdin katsoon sitä kunnolla ja tyrskähdin. "Tänä aamuna siis vai? Miks ihmeessä?" Juli kohautti olkiaan ja siirty sivummalle, kun mä nousin ylös ja kurotin heittään kurssikirjan puolioven yli Rutun harjapussiin. Me jäätiin nojaileen oven vastakkaisiin päihin, mä kyynärpäitä puolioven reunan yli roikottaen ja Juli selkä ovea vasten. Se nyhti muffinsin reunasta pieniä palasia ja tunki niitä suuhun jotenki hermostuneen oloisena. "Miten helvetin kauas te ootte siis ajanu tänään?" Mä kysyin ku alko näyttään selvältä, ettei Juli meinannu selittää enempää sen ja Madden autoretkistä. "Madde ajo eilen illalla Kallasta mun luo. Me käytiin tänä aamuna Helsingissä", Juli luikautti. Mä en tietoisesti kohottanu kulmia ja tajusin et olin tehny niin vasta ku Juli irvisti mulle. Mä ähkäisin sen ilmeelle. "Miksi?" Juli närppäs muffinsista palan ja alko pyöritellä sitä sormien välissä (ällöttävää) eikä sanonu hetkeen mitään. Mä tuijotin sen oudosti kiiltelevän kirkkaanvioletin takin sisään hautautunutta hahmoa. "No, me nyt vaan haluttiin käydä ajelulla", Juli tokas ja luikautti kulmien alta ei-todellakaan-syyttömän katseen. "Ja oltiin jo sovittu että mennään tänä aamuna." Mä nostin sormet ohimolle ja yritin hieroa pois päänsärkyjomotusta, joka sinne oli ilmestyny varoittamatta. Sit kysyin niin rauhallisesti ku pystyin: "Miks te halusitte ajaa tänään Helsingin Espresso Houseen ennen ku kello on ees kahtatoista?" Juli vastas yhtä rauhallisesti, ihan ku se olis ollu joku helkatin sfinksi ja mä olisin yhtäkkiä keksiny oikean salasanan. "Cella on poliisiasemalla ja siitä on tehty rikosilmoitus, enkä mä voinu olla kotona." Mä olin omasta mielestä ottanu viime kuukausien aikana aika paljon asioita vastaan. Oli ollu se Eedin ihastumisjuttu, sit Riinis-Manny-homma, Pyryn auto ja sit se, et Juli jostain syystä aatteli et se oli kutsuttu kaikkiin tallin juhliin vaan koska se kävi välillä kuopsuttamassa Windin kavioita. Ku Cella oli tiistaina sanonu mulle, et oli huutanu Julille ja saanu sen itkemään, mä olin aatellu et oli saavutettu joku kauheiden asioiden huippu. Mut olin silloin varmaan vitsaillu itsekseni. Juli oli kääntyny katsoon mua tän arkisen poliisiasematunnustuksen jälkeen. Se nitkutteli hampaita alahuulta vasten niin että mä näin jo sieluni silmin, miten mun pitäis käydä ostaan sille apteekista jotain turborasvaa haljenneisiin huuliin. Mä hengitin hitaasti nenän kautta ja yritin päätellä kenelle olin kaikista eniten vihainen: 1) Cellalle, joka oli sanonu aivan paskoja asioita mun pienimmälle siskolle ja itkettäny sitä niin, että se oli laittanu mulle yöllä räkäisiä ääniviestejä joista mä en saanu mitään selvää, 2) Julille joka oli tehny RIKOSILMOITUKSEN ihmisestä jota mä olin Julin ikäisenä ollu valmis kosimaan vai 3) Maddelle, joka oli jostain syystä vaivautunu sotkeutuun koko juttuun ja selvästi halus pelata Julin puolella, koska ajelutti sitä melkein kolmesataa kilometriä ihan vaan omaksi aamuiseksi huvikseen. Okei. Totta kai mä olin eniten vihainen