|
Post by Ada on May 23, 2008 21:04:14 GMT 2
Ilolan Eliksiiri - alias Siiri, Sirppana, Sipsu, Sipsunakki, Sirppenstuuga, Sipe, Sirpa, Piisukka ja makkara - tarinoi ja kertoo elämästään.
rotu: shetlanninponi ikä: kakara koko: läski (ja pieni)
vihon avoimuus: itse päätähti, hoitajat, omistaja ja muu random porukka.
|
|
|
Post by Ada on May 23, 2008 21:06:12 GMT 2
23.05.08 - Temppuja alá Siiri.
Kiskoin vastahakoisen Siirin perässäni maneesiin ja tungin itseni Istelin sekä Blondin väliin – Siiri ei vaan olisi halunnut pysyä paikoillaan vaan ponipa se päätti lähteä omille teilleen. Palautettua karkurin paikoilleen ja saatuani kurinpalautuksen loppuun Oona olikin jo hyvän matkaa hevosensa esittelyissä – onneksi tiesin jo että puoliverisen nimi oli Rensu ja että tuollainen pieni valkoinen palanen on sokeria jota ainakin Siiri himoitsi, joten en menettänyt mitään olennaista. Ellei siis sokerin rakenne ollut kurssimme kulmakiviä.
”Noniin poni, opetellaan nyt sitten sanomaan käsipäivää” virnuilin Siirille saatuani kourallisen sokeria käteeni – ja vakaasti päätettyäni olla antamatta sitä vaikka nappisilmä kuinka kerjäisi – ja kun Oona oli selitellyt asian juurta jaksain ja näyttänyt vielä malliesimerkinkin Rensun kanssa. Ponini viihdyttäminen kuitenkin keskeytyi julmasti kun Oona saattoi meidät perikatoon sanomalla sen kuuluisan lauseen, ”Ada ja Siiri voivatkin sieltä ensimmäisenä kokeilla. Siiri on pieni heppa, joten tämän luulisi olevan helppoa” – eipä siinä mitään muuta voinut kuin toivoa parasta itsensä sekä ponin kannalta ja yrittää.
Siiri oli kuitenkin se joka yllätti, emme olleet päässeet vielä jalannoston opettelun kanssa pitkälle joten menetimme sen takia roppakaupalla tyylipisteitä, mutta kun puhe oli jalan viemisestä eteen, Siiri katseli vain uteliaana toimenpidettä ja näytti nauttivan jalkansa vääntelystä mitä ihmeellisimpiin asioihin, vaikka nuorelta hevoselta olisi voinut odottaa vaikka mitä mielenkiintoista. Tai sitten jotain vähemmän mielenkiintoista mutta monin verroin ärsyttävämpää. Oona oli myös tyytyväinen suoritukseemme ja siirtyi eteenpäin ensinnä käskettyään meitä toistamaan vielä muutamat sata miljoonaa kertaa – eikä Siiri myöskään jäänyt tyytyväisyydestä paitsi, tammahan sai sen himoitsemansa sokerinpalan. Ja toistojen jälkeen poni oli syötetty täyteen sokeria – toivottavasti sai siitä tarpeekseen vuodeksi.
Seuraavana pääsimme opettelemaan peruutusta – eikö se muka ole aika perusasia? No, Siirin kanssa kaikki yksinkertainen on aina extremeä, ja poni ei ollut tänään yhtään sillä päällä että olisi astunut askeleenkaan taaksepäin, saatikka kuvitellut peruuttavansa. Ja lusikkansa soppaan lisäsi sellainen pieni yksityiskohta että olisin pystynyt noukkimaan harjan tamman selän yli toiselta puolelta, joten pääsin nyt taas kumartelemaan ja kyykistelemään oikein urakalla saadakseni kunnollisen otteen tamman suitsista. Selkähän tässä menee.
”Hemmetin otus!” kirosin tuskastuneena niin makkaran luupäisyydestä – se ei väistänyt tuumaakaan – kuin ainaisesta kyykkimisestäni, ja läppäisin otusta hiukan ryntäille että tamma edes tiedostaisi olemassaoloni. Tästä Oona sai kuitenkin kohtauksen ja piti minulle vartin saarnan hevosen helläkätisestä käsittelystä, ja sitten Siiri vielä viitsi piruuttaan peruuttaa aivan kunnolla ja nätisti ja tahdissa heti kun vain Oona katseli. ”Tämä vielä maksetaan” sihahdin hampaitteni välistä täydellisen nöyryytettynä ja sain katsella vastaukseksi tamman ilkikurista katsetta – ’onnistuinpas nöyryyttämään tuon’. Mutta itku pitkästä ilosta, tamma pääsi harjoittelemaan lisää sitä ihanaista peruutusta – tällä kertaa kylläkin turpa mutrulla ja happamana kuin sitruuna. Ai että olin pettynyt.
