Serafiina
Uusi ihmettelijä
Posts: 4
Oma heppa: Nyyrikki
|
Post by Serafiina on Aug 28, 2020 0:15:56 GMT 2
|
|
Serafiina
Uusi ihmettelijä
Posts: 4
Oma heppa: Nyyrikki
|
Post by Serafiina on Aug 28, 2020 0:16:57 GMT 2
27.08.2020
Mitähän tästä tulis. Istuin bemarin etupenkillä syvissä mietteissä, stetson ikkunaa viistäen. Joltain vanhalta raviukolta pilkkahintaan ostettu traileri keikkui auton perässä hieman epäilyttävän näköisesti, mutta oli se siinä pysynyt jo parisataa kilometriä.
Muutosta Liekkijärvelle oli nyt aikaa pari kuukautta. Mähän uskoin vakaasti siihen, että elämän oli annettava kantaa ja johdattaa, ja sydäntään seurata rohkeasti. Kun olin alkuvuodesta rakastunut tällä hetkellä kuskinpaikalla istuvaan Köpiin Helsingin baarissa, en ollut edes oikein miettinyt sen tarkemmin, kun se ehdotti että muuttaisin sen kotikonnuille yhteen. Siis kahden kuukauden seukkaamisen jälkeen. Mulle oli ollut aivan sama, mitä perhe ja kaverit olivat kauhunsekaisesti selittäneet. Minä olin vakuuttunut siitä, että mun ja Köpin rakkaustarina oli tähtiin kirjoitettu ja maailmankaikkeuden itsensä suosima. Olin meditoinut muutaman minuut- köh, tunnin kristallit kourassa ja tullut siihen lopputulokseen että jep, minä lähtisin Liekkijärvelle.
En ikinä myöntäisi, että ehkä oli tullut tehtyä hieman riskialtis valinta, mutta siltä alkoi pikkuhiljaa tuntua. Köpi oli kyllä edelleen ihan paras. Se hyväksyi mun omituisuudet – suitsukkeet, mantrat ja sen, että käytin sanaa “voimaantuminen” ihan liikaa. Ehkä osin se johtui siitä, että olin myös ammattihieroja... Jotenkin Köpi jaksoi mua joka tapauksessa, vaikka pakotinkin meidät käyttämään eri keittiövälineitä. Mä olin tietenkin vegaani enkä halunnut syödä mistään, mikä oli koskettanut kuolleitten eläimien negatiivista energiaa.
Liekkijärvelle muuton myötä oli mun ollut etsittävä tallipaikka Nyyrikille, rakkaalle ja raisulle suokilleni. Vaihtoehtoja ei ollut kovin montaa. Oli joku ratsastuskoulu, Köpikin siitä tiesi joten varmaan aika maineikas, mutta sinne mä en Nyyrikkiä uskaltanut laittaa. Se kuitenkin talloisi jonkun aloittelijan alleen. Ja mun chakrat olis aivan heikunkeikun tallityttöjen draamojen keskellä.
Sitten Köpillä oli välähtänyt: no Artsi ja Tappi tietenkin! Ne olivat kuulemma serkukset, joilla oli ravitalli. Se sopi minulle. Olin kasvanut ravitallin kupeessa ja Nyyrikkikin oli ex-ravurina ostettu.
Ja tässä me nyt oltiin.
Mun sydäntä kylmäsi, kun Köpi käänsi tuunatun kaaransa tallin pihaan. “Kyösti.” “No mitä rakas?” “Tääkö se paikka on?”
En ollut ehtinyt käydä tsekkaamassa tallia töiltä ja uupumukselta: mun hieronnoista, varsinkin kuumakivihieronnasta, oli tullut varsinainen hitti Liekkijärven eläkeläisten keskuudessa (etenkin pervoja pappoja sai hieroa päivät pitkät), ja töitä oli niin paljon kuin kädet ja mielenterveys kestivät. Olin luottanut Köpin arvioon, että kyllä ne Artsi ja Tappi ihan kelpo ukkoja olivat, Tappi (mikä nimi aikuisella miehellä?) oli ollut Köpin kanssa samalla luokalla yläasteellakin.