Julille. "Mitä helvettiä", mä sähähdin niin että Juli astahti taaksepäin ja tiputti ison palan pullaa hankeen. "Sä teet RIKOSILMOITUKSEN siksi että Cella sano sua vittumaiseksi näädäksi -" "Se ei TODELLAKAAN ollu pahinta mitä se sano!" Juli kilju väliin. Mulla keitti totaalisesti yli. Karsinanoven metallivahvike kalahti, kun mä löin kädet sitä vasten ja työnnyin puoliks oven yli samalla ku syljin: "Kyllä, mä OLEN Cellalle ihan helvetin vihainen että se haukku sua ja kyllä, mä aion puolustaa sua koska oot mun sisko - mutta miksi helvetissä sä teet tilanteesta vielä paljon pahemman? Teet siitä RIKOSILMOITUKSEN niinku se olis tyyliin yrittäny pahoinpidellä sut?" Julin alahuuli tärähti ihan niinku se olis alkanu kohta itkeä. "Cella yritti ajaa mun yli autolla", se kuiskas. "Mä aattelin etten kertois sulle. Mut mä sanoin Maddelle ja se käski mua tekeen sen ilmotuksen." * Juli ei olis halunnu tulla mun luo, mut suostu lopulta kun mä lupasin olla kertomatta Maddelle että tiesin sen usuttaneen Julia tekeen ilmotuksen. Juli meni edeltä autolle, kun mä lähdin ilkeä pala kurkussa hakeen mun kamoja yläkerrasta. Lokerikkohuoneessa mua vastaan tuli Riinis. Outo juttu oli se, et olin luullu että Riinis esim. vastais mun viestiin sitten ku sais puhelimensa taas toimimaan. Mä olin ajatellu että me käytäis joku rauhoittava loppupurku, jonka jälkeen kumpikaan ei enää joutuis miettiin miks me itse asiassa oltiin parin vuoden ei-flirttailun jälkeen päätetty, että olis hyvä idea pussailla niinku oltais himoittu toisiamme kasiluokalta asti. Ja olla puhumatta sen jälkeen käytännössä mitään. Riiniksen tukka oli sellasella suihkulähteen näköisellä söherryksellä pään päällä ja peitti puolet sen naamasta, mut siitä huolimatta mä ehdin nähdä että se katto mua ja käänty sit salamana takas lokerikkoon. Sillä oli sellanen musta polvenkorkuinen mekko ja tosi reikäiset sukkahousut mistä mä päättelin, että se oli joko just tullu tai just menossa. "Moi Riinis." Se työns toisen käden ulos kaapista ja heilautti sitä jonneki mun suuntaan. Mä puristin oman lokerikon avaimia kädessä niin että sormia särki. "Aattelin vaan, että voit soittaa mulle jos haluut jutella", mä jatkoin kokeilevasti. "Mun puhelin on vieläkin siellä saatanan huollossa", Riinis vastas enkelimäisellä äänellä lokerikostaan. Näin tarkemmin ajateltuna mun olis varmaan Cella ja rikosilmoitus -tunnustuksen jälkeen kannattanu vaan mennä omaan huoneeseen palautumaan eikä missään nimessä pyöriä ympäri tallia juttelemassa koko pitäjän riiniksien kanssa. Mä kirjaimellisesti tunsin, miten mun niska kuumeni niinku joku olis kääntäny virrat päälle (mut ei mitenkään mukavan tuntuisella tavalla). Mä olin jo sylkäisemässä Riinikselle jotain helkatin raivostunutta, mut sain nieltyä sanat takas kielen päältä. Ne jumahti mun vatsanpohjaan raskaaksi möykyksi. "Tuu sit vaikka pimpottaan mun ovikelloa. Ois kiva saada nyt viimein ees yks asia selvitettyä mun elämässä", mä lausuin liioitellun hallitusti ennen ku tyrkkäsin avaimen lokerikon oveen, kaivoin repun esiin ja paiskasin lokerikon kiinni niin et joku kopukka alakerrassa päätti vastaukseksi esittää potkukonsertin. *
