TuotoksetLuokka 1 - 60 cm"Kauniita ja rehellisiä kisaosallistumisia, joissa käytössä ollut aika oli hyödynnetty erinomaisesti."
1. Pyry Kallio - Suvitaika (aika)
***
2. Niilo Runola - Rosengårds Belisa (aika)
Kylläpäs Niiloa pelotti. Koskaan ennen ei kilpaileminen ollut ollut näin hirvittävää, mutta oliko tuo nyt mikään ihme: eihän Niilo koskaan ollut lähtenyt kotitallia edemmäs kisoihin! Ratsutkin olivat aina olleet ratsastuskoulun varmoja tuntipolleja, jotka eivät jaksaneet jännittyä edes tarpeeksi reipastuakseen kotikentällä käytäviä pikkuisia kisankaltaisia varten.
Nyt Niilo oli oikeasti a) kilpailemassa JA b) vieraalla tallilla JA c) aikeissa ratsastaa omalla hevosellaan.
Onneksi Belisa oli niin kamalan kiltti hevonen, ettei Niilon tarvinnut kiinnittää sen häntään punaista nauhaa. Olisiko hän edes osannut?
Tamma oli kuitenkin vasta viisivuotias, eikä Niilo ollut koskaan hypännyt sillä kokonaista rataa muualla kuin omalla tallilla valmentajan ohjaamana. Nytpä ei ollut valmentajaa mukana, sillä ei Maikku tietenkään ollut kerennyt. Se ei nykyään ehtinyt enää ikinä minnekään mukaan. Piti mennä yksin, tai olivathan äiti ja isä mukana sentään, mutta isä ei tiennyt hevosista mitään ja äitikin vain sen, mitä oli ehkä kaksikymmentäviisi vuotta sitten oppinut. Voisi se Belisaa talutella, mutta muuta iloa siitä ei olisi.
Oli Niilon onni, että ratsastuskoulukulttuuri oli aika samanlaista kaikkialla. Siksi Seppeleeseen solahtaminen ei tuntunutkaan yhtään niin hankalalta, kun vaan pääsi perille asti. Siellä oli muitakin hermoilijoita kuin Niilo, ja heidän välillään vallitsi sanaton yhteenkuuluvuudentunne siitä huolimatta, ettei kukaan tuntenut häntä sen enempää kuin hän tunsi heitä.
Kiltti Belisa ei järjestänyt yllätyksiä. Sanoinkuvaamattoman helpottuneena Niilo ratsasti sitä verryttelyalueella muiden seassa ja muisti: tamma oli tehnyt tätä ennenkin. Ei hänen kanssaan, mutta ammattilaisten, ja varmaan siksi sen itseluottamus ei koskaan ollutkaan saanut mitään suurempia kolhuja.
Niilo aikoi pitää huolen, ettei tänäänkään kolisisi: eivät puomit eikä itsetunto.
Luokka 2 - 80 cm
"Taidokkaita osallistumisia, joissa kisapäivän tunnelma näkyi hienosti läpi. Erittäin tasokas luokka."
1. Kaspian Franssi - Lazur SOV (aika)
Kilpailuiden huumaa! Kaspian sitten piti kilpailemisesta! Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi päässyt estekilpailuihin rallittelemaan. Treenaaminen ja kilpaileminen herra Susinevan hulppeilla hevosilla oli vienyt hirveän paljon aikaa ja kasvattanut pojan egoa eksponentiaalisesti. Nyt oli vihdoin aika ihan vain pitää rennoin rantein hauskaa ja unohtaa menestyspaineet, jollaisia Kaspian usein kasasi omille harteilleen tolkuttomat määrät.
No, paitsi ettei Kaspian kyllä koskaan lähtenyt kisoihin ihan vaan pitämään hauskaa. Tietysti kisoissa piti ratsastaa hyvin ja tavoitella mainetta ja kunniaa. Kasvavalla jännityksellä Kaspian kävi kisapäivän lähestyessä kuikuilemassa pikkuhiljaa päivittyviä lähtölistoja ja toivoi, ettei sinne ilmestyisi mitään kovatasoisia tallin ulkopuolisia ratsukoita. Tässä tallissahan ei ollut juuri ketään, joka olisi vetänyt vertoja kurinalaisesti ratsastusta treenanneelle synnynnäiselle lahjakkuudelle, jollainen Kaspian totta kai oli.
