09.-11.07.21 : sommersolvervMilla-Riina oli hermostunut. Ei aggressiivisella tavalla, niin kuin ehkä yleensä silloin jos hän oli hermostunut. Milla-Riinaa ahdisti ja jännitti. Se oli tietynlaista pelonsekaista kauhua.
Se ei johtunut pelkästään kilpailuista ja niiden tuomasta jännityksestä. Toki Sommersolvervit olivat isot kilpailut (23 maata edustettuna, 316 ratsukkoa, 596 starttia, huusi iso, iloisen värinen kyltti, ja Milla-Riina mietti miten helvetissä niin moni maa oli jaksanut ottaa osaa jonkun norjalaisen puskatallin kilpailuihin), mutta suurin syy ahdistukseen löytyi kilpakenttien sijasta norjalaiselta parkkipaikalta.
Milla-Riina oli nähnyt sen jo ensimmäisenä päivänä. Valkea, kiiltävä ja sulavalinjainen hevosauto oli parkkeerattu tallialueen reunaan, ja siniset silmät laajenivat kun ne tunnistivat royal bluen värisen logon, johon oli tyylitelty kaksi J-kirjainta.
Ei ehkä ollut Milla-Riinan tapaista pelätä hevoskuljetusautoa, mutta niin vain punapää suorastaan riuhtoi Aleksanterin peräänsä sellaista vauhtia, että mies oli kompastua omiin jalkoihinsa. Punapää ei jäänyt kuuntelemaan toisen ähkimistä ja ihmettelyä - oli päästävä suojaan, pois petolintujen kynsistä.
Eikä hermostus ollut helpottanut varsinaisesti silläkään, että lähestulkoon heti tämän jälkeen hän oli ottanut ja törmännyt petolinnuista nuorimpaan, mutta ehkä sitäkin pirullisempaan. Katherine Jansen seisoi lähes kuningattaren elkeen Brynhildin tallipihalla, tummat hiukset tiukalla niskapalmikolla ja valkea iho hohtaen kuin lumikilla. Sen ruskeat silmät porautuivat välittömästi punapäähän, joka oli siristellen katsonut punarautiasta, arabimaisen kaunista kilpaponia tummatukan käsipuolessa, tarrannut sitten Aleksanteria ranteesta ja raahannut tämän jälleen uuteen suuntaan.
“Mikä sua vaivaa?” Aleksanteri oli valittanut.
“Pelastan meidät kusipäiltä”, oli Milla-Riinan vastaus.
Millä meriiteillä Katherine Jansen sitten ansaitsi uuden, huippuluokan kilpaponin, sitä Milla-Riina ei osannut itselleen kertoa. Hänen mittapuullaan ei ainakaan minkäänlaisilla, mutta sellaista se on, kun on syntynyt rikkaaseen perheeseen ja äiti ja isi ostavat kaiken mitä lapsi sattuu vaatimaan. Milla-Riina ei ollut syntynyt rikkaaseen perheeseen, ja siksi Milla-Riina oli tottunut tekemään töitä asioiden eteen. Sen hän kertoi myös Aleksanterille, joka kuunteli puoliksi pakotetun oloisesti, puoliksi kai toivoen olevansa jossakin muualla.
Mutta Milla-Riinaa ei haitannut. Hänestä oli tärkeää, että Aleksanterikin tiesi, millaisia vässyköitä ja itsekkyyksiä tuollaiset kultalusikat suussa syntyneet olivat.
Jossakin kauempana ihmismassan seassa erottui tuttu, musta poninhäntä. Milla-Riina katsoi ex-miehensä taluttavan valkeaa kilpaponia, joka oli vähintään yhtä hieno kuin Katenkin rautias tuliharja. Salma Stjärndahl, kaikkien kilpakenttien kauhu, oli ottanut ja varannut Mannyn groomikseen. Se oli saanut Milla-Riinan hetkeksi hermostumaan, sillä kertaa aggressiivisella tavalla, mutta nyt sekin hermostus oli vaihtunut ahdistuneeseen hermostukseen. Milla-Riina olisi tarvinnut Mannyn seuraa rauhoittuakseen.
