|
|
Post by Eedi Myllyoja on Nov 14, 2022 23:39:14 GMT 2
14.11.2022 (jatkoa edellisestä)
[5:49] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): siis tänää? [5:49] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): voin joo [5:49] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): jos kahelt sopii [9:01] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: Oho oot ollu ajoissa ylhäällä!! Kahdelt sopii, voin laittaa hevoset valmiiks jo siks?  [9:46] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): joo alko työt aikasi [9:47] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): sopii [9:47] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): kysy vaan Nitalta kenet mä otan [10:09] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: Aa!! Mä kysyin, hän sano et ota toi Illi [10:55] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): kiitti [10:55] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): nähään kahelta [11:03] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: Nähään! "En ehkä osaa sulle puhua
Jos annetaan ajan - ”Radiosta soljuva musiikki katkeaa äkisti samalla kun auton moottori hiljenee. Biisi ärsyttää Eediä, mutta se ei osaa ihan paikantaa miksi. Ilvessuon sumuisella parkkipaikalla on muutama hajanainen auto ja tarhoissa käyskentelee joukko tutuiksi käyneitä hevosia. Rutiininomaisesti Eedi suuntaa talliin, missä musiikki soi tavallista kovemmalla. Nita on juuri suihkuttamassa Paulaa pesarilla. ”Hei! Kiva että sä ehdit maastoon Viivin ratsastamisen lisäks, mä en tänään ehdi mitenkään ja Illillekin tekee hyvää päästä”, Nita hymyilee Eedille ruunikon takaa ja Eedi nyökkää. ”Moi, kiva kyllä päästä kokeileen sitä maastossakin etenkin jos se jää tähän pidemmäks aikaa”, Eedi jatkaa keskustelua toivoen, että Nita vahvistaisi myyntihevoseksi tulleen Illin ratsutusajan pidentymisen, mutta nainen kääntyy takaisin tammansa puoleen pesemään sitä. Joona ilmestyy varustehuoneeseen johtavista portaista suitset kädessä ja heilauttaa kättään Eedille. Eedin mielestä poika näyttää sille ettei se ihan kuulu Ilvessuolle. Eikä Eedi ole väärässä, Joona tuntee olevansa väärässä paikassa hienossa kilpatallissa kilparatsujen ja -ratsastajien seassa. Tämä on jotain ihan muuta kuin kotipuolessa, eikä Joona ole varma miten pärjää. Se on kiitollinen puolentoista kuukauden treenijaksosta lähinnä oman hevosen kanssa valmentautuen ennen töiden oikeaa aloittamista. Eedi ei tietenkään tiedä mitään tästä, vaan näkee vain jännitystään virneen alle peittävän pojan vähän epävarman oloisen suunnistamisen pitkin tallin käytävää. ”Ai moi, sä tulit jo! Tai siis sun piti mutta en kattonu kelloo. Noi on muuten kyllä valmiina mut Illillä ei oo vielä suitsia”. Eediä huvittaa Joonan hermostuksella kyllästetty ääni, eikä se tiedä että Joona on ensin ottanut väärät suitset. Kahdesti. ”Moi! Joo, laitetaan ne ja aletaan lähtee niin ehditään ennen pimeetä” Eedi yrittää hymyillä, mutta tavalliseen tapaansa se huomaamattaan peilaa muiden manerismeja ja onnistuu itsekin vaikuttamaan vähän hermostuneelle. Pesupaikalla Nita kiinnittää huvittuneesti huomiota nuorten sanan vaihtoon, kertakaikkisen kummallista. Maastossa tunnelma väljenee pikkuhiljaa hevosten rentouduttua ratsastajistaan välittämättä kävelemään liikennöimätöntä metsätietä rinta rinnan. Eedi ja Joona tuntevat olonsa kotoisaksi ratsujen selässä, vaikka Eedille hevonen on melko vieras ja Joonalle maastot uusia. Metsäteiden pohja on jo muuttunut hieman mutaiseksi, mutta vielä niillä kehtaa laukatakin. Hevoset meinaavat intoutua vähän turhankin paljon, mikä lopulta purkaa ratsastajista loputkin vieraan tilanteen jännityksestä ja loppumatka sujuu rupatellen rennommin. Takaisin palatessa Eedi on jo salaa alkanut sopeutua ajatukseen Joonasta Ilvessuolla, onhan se mukavaakin kun paikalla on joku samaa ikäluokkaa oleva eikä se vaikuta uhkaavan Eedin asemaa Ilvessuolla, niille molemmille riittää kyllä töitä. Joona puolestaan on saanut usutettua mielestään jännityksen Eediä huomattuaan senkin olevan vain, no, ihminen. Mielessä säilyy edelleen ihailu Eediä kohtaan ratsastajana, mutta sen lisäksi sekaan on herännyt inhimillisempiä tunteita. Ehkä jopa pistos kateutta siitä, kuinka Eedi liikkuu maastoissa kuin kotonaan lähes tuntemattomankin hevosen satulassa. Joonaa jännittää uusilla hevosilla ratsastaminen eivätkä uudet maastotkaan tunnu täysin turvallisilta. Illalla Eedi on ehtinyt takaisin kotiin. Mikrotettu ateria maistuu mitäänsanomattomalta, mutta se on kaikki mitä jääkaapissa enää on jäljellä. Puhelimen ruudulla välkkyy Instagramin ratsastusvideoita, kunnes lähes perättäiset viesti-ilmoitukset keskeyttävät videon. [19:04] Sisu > Eedi: Saku on mun kaa tallilla ja haluais käydä kattoo Lokia ja Lediä mut sanoin sille et mun pitää kysyä sulta ensin lupa [19:05] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: Oli tosi kivaa tänään, kiitti maastoesittelystä!! [19:07] Kiri > Eedi: hei ootko jo takas suomes? [19:07] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): joo oli! [19:07] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): pitää mennä toistekin [19:07] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: **viesti luettu välittömästi**[19:08] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: Ehdottomasti, varmaan jäi vielä paljon maastoi oppimatta!! [19:08] Eedi > Kiri: **viesti luettu**
[19:09] Eedi!! > Joona (Ilvessuo): **viesti luettu**
[19:10] Eedi > Sisu: **viesti luettu**[20:22] Eedi > Kiri: joo [21:18] Eedi > Sisu: joo on ok [21:23] Eedi > Sisu: loki varmaan tykkäis  Eedi ja Ilvessuon myyntihevonen Illi sekä Joona ja Joonan hevonen Logan |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Dec 2, 2022 20:14:19 GMT 2
3.12.2022 Joulurauha
Aina jouluisin aika tuntuu hidastuvan hetkeksi, kaikki tapahtuu talven varjoissa verkkaisesti ja muistoihin on helppo hukkua. Niinpä mä talikoin Maagin karsinasta likaisia kuivikkeita ja annan mun mielen harhailla tallin rauhallisessa aamussa. Mun ensimmäinen joulumuisto on kun mä olin viiden vanha. En tosin ole ihan varma, onko se aito muisto vai toistetusta tarinasta luotu vale. Silloin me vietettiin joulua mun isovanhemmilla kuten aina kun mä olin lapsi, siellä oli myös serkut ja muut sukulaiset. Mä pelkäsin joulupukkia, istuin sohvan nurkassa ja itkin enkä suostunut laulamaan Petteri Punakuonoa serkkujen kanssa. Myöhemmin yksi mun vanhemmista serkuista, Ossi, supisi mulle ettei joulupukki ole totta ja se on oikeasti vain vaari. Sen jälkeen mä en enää pelännyt joulupukkia, mutta tulevina vuosina muiden lasten intoillessa mumman ja vaarin olohuoneessa mä kannoin mukana salaisuutta että koko juttu on vain iso vale. Seuraavana vuonna joulupukki -valetta paikkasi se, että mä sain joululahjana aloittaa ratsastuksen. Niinpä mun jouluihin kuului seitsemän vuoden iästä asti vakiona