Lolan hoitopäiväkirja

[Safi]

Malama "Lola"
8v fwb-t
167, trt
estepainotteinen
sivut

om. Safia "Safi" Vikström

[Safi]

#1
16/03/21

Lola pyöritteli korviaan kummastuneena, puhalteli ilmaa sieraimistaan ja vaikutti perinpohjin hämmentyneeltä. Mä seisoin kauniin läsipäisen tammani riimunvarressa ja mun rinnassa kärvensi tunne siitä, että olin jotenkin pettänyt mun hevosen. Ja itseni. Nimittäin me oltiin muuttamassa ratsastuskouluun.
Seppeleen miljöö oli nähtävästi ihan söpö, mutta niin kaukana siitä englantilaisesta maisemasta, johon me oltiin totuttu. Tunsin kurkussani katkeran palan kun mietin vihreitä niittyjä, huoliteltua tallia ja... häntä.

Mutta ei auttanut. Tässä me nyt oltiin, Suomessa, jossain perähikiällä jota Liekkijärveksi kutsuttiin. Lola värisi loimen alla ja tuuppasi mua turvallaan kuin turvaa hakien. Itketti, mutta pidin naaman tietenkin peruslukemilla. Stone-faced Safi, kuten mua Englannissa kiusoitellen kutsuttiin.

Salma, yksi tallin omistajista, seisoi mun maasturin edessä niin punaposkisen ja herttaisen näköisenä, että mulle tuli epämukava olo. Se oli niin lempeä, etten tiennyt, miten reagoida. Mä tiesin olevani kuiva ja kylmäkin (ice queen – siinä toinen mun brittilempinimistä), eikä ihmisten mielipiteet yleensä mua paljon hetkauttaneet, mutta en halunnut antaa kamalaa kuvaa itsestäni vuokranantajalle.
“Vau, onpa se upea!” Salma henkäisi ja ojensi kättään rapsuttaakseen Lolaa. “Kauan se on ollu sulla?”
“Pari vuotta... puoltoista varmaan”, mä murahdin ja yritin sitten jotain hymynkaltaista kasvoille. “Se on tosi helppo hoidettava... mutta tietenkään mä en toivo, että ratsastustallin asiakkaat koskee siihen.”
Auts. Ehkä ei olisi kannattanut julistaa tota heti aluksi, mutta mä en voinut itselleni mitään, kun näin tallipihan poikki kypärät käsissään taapertavia muksuja. Ajatuskin siitä, että ne kopeloisi mun uljasta esteratsua kauhistutti. Näin Salman hämmentyvän sadasosasekunniksi, mutta sen hymy ei hyytynyt. “Kyllä meillä kunnioitetaan yksäreitä. Viedäänkö Lola sitten sisälle?”
Lola, kiltti ja kultainen hevoseni, seurasi mua sen suuremmin kyselemättä. Se oli hämillään, mutta luotti muhun. Mikä sai mut tuntemaan oloni vielä kauheammaksi petturiksi. Voi helvetti.

Lola asettui karsinaansa hölmistyneesti hörähdellen, ja muutamat tallissa olevat kaakit (sori) vastasivat sille pirteästi. Salma auttoi mua tuomaan Lolan tavarat sisään (mitähän mun Brittien kaveriporukka ois sanonut, jos ne ois nähnyt Lolan kalliit varusteet tuntiponien vieressä) ja kävelytti mua sitten ympäri tallipihaa.

Salma oli symppis ja Seppele oikeasti lämminhenkinen ja suloinen. Mutta kun mä en kaivannut kumpaakaan noista asioista. Muutamat hoitajat (?) loivat muhun uteliaita katseita ja mä olin tietenkin kuin en olis huomannutkaan. Annoin Salmalle niin yksityiskohtaiset ohjeet Lolan ruokinnasta ja tarhauksesta, että se kurtisti otsaansa, mutta kirjoitti kaiken ylös ja lupasi, että kaikkea noudatettaisiin kyllä pilkulleen.
“Tervetuloa”, Salma hihkaisi vielä. “Mä oon ihan varma, että te viihdytte täällä. Seppeleen porukkaan on tosi helppo päästä mukaan, ja me järjestetään paljon tapahtumia, tempauksia, leirejä ja kursseja... eli ette ainakaan pääse tylsistymään.”
Mä kiitin ja hymyilin kohteliaasti, vaikka teki mieli oksentaa roskikseen. Tempaukset ja tapahtumat, niistähän mä varmasti nauttisin.