”Noniin, pääset poni kumartelemaan minulle” naurahdin viimeisen tehtävämme kuultuani. Oona oli onneksi selittänyt asian viimeistä piirtoa myöten – ja samalla jotain ylimääräistäkin – joten edes minä en ollut löytänyt siitä mitään porsaanreikää, ainakaan vielä. Oppi tulikin heti tarpeeseen kun saimme taas kunnian aloittaa Siirin kanssa, ja tällä kertaa Oona jopa myönsi että makkarani on itsepäinen – erävoitto! Siiri päätti kuitenkin tällä kertaa käyttäytyä suhteellisen säädyllisyyssääntöjä hipoen, joten kumarruksemme onnistui ainakin niissä määrin että sitä pystyi sanomaan kumarrukseksi, tai edes kumarruksen harjoittelemiseksi. Ainoastaan ylenmääräinen sokerinsyönti tunnin aikana oli saanut Siirin kyllästyneeksi kyseiseen herkkuun, joten mielenkiinto katosi aina hetkittäin ja siirtyi muiden hevosten tarkkailuun – harmillista.
”Eiköhän tämä riitä tältä kertaa, muistakaa hieman venytellä hevosienne lihaksia aina temppujen jälkeen, tai menkää vaikka ratsastamaan” Oona lähetti meidät tiehemme kyseisen lauseen saattelemana, ja sai hymyn kohoamaan huulilleni, ”vai mennään poni ratsastamaan”.
Terveisin, Ada.
|
|
|
Post by Ada on May 24, 2008 14:59:06 GMT 2
24.05.08 - R.I.P.
Puristin käteni nyrkkiin, annoin kynsieni kaivautua kämmenen pehmeään lihaan – en välittänyt. Mp3 huudatti samaa laulua jo kymmenettä kertaa – ei kiinnostanut. Leppeä kesätuuli tempoi silmille vedettyä huppuani ja yritti päästää auringonvaloa kuolemaa kuvastaville kasvoilleni – antaisivat minun nyt olla rauhassa! Hiekkatie kulutti itse itseään kohti tallia, en tiedostanut liikkeitäni enkä ohi matelevia maisemia, olin tunnoton maailmalle ja maailma oli tunnoton minulle. Halusin huutaa, raivota, ulvoa tuskani taivaalle!
”Mitäs meidän ufomme – mistä moinen myrskynmerkki tänään?” Jaakko virnuili minulle astuessani talliin – normaalisti moinen klisee olisi ansainnut vähintään yhtä sarkastisen vastauksen, mutta tänään olisin voinut murhata miehen siihen paikkaan. Tyydyin kuitenkin vain mulkaisemaan Jaakkoa huppuni alta, ja mies sävähti kuin iskun saaneena – katseeni olisi voinut jäädyttää kesäpäivän ja pysäyttää auringon kiertoradalleen. Omaksi onnekseen Jaakko hiukan epäröityään ja ympärilleen pälyiltyään kääntyi kannoillaan ja palasi töihinsä vilkaisten minua olkapäänsä yli – en ollut se kaunis kultatukkainen tyttö jonka silmissä paistoi aurinko ja tuikkivat tähdet ja jonka olisi voinut kietoa syliinsä ja antaa tämän itkeä murheensa olkapäätään vasten ja silitellä tämän hiuksia vakuuttaen että kaikki oli hyvin – minulla ei ollut enää kyyneliä mitä vuodattaa, ei tuskaa, ei mitään. Vain raivo ja syvä epätoivon kuilu jonka reunalla seisoin, kuilu joka nyki koko ajan mieleni taustalla kutsuen hyppäämään, päästämään irti. Valitsemaan saman tien minkä Vilma oli jo valinnut.
Siiri herätti minut ajatuksistani nykäisemällä hupparini reunaa ja tunkemalla turpansa vasten kättäni – jalkani olivat kuljettaneet minut tutuksi tullutta reittiä Siirin karsinalle ja jättäneet siihen seisomaan oman onneni nojaan, miksi kaikki oli niin hankalaa? ”Joo poni, kyllä kyllä, kohta” mutisin puolihuolimattomasti Siirille ja pudotin laukkuni maahan tömähdyksen saattelemana – aivan sama jos joku siellä hajoaisikin. Siiri ei kuitenkaan ollut tänään sillä ’aivan sama’ -päällä, vaan tuhahti loukkaantuneesti huomion puutteesta ja kääntyi selin minuun – tiesin että en kohdellut sitä reilusti, mutta mitä väliä, mitä väliä oli millään, kaikki oli jo mennyttä? ”No angstataan sitten yhdessä, makkara” huokaisin katkeruuden kuultaessa äänestäni – miksi kukaan ei välittänyt?