aamulla tallilla käyminen, lapsina mä en uskonut joulupukkiin, mutta mä uskoin siihen että Mette ja myöhemmin Kasperi olisi mulle vihaisia jos en veisi niille jouluomenaa. Yhdeksäntoista oli ensimmäinen vuosi kun mä en mennyt tallille jouluna sitten lapsuuden. Kasperi oli menehtynyt muutama kuukausi aiemmin, enkä mä halunnut mennä lähellekään Tuuli-Tallia ja sen edelleen onnellisia hevosenomistajia. Sen sijaan jouluaamuna mä livahdin tapaamaan Kataa ja vaihtamaan joululahjoja. Me luvattiin, että seuraava joulu me vietettäisiin yhdessä. Mä olin lapsellinen, mutta silloin se tuntui ainoalta mahdolliselta asioiden kululta. Mä jatkaisin jonkin merkityksettömän alan opiskelua, mutta Kata olisi mun vierellä. Tietenkin seuraavan kesän loppuun mennessä se kaikki oli kääntynyt päälaelleen, mutta ainakin mulla oli Noksu, Sakke ja Livia eikä kolmen hevosen välillä aikaa murehtia muusta. Sitten seuraavana jouluna me oltiinkin jo Noksun kanssa päädytty Seppeleeseen, mä osallistuin aattoratsastukseen Paahtiksella. Muistan kuinka Seppele alkoi tuntua kodilta, mä olin onnellinen täällä. Viime vuoden jouluun mennessä kaikki oli tietenkin taas mennyt uusiksi. Noksu oli menehtynyt yhtä äkillisesti kuin Kasperi kaksi vuotta aiemmin, ja vaikka mä olin velvollisuudentunnoissani tällä kertaa jo kerännyt itseni mun ikävä oli kova. Eikä sitä auttanut Ledi ja sen vatsassa kasvanut Loki, joka kerta kun mä katsoin tammaa mun mielessä jäysi ikävä Noksua. Ja sitten mä olin tietenkin aiheuttanut Pikkujouluilla kohtauksen kun joku nero oli päättänyt jakaa mulle ja Noksulle palkinnon. Mulla on se edelleen, se on mun kirjahyllyssä heikosti kasaan teipattuna. Joskus mua nauratti sen ironia, koska se palkinto näyttää samalta kuin miltä musta tuntui sinä jouluna. Sen vuoden aattoratsastus sentään oli ollut mukava, mutta sellainen hevonenhan Ledi on. Mukava. Tämä vuosi on ollut yhdellä sanalla tapahtumarikas, ja joulun hitaus on mukavaa vaihtelua. Musta tuntuu että tallissakin on seesteisempi tunnelma heti joulukuun alettua. Oleskeluhuoneeseen on jo ilmestynyt joulusuklaata ja mua naurattaa Hanneksen jouluhulluus. En olisi olettanut sitä jouluihmiseeksi. Yhteiset jouluaskareet ovat näyttäneet tuovan epätavallisiakin porukoita yhteen ja mä olen rauhallisella tuulella kun saan aamun viimeisen karsinan siivottua. Tallissa tuoksuvat havut ja oleskeluhuoneesta kuuluu kahvinkeittimen porina. Mulla on tauko ja mä haluan kahvia, joten työnnän narahtavan oven auki. Pöydällä on muutama hassu havun palanen ja Sisu selaa puhelintaan yhdellä tuoleista. Mä jähmetyn sekunniksi, mutta ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen mä en käänny ovella pois vaan otan hiljaisuudessa kahvia ja istun pöydän toiseen päätyyn. Epämukava hiljaisuus roikkuu meidän välillä ja mä yritän näyttää välinpitämättömältä selaamalla jo kertaalleen nähtyjä kuvia instassa. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jan 28, 2023 13:32:08 GMT 2
27.1.2023 Estenäyttö ”Noni ja sit muista huomenna et… ”… et mä en loimita sitä ja kävelytän sen maneesissa tuntien ulkopuolel” ”… nii” ”Kyl me tän kakaran kans pärjätään, usko vaan” Sebe virnistää mulle ja pörröttää päätään puistelevan Lokin harjaa. Mä hymyilen varsalle, jota joku tuntilainen eilen luuli uudeksi tuntiponiksi. Loki oli tietysti juossut muksua pakoon tarhassa vauhdilla ja joku toinen oli onneksi ohjannut sen (muksun, ei Lokin) Koopan luo ja mä sain kuulla koko sotkusta vasta jälkikäteen. Onhan ne aika lailla saman kokoisia, mä olin pohtinut vaikka muuta yhteyttä kahden hevosen välillä ei ole. ”Joo, okei, no, mä meen nyt sit”, sanon ja kuulen itsekin hermostuksen äänestäni. ”Hei kyllä sa parista esteestä selviät” Sebe toteaa mun perään ja mä hymähdän. ”Kiitti”. Se ei ole nähnyt kun mä hyppäävän, joten päätän etten usko Seben arviointikykyyn tässä asiassa vaikka se Lokin kanssa pärjäisi. Ilvessuolla vastassa on Essi, joka on jo valmistellut mulle Lohiksen ja taluttelee sitä pihalla valmiina lastattavaksi. Mua naurattaa kun näen tamman täydessä kisahohdossaan, letit ja kaikki. En kuitenkaan sano mitään Essille, vaan kiitän ystävällisesti availlessani trailerin luukkuja. Ennen lastausta Joonakin on kiirehtinyt parkkipaikalle. ”Noni, hyppäät nyt ne pari hassua estettä ja sit valmistut. Kuulin juorua että sulle olis aika hieno valmistumislahjakin -”, se aloittaa, mutta Essi mulkaisee Joonaa kuin se olisi paljastanut maailman parhaiten pidetyn salaisuuden. Todellisuudessa mä olen kuullut supinaa jostain valmistumislahjasta jo suunsa ohi lörpötelleeltä Sonjalta, yli-innokkaalta Nellalta ja, mikä oudointa, mun veljeltä Eemililtä. Mua vähän huolestuttaa mitä mun pään menoksi on kehitelty kun talutan Lohiksen auton kyytiin. Tamma kävelee traileriin kuin vanha tekijä, joka se tietysti onkin. ”Harmi että se Velvet ehdittiin myydä” huokaan Joonalle. Pieni musta tamma oli ollut mulle juuri sopiva estehevonen, ja sen kanssa mä olin jo ehtinyt hypätäkin. Mutta tietysti täysiverinen oli ehditty myydä juuri ennen mun näyttöä ja nyt mä olin jumissa Lohiksen kanssa. Lohis on superhieno estehevonen. Se tulee estesuvusta ja on kuulemma menestynyt aikanaan jossain ikäluokkakilpailuissa ennen lievää loukkaantumista ja vuosien taukoa esteistä. Sitten tamma sattumien kautta päätyi Ilvessuolle myyntihevoseksi, osoitti yllättäen kykyjä kenttäratsuksi ja jäi Eemelin kilpailtavaksi. Se menee yli mistä tahansa, ei ikinä kiellä ja hyppää kauniilla tekniikalla. Mä olen ratsastanut sitä aika ajoin sileällä ja silloin se on mitä helpoin ratsu, mutta mun ainoat kaksi kertaa tamman kanssa esteillä on osoittaneet ettei sillä hyppääminen ole kuin Velvetillä. Velvetin mä pystyin vain ohjaamaan kohti estettä ja se hyppäsi, Lohiksen kanssa pitää muistaa ratsastaa joka askel tai tamma ampuu esteiden yli askel liian aikaisin tai nostaa tempoa kunnes esteiden ylitys on enemmän turvallisuusuhka kuin siisti hyppy. Tietysti mä olisin voinut lähteä tekemään mun näyttöä myös Saariston hevosella, mutta ainoa hevonen jolla mä olen hypännyt siellä on Vanil, eikä se ainoa kerta mennyt kovin hyvin. Saaristossa meitä on kolme tekemässä saman näytön, me on kaikki käyty lähijaksoilla samaan aikaan ja tää on meidän viimeinen yhteinen kerta Saaristossa. Miisa on rohkea ratsastaja, joka työskentelee jossain pienellä kenttätallilla, mutta sillä ei ole omaa hevosta, joten se yrittää saada Saariston kohlon näköisen kirjavan Indien taipumaan tahtoonsa verkassa. Vennillä puolestaan on sen luottoponi, Nokkonen, jolla se on ratsastanut melkein aina Saaristossa. Sillä on myös estehevonen, Jokke, mutta se on vähän epävarma ja kieltelee helposti, joten Vennin lapsuudenponi Nokkonen saa tehdä töitä Jokenkin edestä. Mä hyppään viimeisenä. Miisaa harmittaa Indien kielto tokalle esteelle ja Vennin Nokkonen on tietenkin suorittanut lähes täydellisen radan. Siltikään