Tie Tähtiin 2019 - 2. osakilpailu 17.3.2019

[LottaH]

Lotta - Milk’s Favorite Cookie


Helppo C, taso easy


“Mitä? Oliko tänään jo se toinen osakilpailu” säpsähdin keväisten auringonsäteiden herätettyä minut levottomasta unesta. Kello huoneeni seinällä sai minut kuitenkin rauhoittumaan: ehtisin ajoissa bussiin, ehtisin harjata Oreon pikaisesti ja ehkä vaihtaa pari sanaa jonkun kanssa tämän kisajännityksen lievittämiseksi. Nappasin täyteen ahdatun repun mukaani ja hiippailin keittiöön. Kaikessa hiljaisuudessa lappasin jogurttia suuhuni ja mietin, mitä tuleva kisapäivä tulisi pitämään sisällään.

Oreo ahmi heiniään täyttä päätä, kun saavuin sen karsinalle. Huiskin pölärillä hevosen karvan puhtaaksi ja tartuin sitten itsepäisyyttä uhkuvaan valkeaan harjaan. Keskittymiskykyni oli hukassa, ja vapisevat kädet omistaessani hienon lopputuloksen aikaansaaminen oli työn ja tuskan takana. Koko talli oli täynnä elämää - siirsi sitten katseensa minne tahansa, näki kisaajia ja muuta porukkaa säntäilevän vauhdilla tallin laidasta laitaan. Sitten katseeni osui kelloon, tuohon hyödylliseen, mutta samalla äärettömän vastenmieliseen kapistukseen.

En voinut kieltää, etteikö minulle olisi tullut kiire. Ähersin vielä hetken harjan kimpussa, ennen kuin kurottauduin nappaamaan riimunnarun karsinan ovesta ja lähdin keitettyä spagettia muistuttavilla jaloillani lampsimaan kohti tyhjyyttä ammottavaa hevosrekkaa. En voinut olla kiinnittämättä huomiota Aleksiin, joka jutteli rennosti parin yksärinomistajan kanssa. Päältäpäin näytti, että kisaaminen oli heille aivan itsestäänselvä asia, tuttua kauraa, jonka takia ei kannattanut valvoa edeltäviä öitä liiallisesta jännityksestä kärsien.

Matka taittui yllättävän nopeasti, aivan liian nopeasti, jos minulta kysyttiin. Olin loikata irti turvavyöstäni, kun Seppeleen rakennukset pilkistivän metsikön takaa. Jätin äidin istumaan hölmistyneenä ratin taakse ja otin suunnan kohti hevosrekkaa ja Oreoa. Taputin läiskikästä tammaa kaulalle ja yritin tasata hengitystäni. Menestyminen edellisessä osakilpailussa oli huomaamattani lisännyt suorituspaineen määrää ja tarkkaakin tarkemmat muistikuvat vähän niin ja näin menneistä ratsastuskerroista eivät jättäneen minua rauhaan.

- Kävitsä ilmottaas mut? tiedustelin äidin ilmaantuessa vierelleni. Oreo löntysteli valppaana, mutta kutakuinkin rauhallisena vierelläni, kun tarkastelin Seppeleen tallipihaa. Aikataulu oli sallinut pienen kävelytuokion, ja nyt en muuta halunnutkaan kuin tarpeeksi suuren välimatkan muihin kisaajiin. Tiesin, etteivät he kiinnittäisi minuun sen enempää huomiota kuin muihinkaan, mutta heidän itsevarma olemuksensa laittoi sanattomaksi. Muiden touhutessa täällä kuin kotonaan, tunsin vatsassani olevan möykyn kasvavan hetki hetkeltä suuremmaksi.

- Juu kävin siis, äiti rikkoi pitkän hiljaisuuden ja loi sitten katseen vielä paljaisiin puiden oksiin. - Jos rahaa olisi vähän enemmän niin muutettais ehdottomasti tällaisiin maalaismaisemiin. Lotta, katso nyt, kuinka kaunista täällä on!

Oreokin huomasi alkavan kevään, ainakin talvisilta reissuiltaan palanneen linnun muutaman metrin päässä. Tamma loikkasi säikähtäneenä sivulle ja lähti kipittävin raviaskelin juoksemaan pakoon vaaralliseksi toteamaansa peippoa.

- Et sit varmana karkaa, puuskahdin ja tiukensin otettani narusta. Samassa jalkani lähtivät luisumaan eri suuntiin ja tunsin istuvani kuran ja loskan peittämässä maassa.

- Äiti, ota Oreo kiinni! inahdin, ja samassa olin jo jaloillani. Mutta valkoisia ratsastushousujani ei voinut enää pelastaa. Kirosin hiljaa mielessäni. Tämän tason kilpailuissa tuskin ratsastettiin millään Prisman toppahousuilla, vaikka äiti yritti niitä innokkaasti tyrkyttää tallivaatteideni listalle.

