Aprilin hoitokirja

[Emmy]

Lady April KS
Sivulle >>

Hoitaja: Jasmiina

[Anne]

Eedi ja April estetunnilla

---

April talvitarhassa

[Jasmiina]

4.5.2022
Pidempi korsi
eli kuinka olin fiksumpi kuin mutsi ja hankin hoitohevosen

Istuin kädet puuskassa auton etupenkillä. Mutsin omahyväinen virne ärsytti niin, että yritin pitää katseeni vain visusti auton renkaiden alla rahisevassa hiekkatiessä. Se kai kuvitteli voittaneensa, kun oli saanut mut autoon ja jonnekin Liekkijärvelle. Pirkon talli oli melkeen meidän naapurissa. Sinne pyöräili vartin. Miten mä täällä jaksaisin ravata ainakin kerran viikossa? Sitähän mutsi ja faija nyt multa vaati.

Mä olin löytänyt netistä mun unelmieni hevosen. Sillä oli terveystarkastukset, kisatulokset ja myyjän mukaan ihan hyvä sukukin. Ja kaiken lisäks se oli upea kimo! Mä olisin voinut viedä sen Pirkolle ponilauman jatkoksi ja hankkia jostain mulle valmentajan, koska ei Pirkko kilpailemisesta mitään tajunnut. Ja kyllä mä olisin siitä hevosesta osannut huolehtia. Sitä paitsi Pirkolla olis ollut hoitajaehdokkaita varmasti ihan jonoksi asti, koska se hevonen olis ollut koko tallin hienoin. Mun mielestä mun suunnitelma oli ihan realistinen ja tarkkaan harkittu. Mutsi ja faija oli nauranut päin mun naamaa, kunnes ne oli tajunnut, että olin tosissani.

Me oltiin huudettu faijan kanssa kilpaa koko ilta. Ainoa asia, mistä me oltiin samaa mieltä oli se, että tätä menoa mun tulevaisuus meni kovaa vauhtia pilalle. Lopulta mutsilta oli mennyt hermot ja sen oli ollut ihan pakko keksiä joku tyhmä ratkaisu koko riitaan.
“Oman hevosen omistaminen on ihan eri asia, kun käydä Pirkon luona silloin kun huvittaa”, mutsi oli julistanut. Sen jälkeen se oli ilmoittanut, että jos mä kävisin jossain kunnon ratsastuskoululla vuoden, me voitais keskustella asiasta uudestaan.
“Kaks vuotta!” faija oli rääkäissyt hätäisesti väliin.
“Puol vuotta”, mä olin ilmoittanut, sillä syksyllä mä täyttäisin 18. Sen jälkeen mutsi ja faija saisi olla ihan mitä mieltä ne halusi.

“Nähdään illalla!” mutsi huikkasi pirteästi aivan kuin me ei juuri oltais pidetty mykkäkoulua koko ajomatkan ajan. Pyöräytin silmiäni ja kapusin ulos vaaleanharmaasta bemarista. Seppele oli ihan eri maata kuin Pirkon tallin mutainen piha, pieni pihatto ja keltainen rintamamiestalo, jonka keittiöstä löytyi aina jotain pullaa tai marjapiirakkaa. Kentällä oli selvästi käynnissä ratsastustunti, sillä opettajan kuuluva ääni kaikui yli tallialueen. Aidan vierellä notkui joukko ihmisiä seuraamassa kentällä ravaavia ratsukoita. Oikaisin ryhtini ja lähdin kävelemään kohti tallirakennusta aivan kuin kuuluisin tänne.

“Moi! Sä taidat olla niitä uusia hoitajaehdokkaita”, ennemminkin toteamus kuin kysymys kajahti heti, kun mä sain tallin oven avattua. Vilkaisin hölmönä ympärilleni ja tajusin vaaleahiuksisen naisen puhuvan juuri mulle. Mietin hetken murto-osan ja päätin sitten leikkiä mukana. Mutsi oli vaan käskenyt ottaa selvää ratsastustunneista, mut jos mä saisin ihan oikean hoitohevosen… Siinähän ne sitten selittäis, etten muka oo tarpeeks kokenut ja vastuullinen.
“Joo, niin mä oonkin. Mä oon Jasmiina. Oon aikasemmin ratsastanut Pirkon tallilla ja hoitanut siellä kans poneja. Tiiätkö sä Pirkon? Mä aattelin et kaipaisin vähän jotain… uutta”, esittäydyin ja yritin kuulostaa siltä, että olin paikalla ihan tarkoituksella.
“Emmy. Kiva kun sä tulit käymään. Mä voin esitellä sulle paikkoja ja sit me voidaan katsoa vapaita hevosia”, nainen hymyili, eikä jäänyt turhia odottelemaan.

Talli, kaapit, taukotila, varusteet, aikataulut, hoitajien tehtävät… Emmy esitelmöi rutiinilla kaiken tarpeellisen. Lopulta me päästiin siihen mielenkiintoiseen osaan.
“Sä mainitsit jotain poneista? Kun sä oot tolleen ponikokoinekin. Halla on ainakin tosi kiva ja Gekko kans ja Rösti…”, Emmy alkoi luetella silmäiltyään hetken jotain listaa.
“Ei kun mä nimenomaan aattelin, et jos ois joku hevonen”, keskeytin ja hymyilin hieman väkinäisesti. Miks mulle aina tuputettiin poneja?
“Joo katotaas. Pitäis kyl olla…”, hän jatkoi mutisten listan syynäämistä ja viittoi sitten seuraamaan.
“Ainoo hevonen, joka vielä on vailla hoitajaa on April. Mikä on itseasiassa aika kumma juttu, kun April on kuitenkin niin mukava ja kiltti. Vaikka on sillä kyllä muutama temppukin takataskussa. April löytyy tääl-”, Emmy tuijotti hetken ilmeettömästi tyhjää karsinaa ja kaivoi sitten taskustaan toisen listan.
“April on tunnilla. Mut se on sellanen siro punaruunikko tamma. Se kyl varmasti sopii sulle. Niiden pitäs olla kentällä, jos haluut mennä katsomaan.”
Ja niin mä suuntasin takaisin ulos ja liityin siihen pieneen yleisöön, joka seurasi käynnissä olevaa tuntia valkoiseksi maalattuun puuaitaan nojaten. Emmyn antamien tuntomerkkien perusteella mä tunnistin Aprilin helposti tuntihevosten joukosta. Se oli ihan täydellinen!

Mä keskityin seuraamaan tuntia, enkä tajunnut puoliakaan niistä ohjeista, joita kädet puuskassa kentän keskellä törröttävä täti huuteli. Tädin kasvavan volyymin perusteella joku ratsastajistakaan ei tajunnut.

“Joko ne pyhän yrjön tulokset on tulleet?” joku mun lähellä kysyi ja ilmeisesti kaikki muut kentänlaidalla norkoilijat tiesivät heti mistä puhuttiin.
“Oota mä katon! Joo, nyt ne on täällä. Äh.. Eedi oli ihan lähellä sijoittua. Vitsit, ne melkeen sai 70 prossaa”, joku toinen vastasi hetken kännykkää selattuaan.
“Ois kyl niin siistii joskus itekin kisata Hannabyssa. Kuvissa se näyttää aina niin upeelta”, joku kolmas huokasi kaihoisasti. Hannaby? Siis Hannaby Hanami Week? Huippuratsastajia, kirsikankukkia, pukuloistoa ja linna?! Se oli vaan yks vuoden hienoimmista tapahtumista. Jos joku Seppeleestä oli päässyt sinne, niin ehkä täällä luuhaaminen ei sittenkään ollut täysin turhaa.
“Onks Seppeleestä siellä paljon ratsastajia?” kysyin uteliaana välittämättä siitä, että käytännössä paljastin salakuunnelleeni toisten keskustelua.
“Kyllä sinne aika iso porukka lähti. Ootas Salma ja Mistel ja Riinis ainakin on kisaamassa”, ensimmäinen vastasi kurtistaen otsaansa mietteliäänä. Kukaan niistä ei näyttänyt hätkähtävän sitä, että joku random otti osaa niiden keskusteluun.
“Ja Eedi!” toinen lisäsi salamannopeasti. Mä mietin, olikohan se joku fanityttö.
“Eiks Kiri ja Cella lähtenyt ainakin groomeiksi. Ja eiks Allu oo groomi kans? Siellä on laivalla draaman ainekset kasassa”, se kolmas sanoi myhäillen ja sai muut virnistelemään. Mä kuuntelin nimilistaa ja mietin, kuinka ärsyttävää oli, kun en tuntenut ketään. Pirkon tallilla mä olin ollut se, jonka kaikki oli tiennyt ja johon kaikki uudet oli aina halunnut ekana tutustua.

Pitkään mä en kuitenkaan ehtinyt murehtia, kun ratsastustunti päättyi ja ratsukot laskeutuivat hevosenselästä yksi toisensa jälkeen. Kun ne lähtivät yhtenä jonona kohti tallia, mä kiiruhdin Aprilin ja sitä taluttavan ehkä keski-ikää lähestyvän naisen luo.
“Mitä sä tykkäsit Aprilista?” tiedustelin ja sovitin askeleeni naisen ja hevosen reippaaseen kävelytahtiin.
“Ai.. öh.. Onhan se ihan mukava. Mä oon nyt mennyt sillä pari kertaa ja musta tuntuu, et kyllä mä alan pikkuhiljaa tajuumaan miten se toimii”, naisen punakat posket muuttuivat vielä punaisemmiksi aivan kuin mä olisin kysynyt jonkun tosi vaikean kysymyksen.
“Tarviiksä apua sen kanssa? Mä voin kyl ottaa kamat pois? Tai harjata” ehdotin. Mä paloin halusta päästä tutustumaan uuteen hoitohevoseeni.
“Kiitos. Mä pärjään kyllä ja mä mielelläni hoidan tän itse”, nainen vastasi edelleen vaivaantuneen kuuloisena. No ei väkisin…
“Selvä. Hyvä juttu”, mä vastasin pirteästi ja lähdin lampsimaan yläkerrän oleskelutilaan. Siellä ei ollut ketään, joten sain löhötä kaikessa rauhassa sohvannurkassa TikTokia selaillen.

Mä odotan.

Mutsin WhastApp-viesti ilmestyi kännykän ruudun ylälaitaan. Tuhahdin ja könysin ylös sohvalta. Se saisi luvan odottaa vielä hetken. Mä suunnistin Aprilin karsinalle, vaikka tunsin, kuinka kännykkä tärisi vaativasti farkkujeni taskussa. Tamma höristeli korviaan varmaan sen surisevan äänen takia.
“Älä siitä välitä. Se aina haluu et kaikki menee just niinku se haluaa”, mutisin ja rapsutin punaruunikon tamman kaulaa. Se tutki mun hupparin taskuja uteliaana jättäen harmaaseen kankaaseen suuren kuolaläntin. Lopulta se löysi myös sen taskun, jossa mun puhelin tärisi edelleen. Tamma kavahti taaksepäin ja tuhahti sitten hiljaa.
“Sanos muuta. Se ei vaan meinaa luovuttaa. Kai mun pitää mennä. Mut me nähdään taas”, mutisin ennen kuin luikin ulos karsinasta. Mä mietin, miten kertoisin voitonriemuisesti mutsille, et tästä lähtien se sais kuskata mua tallille paaaljon useammin kuin mihin se oli suostunut. Tai sit ne vois hankkii mulle mopon.

[Jasmiina]

6.5.2022
B l o n d i k e r h o
eli miten mä tapasin sen yhden tyypin tallilla 

Mä olin tiennyt, ettei mutsi ja faija varsinaisesti hyppis riemusta mun ilmoitettua, että mulla oli nyt hoitohevonen nimeltä April Seppeleessä.
“Tätähän te halusitte? Et mä teen jotain vastuullista”, hymyilin liioitellun aurinkoisesti ja korostin erityisen ärsyttävästi faijan lempisanaa. Sen jälkeen mä luettelin, kuinka mun piti nyt huolehtia Aprilista ja varusteista ja tuntilaisista. Kyllä olis Emmy ollut ylpeä.
“Mitä se maksaa?” faija tiukkasi, koska sehän sitä tietenkin kiinnosti eniten. Vaikka niillä oli rahaa, eikä se ollut mikään salaisuus, niin jostain syystä mun piti suunnilleen täyttää joku kirjallinen anomus, jos mä halusin mitään Pepsi Max pulloa kalliimpaa.
“Ei mitään. Mä saan kans ratsastaa ilmaseks”, vastasin voitonriemuisena, eikä faija keksinyt muita vastalauseita. Mutsi sen sijaan tuhahti.
“Ne ratsastustunnit?” se tivasi ja katsoi mua sillä ilmeellä, että mä olin saanut yhden ainoan tehtävän ja epäonnistunut siinäkin surkeasti. Mä ohitin kysymyksen olankohautuksella ja aloitin palopuheen siitä, kuinka mun uusi vastuutehtävä vaatisi päivittäistä kuljetusta tallille tai jos mutsilla ja faijalla ei olisi aikaa (koska eihän niillä ollut!) niin vähintään mopoa. Aamulla mun paikalla keittiön pöydällä odotti tulostettu bussiaikataulu ja post-it lappu, jossa toivotettiin hauskaa iltapäivää. Niiden oli ihan turha ihmetellä, mistä mä olin kaikki vittumaiset geenini saanut.

