Lyyti voip kanssa käydä molemmat jatkokurssit
Jatko I, 1/3 – 19.8.2020Lyyti oli kuvitellut jatkavansa syksyn vielä helppo C-tunneilla ja oli ollut tyytyväinen siihen ajatukseen. Hän ei ollut erityisen kunnianhimoinen ja ratsasteli mielellään huvikseen – kunhan nyt osasi sen verran, ettei tarvinnut hävetä. Mutta pakko se oli myöntää, että hänen taitotasonsa oli kasvanut väkisinkin. Ja niinpä Lyyti ei oikein ollut voinut vastustella, kun Salma oli yhyttänyt hänet muutama päivä sitten tallihuoneesta rapaisia suojia puhdistamasta.
“Hei Lyyti, mä näin että sä olit ilmoittautunut helppo C-tunneille...” hän oli aloittanut ja saanut Lyytin nostamaan katseensa kysyvänä.
“Musta sä olet kyllä jo valmis vaikeammille tunneille... turha sitä on samoja juttuja kerrata toista syksyä.”
“No emmie tiiä kehtoonko mie...” Lyyti vastusteli vähän voimattomasti, sillä tottahan se varmaan oli.
“Kuule, Anne alottaa muutaman päivän päästä jatkokurssin. Mannykin on ilmoittautunut. Pärjäisit siinä varmasti ja Anne on tosi hyvä opettaja.”
Lyyti mietti hetken. Jotenkin oli liikuttavaa, että Salma ajatteli häntä. Vaikka olivathan he ystävystyneet kuukausien saatossa, varsinkin Sveitsin reissun aikana – siitä Lyyti olisi Salmalle ikuisesti kiitollinen.
“No voinhan mie männä sille kurssille...” Lyyti huomasi sanovansa ja Salma virnisti voitonriemuisesti. “Jes! Mä kerron Annelle.”
Ja tässä sitä nyt istuttiin, Punkun selässä. Jännitti – kesä oli kyllä tullut vietettyä satulassa, mutta enimmäkseen Oilin tutuksi tulleessa selässä, ja ilman sen kummempaa ohjausta tai opetusta. Ja Punkku oli kummallinen ratsu. Hoidettaessa se oli kyllä ollut varsin kultainen, mutta ratsuna se tuntui vieraalta ja vähän jännittävältä.
Tunti lähti liikkeelle vähän tahmeasti. Punkku oli jäykkä ja jotenkin siitä tuli mieleen kömpelö hirvi. Lyyti oli saada slaagin, kun oli ensimmäisen ravipätkän aika, ja ruunan ravi oli niin eriskummallinen, ettei Lyyti oikein saanut siitä selkoa. Hän koitti löytää jonkinlaista rytmiä keventämiseensä ja samalla asetella Punkkua Annen ohjeiden mukaan. Se tuntui kuitenkin melkein mahdottomalta, kun Punkun ravissa mukana pysyminen vei kaiken energian ja huomion. Miten outo hevonen!
Aluksi jähmeä Punkku näytti lämpenevän ja kun seuraavaksi harjoiteltiin pysähdyksiä, se ei olisi malttanut seistä paikallaan vaan steppaili levottomasti. Seuraavaksi oli vuorossa lisää ravia. Voi helekatti, Lyyti manasi mielessään, kun Anne komensi ratsastajia harjoitusraviin. Harjoitusraviin? Punkulla?! Tosiasiassa tuntui siltä, ettei hänen kevyessä ravissa ja harjoitusravissa ollut kuin nimellinen ero: Punkun loikkamaiset askeleet kun saivat takaliston lentämään satulasta väkisinkin. Mutta ihme kyllä, Lyyti löysi istuntaansa jonkinlaista rentoutta, eikä harjoitusravi tuntunut kamalalta, vaikka varmaan siltä näyttikin.
Kun oli kiemuraurien vuoro, sai Lyyti todella taistella löytääksensä yhteisen sävelen Punkun kanssa. Ruuna kun ei taipunut aluksi sitten millään. Annen ohjeiden mukaan Lyyti antoi ruunalle enemmän ohjaa ja yritti ratsastaa sitä rohkaisevasti ja rennosti. Edelleen tuntui siltä, että ravissa pomppiminen vei suurimman osan Lyytin kapasiteetista; aluksi Punkku paahtoi menemään kaula pystyssä ja toden totta muistutti pakokauhuista hirveä. Mutta pikkuhiljaa Lyyti sai ruunan pehmenemään. Ei suoritus ollut ylistyksen arvoinen, mutta ihan kelpo yritys villin ja vapaan kesän jälkeen.