Pyry ja Inkeri oli molemmat kotona, mut Pyryn olemassaolosta ilmotti vaan sen huoneesta kuuluvat peliäänet ja Inkeri istu ulkorappusilla "ottamassa aurinkoa" (röökillä), eikä halunnu tulla sisään vaikka sen huulet oli melkein siniset. Mä heitin sen päälle ohimennen kuistilta jonku hevosenkarvaisen viltin, joka loju meidän sinisen puulaatikon päällä. Juli oli jo menny sisään ja istu keittiön pöydän ääressä syömässä mun ananasjugurttia. Mä iskin puhelimen laturiin keittiön ikkunalaudalle ja rojahdin istuun sitä vastapäätä. "Ootko sä kunnossa?" Juli nytkäytti toista olkapäätä. "Mun jalassa on ihan karsee mustelma ja kyljessä myös." Se irvisti jugurtille ja näytti yhtäkkiä niin paljon teini-ikäseltä kiltiltä Julilta, että mun teki melkein pahaa. "Ja pyörä meni aivan rullalle." Mä kurotin pöydän yli ja puristin Julin kylmää kättä. Se räpytteli silmiä ja mussutti jugurttia katse pöytään luotuna. "Mua pelottaa olla Cellan lähellä", se kuiskas. Mä tiukensin otetta sen kämmenellä. Se ei katsonu muhun, räpytteli vaan vimmaisemmin silmiä. "Mä pidän susta huolta, Juli", lupasin. "Sä oot mun sisko." Juli halus mennä nukkuun ku oli syöny jugurtin, joten mä jäin yksin tuijotteleen ulos keittiön ikkunasta. Mulla oli outo olo. Toisaalta musta tuntu, et olin Pinokkio joka oli saanu hetken maistaa oikeeta elämää, ja sit Cella-Gepetto olikin yhtäkkiä sanonu että mun pitäis miettiä halusinko mä kenties sittenkään olla oikea ihminen, vai jatkaa puu-ukkelina jonka vaikuttavin elämänkokemus olis tulla jonku helvetin puumadon syömäksi. Mä heräilin vieläki yöllä peittoon sotkeutuneena ja luulin, et olin mun ja Cellan majassa. Se oli mun mielessä niin ison osan vuorokaudesta, et olin kirjottanu yhteen esseeseen vahingossa kolme kertaa cella kun mun piti kirjoittaa cells. Ja sit toisaalta tää pieni päivänsäde ei ollukaan hypänny riemusta hihkuen mun kaulaan, kun sanoin et halusin olla sen kanssa, vaan mahdollisesti yrittäny ajaa mun pienimmän pikkusiskon päältä koska se oli ratsastanu hoitohevosellaan. Mä huokasin samaan aikaan kun mun puhelin päästi oudon pirinän. Mä tajusin sen olevan tekstiviesti vasta ku olin tarkistanu Whatsapin, Instagramin että Facebookin. Joku, luultavasti mun 2010-luvun alussa kuollu mummo, oli lähettäny viestin mun vastaajaan. Mun piti googlata miten vastaajaa käytetään. Kun Cellan hengästynyt, vähän pelästyneen kuulonen ääni lävähti mun korvakäytävään, mä meinasin vetaista säikähdyksestä puhelimen pois korvalta. Ja voitte vaan kuvitella, miten helkatin ihanaa oli saada mun mahdolliselta sydämen valitulta ja entiseltä kihlatulta, nykyiseltä pitää-vähän-miettiä-partnerilta viesti, jossa se sanoo nurkkaan ajetulla äänellä: "Allu. Soita mulle takasin. Oon poliisiasemalla. Sun perhe on tehnyt musta rikosilmotuksen.” Ainoo hyvä puoli varmaan oli, että mä jo ns. tiesin mistä puhuttiin, koska tää rikosilmoituksen