Lauantain ratakävelyssä ei Aleksanterikaan voinut enää häntä auttaa. Takkinsa hihoja suoristellen Milla-Riina käveli kenttää pitkin, mittaili katseellaan esteitä ja suunnitteli teitä. Hänen ajatuksiaan kuitenkin häiritsi kaksikko, joka käveli tietoisesti hänen takanaan, keskusteli hollanniksi, ja Milla-Riina kyllä ymmärsi kaiken mitä vain kuuli. Hän yritti hätistää äänet kauemmas, keskittyä vain rataan, mutta hän ei voinut olla kuulematta.
“...Tästä tulee tiukka... Saa nähdä...”
“Itse en näkisi tätä niinkään pahana, mutta sitten tuo...”
“...Katsotaan, onko Megara tänään yhtä holtiton...”
“...Hei, katso, kukas se siellä.”
Milla-Riinan sydän hyppäsi voltin ja sisuskalut kääntyivät solmuun. Hän kiristi askeltaan, yritti esittää kuuroa, mutta hänet oli jo ajettu nurkkaan. Hän kuuli, miten kaksikko lähestyi, kuuli miten hänen nimensä mainittiin vahvalla alankomaisella korostuksella.
“Millaria, hey what’s up”, kuului veljeksistä nuoremman ääni, ja hän ei voinut kuin kääntyä katsomaan taakseen.
Joachim Jansen oli nuori ja salskea, yhtä tummapiirteinen kuin serkkunsa Katherinekin. Miehen silmät olivat niin vaaleanharmaat, että ne tuntuivat leikkaavan katseellaan kaiken tieltään, ja Milla-Riinakin pelkäsi menevänsä rikki. Hän siirsi kiireesti katseensa pois leikkureiden tieltä, vain kohdatakseen sen kaikista pahimman.
Jesse Jansen oli veljeään aavistuksen verran lyhyempi, mutta yhtä jäntevä ja hyvännäköinen. Toisin kuin veljellään ja serkullaan, miehellä oli vaaleanruskea tukka ja aavistuksen kirkkaamman vihreät silmät. Leukaperät erottuivat ja leuka oli hienoisella kuopalla, mikä loi raamikkuutta miehen kasvoille. Kummatkin olivat yhtä huoliteltuja, ja vaikka oli hänkin, tunsi Milla-Riina alemmuutta kaksikkoa kohtaan.
“Umm, little bit busy at the moment”, Milla-Riina sanoi välinpitämättömästi, vaikka hänestä tuntuikin että hän oli unohtanut miten puhutaan. Hän kääntyi lähteäkseen poispäin, mutta Jesse pysäytti hänet.
“Allright, we’ll see afterwards. Good luck”, se toivotti, ja jokin jäätyi punapään sisällä.
Rata ei mennyt toivotulla tavalla. Jansenin veljekset olivat onnistuneet pääsemään hänen ihonsa alle, vaikka hän yritti parhaansa ja Indikin kulki kohtalaisen hyvin. He saivat aikavirheitä, jotka saattoivat heidät vasta sijalle 24, ja vaikka se olikin puolivälin yläpuolella ja he päihittivät monia kovia nimiä, ei Milla-Riina ollut laisinkaan tyytyväinen. Ei, vaikka pientä helpotusta toikin Joachimin sijoitus luokan häntäpäässä ruunikolla, sirolla tammallaan. Sen sijaan Jesse oli hypännyt itsensä muutamaa sijaa edelle kimolla, majesteettisella orilla, ja Milla-Riina tunsi jälleen kerran hävinneensä.
Hän ei halunnut jäädä katsomaan palkintojenjakoa, vaan marssi Allu ja Indi vanavedessään poispäin kisa-alueelta, poispäin mielipahasta. Aleksanteri ymmärsi olla sanomatta mitään, keskittyi vain kylmäämään ruunivoikon jalkoja samalla, kun Milla-Riina istui hiljaa ja kokosi itseään pää haudattuna käsiinsä.