Ego ei antanut myötä ilmoittautua pienimpään luokkaan, ja kasikymppinenkin hieman kirpaisi, mutta terveen itsetuntonsa lisäksi Kaspianilla oli kuitenkin realismin rahtusia pääkopassaan. Eivät he Lassen kanssa olleet niin paljon niin suuria hypänneet, ettäkö olisi kannattanut mennä nolaamaan itseään metriin.
Tämän luokan he voisivat vaikka voittaakin, ja sittenkös Kaspianista saataisiin kirjoiteltua mairittelevia uutisotsikoita tulevaisuudessa, kun hän jo edustaisi Suomea kansainvälisissä huippukilpailuissa:
Suomalaisen kouluratsastustähden monipuolinen menneisyys: menestyi myös esteillä!
Kaspian Franssi villinä Linnan juhlissa: "Ehkä joskus vielä palaan esteratsastuksen pariin"
Vuoden ratsastusurheilija: "Vaakakuppi olisi voinut heilahtaa kumpaan lajiin tahansa"
***
2. Alviina Herrala - C Brown (sanat)
Voi tuhat tulimmaista ja menneisyyden maanvaivat! Alviinan silmät siristyivät niin, että sananparsi silmitön raivo sai uuden ulottuvuuden. Ihanko totta itse Prinssi Kaspian Franssi oli alentunut kisailemaan ESTEITÄ tallikisoissa?! Eikös se nyt sitten kisaillutkaan vaan kansallisissa koululuokissa helppoa A:ta Daniel Susinevan hienoilla, sille tasolle aivan ylikoulutetuilla hevosilla? Voihan syyhky.
Aivan varmana tahtoi vain elvistellä, kun sattui omistamaan kaikista hevosista juuri Lassen. Alviina oli niukin naukin alkanut päästä yli siitä kitkerästä katkeruudesta, jonka Kaspian Franssin hevosenryöstötempaus oli hänessä aiheuttanut: että se pirunpenikka kehtasikin ostaa hänen nenänsä edestä hänen oman hoitohevosensa, joka oli niin hieno että sen kanssa Alviinastakin olisi voinut tulla jotakin. Vaan Alviinapa oli nyt jumissa mokoman Charlien ohjasperissä komean, ryhdikkään Lassen sijaan.
Okei, ei Alviinalla olisi ikinä ollut varaa Lasseen. Siitä olisi seurannut vain syvenevä pikavippikierre ja ulosotto. Tosiasioiden myöntäminen sapetti kahta kamalammin. Kaspian Franssilla oli kaikki.
"No, sentään sä olet oikea estehevonen", Alviina tokaisi ryhdittömälle Charlielleen. "Mennään näyttämään sille kouluratsastajapenikalle, miten kasikymppiä oikeasti hypätään."
Ennen sitä Alviina kiepautti olkien sävyssä hohtelevan tukkansa oikein sievälle kilpanutturalle. Sitä sopisi Kaspianinkin katsella. Varmaan kutkuttelisi mokoman koulupylpertäjän esteettistä silmää.
***
3. Emmy - Cioccolato (aika)
Luokka 3 - 100 cm
"Tyylillä ja asenteella kirjoitettu osallistuminen, jossa hahmon luonne tulee kiitettävästi läpi. Olisi pärjännyt hyvin kilpailijoita vastaan."
Titta Tyyskä - Daryna Ion (sanat)
Ollapa Pirkko Repo: yhtenä hetkenä lähdössä Saksaan kouluratsastuksen suurkilpailuihin punaisessa esteratsastajan takissaan, monen sadan euron matkakulut ja ilmoittautumismaksut jo maksettuina, ja toisena hetkenä perumassa koko roskaa ja lähdössä naapurikuntaan ratsastuskoulun järjestämiin hallikisoihin. Kun katseli muuan herrarepolaisen lompakkoa, Pirkko voisi kiertää kisoja vaikka ulkoavaruudessa.