tehny pieni sisko ei pystyny nukkumaan vaan ajeli ympäri maata rauhoittamassa sen hermoja. Mä menin soittaan takapihan terassille ja varmistin ekaks, että suoraan yläpuolella oleva ikkuna oli kiinni eikä Juli pystyis salakuunteleen mun puhelua. Cella vastas ekan tuuttauksen jälkeen. "Missä sä oot?" Mä älähdin heti ku se oli mökeltäny nimensä ulos. "Täällä poliisiasemalla." Sen ääni oli pieni ja väsyny. Musta tuntu, et sille puhuminen mursi jonku padon mun sisältä. "Mitä helvettiä Cella?" Mä en ollu tajunnu että olin noussu auringon lämmittämältä rappuselta seisaalleni, enkä myöskään sitä, että huusin puhelimeen. Luurista kuulu tukahtunu allu, mut mä en pystyny keskeyttään. "Mikä suhun on MENNY? Juli sano että yritit ajaa sen päältä! Mä oon valmis tekeen mitä helvetin hyvänsä sun takia ja sä kyllä tiedät sen varsin hyvin - mut jos sä kajoat mun perheeseen en tuu enää koskaan ees vilkaseen suhun päin." Mun oli pakko pysähtyä vetään henkeä. Luurin toisesta päästä ei kuulunu mitään, ei ees Cellan hengitystä. Mun oli pakko nostaa puhelin korvalta ja tarkistaa, et mulla edelleen oli olemassa jonkulainen yhteys Cellaan. Kun mä näin sen näytöllä loistavan nimen, vedin katkeillen henkeä ja puhalsin keuhkot tyhjiksi. "Mä en tehny sitä tahallani", Cella kuiskas. "Usko mua." Mä tuijotin talon takana olevaa pusikkoa, jossa talitintit hyppi aurinkoläntistä toiseen. Päänsärky oli palannu mun ohimoille. "Ootsä kunnossa", mä tokaisin lopulta luuriin. "Joo kai", sano Cellan pieni ääni. "Mä tuun hakeen sut sieltä asemalta." "Et sä voi tulla tänne", Cella älähti. "Nää kuulustelut on kesken-" "Jos sä kerran et tehny sitä tahallas, niin mä haluun kuulla kun sä sanot sen niille kuulustelijoille." "Oikeesti Allu." Cellan äänen itkuisuus sai mut hiljeneen. Mä puristin silmät kiinni etten näkis talitinttien keväthyppelyä. "Sä et voi nyt tulla tänne", Cella toisti vähän tasaisemmalla äänellä. "Ei ne päästä sua sisään. Mut mä vannon että en ajanu Julin päälle tahallani. Vannon." "Ookoo", mä murahdin. Me oltiin hiljaa niin pitkään, että mä ehdin painua takas terassin portaalle ja katsoo, miten talitintti hyppi oksapöheikön läpi, löysi Pyryn lintujenruokintapaikan ja pyrähti pois variksen tieltä. Cellan hiljainen hengitys mun korvassa kuulosti ihan samalta ku silloin, kun mä yöllä heräsin meidän majasta Cella mun kainalossa ja tuijottelin kattovilttien läpi samalla ku piirsin ympyröitä sormenpäillä sen unenlämpimään olkapäähän. Lopulta Cella niiskas. "Mun pitää mennä jatkamaan." Mä ynähdin jotakin. "Heippa Allu." Mä avasin suun et voisin sanoa jotain siitä, miten paskalta kaikki tuntu, mut äkkiä mun kaikki voimat katos johonki. Mä purin kielen hampaiden väliin ja irvistin salaa. "Moikka." Jos mun ois sillä hetkellä pitäny valita, olisinko mieluummin auttamassa mun yläkerrassa nukkuvaa pientä siskoa vai poliisiasemalla kuulusteltavaa mahd. sielunkumppania, niin voin vannoa et olisin mieluummin menny Hanskin kanssa naimisiin ku ees yrittäny valita.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 13, 2022 14:12:16 GMT 2