En puhua pukahtanut sanaakaan kävellessämme kohti parkkipaikkaa. Keräsin takuulla katseita, Juulikin harppoi hämmästystä kasvoillaan luokseni.
- Mitä sulle on käynyt?
- Ei sul olis varahousuja? siirryin suoraan asiaan. - Meinaan kun vähän tukalat oltavat tulee muuten olemaan.
- Öö, joo. Äiti pakotti, Juuli naurahti.
- Kiitos! halasin tyttöä, hetken mielijohteesta. Hetken kuluttua olin jo saanut puhtaat ja kuivat housut ylleni ja kiireen vilkkaa varustin Oreoa. Karvanlähtöaika, satulahuopa täynnä hevosen irronnutta talvikarvaa, mutta se kuului asiaan! Tähän kevääseen, jota jo kovasti odottelimme. Mutta nyt oli aika kiiruhtaa verryttelemään.


(515 sanaa)






Lotta - Milk's Favorite Cookie


60 cm, taso easy


- Mikä se neloseste nyt olikaan? pohdin ääneen. Esterata muistutti yhtä sokkeloa, jota ei pystynyt painamaan mieleensä. Kellon viisarit viilettivät eteenpäin kohti kahta. Odotin sitä hetkeä, kun meidät kuulutettaisiin rataan tutustumaan. Nyt en voinut oikeastaan tehdä muuta kuin pyöritellä peukaloitani ja kuunnella puheensorinaa ympärilläni. Yhden rata oli mennyt hyvin, toisen huonosti, kolmannen ajatukset olivat jo pidemmällä keväässä. Suoristin nutturaani ja jännittynein fiiliksin pyörittelin ratsastushanskoja käsissäni. Ne maneesissa olevat esteet olivat yhdellä vilkaisulla näyttäneet pelottavan suurilta. Olin aivan varma, että okserien takapuomeja oli joku innokas mennyt korottamaan aivan liikaa.

Laskiskelin esteiden etäisyyksiä ja tutkailin niiden alle aseteltuja koristeita. Oreo tulisi varmasti säntäämään pakoon joka ikistä. Tai ehkä se oli se ratsastaja joka hermoili aivan suotta. Koulurata - se oli muutamine vinoine pysähdyksineen ja kipittävine ravilisäyksineen mennyt kuitenkin ihan kohtalaisen hyvin, mistä sain olla tyytyväinen. Ja olinkin! Minusta tuntui, kuin nyt olisin päässyt siihen samaan pisteeseen, mitä ratsastukseni oli ennen vuoden kestänyttä taukoa.

Hyppääminen silti jännitti - enemmän kuin ennen. Suorittaessani ripeää harjausta ajatukseni olivat yhtä hullunmyllyä. Huokaisten laskin otsani Oreon harjaan. Olin nostanut vaatimustason aivan ennätyksellisiin lukemiin. Huomaamattani kuvittelemani rento kisailu oli muuttunut hampaat irvessä vääntämiseksi. Tajutessani, että minulla oli oikeasti valtavat mahdollisuudet menestyä, tavoitteet olivat sen mukaiset. Raaputin tarmokkaasti likaklimppiä irti Oreon takakaviosta, ja sen vuoksi en varmaan huomannutkaan Elinaa, jonka katse oli nauliutunut minuun.

- Öö tota, onko kaikki hyvin? tyttö takelteli. Tuollaisten kysymysten esittäminen oli vaativaa ja riskialtista hommaa, tiesin sen. Sitä ei voinut ennalta arvata, mitä mahdollisesti saisi vastaukseksi.
- Kaikki on ihan hyvin, henkäisin. - Tai no siis ei ole.
Näin Elinan kasvoilla kysyvän ilmeen ja jatkoin sitten:
- Jännittää ihan sikana toi hyppääminen. Tai se että mä lennän täältä selästä. Kai joku kammo siitäkin on jäänyt kun oon mä nyt aika monta kertaa täältä alas tullut…
- Hei, se menee hyvin! Sä tiedät sen itsekin, Elina rohkaisi ja taputti minua olkapäälle. Samassa Aleksikin oli siinä, tarinoimassa jotakin omista ensimmäisistä kilpailuistaan, joissa sattui yhtä sun toista. “Mutta ei tämä niin vakavaa ole”, oli mies todennut. Huomasin punan leviävän kasvoillani, mutta ainakin käsieni tärinä oli lakannut. Kiskaisin satulavyötä pari reikää kireämmälle ja tokaisin:
- Eiköhän sitten lähetä maneesiin!