Vasta illalla Milla-Riina sai kuulla Inkeri Johansenin voittaneen parhaan esteratsukon palkinnon. Hotellin baarikaapin vieressä olevat lasit särkyivät hotellin seinään.
Milla-Riina oli hermostunut seisoessaan after ride –paikan edustalla, jonka nimi oli ihan liian vaikea lausuttavaksi. Se oli kuitenkin peittänyt hermostuksensa viimeiseen asti huolitellun meikkikerroksen ja nahkahameesta ja ruututopista muodostuvan
asukokonaisuuden alle ja puristi kädessään puhelintaan. Aleksanteri seisoi sen vierellä painoaan jalalta toiselle vaihdellen. Mies ei ehkä tiennyt, mitä he oikein odottivat, tai sitten se pohti, mitä se ylipäätään teki vieläkin Milla-Riinan seurassa, kun kisat olivat kuitenkin jo ohitse.
“Mennäänkö me?” se kysyi, ja Milla-Riina selasi puhelintaan entistä hurjemmin.
“Joo... Mä vaan katson et onhan siellä kasvisruokaa.”
“No totta kai siellä on, sehän on ravintola”, Aleksanteri vastasi niin päivänselvällä äänensävyllä, että Milla-Riina katsoi miestä kuin alienia. Aleksanteri ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä mies oli jo kävellyt ovista sisään ja punapää seurasi sen vanavedessä. Kai se oli päätellyt, että mitä nopeammin se vei groomattavansa syömään, sitä nopeammin se pääsisi siitä eroon.
Oikeasti Milla-Riina oli etsinyt tietoa siitä, oliko ravintolassa mahdollisesti valmiit istumajärjestykset. Ehkä samaa oli pelännyt Aleksanterikin, sillä niin hanakkaasti Milla-Riina ei ollut koskaan nähnyt kenenkään työntävän nenäänsä ravintolan infokylttiin kiinni. Suoristauduttuaan Aleksanteri näytti helpottuneelta, ja Milla-Riinakin näki nyt miehen takaa, ettei istumajärjestyksiä ollut. Niinpä Aleksanteri johdatti heidät aivan perimmäiseen nurkkaan (joko koska ei halunnut tulla nähdyksi Milla-Riinan seurassa vielä illallisellakin, tai sitten se oli niin nälkäinen, ettei halunnut minkään maailman Inkerin ja Milla-Riinan välisen sodan keskeyttävän ruokailuhetkeään).
Ja kuten Aleksanteri sen sanoikin, ravintola tarjosi myös kasvisruokaa.
Oikeastaan se illallinen oli ihan kiva. Vaivaannuttavan ympäristön pälyilyn jälkeen koko ravintolan epätavallisin parivaljakko vaipui jonkinlaiseen sanattomaan yhteyteen. Milla-Riina selasi puhelintaan, Aleksanteri siirteli aterimia eessuntaas ja luki menua yhä uudelleen, vaikka tilaukset oli jo tehty. Ruuan saavuttua vihdoin he jopa löysivät jotain keskusteltavaa – jopa siihen pisteeseen, että Milla-Riina sai sanottua jotain varsin epämillariinamaista.
“Kiitos Allu, että tulit tänne”, se virkkoi niin, että vastapäätä istuva miesraukka oli tukehtua vesilasiinsa.
“Joo... Oli nälkä”, se raakkui yskän mukana, ja Milla-Riina pudisti päätään.
“Ei kun tänne Norjaan.”
“Joo.. Okei. Eipä tuo mitään...”
Ja se keskustelu oli näin ollen ohi, mutta ainakin Milla-Riina oli kiittänyt, ja se jos jokin oli paljon punapään suusta.
