|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 8, 2021 9:30:03 GMT 2
Eedin elämää toisinaan myös Seppeleen ulkopuolella.
|
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 8, 2021 9:46:30 GMT 2
7.4. Kesähaaveita
Liukastelin pirullisen petollisella jäällä kohti tallia Hilppa riimunnarun päässä suorittaessani oman työpäiväni viimeistä työtehtävää, hevosten tarhavaihtoa. Aamulla ulos päästyäni jouduin raapimaan auton kevyen jääkerroksen alta, ja melkein myöhästyin töistä. Talvi pääsi yllättämään autoilijan taas kerran, mutta niin myös kävelijän. Olin nimittäin liukastunut taluttaessani Siiriä vain hetkeä myöhemmin ja raahautunut säikähtäneen poniparan perässä muutaman metrin ennen kuin pallero pysähtyi. Koko tilanteen nähneen Pyryn mielestä tämä oli tietenkin tosi hauskaa, omasta mielestäni ei niinkään. Helpotuksesta pienesti huokaisten otin Hilpan riimun pois ja suljin karsinan oven, mun työpäivä oli nyt ohi ja olin selvinnyt siitä ehjänä. Tosin vielä pitäisi ajaa Ilvessuolle ja valmentautua Noksun kanssa. Olin vetäytynyt oleskeluhuoneeseen syömään ennen Noksun kuljetukseen valmistelua, kun Salma paukkasi ovesta. ”Ai hei Eedi, toivoinkin törmääväni suhun” ”Moi”, vastasin vähän odottavasti, antaen Salman jatkaa lausettaan. ”Me on tässä alettu suunnitella kesän aikatauluja, ja tajusin, etten ole vielä saanut sun kesälomatoiveita”, hän jatkoi ja minä tuijotin takaisin haarukka puolivälissä suuta ja salaattia. En mä ollut uhrannut ajatustakaan kesälömalle. ”Öh… Ai, joo. Kuinka pitkä loma mulla edes on?” ”Koulun puolesta ihan normipituinen kesäloma, en päivämääriä muista, mutta mietittiin, että sopisiko sulle jos ottaisit kuukauden lomaa ja tekisit ihan normaalisti töitä muun osan kesästä? Tehtäisiin sille ajalle erillinen työsopimus kesätöistä. Tietenkin voit pitää myös sen pidemmän loman, jos haluat”, Salma selitteli ja mä mietin hetken, en mä kyllä tekisi yhtään mitään pitkällä kesälomalla, koska tallilla mä kuitenkin luuhaan. ”Mulle sopii kuukausi hyvin, pitääkö mun nyt tietää koska olisi mulle paras vai miten?”, totesin ja Salma näytti helpottuneelta, mistä veikkasin että niiden olisi pitänyt palkata joku muu kesätyöntekijäksi ilman mua. ”Jos ensi viikon aikana viimeistään laitat toivetta, sen pitäisi olla ihan kunnossa, kun vaan katsotaan, ettei mene päällekäin Pyryn ja Inkerin lomien kanssa”. Salman lähdettyä avasin puhelimeni ja uutissovelluksen. Vaarallisesta ajokelistä varoittavat otsikot täyttivät ruutuni ja saivat mun mielen synkentymään lisää, edes ajatus kesälomasta ei ollut paljoa piristänyt, koska mitä mä kesällä tekisin? Ratsastaisin Noksulla ja makaisin kotona kaiketi. Mun puhelin tuuttasi, ja muutaman tuuttauksen jälkeen Nita vastasi. ”Hei, odotas sekuntti, niin saan Lillin karsinaan”, ääni linjan toisessa päässä oli vähän sekava Nitan ilmeisimmin taluttaessa hevosta. Odotin hetken. ”Noniin, nyt kuulen sut” ”Hei, täällä on aika karmea keli, aamulla oli vielä ihan ok ajaa, mutta ei kyllä enää. Mä en usko, että uskallan tänään lähteä ajelemaan trailerin kanssa sinne”, selitin asiani Nitalle. ”Joo, me arveltiinkin, että te ette tänään ehkä pääse tänne saakka. Ei se haittaa, meilläkin on ollut vähän kaaos koko päivän ja valmennusaikataulut on jo valmiiksi ihan sekaisin”, mulle vastattiin ja olin helpottunut, tämä oli eka kerta, kun olin joutunut perumaan valmennuksen Ilvessuolla. Olin jo melkein sanomassa heipat ja lopettamassa puhelun, kun muistin edellisenä päivänä Ilvessuolla olleen eläinlääkärin vierailun. ”Muuten, miten se Annen eläinlääkärikäynti meni?”, tiedustelin mielessäni Ilvessoiden omistama Athene, joka on Noksun jälkeläinen ja ensimmäistä kertaa kantavana. Tamma oli käyttäytynyt viime päivinä erikoisesti, joten eläinlääkäri oli käynyt varmistamassa, että kaikki on hyvin. ”Tosi hyvin! Varsa vaikuttaa terveeltä, ja varmistui todennäköisest tammaksi. Todennäköisesti Annella on vain epämukavaa, onhan se jo aika valtava”, Nita kuulosti selvästi tyytyväiselle. Tiesin, että hän oli salaa toivonut tammavarsaa. ”Hienoa, toivotaan että loppuosakin menee hyvin, eikös sen ensi kuussa pitäisi varsoa?” ”Toukokuun lopulla juu. Aiheesta seitsemänteen, yksi meidän kesätyöntekijöistä peruutti sen tulon, joten jos tiedät jonkun, joka haluaisi heinäkuuksi töitä ja osaa ratsastaa vähintään vaativalla tasolla, kerro, vaikka aika vaikeaa taitaa tässä vaiheessa olla löytää ketään hyvää sijaiseksi Sonjalle.” ”Me itsesasiassa juuri puhuttiin mun lomasta Seppeleessä, mulla on neljä viikkoa lomaa, eikä mitään tekemistä sille ajalle. Luuletko, että mä sopisin teille, jos saan loman heinäkuulle?”, sanat tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin erityisesti asiaa edes pohtia. Mutta olisihan se mulle loistavaa kokemusta. ”Parempi kuin hyvä! Me otetaan sut tosi mielellään, jos sun loma toimii siihen väliin. Ja Noksukin voi tottakai tulla tänne, mikäli se on helpompi. Käytännössä työ olisi keskiviikosta sunnuntaihin, pääasiassa vain ratsastusta, kolme tai neljä hevosta ja välillä vähän tallitöitä”, Nita tarkensi työnkuvaa, ennen kuin sen piti lähteä hakemaan seuraavia valmennushevosia sisälle talliin. ”Miten heinäkuu onnistuisi lomatoiveena?”, lähetin välittömästi tekstarin Salmalle, joka vastasi mulle lähes yhtä nopeasti. ”Heinäkuu sopii hyvin”. Mä nousin ja lähdin kohti Noksun karsinaa lähes iloisena, kai se ori olisi ratsastettava, vaikka nyt taitaisi olla pahin mahdollinen ruuhka-aika maneesissa. Seuraavana yönä unelmoin kesästä ratsastaen Ilvessoiden kouluhevosia. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Aug 22, 2021 20:19:25 GMT 2