Oma vuoroni odotti jossakin luokan puolessa välissä. Äidille kiitos tästä tiedosta, hänkin oli enemmän perillä asioista kuin minä. Näin vilaukselta hänen asettuneen katsomoon lämpimän juoman kanssa. Hänen olemassaolostaan maneesissa ei kuitenkaan kannattanut tehdä numeroa - ei muidenkaan katsojien. Ajatukseni olivat jo seuraavassa ravivoltissa, edessä olevassa ratsukossa, jota kannatti väistää vaikkapa kaartamalla kentän poikki. Pikkuhiljaa rupesin lisäämään laukkaa ohjelmistoon. Ohjasin Oreon sinivalkoiselle pystylle ja jäin odottamaan hyppyä. Paino kantapäille, käsiä aavistuksen verran eteenpäin, kyllä mä tämän osasin.
- Hyvä, kuiskasin niin tämän onnistuneen hypyn kuin niiden okserille tehtyjen loikkienkin jälkeen. Olin aivan hyppyvireessä, tämä oli mahtavaa!
- Seuraavana ratsastaa Lotta Haavisto hevosellaan Milk’s Favorite Cookie, valmistautuu…

Annoin katseeni kiertää esteradan läpi ja tervehdin sitten tuomaria. Oreon rytmikäs laukka sai minut heti pauloihinsa, ja kohta en muuhun keskittynytkään kuin puhtaan radan ratsastamiseen. Esteet ylittyivät kevyesti yksi toisensa jälkeen. Sitten okseri, jota hyvällä omatunnolla kutsuin maailman kammottavimmaksi kyhäelmäksi, ilmaantui näkökenttääni. Vaati aika paljon, etten olisi kuvitellut itseäni puomien sekaan, mutta ylittäessämme okserin puhtaasti, onnistumisen tunne oli sanoin kuvaamattoman ihana. Vielä kun loppuradasta selvitään niin hyvä tulee.

(512 sanaa)

[Peppi Lohja]

Peppi - Piccolo Boy
60 cm, taso easy

[Stella]

Koulu: Helppo A, taitotaso hard
Stella - Betume

"Onks kukaan nähnyt jossain eksynyttä jalustinta hihnoineen?" kysyin kurkistaen ulos Panchon karsinasta. Moni käänsi katseensa minuun hämmentyneenä, ihan kuin olisin kysynyt jotain todella hullua.
"Niin siis... Panchon koulupenkissä on paikalla vaan toinen jalustin", tarkensin ja virnistin itsekin tilanteesta vähän hämmentyneenä. Olihan se ollut aikamoinen yllätys, kun olin ruunikkoa satuloidessani tajunnut, että toinen jalustin ei ole paikallaan.
"Ei oo kyl näkynyt...", moni vastasi päätään pudistellen. Tottakai juuri kisapäivänä varusteiden pitää olla kadoksissa, ihankuin muuten ei olisi jännitystä tarpeeksi. Nappasin siis satulan pois Panchon selästä, laskin sen maahan mahdollisimman siististi ja suuntasin varustehuoneeseen.

Lopulta mukanani varustehuoneeseen tuli tekemistä kaivannut Saaga, joka alkoi katsella satuloiden alta. Itse kurkistelin kaappeihin ja katsoin kaikki nurkat läpi. Minne piruun yksi jalustin voi kadota?
"Hei mä taisin löytää! Näyttääks tutulle?" Saaga nosti jonkun satulan takaa jalustimen nähtäville.
"Näyttää! Kiitti, ehdin jo ihan hermostua", virnistin ja nappasin käsiini Saagan minulle ojentaman jalustimen. Suuntasin takaisin Panchon karsinalle ja vihdoin sain uljaan kouluratsuni satuloitua, tällä kertaa kahden jalustimen kera.

Suoritimme alkukäynnit pihapiirissä ennen itse verryttelyä. Pancho oli vireän tuntuinen, mutta ei säpsyillyt tai pöhissyt mitään turhaa. Jos tällä kertaa selviytyisimme radasta ilman kummallista pomppusarjaa, olisin jo todella iloinen. Ei minulla ole varsinaisesti mitään paineita menestyä tai haalia ruusukkeita, mutta olisi se nyt kiva saada edes siedettäviä ratoja tällä tasolla. Lopulta huokaisin syvään ja ohjasin Panchon kohti verryttelyä, ehkä me tänään pärjättäisiin.

(221 sanaa)

----------------------

Este: 120cm, taitotaso expert
Lydia - Kheops

Meidän lähtö toiseen osakilpailuun oli myöhästynyt oikein kunnolla, kun konkarimatkustaja Kerttu oli päättänyt, että tänään ei lähdetä minnekään. Sitä sitten maaniteltiin traileriin vaikka millä herkuilla Iidan ja Repen kanssa. En tykkää väkisin pakottaa hevosta traileriin, mutta kyllä siinä oikeasti meinasi hermot mennä, kun ori oli yli puolituntia jäkittänyt lastaussillalla. Lopulta herra oli suvainnut astella sisälle traileriin ja pääsimme vihdoin matkaan... melkein tunti myöhässä.