Kun kaikki käytännön asiat oli puitu, mä livahdin hetkeksi Lolan karsinaan. Se oli vielä vähän hermostunut, mutta laski päänsä mun syliin hellästi. Räpyttelin silmiäni. “Anteeks”, mutisin hiljaa. “Anteeks, Lola.” Lola puhalsi lämmintä ilmaa mun päälle ja mä huokaisin yhtä lailla. Tiesin kyllä, että Lola sopeutuisi. Se oli varmaan helpoin hevonen, jonka mä olin koskaan tavannut: sopeutumiskykyinen, pehmeä, aina hyväntuulinen. Ja toisin kuin omistajansa, se piti ihmisistä, lapsistakin, eikä varmaan stressailisi sen enempää. Mutta miten mä sopeutuisin? Miten mä ikinä hyväksyisin sen, että olin menettänyt mun unelmaelämän Englannissa ja joutunut palaamaan häntä koipien välissä Suomeen? Miten mä voisin unohtaa... kaiken?

Kotimatkalla tulivat kyyneleet. Katkerat ja suolaiset.

[Safi]

#2
08/04/21

Mä en viihtynyt ratsastuskoulussa. Siihen lopputulokseen olin tullut muutaman viikon jälkeen. Mä en pitänyt ratsastuskoulun asiakkaista, mä en jaksanut yli-innokkaita ja energisiä hoitajia, enkä mä myöskään pitänyt siitä, että uutena tallilaisena mä olin jatkuvan ihmettelyn kohde. Auta armias, jos mä eksyin tallille kakaroiden koulujen päätyttyä – maneesin tai kentän katsomossa oli satavarmasti vähintään viisi räkänokkaa kyttäämässä meidän treeniä ja katselemassa Lolaa haaveksivasti. Mä kihisin kiukusta, tai ehkä enemmän olin vaan uupunut, mutta pidin naaman peruslukemilla. Tää on vaan väliaikaista, vakuuttelin itsekseni kun satuloin Lolaa sen karsinassa ja kaltereiden välistä erotin kahden ala-asteikäisen ponitytön kirkkaat silmät. Mä saisin elämäni järjestykseen mahdollisimman pian ja me lähdettäisiin tältä nopeammin kuin Sense-tallikissa mun jalkojen juuresta kun potkaisin ilmaa uhkaavasti.

Tänä torstaina ehtisin tallille kuitenkin ennen iltapäivän asiakastulvaa, ja olin oikeastaan melkein hyvällä tuulella astellessani Seppeleeseen sisälle. Tervehdin lyhyesti käytävällä tummaa oriaan harjaavaa Eediä ja lähdin hakemaan Lolaa tarhasta. Rakas, täykky Lola lähti mun mukaan mukisematta, tietenkin. Miten mä olinkaan löytänyt tällaisen olennon, mietin ja kurkkua kuristi kun katselin läsipäistä hevostani. Vaikka mulla oli ihan paska olo meidän tänhetkisestä asuintilanteesta, Lola oli tietysti sopeutunut odotettuakin paremmin. Se oli tietenkin hämmentynyt ihmismäärästä, mutta suhtautui kaikkeen niin pohjattoman kärsivällisesti ja oli ystävystynyt tammatarhan muiden hevosten kanssa nopeasti.

Eedi ja Noksu oli hävinneet, joten pyöräytin Lolan tallikäytävälle ja aloin harjata sitä ripein ottein. Lola seisoi paikallaan ylväänä kuin kreikkalainen jumalatar, pyöräytteli vain korviaan tallin äänille.

Kaikki oli hyvin niin kauan, kunnes mä lähdin satulahuoneeseen etsimään Lolan varusteita... ja hetkessä näin punaista. Rehuhuoneesta kuului pauketta, joten marssin sinne ja tiesin, että mun kasvoilta paistoi totaalinen kettuuntuminen.
“Hei anteeks?” tokaisin niin terävästi, että rehuhuoneessa romuava vaaleaverikkö nosti päänsä kulmat kurtussa. Ilona? Iida? Inkeri? Mikä sen nimi olikaan?
“Niiiiin...?” se vastasi hitaasti ja mä huomasin, että se oli heti puolustusasemissa, mikä sai mut kettuuntumaan entisestään.
“Mitähän mun hevosen satulahuoville on tapahtunut?”
“Ai, mä varmaan pesin ne samalla ku laitoin muiden kaakkien loimet pesukoneeseen”, blondi vastasi vähän hämmentyneenä. “Ööh, ole hyvä?”
“Anteeks mitä? Siis nehän on muuttaneet väriään kokonaan? Mä en mielestäni ole pyytänyt, että mun hevosen varusteisiin kosketaan?” Mun ääni oli hillitty, mutta mä tiedostin kyllä, että se oli aika viiltävä – ja vaalea tallityöntekijä vastasi haasteeseen heti. Se seisahti jonkinlaiseen valmiusasemaan (koko 135cm pituudellaan) ja laittoi kätensä puuskaan.
“Enköhän mä osaa pestä pyykkiä. Kukaan muu ei oo kyllä valittanut yhtään mistään. Ja toi sun asenne -”
“No, mä valitan nyt”, mä keskeytin, koska mua ei kiinnostanut pätkääkään, mitä sillä oli sanottavanaan. “Ja valitan myös sun työnantajalle. Tästä lähtien Lolan varusteisiin ei tarvitse koskea, kiitos.”