21.08.2021 Aamun rauha. Se pieni hetki, kun ruumis on jo hereillä, mutta mieli vielä puoliksi toisaalla. Kaikki on hyvin. Sekunnin olen valmis nousemaan, syömään aamupalaa ja lähtemään töihin. Sitten se iskee. Aamun kauhu. Kun mieli ja muistot heräävät. Jään makaamaan sänkyyn. Yritän harhauttaa mieleni muistoista. Selaan läpi uutiset ja laitan tv:n päälle. Raahaudun jääkaapille, syön muutaman epämääräisesti kurtistuneen mustikan ja kaapissa sinnittelevän välipalapatukan. Hautaudun viltin alle sohvalle, huomaamatta ympäröivää kaaosta. Tuntien kuluttua ovikello soi. Se herättää rauhaisasta puolikoomasta. TV on edelleen päällä. Ovella tutut kasvot tuijottavat mua huolestuneina, jotkut jopa säälien. Ja yhtäkkiä Inkeri rutistaa mua niin, että hetken uskon ilmojen pakenevan keuhkoistani. Mutta en mä halunnut niitä tänne mun rypemistä katsomaan, olen jo saanut tarpeeksi muistutuksia siitä kuinka Noksu oli ollut vain hevonen, ja aikuisen ihmisen pitäisi jo palata töihin. Halusin vain olla rauhassa, maata sohvalla ja olla palaamatta tallille. Tutut kasvot muistuttivat ikävästä. Ne oli jo lähdössä, kun Aleksanteri yllätti kokiessaan jonkun lähes tunneälykkään hetken, enkä mä enää pystynyt taistelemaan sitä vastaan, että todellisuudessa kivusta huolimatta seura tuo lohtua. Niinpä outo kokoonpano istui kuka missäkin pitkin mun asuntoa juoruillen hiljaisella äänellä, mun läsnäoloa varoen, tallin tapahtumista ja muustakin elämästä. Lopulta mä sain kerättyä voimia, ja osallistuin keskusteluun ainakin melkein järkevin lausein. Ehkä kokoonpanoakin oudompaa oli lähtö, mua halailtiin melkein kilpaa, ja hössötettiin, että kai mä nyt pärjään. (Vähän epäillen) lupasin pärjätä edelleen kostein silmin, ja katsoin ikkunasta, kun täyteen pakattu auto katosi kohti Seppelettä. 22.08.2021 Kirjava hevonen katoaa kohti taivaanrantaa. Jalat lukittuna seison huutaen sen perään, ääntäkään päästämättä. Säpsähdän hereille hikisenä ja katson kelloa. 5:03. Minuutit tikittävät eteenpäin. Uni jatkaa pakenemista. Edellisestä päivästä voimaa saaneena nousen sängystä hetken vimmassa, vaihdan vaatteet ja marssin päättäväisenä autolleni. Seppeleen pihamaalla ei näy ketään, kai Inkeri ja Pyry ovat sisällä siivoamassa karsinoita. Hiivin aamun harmaassa hiljaisuudessa siipeen, jossa Noksun tyhjä karsina odottaa. Ilman kuivikkeita, nimikylttiä ja hevosta se on kuin mikä tahansa muukin karsina, mutta mä tiedän, että se on Noksun karsina. Hätkähdän vähän. Mun karsina. Olinhan päättänyt pitää karsinan vuokrattuna ilman hevosta, toiveajatteluna. Silmien kostuessa jatkan matkaa varustehuoneeseen, vältellen Inkeriä nähdessäni hänet etäällä siivoamassa. Avaan Noksun kaapin oven ja hengitän sisään hevosen tuoksua. Ehkä osa siitä on vielä Noksun. Otan ulos harjalaukun, tuijottaen jouhiharjaan takertuneita jouhia ja suan irtokarvoja. Siinä on kai kaikki, mikä Noksusta on jäljellä. Harjalaukku hihnastaan mukana riippuen, hiivin takaisin ulos ja kotiin. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jan 26, 2022 22:33:23 GMT 2
22.01.2022 Kavereita Tutun yökerhon tanssilattia oli täynnä, kuten aina lauantai-iltaisin. Basson jyske täytti mun pään ja sai mut tuntemaan oloni kevyeksi. Mä voisin tanssia koko yön. Jyskeen läpi Emilian ääni tunkeutui mun tajuntaan. Nyökkäilen, vaikka mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä se yrittää sanoa. Se tarttuu mun käteen ja vetää mut baaritiskille, tilaten meille lisää drinkkejä. ”Me juhlitaan nyt”, se sanoo, ja alkoholin luoman rauhallisen sumun läpi kysyn nauraen ”Mitä?” ”No, en mä tiedä, vaikka sitä että saatiin sut kerrankin pois sieltä Liekkikorvesta tai mikä olikaan, sieltä konin paskan keskeltä”, Emilia hymyilee mulle ja tajuan, että se on taas paljon mua selvempi. Kuten aina ennenkin. ”Älä nyt, ei se oo niin paha”, hymähdän ja juon pitkän huikan makeasta drinkistä. ”Kai mun pitää joskus tulla sinne katsomaan mikä sua siellä pidättelee. Onko sulla siellä joku kun et ikinä enää täällä käy?” Emilia sanoo kevyeen sävyyn, yrittäen puristaa musta ulos viimeisimmät juorut. Mun päässä humisee. Se on kyllä jonkun syy, etten mä enää käy täällä, vaikka joskus tämä paikka oli mulle koti. Mutta se joku ei ole Liekkijärvellä, vaan menneisyydessä, täällä. Puristan sanat ulos muistojen tulviessa mieleen, yrittäen pitää sävyni kevyenä. ”Mulla on siellä vaan Ledi”, hymähdän ja jatkan selventääkseni ”- se on hevonen”. Emilia mutisee tyytymättömästi jotakin ”niinpä tietenkin” -suuntaista, ja viihdyttääkseni sitä mä jatkan. ”Vaikka puoli tallia kyllä taitaa luulla että mulla on jotain yhden Aleksanterin kanssa. Mukaan lukien sen sisko”. Emilian ilme kirkastuu, ja se vaatii mua kertomaan lisää. Mä kerron pikkujouluista, glögistä ja mun edelleen glögiltä haisevasta sohvasta. Mä kerron uudestavuodesta, raketeista ja Julista. Mä kerron Cellan kylmistä katseista ja Aleksanterin halauksista. Kerron siitä, kuinka mä olin lopulta laskenut Julin höpinät, Cellan katseet ja mun saapuessa hiljenevät huoneet yhteen. Ja kun mä olen lopettanut, Emilia ei näytä yhtään vakuuttuneelle siitä, että meillä ei ole jotain. ”Me puhuttiin, me ollaan vaan kavereita”, mä yritän vakuuttaa sen ilmeisen heikosti, koska Emilia ei usko mua. Vaikka en mäkään uskois itseäni mua mun historialla. Emilia väittää että mä punastun, mutta en saa enempää aikaa selittää että jos mä punastuin, se johtuu vaan kaikesta siitä alkoholista, mitä se on mulle juottanut. Koska just sillä hetkellä mun menneisyys päättää astella elämään – tai ainakin yökerhoon – juuri kun olen aloittamassa lauseen. Näen Tinon ensin. Sen blondia tukkaa muiden päiden yläpuolella on vaikea olla huomaamatta. ”Voi - ”, ehdin aloittaa, ja Emilia keskeyttää mut. ”Älä välitä niistä”. Sen lauseesta mä arvaan (ihan niinkuin en olisi jo arvannut), ettei Tino ole yksin. Ja kun se lähestyy tiskiä, mä näen sen käsipuolessa Katan. Yhtä kauniina kuin aina, se näyttää loistavan iloa Tinon rinnalla. Mä huokaisen syvään ja tuijotan drinkkiäni. ”Tiiätkö, noi on se syy miks mä en ikinä käy täällä”. Emilia nyökkää. Kyllä se tietää. Tottakai se tietää. Kata huomaa meidät puoli sekuntia ennen Tinoa, ja näen sen jähmettyvän, katse epävarmana. Tino meinaa kääntyä sen puoleen, mutta sen sijaan seuraa sen katsetta ja näkee meidät. Se katsoo meitä ihan pienen hetken, ja kiskoo sitten Katan mukanaan eteenpäin. Baaritiski on melkein täynnä, ja me roikutaan ainoan tyhjän kolon vieressä. Enää en voi väistää salavihkaa, joten kaadan loput makeasta nesteestä mun suuhun Emilian seuratessa hiljaa vieressä. ”Moi”, Tino hymyilee Emilialle ja näyttää siltä, ettei se tiedä, mitä tehdä. Ne on edelleen kavereita, ainakin jollain asteella. Ei kai täällä tuppukylässä ole vaihtoehtoja, en mä voi siitä Emiliaa syyttää. ”Ja, öö.. moi, tota, sua ei ookkaan näkynyt”, se suuntaa sanansa nyt mulle. ”Joo, mä muutin pois”, mä sanon yllättäen itsenikin sävyn tyyneydellä. Saan puristettua kasvoilleni hymyn. Tino nyökkää ja mua ärsyttää, kuinka Kata näyttää piiloutuvan sen taakse. ”Miten teillä menee?” kysyn suunnaten katseeni Kataan, joka katsoo mua sen isoilla ruskeilla silmillä ja mä näen jonkin määrittelemättömän tunteen