Saavuimme Seppeleeseen, jossa kiireellä kävin ilmoittautumassa, heitin Kertulle kouluvermeet niskaan ja lähdin verkkaamaan oria. Selvisimme lopulta kouluradasta hengissä, jonka jälkeen pääsin vihdoin hengittämään, kun edessä olisi pidempi tauko ennen esteluokkia. Nappasin Kertulta satulan pois ja heitin orille niskaan villaloimen. Tässä kohtaa annoin Kertun syödä suuresta heinäsäkistä päiväheiniään ja itse vain istuskelin trailerin lastaussillalla uupuneena. Koko alkupäivä oli ollut todellista kaaosta, joten hetken hengähdystauko teki todellakin hyvää. Tarjosin Kertulle vettäkin, mutta siihen ori ei koskenutkaan. Se nyt ei ole mikään ihme, ei Kerttu oikein ikinä juo kisapaikoilla.

Esteradan kävelyn ajaksi sain laitettua Kertun traileriin täysissä estevarusteissa. Kävelyn jälkeen nappasin ratsuni trailerista ja suuntasimme verryttelyyn, tällä kertaa hieman paremmalla aikataululla. Verkkasin Kertun aika kevyesti, mutta käytin hommaan huolella aikaa. Kerttu oli todella energinen, joten tein paljon nopeita siirtymisiä ja erilaisia tehtäviä peräjälkeen, jotta ori ei lähtisi ennakoimaan mitään. Lopulta kun sileällä olin tyytyväinen orin menoon, otimme muutaman verkkahypyn ensin matalammalla tasolla, ja sitten kisatasolla. Kun olin tyytyväinen, siirryimme odottamaan omaa vuoroamme ja jäin toivomaan, että rata onnistuisi hyvin.

(229 sanaa)

[Nita]

Nita & Kallan Vermilion, vaativaB
Mulla oli menossa varusteiden tarkastus. Leevin kamat mä olin käynyt läpi jo kahteen kertaan, okei ehkä viiteen, ja ne pitäisi olla kaikki kunnossa. Oli siis mun omien varusteiden vuoro. Kisatakki, kallis sellainen, roikkui pukupussissa, tuulihousujen alla oli puhtauttaan hohtavat kisahousut, puunatut saappaat oli omassa kassissaan. Hanskat, kypärä, kannukset. Kaikki vaikutti olevan myös omien varusteiden osalta kunnossa, mutta mä en välittänyt ottaa riskiä. Kuinka noloa olisikaan, jos mä olisin unohtanut vaikka saappaat tai kypärän kotiin? Todella, erittäin, kammottavan noloa.

Leevi onneksi lastautui helposti ja musta oli tullut vikkelä lettien ja sykeröiden tekijä. Koska mulla oli taas aikaa kisapaikalla, mä olin jättänyt letityksen paikan päälle. Armin kanssa lettejä oli voinut hioa vaikka ikuisuuden, koska se jaksoi nököttää paikoillaan. Mutta Leevin kanssa? Juu ei, letit piti saada kerralla ja nopeasti hyviksi. Niitä ei kyllä jääty hiomaan sekuntiakaan pidemmäksi aikaa, mitä tarvitsi. Välillä oli muutenkin riski keikkua korokkeen päällä jalkojaan ja päätään heiluttelevan ruunan vieressä. Mutta mä olin oppinut, letit syntyivät nopeasti ja näyttivät hyviltä.

Kun meidän luokka alkoi lähestyä ja mä olin saanut varusteet sekä itselleni sekä hevoselle päälle, mä lähdin kävelyttämään ruunaa. Mä yritin tehdä sen maastakäsin, mutta Leevi oli eri mieltä. Jos viikko sitten puoliverinen oli käyttäytynyt melko fiksusti ja pätevästi, oli nyt taas ihan kauhukakara. Maassa meinasi olla neljän jalan sijasta vain kaksi ja Leevi meinasi jyrätä mut noin miljoonaan kertaan. Kun se käyttäytyi kymmenen sekuntia fiksusti, mä päätin kavuta selkään. Se helpotti kaikkea aivan valtavasti, kun huonosti käyttäytyvä ruuna kävelikin ihan kiltisti.

"Valmistautuu Nita Merisalo ja Kallan Vermilion", kuulutus ilmoitti. Mä hengitin syvään ja muistutin, että me pärjättäisiin kyllä. Mun katsoessa maneesin ovelle, sieltä livahti tuttu hahmo yleisön joukkoon. Tämä virnisti mulle ja näytti peukkuja istahtaessaan katsomoon. Mä virnistin hieman hermostuneena takaisin ja suuntasin katseeni jo valkoisten aitojen sisäpuolelle, jossa edellinen ratsukko oli lopettelemassa. Syvä hengenveto ja kisamoodi päälle. Kun edellinen ratsukko poistui ja mut pyydettiin radalle, mä yritin sulkea kaiken ylimääräisen mun aivojen ulkopuolelle.