Koska mä kuitenkin halusin Seppeleeseen, koulupäivän jälkeen mä istuin kiltisti bussin takapenkille. Mä en juuri jaksanut keskittyä tylsiin maalaismaisemiin, vaan viihdytin itseäni avaamalla vaaleat hiukseni nutturalta ja näpertämällä ne sitten kahdelle ranskanletille. Puhelimen selfiekamerasta peilaillen nyin kasvoilleni pari huoletonta suortuvaa ja sen jälkeen mä tyydyin vain solmimaan umpisolmuja vaalenharmaan hupparini naruihin. Ehdin melkein kuolla tylsyyteen, ennen kuin bussi lopulta pysähtyi oikealle pysäkille ja mä pääsin vihdoin valumaan ulos muutaman innokkaasti hölisevän ponitytön perässä. Seuraavaksi mä meinasin kuolla, kun joku melkein ajoi mun yli polkupyörällä, koska se bussipysäkki oli vaan yks tolppa hiekkatien varressa ja ilmeisesti ne ponitytöt osasi varoa kaistapäisiä kaahareita paremmin kuin mä. Sitten mä käytännössä kuolin, kun se blondi jätkä vilkaisi taakseen ja huikkasi virnistäen SORIIII ennen kuin se porhalsi eteenpäin hiukset tuulesta pörrössä. Mä olin aika varma, että se oli sama polkupyörä, jonka mä näin hylättynä Seppeleen parkkipaikalla, kun mä vihdoin pääsin tallille asti.

Siinä vaiheessa, kun avasin tallin oven, mä olin oikeastaan jo aika hyvällä tuulella (ja aika syvällä pilvilinnoissa). Mä en voinut uskoa, että se jätkä kävi myös Seppeleessä. Eikä mua enää edes haitannut, että se oli melkeen tappanut mut.
“Ooksä hoitaja?” pieni blondi tiukkasi palauttaen mut takaisin maanpinnalle. Se oli eri blondi kuin se, joka oli hövelisti antanut mulle edellisellä kerralla hoitohevosen ja valitettavasti myös eri blondi kuin se, joka oli melkein ajanut mun yli. Mä ehdin huvittua ajatuksesta, että ainakin hiustenvärin perusteella mä sovin hyvin Seppeleeseen.
“Joo. Mä hoidan Aprilia. Itseasiassa mä-”, aloitin, mutta se pieni blondi ei jäänyt kuuntelemaan mun selityksiä. Vaikka se oli mua varmaan jonkun kymmenen senttiä lyhyempi, musta tuntui että se katsoi mua jotenkin alaspäin.
“Sä varmaan osaat lakaista?” se hymähti ja lykkäsi mulle lattiaharjan käteen. Vaikken mä mikään kynnysmatto ollutkaan, niin tajusin mä sentään sen, milloin kannatti vaan totella. Blondi näytti ehkä kaks sekuntia tyytyväiseltä, kun mä tartuin toimeen, enkä mutissut mitään ja sitten se jo lähti etsimään seuraavaa uhria.
“...ja joku kehtaa valittaa, et taso on mennyt alaspäin ja Hannes käskee mun tehdä jotain… Ihan niin kuin mä oisin päättänyt, että on hyvä idea antaa kaikkien työntekijöiden lähtee samaan aikaan Ruotsiin. Vittu varmaan uppoo vielä se laivakin. Ja missä on Hannes? Ei, minä täällä koitan organisoida että arvon tuntilaiset vahingossakaan nää pölyä ja paskaa tallilla…” se jupisi mennessään.

Pöly leijaili kevyesti tallikäytävällä, kun mä lakaisin menemään, vaikka mä mietin, että kohta se käytävä näyttäisi taas samalta, kun illan tuntirumba alkaisi. Joku vihelteli jossain karsinassa ihan kuin nauttisi tallissa raatamisesta. Viheltäminen lakkasi kuin seinään, kun lyhyttukkainen nainen kurkkasi varovaisesti käytävälle.
“Onks toi aina tollanen?” se supatti huomattuaan että blondi pyörremyrsky oli kadonnut jonnekin. Se oli mitä ilmeisimmin hangannut harmaankeltaisella pesusienellä ruokakuppia karsinassa, jonka ovessa luki Susu. Eikä se selvästi ollut Seppeleen blond**erhon jäsen. Tai ehkä puoliksi, sillä vaan puolet sen päästä oli värjätty neonsiniseksi.
“Mä en ees tiiä kuka toi on”, tunnustin, “mut musta tuntui et oli vaan parempi tarttua harjanvarteen.”
“Ai… Mä luulen et sen nimi on Inkeri. Se kai on töissä täällä”, nainen näpersi kädessään olevaa pesusientä samalla, kun puhui. Mä heiluttelin harjanvartta kädestä toiseen.
“Tai sit se on joku hullu poniäiti, joka vaan on seonnut lopullisesti!”
Sain vastaukseksi varovaisen hymyn ihan niin kuin neontukka ois pelännyt, että se blondi kuulisi sen hymyilevän.
“Noh parempi jatkaa raatamista”, kohautin olkiani.
“Hei muuten… Mä oon Susun hoitaja. Sisu. Mäkin oon uus”, neontukka huikkasi perääni kuin olisi juuri muistanut asian.
“Sisu ja Susu”, virnistin, “mä hoidan Aprilia”.

Koko siivousoperaatio leivisi käsiin, kun enemmän tuntilaisia saapui tallille pyörimään, eikä kukaan enää pysynyt kärryillä siitä, kuka teki ja mitä. Mä käytin yleisen kaaoksen hyödykseni, kävin noukkimassa Aprilin harjakorin mukaani ja kuljetin tamman sitten ulos harjauspuomille. Siellä seisoi jo pilkullinen pikkuhevonen aivan muina hevosina nauttimassa kevätauringosta. Ongelma vain oli, ettei sen seurana ollut ketään, joka olis näyttänyt tietävän, mitä se teki siinä puomilla. Mä parkkeerasin Aprilin pilkkukaverin viereen ja yritin tähyillä, näkyikö jossain joku, joka ehkä tiesi jotain siitä hevosesta. Lopulta mä aloin harjailemaan Aprilia samalla pilkkukaveria silmällä pitäen.

Ehkä varttia myöhemmin mä olin pudottaa pölyharjan kädestäni, kun mä huomasin sen blondin jätkän talsivan tallista harjakori kainalossa kohti harjauspuomia.
“Onks tää sun?” mä kysyin osoittaen puomille hylättyä hevosta.
“Öh.. joo. Tai siis hoitohevonen. Ailen.”
“Ja sä vaan jätit sen tähän?”
“Joo?”
“Ihan yksin?”
“Niin?”
“Valvomatta?”
“No mitä! Meneehän täs porukkaa koko ajan”, jätkä vaikutti jotenkin aidosti hämmentyneeltä.
“Se oli tässä varmaan vartin…”
“No mä jäin vähän… tonne. Ja hei, sähän olit kans tässä”, se virnisti just sillä tavalla, ettei mun tehnyt mieli alkaa oikeasti kinata sen kanssa. Ehkä se tiesi, mitä oli tekemässä. Mä jatkoin Aprilin harjailua ja tarkkailin sivusilmällä, kuinka se kaiveli hartaasti oman harjakorinsa sisältöä ja päätyi pehmeään pääharjaan, jolla se alkoi sukimaan Ailenin harjaa. Erikoista.

“Sä melkein ajoit mun yli”, mä huomautin pujahdettuani hetken päästä Aprilin kaulan ali lähemmäs jätkää ja Ailenia. April askarteli jotain riimunnarunsa kanssa, mutta Ailen vain nuokkui paikallaan.
“Sä ite hyppäsit sieltä dösästä vaan keskelle tietä”, se puolustautui, “enkä mä yleensä pyöräile. Mut mä luulen, et mä en hetkeen saa autoa lainaan…”
Katselin jätkää arvioiden. Se ei vaikuttanut kovin paljon vanhemmalta kuin mä, mutta ilmeisesti se oli tarpeeksi vanha ajaakseen.
“Mä en yleensä kulje dösällä”, vastasin, vaikka sana dösä tuntui vähän vieraalta suussa. Jätkä oli selvästi jostain pääkaupunkiseudulta, koska ei kukaan muu käyttänyt yhtä urpoa sanaa. Paitsi mä just vahingossa.
“Tai saatan kulkeakin, kun mutsi ja faija on ihan paskoja”, jatkoin puuskahtaen. Mua nolotti heti, kuinka kakaralta kuulostin. Jätkä kuitenkin vaan nauro sille. Se tuntui nauravan vähän kaikelle.
“Mä en oo nähny sua täällä aikaisemmin”, se huomautti.
“Et varmaan, kun mä aloitin tyyliin eilen”, vastasin ja rapsutin samalla Aprilin turpaa, joka oli mönkinyt vaivihkaa kohti mun hupparin taskua ja tökki sitä nyt vaativasti.
“Sit sä et varmaan tiedä et mä oon Vili. Ja tää on Ailen.”
“Jasmiina. Ja tää on April”, vastasin samalla kaavalla ja mietin että varmaan se jätkä kyllä tiesi kaikki Seppeleen tuntihevosten nimet.

Mä olin aikeissa kysyä jotain yleispätevää, kun mä huomasin, että se pieni blondi oli ilmestynyt ulos nojailemaan tallin seinää. Pyörremyrsky oli tyyntynyt, mutta se tuntui silti vilkuilevan meitä enemmän kuin kädessään olevaa puhelinta.
“Mitä toi oikein kyttää?” kysyin Vililtä matalalla äänellä.
“Ai Inkeri? Ne on varmaan käskenyt sen pitää mua silmällä”, se hymähti aivan kuin asia olisi ollut sillä selvä.
“Miks sua pitää pitää silmällä? Tai siis sen lisäks et sä hurjastelet pitkin kyliä polkupyörällä”, mä siristin silmäni tarkoituksella ihan viiruiksi, jotta se tajuaisi, että mä yritin olla hauska, vaikka vähän myös samalla utelias.
“No kun oli se porttikieltohässäkkä ja kaikki…” se hölisi ja näytti heti vähän katuvan vastaustaan.
“Porttikielto?” mä toistin.
“Joo, pitkä juttu. Etköhän sä sen joltain kuule…”
Mä olisin halunnut kysyä vielä jotain, mutta April alkoi olla totaalisen kyllästynyt. Se oli nykinyt vetosolmunsa melkein auki ja kuopi nyt tympääntyneenä maata. Sen mielestä tää ei selvästi ollut yhtä mielenkiintoista kuin musta. Mä en kuitenkaan halunnut, että tamma ehtis kaivaa kuopan siihen tallipihalle, vaikka jotain sellaista se kovaa vauhtia puuhastelikin.
“No nähdään taas. Paitsi jos sä harrastat useinkin porttikieltoja”, hymyilin vinosti ennen kuin lähdin taluttamaan Aprilia takaisin talliin. Tamma tosin vaikutti vähän pettyneeltä siihenkin ratkaisuun. Sitä kai olis houkutellut enemmän vihertyvä pihanurmikko tai jonossa kentälle suuntaavien lajitovereiden seura. Olin ihan varma, että tunsin natsi-Inkerin katseen niskassani, vaikka ohi kävellessäni blondi olikin visusti keskittynyt muka naputtelemaan jotain viestiä puhelimellaan.

[Jasmiina]

12.5.2022
Ongelma ja ratkaisu
eli se kun mä ilmoittauduin mun ekoihin kisoihin

“Miten menee?” rento tervehdys sai mut melkein pudottamaan puolillaan olevan kahvikupin oleskeluhuoneen sohvan käsinojalta. Mä toivoin, etten punastunut, kun Vili nauroi mun säpsähdykselle. Olin niin keskittynyt ratkaisemaan käsillä olevaa kriisiä, etten mä ollut kuullut tai nähnyt mitään ennen kuin se oli avannut suunsa. Vaikka mä olin huojentunut siitä, ettei se orjapiiskuri-Inkeri enää vaaninut joka kulman takana uuden tehtävän kanssa, niin täytyi myöntää, että oli siinä ollut puolensa, kun se oli pistänyt mut ja Vilin raatamaan yhdessä. Niinhän sitä sanotaan, et yhteinen paska yhdistää… Aika kirjaimellisesti varsinkin silloin, kun me siivottiin pihattoa.

