Talvinen mysteerileiri LiekkiVaelluksella 27.-29.3.2020
Apr 18, 2020 11:04:23 GMT 2
Salma, Aava Punavuori, and 1 more like this
Post by Salma on Apr 18, 2020 11:04:23 GMT 2
La 28.3. klo 02:24
Olimme palanneet yömaastosta jo monta tuntia sitten, mutta en vieläkään saanut unta. Makasin selälläni hyisellä patjalla Liekkijärven vanhan pihattorakennuksen yläkerrassa ja tuijottelin jonnekin katon kaarevaan mustuuteen. Olin varma, että katon läpi tuuli vasten kasvojani.
Yö oli kipeän kylmä. Hoitaessamme hevosia maaston jälkeen otsalamppujen valossa oli Stella vaikertanut vierelläni, että hänen sormensa takuulla tippuisivat pakkasessa. Viltit, makuupussit ja täkit tuntuivat heikolta avulta ulkoa hohkaavassa kylmyydessä, jonka kiristymisen tunsi jopa vanhojen narisevien seinien läpi. Kuuntelin vierelläni tuhisevia unihengityksen ääniä ja yritin päätellä, nukkuivatko kaikki muut. Eikö heitä palellut?
Vierestäni kuuluva itsetietoinen kahahdus sai minut kääntämään pääni. Pimeän läpi ei voinut olla aivan varma, mutta uskoin näkeväni tyhjän mustuuden läpi Ansan avoimet silmät viereiseltä patjalta. Hetken tuijotimme hämärän poikki yrittäen päätellä, näimmekö oikein - oliko toinen todella hereillä - ja sitten kuiskasin:
"Valvotko sä?"
Ansan tyyny kahahti arvatenkin nyökkäyksestä, öisellä vintillä ei voinut olla aivan varma. Kierähdin ääneti vatsalleni ja nousin varovaisesti kyynerpäitteni varaan. Peitto valahti ylävartaloltani ja kylmä hyökkäsi iholleni kuin se olisi vaaninut tilaisuuttaan.
"Mä en oo saanu unta koko yönä", kuiskasin Ansalle niin hiljaa kuin kykenin.
Hänkin kääntyi patjallaan kunnolla minua kohti ja mietteliään hiljaisuuden jälkeen sanoi:
"Pitäiskö mennä katsomaan että hevosilla on kaikki hyvin? Tää on kuitenki Husullekin uus paikka ja kaikkea."
"Joo."
Oli käsittämättömän vaikeaa löytää talvitakki ja toppahousut ja pukeutua niihin niin, ettei herättänyt muita vintillä nukkuvia. Kangas kahisi sormissani kuin vuolas putous ja jouduin tallustelemaan monta kertaa pitkin huonetta löytääkseni kenkäni. Vieraan paikan kammo lehahteli ylläni.
"Mitä jos täällä kummittelee", sipisin Ansalle, kun ohitimme toisemme puolipukeissa vintin unihengitysmeren keskellä.
Ehdimme jo ovelle asti, kun takaamme kuului äkkiä yllättävän kova:
"Mihin te ootte menossa?"
Lyytin pörröinen hahmo oli noussut pielusten välistä.
"Katsomaan hevosia", supisimme Ansan kanssa vastaukseksi.
Lyyti ei miettinyt kauaa.
"Mä tuun mukaan."
Hän oli huomattavasti nopeampi kuin minä ja Ansa. Muutaman minuutin kuluttua olimme kopistelleet askelma kerrallaan pihaton portaat alas ja työnsimme auki pihalle johtavan oven.
Oli kylmä ja kuulas yö ja kuu loisti melkein täytenä taivaalla, jolla muutama henkäyksenomainen harmaa pilvi lipui. Puut olivat raskaiden lumipeitteidensä alla kuin nukkuvia hirviöitä, jotka vain vaivoin oli saatu kuriin juurruttamalla ne jäiseen routamaahan. Hanki narskui kengissämme ja kimmelsi automaattivalon loisteessa, joka oli napsahtanut päälle kun astuimme pihalle.
"Toivottavasti toi ei loista suoraan yläkerran ikkunaan", Ansa sanoi nyökäten päällään valoa kohti. Hänen äänensä kuulosti kammottavan kirkkaalta ja kovalta lumivaippaisen metsän keskellä.
Kipaisimme jäästä liukkaan pihan poikki uuden pihaton puolelle ja pujahdimme aidan sisäpuolelle. Lyyti sulki huolellisesti portin perässämme. Iso, metsään viettävä tarha näytti tyhjältä, ainoastaan muutama aristokraattinen mänty puhkaisi lumivaipan valkean koskemattomuuden. Me kolme kuljimme peräkanaa, varoen askeliamme, jono toppavaatteissaan piilottelevia säikkyjä olentoja ison tumman metsän keskellä.