Radan jälkeen mulle oli ihan sama, mitkä prosentit me saataisiin tai mikä olisi meidän sijoitus. Kyllähän se tietysti olisi kiva menestyä, mutta mulle merkkasi juuri nyt paljon enemmän, että katsomossa oli istunut mun veljeni.
"Sä pääsit", mä hymyilin kun päästin ulos maneesista ja Jimi tuli perässä.
"Kai sitä nyt pitää joskus pikkusiskon kisoja tulla kattomaan", veli naurahti, turvallisen etäisyyden päästä.
"Ei se sua pure, ainakaan tahallaan", nauroin laskeutuessani satulasta. Mä lähdin taluttamaan ruunaa autolle, koska mä tarvitsin sille viltin.
"Pärjääks sä sen kanssa?" Jimi huolehti, kun Leevi yritti jälleen jyrätä mut. Nauraen mä vain nyökkäsin vastaukseksi.
412 sanaa

Nita ja Leevi lopputervehdyksen jälkeen

Sasu & Damiaan v.d. Lodewijk, helppoA

Mun korvissa soi edelleen, kun Rita oli huolehtinut, että Daimilla on nyt kaikki tarvittava sekä kaikki hyvin. Naisen kälätys ei vain ollut ottanut loppuakseen ja tämä oli miettinyt mukaan lähtemistäkin, mutta siinä kohti mä olin pistänyt stopin. Hermostunut naisihminen olisi vain häirinnyt meitä. Nämä hetket saivat mut taas miettimään, miksi mä olin ostanut juuri tuon naisen kanssa ruunan puoliksi. Mä mietin sitä joka kerta, mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen, että ilman Ritaa, mulla ei olisi Daimiakaan. Joten mun oli vain kestettävä.

Nämä osakilpailut olivat Seppeleessä ja Daim matkusti sinne kuin vanha tekijä. Mä en vieläkään tiennyt meidän porukasta oikeastaan kenenkään nimeä. Paitsi sen Ritan serkun Nitan mä tunnistin, sentään. Mulle muut olivat sinitukka, pikkupoika, blondi, hullun kirjavan tamman ratsastaja (vaikka sillä olikin ensin se joku kimo), punapää ja sitten se, jolla oli punertava tamma. Siinä meidän tiimi taisikin olla, ellen mä sitten onnistunut unohtamaan jota kuta. Kai mä olin kaikkien nimet joskus kuullut, mutta hyvin menivät näillä kuvauksillakin.

Daimin hyvä käytös jatkui varustaessa ja kävellessä, mutta verkassa ongelmat alkoivat. Ruuna oli ihan vänkyrä, pohje ei mennyt läpi ja sitä ärsytti suunnattomasti lähelle tulevat ratsukot. Oli ilmeisesti pienen pojan kiukkupäivä, kun kaikki oli ikävää ja mikään ei sujunut. Mä yritin saada kimoa kuulolle, mutta melko tuloksetta. Onneksi muut tajusivat vähän varoa, kun huomasivat ruunan reagoivan lähelle tuleviin hevosiin. Jos se jatkaisi tätä käytöstä, sille joutuisi hommaamaan punaisen nauhan häntään. Yleensä Daim vain oli kiltisti verryttelyssä, ei vetänyt hernettä nenään mistään ja teki parhaansa.

Koska Daimin vikurointi oli hämmentävää ja meidän starttiin oli vielä hetki, mä tulin vielä alas. Mä kävin läpi kaikki ruunan varusteet, jalat ja muut läpi, että kaikki oli kunnossa. Pikaisella vilkaisulla mä en huomannut mitään hälyttävää. Jalat oli normaalit, eikä se aristanut mitään. Varusteet oli kunnolla, niissä ei ollut myöskään mitään vikaa.

"Mikä sulla on? Känkkäränkkäkö iski?" kysyin hiljaa rapsuttaen ruunan otsaa. Mun oli tehtävä päätös: startata vaiko ei. Mitään vikaa ei näyttänyt olevan, mutta uskaltaisinko mä luottaa, että ruunalla vain oli huono päivä. Jos se olisikin kipeä, se voisi tykätä huonoa kouluradan ratsastamisesta. Jos se taas vain kiukutteli, mä antaisin sille periksi, jolloin se oppisi huonoja tapoja.

Lopulta mä päätin startata. Jos siltä tuntuisi, mä voisin aina jättää radan kesken. Mä kyllä toivoin ruunan muistavan kohta taas, että se oli hieno tuleva kouluhevonen, eikä samanlainen kuin kiukutteleva pikkuponi. Meidän vuoro alkoi lähestyä uhkaavasti, joten mä nousin takaisin selkään ja aloin valmistautua. Viime hetken säädöt ja sitten odottamaan. Siitä tulisi mitä tulisi, nuoren kanssa ei voinut aina mennä putkeen. Mä kävin viime hetkillä vielä rataa läpi ja valmistauduin henkisesti ratsastamaan radan läpi hankalan hevosen kanssa, enkä reippaan nuoren.