Mutta kun nyt kaarsimme pihaan, mun haavekuvat jostain kauniista ja tunnelmallisesta maalaisidyllistä rapisivat kuin tekoripset ennen huoltoa. Miljöö oli rempallaan ja kämäinen kuin Liekkijärven pahimmat räkälät. Epäilin pahasti, että sellaisissa paikoissa Köpi olikin sopinut mun tallipaikasta Artsin ja Tapin kanssa.
Sydän syrjällään hyppäsin autosta ulos. Nyyrikki hirnui ja potki jo trailerin ovea. Se inhosi trailerissa jököttämistä, vaikka muuten me tultiinkin toimeen ihan hyvin.
Tallin ovi levähti auki ja sieltä ilmestyi hahmo, jonka mustanpuhuva aura sai mut värähtämään. Tässä oltiin nyt varsin synkkien vibojen äärellä. Noh, oli myönnettävä, että moiseen johtopäätökseen ei tarvittu kovin syvällistä henkistä havaintokykyä. Jo pelkkä ulkonäkö meinasi saada irvistämään. 'Hahmo' kun oli rupsahtamisen rajamailla uhkaavasti hoiperteleva äijänretale, joka lähestyessään toi mukanaan myös kevyen etanolin tuoksun. Hurmaavaa. Loin Köpiin nopean, paljonpuhuvan katseen, jota se ei ollut huomaavinaankaan. “Terve terve Artsi, mitä ukko.” Köpin sävy oli niin tuttavallinen, että tuoppi jos toinenkin oli yhdessä kaadettu. “Tässä on tämä mun emäntä, Sera.” “Hei”, mä hihkaisin varsin tekopirteästi, pakkohan tässä oli vähän feikata, kun tallipaikka oli saatu niin halvallakin. Mun hymy hyytyi nopeasti, kun Artsin harittavat silmämunat muljahtivat mua kohden ja jäivät sitten roikkumaan mun varsin runsaaseen rintavarustukseen. Ennen kuin ukko ehti vaipua transsiin, muisti se joko käytöstavat tai monta vuotta uskollisesti bodanneen Köpin läsnäolon, ja iski sitten suupieleensä Nortin. “Päivää ja teretulemast taloon”, Artsi julisti rehvakkaasti. “Minkäslainen kaakki sulla täällä on?” “Noh kohtahan sä sen näet”, vastasin ehkä tarpeettoman kuivakasti, mutta jotenkin stressasi Artsin läsnäolo ja trailerissa metakoiva kaakki.
Miehet saivat trailerin auki ja minä pujahdin Nyyrikin vierelle. Se heittelehti kaulaansa rauhattomana ja hermostui entisestään, kun ravitallin pöhelöt vastailivat kiihkeästi sen hörinöihin. Ori oli ollut mulla vasta reilun vuoden ja toivoin jatkuvasti, että se olisi ruunattu ajat sitten. Mutta toisaalta siitä olisi kyllä jalostukseen: se oli kaunisrakenteinen ja kaikesta hölmöydestään huolimatta hyväluonteinen. Nyyrikki peruutti kopista alas sellaisella vauhdilla, että mä jotenkin hämmennyksissäni päästin irti riimunnarusta kuin joku tenava. Cowboy-hattukin lensi ilmaan kuin frisbee. Onneksi rakas ihana Köpi ehti tarttua orin riimuun, ennen kuin Nyyrikki ehti livahkaan. Artsi vilkaisi mua sennäköisesti, että se oli jo tehnyt päätelmät mun hevosmiestaidoista. Teki mieli sanoa vastaan jotain oikein kipakkaa, mutta hillitsin itseni. Hyvää karmaa ja niin edelleen.