13.3.2022 - Se, jossa on kolme eläinlääkäriäEka asia, jonka mun kurssikaveri Tommi halus Seppeleessä tehdä, oli mennä yläkertaan ja juoda mun kaa lasilliset mimosaa. Se luultavasti kertoo Tommista ihan riittävästi. "Sähän oot autolla", mä jupisin sille samalla ku potkin kengät Tommin hiton hienojen korkeavartisten Niken tennareiden viereen. Se paukkas sisään oleskeluhuoneeseen niinku olis asunu Seppeleessä viimeiset kolkyt vuotta. "Niin oon", Tommin matala ääni vastas oleskeluhuoneen syövereistä. Mä kiitin onneani siitä, et siellä ei selvästi ollu yhtään hoitajaa, joka ois voinu tukehtua pullaansa kun se marssi sisään. Mä astuin sen perässä oleskeluhuoneeseen. Se seiso tupapöydän ääressä lorottamassa kahvikuppeihin appelsiinimehua eikä siitä näkyny muuta ku vaaleanpunaisen hupparin leveä selkämys. Skumppapullon kaula törrötti sen toisella olalla roikkuvan Kånkenin avonaisesta suusta. Tommi käänty katsoon mua ja hymyili kaikilla hampailla. "Mulla on alkoholitonta skumppaa. Hyvää sunnuntaita!" Mä en voinu muuta ku istua säyseästi tupapöydän ääreen ja katsoa, kun Tommi lorotti Alkoholitonta Skumppaa kahvikuppeihin. Se sekotti kuppien sisältöä varovasti pikkulusikalla niinku olis ollu joku helkatin baarimestari ja mä väh. Ruotsin kuningas. Nojasin kättä poskeen kun se maisto varovasti kupin reunalta ennen ku työns toisen kupin mun eteen. Tupapenkki narahti, kun se istu. "Kivan näköinen talli." Tommin suupielet vetäyty hymyyn niin, että sen molempiin poskiin ilmesty hymykuopat. Mä nyökkäsin. "Jep." "Jos mä ratsastaisin, niin kävisin just jossain tällasella hiljasella ja rauhallisella pikkutallilla", Tommi jatko. Se tarttu mimosakupin korvaan ja oli jo hörppäämässä, mut laski kupin kun mä tyrskähdin. "No?" "Täällä ei oo varmaan koskaan näin rauhallista", mä vastasin. "Aattelin et ku tullaan niin täällä ois joku kakstoista hoitajaa seuraamassa sua." Tommi kohautti olkiaan ja päästi sellasen hassun hymähdyksen, joita siitä joskus kuulu meidän luennoilla ku puhuttiin eläinetiikasta ja Tommi oli samaa mieltä jostain. "Kai mäkin seuraisin jos mun kotitallille ilmestyis sunnuntaiaamuna random tyyppi kameran kaa." Tommin mimosa oli oikeestaan tosi hyvää. Mä hörpin sitä jalat pöydän alle venyen samalla kun Tommi kaivo pöydän kulmalle hiton ohuen MacBookin ja järkkärin. Se kumartu hassuun kyyryyn ku alko näpytellä konetta ja sano hetken päästä: " Filippa aatteli jotain tällasta kuvaa." Se käänsi koneen ja mun piti hetki räpytellä, kun auringonvalo heijastu näytöstä ja sokaisi mut vähäksi aikaa. Näytöllä oli kuva kopukasta, joka seiso korvat unisessa tanassa maneesissa / tallissa / apokalyptisessa vajassa jonka katto oli irronnu mahd. tornadon jäljiltä. Sen vierellä seiso """kohtalokkaan""" näkönen gangsteri jolla oli hiton naurettavat farkut ja lännensatula, jota se jostain syystä oli päättäny kannatella kädessä kolmella sormella sen sijaan et olis laittanu sen esim. hevosen selkään. Mun oli pakko