Mutta Titta Tyyskä ei ollut Pirkko Repo. Titta Tyyskä oli persaukinen rakennusmaalari, jolla ei ollut varaa kiertää edes ympäri Suomea, saatikka sitten maapalloa, kisoissa. Siitä huolimatta kilparatsastus vei sitä kuin märkää rättiä, eikä Titta yksinkertaisesti voinut lopettaa siitäkin huolimatta, että oli esteratsastajana yhtä menestyksekäs kuin marengin tekijänäkin: se oli liian huolimaton välttääkseen keltuaisen lipsahtamista taikinan sekaan, kuten se oli liian huolimaton keskittyäkseen suhteutettujen linjojen ratsastukseen; ja liian itsepäinen ollakseen vatkaamatta valkuaisia kivikoviksi, kuten se oli liian itsepäinen ollakseen ratsastamatta onnistumiseen asti.
Luokkia oli vähän hassunlaisesti: oli 60 ja oli 80, oli 100 ja 120, mutta sitten olikin 160. Repo oli tietenkin myhäillyt - harvemmin aluetasolla pääsi nauttimaan GP-kokoisten esteiden hyppäämisestä - mutta Titta oli löytänyt itsensä murehtimasta taas metrin starttaamista.
“Takapakkia?” Repo toisti. Titta nyökkäsi. Valmentaja huokaisi. “Takapakkia, jos hyppää kilpailutasoaan pienemmän luokan lämmittelynä?” Titta nyökkäsi jälleen. Tällä kertaa Repo ei vain huokaissut, vaan pudisti päätään ja lähti.
Titta oli jo pitkään paukuttanut 120-tasoa, ja sitä ennen vielä pidempään 110-tasoa. Metrivuodet tuntuivat kaukaisilta, mutta ratsastaessaan radalle valmistautuvana ratsukkoa, Titta huomasi olevansa taas se nuori, sinisilmäinen ratsastaja. Se, joka uskoi hyppäävänsä World Cupissa vielä joskus. Se, jonka alla oli venäjänhevonen, jota muut katsoivat vähän nenäänsä pitkin, koska eivät uskoneet sen hyppäävän mitään. Se epävarmuus puri luihin ja ytimiin, mutta Titta painoi pohkeensa kiinni tamman kylkiin.
Rata tuntui huumaavalta, ja Titta antoi Ryynin vain mennä. Näitä se hyppäisi vaikka takaperin, eikö? Sulavasti maksanrautias tamma leiskautti yli esteestä esteen jälkeen, eikä se epäröinyt yhdelläkään ratsastuskoulun estevarastosta kaivetulla esteellä. Puhdas rata, sen Titta tiesi.
Yleisössä ei tapahtunut räjähdystä. Maltilliset aplodit, ratsastuskoululaisten vanhempien talvitumppujen vaimentavat, säestivät ratsukon matkaa ulos kirpeään pakkaspäivään.
Luokka 4 - 120 cm"Mainiota tekstinkäsittelyä. Sekä kisatunnelman arkiset että juhlalliset puolet on saatu hyvin tiivistettyä luokan osallistumisiin. Miellyttävää luettavaa!"
1. Titta Tyyskä - Daryna Ion (sanat)
Metristä jäi suuhun kummallinen maku, jota ei peittänyt edes Puuron harjapakista löytyneen minttuviinan maku. Repo katsoi Tittaa melkein huvittuneena.
“Jos metrin luokka aluekisoissa saa sinut noin pois tolaltaan, että turvaudut toisen naukkupiiloihin, pitäisi varmaan harkita koko harrastuksen lopettamista.”