Venni ei näytä ihan tyytyväiselle. Mä pyydän Lohiksen laukkaan ja tunnen kuinka askelten voima muuttuu hevosen laukatessa isoin askelin eteenpäin. Keskityn hengittämään, istun alas ja laukkaan laajalla ympyrällä kontrolloidakseni Lohiksen laukkaa. Sitten me lähestytään ensimmäistä estettä, joka on ystävällinen pienehkö pysty, mutta mun silmissä näyttää kasvavan askel askeleelta. ”Pidit hyvin sen kontrollissa, vaikka taitaa olla aika virkeä hevonen. Olisit voinut päästää sitä vähän enemmän eteen ennen esteitä, olisitte selvinneet siitä sarjastakin puhtaasti. Läpi tää nyt kuitenkin meni, että onnittelut suorituksesta ja etkös sä nyt valmistukin? Että siitäkin sitten”, Saariston pääopettaja latelee mulle muutamaa minuuttia myöhemmin ja jännitys mun kehossa tuntuu sulavan. Mä olen selvinnyt! Venni ja Miisa katsoo mua odottavasti verkka-alueelta ja näytän peukkua, kun Lohis kävelee hieman steppaillen kohti niitä. Molemmat hymyilee mulle hyväksyvästi, me on kaikki selvitty näytöstä läpi. Miisalla on edessä vielä joku talli näyttö seuraavana päivänä, mutta me kaikki ollaan varmoja sen läpipääsystä ja kun hevoset on hoidettu karsinoihin, me lähdetään juhlistamaan pizzalle. ”Muistatteks kun meidän piti pitää tunteja niille ravilaisille ja Pitsa kuskas sitä yhtä ekavuotelaista ympäri maneesia?” Miisa muistelee meidän ekoja opetustunteja. Mua naurattaa ajatus ruunikosta tammasta töhöilemässä ympäri maneesia Miisan yrittäessä epätoivoisesti ohjeistaa sen ratsastajaa. ” - ei meillä sit se ajaminen niin hyvin menny, vai mitä Eedi?” Venni muistuttaa vastineeksi ja virnuilee mulle yrittäessään saada lyhyitä hiuksiaan johonkin muuhun kuin kypärän muotoon. ”- hei en mä ollu ennen valjastanu ravuria”, yritän puolustaa itseäni vaikka itseänikin huvittaa mun eka yritys valjastaa Lene. ” - eikä sullakaan aina ihan putkeen menny jos näit lasketaan”, pyöräytän silmiäni muka-loukkaantuneena ja pizzaa suuhunsa tunkenut Miisa keskeyttää mut. ”- niinpä, etkö sä karkuuttanut sen Kapun kerran?” On Vennin vuoro muistuttaa punajuurta, ja me nauretaan yhdessä tutuksi käyneessä pizzeriassa vielä seuraava puoli tuntia. ”Pidetään sit yhteyttä”, me kaikki lupaillaan ennen kuin mä ajan pois Saaristosta Lohis trailerissa. Hyväksytty näyttöpaperi lojuu hanskalokerossa todisteena siitä, että mun tutkinnon viimeinen näyttö on tehty. Muutaman päivän päästä mä olen valmis ratsastuksenohjaaja. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Feb 4, 2023 20:58:45 GMT 2
Aaltoilua [4.2.2023 20:57] Eedi > Marjaana: moi
[4.2.2023 20:57] Eedi > Marjaana: oli kivaa viime viikol ni mietin jos haluut vaikka tulla tallille mun kans maastoileen ja kattoon mun uutta hevosta?
Lauantai 28.1. Marjaana (viikkoa aiemmin) Eedi rummuttaa jalkaansa tasaista tahtia vasten kahvilan puulattiaa. Sen kahvi höyryää hitaasti ja ajatukset pyörivät nopeasti. Eedi ei ole varma miksi se on tässä pikkukahvilassa. Ei sen tapoihin kuulu deittailla, mutta Marjaana on kiva ja joskus Eedi tuntee olevansa niin yksin, vaikka pohjimmillaan se tiedostaa olevansa melko onnekas ystävyyssuhteiden kanssa. Ainakin Eedi voi yrittää. Ei siitä mitään varmaan tule, mutta mitä pahaa on yrittämisessä? Marjaana kiirehtii söpöön kahvilaan sovittuna aikana, Eedi on istunut siellä jo viitisen minuuttia. Se on yhtä söpö ja mukava kuin Eedi muisti. Ja pikkuhiljaa sulaa pois ajatus siitä, että Marjaanan kiltteydessä olisi mitään vilpillistä. Se juttelee Eedille niin mutkattomasti hymyillen, ja Eedin vähän varovainen kuori sulaa pois. Kahvi ehtii jo jäähtyä vähän, kun Eedi kuvailee Marjaanalle sen estenäyttöä edellisenä päivänä ja toisen kupin aikana Marjaana kertoo Eedille Melodramasta sekä utelee Seppeleen tapahtumista. Lähtiessä Eedillä on kevyt olo kun Marjaana halaa sitä tiukasti. Kevyen iloinen olo, Marjaanan kanssa on helppo olla. Mutta tutut perhoset puuttuvat eikä Eedi tiedä mitä ajatella. Sunnuntai 29.1. Ruben (kuusi päivää aiemmin) Ruben tuntuu tanssivan satulan alla. Se on helpotus nuoren ja osaamattoman Reiskan jälkeen, Eedi ei ole löytänyt yhteistä säveltä nelivuotiaan kanssa, vaan kaikki tuntuu niin kovin vaikealta. Ruben tekee jokaisen vaihdon juuri, kun Eedi sellaista pyytää ja tahti rikkoutuu vain, kun Eedin huomio hetkeksi keskittyy Viiviin ja Hanneen maneesin toisessa päässä. Raudikko on sitä mitä Eedille luvattiin – äärimmäisen luotettava ja erittäin osaava kouluratsu. Eediä vähän hävettää myöntää, että alunperin siitä tuntui tylsälle ratsastaa niin yksinkertaista hevosta vaikean Noksun ja ailahtelevan Pasin jälkeen. Tänään se kuitenkin tajuaa mitä Tinja tarkoitti sillä, että sen pitäisi välillä ratsastaa sellaista hevosta jolla voi kehittyä mukavasti. Yy-kaa, Eedi laskee ja antaa merkin istunnallaan, Ruben vaihtaa laukan. Eedistä tuntuu ettei ratsastaminen ole pitkään aikaan ollut niin helppoa kuin raudikolla tässä hetkellä. Tiistai 31.1. Loki (neljä päivää aiemmin) Eedi pitelee kiinni riimunnarusta kuin henkensä uhalla. Loki tuijottaa sitä silmästä silmään, itsepäisesti suostumatta liikkumaan. Ponikokoinen tamma peruuttaa päättäväisesti poispäin maneesin ovesta, vaikka Eedi kuinka yrittää maanitella. Se on jo suuri ja vahva, reaktiivisuus ja omapäisyys alkavat nostaa päätään. Eedi ei voi olla suomatta ajatusta Ilvessuon mitä kilteimmälle Tossu -varsalle, jonka kanssa Lokikin kesällä laidunsi, yrittäessään saada Lokin eteenpäin. Lopulta Loki päättää kävellä maneesin ovista kuin mikään ei koskaan olisi ollut vialla ja Eedi huokaa helpotuksesta – varsan kouluttaminen ei ole helppoa, ja joskus Eedi epäilee pystyykö siihen. Tai ehkä olisi ainakin pitänyt aloittaa jostain tasaisemmasta ja pienemmästä varsasta, sellaisesta kuin Livia oli. Maneesissa Loki ravaa eteenpäin liioitelluin askelin Eedin yrittäessä hillitä varsaa. Sieraimet ammollaan kirjava näyttää aivan isältään ja Eedi päässä vilahtaa ajatus siitä haluaako se todella elämäänsä hevosen joka koko olemuksellaan yrittää korvata Noksun. Perjantai 3.2. Illi (yksi päivä aiemmin) ”Älä sit mee tonne pikkutalliin, siel on joku miniremppaprojekti menossa”, Niki ilmoittaa arabinsa satulasta kun Eedi vasta kävelee kohti Ilvessuon tallia. Eedi ei ymmärrä mikä remontti on keskellä talvea, mutta ei se tietenkään aio kyseenalaistaa komentoa vaan pujahtaa päätallin ovesta ja alkaa varustaa myyntitamma-Illiä. Tamma on hieman ailahteleva, mutta tänään sillä on hyvä päivä ja Eedi saa todeta hevosen ratsastettavuuden edistyttyä suuresti siitä, kun tamma syyskuussa ilmestyi Ilvessuolle. Loppukäynneissä musta hevonen saa runsaasti rapsutuksia ja salaa Eedi toivoo, että sillä olisi varaa ostaa Illin kaltainen luotettava tulevaisuuden – tai jopa nykyisyyden – laadukas kouluratsu, jonka kanssa ei tarvitsisi odottaa vuosia tai miettiä joka päivä mitä hevonen taas keksiikään. Asia ei tietenkään ole varsinaisesti niin, ettei Eedi