vilahtavan sen katseessa. Se ei tiedä mitä sanoa, koska se tietää mitä se mulle teki. ”Hyvin”, hiljaisuus katkeaa Tinon kiirehtiessä sen tyttöystävän pelastukseksi. Paitsi ettei se taida enää olla oikea sana, koska Katan sormessa kimaltelee hopeinen sormus. ”Onnea vaan”, hymähdän tuijottaen Katan kättä. Sitten mä kiskon Emilian mukaani. Mä en enää tiedä jaksanko tanssia läpi yön, mutta mä haluan tanssia läpi yön. Ehkä se auttaa mua unohtamaan. Tunteja ja useita ylimakeita drinkkejä myöhemmin mä odotan taksia, jalat särkien, mieli sumuisena ja ongelmat unohdettuna. Emilia on jo lähtenyt kävelemään kotiinsa, ja kylmä tuuli riepottelee mua kun yritän kävellä pitääkseni itseni lämpimänä. ”Eedi!”, liian tuttu ääni mun takana huutaa, ja mä pysähdyn kääntyen äänen suuntaan. Sumuinen mieli kirkastuu, ja tunneryöppy vyöryy mun yli. Viha, katkeruus ja inho sitä kohtaan tulevat ensimmäisenä, mutta jossain niiden alla mä vielä välitän siitä. Se on kuitenkin haudattu syvälle, ja mun sanoilla on viiltävä sävy, johon meistä kumpikaan ei ole tottunut. ”Mitä sä vielä haluat musta? Etkö sä jo ole tehnyt ihan tarpeeksi?” Kata tuijottaa mua, edelleen pelkässä bilemekossaan, ilman takkia. Sen täytyy olla paleltumaisillaan. Se näyttää peuralta ajovaloissa, mutta mä vain kohotan kulmaani vaativasti. ”Mä…”, sen ääni hiipuu olemattomiin. ”Niin?”, tivaan siltä lumen tunkeutuessa mun takin kauluksen alle. ”Mä, olen pahoillani”. Ja siinä se on, se haluaa pyytää multa anteeksi. Se haluaa tuntea olonsa paremmaksi, ettei sen teoilla enää olisi merkitystä. Mä astun askeleen lähemmäs, tietämättä enää itsekään mitä olen tekemässä. ”Sä olet pahoillasi? Mistä? Siitä, että sä petit mua? Meidän yhteisen ystävän kanssa. Vai siitä, että sä veit multa paitsi sut, myös meidän ystävyyden ja Tinon ystävyyden? Vai siitä, että sen jälkeen mitä sä teit sä välttelit mua kuin ruttoa? Et kehdannut edes jättää mua. Sä vaan katosit. Yli vuodeksi! Ja sen jälkeen sä kysyit multa miten mulla menee. Tekstarilla, keskellä vitun joulua”, viiltävä sävy mun äänessä alkaa muuttua hysteerisemmäksi, ja mä pysähdyn vetämään henkeä. ”Joo, sulla on aika paljon mistä pyytää anteeksi”. Kata on selvästi yllättynyt mun purkauksesta. Tunsihan se mut vuosia. Se tietää, etten mä huuda keskellä katua exille (ei mulla kyllä ole kun se) tai ylipäätään huuda. Se tietää mut. Ja mä tiedän sen, joten mä tiedän, ettei se ole ikinä hiljaa. Mutta oikeasti me ei enää tunneta toisiamme. Meidän välissä on yli kaksi vuotta, ja se tuntuu ikuisuudelle. Niinpä mä huudan, ja se katsoo mua hiljaa. ”Kaikesta”. Hiljainen ääni vastaa, kun mä olen jo valmis kääntymään pois. Mä nyökkään, koska en jaksa enää huutaa. ”Voitaisiinko me vielä joskus olla kavereita?”, sen ääni on kuiskaus enkä mä ymmärrä miksi se edes yrittää. Yllätän itsenikin nauramalla päin sen naamaa. ”Ei, Kata. Me ei voida olla kavereita. Mulla on nyt kaikki hyvin, mulla on uusia kavereita... ja muutakin”. Se alkaa pienellä valheella, koska mä kaipaan Kataa. Haluaisin olla sen ystävä vaikka en enää pysty. Eikä mulla oikeasti ole kaikki hyvin. Kavereita mulla sentään on, mutta ”muutakin” tuntuu vähän isommalle valheelle. Vaikka kai mä voin johdattaa Katan uskomaan muuta, jos vahingossa puoli Seppelettä on jo vakuuttunut. ”Hyvä että sulla menee hyvin”, Kata yrittää vielä, mutta mä käännän selkäni ja kävelen tien sivuun pysähtyneen taksin viereen. Lumen ja kyyneleiden voimasta ripsarin valuessa poskille annan välinpitämättömälle taksikuskille mun vanhempien osoitteen. Kytken mun puhelimen matkalaturiin ja sen akku elpyy. Tuijotan illan aikana tulleita viestejä. Inkeri on lähettänyt mulle valitusviestin paalien oikeasta avaamistekniikasta, Liinu on jakanut jotain heppavideoita instassa ja Aleksanteri on lähettänyt mulle kuvan lumessa kirmaavasta Ledistä, todeten, että mun olisi parempi tulla äkkiä takaisin ettei tamma kyllästy. Mä hymyilen. Kyllä mulla on Liekkijärvellä ihan hyvä. Ja niitä kavereita. No, ehkä ei Inkeri sentään, mutta ainakin ne muut. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jan 29, 2022 12:18:32 GMT 2
29.01.2022 Eksistentiaalinen kriisi
Kevyt päänsärky jyskyttää ja mä hapuilen ympärilläni pimeässä säpsähdettyäni hereille. Aamuinen kauhu täyttää mieleni, koska en hetkeen ole ihan varma sijainnista. Sitten edellisen illan tapahtumat vyöryvät ylitseni ja asettuvat järjestykseen. Artsilan sohva, voi helvetti. Hapuilen tieni vessaan ja läiskytän kylmää vettä kasvoilleni, joille edellisen illan ripsarit ovat jättäneet tummia juovia. Olohuoneessa ruma seinäkello näyttää vasta kahdeksaa, mutta mä tunnen suurta halua poistua paikalta just nyt, joten käyn kiskomassa Emilian ylös sohvalta ja soitan taksin paikalle miettimättä muita poistumisvaihtoehtoja. Emilia mutisee mulle huonovointisen näköisesti jotakin kohtuuttomasta ajasta. Mua ei kuitenkaan juuri nyt kiinnosta, koska ahdistus hiipii mieleen ja haluan vain kotiin ennen kuin joku muu kömpii paikalle kolostaan. Iltapäivällä mä istun Pasin satulassa Ilvessuon maneesissa, tuntien oloni pieneksi ja säälittäväksi sen jälkeen, kun Nita on soittanut mut hätiin ratsastamaan yhden niiden ratsastajan sairastuttua. Me on juuri epäonnistuttu totaalisesti tehtävässä, joka sekä mun että hevosen pitäisi osata, ja Tinja katsoo meitä kulmiensa alta huokaillen oman ratsunsa selästä. Eikä mulla mene yhtään sen paremmin tutun Eskonkaan kanssa. Mä tiedän, että mun ratsastustaidot on ruostuneet kun olen köpötellyt tuntiponeilla ja höntsäillyt Ledillä. ”Sun pitää päättää mitä sä teet elämälläs”, Tinja toteaa mulle kun mä kiirehdin tallista autolle viimeisen ratsun jälkeen, ja mä nyökkään. Kyllä mä tiedän. Se tarkoittaa, että mun pitää päättää haluanko opettaa helppo B -tunteja ja ratsastaa ridakouluponeja lopun ikääni, vai haluanko panostaa kouluratsastukseen. Se ja Nita toistelee sitä mulle, ”sulla on potentiaalia, ei ole vielä liian myöhäistä alkaa ratsastaa tosissaan”. Ne ei sano sitä, mutta ne tarkoittaa jatkamista tosissaan. Noksun jälkeen mä olen kai vähän luovuttanut, enkä tiedä onko mulla enää paluuta kilpailemaan. Kilpakentät muistuttavat mua joka kerta kirjavastani, ja mulla on ikävä. Noksu oli mun elämän hevonen, vaikka me saatiin ihan liian vähän aikaa. Nyt, joka kerta kun mä katson Lediä ja sen vatsaa, paniikki kasvaa. Mitä mä olen tekemässä? Sen varsasta tulee upea. Siitä ei ole kysymystäkään. Mutta