Nyyrikillä oli sellainen vauhti ja vimma päällä, että sain ihan oikeasti sitä pideltyä juuri ja juuri. Artsi oli varannut orille tarhan ja henkäisin helpottuneena, kun sain hevosen aitaukseen. Se kiljui kuin pieni porsas ja ravasi eestaas kaula ojossa. Saisin kyllä kuunnella ASMR-videoita tunnin kotona, että palautuisin näistä stressitasoista. “Sehän on ihan komea”, Artsi örisi kun katselimme tarhassa uhoavaa suomenhevosta. “Onkos sillä ajettu?” “Juu. Ravuriahan siitä kokeiltiin, mutta ei oikein onnannut. Kyllä mä sillä toisinaan vielä ajan, mutta enimmäkseen ratsastan lännenratsastusta.” “Tjaah, sillä sulla on toi hattukin”, Artsilla alkoi raksuttamaan. “Jiihaa ja niin poispäin.”
Artsi esitteli tallin. Pakko oli myöntää että vaikka omistaja oli varsin vastenmielinen tyyppi, kyllä täällä hevosista ja raviurheilusta jotain ymmärrettiin, ja taidettiin tehdä oikein myös. Silti en luottanut Artsiin pätkääkään mitä tuli oman hevoseni hoitamiseen. Kun selitin sille Nyyrikin ruokinnan yksityiskohtia, sen tyhjä katse muistutti mustaa aukkoa. Onneksi tallilla oli muitakin työntekijöitä. Tappi nyt ehkä kävi täysillä kierroksilla, ja kuulemma oli myös joku Evgenii. Ehkä niiden kanssa toimiminen olisi helpompaa. Mikähän horoskooppi Artsi mahtoi olla?
Antaisin Nyyrikin rauhoittua hetken ja tulisin tervehtimään sitä huomenissa, lupasin Artsille, mulla kun oli ilta täynnä Liekkijärven kuusikymppisten lihasjumien avaamista. “Kyllähän sä voisit niitä palvelujas tarjota myös täällä”, Artsi röhki niin spontaanisti, että seksististen läppien heitto näytti olevan sille Touretten syndrooman kaltainen pakkoreaktio. Se kuitenkin luimisti korvansa kuin säikähtänyt ajokoira, kun Köpi yskähti ja liikahti lähemmäs mua. “Niin siis, Pirrehän ravaa hieronnoissa tuon tuosta muutenkin...” Pirre? Siis oliko tuolla otuksella naisystävä? Se mun pitäisi todistaa itse.
Autossa mä otin hatun pois ja hieroin ohimoitani dramaattisesti huokaisten. “Nooooh.” Köpi taputti mun reittä rauhoittavasti. “Kyllä se siitä. Sitä paitsi sulla ja Artsilla voi olla jotain yhteistäkin.” “Mitähän ihmettä mulla ja tuolla oliolla vois olla yhteistä?” “Se on kiinnostunut salaliittoteorioista ja muusta, semmosista yliluonnollisista jutuista niin kuin sinäkin...” “Voi Köpi”, huoahdin syvään. Pirskatin komea se oli mutta tyhmä kuin saapas. “Mun kiinnostuksenkohteet on aivan eri sfääreissä.” Toisin kuin Artsi, mä en ollut vainoharhainen viinanhuuruissani, vaan olin avannut kolmannen silmäni ja olin tietoinen elämän henkisestä ulottuvuudesta. Minä luin kirjoja (ja twiittejä) ja olinpa osallistunut seminaariin jos toiseenkin. Esimerkiksi aiheesta kuinka manifestoida unelmasi toteen. Köpi ja Nyyrikki kyllä olivat unelmien täyttymystä, mutta entäs ravitalli? Jokin siinä konferenssissa oli selkeästi mennyt multa ohi.