431 sanaa

[reita]

100cm hard

Reita - Sand Pond



Mitä odotuksia meillä on Tie Tähtiin -cupin toisen osakilpailun esteosuutta varten? Vaikka kuinka moni on kysellyt sitä, koska taidan olla puhunut vain Pondista, cupista ja valmennuksistamme viimeaikoina. Olen kuitenkin antanut jokaiselle ihmiselle eri vastauksen.



Pondin omistaja, Riitta, kysyi sitä ensimmäisenä. Siitä taitaa olla jo pari viikkoa aikaa. Vastasin välttelevästi, että kunhan nyt hyväksytyn suorituksen tekisimme, niin olisin jo aika tyytyväinen. Tavallaan se oli totta. En ole kilparatsastaja, ja tiesin kyllä monen muun luokkamme osallistujan olevan. Ja vielä useampi oli ratsastuskoulun ratsastaja, eli ratsasteli paljon paremmilla hevosilla kuin minä. Siitä oli jo aikaa, kun olin ratsastanut muilla kuin Mayalla ja Minillä, paitsi jos Pond lasketaan mukaan. En siis oikeastikaan uskaltanut haaveilla, että meillä menisi yhtä hyvin kuin Hukkasuossa, kotikisoissa. Kotona oli ollut rentoa hypätä, joten hyvä sijoitus oli ihan ymmärrettävä. Seppeleen osakilpailu tuntui paljon vakavammalta kilpailulta, koska en hypännytkään omassa tutussa maneesissa, kaikkien tuttujen ihmisten keskellä. Mutta olisinko minä ihan rehellisesti tyytyväinen, jos Pond tekisi hyväksytyn suorituksen ja sijoittuisi viimeiseksi? En taitaisi. Kyllä minullakin jonkinlainen kilpailuvietti on.



Maija, vaimoni, oli kysynyt odotuksiani useammankin kerran, viimeksi kilpailua edeltävänä iltana. Hänelle olin sanonut rehellisesti, että voi kun sijoituttaisiin. Tiesin, että se oli paljon vaadittu meiltä, mutta ai kuinka se olisi hienoa. Saisimme elämämme kolmannen ruusukkeen. Voi veljet. Samaan aikaan, kun haaveilin sellaisesta, minua melkein pelotti sanoa sitä ääneen. Tuntui että toivomalla liikaa manaisin meille huonoa karmaa tai jotain, vaikka en edes tosissani usko sellaiseen. Siksi minä kai sanoin sen niin hiljaa ja ujosti joka kerta. Maija kurottui aina pörröttämään hiuksiani ja sanoi, että hän toivoi vain minun tulevan ehjänä takaisin kotiin reissultani. Mutta Maija pelkääkin hevosia.



Kun ajoimme kisapäivänä Seppeleen tallia ja uutta maneesia kohti, Keitaro kysyi vielä kerran puoliääneen, että mitä mahdan nyt odottaa. Kännykkäni lepäsi auton kojelautaan läntätyssä telineessään. Normaalit ihmiset pitivät siinä navigaattoria päällä, mutta me tunsimme tien. Tai ainakin minä. Olinhan valmentautunutkin Seppeleessä ihan vasta. Navigaattorin kartan sijaan kännykkäni oli Skype-yhteydessä Keitaron kännykkään, joka oli kiinnitetty samanlaisella systeemillä traileriin, jotta voisimme pitää silmällä Pondia ja Cubaa. Pond näytti ihan rauhalliselta, niin kuin takapenkillä kännykällään ilmeisesti Best Fiends -peliä pelaava riesakseni mukaan otettu Buathongin poikakin. Vastasin Keitarolle täydestä sydämestäni, että odotan elämystä. Vielä pari osakilpailua olisi jäljellä, ja hieno finaali Hallavassa. Minun viimeiset estekilpailuni ikinä. Voi kun meillä vain olisi niin hauskaa, että rankka treeni olisi ollut tämän päivän kisojen ja niiden kaikkien muiden arvoista. Hauskuudesta haaveillessani tajusin itsekin, että en minä niillä ruusukkeilla mitään tehnyt. Olin tietenkin ollut aivan äärettömän onnellinen Hukkasuon osakilpailun ruusukkeesta, mutta en minä sen takia ollut jatkanut. Vaan Pondin. Ratsastamisen. Sen takia, että sain vielä hetken olla olevinani uudelleen nuori.



(425 sanaa)