“No? Sä näytät mietteliäältä”, se katsoi mua kysyvästi ihan niin kuin sitä olisi oikeasti vähän kiinnostanut.
“Mun porukoilla on taas joku kuningasidea, et kun ne menee ens viikonloppuna oopperaan ihan Helsinkiin asti, niin mähän voisin samalla mennä mun serkulle jonnekin Tuusulaan. Ihan niinku mulla ei ois parempaa tekemistä”
“Tuusula. Aika paha”, Vili naurahti. Se ei selvästi ottanut mun ongelmaa kovin vakavasti.
“Eikun oikeesti! Ne meinaa et nyt kun mä käyn täällä, niin varmaan mua kiinnostaa hengata mun serkun Katleenan kanssa. Ihan niinku sen joku uus vuokrahevonen kumoais sen faktan, että se on nörtti ja kaikin puolin ankeeta seuraa. Ja hiton petturi-Kanervakin on just sillon jossain treenileirillä”, tuhahdin ja heiluttelin turhautuneena puhelintani aivan kuin Kanervan viimeisin viesti olisi ollut sen syytä.
“Petturi-Kanerva?” Vili toisti hämmentyneenä.
“Mun kaveri. Bestis. Ehkä ex-bestis, jos siitä ei oo tän enempää hyötyä”, irvistin, vaikken mä nyt oikeasti ollut Kanervaa jättämässä. Me oltiin tunnettu jostain kaksvuotiaasta asti ja vaikka Kanerva joskus priorisoikin lentopallon mun kriisien edelle, se oli silti ehkä ainoo, joka oikeesti oli mun puolella.
“Mut ens viikonloppunahan on Seppele-cup? Mä luulin et säkin osallistuisit. Ekat kisat Aprilin kanssa”, Vili äänsi tamman nimen niin liioitellun brittiläisesti että ärsytti. Mä olin vaan sanonut, ettei sen lempinimi ollut mikään Aprilli… Mut mä en ehtinyt takertua siihen, koska se mitä Vili oli just sanonut, pelasti mun päivän.

Mun puoliksi juotu kahvi sai jäädä niille sijoilleen, kun mä kipitin etsimään ilmoitustaulua, jonka Vili oli maininnut. Ja siellä se oli - vastaus mun kaikkiin rukouksiini! Luettuani kisakutsun nopeasti läpi, mä suuntasin määrätietoisesti tallin toimistoon, jossa Emmy ja joku pitkätukkainen hippiäijä istuivat saman tietokoneen ääressä. Emmy hymyili lempeästi, vaikka se hippiäijä huokailikin tuskastuneena hiirtä näpyttäen.
“Tää ei toimi!” se puuskahti ja haroi toisella kädellä maantienvärisiä hiuksiaan.
“Oota nyt. Anna sen ladata ihan rauhassa. Tää netti on… Kai sä tiiät et sitä vois jossain vaiheessa vähän päivittää?” Emmy melkein lirkutteli.

“Mä haluaisin ilmottautua Seppele-cupiin”, mä keskeytin ennen kuin sillä hippiäijällä olisi rasitusvamma hiirikädessä. Sen ilme näytti siltä, ettei sillä ollut aavistustakaan mistä mä puhuin. Emmy huokaisi ja jätti vastahakoisesti tietokoneen.
“Okei. Ootko sä miettinyt jo hevosta?”
“April tietenkin.”
“Ja ootko käynyt täällä tunneilla?”
“En mä vielä, mut mä voin kyllä. Jos mä saan sit mennä Aprililla.”
“Joo, katotaan kohta sulle joku sopiva tunti, niin pääset vähän vielä treenaamaan. Entä ootko kisannut aikasemmin?”
En mä ollut. Mut koska mä halusin niin kovasti, mä en vaan voinut ottaa riskiä, että Emmy sanoisi ei.
“No vähän. Tyyliin jotain leirikisoja”, vastasin ympäripyöreästi. Kai nyt joku peltolaukkakisa laskettiin? Tai se, kuka pysyi pisimpään Rollen selässä ilmanvarusteita.. Mun puolustukseksi se laitumen heinä oli ihan pehmeetä ja Rolle laiska ja lihava ex-ravuri, jota ei paljoo kiinnostanut paitsi välillä.
“Hyvä hyvä”, Emmy mutisi hajamielisesti ja jatkoi sitten, “Aprilin kanssa on ihan turha mennä mihinkään puomiluokkaan. Meet 50cm jos meinaat esteitä mennä. Koulussa voit sit ite valita. Jos on ekat koulukisat, niin ehkä se Helppo C olis hyvä.”
Mun teki mieli tuulettaa, mut se olis ollut liian noloa.

Jasmiina Rantakari - Lady April KS

Mä katsoin tyytyväisenä ilmoittautuneiden listaa. Ekat kisat! Sitova ilmoittautuminen! Tai niin mä ainakin aioin porukoille valehdella. Musta tuntui et mä olin just ottanut harppauksen lähemmäs mun kilparatsastajan uraa, eikä mutsi tai faija vois pysäyttää mua.

[Jasmiina]

18.5.2022
Koreografia
eli ensimmäinen ratsastuskerta Aprililla

Aprilin selkään oli paljon pidempi matka kuin mihin mä olin tottunut. Onneksi mä olin sentään tarpeeksi ketterä, että lopulta sain hilattua itseni satulaan ilman apua. Aprilin korvat pyöri uteliaana edestakaisin, kun se odotti, että saisin itseni jotenkin satulassa järjestykseen. Mä toivoin, ettei kukaan huomannut, kuinka mun oli pakko puristaa hetki satulan etukaarta ennen kuin mä sain käteni taas liikkeelle. Jalustinhihnojen soljet ei tahtoneet totella, kun hivutin solkea vaivihkaan takaisin ylöspäin. Enhän mä nyt millään kilometrin mittaisilla jalustimilla voinut mennä.

Mä melkein säpsähdin, kun April lähti kävelemään ihan pienestä pohkeiden hipaisusta. Se tuntui kapealta ja huteralta, mut onnittelin itseäni silti siitä, että vihdoin mä istuin ihan oikean hevosen selässä. Vaikken mä olis sitä kellekään myöntänyt, mua oli jännittänyt nousta Aprilin selkään. Ehkä mä olin vähän vältellytkin sitä, mutta pakko mun oli tammalla ratsastaa ennen sunnuntain kisoja. Kun April käveli uraa pitkin tottuneesti pitkin askelin, mä yritin istua niin ryhdikkäästi kuin pystyin ja hymyilin. Kai mä koitin jotenkin hämätä sekä itseäni että muita, vaikka jossain mun takaraivossa joku väitti, että tää oli aivan toinen laji kuin mihin mä olin tottunut. Mä olin ratsastanut kyllä paljon, mutten koskaan kunnolla. Useimmiten, mä olin istunut pienien, pyöreiden ponien selässä vaan ilman satulaa, koska sellaisen laittaminen olis ollut hidaste. Ja enimmäkseen me oltiin vaan rymytty metsässä ja joskus pidetty toisillemme jotain hassuja tunteja pellolla. Ei meillä edes ollut mitään aidattua kenttää.


Aprilin edelleen kävellessä mä yritin visioida itseni kilparadalle sille samalle kentälle, missä nyt ratsastin. Mä muistelin tulevaa koulurataa, jonka mä olin etsinyt netistä. Eihän se ollut kuin vaan yks uus koreografia, joka mun piti opetella. Ja mä olin ehtinyt opetella niitä aika monta alkaen satubaletista, jonka mä aloitin nelivuotiaana ja päättyen siihen yhteen sooloon, jonka jälkeen mä en ollut enää halunnut tanssia. Ja vaikka jossain takaraivossa mun sisäinen balleriina koitti muistuttaa, että koreon lisäksi piti osata myös tekniikka, mulla oli aika itsevarma olo, kun mä pystyin luettelemaan liikkeen toisensa jälkeen mun mielessä samalla kun April edelleen käveli.

“Nostetaan jalustimet ristiin kaulalle ja otetaan ohjat käteen. Tänään mennään harjoitusravia. Ne jotka just huokas saa pitää jalustimet siinä kaulalla koko tunnin”, kentän keskellä tukevasti seisova nainen kajautti äänellä, jota ei voinut kuin totella. Ja niin alkoi Hanskin (pahamaineinen) istuntatunti.

Vartin päästä mä olin täysin varma siitä, ettei tää ollut sama laji kuin mihin mä olin tottunut.

[Jasmiina]

20.5.2022
Jännittääkö?
eli mun ja Aprilin ekat kilpailut

“Jännittääkö?” Vili virnisti, kun me törmättiin tallikäytävällä, mutta sen hymy oli paljon kireämpi kuin yleensä. Meno tallissa oli kuin Hulluilla päivillä, kun jokainen oli saapunut paikalle samaan aikaan ja yritti haalia kasaan niin omia kuin kaverinkin varusteita, hevosia ja itseluottamuksen rippeitä.
“Sua ainakin jännittää”, mä piikittelin takaisin, koska en erityisesti halunnut alkaa miettimään, miltä musta tuntui. Mä olin herännyt tänä aamuna lievästi pahoinvoivana ja mun fiilikset oli vaihdellut laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä musta tuntui, että elin unelmaani ja toisena mä olin varma, että mä olisin voinut kuolla. Mä en malttanut odottaa, että mä pääsin tekemään jotain. Se oli varma tapa saada omat ajatukset rauhoittumaan. Vilin epämääräisen mutiseva vastaus katosi kimakan hirnahduksen alle. Mä en pyytänyt sitä toistamaan.

“Jasmiina! Täällä! Mä haluaisin ottaa teistä kuvan. Te näytätte niin hienoilta. Voi että, tääkö nyt on se April. Onhan se tosi kaunis.” Ääni mutsin kellossa oli muuttunut ihan täysin, kun mä olin kertonut Seppele-cupista. Ne oli jopa perunut sen oopperailtansa päästäkseen katsomaan mua. Mä olin yrittänyt sanoa, ettei tarvi, mutta ei ne taaskaan mua kuunnellut. Lopulta mä olin käskenyt ne suoraan katsomoon, mutta sekin oli selvästi liikaa toivottu, sillä siinä mutsi nyt seisoi hössöttämässä mua ja Aprilia tallin seinän viereen, jotta saatiin siisti tausta valokuvaan. Mun uusi kisatakki tuntui jäykältä ja mä pelkäsin, että valkoisiin housuihin oli tullut joku nolo tahra, kun mä olin varustanut Aprilia. Mun naama tuntui pölyiseltä ja poskia kuumotti. Ja mä olin aivan varma, että mun nutturasta sojotti ylimääräisiä hiuksia ja heinänkorsia. April sen sijaan näytti varmasti hyvältä. Sen harja oli letitetty säntillisesti pienille sykeröille, joita olis kehdannut esitellä vaikka olympialaisissa ja sen karva kiilsi kauniisti. Vaikka sen varusteet olikin kuluneet, mä olin tyytyväinen kuinka hyvin olin saanut puhdistettua ne edellisenä iltana.
“No Jasmiina, jännittääkö?” faija hymyili tietäväisesti.
“Ei yhtään!” mä tuhahdin. Ei mulla ollut aikaa jännittää. Mun olis pitänyt olla jo verkassa, eikä tässä mutsin ja faijan edessä poseeraamassa.

“Seuraavaksi vuorossa Aleksanteri Holma ja Rjubitsia. Valmistautuu Jasmiina Rantakari”, kuuluttajan ääni kaikui yli kisa-alueen. Se lausui hevosen nimen jotenkin tosi hankalasti. Mä odotin vuoroani toivoen, että kisat olisi jo ohi. April steppaili malttamattomana ja vilkuili selvästi esteitä, jotka odottivat meitä seuraavaksi. Ne näytti matalilta, mutta siitä huolimatta tamma oli innoissaan. Mä olin hypännyt tähän mennessä Aprililla tasan kolme estettä, kaikki äskeisessä verryttelyssä, ja joka kerta April oli liitänyt esteen yli kuin unelma, eikä mua sen vauhti pelottanut, vaikka kilpailuiden tunnelma tuntuikin saaneen sen sähköistymään. Sitä paitsi kun me oltiin seurattu Vilin kanssa ihan eturivistä, kuinka se sen idoli oli treenannut sillä toisella pilkullisella hevosella, mun mielestä se oli näyttänyt lähinnä siltä, että riitti kunhan vaan osas ohjata hevosen oikeaa estettä päin. Sillä taktiikalla mäkin aioin mennä.
“Se olis teidän vuoro sitten seuraavaks. Jännittääkö?” kentän porttia vartioiva tyttö tiedusteli tavoitellen rohkaisevaa äänensävyä viittoillessaan meitä sisälle, kun edellinen ratsukko ylitti maaliviivan. Mä vaan nyökkäsin.

[Jasmiina]

29.5.2022
Maailmanlopun merkit

eli se päivä kun puhuttiin kadonneesta ponista

Musta tuntui kuin maailmanloppu olisi saapunut Seppeleeseen. Tai ainakin Inkeri näytti just siltä, kun se nojasi tallin seinään kädet puuskassa ja vaan tuijotti eteenpäin. Se oli kuulemma ollut lomalla, mut ei se kovin levänneeltä näyttänyt.
“Turhaan sä siinä hiippailet. Ei mua kiinnosta! Mä en aio pistää tikkuakaan ristiin ennen kuin Hannes Mesi kertoo, missä mun VARASTETTU poni on”, Inkeri puhisi, kun mä automaattisesti yritin luikahtaa sen ohi vähin äänin. Kyllähän kaikki oli jo Inkerin ponista kuullut ja jos totta puhutaan, mäkin olisin Hanneksen asemassa pitänyt matalaa profiilia niin kauan, kun Inkeri partioi tallin ovella. Toisaalta, jos mä olisin tiennyt, mistä Hanneksen löytää, mä olisin varmasti kertonut sen Inkerille. Jos mun piti valita puoli, mä olisin ehdottomasti team Inkeri, vaikka musta tuntuikin että pelkästään mun olemassaolo ärsytti sitä.