Loppukäynneissä Lyyti rapsutteli Punkun harjanjuurta – ruuna ei kyllä kuulunut hänen suosikkeihinsa, mutta oli kuitenkin ihan rehti ja yritteliäs. Täytyisi käydä kiittämässä Salmaa, sillä tämä jatkokurssi oli juurikin Lyytille sopiva.
Jatko I, 2/3 – 09.9.2020Oli kai jonkinlainen erityinen lahja saada oma hoitohevonen ratsuksi tunnille, Lyyti mietti kavutessaan Oilin satulaan. Eri hevosilla ratsastaminen oli ensi alkuun vähän harmittanut Lyytiä: Seppeleessä aloittaessaan hän olisi mieluusti ratsastanut vain Oililla ja muutamalla muulla suosikillaan, sillä jotkut hevosista jännittivät ja vähän pelottivatkin. Maasta käsin Lyyti pärjäsi kyllä mille vain kopukalle, sen lapsuus- ja nuoruusvuodet ravitallin kahelien kanssa olivat hänelle opettaneet, kantapään kautta. Mutta satulassa Lyytillä oli usein ensimmäisinä Seppele-kuukausinaan ollut arka ja epävarma olo. Nyt tyttö kuitenkin nautti eri ratsujen kokeilemisesta, ja oli oikein yllättynyt siitä, miten mukavia heppoja Seppeleestä löytyi; niin kuin Kari, jonka selässä istui tällä tunnilla punaposkinen Sartsu. Jotenkin hömelöstä olemuksestaan huolimatta Kari oli varsin sympaattinen ja miellyttävä ratsu.
Oili tuntui tänään ihmeellisen jäykältä ja... liisteriseltä, Lyyti mietti kummastuneena jo alkulämmittelyjen aikana. Tammasta puuttui semmoinen sille ominainen pehmeys ja vastaanottavaisuus. Ihan kuin se olisi ollut omissa ajatuksissaan ja vastaillut apuihin vähän hajamielisesti.
Anne neuvoi huomasi Oilin kankeuden heti ja ohjasikin Lyytiä tekemään pieniä voltteja ja muuta saadakseen tammaa vertymään. Oili kääntyi kyllä sinne, minne pyydettiin, mutta jotenkin niin veltosti, että melkein nauratti. Vauhtia tammalta ei tietenkään olisi puuttunut, mutta se olisi vain porskuttanut menemään kaula pystyssä ja häntä ojossa kuin oikukas arabi konsanaan.
Tunnin tehtävänannot olivat taas tuttuja ja vaikeusasteeltaan maltillisia; Anne selvästi rakensi ratsastajien taitotasoa kesän jälkeen rauhassa, ja vasta 15-vuotias Greta oli tullut kursille suoraan alkeistunneilta. Niinpä tuntui hölmöltä, että Lyytillä oli niin paljon vaikeuksia saada Oili taipumaan kolmikaarisille urille. Ravissa varsinkin ratsastus mureni täysin: tamma puhkui vain menemään korvat hörössä, ja jotkut käännöksistä olivat niin viime tingassa, että Lyyti oikein heilahti satulassa. Tämä ei kyllä ollut kaksikon paras päivä, mutta Lyyti ei ottanut siitä itseensä (niinkuin joskus ennen oli tehnyt), yritti vain parhaansa mukaan saada Oilia vertymään.
“Lyyti uskaltaa kyllä ratsastaa sitä Oilia, se ei mene rikki vähän topakammista avuista!” Anne huikkasi ja Lyyti mietti, ratsastiko liian varovasti.
Vasta laukkaympyröillä lopputunnista Oili väläytti hetkeksi parhaita puoliaan, ja oikean puolen ympyrät sujuivat melkein mallikkaasti. Tamman vasen puoli taas oli jäykkä ja apuja oli jotenkin vaikea saada läpi. Tahmean ja jotenkin vaivalloisen tunnin kruunasi se, että kurittomasti kaahaileva Hestia törmäsi melkein spurttaillessan Oilin takapuoleen, ja sai suomenhevostamman pukittamaan äkäisesti. Lyyti ja Manny loivat toisiinsa nopean, nauravan katseen – aina ei vain onnistunut.