Tittaa kommentti ei naurattanut. Tapa, jolla Repo kutsui kilparatsastusta harrastukseksi, sai naisen sisuskalut heittämään volttia ja kaikkien harrastukseen uponneiden, useiden tuhansien eurojen kuvat vilisemään silmissä. Harrastus. Sitäkö tämä vain oli? Ehkä Pirkolle, jonka tien kansainväliseen oli siivittänyt herra Repo. Titta katsoi valmentajaansa katkerasti. Siinä se harjaili Puuroaan kaikessa rauhassa, aivan kuin näillä kilpailuilla ei olisi loppujen lopuksi ollut merkitystä lainkaan. Tai millään. Titan suunpieli nytkähti turhautuneesti.
Puuro - tai Gröt, kuten Repo sitä aina kutsui - ei ollut kummoinen hevonen. Sen rakenne oli vähän hupsu, liian raskas ollakseen Ihan Oikea Esteratsu, ja olihan se vähän rumakin ison päänsä ja lyhyeksi nirhatun ratsuharjansa kanssa. Silti ori oli se kuuluisa ykkösratsu, ykköshevonen, silmäterä. Jostain syystä Repo oli valinnut juuri Puuron omakseen, juuri Puuron menolipukseen kohti kansainvälistä kärkeä. Vaikka se oli saanut hienompiakin hevosia - nuorempia, kapasiteetikkaampia, nopeampia, luonteekkaampia hevosia - ratsastettavakseen, Puurosta se ei luopunut.
Titta katsoi Ryyniä. Tamma näytti hapanta naamaa, kuten sillä oli tapana, ja ei näyttänyt piirunkaan vertaa oikealta estehevoselta. Titan ääni rahisi kuin soratie kun se avasi suunsa: “Onko meistä tähän?”
Repon silmät kohtaavat Titan Puuron selän yli. “Kilpailemiseen? Eiköhän.”
***
2. Rasmus Alsila – Bertram (sanat)
En osaa sanoa, miten hyvä idea on lähteä estekisoihin juuri, kun on vasta niitä edeltävänä päivänä päässyt ratsunsa selkään ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Mutta juuri niin mä teen, kun perjantaina palaan Saksan-reissusta – lauantaina ratsastan Branin kevyesti läpi, sunnuntaina pakkaan sen traileriin ja suuntaan kisoihin.
Onneksi skabat eivät ole tämän isommat, mietin, kun käännän auton Seppeleeseen vievälle soratielle. Ja kuka ties Bran olisi kerännyt kävelylomansa aikana ainoastaan positiivista energiaa ja olisi jaloistaan vähän tarkempi kuin yleensä.
Mä huomaan hyvin pian, että JOTAIN energiaa Bran on kyllä kerännyt. Se on iloinen ja pirteä, kuikuilee ympärilleen ja hörisee kaikille ohi kulkeville hevosille niiden sukupuolesta riippumatta – mutta todellinen hupi alkaa vasta, kun mä kipuan Branin selkään ja ratsastan sen verryttelykentälle. Se tuntuu ensin vain vähän kummalliselta ratsastaa, jotenkin kireältä ja reaktiiviselta, kunnes mä tajuan että se on ihan-just-nyt räjähtämäisillään pidätellystä innosta.
Paljonpa muuta en sitten ehdi tajutakaan, ennen kun Bran aloittaa pukkiloikkasarjan. Mä kiskon hevosen pään ylös ja komennan sen eteenpäin, joten se spurttaa laukalle jättäen lumiseen kenttään kahden metrin kiihdytysjäljet. Lopulta Bran ponnistaa takajaloilleen ja kääntyy samalla satakahdeksankymmentä astetta ympäri.
Hevonen laskee etujalkansa alas, mä työnnän sen kaulasta itseni takaisin pystyasentoon ja nostan kypärän lippaa vain huomatakseni, että Bran tuijottaa hämmentyneenä pienen, tanakkarakenteisen ponin silmiin. Vaahtosammutin sen selässä on levittänyt silmänsä lautasen kokoiseksi, ja kun poni sekunnin murto-osaa myöhemmin ottaa salamannopeat ritolat, lapsi lentää kaaressa maahan ja alkaa tietysti itkeä.