Niine hyvineni painuin takaisin satulahuoneeseen ja jouduin hengittämään muutaman kerran syvään. Lolan kauniin purppuraiset satulahuovat olivat muuttuneet kuvottavan marjapuuron ja ripulikakan sävyjen sekoitukseksi. Tiesikö se typerä talikonheiluttaja, paljonko mun satulahuovat maksoi?

Varustin Lolan nopeasti ja lähdin maneesiin niin ripeästi, että tamma seurasi mua hämmentyneenä.
Oikeastaan kyse ei ollut niiden satulahuopien sävystä (joka olisi jonkun toisen mielestä muuttunut ehkä vain aivan hitusen). Eikä siitä, että Seppeleen tallityöntekijät olis tarkoittanut jotain pahaa.
Vaan siitä, että mulla oli vaan niin täydellisen paska olo.

Tehty mikä tehty. Tiesin, että olin varmaan juuri päässyt blondin tallityöntekijän mustalle listalle ja edessä oli varmaan jonkinlainen jatko-osa tälle episodille. Mutta mä kestäisin kyllä. Ainoa, millä oli merkitystä, oli Lola, ja se estemenestys, mikä meitä odotti. Siitä mä pitäisin huolen.

[Safi]

#3
19/07/21

Ehkä kesän helteet oli tehneet jotain totaalista tuhoa mun aivotoiminnalle, sillä mä olin ajanut Seppeleeseen ilman, että tarkistin sääennusteen. Ja noin kakskyt minuuttia ennenkuin kaarsin tallin pihaan, taivas repesi. Mä jouduin pysäyttämään bemarin hetkeksi tienreunaan, kun en nähnyt eteeni. Manasin ääneen kuin merimies, mutta päätin kuitenkin ajaa Seppeleeseen, kun olin kerran tänne asti tullut.

Ukkonen oli yksi niistä harvoista asioista, joita Lola ei kestänyt. Olikohan se raukka edes ikinä ennen kokenut salamointia ja jyrinää ennen meidän Suomeen muuttoa. Poloinen oli ihan järkyttynyt äänistä ja välähdyksistä. Talliväki oli tuonut sen jo sisälle ja armollisesti heittänyt sen eteen kasan heiniä, joita tamma koitti hermostuksissaan nakerrella. Kävi sääliksi mun rakasta, yleensä niin lehmänhermoista hevosta. Seisoin hetken sen karsinassa ja koitin rapsutella sen korvia tyynnyttävästi. Lola tuuppi mua hajamielisesti mutta hellästi. Voi, miten mä rakastinkaan sitä.

Meidän kesä oli sujunut vähän vaihtelevasti. Mä olin edelleen alamaissa (porukat oli varovasti ehdottaneet terapiaa, mutta mä vaan tuhahdin ajatukselle), ja kai se jotenkin näkyi treenailussakin. Mä kyllä ratsastin Lolaa vastuuntuntoisesti ja tamma kulki kuten unelma, mutta jonkinlainen ote treeneistä puuttui. Olis pitänyt hankkia valmentaja, ehkä liittyä johonkin paikallisiin treenirinkeihin, mutta jokin esti mua tekemästä sitä. Ehkä se tuntui jonkinlaiselta hiljaiselta hyväksynnältä, siltä, että mä alistuisin kohtalooni jumittua Seppeleeseen. Ja mä en halunnut kotiutua tänne. Vaikka Lola olikin tyytyväinen; se suhtautui lapsiinkin niin ystävällisen kärsivällisesti, että mua välillä ärsytti. Olisit nyt luimistellut joskus! Nostanut takakaviotas! Niin me oltais molemmat oltu äkäpusseja ja meidät ois jätetty rauhaan. Nyt tiesin kyllä, mitä tallilla meistä ajateltiin ja puhuttiin: Lola oli ihana, mä taas ylpeilevä snobi.