Epäilin, että tarvittaisiin yrttitee ja meditaatiotuokio jos toinenkin, ennen kuin pääsisin kunnon zen-tilaan uuden kotitallimme suhteen.
|
|
Serafiina
Uusi ihmettelijä
Posts: 4
Oma heppa: Nyyrikki
|
Post by Serafiina on Sept 19, 2020 22:40:37 GMT 2
19.09.2020
Syksyinen metsä sulki mut ja kärryjen edessä hölköttelevän Nyyrikin syleilyynsä. Päivä oli peilityyni ja puut nuokkuivat ruskaisissa väreissään kauniina kuin morsiamet. Mulla oli aina ollut läheinen suhde luontoon. Olin viettänyt lapsena tuntikausia vaellellen metsiköissä ja ystävystynyt menninkäisten, keijujen ja soiden seireenien kanssa. Mä en ollut vieläkään aivan vakuuttunut siitä, että kaikki oli ollut vain mun mielikuvituksen tuotetta. Esimerkiksi kerran, noin 8-vuotiaana, mä olin tehnyt noitaystäväni kanssa öisen rituaalin kirotakseni erään inhoamani luokkakaverin, ja seuraavana päivänä se tyttö oksensi kesken matikantunnin. Sattumaako? Porukat olivat olleet huolestuneita mun mielenterveydestä, kun olin kertonut jutun koulupäivän jälkeen kotona tyytyväisenä hykerrellen. Mutta ihan normaalihan musta oli tullut...
Nyt metsän otukset kaiketi tiirailivat meitä salaa sammaleiden suojista, sillä mistään ei kuulunut pihaustakaan; vain uljaan orini kavioiden kopina metsätiellä. Olin ajanut orilla muutaman reippaan kierroksen raviradalla, ja nyt annoin sen nauttia loppuverryttelyistä luonnon helmassa. Joskus mietin, olisiko Nyyrikistä kuitenkin ollut raviradoille. Olihan sen emä varsin ansioitunut juoksija. Nyyrikki nautti juoksemisesta, mutta löi helposti laukalle. Artsi oli kyllä tarjoutunut treenaamaan meitä jotain rentoja paikallisraveja varten, mutta olin yhyttänyt sen tiirailemasta mun kurveja niin monta kertaa kuola poskella, että halusin meidän väliin vähintään talikon mitallisen. Olisin mieluusti elänyt artsittomassa maailmassa, mutta itse asiassa me oltiin Nyyrikin kanssa viihdytty tallilla hyvin, jos puliukolta näyttävää (ja haisevaa) omistajaa ei laskettu. Ratsastuksellekin oli yllättävä hyvät puitteet, kun lähellä oli vanhan Simora-ratsastuskoulun kenttä ja maneesi. Nyyrikki oli ollut ensimmäiset pari viikkoa ravitallilla sekaisin kuin seinäkello, ja olin joutunut taluttamaan sitä suitset päässä. Selvästi hevosen energiakentät olivat huomattavassa eäptasapainossa, ja Artsilassa pidetty Seppele-Cup oli vain pahentanut tilannetta. Niinpä olin aloittanut aromaterapiahoidot, ja olin eri eteerisiä öljyjä yhdisteltyäni huomannut valtavan eron: Nyyrikki vaikutti paljon tyytyväisemmältä ja rauhallisemmalta. Maallikko-Köpi väitti, että se oli kyllä merkki siitä, että ori oli kotiutunut tallille, eikä siitä, että mun öljyt toimivat. Huoh. Jätin mainitsematta, että sekoittelin Köpin teekupposiin jos jonkinlaisia öljylä ja yrttejä silloin, kun mies kävi mun hermoille...
Nyyrikki oli puhki ja pärskähteli kyljet hiestä kiillellen; armahdin orin ja käänsin sen takaisin tallia kohden. Se tiesi kodin olevan lähellä ja yritti lähteä rynnimään karsinaansa kohti, mutta ei kuitenkaan jaksanut alkaa tappelemaan, kun jarruttelin ohjaksilla sen menoa. Nautin katsellessani lihaksikkaan orin lennokkaita askelia. Rakas, raivostuttava hevonen.