Toinen varma maailmanlopun merkki oli se, kuinka hiljaista tallissa oli. Tai ehkä se oli vain sunnuntaiaamu. Joka tapauksessa ero oli suuri verrattuna arki-iltoihin, jolloin tuntilaisia hulisi siellä täällä. Susun karsinasta kuului jotain hyräilyä, joten mä oletin sen neontukan olevan tallilla ja joku silmälasipäinen jäbä siivosi karsinoita välittämättä Inkerin lakosta. Muutama hevonen rouskutteli vielä aamuheiniään, mutta April oli jo syönyt omansa ja valmiina uuteen päivään. Tamma kolisteli malttamattomana karsinan seinää, kun se huomasi liikettä käytävällä ja mua hymyilytti. Ei se ollut mikään täydellinen hevoskirjahetki, jossa hoitajaa tervehditään rakastavin hörähdyksin, mutta jotain kuitenkin
“April, lopeta jo!”, kuulu vähän kyllästynyt komento toiselta käytävältä.

Mä vein Aprilin ulos harjattavaksi, jotta me ei oltu sen silmälasijäbän tiellä. Se ei edes yrittänyt nakittaa mua talikonvarteen toisin kuin Inkeri, joten ehkä mä sittenkin olin team silmälasijäbä… April noukki harjoja harjakorista sitä mukaan kun mä heittelin niitä sinne takaisin, eikä sen kiiltävässä punaruskeassa karvassa ollut oikeasti paljoa siistittävää. Mä yritin nauttia rauhallisesta aamusta vain Aprilin kanssa, mutta oikeasti mulla oli vähän tylsää. Musta olis ollut hauska jutella lisää vaikka sen uuden tyypin kanssa koska ensinnäkin mä olin naurettavan iloinen siitä, etten ollut enää se uusi(n) tyyppi ja toiseksi mä olin melko varma, että se Assi oli samassa koulussa mun kanssa. Lisäksi mä paloin halusta päästä puimaan oletettua ponivarkautta. Mutta tietenkään joku Vili tai Valtteri ei ollut tallilla sunnuntaiaamuna.

Melkein kuin tilauksesta mä kuulin lupaavan kavioiden kopinan ja pian mun ja Aprilin viereen parkkeerasi hauskannäköinen tupsujalka hoitajineen. Vaikka mä olin vähän pettynyt siitä, ettei se ollut kukaan tuttu, olin kuitenkin iloinen juttuseurasta. Mulle selvis pian, että tupsujalan nimi oli Chilly ja hoitaja oli Jess ja se oli aloittanut Seppeleessä vähän ennen mua. Se hymyili ujosti ja pyöritteli välillä vaaleanruskeita hiuksiaan sormen ympärille puhuessaan, mutta kun se huomasi, etten mä ainakaan heti pure, se alkoi juttelemaan reippaammin. Se kehui Chillyä maasta taivaisiin ja mä kerroin sille mun ja Aprilin menestyksestä Seppele-cupissa.
“Joko sä muuten kuulit Inkerin ponista?” mä lopulta pääsin kysymään.
“Ihan kauheeta. Miten kukaan voi varastaa ponin! Ja siis mieti, et täällä…” Jess kauhisteli.
“No niinpä. Mä haluaisin vaan tietää, mitä oikeesti on tapahtunut. Siis kuulemma Hannes liittyy siihen jotenkin”, paljastin tietoni.
“Ai siis Seppeleen omistaja? Eikä! Mistä-”, Jess aloitti.
“Jos teillä on jotain kerrottavaa niin tulkaa kertomaan suoraan mulle! Muuten pidätte turvat kiinni”, Inkeri kiljaisi. Se oli ilmestynyt tietenkin jostain meidän seläntaakse ja näytti siltä, kuin savu nousisi ihan kohta sen korvista. Jess näytti vähän säikähtäneeltä.
"Mä kerron sulle heti kun mä kuulen jotain", mä vastasin Inkerille mielestäni ovelasti, mutta se vaan huokaisi ja marssi pois.
"Kai mäkin oisin vähän hermona jos mun poni tai Chilly…", Jess mietti puoliääneen. Jotenkin sillä riitti myötätuntoa Inkerille, vaikka se oli just melkein saanut sydänkohtauksen sen ansiosta.

Inkerin ilmestymisen jälkeen Jessistä ei ollut enää kumloistakaan juoruiluseuraa, joten mä päätin lähteä Aprilin kanssa maastoon. Ainakaan siellä Inkeri ei ilmestyisi jostain puun takaa huutamaan ja toisaalta se oli paljon helpompaa kuin keksiä jotain tekemistä kentällä. Mä jopa kysyin Jessiä mukaan, koska mä en tuntenut vielä Seppeleen maastoreittejä kovin hyvin, mut se oli suunnitellut jonkun koulutreenin, vaikkei se tupsujalka miltään kouluratsulta erityisesti näyttänyt. Kun mä suuntasin pois tallin pihasta, mä päätin pitää silmäni auki kadonneiden ponien (tai Hannesten) varalta.

[Jasmiina]

31.5.2022
Solmussa
eli kuinka paljon mä vihaankaan suitsien pesemistä

Mä näpersin auki Aprilin suitsien solkia ja kirosin sitä, joka ei ollut taaskaan pessyt sen kuolaimia kunnolla tunnin jälkeen. Mä inhosin suitsien pesua - remmejä, solkia ja reikiä ja kaikkea sitä töhnää, mitä niihin aina kertyi. Ja satulasaippuan hajua. Mut vielä enemmän mä inhosin sitä, kuinka Emmy oli huomauttanut mulle, että Aprilin suitset kaipaisi pesua. Aivan niin kuin mä olisin hoitanut hommani huonosti.

“Mitä sä teet?” kaksi teletappia ilmestyi satulahuoneeseen, just kun mä olin päässyt alkuun ja parkkeerasi mun eteen silmät lautasen kokoisina. Ponitunti oli selkeesti loppunut ja joku oli päästänyt ne vaeltelemaan tallissa ihan vapaana.
“Pesen suitsia”, mä vastasin ja loihdin kasvoilleni iloisen asiakasplaveluhymyn. Emmyn ei tarvitsisi muistuttaa mua myös siitä, kuinka ystävällinen käytös kuului hoitajien tehtäviin, vaikken mä olis erityisesti jaksanut vastailla niiden tyhmiin kysymyksiin.
“Minkä takia?” tappi numero yksi kuulusteli. Se oli selvästi niistä se reippaampi.
“Koska ne oli likaiset…”
“Ai miten likaiset?”
“No tosi likaiset. Sen takia teille opetetaan, että kuolaimet pitää pestä aina tunnin jälkeen”, mä luennoin ja huomasin, että ne teletapit nyökytteli kuin mä olisin sanonut jotain tosi tärkeää.
“Ooksä joku hoitaja?” tappi numero kaksi uskaltautui kysymään. Sillä oli edelleen ratsastuskypärä päässä, vaikka leukaremmi roikkuikin auki.
“Oon. Mä hoidan Aprilia”, vastasin ja tunsin väkisin vähän ylpeyttä, kun teletappien suusta karkasi pieni vau, vaikka mulle olikin ihan sama, mitä jotkut kakarat musta ajatteli.
“Onks April kiva?” numero yksi jatkoi haastatteluaan.
“Tietenkin se on. En mä nyt sitä muuten hoitais”, mä naurahdin, “ja osaa se olla välillä vähän rasittava, mut sen kanssa on kyl aina tosi hauskaa. Ja se on tosi reipas ratsastaa….” Mä huomasin hymyileväni aidommin, kun mä puhuin Aprilista ja varmaan teletapitkin huomas sen, koska pian mä hukuin kysymyksiin siitä, tykkäskö April enemmän omenoista vai porkkanoista, minkä väriset harjat oli sen suosikkeja ja nukkuiko se päiväunia niin kuin Rösti…

“Moi Jasmiina! Mikä fanikerho sulla on täällä?” naurava ääni sai mut hätkähtämään ja mä toivoin, että musta vain tuntui siltä kuin mä punastuisin.
“Älä nyt, eihän tää oo mitään Eediin verrattuna. Mä pesen vaan Aprilin kamoja”, virnistin ihan typerästi.
“Kuka toi on?” teletapit kysyivät melkein kuorossa.
“Se on Siriuksen hoitaja”, mä vastasin ja toivoin, että se saisi ne usutettua Valtterin kimppuun edes hetkeksi.
“Onks Sirius sellainen iso musta?” se reippaampi tappi tarttui heti syöttiin.
“Tummanruunikko”, Valtteri korjasi hymyillen, “ja senkin kamat kaipaa pesemistä. Haluuttekste auttaa?”
Eikä mennyt kauaa, kun Siriuksen suitset oli jaettu tasan kahden teletapin kesken ja ne hinkkasi pinttyneitä nahkahihnoja aivan innoissaan.
“Ovelaa”, mä hymähdin kun Valtteri istahti mun viereen. Sen reisi melkein kosketti mun reittä ja mä tunnistin saman hennon sporttisen suihkusaippuan tuoksun, kuin silloin kun mä olin herännyt sen vierestä Seppele-cupin after riden jälkeen. Ja kun se vaan virnisti vastauksesi, mun oli mahdotonta olla hymyilemättä takaisin. Yhtäkkiä musta oli paljon hauskempaa kiillottaa Aprilin turpahihnan solkea samalla kun mä kuuntelin, kuinka Valtteri vastasi teletappien kysymyksiin hoitohevosestaan. Valtteri oli selvästi niiden uusi lempi-ihminen ja mä vaan yritin paimentaa tappeja, ettei ne tuhoaisi samalla Siriuksen suitsia kaikella satulasaippualla.

“Onks sulla jotain villejä viikonloppusuunnitelmia?” Valtteri kysäisi ohimennen, kun se pujotti jalustinhihnoja takaisin Siriuksen pestyyn satulaan. Joku oli käynyt noutamassa teletapit satulahuoneesta, eikä mulla enää sen jälkeen ollut yhtään niin rento olo Valtterin seurassa.
“Jotain yo-juhlia pitäis juhlia”, mä vastasin. Mun suunnitelmat oli samat kuin varmaan kaikilla tulevana viikonloppuna, mutta mä en ollut siitä erityisen innostunut. Se oli se viikonloppu, kun yllättäen kaikkia kiinnostaisi taas munkin opiskelut ja koulut ja tulevaisuudet, vaikkei ne ollut edes mun juhlat.
“Omia vai jonkun muun juhlia?” Valtteri kysyi uteliaasti.
“Serkun. Ja ehkä parin kaverin juhlien jatkot”, vastasin välinpitämättömästi. Mä todellakin toivoin, että mä ehtisin illaksi myös niihin parempiin juhliin sukulaisten kanssa patsastelun jälkeen.
“Ai, mullakin on juhlat viikonloppuna. Mä oon kutsunut jotain porukkaa täältäkin”, Valtteri hymyili, enkä mä osannut tulkita, oliko se tarkoitettu kutsuksi vai vaan toteamukseksi.
“Niin sä mainitsitkin et sä olit päässsyt johonkin kouluun jo. Kauppikseen?” mä yritin kaivella sitä kohtaa muististani, joka oli jokseenkin tequilan hämärtämä. Enkä mä halunnut kysyä lisää Valtterin juhlista, etten mä vaikuttanut siltä, että kalastelisin kutsua, jos se ei ollutkaan kutsu.
“Oikikseen”, se korjasi, “mut ei se oo niin tarkkaa. Joko sä oot päättänyt, mikä susta tulee isona?”
Valtteri katsoi mua taas hymyillen ja ajatteli selvästi esittäneensä vaan ihan tavallisen harmittoman kysymyksen. Mutta mä inhosin sitä kysymystä, koska en osannut vastata siihen. Mä olisin halunnut vastata, että musta tulee kilparatsastaja, mutta en mä kehdannut sanoa sitä päin naamaa Valtterille. Seppele-cupissa mä olin tajunnut, että mun helpon C:n kolmannesta sijasta oli vielä aika pitkä matka niihin suorituksiin, joita mä olin sunnuntaina nähnyt, vaikken mä sitä ikinä myöntäisikään mutsille ja faijalle. Ja joskus aikaisemmin mä taas olisin voinut vastata, että musta tulee tanssija, mutta sitten sekin juttu oli mennyt pilalle. Enkä mä uskaltanut heittää vitsillä mitään muuta vaihtoehtoa, jos vahingossa kävisi kuitenkin niin, että mä päätyisin vielä sinne.
“Ei musta varmaan tuu mitään”, mä puuskahdin vähän turhan dramaattisesti, vaikken mä halunnut kalastella sääliä tai mitään muutakaan. Valtteri näytti hetken vähän eksyneeltä ja sitten se kaappas mut varoittamatta puoliksi kainaloonsa.
“Kyl sä varmasti vielä keksit jotain”, se lohdutti ja rutisti mua nopeasti. Ihan vaan kaverillisesti, mä vakuutin itselleni.
“Ehkä mä keksin”, mä toistin mekaanisesti.
“Joo.. No ehkä… ehkä törmäillään viikonloppuna”, Valtteri vaikutti hetken hämmentyneeltä, mutta löysi sitten kasvoilleen tutun hymyn. Kun se heilautti rennosti kättään ovelta, mä jäin yksin satulahuoneeseen. Sitten mä huomasin ne tuhat ja yksi suitsenpalaa ympäri lattiaa.