miten mä osaan? Ja mitä jos mä en enää kilpaile, jäänkö mä ikuisesti ratsastamaan huonosti koulutettua Noksu Kakkosta jonnekin Suomen pikkukisoihin viemään tikkareita lapsilta? Viime viikolla Nita oli antanut mulle vaihtoehdon. Mun valmistumispäivä ratsastuksenohjaajaksi oli konkretisoitunut näyttösuunnittelujen myötä, tammikuu 2023. Se oli sanonut, että ottaisi mut mielellään niille töihin. Se ei itse ehdi kilpailla kaikilla hevosillaan, joten mä voisin kilpailla ja osallistua nuorten ratsutukseen. Mä en ollut sanonut vielä mitään, koska mulla on koti Liekkijärvellä, enkä mä haluaisi lähteä, vaikka Ilvessuolla kokopäiväisesti ratsastaminen kuulostaa mun unelmalta. Ainakin entiseltä unelmalta, mutta onko se enää mun unelma, sitä mä en ihan tiedä. En mä kyllä ole vielä edes puhunut Emmyn ja Sal-, Emmyn ja HANNEKSEN, kanssa siitä, haluaisiko ne pitää mut Seppeleessä vuoden päästä. Ehkä ei, silloin mulla ei olisi kotia Liekkijärvellä, koska Seppele on mun koti täällä, enkä mä minnekään kaupan kassalle mene töihin. ”Tulithan sä takaisin”, Emilia sanoo kun mä paukkaan mietteissäni ovesta. ”Joo. Säkin oot selvinnyt?” vastaan yrittäen kuulostaa innokkaalle, vaikka mulla ei juuri nyt ole energiaa sosialisoida. ”Joo, tosi hyvin! Mä tein ruokaakin, kun ei sulla ollut mitään. Oliko sulla kiva ilta eilen, mä taisin jossain vaiheessa hukata sut sinne?” Emilia vastaa emiliamaisen pirteään sävyyn, ja mä huokaisen väsyneesti. ”En mä tiedä, ei oikein” ”Ai, et löytänyt tällä kertaa itseäs mistään karsinasta?” leikitteleväksi muuttunut sävy ja virnistys vastaavat, ja mun aivot tuntuvat jäätyvän. ”… karsinasta? ”Joku mimmi kerto mulle eilen et sä olit vehtaillut sen miehes kanssa jossain hemmetin konikarsinassa jossain bileissä?” Mä tuijotan sitä epäuskoisesti. Ei ole totta, tästäkö ne juorut ovat lähteneet? ”Öö… En, en mä kyllä. Yks toinen joo, mut en mä. Eikä Allukaan kyllä missään karsinassa mitään kenenkään kanssa mun tietääkseni. Eilen sillä tais kyllä olla vientiä”, mun selitys muuttuu epämääräiseksi höpinäksi kun yritän miettiä pääni puhki. ”Siis, kuka sulle sellasta sano?” ”En mä muista niiden nimiä, joku pitkätukkainen mimmi”, Emilia vastaa mulle reagoimatta mun höpinään, ja mä yritän pienessä paniikissa miettiä läsnäolijoita. ”Pitkätukkainen mimmi” rajaa Seppeleläisistä pois, no pojat tietty, ja ehkä Cellan, mutta siihen se sitten jää. Vähän pahoinvoivasti tuijotan pöydällä olevaa ruokaa hyläten ajatuksen syömisestä. ”Um… Ja, sä ehkä haluut tietää et mä saatoin eilen vahingossa kertoa sille Allulle Katasta”, Emilian sävy on muuttunut epävarmaksi ja se varoo sanojaan. Mä jään tuijottamaan sitä, ja tunnemyrsky mun sisällä kasvaa sietämättömäksi. Tajuan edelleen seisovanu tyhmästi keskellä huonetta, ja istun tuolille. ”Mitä sä oikein sanoit sille?”, tivaan kireästi. ”Ihan vaan, et se on sun exä ja et, on hyvä et se on sun exä. Tai siis, että on hyvä et te ette enää oo yhdessä. Se oli aika paska sulle”. Selitys lohduttaa vähän, sentään se ei ole vuodattanut ihan koko tarinaa kenellekään. Kai, jos se ei taas jätä jotain kertomatta. Hiljaisuus roikkuu huoneessa. Sellainen hiljaisuus, joka jää, kun jotakin pitäisi sanoa, mutta kukaan ei halua aloittaa. Lopulta Emilian huokaisu katkaisee hiljaisuuden. ”Eedi, mitä sä teet täällä? Ootko sä edes onnellinen?” ”Mä… En tiedä. Kyllä mä kai, välillä. Tai… Sillon kun mulla oli Noksu, joo. Sen jälkeen…”, mä voin tuntea palan mun kurkussa kasvavan, ja yritän tapella sitä vastaan. ”… mä en oikeasti tiedä. Täällä on kivoja ihmisiä ja hyviä hetkiä, mutta syksy meni aika sumussa, enkä mä tiedä mitä mä haluan tehdä. Ja joulukuu oli aika villi, musta tuntuu että kaikki on ihan sekaisin”. Emilia nyökkää hiljaa ja nousee omalta tuoliltaan halaamaan mua. Mä en voi enää tapella vastaan, vaan kyyneleet vierivät mun poskia, kun jatkan. ”… mulla oli jo ihan hyviä kavereita täällä, mutta musta tuntuu että oon sotkenut kaiken. Mä en syksyllä vaan jaksanut, ja sit joulukuussa… En mä tiedä, ja se Allukin. Puolet tallilaisista luulee et me ollaan joku pari, mut silti ketään ei edes kiinnostanut eilen kun se oli Riiniksen kanssa. Tai siis, tietty Manny, mut…”, mä pysähdyn vetämään henkeä enkä ihan tiedä mitä olen selittämässä. ”Mut, siis, niin, ja… Kun mä en edes tiedä pidänkö mä siitä? Tiiätkö, se on kiva ja ihan söpö ja… näin, mutta mä en tiedä pidänkö mä siitä vai kaipaanko vaan jotain, enkä just sitä? Mutta en mä usko että sillä on mitään väliä, koska se taitaa tykätä enemmän jostain Riiniksestä. Että kai mä vaan koitan olla ajattelematta sillain ja oon hyvä kaveri. Jos se vielä antaa mun olla sen kaveri… Ja mun pitäis varmaan puhua muidenkin kanssa, jos ne vielä…”, mun ääni vaipuu itkun sekaan ja Emilia rutistaa mua. Kaksi Disneyleffaa ja popcorn-pussi myöhemmin mä olen toipunut vähän ja Emilia on luopunut yrityksistään piristää mua. Se lähtisi huomenna aamulla, mutta mä lupaan mennä moikkaamaan sitä taas pian. ”Ennen kun mä lähden sä saat kyllä edes näyttää sen hevoses mulle”, se ilmoittaa ja kiskoo mut ylös sohvalta, kohti Seppelettä. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Mar 1, 2022 21:44:51 GMT 2
Tapahtumapaikka ja mainitut henkilöt / hevoset: Ilvessuo
1.3.2022 Mä en ole taas kuukauteen vastannut Nitan ja Tinjan viesteihin, vaikka joka kerta kun mun puhelimeen bingaa uusi mun sydäntä särkee. Kaipuu Ilvessuolle, kaipuu tuttujen hevosten satulaan ja Ilvessuolaisia kohtaan. Myös kaipuu kilparadoille kutkuttelee mun takaraivossa, mutta kun ajattelen paluuta Ilvessuolle, kipu valtaa sydämen sijaan mut kokonaan enkä osaa kuin keskittyä siihen kohtaan pihaa, jossa Noksu menetti elämänsä. Mun kahdella vierailulla ahdistus on tuntunut sokaisevan mut eikä mistään ole tullut mitään. Joten mä en vastaa. Tänä aamuna en enää edes katsonut uutta viestiä, heitin sen vain puhelimen näytöltä lukematta piiloon. WhatsAppin lukemattomien kuvake kuitenkin tuijottaa mua vaativasti työvuoron päätettyä, ja lopulta avaan viestin vahingossa, refleksinomaisena reaktiona vastaamattomaan viestiin. ”Me ymmärretään että sulla on vaikeeta, etkä tiedä haluatko jatkaa kilpailemista tai meillä käymistä, mutta sun täytyy päättää pian. Meillä on tiedossa yks junnu, joka tulee kisatiimiin tänä vuonna mukaan jos sä et halua jatkaa, eikä ole reilua roikottaa sitä odottamassa enää paljoa pidempään.
Soita pian, jos haluat jatkaa.”