Saavuimme tallille, ja jurokasvoinen Tappi auttoi mua varsin vähäsanaisesti laittamaan Nyyrikin kiinni kahdelta puolen, niin että sain irrotettua kärryt. Tiesin, että Tappi ei ollut mun suurin fani – se oli kerran saanut hepulin löydettyään mun tallissa sytyttämäni suitsukkeet. Paloturvallisuus ja blaah blaah blaah. Ööh, eiköhän kaikkien turvallisuutta ja terveyttä uhannut enemmänkin se, että tallinomistaja hoiperteli hevosten ympärillä jatkuvasti pienessä pöhnässä. Muutenkin Tappi vaikutti musta jotenkin onnettomalta. Se näytti siltä, että oli nuorena ollut komea ja varmasti ratsastuskoulun tyttöjen päiväunien kohde, mutta rupsahtanut kuin rusina. Nyt se oli väsyneen oloinen ja sen ympärillä leijui surullinen hukatun potentiaalin aura. Jos Tappi olisi ollut vähän avoimempi, olisin tarjonnut sille ilmaiseksi energiahoitoja tai vaikka tarot-tulkinnan. Tarot-kortit olisivat auttaneet Tappia löytämään sisäisen voimansa ja ehkä se olisi löytänyt rohkeutta tavoitella unohtuneita unelmiaan. Tyydyin kuitenkin vaan kiittämään Tappia avusta ja soin sille hurmaavan hymyn. Se murahti jotain ja painui talliin, lähtisi kuulemma ajamaan Roosaa. Ehkä mä jonakin päivänä voittaisin sen puolelleni.
Nyyrikki nuokkui paikallaan harvinaisen tyynenä. (Aromaterapian ansiota, mä myhäilin itsekseni. Vaikka ehkä parin tunnin lenkilläkin oli osansa...) Harjailin sitä kaikessa rauhassa ja ori lepuutti toista takajalkaansa rentoutuneena. Koska Artsia ja Tappia ei näkynyt (ja sain olla outo rauhassa), päätin antaa orille nopean reikihoidon. Asettelin kämmeniäni hevosen sään ja lapojen päälle; aistin orin energiapisteitä ja jumiutumia. Lopulta asetuin aivan hevosten taakse, sillä halusin avata Nyyrikin juurichakran. Se onni ja autuus loppui lyhyeen, kun Nyyrikki säikähti jotain, ja meinasi potkaista multa polvilumpiot uusiksi.
Hepulin aiheuttaja oli Evgen, joka oli ilmestynyt jostain ja nojaili nyt tallinseinään kasvoillaan vino hymy. Oih. En voinut mitään sille, että tunsin mahanpohjassa (ja ehkä jossain alempanakin) vienon kouraisun. Tuossa salaperäisessä miehessä oli jotain itämaista charmia, joka sai mun ihon nousemaan kananlihalle joka kerta, kun me tavattiin ohimennen tallissa. “Onko sulla jotku hieronta kesken”, Evgen virnisti venäläisellä korostuksellaan. “No joo...” mä hihitin kuin pikkulikka. “Kelpais mullekin, näistä tallitöistä on paikat jumissa”, mies totesi ja katsoi mua niin intensiivisesti tummilla silmillään, että melkein pystyin näkemään salamoita meidän välillä. “Noh, ehkä vielä joku päivä...” mä vastasin diplomaattisesti, mutta en voinut peittää jännittynyttä värinää äänessäni. Evgen kuuli sen, naurahti, loi muhun vielä yhden häpeilemättömän katseen ja painui sitten matkoihinsa.
Mä jäin haukkomaan henkeäni (nyt kauempana Nyyrikin takakavioista). Olin tavannut Mistelin, Evgenin naikkosen, jota en voinut sietää – se oli horoskooppimerkiltään varmasti kaksoset. Ja mulla oli Köpi, joka taas oli horoskoopiltaan härkä, eli luotettava ja varmapäinen kumppani. Mutta jotain mun ja Evgenin välillä oli... jotain, jonka yritin pitää aisoissa, mutta tiesin kyllä, ettei maailmankaikkeuden tahtoa vastaan voinut taistella loputtomiin...
Vatsanpohjastani lepattelevista perhosista välittämättä suukotin Nyyrikkiä turvalle ja vein orin tarhaan nauttimaan aurinkoisesta iltapäivästä.
|
|