Mitä enemmän mä tuijotin mustia nahkahihnanpätkiä, sitä vähemmän mikään kävi järkeen. Jos mä olin joskus inhonnut suitsien pesua, niin nyt mä vihasin sitä kaikesta sydämestäni. Mulla ei ollut aavistustakaan a) mikä hihna oli Aprilin ja mikä Siriuksen tai b) mikä solki meni mihinkin reikään. Tuntihevosten varusteissa oli se huono puoli, että usein ne oli ehtinyt kulua monesta kohtaa, kun ne oli kiertänyt hevoselta toiselle. Mua ärsytti ne suitset ja mun outous Valtterin seurassa ja se, etten mä tiennyt, mikä musta tulisi isona. Mun teki mieli viskoa niitä saamarin remmejä päin seinää, kun satulahuoneen ovi kävi taas.
“Vili! Kerro, et sä voit pelastaa mut”, mä uikutin epätoivoisena, kun mä tunnistin ovesta vaappuvan hahmon. Se kantoi sylissään Ailenin painavaa lännensatulaa.
“Miks sä Rantakari aina tarviit pelastamista?” herra cowboy nauroi. Sillä oli taas se nolo stetson päässä. Mä olin sattumalta kuullut, kuinka pari tuntilaistyttöä oli kuolannut sitä, kuinka se näytti ihan oikealta cowboylta, mutta nyt ei ollut oikea aika vinoilla siitä. Mun mielestä se näytti paremmalta ilman sen hölmöä lätsää.
“Kato nyt näitä. Voiks näille tehä jotain?” mä ojensin hihnakasaa Vilille, joka kavahti kauemmaksi kuin mulla olis ollut sylissä vähintään silputtu ruumis. Sen huulet muodosti äänettömiä kysymyksiä, kun se tuijotti vuorotellen mua ja sitä, mikä oli joskus ollut suitset.
“En mä tiiä…” se mutisi ja pudisti päätään. Sitten se vilkaisi seinällä siististi paketoituina roikkuvia suitsia ja taas mun hihnakasaa ja pudisti uudestaan päätään.
“Sä tarviit apua”, se diagnosoi lopulta.

Niinpä mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä etsimään jotakuta pelastamaan mut ja Aprilin ja Siriuksen suitset. Mä en toivonut mitään muuta niin paljon kuin että toimistossa olisi vaikkapa Emmy. Tai oikeastaan kuka tahansa muu kuin Inkeri.

[Jasmiina]

9.6.2022

Syitä

eli miks mua vähän hirvitti tulla tallille tänään

Mä katselin kuinka April nyhti suuhunsa pitkiä heinänkorsia. Se keskittyi kerrankin vaan chillaamaan ja mä koitin imeä hevosesta sitä samaa energiaa itseeni. Mä yritin nauttia auringosta ja rauhasta ja siitä, että mun kesäloma oli alkanut. Mä voisin viettää tallilla ihan niin paljon aikaa kuin mä halusin. Viime päivinä se oli tarkoittanut, etten mä halunnut viettää tallilla aikaa ollenkaan.

Syy numero yksi: mä muistaisin varmaan hautaan asti epämääräisen peittomytyn ja Inkerin kiiluvat silmät, kun mä hiippailin ulos huoneesta, joka mitä ilmeisimmin oli sen. Mä en halunnut tietää, kuinka monta karsinaa mä saisin putsata siitä hyvästä, että mä olin nukkunut sen sängyssä sillä aikaa, kun se lojui lattialla jonkun epämääräisen karvaperseen kanssa.

Syy numero kaksi: se etten mä näkis Valtteria edes vahingossa tuntui helpommalta kuin se, että me törmättäis jossain tallikäytävällä ihan sattumalta. Kai me nyt oltiin tasoissa, kun mä olin tällä kertaa herännyt yksin, mutta silti se harmitti mua. Vaikutti siltä, että Valtterin viereen nukahtamisesta oli tulossa tapa, enkä mä ollut varma, missä vaiheessa me saavutettaisiin joku “meidän pitäis jutella”-hetki. Tai mistä mä tiedän, ehkä Valtteri ei ees ajatellut koko juttua. Mä en joka tapauksessa halunnut ottaa siitä välttämättä selvää. Kun mä ajattelin Valtteria, mä tunsin kyllä pari lepattavaa perhosta jossain mun vatsan pohjalla, mut samalla musta tuntui, etten mä kuitenkaan ollut ihan varma, koska: 

Syy numero kolme: Vili. Miksi sen piti luikerrella jotenkin täysin sopimattomasti mun ajatuksiin ja pilata se, kuinka rentoa sen kanssa oli hengailla tallilla. Mielikuva Vilistä paidattomana oli palanut mun verkkokalvoille vähintään yhtä tiiviisti kuin Inkerin silmät, mut täysin eri tavalla. Mä tiestin, ettei mulla edes ollut mitään mahdollisuuksia. Se oli niin paljon vanhempi ja coolimpi (sen cowboyleikeistä huolimatta) ja sillä oli Juli. Juli, joka oli sekin niin siisti, että mä halusin epätoivoisesti olla sen kaveri, vaikka musta tuntui, että nolasin itseni aina sen seurassa. Vili ja Juli. Mun oli turha edes kuvitella mitään. 

Mä huokaisin ja keskityin taas Apriliin kadehtien sitä kuinka helppo elämä tammalla oli. Tai mistä sen tietää... Ehkä silläkin olisi ollut omat juorunsa kerrottavana, jos mä vaan olisin osannut kuunnella. 

[Jasmiina]

14.6.2022
Uimakammoa
eli mä en tykkää kylmästä vedestä, mutta Norjasta mä voisin tykätä

Pilvenriekaleiden takaa helottava aurinko liimasi teepaidan selkään kiinni, kun mä yritin istua satulassa ja taivuttaa Aprilin huolellisesti kulmaan niin kuin jollain tunnilla oli tehty. Kypärän alta karannut hikinoro kirvelsi silmää ja maistui suolaiselta huulilla. Kentältä hiljalleen leijaileva pöly sai kaiken tuoksumaan hiekkaiselta. April ravasi reippaaseen tahtiin, eikä tehnyt elettäkään hidastaakseen ennen kuin mun oli pakko ottaa hengähdyshetki. Mä taputin tamman auringon kuumentamaa kaulaa, johon oli nousemassa tumma hikinen läikkä. April pärskähti ja huokaisi ja jatkoi sitten harppomista pitkin askelin. Musta tuntui, että sillä oli aina kiire jonnekin.

Aprilin kävellessä mä katselin sivusilmällä toista ratsukkoa, joka kulki ympyrällä kentän toisessa päässä. Mä en osannut tulkita, oliko sen ratsastajan ilme vain älyttömän keskittynyt vai täysin omiin ajatuksiinsa uppoutunut. Ainakin tummanruunikko hevonen teki tarkasti siirtymisen joko käynnistä raviin tai ravista käyntiin aina neljännesympyrän jälkeen. Se näytti sen verran pätevältä, että mä päätin painaa harjotuksen mieleeni ja tehdä sitä joku toinen kerta Aprilin kanssa. Ratsastaja oli se Julin veli, se eläinlääkärityyppi, eli varmaan se kyllä tiesi, mitä se oli tekemässä. Aika usein mua nolotti ratsastaa muiden kanssa samaan aikaan, koska useimmiten mulla ei ollut mitään suunnitelmaa ja musta tuntui, että mä olin vaan tiellä. Varmaan mun olis pitänyt käydä enemmän tunneilla, mutta siellä musta tuntui vielä enemmän siltä, etten osannut mitään. Kaikkein eniten mä inhosin Hanskin tunteja.

“Saako tulla hyppäämään?” tuttu ääni kajahti kentän portilta. Ajatuksissani mä olin taas jäänyt tuijottelemaan Aprilin niskaa (joo, Hanskin mäkätys kyllä kaikui jo mun korvissa), joten mä en ollut huomannut, kuinka Valtteri oli taluttanut Siriuksen jo kentän portille.
“Tänne vaan!” se Julin veli huikkasi kättään heilauttaen ja missasi samalla seuraavan siirtymän raviin. Sen tummanruunikko ratsu sai kävellä yhden neljännesympyrän ylimääräistä, mä panin merkille vähän vahingoniloisena.
“Tuu vaan”, vastasin myös Valtterille ja vaistomaisesti korjasin poskelle karanneen hiussuortuvan nopeasti korvan taakse.

Valtteri ja Sirius oli näyttävä kaksikko. Ne sopi yhteen samalla tavalla hyvin kuin Valtteri ja sen uus Honda, jonka kanssa se oli poseerannut sen viimeisimmässä insta-kuvassa. Mua huvitti, kun Valtteri viittoili kentän laidalle ilmestyneille tytöille ja ne kipitti kasaamaan sille esteitä kuin pienet kotitontut. Ne oli niitä, joilla ei ollut vielä hoitohevosta, mutta silti ne jaksoi notkua kesäpäivät tallilla odottaen, että joku antaisi niille tekemistä. Mä olin iloinen, että tallin kirjoittamattomassa arvoasteikossa mä olin sentään niitä ylempänä, vaikka uutena hoitajana mulla oli vielä kirittävää.

“Miten menee?” Valtteri huikkasi ohjatessaan Siriuksen Aprilin vierelle, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas, jotta April sai vilkuilla Siriusta hieman epäluuloisena ihan rauhassa. Sirius hörähteli Aprilille, mutta tamma ei ilmeestä päätellen lämmennyt ollenkaan ruunan lähestymisyritykselle.
“Rankkaa tää kesälomailu”, mä virnistin, “en mä tiiä jaksaako tällaista joka päivä.”
“Joo, on tää aika kovaa hommaa. Melkein ei ees jaksa nousta sängystä ylös”, Valtteri nauroi ja Sirius pyrähti siitä hyvästä - tai ehkä ihan muuten vaan - pari raviaskelta eteenpäin. Aprilkin terästäytyi välittömästi niin, että jouduin keräämään ohjia paremmin käteen.
“Mitä sulla on tänään suunnitelmissa?” Valtteri kysyi saatuaan hevosensa taas järjestykseen.
“Mä aattelin lähtee viel maastoon. Ei tää kentällä pyöriminen oo oikein meidän juttu, kun ei oo mitään mitä varten just treenata niin voidaan yhtä hyvin lähtee pois tieltä”, mä vastasin epämääräisesti. Enhän mä voinut jäädä sinne jalkoihin pyörimään ja esittämään, että mä osasin ratsastaa, jos Valtteri oli samalla kentällä.
“Heh mä tarkoitin siis tän jälkeen. Illalla. Jos sä siis haluisit lähtee taas vaikka uimaan? Musta tuntuu, että tän kanssa tulee vielä hikiset paikat”, Valtterin hämmentynyt ilme muuttui hetkessä taas tutuksi hymyksi ja se taputti rennosti Siriuksen kaulaa, "etkä sä oo koskaan tiellä."
Kun sen vihreet silmät tavoitti mut, hetken mun poskia kuumotti muukin kuin aurinko.
“Kyl mä voisin, vaik mä en kyl lupaa uida…”
Mä muistin kyllä edelleen tarpeeksi kirkkaasti sen, kuinka kylmää vesi oli ollut vielä pari päivää sitten, kun me oltiin oltu Julin ja Vilin kanssa rannalla.
“Älä nössöile. Jos sä et muuten ui, niin mä kannan sut veteen!” Valtteri uhkasi.
“Et uskalla”, mä tuhahdin takaisin.
“Aivan varmasit mä uskallan… Mut ensin työ ja sitten huvi!”

Valtteri kehotti silminnähden malttamattoman Siriuksen raviin ja rennosti kevennellen se lähti pujottelemaan kentälle kohonneiden esteiden väliin tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa päivän treeniä varten. Mä keräsin Aprilin ohjat ja valmistauduin suuntaamaan pois kentältä, vaikka tavallaan mä olisin halunnut jäädä katsomaan Valtterin ratsastusta pidempääkin. Mä huomasin, että myös se Julin veli oli lopettanut pääty-ympyränsä ja suuntaamassa portille.
“Ooksä menossa maastoon?” mä huikkasin toiveikkaasti sille.
“Voinks tulla mukaan? Mä oon vieläkin vähän eksyksissä siellä, joten jos tiedät jonkun hyvän reitin, niin vinkit kelpaa”, mä jatkoin ilahtuneena siitä, ettei välttämättä tarvitsisi lähteä yksin.
“Tuu vaan. Enköhän mä nää maastot tunne tarpeeksi hyvin”, se naurahti, “ja ehkä tää Ruttukin malttaa vaan kävellä, jos on kaveri mukana.”
Niinpä mä seurasin Aprilin kanssa Julin veljeä ja sen Ruttua ulos kentän portista.