voisi hankkia ratsuhevosta jos haluaisi, mutta se on jo vuosia sitten päättänyt, että johonkin täytyy vetää raja siinä, millaisia lahjoja hyväksyy vanhemmiltaan. Eedi tietää, että sen isällä on hyvä määrä rahaa, mutta se ei ikinä pyytäisi sitä ostamaan itselleen kallista hevosta kuten Illi. Hieman unisesti Eedi avaa tallin oven. Reiska on jo tarhassa, ja Eedin pitäisi ratsastaa nuorikko. Tallin tunnelma tuntuu kuitenkin oudon hiljaiselle, ja puhelimen vilkaisu paljastaa jonkin olevan vialla. [4.2.2023 07:21] Joona > Eedi!!!: Tuu sit pikkutallin kun tuut tallil!! Eedin sydän jättää välistä lyönnin, edellisen päivän remontti on jo pyyhkiytynyt mielestä – eihän sillä edes olisi ollut asiaa pikkutalliin. Pikkutallin valot loistavat kirkkaina pimeään ulkoilmaan pienistä ikkunoista, ja kun Eedi työntääoven auki, siitä tuntuu että koko Ilvessuon väki seisoo keskellä käytävää tuijottamassa suoraan Eediin. ”Onnea valmistumisesta” Nita hymyilee käytävän sivusta, ja muutkin liittyvät onnitteluun. Jokin kuitenkin kiinnittää Eedin silmät käytävän toisella puolen, tarkemmin yhdessä karsinoista. Kirjava hevonen tuijottaa Eediä. Eedi tuijottaa takaisin. ”Eiks oo hieno?” Joona vaikuttaa pursuavan ylpeyttä kyseisen karsinan viereltä. ”Kivan näkönen joo”, Eedi pohtii miksi kaikki tuntuvat tuijottavan sitä tai hevosta. ”Eedi, tää on Uuno. Me omistetaan siitä puolet, mutta me, sun vanhemmat ja vähän myös se Seppeleen omistaja osallistu tän toisen puolikkaan ostamiseen sulle” Nita selittää ja Eedi lähestyy punaruskeankirjavaa eläintä karsinassa. ”Ai, tota, siis… Kiitos?” Eedi saa sanottua katsoessaan hevosta lähemmin. Sillä on huono tunne, että tilanteessa on oltava joku asia mitä se ei vielä ole tajunnut. ”- me oltiin alunperin ajateltu että toi Illi vois olla aika kiva sulle, mutta sitten toi Joona sattui löytään tän ilmoituksen ja me ajateltiin että pitäisit siitä, kun oot nyt tehnyt niin kivasti töitä noiden nuorten kanssa ja no, varmaan tykkäät tän suvusta kans”, Nita jatkaa ja Eedin vatsassa vellova tunne vahvistuu. Se olisi voinut saada Illin? Joona hymyilee Eedille odottavasti karsinan vierestä ja Eedi vastaa hymyyn hieman heikosti. Onneksi Joona taitaa tulkita sen hämmentyneeksi innoksi ja paahtaa eteenpäin. ”- joo tää on siis just kakkoseks kääntyny ja tota, sen sun Noksun varsa kans. Satuin ihan tuurilla näkeen tän myynti-ilmon kun vanha omistaja oli pistäny myyntiin ajanpuutteen takia”. Eedin hymy tuntuu entistä heikommalle, mutta se ei halua vaikuttaa kiittämättömälle. Kaikesta päätellen Uuno on kaikkien muiden mielestä oiva lahja, joten Eedi ryhdistäytyy, hymyilee, kiittää kaikkia osallisia paikalla että viestein ja rapsuttaa uteliasta hevosta. Se siitä tasaisesta kilparatsusta. [4.2.2023 20:57] Eedi > Marjaana: moi
[4.2.2023 20:57] Eedi > Marjaana: oli kivaa viime viikol ni mietin jos haluut vaikka tulla tallille mun kans maastoileen ja kattoon mun uutta hevosta? |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Mar 22, 2023 22:43:46 GMT 2
22.3. Kommunikaatio: 404 Seppeleen arkiaamut on usein sellaisia, että siellä saa olla ihan kaikessa rauhassa. Mä voin venyttää mun aamupalaa muutamalla minuutilla jos Inkeri ei oo töissä, ja karsinoiden siivoamista ei häiritse kasa tuntilaisia sen paremmin kuin hoitajatkaan. Ne on kaikki kouluissa ja töissä. Ja mä olen täällä. No, vielä hetken mä olen täällä. Kohta mun työnkuva muuttaa, enkä mä oikeastaan voi väittää että mun tulisi ikävä työnnellä Seppeleen puolilahonneita kottikärryjä. Tänään mä saan pelätä, että oikea pyörä lähtee irti. Emmy näyttää niin väsyneelle joka kerta kun mä sanon jostain sellaisesta ja Hannes leijailee toisessa ulottuvuudessa, sitä ei saa kiinni edes samassa huoneessa huutaen. Ja tänään ei oikeastaan edes ole sellainen hiljainen aamu. Iiris on pyörinyt tallissa kuin eksynyt koiranpentu melkein siitä asti kun talli aukesi, enkä mä osaa sanoa sille mitään. Mä tiedän että siltä on mennyt kämppä, mutta jotenkin päädyn vaan kaarteleen aihetta ja yritän vaivihkaa (epäonnistuen) kysyä onko se kunnossa. Ja oikeestaan ne on kaks eksynyttä koiranpentua koska sillä on tietty se nimetön pentunsa mukana. Ehkä ne etsii sille nimeä tallin nurkista, varmaan iso menestys kun mikään aiempikaan idea ei oo kelvannut. Jossain vaiheessa aamua mä saan viestin Ilvessuolta. Ruben on loukannut sen jalan, ei onneksi pahasti, mutta mun illan valmennuksen kohtalo on vaakalaudalla. Sentään sen pitäis toipua sunnuntain kisoihin. Aamun piristys on Bonnien kanssa maastoon lähtevä Salma, joka pysähtyy juttelemaan mulle ja lupaa sanoa Emmylle niistä kottareista. Mä kiitän, ja silmäkulmastani näen kuinka Sisu hiippailee mun ohi varustehuoneeseen. Mun mieleen kiemurtelee se kerta kun meidän piti puhua. Sisu oli onneksi tuonut koirat mukanaan ja mä olin kyyristellyt lattialla rapsuttamassa yli-innokkaita noutajia teeman mukaan osaamatta sanoa mitään järkevää. Sisu oli istunut mun keittiössä ja juonut sen kaakaon hiljaisuudessa. Jotain säästä oli sanottu, ja Sisu oli kehunut sitä kaakaota. Koska tietty se tykkää kaakaosta ja vihaa kahvia. Ja sit jonkun tunnin jälkeen se oli sanonu et ehkä sen pitäs lähteä, mulla on kuitenkin aikanen työaamu ja mä olin sano että joo, ehkä niin. Ja sit Sisu oli lähtenyt. Eikä me ikinä puhuttu. ”Ootko sä nähny Maagin loimee? Sitä punasta?”, mä havahdun Allun ääneen karsinan ulkopuolella. Se ei tietenkään huomaa kuinka kiinteästi mä olen tuijottanut varustehuoneen ovea viimeisen… Mä en edes tiedä kuinka monta minuuttia. ”Öö, joo, tota, oisko kuivumassa?” ehdotan ja Allu nyökkää miettivän näköisenä, häviten sitten jonnekkin loimikuivauksen suuntaan. Nita Ilvessuo > Eedi Myllyoja: Ota valmennukseen Supo, mulla on itellä vähän kiireistä tänään. Eedi > Nita Ilvessuo: okei kiitti! Viesti tulee tunti ennen mun työvuoron loppua, kun mä olen taluttamassa Lokia tarhasta sisälle ja selittämässä sille, että Sebe pitää siitä huolen tänään. Taas kerran. Musta alkaa tuntua, että vietän mun oman hevosen kanssa ihan liian vähän aikaa. Loki pääsee karsinaan ja mun mieliala kohenee parilla pykälällä. Jos mä olisin sim, mun se mieliala olisi varmaan mennyt jostain neutraalista iloiseen sekunnissa. Supo on Nitan kilpatiimin ykköshevonen. Se on tallin parhaiten menestynyt ratsu, ja yleensä sitä ratsastavat vain Nita ja Tinja. No, ja Eemeli kerran viikossa pienillä esteillä ja kavaleteilla mielenvirkistykseksi, mutta mä en Supolla ole ikinä ratsastanut alku- ja loppukäyntejä enempää. Ja kyllä mä tiedän että Noksun jälkeen mä pärjään minkä tahansa Ilvessuon ratsun selässä vaikka en ihan kaikkia temppuja osais, mutta mulle merkkaa silti hirveesti että Nita luottaa mun käsiin sen upeen kouluhevosen. Supo ei ole yhtään sellainen kun mä odotin. Mä miellän kouluhevoset säpäkkinä jousilla tanssijoina tai tasaisen kuuliaisina puurtajina. Sellaisia mun aiemmat