TuotosläjäAlviina Herrala & C BrownPäätuotos (tutustumissarja, helppo B)
Kaspian Franssi & Lazur SOVPäätuotos (avoin sarja, vaativa B)
Niilo Runola & Rosengårds BelisaPäätuotos (avoin sarja, 90cm)
NoviisitEpätoivon vimmalla Niilo viimeisteli tamman lettirivistöä, joka oli tuntunut aloittaessa kelpo idealta; asiaankuuluvalta, joltakin tavalta osoittaa, että tässä ollaan ihan tosissaan kisaamassa oikeassa kilpailusarjassa. Osoittaa kenelle? Itselle, yleisölle, kisajärjestäjälle, tuomareille, äidille ja isälle, maailmalle. Kiltti, kaunis Belisa seisoi siivosti aloillaan ja antoi Niilon letittää.
Voi turkanen, Niilo ajatteli, kun taas yksi letityskuminauha räpsähti katki. Hän oli surkea letittäjä, ja Belisan lettirivi oli niin ikään surkea eikä millään tavalla pukenut kaunista tammaa. Miten ne olivatkin niin epätasaisia? Varmaan purkautuisivatkin. Tässä sitä nyt taas oltiin. Koko hevosenomistajuus oli ollut yhtä oman osaamattomuuden rajoihin törmäilemistä. Vähän väliä Niilo kohtasi tallilla ongelmia, joita ei osannut ratkaista itse - joita ei ollut koskaan edes tajunnut joutuvansa ratkomaan, ennen kuin oli saanut Belisan omakseen. Ratsastuskoululla joku oli tehnyt kaikki valinnat hänen puolestaan ja pitänyt huolen, että ratsuilla oli sopivanmittaiset kuolaimet, istuvat satulat, oikeanlainen loimitus, riittävästi muttei liikaa ravintoa, sopiva kengitysväli, vapaapäivä silloin kun sellaista tarvittiin, rokotukset... Mitään sellaista Niilo ei ollut osannut, ja ilmeisesti hän ei myöskään osannut letittää hevosen harjaa.
Hän oli katsonut Youtubesta tutoriaaleja. Niissä sykeröiden tekeminen oli saatu näyttämään niin hirveän helpolta. Olikohan Niilolla jotakin piilevää vikaa sormien nivelissä, kun letitys tuntui hänestä suorastaan fyysisesti mahdottomalta.
"Joko lähdetään?" äiti huhuili käytävältä. "Voitaisiin varata vähän ylimääräistä aikaa matkaan, kun ei tiedä liikenteestä. Ja voihan olla, että lastaamisessakin kestää."
"Njoo", Niilo äännähti synkkänä.
"Mikä on?"
Tietysti äiti kuuli äänestä, että hänen mieltään kaihersi jokin.
"Nää letit on ihan sairaan surkeat", Niilo paukautti.
"Ei kai ne nyt niin huonot, anna mä katson", äiti tarjoutui, tupsahti karsinan ovelle ja nauroi ääneen sykeröntekeleet nähdessään. Niilo luimisteli henkisesti korviaan ja kyräili äitiä toruvasti. Pitikö sen ihan totta
nauraa?"Kuule", äiti aloitti sitten. "Mitä jos - mitä jos vaan antaisit sen harjan olla auki?"
"Kisoihin kuuluu letittää."
"Ethän koskaan letittänyt ratsastuskoulunkaan kisoissa."
"Niin mutta nämä ei ole mitkään oman tallin pikkukisat", Niilo intti.
"No - ratsastuskoulullahan nämäkin - mutta olkoon. Rehellisesti sanottuna minusta siististi nypitty harja on kyllä edustavampi kuin leväperäisesti lätkäistyt sykeröt", äiti ilmoitti raadollisen rauhallisesti oman kantansa. "Eikö sustakin?"
"Mä vaan halusin, että se näyttäisi hienolta", Niilo sanoi nolona. "Mutta en mä sitten osannut."
"Mm-hm", äiti hymähti ja he alkoivat yksissä tuumin purkaa kovalla vaivalla väkerrettyjä letintapaisia.
Belisan harja näytti kuin näyttikin paremmalta saadessaan valua vapaasti alas sen siroa kaulaa myötäillen. Niilo pureskeli alahuultaan ja tunsi kisajännityksen taas kasvavan. Se oli tullut, mennyt, aaltoillut ja myllertänyt pitkin päivää, ja nyt se iski täydellä voimalla. Oli aika taluttaa Belisa ramppia pitkin traileriin ja lähteä kohti Kilpailuita, ja Niiloa huoletti.