"Husu on varmaan tuolla sisällä", Ansa tuumi nyökäten päällään puunsyistä pihattorakennusta kohti.
"Mä haluaisin käydä katsomassa Litiliä", mieleeni pilkahti äkkiä. "Tuutteko te mukaan? Vai käynkö yksin?"
"Mä voin tulla", Lyyti sanoi.
Ansa näytti hetken epäröivältä, mutta sitten hän veti henkeä ja sanoi itsevarman painokasta sävyä hakien:
"Mä tuun vähän ajan päästä, kunhan oon ensin käynyt katsomassa Husua. Eihän täällä sentään mitään pelättävää oo."
Naurahdus, jonka pakotimme ilmoille, oli vain hiukkasen ontto, ja se upposi metsän mustien puunrunkojen väliin kuin saalistava eläin ennen hyökkäystä.
Uuden tammapihaton kaikki neljä asukkia olivat yhtenä pörröisenä laumana pihattotallissa. Erotin pimeän läpi kuin merkkivalona Litilin liinahtavan hännän ja pitkät valkoiset takajalkojen sukat. Kun lähestyin sitä, se käänsi päätään, katsoi minua pimeän poikki sinisellä silmällään ja hamusi unisesti hihaani karheansamettisilla huulillaan.
"Täällä kaikki vaikuttaa olevan hyvin", Lyyti sanoi takaani. Kuulin, miten hän taputti jonkin hevosen - luultavasti korkean ja kapean Ingan - kylkeä.
"Niin vaikuttaa", vastasin ääni varmemman tuntuisena kuin aiemmin. Pimeässä pihattotallissa hevosten keskellä minua ei pelottanut läheskään niin paljon kuin ulkona tarhassa oudonkelmeän automaattivalon hehkussa.
Litil seurasi meitä lähtiessämme pihaton ovelle asti silmät pitkän, hapsuisen otsatukan alta vilkkuen. Kyhnytin sitä lempeästi harjamarrosta ennen kuin astuimme turvallisesta hevosentuoksusta takaisin viimaiseen yöhön.
"Nuku sä vielä", mumisin ystävällisesti hevoselle. Sen ohuet turpakarvat väpättivät ja ylähuuli venyi rapsutukseni voimasta.
Ansa tuli meitä vastaan tammapihaton puolivälissä.
"Husulla oli kaikki hyvin", hän sanoi ja haukotteli niin, että suusta pääsi naukaisu. "Mennäänkö takaisin nukkumaan?"
Vaikka kylmä ilma oli kirkastanut pääni, tunsin hyvin, miten väsymys teki pesäänsä takaraivooni. Nyökkäsimme Lyytin kanssa molemmat.
Vanha pihatto näytti yhtä koskemattomalta kuin aiemminkin. Olimme jo kulkemassa vintille vievälle ovelle, kun Lyyti äkkiä pysähtyi ja kurottui pimeyttä kohti.
"Hei katsokaa", hän huudahti hiljaa. "Joku hevosista tulee moikkaan meitä."
Pimeyden läpi tosiaan lähestyi pieni ponimainen hahmo keveässä ravissa. Satanut lumi tuprusi sen jaloissa sen suunnatessa suoraan meitä kohti kaula korkealla, lähestulkoon viritettyä jousta muistuttavalla kaarella.
"Kuka se on?" Ansa kysyi viereltäni.
Samaa olin miettinyt minäkin. Lähestyvä hevonen oli liian iso ollakseen Dollie, Solbritt tai Suffeli, mutta aivan liian pieni ja kapea ollakseen kumpikaan suomenhevosista.
"Onks joku hevonen karannut-", ehti Lyyti aloittaa, mutta kesken lauseen tajusin kuka hevonen oli ja huudahin kylmään talviyöhön kuin hätäinen eläin:
"Se on Halla!"
Se oli pyöreäliikkeinen ja tasainen Halla, tuntiponi Halla, jonka olin itse koeratsastanut ennen kuin se tuli Seppeleeseen. Totta kai minä sen tunnistin! Siitäkin huolimatta, että yössä se näytti pienemmältä, pelästyneemmältä ja epävakaammalta kuin se rauhallinen tuntiratsu, jona olin sen tottunut maneesissa tai karsinassa näkemään.
Lennähdimme Hallaa vastaan yhtenä ryöppynä. Poni oli hikinen ja sen karva oli kääntynyt pienille jäätyneille kiharoille. Se painoi turpansa kämmentäni vasten ja hengitti raskaasti, pelästyneesti.