Tuijotan viestiä lamaantuneena. Kyllä mä olin tiennyt, että joku ottaisi mun paikan, mutta sen konkretisoituessa ahdistuksen tuntui voittavan lievä pakokauhu. Tottakai mä halusin kilpailla, sitä varten mä olin kai Ledinkin varsan hankkimassa? Tai niin mä ajattelen ja uskottelen itselleni, vaikka musta tuntuu, että muut mun ympärillä ajattelee mun vain tavoittelevan Noksua takaisin. Ja mun täytyisi pitää yllä mun ratsastustaitoja, en mä muuten ikipäivänä selviäisi nuoren hevosen kanssa. Ulos jäämisen pelon aiheuttaman adrenaliinin ajamana mä harkitsematta painoin soita -näppäintä, ja puhelin ehti tuutata vain pari kertaa. ”Moi”, Nitan vähän yllättynyt ääni kulki puhelimen kaiuttimesta mun korvaan. ”Moi”, vastasin nyt jo vähän epävarmasti. ”Päätit että haluat jatkaa vai?” Yllättynyt sävy muuttuu joksikin, mikä varmaan tavoittelee keveyttä, mutta yritys jää vähän puolitiehen. ”Joo”, saan sanottua ja mun epävarmuus kuultaa varmasti jo Nitalle saakka. ”Kuule, sun täytyy olla varma. Ei käy, että sä käyt yksissä kisoissa ja katoat taas kuukausiksi, vaan sun täytyy sitoutua tähän”, Nita luennoi mulle, mutta se ei kuulosta vihaiselle tai tiukalle, vain vähän huolestuneelle. Mä lupaan vaikka kirjoittaa jonkun sopimuksen, ja pienen hiljaisuuden jälkeen Nita toteaa sen olevan hyvä idea. Muhun sattuu, koska tuntuu että mä olen rikkonut Nitan luottamuksen. ”Voinko mä jatkaa Eskon kanssa?” kysyn muistaen hyvät hetket rautiaankirjavan orin satulassa. ”Mä ajattelin kilpailla sillä tän kauden itse, mutta meillä on tällä hetkellä niin monta kilpailtavaa että sulle voisi olla tarjolla kaksikin, jos haluat. Mä ajattelin, että voisit tulla huomenna käymään, jos ehdit, ja katsoa Tinjan kanssa sulle ratsuja ja suunnitelmaa.” Ja niin mä yhtäkkiä olen luvannut ratsastaa kahta kilpahevosta ja olla paikalla seuraavana iltana tietämättä itsekään, mitä olen taas tekemässä. 2.3.2022 ”Joo, me ajateltiin Nitan kanssa että sä voisit ottaa toiseksi ratsuksi jonkun jonka kanssa pääset tekemään kohtuullisen nopeasti tulosta sun nykyisellä tasolla ja mahdollisesti siirtymään korkeampiinkin luokkiin niin, että se on enemmän susta kuin hevosesta kiinni, ja toiseksi sitten jonkun, jonka kanssa et sun nykyistä tasoa korkeammalle pääse, mutta jonka ratsastaminen tois sulle lisää kokemusta erilaisista ratsuista”, Tinja selitti mulle kun istuin Ilvessuon toimiston mukavassa nojatuolissa keskiviikko illan alkupuolella. ”Toiseksi hevoseksi meillä ois vaihtoehtoina Dumle ja Pasi. Dumle on nyt mennyt Eemelin kanssa kenttää, mutta kyllä siitä liikenis koulukisoihinkin sulle. Se ei ole helpoin kouluratsu ja vaatii aika erityyppistä apujen käyttöä kuin mihin sä olet tottunut. Pasi taas on vasta seitsemän, se on startannut vaan vaativaa, mutta alkaa olla valmis psg:hen. Se tois sulle myös kivaa kokemusta vähän nuoremman hevosen ratsastamisesta”, Tinja katsoo mua odottavasti ja mä nyökkään taas. Muistan mun epäonnistumisen Pasin satulassa tammikuussa, mutta Dumle on mulle aika vieras Eemelin yleensä ratsastaessa sitä. Onneksi Tinja ei vaadi mun mielipidettä heti, vaan jatkaa samaa höyryä eteenpäin. ”- Ja sitten ykköshevoseksi meillä vois olla sulle Paula tai Viivi, molemmat on startannut ihan korkeella tasolla. Paulalla sä oot mennytkin joskus, se on vähän raskaampi ratsastaa. Viivi taas on meillekin aika uusi. Sen piti olla kantava, mutta se oli luonut, joten nyt sekin tulee täksi vuodeksi kisaamaan. Se on tosi kiva ratsastaa, vähän sellainen hollymainen. Koitetaan varmaan astuttaa se kesällä uudelleen, mutta ainakin tämän vuoden se voi kilpailla normaalisti.” Mä jatkan ilmeetöntä nyökkäilyäni, muistaen etten pitänyt juurikaan Paulasta edellisenä kesänä. Mainitun Hollynkin muistan vähän mitäänsanomattomana puoliautomaattihevosena, mutta siitä huolimatta Viivi kuulostaa kiinnostavalle. Onneksi mun mielipidettä ei vieläkään vaadita, koska en ole yhtään varma mitä mun pitäisi sanoa. ”Mä ajattelin että kokeilisit tänään sitä Pasia ja Viiviä, katsotaan miten teillä menee ja jos ne ei tunnu hyviltä, kokeillaan sitten muita vaihtoehtoja, miltä se kuulostaisi?” Reilua tuntia myöhemmin istun ruunikon Viivin satulassa jäähdyttelemässä hevosta. Tamma on suunnilleen Ledin kokoinen ja ratsuna kevyt kuin höyhen. Siitä huomaa, että se on kokenut ja hyvin ratsastettu kilpahevonen, eikä maneesin katolta tippuva lumikaan hätkäytä hevosta millään tavalla. Selästä laskeutuessa olen ehkä vähän ihastunut, vaikkei Viivi olekaan yhtään tavanomainen ratsu mulle. Tinjakin hymyilee mulle, ”Se taitais olla aika sopiva sulle?" Mä nyökkään hymyillen ja rapsuttaen kevyesti hikeentyneen hevosen harjanjuurta. Seuraavaksi mä löydän itseni hontelon ja vaalean Pasin selästä. Sen liikkeet tuntuvat terävämmille ja reippaammille kuin Viivin, enkä ihan tiedä miten ratsastaa sitä. Lyhyen valmennuksen aikana musta kuitenkin alkaa tuntua, että ehkä homma voi onnistua, kun me jatketaan valmentautumista, joten vielä samana iltana me istutaan Tinjan kanssa taas toimistossa. Mua tervehdykseksi halaava Nitakin liittyy seuraan innoissaan siitä, että mä lupaan ratsastaa niille. Ja sitten mä kirjoitan virallisen sponsorisopimuksen. Mä saan kilpailukäyttööni kaksi niiden hevosista tietyin rajoituksin ja huomioiden tietysti esimerkiksi hevosten terveyden. Edellytyksenä, että mä säännöllisesti valmentaudun molemmilla ja osallistun vähintään yhdelle viikon valmennuskurssille vuoden aikana. Kotiin ajaessa katkeransuloinen fiilis leijuu mun yllä. Tätä mä olen aina halunnut, mutta mitä jos mun unelma on muuttunut juuri ennen sen saavuttamista? |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jun 27, 2022 17:33:12 GMT 2
27.6.2022
 Tänään otettiin extempore myyntikuvia Ilvessuon Lilli -tammasta. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jul 16, 2022 23:12:21 GMT 2
9-10.7. Sommersolverv
|
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Aug 28, 2022 16:34:09 GMT 2
28.8.2022 Seppele Cup After ride
 |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Sept 1, 2022 18:22:33 GMT 2