*

HeA, hard

Reita - Sand Pond



"Ai Pond!" Buathongin poika komensi lainahevostani Pondia pidellessään sen riimunarua kuin parempikin hevosmies. Ei ikinä olisi uskonut, että se oli vasta puolisen vuotta sitten tullut talliin ja tutissut kauhusta hevosen nähdessäänkin. Olin ylpeä siitä jotenkin hyvin etäisesti samalla tavalla kuin isä, ja minun oli nostettava kaulahuivi paremmin naamalleni voidakseni hymyillä salaa siltä pojalta. Se Kinnasen likka oli tehnyt sille ihan hyvää. Näin miten se vilkuili sitä tyttöä huvittavan ylpeänä itsestään ja yritti esittää vähän parempaa hevosenkäsittelijää kuin olikaan. Ja kun Kinnanen katsoi sitä, se yritti äärimmäisen kömpelösti olla kuin ei olisikaan, ihan niin kuin oikean, elävän hevosen piteleminen vilkkaalla kisapaikalla ei olisi sille iso juttu. Minun oli mentävä sen luokse ja ojennettava käteni saadakseni pidellä Pondia itse. Vaikka se oli aivan sairaan ärsyttävän herttainen ratsuani muka komentaessaan, se aiheuttaisi ennen pitkää vahinkoa sen kanssa silkkaa huolimattomuuttaan ja typeryyttään. Sidoin Pondin trailerin kylkeen Cuban viereen ja komensin sen pojan kaivamaan koulusatulan Fordini takaluukusta. "Sen litteemmän niistä siis, poika", muistin muistuttaa. Koululuokka olisi ennen esteluokkaa.



Keitaro ei ollut järjestellyt asioitaan yhtä hyvin kuin minä. Sen verran minkä Buathong Kinnasen liehittelyltään ehti, hän hoiti Pondia. Sain nojata auton kylkeen ja puhallella pahvimukiin, jotta kahvini jäähtyisi. Cubaa hoitavan Keitaron naamasta näki, että olisi hänellekin kahvi maistunut. Virnistin hänelle Pondin kaulan alta. Olisi nyt vähän pussaillut sitä Buathongin poikaa tai jotain, niin olisi saanut valmiiksi laitetun hevosen. Laittaisin minä sentään itse suitset Pondille. Olen huomannut kyllä, että se Buathongin poika suitsii välillä miten sattuu. Sentään se osasi laittaa satulan oikein. Pitäisi itse vain kiristää satulavyö vielä kunnolla.



"Eiks sua jännitä yhtää?" Keitaro kysyi kai jotain kysyäkseen.

Rapsuttelin Pondin leukaa rutistettu kahvikuppi toisessa kädessäni. "Aivan jumalattomasti", myönsin, "kato miten mun kädet tärisee."

Itse käsiäni katsottuani minun oli työnnettävä rutistettu kahvikuppi toppatakkini taskuun. Tartuin suitsiin ihan jotain tehdäkseni ja suitsin hevosen. Pond on siitä mukava, että se ei vastustele oikein mitään. Helppo kaveri. Hyvä hevonen. Pitelin sen ohjia reittäni vasten ja koetin hengitellä. Tällainen olo minulla oli aina, kun palasin kesälomalta töihin ja uudet, veraat lukion ykköset tuijottivat minua pulpeteistaan silmät suurina. Tällä kertaa minulla oli sentään Pond tukenani ja turvanani ihan kouluradallakin.



Oli aika lähteä lämmittelyyn. Ennen kuin nousin hevoseni satulaan nojasin otsaani sen otsaan ja pidin silmiäni kiinni. Sillä tavalla tämä lainahevonen tuntui ihan omalta Mayaltani, ja hetken verran minua ei pelottanut yhtään. Sitten oli avattava silmät ja työnnettävä jalka jalustimeen. Tule Pond, yritin sanoa hevoselle jotenkin telepaattisesti. Mennään katsomaan, olemmeko me kehittyneet yhtään ensimmäisten osakilpailujen jälkeen.



(402 sanaa)

[Ava P.]

He C, Ava Pulkkanen - Sysivalkee

Sepon kouluhuopa oli tahriintunut, mä en tiennyt miten. Olin säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä alkuperäisessä pakkauksessa. Nyppinyt yksitellen kaikki irtokarvat pois ja pyyhkinyt hikitahrat kostealla liinalla.
Se oli ihan varmasti sabotaasia.

Mun katse kiersi kaikissa Auburnin tiimiläisissä. Jonkun niistä oli pakko olla syyllinen, tai sitten se oli se blondi sieltä valmennuksesta. Olisiko Pietu voinut kertoa sille missä Seppo asui, jotta se pääsisi tahrimaan meidän imagon lopullisesti?

Nousin Sepon selkään ilman jakkaraa, vaikka Isabellan sanat kaikuivat mielessäni. Jalustinhihnat kuluivat epätasaisesti ja ratsastajan istunta kärsisi. Hevonen tulisi toispuoleiseksi ja kipeytyisi.
Mua sapetti niin paljon, että potkaisin Sepon liikkeelle kohti tallialuetta. Tottakai Santun oli pitänyt saada vielä Sokkien kisatakki vanhemmiltaan. Missä mun kisatakkini viipyi?

Seppo oli verryttelyssä tahmea, mutta energinen. Se ei siis halunnut liikkua haluamaani suuntaan haluamassani askellajissa, vaan säpsyili kaikkialle muualle. Se pelotteli muita ratsukoita ja mä istuin sen selässä, kun Pahatar konsanaan.
Vapiskaa rahvaat, me syödään teidät elävältä.
Jopa mua itseäni alkoi vähän naurattamaan oma dramaattisuuteni ja virnistin. Siellä me sitten Seppeleen verryttelyssä sinkoiltiin, kuin epätasaiset raketit ja virnisteltiin, kuin kaikki olisi ollut vähän liian hyvin.