hieraista koko naamaa. "Mä en siis aio olla ilman paitaa." Tommi kohotti sen tummia kulmakarvoja. "Tää on toki vaan Filipan idea. Kaikki muut kuvat on myös vähän tolleen, mm, paljastavia, mutta ei sun tietenkään tarvi tehdä mitään mitä et halua." Tommi veti MacBookin takas ja käänsi näytön itseensä päin. "Eihän sitä kalenteria ees myydä minään eläinlääkiksen nakukalenterina. Saat tietty itse päättää mitä sulla on päällä." "Hyvä." Tommi paino läppärin kannen kiinni ja hörppäs mimosakupin tyhjäks. "Mennäänkö kattoon sun hevosta? Voit esitellä samalla parhaat kuvauspaikat." Se nous ylös, virnisti ja koppas järkkärin pöydältä. "Vai mitä? Maaliskuun kasvo vuosimallia kakskolme." Mä olin suostunu kuvattavaks meidän vuosikurssin kalenteriin ainoastaan siks, et kaikkien oli pakko osallistua ja vielä kuvauksia vähemmän mä halusin olla Tommi (jonka oli pakko kuvata kaikki) tai Filppu (jonka oli pakko suunnitella koko helkatin sekoilu). Kaiken lisäks mä olin aatellu, et vois olla kivaa saada joku kuva musta ja Mussusta. Mut mulla ei ollu hajuakaan mitä mä ees tekisin kuvalla jossa mulla ei ollu vaatteita. Ruttu seuras uteliaasti mua ja Tommia, kun mä heitin sille Lolalta lainatun vähän hienomman riimun ja talutin sen ulos karsinasta. Mua nauratti, kun se HÖRISI Tommille ja esitteli kauneinta poni-ilmettä niinku se ois tajunnu, et paikalla oli uus tuleva eläinlääkäri ja kannatti iskeä kiiltävin sädekehä korvien väliin. Mä rapsutin ohimennen Rutun kaulaa ja annoin sen hamuilla Tommin takin rintamusta. Me käveltiin hiljakseltaan aurinkoisen pihan poikki kohti yhtä hyvää lumikasaa, jonka Tommi oli huomannu tarhojen kulmalla. Kun Tommi sääti järkkärin asetuksia ja me seisottiin kuvauspaikalla mua alko jännittää siitä huolimatta, et mulla oli paita päällä ja Ruttu peitti Tommin puoliksi. Mä yritin katsoo kameraan, mut aurinko tuli jotenki oudosti mun naamalle niin et mun oli pakko siristää ja pyyhkii silmäkulmiin noussu vesi pois. Tommi oli kyykistyny toisen polven varaan ja piti kameraa niin et sen naamasta näky vaan keskittyny irvistys ja vähän siistin parran reunaa. Ruttu höristeli korvia ja yritti tajuta mistä kameran räpsyntä kuulu. Jossain vaiheessa mulle tuli kuuma ja mä otin takin pois, koska mua pelotti et mun posket näyttäis kuvassa punasilta. Meni ihan helvetin pitkään ennen ku Tommi viimein nous ja pyyhki märkää loskaa sen ruskeiden samettihousujen polvista. "Valmista. Mä lähetin kuvat Filipalle", se sano. "Se soittaa meille kohta." Mä päästin Rutun tarhaan ja kiskoin takin takas päälle. Tommi kykki tarhan aidalla ottamassa ulkoilevista kopukoista kuvia. Se irvisteli kameran linssin läpi eikä katsonu mua ku sano: "Kiva paikka tää Liekkijärvi. En oo ikinä ennen käyny täällä, vaikka yks mun parhaista kavereista asuu täällä." "Ai jaa", mä tokaisin (se paras kaveri en varmaan ollu mä). Tommi nojas aidan yli ja nakutti vimmatusti kameran valokuvausnappia kun Laila lähesty sitä jalat jäykkinä ja kaula korkeella niinku se olis yrittäny esittää nostokurkea. "Se