Mitä ihmettä se teki pihatolla?
Olimme palanneet yömaastosta jo monta tuntia sitten, mutta en vieläkään saanut unta. Makasin selälläni hyisellä patjalla Liekkijärven vanhan pihattorakennuksen yläkerrassa ja tuijottelin jonnekin katon kaarevaan mustuuteen. Olin varma, että katon läpi tuuli vasten kasvojani.
Yö oli kipeän kylmä. Hoitaessamme hevosia maaston jälkeen otsalamppujen valossa oli Stella vaikertanut vierelläni, että hänen sormensa takuulla tippuisivat pakkasessa. Viltit, makuupussit ja täkit tuntuivat heikolta avulta ulkoa hohkaavassa kylmyydessä, jonka kiristymisen tunsi jopa vanhojen narisevien seinien läpi. Kuuntelin vierelläni tuhisevia unihengityksen ääniä ja yritin päätellä, nukkuivatko kaikki muut. Eikö heitä palellut?
Vierestäni kuuluva itsetietoinen kahahdus sai minut kääntämään pääni. Pimeän läpi ei voinut olla aivan varma, mutta uskoin näkeväni tyhjän mustuuden läpi Ansan avoimet silmät viereiseltä patjalta. Hetken tuijotimme hämärän poikki yrittäen päätellä, näimmekö oikein - oliko toinen todella hereillä - ja sitten kuiskasin:
"Valvotko sä?"
Ansan tyyny kahahti arvatenkin nyökkäyksestä, öisellä vintillä ei voinut olla aivan varma. Kierähdin ääneti vatsalleni ja nousin varovaisesti kyynerpäitteni varaan. Peitto valahti ylävartaloltani ja kylmä hyökkäsi iholleni kuin se olisi vaaninut tilaisuuttaan.
"Mä en oo saanu unta koko yönä", kuiskasin Ansalle niin hiljaa kuin kykenin.
Hänkin kääntyi patjallaan kunnolla minua kohti ja mietteliään hiljaisuuden jälkeen sanoi:
"Pitäiskö mennä katsomaan että hevosilla on kaikki hyvin? Tää on kuitenki Husullekin uus paikka ja kaikkea."
"Joo."
Oli käsittämättömän vaikeaa löytää talvitakki ja toppahousut ja pukeutua niihin niin, ettei herättänyt muita vintillä nukkuvia. Kangas kahisi sormissani kuin vuolas putous ja jouduin tallustelemaan monta kertaa pitkin huonetta löytääkseni kenkäni. Vieraan paikan kammo lehahteli ylläni.
"Mitä jos täällä kummittelee", sipisin Ansalle, kun ohitimme toisemme puolipukeissa vintin unihengitysmeren keskellä.
Ehdimme jo ovelle asti, kun takaamme kuului äkkiä yllättävän kova:
"Mihin te ootte menossa?"
Lyytin pörröinen hahmo oli noussut pielusten välistä.
"Katsomaan hevosia", supisimme Ansan kanssa vastaukseksi.
Lyyti ei miettinyt kauaa.
"Mä tuun mukaan."
Hän oli huomattavasti nopeampi kuin minä ja Ansa. Muutaman minuutin kuluttua olimme kopistelleet askelma kerrallaan pihaton portaat alas ja työnsimme auki pihalle johtavan oven.
Oli kylmä ja kuulas yö ja kuu loisti melkein täytenä taivaalla, jolla muutama henkäyksenomainen harmaa pilvi lipui. Puut olivat raskaiden lumipeitteidensä alla kuin nukkuvia hirviöitä, jotka vain vaivoin oli saatu kuriin juurruttamalla ne jäiseen routamaahan. Hanki narskui kengissämme ja kimmelsi automaattivalon loisteessa, joka oli napsahtanut päälle kun astuimme pihalle.
"Toivottavasti toi ei loista suoraan yläkerran ikkunaan", Ansa sanoi nyökäten päällään valoa kohti. Hänen äänensä kuulosti kammottavan kirkkaalta ja kovalta lumivaippaisen metsän keskellä.
Kipaisimme jäästä liukkaan pihan poikki uuden pihaton puolelle ja pujahdimme aidan sisäpuolelle. Lyyti sulki huolellisesti portin perässämme. Iso, metsään viettävä tarha näytti tyhjältä, ainoastaan muutama aristokraattinen mänty puhkaisi lumivaipan valkean koskemattomuuden. Me kolme kuljimme peräkanaa, varoen askeliamme, jono toppavaatteissaan piilottelevia säikkyjä olentoja ison tumman metsän keskellä.