ratsut on ollut, ja sellaisiin mä siis olen tottunut. Supo tuntuu hitaalle ja raskaalle. Mä olen nähnyt Nitan ratsastamassa sillä huimia ratoja, joten mä tiedän että se voi näyttää kevyelle ja kauniille, mutta mä en osaa ratsastaa sitä. Pitkästä aikaa musta tuntuu hevosen selässä aivan aloittelijalle, ja hiki valuu mun selkää pitkin vaikka me ollaan kylmällä mutalumisekoitteisella kentällä. Tinja komentaa mua olemaan nopeampi ja kevyempi, tehokkaampi ja tarkempi, vaativampi ja pehmeämpi. Ohjeet alkavat tuntua ristiriidalta ja Supo tuntua lähinnä kyllästyneeltä mun touhuihin. Mä tiedän ettei se ole sen vika, mun pitäisi osata tää ja se varmasti osaa tän. Me ei vain osata yhdessä, mä en osaa kertoa sille mitä mä tarkoitan eikä se ymmärrä ilman oikeaa tulkkausta. Hevoset on aina olleet niitä, joille mä olen osannut kertoa mitä mä haluan, saanut tahtoni läpi ja ymmärryksen syntymään. Tänään musta tuntuu, etten mä saa edes Supoa ymmärtämään mua. Tinja osaa onneksi olla armollinen ja kehuu meitä, kun me saadaan aikaan edes pieniä onnistumisia. Lopulta me selvitään sen asettamista tehtävistä melkein pyydetysti, mutta mä tiedän, ettei se ole tippaakaan mun ansiota. Supon jälkeen mä kiipeän vielä Reiskan selkään. Kapea ja korkea nuori hevonen on Supon jälkeen ilo ratsastaa, vaikka se ei osaa vielä juuri mitään. Mä muistan kun mä istuin ekaa kertaa sen selässä ja toivoin olevani jossain muualla, nuoret hevoset ei olleet mun prioriteetti vaan mä halusin kehittyä kohti uusia ja isoja ratoja. Nyt mä kuitenkin ratsastuksen päätteeksi salaa annan Reiskalle kaksi ylimääräistä porkkanaa ja jään rapsuttelemaan sen kaulaa nuoren orin venytellessä. Se ainakin tuntuu ymmärtävän mua ja yrittää vaatia lisää porkkanoita. Mä nauran kimolle ja rapsutan sen otsaa, se kääntää päänsä pois pettyneenä kun lisäporkkanoita ei tipu.  Eedi & Supo |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on May 5, 2023 23:11:56 GMT 2
6.5.2023 Tarinassa esiintyy Seppeleen juttujen lisäksi Ilvessuon miljöötä.
Rakas päiväkirja tai jotain, mä en tiiä. Miks mä sit kirjotan tätä? No en mä sitäkä oikein tiiä, haluun säilöö muistoja tai jotain sellasta tosi kivaa. Mulla oli tänään vähän väsyttävä päivä. Aamul menin Seppeleesee hoitaan Lokin. Se on niin iso nykyää ja vaikee edellee, vaik tänään meil menikin ihan okei. Mä en oikein tiedä mitä mun pitäs tehdä sen kans. Pitäskö laittaa se taas laitumeen kesäks vai tuleeko siitä vaan pahempi? Se on niin pirun isoki. Ihan niinku Nora, siitä varmaan tulee samanlaine. Onhan ne sukuaki. Mä juoksutin tänää Noran ja joo, onhan se tosi hieno, mut se on myös vahva ja hyppii narussa kun mikäki citykani. Nojoo, takas Lokii, ei tänään sen kanssa tehty kummempaa. Tallilki oli aika hiljasta, tosi outoo etten oo enää Seppelees sillai kokoaja. Nyt mä vaan käyn siel niinku tavalliset kuolevaiset, siks kai Inkeri mulkoili mua kun se oli siivoomas boksei. Mä kyl ite siivosin Lokin, ne ei meinaa kai oo viel löytäny ketää mun tilalle. Se on kyl hassuu olla olemat Seppelees kokoaja. Mä tiiän olevani dramaattine, mut musta tuntuu että mä alan jo haihtua Seppeleestä. Kaks ja puol vuotta Seppele oli mun elämä. Nyt musta tuntuu että jos mun kavereilla on päiväkirjat, mua ei ole mainittu useisii sivuihin kun joskus olisin ollu jokaisel. Toisaalt tuntuu et saan vähä enemmä etäisyyttä siihen ja kaikkii vaikka ei se oikeesti varmaa oo totta, iha yhtä dramaattista se silti varmaa kokoaja on. Eiköhän se Hanamireissukin oo taas ihan kaaos kun on kaikki samat laivat ja kaikki. Vaik mä tietty tuun sinne Ilvessuolaisten kans kun Eemeli, Joona ja Nita lähtee kans kisaa. Mulla on siel kolme starttii, Illin kans vaativa B maanantain ja A tiistain ja sit Rubenil prixi keskiviikkon. Eemelil on mukan molemmat hevoset, Joonal Nipsu, Logan ja Esko ja Nital sit koko nelikko. Nita ja sen hevoset kyl tulee Hanamii vasta keskiviikkona aamul, sitä enne meit on vaan mä, Joona, Eemeli ja sit Niki lähtee hoitaa. En kyl tiä miten se menee. Tai kylhän se hevosten kans pärjää mut Seppeleläisten kans oleminen voi olla joku kulttuurishokki kyl. Joona tietty on tavannu osan niist ja Eemeli on sillai järkevä ja aikuine. Onneks Essi ei oo mukan, ei muute mut se on iha muksu, se jää kuulemma mielellää kotii ratsastaa sinne jäävii hevosii. Aa nii ja sit varmaa Marjaana on kans Hanamis, mä en vieläkä tiiä mitä mielt oon siitä. Tai tietty se on kiva ja sen kans on kiva olla mut sit alan aina miettii et pitäskö mun. Kun en haluis olla yksin mut sit on vaikee nähä et haluunko olla just sen kans vai vaan jonkun kans. Tai sillai, toi kuulostaa tosi ilkeeltä nyt ku luen uudellee. Tää kirjottamine meni kyl iha raiteeltaan, mut joo, hoidin tänää Loki ja ihmettelin kun Seppelees oli niin tyhjää ja menin sit Ilvessuolle ruuan kaut. Kuten todettu juoksuttelin Noran, sit tehtiin lyhyt selkäännousutreeni Lindan kans, siitä tulee kyl niin hieno poni viel joskus. Reiskalla olis muuten ollu vapaa mut kun mä lähen huomen sinne Hanamii ni ratsastin sen kans, se oli vähä jäykkä mut toisaalt se on ny liikkunu vähä tavallist enemmä ni varmaa vaa sen takia. Illi sai vapaan mut Rubenin menin kans viel tänää kevyesti maastossa, Niki ja Aurora oli mukan Nipsul ja Garal. Se Viivin varsa on kyl upee, en osaa ajatella et Lokiki oli joskus noin pieni. Tai ihan rehellisesti se ei kyl varmaa ollukkaan, toi on varmaa pienempi kun se ikin oli vaik se on ori. En kyl tiiä miten päiväkirja lopetetaa? Moikka, seuraavaa kertaa? |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jun 5, 2023 22:24:26 GMT 2
Mä hymyilen liian leveästi tai en tarpeeksi, nauran liian kovaa tai en ollenkaan, olen liian jäykkä kevyinä hetkinä ja kevyt vakavina. Iiriksen tavassa olla on jotain sulavan helppoa, sellaista mitä mussa ei ole hiventäkään. Iiris osaa hymyillä oikeilla hetkillä leikkisästi ja olla vakava, kun sen tarvitsee. Musta tuntuu Iirikseen verrattuna kömpelölle. Ja usko mua, meitä verrataan. Me ollaan osa samaa ryhmää ja samaa sulaa kaaosta. Mä en ymmärrä, miksi kukaan valitsisi mut Iiriksen yli. Mutta onneksi mun ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, koska eihän kukaan valitsekaan. Sisu sanoo että se pitää musta, mutta sen teot kertoo ihan muuta. Mun sydän tuntui läikkyvän yli kun se sano sen, mutta nyt mun verkkokalvoille on pinttynyt kuva Iiriksestä ja Sisusta Fleimin tanssilattialla. Ja Marjaana kyllä sanoo haluavansa mun kanssa ulos, mut samaan aikaan se suunnittelee jotain brunsseja Iiriksen kanssa salaa. Mä tiedän olevani ihan kamala ja kamalinta on, että mä ymmärrän niitä. Mäkin varmaan valitsisin Iiriksen itseni sijaan. Huomaan kuinka mun pinnan alla kuplii syvälle juurtunut kateus. Pelkään joku päivä räjähtäväni kun se tunne murtaa itsensä pinnalle. Mä pidän Iiriksestä, mutta joskus huomaan miettiväni mitä olis tapahtunut jos se ei olis ikinä alottanut Vapun