perusti sen porukoiden kanssa just jonku majatalon tähän lähelle", Tommi jatko. "Kivaa. Sun puhelin muuten soi." Koska Filppu oli Filppu, se ei tietenkään soittanu normaalia puhelua vaan jonku helkatin Whatsapp-videopuhelun, missä sen koko naama täytti Tommin näytön. Musta ja Tommista näky vaan pieni auringossa siristelevä läntti alakulmassa. "Mä olin just saunassa", Filppu ilmotti mikä oli aika turhaa, koska sen tukka oli märkä ja sillä oli sama aamutakki jota se oli käyttäny vuodesta 2016. "Ne kuvat oli ihan hyviä, mut miks sulla oli paita päällä Allu?" "Mä en halunnu olla ilman paitaa", mä sanoin yhtä aikaa ku Tommi sano: "Aleksanteri halus pitää paidan." Filppu huokas niin et kuva täris. "Okei. Mä olin kyllä aatellu vähän erilaista kuvaa mut... okei." Se silitti hiukset korvan taakse. "Oisit sä ihan hyvin voinu näyttää sun ylävartalon, ei siinä oo mitään hävettävää." Mä pyöräytin silmiä. "Oikeesti Allu, sä näytät tosi hyvältä! Älä häpeä itseäs!" Filppu kiekas. "Joo. En häpeä", mä tuhahdin. "Ei Allun nyt kuitenkaan tarvi olla ilman paitaa jos se ei halua", Tommi sano mun korvan juuresta. "Niistä kuvistahan tuli tosi hyviä." "Joo joo siis todellakin tuli!" Filppu huito kädellä niin lähellä ruutua että siitä ei näkyny juuri muuta ku pala aamutakkia ja kaks viuhtovaa sormea. "Tarkotin just että Allu voi tehdä niinku haluaa. Se on sit vähän erilainen ku muut kuvat mut ei se mitään." "Hyvä", Tommi sano vaikka ei kuulostanu ihan varmalta. "Mennään sit niillä vai?" "Joo", mä vastasin ennen ku Filppu ehti sanoa mitään. Se oli puolikkaan sekunnin hiljaa mut hymyili sit leveesti samalla ku nyökkäs. "Niillä mennään", se hymisi. "Nähään sit keskiviikkona koulussa!" Kun puhelu oli loppunu, Tommi vilkas muhun jotenki huolestuneen näkösesti. "Kaikki ok?" Mä nyökkäsin. "Oon vääntäny Filpun kanssa aikoinaan niin paljon et ei tossa ollu mitään uutta." Mä käännyin ja lähdin talsiin kohti tallia. "Joka hiton joulupöydässä ja kaikissa perhejuhlissa missä se oli mukana. Ei hätää." "Hetkinen", Tommi naurahti ku harppas mun perään. "En tienny että ootte sukua." Mä katsahdin sitä kulmat koholla. "Ei me ollakaan." "Mitä se teidän perhejuhlissa sit -" Mä heilautin kättä ja kiskasin satulahuoneen oven auki niin et olin törmätä Inkeriin, joka pölähti mua vastaan ja jäi toljottaan Tommia + kameraa ihan niinku mä olin arvellutki. Maailmassa oli kaks luonnonlakia jotka päti mun kurssikavereihin: eka oli se, et kaikki ihmiset rakasti Tommi Mäkistä. Toka oli se, että oli ihan helkatin hyvä ja oikein ettei Filippa Petersen kuulunu mun sukuun.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 6, 2022 20:30:12 GMT 2