31.8.2022 Hukassa Tinjaa harmittaa. Jos sille olisi tarjottu kultalautasella parikymppisenä kaikkea, mitä Eedille, se olisi ottanut tarjouksen vastaan kiljuen. Sen sijaan Tinja oli työskennellyt itsensä rikki saavuttaakseen unelmansa ja heti huipulle päästyä se oli katkennut onnettomuuteen. Tinjan mielessä Eedi on lupaava ratsastaja ja siitä voisi todella tulla jotakin, jos Eedi vain yrittäisi. Nyt se juoksee kaiken maailman ratsastuskoulupippaloissa harva se viikko piittaamatta tulevaisuudestaan. Tinjan olo on katkera, kun se katsoo tuolilla edessään kiemurtelevaa punapäätä. Vieressä Nita huokaa ja Tinja tietää, että se on samoilla linjoilla itsensä kanssa. Nita tarvitsee kakkosratsastajan ja haluaa sen olevan Eedi, mutta vaikka se on hyvä työntekijä, sen tahtotila ei riitä mihinkään. Viime viikolla Eedi oli halunnut jutella tulevaisuudestaan ja vaikuttanut jo hetken siltä, että oli päättänyt lähteä Ilvessuolle pysyvästi. Tänään se kuitenkin näyttää taas eksyneelle ja kyvyttömälle päättämään tallin toimistossa. ”Kuten me sanottiin sulle jo aiemmin, sun täytyy tän kuun aikana tehdä päätös. Sä et selvästi ole vielä valmis - ”, Tinja pitää pienen paussin, toivoen keskeytystä Eediltä. Sitä ei tule, on vain ilmassa roikkuva painostava hiljaisuus. ”- joten me voidaan tänään antaa sulle kolme vaihtoehtoa. Sekä minä että Nita halutaan korostaa että sä olet lupaava ratsastaja ja me halutaan sut tänne, mutta sun täytyy tehdä se päätös itse ja sitoutua ratsastukseen”, Nita nyökkäilee vieressä yrittäen pitää ilmeensä neutraalin puolella, on harmi nähdä Eedin taitojen valuvan hukkaan kaiken maailman lämminverisiä ja lastenponeja ratsastaessa. ”Sä voit vielä ensi vuoden jatkaa sponsoriratsastajana, saisit jatkaa Pasin kanssa ja Viivin tilalle laitettaisiin joku toinen Pasia kokeneempi ratsu. Ainakin Ruben tai Hirviö, ehkä Eskokin, voisi olla vaihtoehtoja, mutta katsottaisiin loppuvuoden aikana mikä olis paras hevonen” Nita ottaa puheenvuoron, väsyneen oloinen Eedi nyökkäilee tyhjästi sen sanoille. ”Mä haluan painottaa että se ei kuitenkaan ole se soppari mitä me suosittaisiin. Me halutaan tarjota sulle työtä täällä. Ihan täysiaikaisena ratsastajana, silloin sä saisit laajaa kokemusta erilaisten hevosten ratsastamisesta ja sun työnkuvaan kuuluisi lähinnä sitä, mutta myös nuorten hevosten kanssa työskentelyä. Sä oppisit paljon ja me voitaisiin tarjota myös Lokille paikka”, Nita jatkaa selostusta toivoen, että kaikki konkreettisesti kaiken positiivisen kuuleminen saisi Eedin ymmärtämään että tämä oli sille järkevin vaihtoehto. Sen ilme pysyy kuitenkin lukemattomana ja tyttö vaikuttaa tavattoman vaisulle. Nita huokaa huomaamattomasti Eedille ja jatkaa selitystä vielä kerran. ”Me voidaan tarjota sulle ratsastajan paikkaa myös osa-aikaisena, mutta sun pitäisi olla käytettävissä ainakin viikonloput ja pari päivää viikolla, että realistisesti pystyt kilpailemaan ja ratsastamaan tehokkaasti”. Auto kolisee eteenpäin tasaista kahdeksaa kymmentä maantien suoralla hiljaisen musiikin peittäessä äänen. Eedi tuijottaa edessä aukeavaa maisemaa sitä katsomatta, kädet rattia puristaen. Seppeleeseen muodostuneen kodin jättäminen taakse on pelottava harppaus. Ajatuskin saa sisuskalut puristumaan ja vatsan tuntumaan epätasapainoiselta. Eedi ei ole valmis siihen. Mutta myös elinikäisen unelman hylkääminen ratsastamisesta ja kilpailemisesta tuntuu mahdottomalle, Eedi ei tiedä mitä hän on ilman unelmaansa, se on kasvanut osaksi identiteettiä vuosien varrella ja ajatus olla ilman sitä tuntuu samalta kuin olla tyhjä kuori, olla epäonnistunut tarkoituksessaan. Unelman unohtaminen, kun sen toteuttamiseen on mahdollisuus, tuntuu itsepetokselta. Vaihtoehdot pyörivät päässä ja kerta toisensa jälkeen mieli takertuu helpoimpaan niistä, kompromissiin. Hannes istuu työpöydän ääressä Seppeleen toimistossa myrsky mielessään. Päivä tuntuu tavattoman raskaalle, ratsastuskoulun pitäminen ei ole se miellyttävä seikkailu elämän seuraava joka Hannes sen lähelle vuosi sitten kuvitteli olevan. Vaikka seikkailu se kyllä on. Puhelin soi kokoajan, kun vanhemmat kyselevät lapsille tunteja ja toimittajat nostavat hintoja. Työntekijät valittavat toisistaan ja milloin mistäkin ja joku niistä ruskeista hevosista, joita Hannes ei vieläkään ihan erota toisistaan, puri eilen Hannesta, kun hän oli vain yrittänyt auttaa hevosta kiviterapialla tuntemaan olonsa mukavammaksi. Pöydällä oleva papereiden kaaos kuvastaa hyvin Hanneksen mielialaa, kun puhelin alkaa jälleen soida vaativasti. Soittaja on yksi tallityöntekijä ja Hannes hengittää syvään ennen vastaamista. Parempi ettei puhelu ole hänen ovelle asentamistaan rauhoittavista kivikoristeista! ”Hei Eedi”, Hanneksen tasainen ääni kuuluu linjojen läpi ja Eedi melkein säpsähtää. Se istuu kotinsa parkkipaikalla autossaan toivoen kovasti, että vastaaja olisi Emmy. Sen kanssa asiat yleensä hoituvat niin paljon tehokkaammin. ”Hei, voidaanko me puhua mun ensi vuoden työtilanteesta?” Eedi tiedustelee keräten kaiken rohkeutensa auton lattialta. Toimiston hämärässä Hannes etäisesti muistaa Eedin opiskelevan opintosopimuksella ja nyökkää. Tajuten, ettei Eedi osaa lukea hänen energiaansa ainakaan etäältä selvittää kurkkuaan. ”Tottakai”. Eedi selittää tilanteensa ja tiedustelee, mitä vaihtoehtoja sillä on seuraavalle vuodelle Seppeleessä. Hannes vaikuttaa kuuntelevan kärsivällisesti, mutta todellisuudessa puolet selityksestä jää matkalle ennen rekisteröitymistä. ”Mitä minä kuulen on, että sinun on pian valittava polkusi. Minä puhun Emmyn kanssa ja kerron, mitä voimme tarjota sinulle jatkossa”, Hannes vastaa turhauttaen Eediä, joka oli toivonut suoraa vastausta, vaikka Hannekselta sellainen kai olisi sula mahdottomuus. Päättäisipä joku sen puolesta. Aaro haistaa jotakin tuttua ja vinkuu entistä kovemmin kiskoen kohti turvallista tuoksua. Nainen koputtaa oveen varmana siitä että koirat ovat kotoisin täältä – tännehän toinen niistä on pyrkinyt. Eedi havahtuu mietteistään sohvalla ja kiirehtii avaamaan oven. Hän pysähtyy tuijottamaan näkyä ja tuttua ruskeaa koiraa sekunniksi, kun se pyörremyrskyn lailla ryntää asuntoon. Vieras ovella pahoittelee, selittää ja jättää lopulta koirat Eedin huoleksi. Eedi ei tiedä mitä tehdä. Se ei tiedä mitään pentujen hoidosta ja Aaro juoksee villisti ulisten ympäri asuntoa, käyden ovella ja tönien Eediä. Eedin mielen on aiemman tulevaisuuden pohtimisen sijaan vallannut huoli Sisusta. Se ei ole kuullut siitä sitten maanantain kun he olivat kuin yhteisestä sopimuksesta vältelleet vakavaa keskustelua hiipien toistensa ympärillä puheessaan. Sisu ei vastaa puhelimeen vielä kolmannellakaan yrityksellä. Pentu on nukahtanut Eedin maahan asettamalle viltille, ja Eedi lähtee ulos Aaron kanssa. Aaro on innoissaan, vihdoin se on ymmärretty. Se johdattaa Eedin metsään, istuu ja pysähtyy haukkumaan. Eedi ei ymmärrä, eikä mitään erikoista näy. Lari Luuppi nojaa poliisiaseman pöytään. Kahvihuoneen viimeinen donitsi oli syöty ennen kuin mies ehti kahvitauolle ja nyt puhelimen päässä on jälleen joku sen ratsutallin tytöistä. Luupilla melkein keittää yli, miten voi muutamasta heppatytöstä ollakin niin paljon vaivaa? Se selittää jotain kadonneesta ystävästään ja sen koirista. Plaa, plaa, plaa. ”Ystäväsi on aikuinen ihminen, hän saa kadota jos haluaa. Mikään tässä tapauksessa ei viittaa mihinkään epäilyttävään. Jos et kuule hänestä 24 tuntiin, voimme tehdä ilmoituksen, mutta tässä vaiheessa emme voi auttaa.” Tyttö, jonka nimen Luuppi on jo autuaasti unohtanut, keskeyttää. ”Mutta -”, Luuppi ei kuitenkaan halua kuulla enempää humpuukia. Vuorokin päättyy vartin kuluttua. ”- Koirat voi tarvittaessa viedä alueen eläinhoitolaan, voin antaa yhteystiedot”. Tyttö vakuuttaa Luupille hoitavansa kyllä koiria, ja se jos mikä vakuuttaa miehen siitä, että kyllä se sen ystävä on vain jossain hurvittelemassa. Varmaan siellä ravitallilla. ”Kuka se oli?” Lärtsä kysyy puhelun päätyttyä työkaveriltaan, tunkien sitä viimeistä donitsia suuhunsa. ”Joku niistä heppatytöistä… Höpisi jotain kadonneesta kaveristaan”, Luuppi vastaa väsyneesti tuijottaen katoavaa donitsia. ”Ettei olis se sama joka väitti että se yritettiin kidnapata?” Toni pohtii kuultuaan juuri vuoroon saapuessaan keskustelun. Poliisikolmikko saa hyvät naurut – mitä ne oikein kuvittelevat, kidnappauksia ja katoamisia Liekkijärvellä? Eedi romahtaa sohvalleen palloksi ja nyyhkyttää Aaron karvaa vasten tietämättä, keneltä pyytää apua. Sisunkaan numeroon ei enää saa edes yhteyttä. Ehkä Eedi on vain sekoamassa, vaikka kaksi koiraa sen asunnossa tuntuu kiistävän teorian. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Sept 7, 2022 20:31:51 GMT 2