"Äiti", hän pukahti, kun matkaa kohti liekkijärveläistä ratsastuskoulua oli taitettu kolmisenkymmentä kilometriä hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.
"Joo."
"Mitä jos me nolataan ittemme ihan täysin?" kysyi Niilo, jota oli alkanut kauhuksi asti pelottaa, ettei letittäminen sittenkään ollut päivän vaikein osio.
Äiti punnitsi sanojaan pienen hetken verran. Lohdullisten sanojen odottaminen oli tuskaa, ja Niiloa alkoi jo kaduttaa moinen pikkupoikamainen avoimuus omista epävarmuuksistaan. Toisaalta: oliko se lopulta lainkaan pikkupoikamaista. Isä sanoi aina, että avoimuus oli tosimiehen tapa. Ettei pitänyt padota tunteitaan.
"Sitten me lyödään sen mokan päälle kokemattomuusleima", äiti päätti hänen puolestaan ja katsahti häntä sivusilmällä. "Belisa on ollut sulla alle vuoden, ja teidän yhteiset kisakokemukset voi laskea helposti kahden käden sormilla. Nyt noviiseina jos koskaan teidän pitää myös mokailla, jotta sä opit selviämään siitäkin."
"Niin kai", Niilo myönsi puoliksi vastahakoisena ja puoliksi helpottuneena. Ei kai se niin vaarallista olisi, jos he eivät voittaisi - mutta ei hän kyllä suin surminkaan tahtonut olla myöskään luokkansa viimeinen, noviisi tai ei.
Anmari Franssi & Sinevan ApricotPäätuotos (Seppele Trophy, Int I)
KehäkettuiluaAnmari ei hymyile usein, mutta Apricotin viimeisen sykerön ommeltuaan hän poikkeaa tavoistaan ja antaa kasvojensa heltyä pehmeään, valoisaan ilmeeseen. Tamma on kaunis, tamma on hänen täydellinen hevosensa, ja erityisen upea se on juuri tällaisina hetkinä. Parhain loisto on kuitenkin toivottavasti vielä edessäpäin, sillä sen Anmari tahtoo säästää tuomareiden eteen.
Aikainen aamuherätys ei Anmarin mieltä kirvele, kun tiedossa on kilpailupäivä, ja kaikkein vähiten silloin kun hän saa esittää tuomareille oman Apricotinsa. Sitä paitsi Anmari pitää aamuista: siitä, kun aamu-unisemmat ovat vielä liian pöpperöisiä puhuakseen lujaa, ja siitä, kuinka kaikki päivän toimet voivat vielä tapahtua täsmälleen suunnitelman mukaan. Iltapäivää kohden katastrofeilla on tapana alkaa kertyä, kun aito oikea elämä viittaa yksityiskohta kerrallaan kintaalla pikkutarkan naisen minuuttiaikataulutetuille päiväohjelmille.
Nyt kaikki on hyvin. Anmari on täsmälleen aikataulussa ja kaikki on viimeistä piirtoaan juuri niin kuin kuuluu. Ella Helkkä, kollega muttei mitään sen läheisempää, kolistelee käytävällä ja haukottelee niin äänekkäästi, että Anmari tuntee mieltälämmittävää paremmuutta. Anmari vilkaisee Ellaa. Katse kohtaa nuutuneen nukkuneen rukouksen, josta on anmarimainen viileä tehokkuus ja organisoituneisuus kaukana. On mukavaa olla tehokkaampi ja organisoituneempi.
"Paskaa kun kisoihin pitää aina lähteä niin aikaisin", Ella murahtaa juuri parhaillaan.
Anmari sävähtää, kun Ella kiroilee. Anmari ei välitä voimasanoista.
"Tänään ei tarvitsisi, jos sinäkin kilpailisit myöhemmissä luokissa", hän sanoo mielestään ystävällisesti, sillä se on myötätuntoisinta mihin Anmari Franssi kykenee. Hän on huomioinut keskustelukumppaninsa puheenvuoron ja kommentoinut jotakin siihen liittyvää. Niin: hän ei välttämättä ole paneutunut empatian ja sen sanallisen ilmaisun harjaannuttamiseen yhtä kovasti kuin kouluratsastukseen.