kanssa. Kuinka erilaista mulla olis, mitä kaikkea mä en huomais itsessäni. Jopa Juli on varmaan mulle vihdoin vihanen kun en heti kertonu sille musta ja Iiriksestä, mut ei se kuulu sille. Eikä mun olis pitäny olla sen kanssa, mut mä halusin uppoutua hetkeksi valheeseen. Olla jonkun kanssa, olla hetken kuin mut haluttaisiin. Mua hävettää. Ei se et mä olin Iiriksen kans, mut se et menin sotkeen asiat entistä enemmän eikä mun pää enää toimi oikein kun mä yritän käsittää miten mun pitäisi olla ja ajatella. Mä yritän pakoilla Iiristä. Se varmaan luulee et se johtuu siitä Hanamijutusta, mut se, Fleimi ja brunssi oli vaan viimeset pisarat. Mä pidän meidän sopimat valmennustunnit ja liukenen äkkiä kotiin tai tallille, vaikka mun tekosyyt alkaa loppua kesken. Musta tuntuu joka kerta kamalalta valehdella etenkin koska mä haluisin olla Iiriksen kanssa joka kerta kun se kysyy, mut en mä voi. Se ei tiedä mitä mä ajattelen enkä mä usko et se ymmärtäis, joten mun on parempi pitää etäisyys. Mä tiedän että oon ihan paska kaveri, mutta mä oon paska kaveri joka tapauksessa jo sen takia mitä mä ajattelen. Samalla hetkellä kun mä lupaan valmentaa Matthiasta ja Kosmosta mä tiedän, että Iiris ei tule pitään mun päätöksestä. Mut mun on pakko ottaa vastaan kaikki työt mitä saan ja ehin tehä vaikka mä maksan vaan omasta ja toisen mun hevosen elämisestä. Eikä mulla oo koskaan ollu mitään Matthiasta vastaan, mä oon pitänyt siitä etäisyyttä vaan Iiriksen takia, mutta jos mä yritän pysyä kauempana Iiriksestä ei sillä ole väliä. Ehkä helpoin keino on ettei Iiriskään halua hengata mun kanssa, vaikka mä en haluaisi satuttaa Iiristä. Mä kuitenkin tiiän et jossain vaiheessa toiseen sattuu kuitenkin kuitenkin, varmaan Iiris kyllästyy muhun kaverina ja mä jään johonkin kentän pölyihin vaan valmentajaksi. Niin se on käynyt muidenkin kanssa, mä olen maksimissaan tuttu jota tervehditään kun tallikäytävällä tai kaupassa kävellään vastaan. ”Ai, säkin olet vielä täällä, no, niin mäkin vaikka ei me enää muualla nähdä”. Sitä se aina on, mä en ole riittävän mielenkiintoinen tai hyvä ja tässä vaiheessa tiedän että on parempi jos vaan hyväksyn sen kun ei oo vielä ihan liian myöhästä. Vaikka kai nyt on jo. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jul 8, 2023 14:27:28 GMT 2
7.7.2023 Mä satuloin päivän vikaa ratsua, Rubenia. Ori on varmaan parhaassa kisatikissään ikinä ja musta tuntuu samalta. Meidän lähiaikojen suorituksen kisakentillä on olleet yhtä lukuun ottamatta tosi hyviä ja yhteistyö rautiaan kanssa tuntuu sanalla sanoen helpolta. Tänään mun mieli kuitenkin harhailee toisaalla, viime yön unessa jonka mä olen yrittänyt työntää syrjään koko päivän. Yritän toitottaa itselleni ettei me olla oltu me enää yli kolmeen vuoteen, mutta Katan hahmo ei lähde mun päästä. Emilia on eilen kertonut mulle että ne on vihdoin lähettäneet hääkutsunsa, vältellen samassa puhelussa kysymästä mitään mun oman elämän draamoista. Me on kasvettu erilleen, sen päätehtävä mun elämässä tätä nykyä tuntuu olevan mun päivittäminen vanhan kotikaupungin elämästä. Se asuu siellä vieläkin, seurustelee jonkun sinne muuttaneen Jaakon kanssa, eikä meillä suoraan sanottuna ole paljoa yhteistä. Katan naimisiin menevä hahmo mun päässä tuntuu nauravan mulle, mä en kelpaa kenellekään ja se on menossa naimisiin jonkun paremman kanssa. Mun on joskus vaikea uskoa että mun ja Katan välissä on yli kolme vuotta. Edelleen mä voin palauttaa mun mieleen ne suudelmat ja turvallisen lämmön, kaikki kesäillat ulkona ja talvipäivät sisälle linnoittautuneena kuin eilisen. Mutta se oli kolme, joissain tapauksissa jopa neljä tai viisi, vuotta sitten. Ja nyt Kata on menossa naimisiin, eikä mulla ole mitään. Okei, mä myönnän, mitään on aika dramaattinen tapa kuvailla mun elämää. Mutta ei mitään sellasta. ”Ootteko te valmiita kentälle?” Joona huhuilee mulle Pasin karsinasta. ”Joo mennää vaa!” mä totean takaisin, irrottaen Rubenin ketjuista käytävällä. Ketjun lukko mäiskähtää seinään pudotessaan sitä vasten. Joona hymyilee mulle Pasin satulasta yhtä mutkattomasti kuin joka päivä. Pasi kävelee eteenpäin rennosti huolimatta kentän mutapinnasta ja Joona näyttää rennolle sen satulassa. Mä muistelen viime vuotta ja mun kisakautta Pasin kanssa. Musta tuntuu et mä olin Ilvessuolla ihan vääristä syistä. Mä pakenin kaikkea Seppeleen draamaa, erityisesti Sisua, yritin selvittää miten vastata Emilialle sen kysyessä ootko sä edes onnellinen täällä ja juosta kiinni mun joskus ollutta unelmaa kilparatsastajan urasta. Nita ja Tinja vaati mua päättään mitä mä teen elämälläni ja mä olin niin hukassa. Sit mä päätin jatkaa ilvessuolla, ratsastaa ainakin paria niiden hevosta. Mä jatkoin Pasin ja Viivin kans mut se vuosi oli epävarmaa, mä en tienny mitä tehdä ja mä näin et muita vitutti mun epätietosuus. Mun piti sitoutua ratsastukseen tai unohtaa koko unelma. No, niinku tiedetään, mä jäin Ilvessuolle. En ollu valmis päästään irti mistään osasta, joten nyt koti ja Loki on Liekkijärvellä mut mä oon täällä melkein joka päivä. Älä ymmärrä väärin, mä pidän mun työstä. Vaikka joka ilta mun lihakset huutaa väsymystään ja mulle jää toisina päivinä hädin tuskin tehdä mitään muuta tallien ulkopuolella. Tänään mä olen juoksuttanut Uunon ja ratsastanut Rubenin, Illin, Saran ja Lindan. Tän jälkeen me mennään pizzalle Nikin ja Joonan kans ja sit mä meen viel hoitaan Lokin. Se jättää mulle aika vähän aikaa tehä mitään muuta tai olla kateellinen Seppeleläisille, jotka on parhaillaan vaelluksella. Mut mä pidän siitä, jokainen mun huolehtima hevonen on mulle rakas ja mä rakastan molempia talleja. Mulla on niissä ystäviä ja elämä, jollasta mä en ikinä olis osannut kuvitella itelleni nuorena. Mut kun mä katson Joonan ratsastusta Pasilla, oon vähän kateellinen. Mä oon objektiivisesti sitä parempi ratsastaan, mut se tekee kaiken tallilla ja sen ulkopuolella niin positiivisella asenteella. Se on aina niin mutkaton ja kaikki sen tekemä näyttää jokseenkin helpolta. Tai jos ei, se ei haittaa sitä. Mä haluisin elää mun unelmaa yhtä täysillä kuin Joona, mut mun päässä se unelmaelämä jota mä paperilla elän voi koska tahansa romahtaa mun niskaan yks pikkukivi kerrallaan. Myöhemmin me syödään pizzaa ja Niki kuvailee sen ja Garan maastoreissua. Joku on asettanut jonkun hiton linnunpelätin tien varteen ja Gara on tietenkin ollut sydänjuuriaan myöden järkyttynyt. Me nauretaan tamman edesottamuksille ja Nikin kuvailulle hevosen tekemisistä. Mun puhelin on täynnä kuvia Seppeleläisten vaellukselta ja Seben valituksia Lokin karsinassa lisääntyvästä kivimääristä. Mun elämä on asettunut uomiinsa. Väsyttäviin, mutta tasaisiin. Niiden kestävyydestä mä en tiedä, mutta ainakin mä voin yrittää edetä niissä. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Sept 9, 2023 9:59:05 GMT 2