Purin raivoni ja vihani maailmaa kohtaan Siirin hoitamiseen – sen perusteellisempaa harjausta ei se poni tulisi saamaan toista kertaa elämässään. Siirikin oli tajunnut että kaikki ei ollut kunnossa, vaan seisoi luonnottoman hiljaa paikoillaan ja antoi minun harjata, selvittää, nyppiä ja puuhata koko sen tunnin jonka asian kimpussa pyörin. Vaikka lopputulos oli hieno, en jaksanut siitä välittää – en ihaillut työni jälkeä enkä edes katsonut siistittyä harjaa kahta kertaa – se oli vain jotain katoavaista, jotain joka ei kestä, turhia asioita turhamaisille ihmisille. ”Mennään pihalle” hymähdin ja tungin Siirille riimun päähän – halusin olla rauhassa, rauhassa noilta katseilta jotka vilkaisivat aina ohimennen kun kävelivät karsinan ohi – kysyviltä katseilta, sääliviltä katseilta, inhoa tihkuvilta katseilta kun en ollut yksi niistä. Kaikenlaisilta katseilta.
Siirikin oli oudon vaisu tänään, aivan kuin omia kasvojani varjostavat pilvet olisivat siirtyneet myös sen ylle, peittäneet sen kesäpäivän synkkyydellään. Tamma ei touhunnut ympäriinsä ja nauttinut auringosta, se ei rynnännyt ruohon kimppuun kun istahdin nurmikolle, vaan jäi kysyvänä katselemaan ympärilleen – ehkä ripaus hölmistystäkin kansoitti sen silmiä. ”Ole hyvä vain, sinulla kun on vielä elämä” naurahdin ironisesti ja kiskoin hupun paremmin silmille peittämään valkoiset hiukset ja mustat silmät – kovat kuin agaatti. Vielä vähän aikaa ympärilleen katseltuaan ja huomattuaan että emme siirtyisi vähään aikaan mihinkään, Siiri laski turpansa ja hyökkäsi ruohon kimppuun – vaikka vaisua sekin oli. Käänsin mp3seni päälle ja annoin huulieni äänetönnä muodostaa laulun sanoja, 'I want a girl with lips like morphine, knock me out every time they touch me...' Koko maailma oli harmaa ja valju.
”Mitä nyt?” hymähdin Siirille tamman tunkiessa päänsä syliini ja aloin hajamielisenä silittämään sen otsaa ja harjaa. ”Vai haluatko sinäkin lohduttaa” pitkitin pettyneenä tilanteeseen, mutta jätin kuitenkin käteni lepäämään tamman harjaan kietoutuneena. Pieni poni ei kuitenkaan ollut luovuttajatyyppiä, vaan vähän aikaa itsekseen tuhistuaan se kellahti kyljelleen nurmikkoon ja tunki taas itsepäisesti turpansa syliini. Huokaisin ja naulitsin katseeni maneesin takaseinään, en itkisi! ”Vilma hirtti itsensä eilen illalla, kuulin siitä vasta tänään aamulla” pudotin sanat suustani sulotta niiden polttaessa kurkkuani ja tunsin kyyneleen valuvan mustana pitkin poskeani – en ollut suostunut myöntämään asiaa itselleni ennen tätä, sen ääneen sanominen sattui. ”Olisi pitänyt uskoa…” jatkoin katkeilevasti ja ääni käheänä, kurkkua poltti mutta taistelin kyyneliä vastaan – en murtuisi, en itkisi kuin joku pikkulapsi! ”Ja siinä on se totuus jonka kaikki haluavat tietää!” parahdin puoliääneen ja heittäydyin nurmikkoon selälleni. Ja itkin. Viimeinkin.