7.9.2022 Odotus Odottamisen tunteet seilaavat mun sisällä. Ne rakentuvat tasoista ja sekamelskasta, puristaen mua joka puolelta kasaan. Mä huomaan hiipiväni Seppeleen nurkissa tavallista varovaisemmin, haihtuvani muiden ulottumattomiin ja lipsuvani kauemmas itseltäni. Mä odotan että saan lastata Ledin ja Lokin taileriin ja tuoda ne takaisin kotiin, sitten mulla on muukin syy käydä Seppeleessä kuin työ. Se odotus on sellaista hyvää odotusta, joka saa perhoset mun vatsassa heräämään innostuksesta ja elämän tuntumaan valoisammalta ainakin hetken ajan. Ehkä niiden palauttaminen kotiin saa mutkin palaamaan sinne, olemaan taas osa tallin elämää sivustaseuraavan puolihaamun sijaan. Tosin koti alkaa tuntua väärältä määritelmältä, enhän mä tiedä onko Seppele enää pian mun tai edes Lokin koti. Mä en kuitenkaan anna itseni ajatella sitä, vaan yritän keskittyä ajatukseen mun rakkaasta varsasta Seppeleen tutussa karsinassa missä mä voin nähdä sen useita kertoja päivässä. Aina mun ajatukseni eivät pysy siellä, koska mä odotan myös että saan tietää mitkä mun vaihtoehdot on ensi vuodelle. Se odotus on puristavaa jännitystä, se saa mut hypähtämään vähän joka kerta kun puhelin soi. Ehkä nyt on se hetki, kun Hannes kertoo ettei niillä ole enää käyttöä mulle ja mun pitäisi vaan luopua tästä kaikesta ja mennä Ilvessuolle. Tai että mun pitää valita kaikki tai ei mitään. Mutta se ei ole. Viimeksi se oli lehtimyyjä, jonka tuntemattomaan numeroon epätoivossani vastasin. Tämä odotus ahdistaa mua ja saa mun ohimot kivistämään. Tavallisesti mä yrittäisin työntää sen syrjään ja yrittäisin parhaani mukaan unohtaa, mutta nyt mä roikun siinä kivussa ja jännityksessä kuin pelastavassa oljenkorressa mun suurimman odotuksen edessä. Mä odotan että Sisu ilmestyy takaisin. Se odotus on kauhunsekaista ja joka solun valtaavaa, mä yritän olla ajattelematta mitä jos -. Mitä jos se ei palaa? Mitä jos se lähti kuten ne poliisit väittävät? Kauhu lamauttaa mut joka kerta, kun ajattelen eri vaihtoehtoja pidemmälle. Enkä mä voi tehdä mitään. Mun täytyy säilyttää mun normaali elämänrytmi ja huolehtia koiristakin. Olla näyttämättä muille kuinka sekaisin mä olen. Poliisit eivät vieläkään usko mua ja mä olen jo luovuttanut niiden suhteen. Ja jos poliisit, joiden pitäisi hoitaa tällaisia asioita, eivät mua usko, miksi kukaan muu tekisi niin? Musta tuntuu, että räjähdän halusta vuodattaa kaikki mitä mä tiedän ihan kenelle tahansa joka mua uskoisi, mutta mä en pysty keräämään siihen enää ripaaustakaan uskallusta. Viimeisen kerran kun soitin poliisiasemalle ne oli tietenkin luulleet, että puhelu oli katkennut, mutta mä olin juuri ennen naksahdusta kuullut niiden sanat. Sen jälkeen mä en enää ole soittanut. ”Se hullu heppatyttö taas” kaikuu mun päässä lujaa joka kerta, kun aloitan uutta viestiä kertoakseni jollekin. Mä haluan kertoa. Kenelle tahansa, mutta alan uskoa niitä poliiseja hitaasti. Ehkä mä tosiaan olen tulossa hulluksi. Hulluksi huolesta ja hulluksi elämästä. Tai ehkä Sisu todella lähti ja mä olen tulossa hulluksi ihan turhaan. Ja jos mä olen hull, mä en halua koko Seppeleen tietävän sitä. Niinpä mä tänäänkin käperryn sänkyyn kahden koiran kanssa enkä laita viestiä kenellekään. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Oct 10, 2022 15:39:06 GMT 2
10.10.2022 Se oli alkanut edellisellä viikolla maastossa. Eedi oli ratsastanut myyntiin Ilvessuolle tulleella tammalla, Velvetillä, ja Eemeli oli istunut Lohiksen satulassa. ”Tuutko sä Seppeleeseen syyskisoihin?” Eedi oli tiedustellut. ”Totta kai, tosi upeaa että noin lähellä on kenttäluokkia! Lohis on ollut täydessä terässä koko kesän ja Dumlekin alkaa taas olla tosi hyvä niin kiva päästä kilpaileenkin niillä. Essi saa kans tulla starttaan koulua Elisalla ja varmaan Nella tulee Ebban kanssa, että autossa olis tilaa vielä yhdelle jos haluat kans kisata”. ”Viivillä tai Pasilla ei varmaan kannata lähtee kun vaikein tais olla bee, vaikka olis kyllä kiva kisata Seppeleessä taas”. ”Sähän voisit kisata tolla Velvetillä, se on vähän pieni mulle enkä usko että kukaan muu sille sopiva ratsastaja on sinne lähdössä” Eemeli oli ehdottanut viattoman kuuloisesti. Ja pahaa aavistamatta Eedi oli lupautunut, kun Nita oli myöhemmin kannattanut ajatusta. Kunnes sen nimi oli ilmestynyt lähtölistoille koulu- JA esteluokkaan. Yritykset luikerrella ulos tilanteesta olivat epäonnistuneet ja nyt Eedi laukkaa Velvetillä ympäri Ilvessuon kenttää. Viimeisestä kerrasta esteradalla kilpailuissa on vuosia, ja yhtäkkiä Eedi huomaa jännittävänsä aivan uudella tavalla. Ennen koulusuorituksia jännitys on mukavan nipistelevää jännitystä, joka häviää kun suoritus alkaa. Nyt jännitys velloo vatsanpohjalla epämukavana möykkynä joka kerta, kun Eedi näkee osallistujalistassa nimensä. Hevosen askel pyörii tasaisessa laukassa tutulla tavalla, mutta este tuijottaa mutkan takaa uhkaavasti. Eedi tiivistää istuntaa ja valmistautuu hyppyyn tamman venyttäessä askelta juuri ennen estettä. Sekunnin liian myöhään Eedi myötää ja este on jo ohi. Eedi tömähtää selkään ja Velvet heilauttaa päätään. Hiljaa Eedi pahoittelee hevoselta hengityksensä alta ja koittaa taas mukautua laukan rytmiin. ”Pidennä vähän!” Eemeli komentaa ratsukkoa ja Eedi teke työtä käskettyä. Pieni täysiverinen venyttää laukkaa ja liitelee viimeisen esteen yli yllättävällä ilmavaralla. Eedi huokaa ja hidastaa pikkumustan ravin kautta käyntiin. Jännitys olkapäistä sulaa, enää ei tänään tarvitse hypätä. Eemeli on positiivisella tuulella ja ilmoittaa että kyllä Eedistä vielä esteratsastaja saadaan – ehkä se voisi seuraavaksi kokeilla maastoesteitä. Eedi tuhahtaa ehdotukselle ja lähtee jäähdyttelemään tamman maastoon Eemelin jäädessä hyppäämään Dumlella. Lehtien peittämässä metsässä mieli lepää eikä kavioiden äänikään ole kuultavissa. Eedi rapsuttelee hajamielisesti Velvetin kaulaa, tamma on miellyttävä hevonen ja Eedi toivoo sen löytävän sopivan kodin. Mielellään nopeasti, ettei Eedi joudu kilpailemaan sillä esteitä pidempään kuin on pakko. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Oct 23, 2022 18:23:17 GMT 2
23.10.2022
Aamulla on pimeää. Pitää nousta, syödä, mennä tallille.