No, hyväntuulinen mintunvihreään toppatakkiin sonnustautunut poniäiti purjehtii paikalle, pyydystää ponin, tuuppaa jälkikasvunsa takaisin sen selkään ja ottaa hymyillen ja kättään huiskauttaen vastaan mun anteeksipyynnöt. Mä taas saan Branin radalle ja sieltä vielä uloskin, joten melkein unohdan koko episodin ennen iltaa, mutta kotona, kun mä avaan tietokoneen, nimettömälle keskustelupalstalle on ilmestynyt kiinnostava otsikko:
Vaaratilanne Seppeleen kisoissa
Lähettäjä: -.-
Päivämäärä: 8.12.19 21:59:38
Kuka oli se kirjava ori, joka juoksi verryttelyalueelle ponin päälle? Oli aika pahannäköinen tilanne. Vähän paremmin saisi nuoret hevoset olla hallinnassa, kun ratsastetaan lasten seassa… Tiedättekö, kävikö ponille mitään?
***
HYL. (ei tuotosta) Joonas Hopealinna - Mr Smarty Pants 5594 xx
Luokka 5 - 160 cm
"Hyvin kulkeva ja rytmitetty teksti, jonka pituus on sopiva. Onnistunutta tunnelman kuvailua."
Pirkko Repo - Gröt (aika)
Ero Titta Tyyskän ja repolaisen välillä oli kuin yö ja päivä. Se, miten kaksi kolmekymppistä saman harrastuksen parissa olivatkaan saattaneet kasvaa niin erilleen, siitä kumpikaan ei ollut varma. Mutta Pirkko Repo tiesi, että ratsastusmaailma, etenkin esteratsastuksen maailma, oli julma ja kylmä, eikä siellä pärjännyt epävarmuudella.
Joten kun Titta Tyyskä istui trailerin sillalla hätänaukkuja nappaillen, Repoa se turhautti. Sitä turhautti monet asiat: varovaiset kuskit liikenteessä, lehtipuhaltimet lauantaiaamuisin, vanha ja typerä arpi hiusrajassa, maaliskuun ensimmäiset sulat kelit, Grötin harvajouhinen häntä, aviomiehen vallattomat hiukset ja vapaana liikkuvat lapset. Mutta Titta Tyyskä erityisesti, sillä hänenhän oli tarkoitus tehdä tuosta naisesta kova kilparatsastaja.
“Tämä on kilparatsastusta. Täällä ei pärjää, jos itkee, kun kukaan ei taputtanut radan jälkeen. Täällä ei pärjää, jos ei ratsasta itselleen”, Repo murahti ja kieritti pikkupullon korkin paikoilleen. Sitten se läpsäisi Tittaa takaraivolle, tarpeeksi kevyesti ollakseen satuttamatta, mutta tarpeeksi lujaa saadakseen pipon luiskahtamaan naisen päästä.
Hän kirosi, venäjäksi, koska se meni aina aivan omalla tavallaan Titan ihon alle. Naista ärsytti, kun ei ymmärtänyt. Siksi Titan turhautuminen valmennuksissakin oli aivan omassa sarjassaan. Repo piti sitä melkein kiehtovana.
Verryttelyssä oli hektinen tunnelma. Tietenkään 160-luokkiin ei ollut niin mittavasti osallistua, ei ainakaan tämän tasoisissa kilpailuissa Suomessa, joten Repo totesi verryttelyn pienempien pomppijoiden kanssa välttämättömäksi pahaksi. 120-ratsukot ja 160-ratsukot, ne olivat kuin lusikan kaksi puolta, kupera ja kovera: samaa, mutta aivan eri.
Repo ei antanut sen vaikuttaa. Hänhän oli tullut tänne hyppäämään ja kilpailemaan hyppäämisen ja kilpailemisen ilosta. Vaikka Titta Tyyskä varmasti väittäisikin, että repolaiset eivät tunteneet iloa, niin Pirkko Repo ei voinut estää itseään hymyilemästä Grötin liitäessä yhtä leveän kuin korkean okseri yli Seppeleen maneesissa.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!