3.9.2023 Seppele Cup Verryttelykentän kovaääninen särähtää vähän. ”Valmistautuu Myllyoja, Toikka”. Mä jännityn ja yritän hengittää syvään. Se on menoa nyt. Mun ratsua ei tietenkään kiinnosta, se kävelee tasaisin askelin korvat tötteröinä kisahumuun suunnattuina. Ohjaan rautiaan kohti kisakentän portteja seuratakseni mua ennen ratsastavan suoritusta. ”Break a leg tai mitä te nyt tääl sanottekaan”, kuulen vielä meidän takaa ja nauran mun sydämen läikähtäessä vähän. Kertaan mielessäni mulle täysin uutta rataa viimeisen kerran, kun kentällä tanssii meitä edellinen kimo. Mä en tunne sitä tai sen ratsastajaa, ne ei varmaan ole täältä kotoisin. Mun kisahanskoihin tarttuu punaruskeita karvoja kun rapsutan mun ratsun kaulaa vikan kerran ennen suoritusta. Mä tiedän että tää rata on sille tuttua kauraa eikä mun tarvitse huolehtia kuin itsestäni. Niinpä mä huolehdin. Yritän ratsastaa tiet täsmällisesti, siirtymät sulavasti ja ratsastaa eleettömästi. On niin paljon muistettavaa, mutta onneksi mun hevonen on konkari ja me selvitään kunnialla lopputervehdykseen. Se ei ole meidän kaunein rata, mutta se on meidän eka tällä tasolla ja mä saan olla tyytyväinen. Meidän prossat tulee kun mä vielä loppuverkkaan verkkakentällä, me jäädään kauas kärjestä, mutta mua ei haittaa. Me tehtiin molemmat parhaamme. Kasperi jää syömään heiniään kaikessa rauhassa kisakarsinaan ja mä vaihdan nopeasti ratsastusvaatteista tallin vessassa. ”Oon valmis, mennään vaan”, hymyilen tutuille kasvoille ja Kata tarttuu mua kädestä. On kesä 2018 ja mä olen onnellinen. Mulla on upea hevonen, me on juuri startattu meidän eka luokka uudella luokkatasolla ja mulla on Kata. Se suutelee mua tallipihalla ja me saadaan ihan liikaa katseita, mutta mä en edes välitä kun me kävellään kohti sen autoa. ”Seuraavana ratsastaa Ollila. Valmistautuu Myllyoja, Päkkilä”. Katkeransuloinen tunne jää pyörimään mun päähän kun työnnän viis vuotta vanhan muiston pois. Ruben tarkkailee ympäristöään Kasperin tavoin kun mä ratsastan orin porteille. Kertaan mun päässä uutta rataa kuten silloinkin. Musta tuntuu, että mä olen toistamassa vanhaa. Mutta nyt ei ole 2018, eikä meidän suoritus mene järin hyvin. Mä jännitän radalla ja Rubenkin jännittyy. Eikä mulla ole Kataa vakuuttamassa että hyvin se meni, vaikka se ei mitään hevosista ymmärrä eikä hirveesti edes haluis viettää sen viikonloppua ratsastuskisoissa eikä se oikeesti edes mennyt hyvin. Silti mä näennäisesti hymyilen kun me tullaan radalta, yrittäen pitää mielessä kaikki viikonlopun paremmin menneet radat. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Dec 24, 2023 22:07:45 GMT 2
23.12.2023 ”Onks sul kaikki hyvin”, on Nikin ensimmäinen kysymys. Ja joku variaatio siitä varmaan myös toinen, kolmas ja neljäs. Eedi vastaa välttelevin nyökkäyksin, mutistuin ”joojoo”:in ja muin puolimyöntyvin tavoin. Niki tuntee sen paremmin ja tietää, että kaikki tuskin on hyvin. Sen jälkeen kun Niki muutti omaan asuntoonsa viikko sitten, Eedi on nukkunut enemmän sen sohvalla kuin kotonaan. Oikeastaan Eedi on käynyt Liekkijärvellä vain hoitamassa Lokin ja pitämässä valmennuksia. Niki yrittää kysyä, kuulustella ja neuvotella, mutta kaikki on kuulemma hyvin, Niki on vain vannotettu olemaan koskematta Iiris Vallaan – mistä Niki on hämmentynyt, mutta ei lisäkysymyksistä huolimatta saa vastauksia. Nikiä ei haittaa Eedin seura, kotona yksin oleminen on ankeaa vaikka tässä vaiheessa elämää odotettua. Niinpä se avaa oven, kun Eedi taas kerran koputtaa. Vaikka huomenna on joulu ja Eedi on saanut uuden päähänpiston. ”Ootsä nyt ihan varma?” Niki tuijottaa Eediä silmiin peilin kautta vakavasti. ”Joo”, Eedi välttää katseen ” - mä haluun niist eroon”. ”Okei”, Niki huokaa päihitettynä ”- mut et saa syyttää mua jos tää ei mee hyvin”. ”En en mut tee nyt, mä teen ite muute”, Eedi pyöräyttää silmiään peilille ja Niki tuhahtaa tietäen, ettei Eedin kanssa enää kannata kiistellä. Halutessaan Eedi osaa olla yllättävän itsepäinen ja niin kauan kun Nikille ei olla vihaisia, sitä ei oikeastaan kiinnosta kumminkaan päin. Eedi haluaa olla jotain muuta kuin mitä on. Parempi, kelpaavampi, riittävämpi. Eedi haluaa olla pidetty, haluttu. Tuntuu kaukaiselle olla sellainen kuin Eedi haluaa olla. Kateus sellaisia ihmisiä kohtaan polttaa, miten he kehtaavatkaan olla kuin ovat. Eedille ei ole vaihtoehto kävellä pois ja aloittaa alusta kuten kolme vuotta sitten Liekkikselle muuttaessa. Olemisen ahdistus täytyy purkaa muin keinoin, joten Eedi pysyy poissa mahdollisimman paljon ja katsoo ohi tallin käytävillä. Yrittää olla polttamatta itseään, kävelemättä liian lähelle paloa ja pitäytyen omissa oloissaan. Se tuntuu kömpelön epäluonnolliselle, jokainen Eedin solu huutaa toimimaan toisin. Ahdistus kasautuu keuhkojen päälle kokoon puristavana voimana vaatien toimintaa, muutosta, mitä tahansa. Ja muutoksia Eedi aikoo tehdä. Nikin mielestä Eedin päätös vaikuttaa hieman melodramaattiselta, vaikka se ei syitä sen paremmin tunnekaan. Hiukset kasvavat takaisin, joten Eedin vaatiessa aatonaattona Niki leikkaa. Lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi, kunnes Eedi on tyytyväinen. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jan 16, 2024 10:28:59 GMT 2
12.1.2024 Kantavia, myytyjä, myytäviä? ”Mitä sä tarkotat se on… kantava?” Eedi tuijottaa Nitaa ymmärtämättä kuulemaansa. ”Juurikin sitä”, Nita naurahtaa ääni edelleen puolivakavana. ” - Kuten tiedät sen omistaja on aika ailahtelevaa sorttia, sehän piti astuttaa sillon keväällä mut ei jääny kantavaksi ja sitten omistaja päätti et pidetään sulla kilpailtavana viime ja tää vuosi, mut mahdollisen ostajan ilmaantuessa meinas myydä”, Nita jatkaa selitystä edelleen vähintäänkin pöllämystyneen näköiselle Eedille. ”… Joo?” Eedi sanoo löytämättä Nitan punaista lankaa. ”Juu, no, se Roos kävi katsomassa tota ja oli kiinnostunut. Sonja sitten vei vielä klinikalle ostocheckiin ja elli alko epäileen et se on kantava. Ja onhan se, ei vaan oltu siinä ekassa checkissä sillon alkukesästä huomattu eikä toi pahemmin oo vatsaansakaan kasvattanu”, Nita jatkaa vähän kyllästyneellä äänellä – Illin omistaja on jatkuvasti suuntaa muuttava tuulihyrrä ja alkanut jo hieman ärsyttää naista. ”Okei eli… Mitä sen kans nyt tota, tehää?” Eedi kysyy hämillään. ”Se jää tänne ainakin syksyyn saakka varsan kanssa, ei ne Roosit kantavaa tammaa halua” Nita toteaa ”- jos sä haluat, me voidaan siirtää sulle ratsuksi tällä kaudella Takki tai Reiska, osaavampia aikuisia hevosia on vähän kehnosti enää vaihdettavissa”. Eediä harmittaa, kyllähän se on tiennyt ettei Illi ole sen. Ei edes Ilvessuon. Ja se saatettaisiin koska tahansa myydä alta, mutta melkein enemmän harmittaa hyvin kehittyneen hevosen varsominen kesken kauden. Se syö tamman kilpaurasta toisen vuoden, ja kaikki rasittavan omistajan takia. Mutta kai tämä on kilpatallilla työskentelyn huono puoli, ratsuja tulee ja menee ilman mahdollisuutta vaikuttaa. Pasikin oli yllättäen tammikuussa myyty, vaikka vielä viime vuonna omistaja oli ollut varsin tyytyväinen Ilvessuon palveluihin. Joonalle tietysti oli jäänyt Pasin jälkeen sen oman tasoisiksi ratsuiksi Esko ja Neva, Eedillä on vain Ruben ja nuoria hevosia. No, ja osittain Hollywood, mutta sen ei ole tarkoitus olla mikään Eedin oma ykköskilparatsu ja se ei muutenkaan vielä varsansa jäljiltä oli täydessä terässään. Tallielämä jatkuu, Illin siirtyessä tallin varsovien tammojen rauhallisemmalle puolelle Eedi lähtee juoksuttamaan Uunoa. Uuno on iso ja hölmö, mutta toisaalta turhankin reaktiivinen, kolmevuotias ori. Se on hevonen jota Eedi ei ikinä halunnut, ei ikinä olisi valinnut itselleen, mutta silti ori on sen. Eikä lahjahevosta myydäkään kehtaa. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on May 18, 2024 8:33:48 GMT 2