Ella ei ymmärrä Anmarin mielenmaisemaa ja tulkitsee kommentin juuri niin kuin lähes kuka tahansa muu tekisi.
"Joo no, pitää munkin aloittaa jostakin. Kaikilla meistä ei ole kokemusta jokaikisestä kotimaan sarjakilpailusta", Ella nakkaa tiukkasävyisesti takaisin ja tuhahtaa. Hänellä on mukavan ihmisen maine, mutta aamuisin hän ei ole parhaimmillaan ja Anmarin kanssa hänellä on alusta pitäen ollut napit herkästi vastakkain.
Anmarilla sentään ei ole napit vastakkain kenenään kanssa, tai jos onkin, ei hän sitä tiedosta. Nainen tulkitsee Ellan kommentin kehuksi ja hymyilee vähän, koska tietää että joskus suupieliä nostamalla ilmaistaan kiitollisuutta.
"On hienoa päästä näyttämään Apricotia Seppele Cupissa", Anmari jatkaa neutraalia hyvänpäivänkeskustelua.
Ella sen sijaan ampuu täysillä ammuksilla:
"Varmasti, mutta eikö koskaan käy tylsäksi kiertää skaboja suomalaisilla ratsastuskouluilla? Joku voisi luulla, että sua jo pikkuhiljaa houkuttaisi lähteä suuremmille vesille. Onhan sulla tota kokemusta jo. Kisakilometrejä. Kun oot tommonen kehäkettu, eikö ala tuntua että on jo kaikki täällä nähty? Ettei ratsastuskoulun cuppi oikein enää riittäis?"
Välillä Ella ei ole edes varma, kuunteleeko Anmari hänen puhettaan. Kollega nimittäin jatkaa omia touhujaan eikä edes ohimennen vilkaise hänen suuntaansa. Jähmeän järjestelmällisesti Anmari näkyy asettelevan letitystarvikkeet takaisin hevosensa harjapakkiin ja sulkevan pakin kannen. Sitten Anmari jo käveleekin viemään harjaboksin Apricotin säntillisesti pakattuun kisakaappiin, joka on sen myötä valmis siirrettäväksi autoon. Ellaa melkein nolottaa: ehkä hän meni kommentoinnissaan liian pitkälle. Ehkä Anmarikin tajusi hänen itsensä pohdiskelevan, uiskenteliko kollega vuodesta toiseen pienessä lammikossa vain helpon mainekertymän perässä. Ehkä Anmari peräti pahoitti hänen sanoistaan mielensä ja oli siksi niin kuin ei olisi kuullutkaan.
Mutta Anmari palaa Apricotin luo ja avaakin sitten suunsa.
"Onhan täällä laadukkaita kilpailuita", Anmari vastaa ja osoittaa kuulleensa mitä työtoveri sanoi muttei varsinaisesti ymmärtäneensä viestin sisältöä. Ella huokaisee sisäisesti helpotuksesta. Ei hän sentään aidosti tahdo Anmarille mitään pahaa, vaikka toisen yleinen tylyys ja tahdittomuus ovat viikkojen mittaan rassanneet häntä todenteolla.
"Ja Seppele Cupkin lienee arvostettu tapahtuma", Anmari jatkaa ja vaikuttaa olevan aidosti hämillään siitä, miksi hänen pitäisi haluta
suuremmille vesille. "Toivon vain, että esiinnymme eduksemme tapahtuman arvoisesti."
Niin sanoessaan nainen silittää hevosensa valkeaa läsiä. Ella todistaa sivusta, kuinka nuo varjoisat kasvot sulavat jälleen rennoiksi ja miltei hyväntuulisen näköisiksi. Sinä hetkenä hän on lähempänä Anmari Franssin sielunmaiseman ymmärtämistä kuin koskaan ennen. Ehkä Anmari todella tekee tätä rakkaudesta hevosiin, ja kenties naisen perfektionistinen taipumus pyrkiä koko ajan olemaan itseään parempi tuo kaikkein suurimmat kilpailut pienimpiinkin ympäristöihin. Itseään vastaan kun voi aivan hyvin kilpailla ratsastuskoululla siinä missä suuruuttaan ja loistokuuttaan uhkuvilla kansainvälisillä kilpa-areenoilla.