Ehkä me oltiinkin vähän mielipuolia, kun ajateltiin, että me, poni ja tyttö, voitaisiin ikinä voittaa Tie Tähtiin osakilpailua. Puhumattakaan siitä koko hiton kisakonseptista. Me ei oltu voittajia, mutta huonoja häviäjiä kyllä.

206 sanaa

__________


60cm Ava Pulkkanen - Sysivalkee


Varusteiden vaihdon jälkeen mun olo oli kuin uudestisyntyneellä. Seppo sai uudenlaista energiaa estesatulastaan, meidän huopa ei ollut likainen ja mun hiukset säkenöivät kilpaa auringon kanssa. Ainakin olin suihkuttanut niihin niin paljon glitterlakkaa, että parempi olisi.

"Missä välissä sä letitit sen harjan uusiksi?" Santtu kysyi ja mä virnistin, sillä se olo huomannut.
"Mä olen ehtiväinen nainen", vastasin ja hyppäsin piekkarin selkään. Mä en muistellut enää kouluratoja, vaan nyt oli aika juosta ja lentää. Mä en antaisi minkään estää meitä.

"Seis", joku heijastinliiviin pukeutunut tyttö käski. Mä katsoin sitä melkein järkyttyneenä.
"Anteeksi mitä? Me ollaan tulossa kisaamaan", vastasin ja katsoin tytön ohitse verryttelyalueelle.
"Mikä sun nimi on?"
"Mitä sä sillä tiedolla teet?"
"No katson teidän verryttelyryhmän. Vain kuusi ensimmäistä pääsee sisälle."
"Me hypätään ekassa luokassa."
Mun kylmä katseeni ei toiminut tähän tytönhepakkoon. Oliko mun tatsi katoamassa?
"Ava", tuhahdin lopulta ja pyöräytin silmiäni dramaattisesti.
"Kiitoss.. Pieni hetki, aivan, Ava Pulkkanen. Sisälle vain, olkaa hyvät."

Mun kylmä hymyni saatteli meidät verryttelyalueen puolelle.
Mokomakin virkaintoinen lapsi.

Nostin ravin ja tunnustelin ohjausta taivutuksilla. Seppo tuntui virkeältä, se halusi päästä jo vauhtiin.
"Malta vielä", kuiskasin sille ja nostin laukan.
"Säästetään liekit areenalle, rakas", sanoin vielä ja ohjasin ruunan kohti ensimmäistä verryttelyestettä.

"Pysty!" huudahdin niin, että esteen vieressä seissyt poika saattoi ehkä hieman pompahtaa ilmaan.

207 sanaa

[Isabella S.]

Lisäarvat / kouluratsastus (Auburn 5.3.19)

Easy: Helppo C

Ava Pulkkanen - Sysivalkee (3 lisäarpaa)

Santtu Aarnipuro - Fifill frá Kievari (3 lisäarpaa)

Essi Metsämäki - Fantastico (2 lisäarpaa)

Inari Roihu - Oxeye Daisy (2 lisäarpaa)



Medium: Helppo B

Kiia Kalliokoski - Audrey v. Helmwald (2 lisäarpaa)

Linnea Närhi - Camelopardalis (2 lisäarpaa)



Hard: Helppo A

Sasu Ruusu - Damiaan v.d. Lodewijk (2 lisäarpaa)

Sarah Reyes - No Worries (2 lisäarpaa)

Janna Kaajapuro - Sharazan (3 lisäarpaa)

Robert Harrington - Harriet V (2 lisäarpaa)

Tia D. - Stillegaards Garrard (2 lisäarpaa)

Reita - Sand Pond (2 lisäarpaa)

Tinu - Trullin Hämy-Valo (2 lisäarpaa)

Jesse - Heljän Hurmos (2 lisäarpaa)



Expert: Vaativa B

Nita Merisalo - Kallan Vermilion (3 lisäarpaa)

Rosa Järvelä - Étoile Filante (2 lisäarpaa)

Lydia Tuuliluoto - Kheops (2 lisäarpaa)


Lisäarvat / esteratsastus (Auburn 13.3.19)

Easy: 60 cm
Ava Pulkkanen - Sysivalkee (2 lisäarpaa)

Santtu Aarnipuro - Fifill frá Kievari (2 lisäarpaa)

Inari Roihu - Oxeye Daisy (2 lisäarpaa)



Hard: 100 cm
Janna Kaajapuro - Sharazan (2 lisäarpaa)

Reita - Sand Pond (2 lisäarpaa)

[Anne]

Anne - Victoria v.d. Zelos

Viki oli kotikentällä hieno ja käyttäytyi siististi. Suoruuden kanssa oli hieman ongelmia, muuten siisti rata!