Post by Janna K. on Mar 2, 2019 20:37:26 GMT 2
100 cm, hard
Janna - Sharazan
Ulkona oli pakkasta juuri sen verran, ettei hevosrekka ollut lämmennyt juurikaan seistyään puoli tuntia piuhassa Auburnin kartanon parkkipaikalla. Muutaman ajetun kilometrin jälkeen kohmeinen pelkääjän puoleinen penkki oli viimein alkanut lämmetä ja grillasi mukavasti takareisiä. Mä katsoin ohi viliseviä maisemia ja huokaisin, kun radiosta alkoi soimaan Anatudea. Huurteisten ikkunoiden takia puhallus oli täysillä, mikä teki hengittämisestä inhottavaa: kuivan kuuma ilma hankasi nenän jo valmiiksi verta vuotavia limakalvoja kuin karkea hiekkapaperi.
Seppele sijaitsi Liekkijärvellä, ja sinne oli reilusti yli tunnin matka hevosrekalla. Verkku oli kuullut mun ja Sessan kyseenalaisesta kisamenestyksestä ensimmäisissä osakilpailuissa Hukkasuolla Isbeltä, koska itse en ollut pettymykseltäni kyennyt ruotimaan startteja läpi. Niimpä isoveli oli ottanut asiakseen tästedes tulla valmennuksiin ja kisoihin mukaan, jotta voisi sparrata meitä parempiin suorituksiin. Aluksi mä olin suuttunut ihan hirveästi, sillä en halunnut Verkun arvostelevan mun ratsastusta saati Sessaa ratsuna, mutta Isbe oli onnistunut kääntämään mun pään: brunette oli yllättänyt mut tuomalla upouuden satulahuovan lahjaksi harjatessani eilen koulun jälkeen Auburnissa väliaikaisesti asuvaa Salsaa. Lahjan kylkiäisenä sain vakuuttelut "isoveli valvoo" -diilin hyödyistä.
Mä olisin halunnut kiljua, sotkea satulahuovan karsinan hamppukuivikkeisiin ja sanoa Isbelle suorat sanat siitä, miten pettynyt olinkaan. Kertoa, että mä olin sen ja Verkun erosta asti odottanut joka päivä, että ne palaisi yhteen, kunnes Ava oli kerskunut ratsastavansa Ankalla, Isben ykkösratsulla, Sepon saikun ajan. Se oli muuttanut kaiken.
Vilkaisin taustapeilistä Avaa, joka näpytteli puhelinta virne kasvoillaan.
Mä olin kiittänyt huovasta, niellyt kiukkuni ja hymyillyt. Ja niin mä tein nytkin: en antanut Avan nähdä, miten paljon sen pyrkyrimäisyys oli mua satuttanut. Isbe oli ollut kuin isosisko mulle siitä hetkestä lähtien, kun Verkku oli ensimmäistä kertaa esitellyt sen meille. Luulin, että tunne oli molemminpuolinen ja olimme "not sisters by blood, but sisters by heart". Se tosiasia, etten ollut koskaan ratsastanut Ankalla, ja että Isbe oli tarjonnut siihen mahdollisuuden tuikituntemattomalle Avalle, sai näkökenttäni sumentumaan elämän epäreiluuden synnyttämistä kyynelistä.
Teeskentelin haukottelevani ja pyyhkäisin kosteat silmäkulmani ratsastustakin hihaan. Seppeleeseen oli vielä matkaa, eikä valmennuksesta tulisi mitään, jos jatkaisin synkistelyä vielä hetkenkin pidempään. Oli aika keskittyä olennaiseen ja valmistautua tulevaan koitokseen.
"Tietääkö kukaan mitään siitä Hanskista?" kajautin ilmoille, mutta kysymykseeni vastattiin vain päänpudisteluin ja kohonnein kulmin. Adelina taisi jopa kivahtaa jotain kieltävää poksauttaessaan purkkapallon vaaleanpunaisesta kiillosta tahmeiden huuliensa välissä.
"Hienoa", mumisin ja päätin kokeilla onnea googlettamalla valmentajamme.
"Eikö sen harjan kannattaisi olla kiinni?" Verkku piteli Sessaa ohjista, kun mä asettelin estesatulaa uuden Sokka Luxuriesin huovan päälle. "Miten ton takaa näkee seuraavalle esteelle?"
"Ei kannattais."