“Ai moi Safi! Mites sä tänne päädyit?”
Käännyin ympäri ja Lolan karsinan kaltereiden välistä mua tirkisteli hymyilevä Salma. Salma oli niin sympaattinen ja lämmin, että se sai mutkin sulamaan hiukan.
“En kattonu sääennustetta ja noh, täällä sitä ollaan”, mä hymähdin ilottomasti.
“Voi ei. Et sä kyllä pääse vielä ajamaan takasinkaan, kun ulkona myrskyää noin. Tuu taukohuoneeseen, mä keitän kahvit!”
Voi helvetti. Salma huokui sellaista Hyvää Ihmisyyttä, etten edes minä voinut olla sille ilkeä tai tyly, joten lauhkeasti kuin lammas seurasin sitä taukohuoneeseen, jossa olin Seppele-kuukausieni aikana viettänyt yhteensä ehkä noin 3 minuuttia ja 23 sekuntia.

Kuin nuorempi ja solakampi versio Muumimammasta, Salma alkoi keitellä kahvia ja kasasi pöydälle jotain puoliksi kuivaneita pullia. Se höpötteli niitä näitä poneistaan ja kisoistaan ja tallin syksystä, mä nyökyttelin ja hymähtelin ja hörpin vettä. Jollakin omituisella tavalla mä ihailin Salmaa. Ja ihmettelin sitä. Se oli oikeasti hyvä ratsastaja, sellainen, josta olisi ollut vaikka mihin. Ja silti se oli päättänyt tuhlata suurimman osan ajastaan ratsastuskoulun pyörittämiseen. Olin nähnyt sen pyyhkimässä räkää talutustuntilaisten poskilta, kärräämässä loputtomia kottikärryllisiä hevosenpaskaa ja passaamassa tuntilaisia milloin missäkin asiassa. Ja Salma teki kaiken iloisesti, epäitsekkäästi ja hymyillen. Kuin heinäntuoksuinen äiti Teresa. Jossain muussa ulottuvuudessa Salma oli kansainvälisen tason ratsastaja, tiukka ja topakka; mutta tässä elämässä Salma oli täällä, Liekkijärvellä, ja vaikutti niin pohjattoman tyytyväiseltä elämäänsä.

“Mitäs sulle?” Salma kysyi yhtäkkiä ja mä oikein hätkähdin.
“Niin että mitä sulle kuuluu”, se tarkensi. “Mä oon monesti miettinyt, viihdyttekö te täällä. Ja miten sä voit.”
Me katsottiin hetki toisiamme äimistyneinä – Salmakin varmaan vähän säikähti omaa suoruuttaan. Yleensä mä olisin vaan kohauttanut harteitani ja hymyillyt kylmästi, mutta jokin sai mut puhumaan – ehkä se oli Salman imelän myötätuntoinen katse, ehkä ulkona pauhaava ukkonen joka sai kaiken tuntumaan jotenkin dramaattiselta. Ehkä jossain syvällä mun sisimmässä mä halusin puhua. Tai ainakin sanoa jotain, enkä vaan piiloutua maailmalta.
“Noh... mulle on ollu vähän vaikeeta sopeutua tänne. Mä en halunnut lähtee Englannista mutta... meiän oli pakko.” Mä pidin tauon ja sitten toistin sen uudestaan. “Mun oli pakko lähtee.” Mun rinnassa tuntui se raastava kipu, jonka kanssa olin paininut jo pitkään, ja tunsin, miten mut kasvot värähti. Paniikissa koitin lisätä jotain keveämpää: “Mut Lola näyttää viihtyvän ihan hyvin. Se on lapsirakkaampi ku mä.”
Salma natusti korvapuustiaan ja kysyi sitten varovasti: “Kauan sä olit siellä Briteissä?”
“5 vuotta... mä lähin 18-vuotiaana. Mut valittiin semmoseen kansainväliseen valmennusrinkiin.”
“Oho! Aika hienoa.” Salma oli hetken hiljaa ja mä tiesin, mitä se halusi kysyä. Miksi mun oli ollut pakko lähteä Briteistä? Mutta se oli tietenkin liian kiltti ja hyväsydäminen kysyäkseen, ja mä en olisi ikinä saanut sanoja ulos suustani.
Ovi kävi, punahiuksinen Eedi tuli kysymään jotain laidunaikatauluista Salmalta. Meidän hetki oli ohi. Mä tunsin oloni helpottuneeksi, vaikka toisaalta vähän kaihoisaksi. Ehkä jonain päivänä mä saisin sanotuksi kaiken sen, mikä painoi mun rinnassa. Ehkä jonain päivänä mä tuntisin oloni yhtä vapaaksi ja onnelliseksi kuin kaikkina niinä kesäiltoina Englannissa.

Hymyilin vaisusti Salmalle ja lähdin takaisin sateeseen.