Seppeleessä on Loki, ystäviä, koti. Siellä on lämpöä, tuttuutta, sydämentykytyksiä. Ilvessuolla on lukuisat ratsut, valmennukset, unelmat. Siellä on mukavuuksia, rauhaa, mahdollisuuksia. Hiekka tiimalasissa alkaa valua loppuun. Kohta on valittava. Valittava kahdesta kodista yksi. Valittava tai hylättävä unelma. Valittava yksi tulevaisuus.
Päivä alkaa. Pimeä väistyy. Eedi sulkee valinnan mielestään. Keskittyy elämään. Nousee, syö, menee talliin tai toiseen. Siivoaa, opettaa, ratsastaa. Iltaisin tulee pimeä. Unen pitäisi jo saavuttaa. Aamulla pitää taas jaksaa, tehdä, toimia, olla. Pimeä vaanii ympärillä. Tulevaisuus lyö vasten kasvoja. Uupumus valtaa levottoman mielen. Unet pyörittävät elämää uusiin muotoihin. Kutovat uusia todellisuuksia päivien oikeista säikeistä. Aamulla on pimeää. Unielämän palat vaivaavat mieltä. Pitää nousta, syödä, mennä tallille... |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Oct 24, 2022 20:33:55 GMT 2
24.10.2022
 Eedi ja kauden 2023 Eedin ykkösratsuna toimiva Ruben |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Nov 10, 2022 23:41:31 GMT 2
09.11.
Maailma tuntuu pyörivän ympärillä tavallista nopeammin ja tapahtumat valuvat hiekkana tiimalasissa ulottumattomiin. Eedi ei tunne olevansa täysin kontrollissa elämästään. Hanneksen puhelu olisi voinut olla eilen, mutta kun Eedi katsoo kalenteria, siitä on jo kaksi viikkoa. Puhelun jälkeinen työsopimusten kirjoittaminen ei täysin ole vielä realisoitunut, ehkä ensi vuonna kun on aika astua toimeen. Koko Köyriönkosken reissukin kummittelee mielenpohjalla kuin epämiellyttävä puoliksi unohtunut uni. Ja kun herätyskello soi aamuyöllä, Eedi kääntää kylkeä, mutta on tippua sohvalta. Vieraasta paikasta heräämisen aiheuttama shokki saa koko kropan heräämään sekunneissa. Sohva on kuitenkin vain Ilvessoiden ja Nita on jo keittämässä kahvia hiljaa keittiössä. Edessä on pitkä matka, Eedi juo kahvin hiljaa katsoen ikkunasta hiljaista tallialuetta.
11.11.
Sade putoaa maahan raskaina pisaroina kuten Suomessa vaikka maisema muutoin on toisenlainen. Vieraassa ympäristössä Eedin mieli lepää, hetken mielessä käy että Kanadassa olisi helppo keksiä itsensä uudelleen. Aloittaa alusta ilman epäselviä kiemuroita ja muiden odotuksia. Nitan valvovan silmän alla odotukset palaavat, kun Eedi ratsastaa Doomista tallin kentällä. Poniori on täydellinen eikä Eedi voi kuin olla hieman kateellinen Nellalle – missä Eedi olisikaan nyt, jos olisi saanut samat mahdollisuudet. Lempeä ja kuuliainen ratsuponi nousee Eedin suosikkien joukkoon jo ensimmäisellä testikerralla, ja nähtyään punapään hymyn Nita kirjoittaa nimen paperiin. Kanadan reissu on menestys, kun kotimatkalle mukaan pakataan kaikki mitä tultiin hakemaan, poni Nellalle ja tilausvarsana syntynyt suloinen tulevaisuuden koululupaus Mona.
12.11.
Kanadan taakse jääminen harmittaa kun pisimmän lennon ajan Nita puhuu korkealentoisista suunnitelmista Eedin varalle seuraavalle vuodelle. Se voi Rubenilla nousta helposti kilpailemaan ensimmäisiä intermediate -luokkiaan, kehittää monipuolisuuttaan ratsastamalla lukuisia tulevia myyntihevosia ja oppia ratsuttamisesta Lindan kanssa. Ehkä Eedi voisi kokeilla sitä Reiskaakin, Nita ehdottaa. Eedi nyökkäilee vieressä yrittäen olla tulevaisuudestaan kouluratsastaja yhtä innoissaan kuin Nita. Ristiriitainen tunne velloo sisällä, mutta Eedi muistuttaa itseään ettei voi antaa niin hienon varsan kuin Lokin mennä hukkaan. Ja nyt se on jo kirjoittanut työsopimuksen, neljäpäiväinen työviikko ratsastajana odottaa Ilvessuolla.
13.11.
Eedi herää vieraassa paikassa taas. Tällä kertaa Helsinkiläisen yksityistallin kolkko ylishuone ei heräämisenkään jälkeen tarjoa lämpöä ja tuttuutta, vaan viileästä hytisten Eedi kipuaa portaat talliin. Nita juttelee eläväisesti kolmivuotiaan Reiskan edellisen omistajan kanssa. Eedin mielestä kimonkirjava ori on aika hölmön näköinen otus, mutta se ei sano mitään kun hevonen lastataan Kanadasta tuotujen kanssa Ilvessuon hevosautoon ja matka jatkuu kohti Tuusulaa. Nita selittää kuskinpaikalta ummet ja lammet uusista hevosista ja Joonasta, jota ne ovat menossa hakemaan. Eedistä tuntuu vähän loukatulle Ilvessoiden uuden työntekijän johdosta, vaikka se tietää ettei pitäisi – se tulee itse olemaan pari päivää viikossa opettamassa Seppeleessä ja Ilvessuon hevosmäärä on kokoajan noussut.
Mustankirjava hevonen kiipeää autoon itsevarmasti ja Eedistä tuntuu, että sen pitäisi muistuttaa sitä Noksusta. Tämä ori on kuitenkin matalampi, tiivisrakenteisempi ja Eedin makuun liian raskas. Sen omistaja ei ole kuten hevosensa, ruskeatukkainen poika hymyilee koko lastausoperaation ajan mutkattomasti, vaikka hevosten järjestystä joudutaan muuttamaan. Reiska ei pidä uudesta tulokkaasta ja poni-Doomis pitää siirtää niiden väliin. Auto starttaa taas ja Eedi käpertyy hevosauton oleskelutilojen sohvan vastakkaiseen päätyyn uudesta ihmistulokkaasta, jonka nimen se hädin tuskin muistaa Nitan selityksestä huolimatta.
”Moi, oon - ” Eedi aloittaa pienen hiljaisuuden jälkeen, mutta Joona keskeyttää sen.
”Eedi, Myllyoja. Mä tiedän, mä seurasin sun kilpailusuorituksia viime kaudella. Oon Joona Ojanen, me on menty ton orin kanssa vaativaan asti mut oon tosi innoissani tästä, niin kivaa päästä uusiin maisemiin ja oppiin uusilla hevosilla. Toi Nita sano että mulle oli ens vuodelle mietitty Eskoa ja Pasia, etkö sä ollu mennyt Pasilla tän kauden?” Eedi päättää että pitää Joonasta, siitä tuntuu että se on matkustamisen jäljiltä nuhruisen näköinen ja nurkkaansa vetäytyneenä muutenkin kiusaantuneen oloinen, mutta Joona suhtautuu siihen yksioikoisesti ja jatkaen hymyilyä. Tosin Eedi voi myöntää, että tuntee piston iloa siitä että Joonalle on annettu kilpahevosiksi sen aiemmat ratsut ja toivoo, että poika puhuisi vähän vähemmän ihailevalla nuotilla mainitessaan kuskin penkissä edelleen istuvan Nitan.
”Joo, ja Eskolla edellisen”, Eedi nyökkää ja loppumatkaa takaisin Ilvessuolle siivittää keskustelu hevosista ja tulevasta kilpailukaudesta. Tällä kertaa Eedi on mukana keskustelussa innolla nauraen Joonalle ja kuvaillen Ilvessuon hevosia tarkasti.
Kotona Liekkijärven asunto tuntuu pieneltä ja eteisen lamppu välkkyy viimeisen kerran ennen sammumista lopullisesti, mutta Joonan kanssa juttelun jäljiltä Eedi muistaa taas, että kotisuomessakin voi astua oman kuplansa ulkopuolelle eivätkä ihmiset Liekkijärven ulkopuolella tiedä sen sekavasta elämästä mitään. Se on lohduttava ajatus, johon Eedi nukahtaa ennen kymmentä illalla.
[23:49] Joona (Ilvessuo) > Eedi!!: Nita käski kysyä tuutko huomenna näyttään mulle maastoja?
|
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2