18.5.2024 Hannaby Hanami Week Ilvessuon porukka on jo ennen Hanamien gaalaa hajaantunut. Nita on vienyt Nellan kaupunkiin syömään ettei koko päivä täyty ratsastusympyröistä ja tytär saa omaakin aikaa äitinsä kanssa. Eemeli on tyypillisesti löytänyt tutut kenttäratsastaja piirinsä ja juttelee eläväisesti niiden kanssa. Niinpä Eedi seisoo vähän hylätyn näköisenä drinkkijonossa kiusallisen yksin, mutta vannoo itselleen että juoman saatuaan etsii Seppeleläiset – kyllähän niitä on pakko olla sankoin joukoin paikalla, ei Seppeleläiset tilaisuutta juhlia skippaisi. Eedi näpräilee jonossa pienen hopealaukun solkea vihaten epäkäytännöllisiä juhlavaatteita ja taskuttomuuttaan. ”EEDI! Hi! I didn’t think you are here?” yllättävä ja yllättynyt ääni oikealta lähestyy ja Eedi tähyilee sen suuntaan puhjeten jokseenkin rentoon hymyyn. ”Hi! I always am, aren’t I?” Eedi naurahtaa tutulle miehelle. Josh on erään norjalaisen kouluratsastajan kisahoitaja, johon Eedi on törmännyt melkein kaikilla kansainvälisillä kisamatkoilla edellisen vuoden ajan. ”You weren’t in any of the classes this weekend so I thought I wasn’t going to see my favorite rider” Josh hymyilee helposti ja nauraa vielä ”- don’t tell Oscar I said that, the last thing I need is him to be jealous”. Eedikin nauraa kommentille Joshin työnantajasta sivuuttaen miehen kehun. ”Well, you should have looked at Tuesday and the easier classes, I don’t really have a horse right now for weekend classes”, Eedi sanoo vähän vakavammin ja pääsee drinkkitistkille tilaamaan juomansa. ”I will pay for that”, Josh ilmoittaa ja Eedi yrittää vastustella luontonsa mukaisesti, mutta Josh sivuuttaa Eedin kommentit ”- as my condolonces about not having a horse. What even hapenned, didn’t you have that gooorgeous black mare and the sorrel?”. Eedi hymyilee, Josh on aina rakastanut Illiä. ”Illi is still as gorgeous as ever but foaled a couple weeks back and Ruben fucked up his leg in the paddock back in February so no competitive horses for me at least before the summer is almost over, just sale horses and youngsters”, Eedi selittää ja yrittää väistää kipeää aihetta ”- how about Oscar’s horses, I saw he has a new name on the lists this weekend?” Josh on niitä ihmisiä, jotka tuntuvat tuntevan kaikki minne menevätkään. Eedi ei ehdi etsiä Seppeleen porukkaa Joshin käytännössä katsoen esitellessä Eedin kaikille, joita hän ei itse vielä tunne. Eedin pää on pyörällä kun Josh esittelee sen kaikille niin innolla. Ei hevostenhoitajana vaan taitavana kilparatsastajana. Osa tietysti tuntee tai ainakin tietää Eedin jo entuudestaan, mutta Josh osaa löytää juuri oikeat henkilöt joiden puheille kiskoa Eedi. Helpottavaa on että Eedin täytyy vain hymyillä ja vastata hevosaiheisiin kysymyksiin, Josh hoitaa small talkin. ”How do you know everyone?” Eedi kyseenalaistaa, hän tavanomaisesti pysyy omissa ympyröissään. Naamat ja nimet ovat tuttuja, mutta Josh tuntuu tietävän kaiken kaikista. ”I just like people and you know, it can come in handy too” Josh smiles ”- how else would I get you to stick with me and not the Finns you seem to so prefer?” Eedillä on kiusaantunut olo ja yrittää nauraa kysymyksen sivuun. Se viihtyy Joshin seurassa, mutta mies vaikuttaa aina niin kiireiselle eikä Eedi halua olla häiriöksi vaan ennemin vetäytyy tuttujen ja tur-, no, ei ehkä sentää turvallisten, Seppeleläisten seuraan. ”It isn’t like that, I just stick with habits” Eedi saa sanottua vähän hämillään ja Josh nauraa sille. ”Come on, you don’t even have to ride tomorrow, let’s go and see our newest star” Josh taivuttelee Eediä lähtemään jaba-alueelle nukkumaanmenon sijaan. ”Okay okay, but just because I actually want to see it” Eedi toteaa vähän vastahakoisena, kello lähestyy myöhää ja vaikkei startteja ole itsellä seuraavana päivänä, hevosia on hoidettavana ja liikutettavana. Oscarin uusi hevonen on valtavan kokoinen kimo ori. Sen kulmikas pää näyttää älykkäälle ja sirot korvat kääntyilevät ystävällisen oloisesti. ”Here is Total – or Total System Shutdown if we are being official. He’s Oscars newest purchase and current obsession. Just eight years but already moving beautifully”, Josh esittelee ja Eedi rapsuttaa uteliaan orin otsaa. Oscarin varakkuus ja vaihtuvat hevosobsessiot eivät ole mitää uutta, tavallisesti mies jaksaa työskennellä säännöllisesti yhden hevosen kanssa suunnilleen puoli vuotta ennen uuden upean elämän hevosen löytämistä. ”Good looking horse”, Eedi myötäilee. ”- we of course still have Lilo and Sammy here too”, Josh toteaa rapsutellessaan viereisen karsinan pienempää ruunikkoa Liloa. Sammy on sievä rautiastamma joka vetää sikeitä pitkällään jabansa puruilla kun Eedi vilkaisee sisälle. ”You should come and visit Oscars sometime” Josh ilmoittaa ennen Eedin lähtöä nukkumaan ”- if not just to see me, we have amazing training programs and just weekend courses”. ”I might find the time if its for riding” Eedi naurahtaa. ”I figured, you seem like the type who spends their time sleeping or at the stables”. Josh ei ole väärässä, Eedi miettii. Hotellihuoneessa on pimeää ja hiljaista. Valoja ei kehtaa laittaa päälle ettei Eemeli herää, sillä on kuitenkin seuraavanakin päivänä startteja. Eedi makaa sängyssään hereillä, ajatus Norjassa vierailemisesta pyörii päässä. Vuosi on tähän saakka ollut pettymys täynnä sairaita ja nuoria hevosia. Säälistartti Hanamissa muutenkin paikalla olleella Nellan ponilla "ponin taitojen ylläpitämiseksi" tuntuu viimeiseltä pisaralta. Ei Eedillä varsinaisesti ole mitään nuorten ratsastamista vastaan, oppiihan siinäkin, mutta Eedi vihaa tuntea hevosen epätasapainon selästä ja epäilee itseään arvaamattomien nuorten sisäänratsastuksessa. Eikä oma kehitys liiku eteenpäin, kilpakentilläkin tulee käytyä vain helpoissa luokissa. Jos niissä menee huonosti, harmittaa, ja jos niissä menee hyvin, joku aina juoruilee selän takana lasten tikkarien varastamisesta. Ehkä edes viikonloppu toisaalla tekisi hyvää. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!