Punarautias tamma oli matkustaessaan hionnut aavistuksen loimen alla, joten se todennäköisesti tulisi olemaan tänään vauhdikas ratsastaa. Stressi sai Sessan käyttäytymään usein levottomasti, ja levottomuus taas tiesi kierroksia. No, ainakaan tamma ei olisi pohkeen takana...
"Kyllä sille voisi ratsutukan leikata", Verkku jatkoi ja taputti ympäristöään korvat hörössä tarkkailevaa Sessaa kaulalle.
"NO EI", mä kivahdin satulan siiven alta ja päätin että vyö olisi kolmosessa ihan hyvä. Kiristäisin sitä lisää sitten maneesissa. "Sä et ikinä ikinä ikinä koske Sessan harjaan. Eikä kukaan muukaan. Se on täydellinen näin."
Verkku taisi pyöräyttää silmiään, mutta mä en välittänyt. Nappasin ohjat sen käsistä ja heitin ne Sessan pään yli kaulalle.
"No, roikutko sä?!"
Seppeleen maneesi oli uusi, sen jopa haistoi. Mä olin alkukäyntien ajan tutkinut sitä, silmäillyt rakenteita ja ihmetellyt, miten se erottui muusta miljööstä niin ratsastuskouluun istumattomana. Se oli hieno, kaunis, toisin kuin muiden ratsastuskoulujen maneesit, joissa olin elämäni aikana vieraillut. Pöly ei ollut vielä värjännyt pintoja eikä ratsastusareenan yhteenkään kulmaan oltu kerätty isoa läjää tuntihevosten kakkaa.
Meidän osaltamme alkuverryttelyt olivat olleet vauhdikkaat, juuri niin kuin olin aavistellutkin lastattuani Sessan ulos hevosrekasta. Oli ollut työn ja tuskan takana saada pidätteet läpi ja kiitin luojaa siitä, että olimme este- emmekä kouluvalmennuksessa. Sen kerran kun kerkesin vilkaista katsomossa istuvaa Verkkua, oli isoveljen suu ollut tiukkana viivana ja kulmat varjostaneet vihreitä silmiä. Työskentelyni ei ollut vakuuttanut este- ja kenttäradoilla Loven kanssa kilpailevaa tosikkoa.
Mun oli pakko havahtua ajatuksistani, vaikka olisinkin halunnut kerrata vielä lämmittelyhyppyjä, niiden ongelmia ja tarvittavia toimenpiteitä, jotta osaisin seuraavassa tehtävässä ennaltaehkäistä ne.
"Polvet irti satulasta, paino istuinluille", Hanski ohjeisti sarjalla.
Taisin keskittyessäni puraista itseäni huulesta, sillä veren rautainen maku valui kieltä pitkin suuhuni. Suoristin selkääni ja yritin painaa peppuni syvälle satulaan, mutta mitä kovempaa Sessa laukkasi, sitä enemmän mun teki mieli nousta esteistuntaan ja pitää tasapainoa yllä polvia apuna käyttäen. Se oli väärin, mutta se taisi olla yksi mun huonoista ratsastusmaneereista.
"Tee Sessan kanssa vaikka parikin ympyrää, hae tasainen rytmi. Nyt ei olla uusinnassa, mielummin rauhassa ja tarkasti kuin nopeasti ja sinne päin", Hanski nosti kädet puuskaan ja seurasi päätään kallistaen kun puolipidättein pudotin Sessalta vauhtia pois.
Suoruus, valmennuksen pääteema, ei itseasiassa ollut meille millään muotoa ongelma: päinvastoin, Hanski jopa kehui meitä teiden huolellisesta ratsastuksesta. Mitä pidemmälle valmennus eteni, sen paremmin Sessa alkoi olla kuulolla. Musta alkoi siitä huolimatta tuntua siltä, ettei kukaan voisi auttaa meitä meidän suurimassa ongelmassa: epätasaisuudessa. Yhtenä päivänä punarautias oli hidas ja pohkeen takana, toisena tikittävä aikapommi ja herkkä ihan kaikille avuille. Mä osasin tunnistaa ja ennakoida mikä päivä mahdollisesti oli tulossa, mutta mä en kyennyt mukautumaan ratsastajana sen vaatimalla tavalla.
Kun valmennus vihdoin päättyi, mä olin ihan rikki. Muistin taas hetkellisesti millaista oli ratsastaa vauhdikasta Sessaa, mutta kun seuraavan kerran nousisin tamman selkään, olisivat asetukset mahdollisesti jo muuttuneet.
(840 sanaa)
Sessa Seppeleen parkkipaikalla ennen valmennuksen alkua.