"Teillä oli hauskat bileet viikonloppuna", mä avasin suuni, jottei hiljaisuus ehtinyt venyä liian pitkäksi. Me oltiin suunnattu jollekin hiljaiselle hiekkatielle ja mä olin vihdoin saanut kaiveltua muistiani sen verran, että mä muistin että Julin veljen nimi oli Allu. Tai varmaan se oli lempinimi.
"Öh joo. Ai säkin taisit olla siellä?" Allu sanoi hieman epävarman kuuloisesti. Se näytti siltä, että sitä vähän nolotti, ettei se muistanut mua sen paremmin.
"Joo me tultiin vähän myöhemmin. Sori, mä en varmaan koskaan ehtinyt edes onnittelemaan sua”, mä virnistin anteeksipyytävästi ja yritin viestittää, ettei se nyt niin vakavaa ollut.
“Aivan joo. Siel oli paljon porukkaa. Oli taas vauhdikas ilta”, se hymyili, muttei vaikuttanut kovin innokkaalta jatkamaan enempää aiheesta.

“Onks sulla jotain kesälomasuunnitelmia?” Allu rikkoi puolestaan hiljaisuuden hetken päästä.
“Ei mitään erityistä, varmaan oon vaan tallilla. Mutsi ja faija on jostain nyt keksinyt, että lentäminen tuhoaa maailman, joten kaikki kesäreissut on kielletty. Kiva että ne nyt on sitä mieltä, kun ei koskaan aikasemmin ollut mikään ongelma jättää mua mun serkun luo ja lähteä pariks viikoks jonnekin toiselle puolelle maailmaa”, mä avauduin - ehkä vähän liikaakin - mutta siitä me oltiin taas kotona edellisenä iltana tapeltu. Enkä mä ees olisi halunnut lähteä mutsin ja faijan kanssa, vaan Kanervan, mutta kuulemma vastaus oli silti (tai just siitä syystä) ei.
“No kai ne tavallaan on vähän oikeassa. Siis sen lentämisen suhteen”, Allua hymyilytti.
“Entä sulla? Onks sulla jotain?” mä kiirehdin kysymään. En mä halunnut alkaa puhua mistään maailmanpelastamisesta tai mun vanhemmista.
“Ei mullakaan mitään ihmeellistä, hevoshommia. Tulee se vaellus ja sit Norjan reissu”, Allu listasi enemmän itselleen kuin ehkä vastauksesi mun kysymykseen.
“Vau Norjaan?” mä innostuin. Ei se ehkä mun ykkösmatkakohde olisi ollut, mutta tällä hetkellä mun matkakuume oli niin korkea, että mikä tahansa paikka Suomen rajojen ulkopuolella kuulosti tarpeeksi eksoottiselta.
“Joo siel on se Sommersolverv. Mä jossain hetken mielenhäiriössä ilmoittauduin mukaan kisoihin. Vaik ei me mennä kuin pari koululuokkaa ekana päivänä”, Allu selitti. Se yritti kuulostaa vaatimattomalta, mut mun mielestä kisat ulkomailla kuulosti tosi siistiltä. Ei ne nyt ehkä mitkään Hanamit ollut, mutta kisat silti.
“Et sattumoisin tarvis kisahoitajaa?” mä heitin ihan vaan vähän vitsillä, “mua parempaa letittäjää sä et löydä, mä oon treenannut koko ikäni. Ja osaan mä nyt hevosta taluttaakin.”
Allu katsoi mua selvästi punniten, kuinka tosissani mä olin.
“Pliis… Mä tarviin vaan jonkun hyvän syyn päästä mukaan”, jatkoin, kun mä tajusin, että tässä voisi oikeasti olla potentiaalia. Sitten se naurahti ja pudisti päätään, mutta suostui kuitenkin.
“No miks ei... Sitä paitsi mä oon kuullut, että Hannes kyllä makselee tallilaisten menoja ja matkoja, jos siltä nätisti pyytää”, se lisäsi hymähtäen aivan kuin se olisi just kertonut mielestään hyvän vitsin. Mä en ihan ymmärtänyt, mutta mä päätin joka tapauksessa kysyä matkasta Hannekselta. Jos mun ei tarvis edes ruinata rahaa mun vanhemmilta, ne ei vois millään kieltäytyä tästä.

—

Tallipäivän jälkeen mä istuin Valtterin pyyhkeen reunalla Liekkijärven uimarannalla ja olin tosi hyvä tuulella. Se oli ehdottanut, että käytäisiin matkalla hakemassa lähikaupasta jäätelöä, mut lopulta mä olin ostanut Pepsi Maxin ja vadelmamehujään ja Valtteri vaan pienen pussin sipsejä. Se oli höpöttänyt jotain suolatasapainosta ja vaikka mistä, enkä mä ollut ihan pysynyt perässä. Ei me oltu siis oltu kovin hyviä jäätelönostajia. Mä olin kuvitellut, että se oli kutsunut rannalle mukaan vähintään puol tallia, mutta yllättäen me oltiinkin siellä kahdestaan. Tai no niin kahdestaan kuin tähän aikaan vuodesta Liekkijärven uimaranalla vaan voi olla.

“Mä lähen ehkä Allun groomiks Norjaan nyt kesällä. Se menee sinne kisoihin”, mä kerroin Valtterille innoissani. Sanan groomi käyttö tuntui siltä, että mulla olisi jotenkin tärkeä rooli Allun kisamatkalla, enkä olisi vaan mukana hengailemassa.
“Ai Sommersolverviin? Mäkin oon lähössä”, Valtteri vastasi aivan kuin joku Norjan reissu olisi ollut sille ihan arkipäivää.
“Oikeesti?” mä melkein kiljaisin. “Mikset sä oo sanonut siitä mitään?”
“Ei oo tullut puheeks”, se mutisi vähän anteeksipyytelevästi, vaikkei se oikeasti ollut mitenkään tilivelvollinen menoistaan mulle.
“Me hypätään Siriuksen kanssa pari luokkaa. Siks pitääkin vielä vähän treenata. Ei sitä nyt viittis ihan ulkomaille asti lähteä sekoilemaan.”
“No varmaan tiellä menee hyvin. Sirius on niin hieno! Ja… kai säkin oot ihan hyvä”, mä kehuin, vaikka lisäsinkin vikan lauseen vähän ujosti.
“Ai ihan hyvä?” Valtteri toisti virnistäen.
“No en mä tiiä. En ehtinyt jäädä kattoon, kun te hyppäsitte…” yritin selitellä, vaikka tunsinkin punastuvani.

Sommersolvervin fiilistelystä keskustelu kääntyi jonkun mutkan kautta tulevaan vaellukseen.
“Mä varmaan kuolen sinne”, mä valitin, “en mä oo tyyliin ikinä ratsastanut noin paljon. Enkä mä osaa kasata telttaa… Mä en yhtään tiedä, onks se millään tavalla hyvä idea.”
“Siitä varmaan tulee aika kaoottista. Mä voin lyödä vaik vetoa, ettei kaikki selvii loppuun asti”, Valtteri vitsaili hyväntuulisesti.
“No kuka todennäköisimmin jättää leikin kesken?” mä kysyin uteliaana. Mä olin nähnyt kyllä vaelluksen nimilistan ja siihen mahtui edelleen enemmän vieraita kuin tuttuja nimiä. Sekin jännitti mua.
“Sä tietty. Justhan sä sen paljastit”, Valtteri iski silmää ja tuuppasi kevyesti mun olkapäätä.
“En tietenkään. En mä nyt oikeesti oo mikään luovuttaja. Mut pitäiskö tästä pistää joku vedonlyönti? Kysytään ainakin Vililtä ja Julilta”, mä nauroin. Mä ehkä veikkaisin Hannesta. Varsinkin, kun se vaikutti edelleen olevan Inkerin mustalla listalla ja mä olin varma, että viikon aikana Inkeri vähintään laittaisi sen makuupussiin muurahaisia tai jotain muuta yhtä ilkeää.
“Älä aliarvioi Hannesta. Sillä on kuitenkin joku voimakivi muurahaisia vastaan”, Valtteri pohti kuultuaan mun veikkaukseni.

“Joko mennään uimaan?” Valtteri kysyi, kun me oltiin istuttu jo hyvän aikaa auringossa.
“En mä ehkä haluu”, vastasin ja musta tuntui, että mä olin maailman surkein ilonpilaaja. Olin mä kyllä vaihtanut bikinit mun t-paidan ja farkkushortsien alle ennen kuin me lähdettiin tallilta, mutta kylmä vesi ei siltikään houkutellut. Ja skidien kiljunnasta päätellen se vesi oli edelleen tosi kylmää. Musta tuntui helpommalta kieltäytyä, kun paikalla ei ollut myös Vili ja Juli, joista varsinkin jälkimmäinen olisi haukkunut mut heti nynnyksi.
“Ootsä varma?” Valtteri kysyi ja ojensi kättään. Se oli jo heittänyt sen tumman sinisen t-paidan mytyksi pyyhkeen viereen ja seisoi odottavasti mun edessä. Mä ihan vaan sekunnin murto-osan kuvittelin, kuinka se vois napata mut syliin ja kantaa mut Liekkijärven kutsuviin aaltoihin, niin kuin se oli uhannut. Ja ehkä se ajatus sai mut epäröimään vielä enemmän.
“Ethän sä pakota mua uimaan?” mä kuulostin jotenkin todella pieneltä.
“En mä koskaan pakottais sua mihinkään”, Valtteri vastasi hymyillen lempeästi. Se pyyhkäisi hellästi sen itsepintaisen hiussuortuvan, joka oli taas löytänyt tiensä mun poskelle, takaisin mun korvan taakse ja musta tuntui, että se puhui muustakin kuin uimisesta.
“Okei hyvä. Koska mä en oo nyt ehkä valmis… uimaan… tänään”, mä potkin varpaillani hiekkaa samalla kun mä puhuin, “mä en tykkää kylmästä vedestä.”
“Mä tiedän. Hei… ei se nyt oo mitenkään vakavaa”, Valtteri naurahti lohduttaen ja yritti pörröttää mun hiuksia, mikä oli vähän hassu yritys, koska ne oli edelleen tiukasti kahdella ranskanletillä, vaikka kypärä olikin tehnyt niille hirveyksiä. Niinpä se jotenkin päätyi vähän niin kuin silittämään mua päälaelta.
“Mut jos sä et ui niin jää sit vahtimaan kamoja. Mä läkähdyn, jos mä en just kohta pääse tonne”, se osoitti vettä ja kirmasi sitten juosten kohti rantaviivaa. Mä katselin kuinka se pärskähti pelottomana veteen ja sukelsi suoraan pinnan alle. Ja mua kadutti vähän heti, etten mä ollut uskaltanut.

[Jasmiina]

27.6.2022
Liitto
eli kuinka mutsi ei sittenkään onnistunut pilaamaan koko mun elämää

Mä nojasin tallin seinään ja tuijotin toimiston ovea epätoivoisena. Olin sattunut kuulemaan, kuinka jotkut naureskelivat jakkupukuiselle poniäidille, joka oli ilmestynyt talliin ja vaatinut suureen ääneen saada tavata omistajan. Varsinkin Inkeri oli riemastunut, kun jollain muullakin oli sana sanottavana Hannekselle ja mäkin olisin varmaan nauranut, jos mä en olisi tunnistanut kuvauksesta mun mutsia. Mä en tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki, ettei toimistosta kuulunut enää mitään. Ainakaan mutsi ei huutanut.

“Mitä siel nyt tapahtuu?” Eedi kysyi tottuneesti ohi kävellessään. Mä en tiennyt, oliko se tallilla taas vai edelleen Ledin varsan synnyttyä. Mäkin olin nähnyt mustavalkoisen pikkutyypin vilaukselta ja olihan se ihana. Eedi säteili onnellisena ihan syystä.
“Mun mutsi”, mä huokaisin synkkänä.ja sain Eediltä osaaottavan katseen.
"Se haluaa Hanneksen vastuuseen sen vaelluksen takia."
"Olihan se pelottavaa, mut mitä se siis haluu? Tai siis mitä Hannes vois tehä? Sielhän oli jo poliisit ja kaikki", Eedi jäi pohtimaan.
"Mulla ei oo aavistustakaan. Mä pelkään et se jotenkin hankkii mulle porttikiellon tänne. Tai ainakin Hannes peruu sen Norjan matkan", mä murehdin, mutta Eedi ei ehtinyt enää vastata mitään, kun toimiston ovi aukesi.

"Jasmiina, hyvä kun oletkin siinä. Tulisitko hetkeksi tänne? Ja Eedi, eikös Aleksanteri ollutkin tallilla? Hakisitko hänetkin?" Hannes ilmestyi kuikuilemaan oviaukosta ja päällisin puolin se näytti olevan kunnossa. Musta tuntui kuin mut olisi komennettu rehtorin kansliaan, kun mä seurasin Hannesta sisälle toimistoon. Mä istuin sohvalle ja välttelin sekä mutsin, että Hanneksen katsetta keskittymällä toimiston pöydän kivikokoelmaan, joka tuntui kasvavan joka kerta, kun toimistossa kävi. Mutsi naputti jalalla lattiaa ja huokaisi vaihtaessaan asentoa. Hannes hymisi itsekseen järjestellen pöydän reunan kiviä siistiin riviin. Ehkä se koitti jotenkin suojautua kivien avulla mun mutsin tyytymättömältä auralta.