Jatko I, 3/3 – 23.9.2020 “Se laitto miule Susun!” Lyyti parkaisi Mannylle kun kaksikko etsi nimiään ilmoitustaulun tuntilistalta. “Mie en varmana pysy selässä!”
“Ja mulle Röstin”, Manny puuskahti. “Susu sentään varmaan liikkuu johonkin. Rösti on yhtä notkea ku ämpärillinen liisteriä.”
Innottomina ja velttoina Manny ja Lyyti painuivat etsimään ratsujaan. Lyytillä ei ollut varsinaisesti mitään Susua vastaan – olihan se kaunis ja elegantti, ja kyllä kai jokaiseen itseään kunnioittavaan ratsastustalliin kuului yksi arabi. Lyyti oli lapsena Polluxin heppakirjoja lukiessaan oikein unelmoinut tulisieluisesta arabista, jolla hän laukkaisi auringonlaskuun kaviot kipinää lyöden. Mutta nyt tosielämässä Susu vaikutti liian oikukkaalta ja omanarvontuntoiselta, Lyyti piti enemmän yksinkertaisista ja reiluista suomenhevosista... mutta ei auttanut kuin tarttua riimunnaruun ja lähteä hakemaan Susua sisälle.
Lyytin yllätykseksi Susu ei ollut aivan hirveä hoitaa. Se oli kyllä temperamenttinen ja dramaattinen, ja selvästi vielä jännitti ratsastustallin eläväistä iltapäivää, mutta Lyytin pysyessä rauhallisena ja rentona ei aiheuttanut sen suurempia kohtauksia. Satuloidessa se kyllä rimpuili ja pyöritteli silmiään minkä ehti, ja Lyytiä melkein nauratti. Miten stereotyyppinen diiva!
Kaikista maailman päivistä juuri tänään Anne oli päättänyt opettaa jatkokurssilaisiaan ratsastamaan “osastossa” ja ohjasi ratsujonon treeniaukiolle. Susu tuntui niin kummalliselta Lyytin alla, ettei tyttö voinut olla jännittämättä – mihin tamma taas vastasi hermostumalla lisää. Alkutunti olikin varsinaista kaaosta, eikä Lyyti tuntunut löytävän yhteistä säveltä Susun kanssa sitten millään. Kun heidät laitettiin vetämään letkaa, Susu meni aivan tolaltaan ja oli vauhkoontua täysin.
“Rauhassa vaan, Lyyti!” Anne koitti tyynnytellä kalpeaa ratsastajaa. Jotenkin siitäkin tilanteesta selvittiin, juuri ja juuri, ja Lyyti oli pohjattoman helpottunut, kun he saivat palata jonon jatkoksi.
Onneksi askellajeina olivat vain käynti ja ravi. Susu kulki letkassa yllättävän kiltisti, mitä nyt kiihdytteli vauhtiaan salavihkaa, kun Lyyti nousi kevyeen istuntaan. Anne kehotti häntä nousemaan enemmän pystyyn, ja Lyyti oikein kummastui, miten Susu kuunteli hänen istuntaansa. Joskus sitä ei ymmärtänytkään, miten pienillä asioilla oli suuri merkitys hevosen liikkumiseen.
Lyyti tunsi elävänsä 11-vuotiaan itsensä unelmaa hetkittäin, kun Susu hyppi pientä arabiraviaan ja hän kevensi mukana hiukset heiluen. Vaikka tamma oli turhan eläväinen Lyytin makuun, tunsi hän sympatiaa sitä kohtaan. Olihan Seppeleeseen kotiutuminen tuliselle hevoselle varmasti hankalaa.
Tunnissa ehdottomasti hauskinta oli Rösti, tuo legendaarinen laiskamato. Lyyti ei voinut olla nauramatta, kun poni mateli tahmaisesti kuin etana Mannyn avuista riippumatta. Heti kun ratsastajan huomio herpaantui hetkeksi Röstin hoputtamisesta, hyytyi ruuna välittömästi. Manny antaisi tunnin jälkeen varmaan aika kitkerää palautetta ratsustaan.
Ajoittain varsin kaoottisesta menosta huolimattta tunnista selvittiin kunnialla, ja Anne oli oikeassa: tällaisia perusasioita oli vain pakko hioa niin pitkään, että niistä tuli vaistomaisia ratsastajille.
Jatko I OK