Janna - Sharazan
Ulkona oli pakkasta juuri sen verran, ettei hevosrekka ollut lämmennyt juurikaan seistyään puoli tuntia piuhassa Auburnin kartanon parkkipaikalla. Muutaman ajetun kilometrin jälkeen kohmeinen pelkääjän puoleinen penkki oli viimein alkanut lämmetä ja grillasi mukavasti takareisiä. Mä katsoin ohi viliseviä maisemia ja huokaisin, kun radiosta alkoi soimaan Anatudea. Huurteisten ikkunoiden takia puhallus oli täysillä, mikä teki hengittämisestä inhottavaa: kuivan kuuma ilma hankasi nenän jo valmiiksi verta vuotavia limakalvoja kuin karkea hiekkapaperi.
Seppele sijaitsi Liekkijärvellä, ja sinne oli reilusti yli tunnin matka hevosrekalla. Verkku oli kuullut mun ja Sessan kyseenalaisesta kisamenestyksestä ensimmäisissä osakilpailuissa Hukkasuolla Isbeltä, koska itse en ollut pettymykseltäni kyennyt ruotimaan startteja läpi. Niimpä isoveli oli ottanut asiakseen tästedes tulla valmennuksiin ja kisoihin mukaan, jotta voisi sparrata meitä parempiin suorituksiin. Aluksi mä olin suuttunut ihan hirveästi, sillä en halunnut Verkun arvostelevan mun ratsastusta saati Sessaa ratsuna, mutta Isbe oli onnistunut kääntämään mun pään: brunette oli yllättänyt mut tuomalla upouuden satulahuovan lahjaksi harjatessani eilen koulun jälkeen Auburnissa väliaikaisesti asuvaa Salsaa. Lahjan kylkiäisenä sain vakuuttelut "isoveli valvoo" -diilin hyödyistä.
Mä olisin halunnut kiljua, sotkea satulahuovan karsinan hamppukuivikkeisiin ja sanoa Isbelle suorat sanat siitä, miten pettynyt olinkaan. Kertoa, että mä olin sen ja Verkun erosta asti odottanut joka päivä, että ne palaisi yhteen, kunnes Ava oli kerskunut ratsastavansa Ankalla, Isben ykkösratsulla, Sepon saikun ajan. Se oli muuttanut kaiken.
Vilkaisin taustapeilistä Avaa, joka näpytteli puhelinta virne kasvoillaan.
Mä olin kiittänyt huovasta, niellyt kiukkuni ja hymyillyt. Ja niin mä tein nytkin: en antanut Avan nähdä, miten paljon sen pyrkyrimäisyys oli mua satuttanut. Isbe oli ollut kuin isosisko mulle siitä hetkestä lähtien, kun Verkku oli ensimmäistä kertaa esitellyt sen meille. Luulin, että tunne oli molemminpuolinen ja olimme "not sisters by blood, but sisters by heart". Se tosiasia, etten ollut koskaan ratsastanut Ankalla, ja että Isbe oli tarjonnut siihen mahdollisuuden tuikituntemattomalle Avalle, sai näkökenttäni sumentumaan elämän epäreiluuden synnyttämistä kyynelistä.
Teeskentelin haukottelevani ja pyyhkäisin kosteat silmäkulmani ratsastustakin hihaan. Seppeleeseen oli vielä matkaa, eikä valmennuksesta tulisi mitään, jos jatkaisin synkistelyä vielä hetkenkin pidempään. Oli aika keskittyä olennaiseen ja valmistautua tulevaan koitokseen.
"Tietääkö kukaan mitään siitä Hanskista?" kajautin ilmoille, mutta kysymykseeni vastattiin vain päänpudisteluin ja kohonnein kulmin. Adelina taisi jopa kivahtaa jotain kieltävää poksauttaessaan purkkapallon vaaleanpunaisesta kiillosta tahmeiden huuliensa välissä.
"Hienoa", mumisin ja päätin kokeilla onnea googlettamalla valmentajamme.
---
"Eikö sen harjan kannattaisi olla kiinni?" Verkku piteli Sessaa ohjista, kun mä asettelin estesatulaa uuden Sokka Luxuriesin huovan päälle. "Miten ton takaa näkee seuraavalle esteelle?"
"Ei kannattais."
Punarautias tamma oli matkustaessaan hionnut aavistuksen loimen alla, joten se todennäköisesti tulisi olemaan tänään vauhdikas ratsastaa. Stressi sai Sessan käyttäytymään usein levottomasti, ja levottomuus taas tiesi kierroksia. No, ainakaan tamma ei olisi pohkeen takana...