Mä hätkähdin, kun ovelta kuului koputus ja Eedi käytännössä tuuppasi hämmentyneen näköisen Allun sisälle toimistoon.
"Aleksanteri. Hienoa. Hän tosiaan valmistui juuri eläinlääkäriksi…", Hannes kuulosti mutisevan lähinnä itselleen. Mä yritin muistaa, oliko sekin ollut niissä juhlissa.
"Kandiksi", Allu tarkensi hätäisesti. Se katsoi vuoron perään mua, mun mutsia ja Hannesta ja sen ilmeestä näki, kuinka se yritti ymmärtää, mitä siltä haluttiin. Mutsi vaihtoi taas asentoa, mutta mä huomasin kuinka se silmäili Allua enemmän kiinnostuneesti kuin vihamielisesti. Ilmeisesti eläinlääketiede oli tarpeeksi lääketiedettä, jotta mutsi oli valmis antamaan Allulle jonkun mahdollisuuden.
"Niin kuin puhuimme, Jasmiina olisi lähdössä kilpailuihin avustamaan Aleksanteria. Se on arvokasta kokemusta ja opettavainen paikka. Ja me tietenkin toivomme Seppeleen joukkueelle parasta mahdollista menestystä, joten avustajat kilpailupaikalla ovat ehdottomasti tarpeen…" Hannes luennoi. Se kuulosti samalta puheelta kuin se, jolla me oltiin vakuuteltu Hannes maksamaan kisahoitajien matkoja. Mä yritin piilottaa huvittuneen hymyni keskittymällä tuijottamaan Allun pölyisiä kengänkärkiä. Mutsi jankutti edelleen jostain vastuuasioista ja vakuutuksista.
"...ja Jasmiina on alaikäinen", se kiekaisi lopuksi. Mä vilkaisin Allua, joka katsoi mua takaisin kysyvästi. Hanneksen taas puhuessa mä yritin keskittää kaiken enegiani viestittääkseni Allulle, ettei sen tarvitsisi murehtia musta, jos mä vaan pääsisin Norjaan.
"...joten tahdotko sinä, Aleksanteri, ottaa Jasmiinan hevosenhoitajaksesi?" Hanneksen kysymys kajahti toimistossa juhlallisesti sen puheenvuoron lopuksi ja sitä seurasi vakava hiljaisuus. Mä purin huultani, etten olisi alkanut hihittää, sillä mun mielestä se kuulosti vähän siltä kuin Hannes olisi ollut vihkimässä mua ja Allua johonkin omituiseen kilpailijan ja hevosenhoitajan väliseen pyhään liittoon.
"Öh… tahdon?" Allu vastasi niin kuin kuuluu vastata ja vasta sitten se taisi tajuta, kuinka hassulta se kuulosti
"Tai siis joo. Tai siis eiks tää ollut sovittu juttu, niin kyllähän se voi tulla. Jos se haluu", se takelteli sanoissaan. Mä lähetin mielessäni Allulle tuhat miljoona kiitosta, ettei se ollut sanonut suoraan ei.
"Hienoa, sittenhän asia on sillä selvä", Hannes hymyili tyytyväisenä itseensä. Mä näin kuinka mutsi puri hampaitaan yhteen, kun se mietti.
"No hyvä on. Mutta Jasmiina on siellä työreissulla. Ei mitään sekoilua, ei alkoholia, eikä varsinkaan poikia. Ja te kaksi olette siitä vastuusta. Ja sinä kirjoitat Jasmiinalle työtodistuksen", mutsi osoitti viimeisen lauseen Hannekselle, joka suostui ehtoihin ilomielin. Allu näytti edelleen vaikealta, mutta se nyökkäsi jäykästi.

"Miten meni? Ethän sä tullut tyhjentämään sun kaappia?" Eedi kysyi varovaisesti, kun mä menin hakemaan tavaroitani taukotilasta.
"Olosuhteisiin nähden kai hyvin…" mä uskalsin hengähtää. Vaikka mutsi olikin ääliö, joka riehui aivan turhasta, mä olin odottanut pahempaa. Mä toivoin, ettei Allu ollut traumatisoitunut loppuiäksi. Mä kerroin lyhyesti Eedille, mitä oli tapahtunut, mutta jätin tarkoituksella mainitsematta sen, kuinka mutsi oli komentanut Hanneksen ja Allun vahtimaan mua. Eedi nauroi koko jutulle. Se oli selvästi hyvällä tuulella.
"Moi Eedi! Mites varsa voi?" Valtteri ilmestyi taukohuoneeseen ja mun sydän alkoi automaattisesti hakata vähän nopeammin. Mä keskityin viikkaamaan mun hupparia reppuun ja mietin, olisiko Valtterilla aina tällainen vaikutus muhun. Mä toivoin, ettei Eedi ainakaan huomannut mitään outoa
"Siellähän se ihmettelee. Ja syö ja nukkuu. Ei sitä kai vois enempää toivoo", Eedi hymyili.
"Kiva kuulla. Ai moi Jasmiina! Ootsä lähdössä? Haluutko kyydin kotiin? Mä oon autolla kerrankin", Valtteri huomasi mut, enkä mä voinut muuta kuin katsoa sen vihreitä silmiä ja iloista hymyä. Musta tuntui, että mä punastuin, vaikka mä yritinkin pitää kasvoni peruslukemilla. Vaikka mä olinkin ollut juhannuksen Kososten mökillä, mitkä oli yleensä kesän parhaat bileet, niin täklä kertaa mä olin lähinnä vain ajatellut Valtteria ja haaveillut rauhallisesta hetkestä ilman keskeytyksiä. Mä kyllä tiesin, että jossain vaiheessa mun piti puhua Valtterin kanssa siitä mitä oli tapahtunut. Tai vaan pussailla lisää, mä lisäsin mielessäni ja varmaan pieni hymynkare pääsi karkaamaan mun huulille.

"Äh mutsi on taas oottamassa. Mut joku toinen kerta", mä jouduin kieltäytymään Valtterin tarjouksesta, vaikka mä olisin niin mielelläni vastannut kyllä.
"Ai sekö vahtii sua nyt noin paljon?" Valtteri naurahti, vaikka vitsin takana olikin aito kysymys.
"Ei kun se kävi puhumassa sille Hannekselle tänään", mä selitin.
"No? Oliko paha?"
"Ihan hyvin meni, Allu onneks pelasti mun Norjan matkan. Mut kai mun on pakko mennä ennen kuin se taas ilmestyy tänne riehumaan", mä irvistin ja mä huomasin kyllä Valtterin ilmeestä, että sekin muisti edellisen kerran, kun mun mutsi oli ilmestynyt yllättäen talliin. Mä olisin halunnut kysyä Valtterilta, nähdäänkö me vielä ennen Norjaa, mutta Eedi nökötti edelleen myös taukohuoneessa, enkä mä halunnut, että se ajattelisi mitään, kun mä en itsekään vieläkään tiennyt, mitä koko jutusta piti ajatella. Niinpä mä vaan sanoin molemmille nopeasti heipat ja käskin Eedin vielä rapsutella sen varsaa munkin puolesta. Eedi lupasi tehdä sen ilomielin, jos vaan Ledi malttaisi päästää sen varsan lähelle.

[Jasmiina]

5.8.2022
Cowboyt ja zombiet
eli onpahan ollut kaoottinen viikko

“No, miten menee Rantakari?” Vili virnisti ja asetteli sen typerää lierihattua ilmeisesti jotenkin paremmin tai varmaan se vaan tykkäsi hipelöidä sitä. Se piti Ailenin ohjia yhdessä kädessä ja istui satulassa kuin paraskin cowboy. Ehkä lievän aivotärähdyksen jälkeen ratsastuskypärän käyttö olis ollut entistä viisaampaa, mutta en mä ainakaan jaksanut nipottaa aiheesta. Ja kyllähän Vilillä oli leuassa ruman kellertäväksi muuttunut mustelma, joten tuskin se oli päässyt unohtamaan, mitä oli tapahtunut.
“Emmätiiä vähän tylsä viikko”, mä huokaisin ja keräsin Aprilin ohjia vähän lyhyemmäksi, kun tamma kohotti päänsä korvat pystyssä aivan kuin järjestääkseen mulle jotain tekemistä. Hetken päästä se kuitenkin taas rentoutui ja jatkoi tasaista käyntiä Ailenin rinnalla. Me oltiin alkuviikosta oltu Annen koulukurssilla yhdessä ja musta tuntui, että kesän tauon jälkeen mä olin taas löytänyt Aprilin kanssa ihan mukavan yhteisymmärryksen.
“Tylsä? Tää viikko? Käydääks me ees samalla tallilla?” Vili nauroi epäuskoisesti ja mä kyllä ymmärsin mitä se tarkoitti. Tän päivän kuumin puheenaihe oli se, kuinka ilmeisesti se sama jätkä, joka oli käynyt Vilin kimppuun ihan varoittamatta, oli jäänyt auton alle ja samalla joku hevonen oli kuollut.
“No joo joo, ohan tää viikko ollut ihan hullu, mut henkilökohtaisella tasolla mulla on ollut aika tylsää”, mä täsmensin ja sain Vilin pyörittelemään silmiään. Kuulemma se olis mielummin ottanut tylsän viikon kuin aloittanut sen päivystyksessä.

Musta tuntui, että vähintään puolet tallilaisista käyttäytyi oudosti. Whinnyn karsinasta oli kuulunut nyyhkytystä, joka varmaan kuului Liinusta, mut en mä ollut ehtinyt jäädä tarkistamaan. Inkeri taas oli melkein heittänyt mua talikolla, kun mä olin joutunut kysymään siltä, oliks se nähnyt Aprilin pesussa ollutta satulahuopaa. Hannesta ei ollut näkynyt edes tallin toimistossa juuri ollenkaan (koska mä olisin kyllä kertonut sille, kuinka mua melkein heitettiin talikolla) ja tänään Eedi oli näyttänyt siltä, ettei se ollut nukkunut suunnillen koko yönä ja sen selitys oli joku remontoiva naapuri?! Power Jumpin jälkeen Anton oli oikeestaan ollut ihan mukava mulle, mutta kaikkien omituisuuksien valossa, mä en tiennyt oliko sekään nyt hyvä vai huono merkki.
“Ja siis Sisu? Se hinkkas eilen Susun satulaa ihan maanisena. Sekin on outoa”, Vili kertoi havainnostaan.
“No mut eiks se nyt aina ookin vähän outo?” mä naurahdin.
“Mut nyt se kyl oli jotenkin tosi outo”, se vakuutti, jotta me saatiin lisättyä listaan vielä yks nimi.

Mulla ja Vilillä riitti spekuloitavaa, mutta oikeastaan ainoa asia, mikä mua todella vaivas oli se, etten mä ollut nähnyt Valtteria tallilla kertaakaan tällä viikolla. Mä en todellakaan tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta Power Jumpin jälkeen se oli ollut jotenkin omituinen. Eka oli tullut täys radiohiljaisuus, vaikka yleensä me laitettiin viestiä joka päivä ja sen jälkeenkin sen vastaukset oli ollut jotenkin tosi lyhyitä. Eka mä olin pelännyt, että se oli suuttunut, kun mä en ehtinyt viettää sen kanssa kovin paljon aikaa Power Jumpissa, koska mä olin kuitenkin siellä Sylvin hoitajana. Ja mä olin joutunut ottamaan sen hullun aikaisen lennonkin takas Suomeen, koska se oli halvin. Sitten mä olin alkanut ajattelemaan, että ehkä se olikin tehnyt siellä jotain, mistä se ei halunnut kertoa mulle. Vaikka eihän se ollut mulle tilivelvollinen, eikä mulla ollut oikeutta olla mustasukkainen, mutta olis se silti voinut kertoa, jos se oli kyllästynyt muhun.
“No? Kerro”, Vili patisti, kun mä taisin ajatuksissani huokaista vähän liian syvään.
“Ooksä nähnyt Valtteria tallilla? Tai muuten?” mä kysyin vastahakoisesti. Mä tiesin, että ne oli kavereita ja mä pelkäsin, että se tietäisi jotain, mitä munkin pitäisi tietää.
“Emmä kyl oo. Kui? Onks myrskypilviä paratiisissa?” se irvaili. Siinä oli toinen syy, miksi mä mielummin välttelin Valtterista puhumista Vilin - ja oikeestaan kaikkien - kanssa.
“Äh… Ehkä tää kaikki kaoottisuus on vaan vaikuttanut, mut musta tuntuu et se on ollut vähän outo. Se vaan sano, et sen pitää hoitaa jotain asioita? Ja mä mietin, onks se käynyt ollenkaan ees tallilla, kun se ei tänäänkään halunnut lähtee.. Tai siis mä kysyin sitä kyl eka mun kaa maastoon”, mä hymyilin Vilille vähän anteeksipyytävästi, kun mä olin paljastanut, että se oli ollut vasta mun toka vaihtoehto. Onneks Vili ei ollut sellainen, joka olis ottanut sen pahalla.
“Mut se vaan sano, et se menee Kirin kaa kahville! Siis Kirin?! Mistä lähtien ne on käyny kahvilla”, mä ihmettelin oikeesti vähän tuohtuneena.
“Sori Rantakari, mä en tiedä. Ja vaik mä tietäisin, niin Valtsu on mun bro. Kai sä tajuut?” Vili kohautti olkiaan ja mä tajusin enemmän kuin hyvin, ettei se juoruilisi Valtterin asioista edes mulle. Mua ärsytti, että olin mennyt edes avaamaan suuni.
“Hei, ei se varmaan oo mitään… Oikeesti joskus jutut on vaan.. no juttuja”, Vili koitti lohduttaa, kun mä en hetkeen sanonut mitään, mutta se tuntui aika valjulta.