6.4.2022 - Se, jossa mä sovin asioitaMä olin piilottanu Pullervon mun lokerikkoon mikä oli kai aika paska idea, koska se hyppäs esiin niinku paha leijona joka kerta kun mä menin hakeen kypärää tai yksiä ratsastushanskoja, joita Juli halus lainata aina kun putsas Windin kavioita (koska meidän perheen pienin ei halunnu koskea kavioon paljaalla kädellä). Mua pelotti, et Cella tulis lokerikkohuoneeseen joskus ku Pullervo olis ulkoilemassa enkä mä enää koskaan vois antaa sitä sille yllätyksenä. Siis siinä tapauksessa että a) se haluais vielä joskus ottaa multa vastaan lahjoja ja b) mä jostain ihmeelliseestä syystä haluaisin lahjoa sitä kun otti huomioon et se oli pettäny mua TOISEN KERRAN. Pullervo loikkas mun päälle nytki kun mä hiippailin lokerikolle hakemaan Mussun parempia hivutussuojia, joita mä olin alkanu säilyttää kaapissa sen jälkeen ku yks tuntilainen oli yrittäny repiä niistä lampaankarvat irti. Mä tungin sen niin syvälle talvitakkien ja vaihtofarkkujen väliin ku pystyin. Tuntilainen oli niitä jotka halus tuijottaa mua kun mä kykin Mussun kyljellä kiinnittämässä suojia. Se ei ollut sanonu mulle sanaakaan koko aikana kun mä varustin heppaa, vaan seiso siirtotallin oven ulkopuolella kypärä päässä eikä ees väräyttäny ilmettä, kun mä annoin sille ohjat ja tyrkkäsin karsinan oven auki. Ruttu omaksu ison koiran roolin ja anto ratsastajan alottaa purjehduksen kohti maneesia. Mä olin just ehtiny autotallin kulmalle kun Riinis ilmesty tallin takaa. Se pysähty, seiso hetken paikallaan, heitti tukan olan yli ja lähti sit asteleen mua kohti. Mä suojasin röökin tulipäätä ku kilautin sytkäriä. Riiniksellä oli nahkatakki vaikka oli varmaan viis astetta pakkasta. Kun se ehti mun luo, se työns kädet taskuihin ja veti suupielet hymyyn. "Moi." Mä käännyin niin ettei savu kiemurrellu suoraan sitä kohti ja vedin röökiaskin puoliksi pois taskusta. "Haluutko?" Riinis puisti päätä. "Mulla oli itse asiassa sulle yks juttu." Mä vilkaisin terävästi Riinistä. Ei kai se aikonu sanoo jotain mikä pilais meidän ystävyyden?? Riinis päästi pehmeen hymähdyksen ku näki mun ilmeen ja tuuppas mua käsivarteen. "Chill. Haluun vaan kysyä yhtä juttua." "Okei?" Se nojas autotallin seinään ja veti kädet puuskaan. Sit se hengähti: "Onks sulla jotain suunnitelmia toukokuun alulle?" "Öö..." Mä kurtistin kulmia. "Ei kai?" "Hyvä. Tuu taas mun ja Indin groomiksi. Hanamiin." Mä tuijotin Riinistä. Röökisavu kiemurteli kohti tummenevaa taivasta, kauempaa kuulu tallinoven pamahdus ja hevosen kavioitten ääni kosteeta lunta vasten. Lopulta mä kohautin olkapäitä. "Okei." Mä olin aatellu et en lähtis Hannabyyn ollenkaan tänä vuonna. Mut toisaalta: vaikka siellä tapahtuis toiset joshuat, niin tuskin se olis mitään pahempaa ku mitä Seppeleessä jo valmiiks tapahtu. Riinis käveli mun kaa samaa matkaa tallille, kun mä olin saanu poltettua röökin loppuun, ja katos tallikäytävän päätyyn Windin vanhalle ja Indin uudelle karsinalle. Mä harpoin portaat kaks kerrallaan oleskeluhuoneeseen, kääriydyin viltin alle sohvalle ja työnsin toisen jalan sohvatyynyn alle. Kerranki oleskeluhuoneessa ei ollu ketään.
Mä rääkkäsin aivoja et hahmottaisin mitä oli tapahtunu puoltoista kuukautta sitten. Vaikka mä miten yritin ajatella asiaa Cellan hyväksi, niin tuntu hyvin epätodennäköseltä että se ei ois ollu just samaan aikaan kun mä ja Cella asuttiin majassa.
|
|