"Kyllä sille voisi ratsutukan leikata", Verkku jatkoi ja taputti ympäristöään korvat hörössä tarkkailevaa Sessaa kaulalle.
"NO EI", mä kivahdin satulan siiven alta ja päätin että vyö olisi kolmosessa ihan hyvä. Kiristäisin sitä lisää sitten maneesissa. "Sä et ikinä ikinä ikinä koske Sessan harjaan. Eikä kukaan muukaan. Se on täydellinen näin."
Verkku taisi pyöräyttää silmiään, mutta mä en välittänyt. Nappasin ohjat sen käsistä ja heitin ne Sessan pään yli kaulalle.
"No, roikutko sä?!"
---
Seppeleen maneesi oli uusi, sen jopa haistoi. Mä olin alkukäyntien ajan tutkinut sitä, silmäillyt rakenteita ja ihmetellyt, miten se erottui muusta miljööstä niin ratsastuskouluun istumattomana. Se oli hieno, kaunis, toisin kuin muiden ratsastuskoulujen maneesit, joissa olin elämäni aikana vieraillut. Pöly ei ollut vielä värjännyt pintoja eikä ratsastusareenan yhteenkään kulmaan oltu kerätty isoa läjää tuntihevosten kakkaa.
Meidän osaltamme alkuverryttelyt olivat olleet vauhdikkaat, juuri niin kuin olin aavistellutkin lastattuani Sessan ulos hevosrekasta. Oli ollut työn ja tuskan takana saada pidätteet läpi ja kiitin luojaa siitä, että olimme este- emmekä kouluvalmennuksessa. Sen kerran kun kerkesin vilkaista katsomossa istuvaa Verkkua, oli isoveljen suu ollut tiukkana viivana ja kulmat varjostaneet vihreitä silmiä. Työskentelyni ei ollut vakuuttanut este- ja kenttäradoilla Loven kanssa kilpailevaa tosikkoa.
Mun oli pakko havahtua ajatuksistani, vaikka olisinkin halunnut kerrata vielä lämmittelyhyppyjä, niiden ongelmia ja tarvittavia toimenpiteitä, jotta osaisin seuraavassa tehtävässä ennaltaehkäistä ne.
"Polvet irti satulasta, paino istuinluille", Hanski ohjeisti sarjalla.
Taisin keskittyessäni puraista itseäni huulesta, sillä veren rautainen maku valui kieltä pitkin suuhuni. Suoristin selkääni ja yritin painaa peppuni syvälle satulaan, mutta mitä kovempaa Sessa laukkasi, sitä enemmän mun teki mieli nousta esteistuntaan ja pitää tasapainoa yllä polvia apuna käyttäen. Se oli väärin, mutta se taisi olla yksi mun huonoista ratsastusmaneereista.
"Tee Sessan kanssa vaikka parikin ympyrää, hae tasainen rytmi. Nyt ei olla uusinnassa, mielummin rauhassa ja tarkasti kuin nopeasti ja sinne päin", Hanski nosti kädet puuskaan ja seurasi päätään kallistaen kun puolipidättein pudotin Sessalta vauhtia pois.
Suoruus, valmennuksen pääteema, ei itseasiassa ollut meille millään muotoa ongelma: päinvastoin, Hanski jopa kehui meitä teiden huolellisesta ratsastuksesta. Mitä pidemmälle valmennus eteni, sen paremmin Sessa alkoi olla kuulolla. Musta alkoi siitä huolimatta tuntua siltä, ettei kukaan voisi auttaa meitä meidän suurimassa ongelmassa: epätasaisuudessa. Yhtenä päivänä punarautias oli hidas ja pohkeen takana, toisena tikittävä aikapommi ja herkkä ihan kaikille avuille. Mä osasin tunnistaa ja ennakoida mikä päivä mahdollisesti oli tulossa, mutta mä en kyennyt mukautumaan ratsastajana sen vaatimalla tavalla.
Kun valmennus vihdoin päättyi, mä olin ihan rikki. Muistin taas hetkellisesti millaista oli ratsastaa vauhdikasta Sessaa, mutta kun seuraavan kerran nousisin tamman selkään, olisivat asetukset mahdollisesti jo muuttuneet.
(840 sanaa)
Sessa Seppeleen parkkipaikalla ennen valmennuksen alkua.
)
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!