Me päätettiin suunnata takaisin tallille. April ja Ailen käveli edelleen tasaisesti rina rinnan ja mä näpertelin Aprilin harjaa kuunnellessani, kuinka Vili puhui jostain ihmissyöjäzombeista. Mä en voinut kuin arvostaa sen absurdia aiheenvaihtoa, jolla se ehkä yritti saada mut unohtamaan Valtterin ja sen jutut. Lopulta mulla alkoi taas olla ihan hauskaa, kun me yritettiin miettiä, millä todennäköisyydellä kukakin tallilaisista selviytyisi zombiehyökkäyksestä.
“Sä kyl kuolisit ekana, kun oot tollanen blondi ja aina pulassa muutenkin”, Vili piikitteli ja vaikka mä yritin, mun oli aika vaikea keksiä siihen vastaväitteitä.

[Jasmiina]

8.8.2022
Oletuksia
eli miten mä pääsen taas groomiksi, mutta toisaalta mä en vieläkään tiedä mistään mitään

Mä norkoilin Sylvin karsinalla ja koitin vaikuttaa siltä, että mä olin siinä ihan sattumalta, enkä vaanimassa Antonia. Mä olin nähnyt instassa Kultasaari-cupin mainoksen ja mun oli ihan pakko kysyä, oliko se lähdössä Hankoon ja pääsisinkö mä taas sen groomiksi. Vaikka Sylvi osaskin olla vähän raskas ja mikään ei ollut tylsempää kuin talutella sitä ympäri jotain pientä parkkipaikkaa, mä halusin pitää kiinni siitä kisahoitajan paikasta, jonka Anton oli mulle antanut, vaikka ehkä se olikin tarkoittanut vaan Power Jumpia.

Mä ehdin odotella käytävällä jonkun aikaa ja tietenkin mä vaan just vähän vilkaisin snäppiä, kun Anton lopulta lampsi tallikäytävälle. Mä säpsähdin ja tungin puhelimen takintaskuun vähän syyllisenä, vaikkei miehellä tällä kertaa olisi ollut mitään syytä huomauttaa sen käyttämisestä. Tosi hieno ensivaikutelma, mä manasin mielessäni, vaikka ei se nyt varsinaisesti ensivaikutelma kyllä millään tavalla ollutkaan.
“No?” se kohotti kulmiaan ja mä mietin, olinko mä vaan missannut sen tervehdyksen vai olinko mä niin läpinäkyvä, että se tiesi, että mä halusin jotain.
“Tehän ootte kisannut Kultasaari-cupissa, vai mitä? Mä näin just mainoksen seuraavasta osakilpailusta…” mä päätin mennä suoraan asiaan ja tarkkailin huolellisesti Antonia, kun puhuin. Sen hiukset näytti vähän kosteilta, kun se haroi niitä ja sen ilme oli vähän synkkä niin kuin aina - paitsi ehkä silloin, kun se oli saanut pari kaljaa. Se tuhahti vähän mun kysymykselle.
“Joo ja ihan päin persettä on mennyt. En tiiä onko uudessa paskareissussa taas mitään järkeä”, Anton murahti ja Sylvi hamusi karsinan oven yli miehen kättä, jonka se oli kohottanut rapsuttaakseen tammaa. Mä olin kyllä katsonut edellisten kisojen tulokset ja harkinnut ehkä hetken, jos olisinkin kysynyt vaikka Eediltä, tarviiko se hoitajaa, mutta sillä oli kaikki Ilvessuokuviot ja muut, joten mä ajattelin että Antonin olisi vaikeampi kieltäytyä kuin Eedin.
“No mut hei, eiks teillä oo sit suunta vaan ylöspäin? Voitte mennä ilman mitään paineita”, mä yritin tsempata Antonia puhtaasti itsekkäistä syistä.
“Eihän tässä ookaan muuta kuin paineita ja pohjalla voi liikkua myös vaakasuunnassa”, se vastasi kyynisesti ja mä naurahdin ennen kuin mä ehdin miettiä, oliko viimeinen lausahdus olllut edes vitsi vai ei. Mä odotin vielä hetken, jos Anton sanoisi muuta ja sitten mä loihdin kasvoilleni kaikkein toiveikkaimman hymyn, jonka mä osasin.
“Niin pääsenkö mä sun mukaan? Jos sä päätät mennä?”
“No jos sä nyt ihan väkisin haluut tulla todistamaan, kuinka perseelleen kaikki taas menee”, se vastasi huokaisten, mutta mä olin ihan varma, että sen toinen suupieli meinasi kaartua vähän ylöspäin.
“Jee kiitti! Siitä tulee tosi kiva reissu”, mä innostuin. Jos Anton ei olis ollut Anton, mä olisin saattanut vahingossa vaikka halata sitä, mutta sen sijaan mä vaan rapsutin innolla Sylviä, joka ehti alkaa kolistella karsinan oveaan, kun käytävällä jaariteltiin.

Mä olin jo lähdössä, kun Anton yllätti mut sanomalla vielä jotain.
“Ihme ettei sua oo vielä näkynyt Savusalontiellä” se virnisteli.
“Savusalontiellä? Ai kuin? Mitä mä siellä tekisin?” mä ihmettelin aidosti hämilläni. En mä tuntenut siellä asuvia niin hyvin, että mä olisin randomisti siellä viettänyt viikonloppua, vaikka ilmeisesti Savusalontie olikin joku seppeleläisten semikommuuni.
“Turha esittää viatonta. Vai livahdatko sieltä Valtterin kellarihuoneesta saunan ikkunan kautta ulos tai jotain”, Anton jatkoi edelleen omasta mielestään vitsikkäästi.
“Mikä Valtterin kellari… Siis asuuks Valtteri teillä?” mä tuijotin Antonia silmät lautasen kokoisina ja näin, kuinka sen omahyväinen virhe suli eka hämmennykseen ja sitten ehkä lievään katumukseen. Se oli vahingossa paljastanut mulle Valtterin salaisuuden.
“Sä et tiennyt”, sen kysymys oli jotain kysyvän ja toteavan välillä ja se näytti siltä, että halusi iskeä otsansa Sylvin karsinan oveen. Mä meinasin pudistaa päätäni, mutta pysäytin sitten itseni.
“Totta kai mä tiesin”, mä hymyilin reippaasti, “kunhan kiusasin! Olisit nähnyt sun ilmeen…”

Mä olin aikonut tänään alkaa harjoitella Aprilin kanssa Helpon C:n ohjelmaa, koska mä olin ilmoittautunut sillä taas Seppele-cupiin. Mun aivoissa kuitenkin pyöri noin miljoona kysymystä, kun mä lähdin Sylvin karsinalta ja hain Aprilin varusteet. Tamma tervehti mua korvat pystyssä, mutta musta tuntui, että mun levottomuus tarttui nopeasti myös ruunikkoon, jonka alkoi hyörimään ja pyörimään karsinassaan niin, että mun oli pakko siirtää se käytävälle.
“Ei sun nyt tarvi alkaa sekoilla”, mä puuskahdin Aprilille turhautuneena ja heitin satulan sen selkään vähän rivakammin kuin mä olin tarkoittanut. Se väisti ja mulkoili mua kuin mä olisin tehnyt suurenkin rikoksen. Musta tuntui kuin vähintään Sisun Aaro-koira ois istunut mun rinnan päällä, enkä mä tietenkään halunnut purkaa mun pahaa tuulta Apriliin.
“Joo sori.. Se meni vähän huonosti. Ei tää oo sun syytä”, mä tyynnyttelin tammaa ja huojennuin, kun April laski lopulta sen turpansa mun kädelle ja puhalsi siihen lämmintä ilmaa.
“Tiedästä mitän mun pitäis tehdä? Mä en vaan kestä tätä tällasta… Kun kaikki olettaa.. Ja mä oletan… Ja en mä tiedä. Pitäiskö mun laittaa sille viestiä?” mä mutisin ja huomasin, kuinka kyyneleet meinasi kohota mun silmiin. Mua ärsytti, että mä olin ehtinyt olemaan tosi hyvällä tuulella ehkä vaan kaksi sekuntia ja sitten kaikki olikin taas sika vaikeeta. Ja myös se, että mä otin koko jutun niin raskaasti. Ei Valtteri oo mulle edelleenkään mitenkään tilivelvollinen, mä muistutin itseäni, kun mä aloin laittamaan Aprilille suitsia, sillä tamma ei osannut vastata mun pohdintaan mitenkään yksiselitteisesti.

Kun April oli valmis ja mullakin oli kypärä päässä, mä päätin, että mä kysyisin asiasta suoraan Valtterilta. Ja itsekidutuksen maksimoimiseksi mä päätin jättää puhelimen Aprilin karsinan eteen, mun takin taskuun, jotta mun ei tarvitsisi katsoa vastausta ainakaan seuraavaan tuntiin.

[Jasmiina]

11.8.2022
Kaksi todellisuutta
eli kun lukio taas alko

Mä en voinut uskoa, että oli jo syksy ja koulu oli taas alkanut. Abi-vuosi! Noin kahdessa minuutissa oli tullut selväksi, kuinka tärkeää kaikki oli ja sitä samaa jankutusta jatkuikin sitten koko päivän. Mun teki mieli heittää hanskat tiskiin ja hakea töitä Hannekselta. Ehkä mä voisin alkaa vakituiseksi varusteidenkiillottajaksi, kun mä olin suoritunut siitä hommasta tähänkin asti menestyksekkäästi (not). Mä tuijotin mun lukujärjestystä, jota varten mä olin tehnyt valinnat jo keväällä, ja musta tuntui kuin mä olisin silloin ollut aivan eri ihminen. Etäisesti mä muistin, kuinka mä yritin synkata Kanervan ja muiden kanssa mun hyppytunnit niin että meillä olis aikaa hengata yhdessä. Nyt mä vaan katoin iltapäivän tunteja masentuneena siitä, etten mä välttämättä ehtisi tallille ennen tuntien alkua, kun oli vielä rauhallista.

Mun oli ollut vaikeaa selittää, miks mulla oli niin kiire tallille, kun kaikki muut jäi pyörimään keskustaan ja vaihtamaan kuulumisia kesän jälkeen. Olisinhan mäkin voinut kertoa, kuinka mä olin käynyt Norjassa ja Briteissä ja bilettänyt villisti ja varmaan siinä olis riittänytkin kerrottavaa. Silti mä en kuitenkaan ois voinut kertoa mun kesän parhaasta jutusta, koska en mä vieläkään oikein tiennyt, mikä mun ja Valtterin juttu oikein oli. Ja niin kauan kuin mä en tiennyt, musta tuntui paremmalta olla kertomatta siitä kenellekään (paitsi Kanervalle, jonka mielestä mun olis pitänyt kysyä asista suoraan, mutta mä en todellakaan aikonut kysyä mitään suoraan).

Vielä tänään mä saan sitä paitsi nauttia hiljaisesta kesäiltapäivästä tallilla ja siitä, että Valtteri on luvannut lähteä mun kanssa maastoon. Tallissa on autiota. Inkerikin on kadonnut ehkä kahvitauolle. Varmaan kaikki vetää henkeä vielä ennen kuin uudet innokkaat talutustuntilaiset pärähtäisivät paikalle.
"Oliks kiva koulupäivä?" Valtteri virnuilee, kun se livahtaa Aprilin karsinaan.
"Ihan paskaa. Eikä se ees ollut vielä koulupäivä", mä huokaan. Mä kaipaan jo nyt takaisin kesän vapautta.
"Voi harmi... Voinkohan mä piristää sua jotenkin" Valtteri esittää teatraalisen mietteliästä ja virnistää sitten uudestaan. Musta tuntuu, että se alkaa olla taas enemmän oma itsensä. Ehkä Savusalontie tekee sillä ihan hyvää, vaikka se joutuukin asumaan kellarissa. 

Kun Valtteri suutelee mua, mä toivon, ettei kukaan kävelisi just silloin Aprilin karsinan ohi. Ilmeisesti meidän pussaillaan aina kännissä -juttu on edennyt jollekin pussaillaan salaa piilossa -tasolle.