"Husu on varmaan tuolla sisällä", Ansa tuumi nyökäten päällään puunsyistä pihattorakennusta kohti.
"Mä haluaisin käydä katsomassa Litiliä", mieleeni pilkahti äkkiä. "Tuutteko te mukaan? Vai käynkö yksin?"
"Mä voin tulla", Lyyti sanoi.
Ansa näytti hetken epäröivältä, mutta sitten hän veti henkeä ja sanoi itsevarman painokasta sävyä hakien:
"Mä tuun vähän ajan päästä, kunhan oon ensin käynyt katsomassa Husua. Eihän täällä sentään mitään pelättävää oo."
Naurahdus, jonka pakotimme ilmoille, oli vain hiukkasen ontto, ja se upposi metsän mustien puunrunkojen väliin kuin saalistava eläin ennen hyökkäystä.
Uuden tammapihaton kaikki neljä asukkia olivat yhtenä pörröisenä laumana pihattotallissa. Erotin pimeän läpi kuin merkkivalona Litilin liinahtavan hännän ja pitkät valkoiset takajalkojen sukat. Kun lähestyin sitä, se käänsi päätään, katsoi minua pimeän poikki sinisellä silmällään ja hamusi unisesti hihaani karheansamettisilla huulillaan.
"Täällä kaikki vaikuttaa olevan hyvin", Lyyti sanoi takaani. Kuulin, miten hän taputti jonkin hevosen - luultavasti korkean ja kapean Ingan - kylkeä.
"Niin vaikuttaa", vastasin ääni varmemman tuntuisena kuin aiemmin. Pimeässä pihattotallissa hevosten keskellä minua ei pelottanut läheskään niin paljon kuin ulkona tarhassa oudonkelmeän automaattivalon hehkussa.
Litil seurasi meitä lähtiessämme pihaton ovelle asti silmät pitkän, hapsuisen otsatukan alta vilkkuen. Kyhnytin sitä lempeästi harjamarrosta ennen kuin astuimme turvallisesta hevosentuoksusta takaisin viimaiseen yöhön.
"Nuku sä vielä", mumisin ystävällisesti hevoselle. Sen ohuet turpakarvat väpättivät ja ylähuuli venyi rapsutukseni voimasta.
Ansa tuli meitä vastaan tammapihaton puolivälissä.
"Husulla oli kaikki hyvin", hän sanoi ja haukotteli niin, että suusta pääsi naukaisu. "Mennäänkö takaisin nukkumaan?"
Vaikka kylmä ilma oli kirkastanut pääni, tunsin hyvin, miten väsymys teki pesäänsä takaraivooni. Nyökkäsimme Lyytin kanssa molemmat.
Vanha pihatto näytti yhtä koskemattomalta kuin aiemminkin. Olimme jo kulkemassa vintille vievälle ovelle, kun Lyyti äkkiä pysähtyi ja kurottui pimeyttä kohti.
"Hei katsokaa", hän huudahti hiljaa. "Joku hevosista tulee moikkaan meitä."
Pimeyden läpi tosiaan lähestyi pieni ponimainen hahmo keveässä ravissa. Satanut lumi tuprusi sen jaloissa sen suunnatessa suoraan meitä kohti kaula korkealla, lähestulkoon viritettyä jousta muistuttavalla kaarella.
"Kuka se on?" Ansa kysyi viereltäni.
Samaa olin miettinyt minäkin. Lähestyvä hevonen oli liian iso ollakseen Dollie, Solbritt tai Suffeli, mutta aivan liian pieni ja kapea ollakseen kumpikaan suomenhevosista.
"Onks joku hevonen karannut-", ehti Lyyti aloittaa, mutta kesken lauseen tajusin kuka hevonen oli ja huudahin kylmään talviyöhön kuin hätäinen eläin:
"Se on Halla!"
Se oli pyöreäliikkeinen ja tasainen Halla, tuntiponi Halla, jonka olin itse koeratsastanut ennen kuin se tuli Seppeleeseen. Totta kai minä sen tunnistin! Siitäkin huolimatta, että yössä se näytti pienemmältä, pelästyneemmältä ja epävakaammalta kuin se rauhallinen tuntiratsu, jona olin sen tottunut maneesissa tai karsinassa näkemään.
Lennähdimme Hallaa vastaan yhtenä ryöppynä. Poni oli hikinen ja sen karva oli kääntynyt pienille jäätyneille kiharoille. Se painoi turpansa kämmentäni vasten ja hengitti raskaasti, pelästyneesti.
Mitä ihmettä se teki pihatolla?
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!