Mutta kuten aina, jokin tuppasi pilaamaan hyvän kuin hyvän fiiliksen. Se jokin oli tällä kertaa mikäs muu, kuin Jansenin kolmikko, joka oli linnoittautunut ravintolan ja yökerhon väliseen aulatilaan. Milla-Riina ei voinut enää väistää, sillä hänet oli huomattu, ja ylpeytensä säilyttääkseen oli punapään käveltävä omin jaloin suoraan petojen kitaan.
“Moi, mitä kuuluu Milla-Riina? Et moikannut silloin aiemmin Brynhildissä kun nähtiin”, aloitti Katherine, joka oli Milla-Riinan harmiksi sijoittunut kenttärankingissa kolmanneksi omassa sarjassaan. Milla-Riina katseli pieni hymy kasvoillaan entistä parasta ystäväänsä, eikä hymy ylettynyt silmiin asti.
“Hyvää kiitos, juuri syötiin Aleksanterin kanssa”, Milla-Riina sanoi ja nykäisi kauemmas ehtineen Aleksanterin melkein kylkeensä kiinni. Hän ei välittänyt siitä, että mies näytti elävältä kysymysmerkiltä, vaan jatkoi tyynesti: “Ja joo, sori, muistin juuri silloin että mun täytyi viedä kiireesti pari paperia ilmoittautumiseen.”
“Just”, Kate sanoi ja veti omat ruusuhuulensa suloiseen suppuun. Milla-Riinan teki mieli repiä sen naamaa, mutta se hillitsi itsensä, sillä hän tiesi olevansa alakynnessä, olihan petoja vastassa yhden sijasta kolme. Ja niin hän siirtyi pedosta seuraavaan.
“Miten rata meni eilen? En nähnyt sinua palkintojenjaossa”, piikitteli Joachim, tällä kertaa hollanniksi. Milla-Riina tuhahti ja hymyili kauneinta hymyään kallistaessaan päätään.
“Keskivertosuoritus, miten oli omasi laita? Taisin itse nähdä nimesi listan häntäpäässä”, Milla-Riina vastasi, ja oli jo lähdössä menemään, kun vahvat kädet tarttuivat hänestä kiinni lujasti. Nostaessaan katseensa ylös siniset silmät kohtasivat vihreät, jotka näyttivät kylmiltä kaivoilta katsoessaan alaspäin häneen. Milla-Riina nielaisi, mutta yritti pysyä lujana.
“Hey, why so busy, hm? Don’t want talk with us?” Jesse kysyi ja Milla-Riinaa alkoi kylmätä. Aleksanteri katsoi häntä edelleen kysyvänä, eikä hän osannut vastata mitään.
“I’m just wondering, when you would pay my money back? Or did you just forgot who bought you your horse?”
Jessen sanat tuntuivat kaikuvan aulassa, johon alkoi samaan aikaan virrata ihmisiä. Mies tuntui taktisesti valinneen juuri tämän keskustelun kieleksi englannin – se oli kieli, jota varmasti kaikki osasivat – niin myös Aleksanteri, joka kuunteli nyt entistä hämmentyneempänä.
“Yeah, that’s not
your horse, Milla”, Jesse jatkoi ja suoristautui täyteen mittaasi. “You haven’t pay any single money for that. Who is gonna pay? Your new boyfriend...”, Jesse jatkoi hitaasti, viitaten Aleksanteriin, joka näytti puolestaan kutistuvan silmissä, “or... the old one?”
Miehen silmät olivat kiinnittyneet johonkin Milla-Riinan takana, ja aavistaen jo valmiiksi pahaa, ei punahiuksinen osannut kuin kääntyä hitaasti.
Manny seisoi oviaukossa hiljaa, kuunnellen. Sen katseessa oli myrkkyä, sen katseessa oli vihaa, kun Jesse kumarsi sille maireasti ja taputti sitten Milla-Riinaa hellästi selästä. Manny kääntyi ja marssi pois, mutta Mannyn seuralainen jäi vielä hetkeksi tutkailemaan tilannetta.
Milla-Riina katsoi Inkeri Johansenia ja ei tuntenut hermostuneisuutta.
Se tunsi puhdasta raivoa.