Aurinko leikitteli kasvoillani ja lämmitti – Siiri oli jo saattanut tehtävänsä tehdyksi ja nyhti laiskanlaisesti ruohonkorsia suuhunsa muutaman metrin päässä. Vapaana – ei helvetti! ”Tules tänne, kulta” kutsuin ponia ääni vielä käheänä ja kohottauduin istumaan ja odottamaan ponia. ”Siirii” maanittelin uudelleen ja huokaisin turhautuneena tamman vain vilkaistessa minua ja palatessaan aarteensa ääreen. Ryömin ponin vierelle ja nappasin kiinni riimunnarusta – ”ei kuitenkaan mitään karkuretkiä tänään, en jaksaisi nyt” muistutin. Suoritin vielä kissan silmäpesun saadakseni edes suurimman osan levinneistä kajaleista pois naamaltani, ja kiskoin itseni pystyyn. Aurinko paistoi taas.
”Palasitte sitten – aloin jo ihmetellä mikä teillä kesti” Jaakko huomautti astuessani sisään Siirin kanssa, ”näytät jo paljon paremmalta”. Väänsin kasvoilleni toispuoleisen hymyn joka oli tarkoitettu virneeksi ja kohautin olkapäitäni – mitä ikinä. ”Mikä sulla muuten oli, haluatko puhua siitä?” Jaakko yritti vielä kerran uteliaisuuden ja lievän kauhun taistellessa tämän silmissä – uteliaisuus voitti. Tällä kertaa päästin kasvoilleni oikean virneen ja heitin totuuden päin miehen naamaa, ”kaverini hirtti itsensä eilen”. Aluksi mies näytti epäuskoiselta, mutta kun huomasi että olin tosissani, Jaakon naaman väri muuttui nopeasti lakananvaaleasta häpeän punaan. ”Joo, tota, sori että kysyin…” mies sopersi selälleni, ja tietämättään antoi minulle aiheen nauraa. Miksi elämä on näin ristiriitaista?
”Hei hei kulta” hyvästelin Siirin ja halasin pientä ponia oikein kunnolla – pientä ponia joka näytti sietämättömän tyytyväiseltä itseensä. Aivan liian tyytyväiseltä, mutta nauttikoot siitä nyt, olipahan sen ansainnutkin. Noukin laukkuni maasta ja muutaman kerran taakseni vilkaistuani kävelin ulos tallista – tällä kertaa en yrittänytkään estää aurinkoa paistamasta kasvoilleni.
Angstisin terveisin, Ada.
|
|
|
Post by Ada on Jul 19, 2008 19:59:50 GMT 2
19.07.08
Astelin pitkin tallin hiljaisia käytäviä ja vilkuilin ohimennen nimikylttejä karsinoiden ovissa – uusia oli ilmestynyt ja osa vanhoista oli kadonnut jonnekin teille tietymättömille. Siitä oli aikaa kun olin viimeksi pistäytynyt tallilla – liian kauan, sanon minä – ja nyt tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, aivan kun olisin katsellut kaikkea kuplan sisältä. Auringon valo siivilöityi pölyisten ikkunoiden läpi juovittaen lattiaa ja sai ilmassa tanssivat pölyhiukkaset kimaltelemaan, käytävällä lojui muutama orpo heinänkorsi – mitään muuta elämää ei sitten ollutkaan näkyvissä lukuun ottamatta hiljaisena kaikuvia askeleitani ja sitä syvää rinnasta puristunutta huokausta kun huomasin Celen muistotekstin seinällä ja tajusin että tämä mahtava tamma oli poistunut vehreämmille laidunmaille ikuisiksi ajoiksi. Miksi, oi miksi?
Tassuttelin hiljaa portaat ylös pukuhuoneeseen – kengät jalassa tietenkin – ja sain pettymyksekseni huomata sen olevan täysin tyhjä kaikua lukuun ottamatta, kukaan muu ei ollut sattunut vaivautumaan tänään tallille paitsi tietenkin minä. ”Taidankin omistaa taidon päätyä tallille aina yksikseni – eikös ole ihastuttavaa” tokaisin ironiaa tihkuvalla äänellä seinille samalla kun pengoin kaapista tallivaatteet ja delegoin loput roinani epämääräiseksi kasaksi keskelle sohvaa – siirtäkööt joku jos häiritsee. Ja sitten vain puhdistamaan karsinaa sekä tekemään kaikkia niitä hommia joita rakastan ah-niin-paljon. Taidankin olla se unelmien heppatyttö joka rakastaa kaikkea hevosiin liittyvää ja juoksee pitkät vaaleat letit liehuen innokkaana talikonvarteen – ehkä en.
Olisin voinut halata Pipsaa ja tanssia tämän ympärillä kiitosvirttä hoilaten jos tyttö vain olisi ollut saapuvilla. Tämä ihastuttava ihminen oli puhdistanut Siirin ja Pampulan yhteisen karsinan viimeistä piirtoa myöten, päästäen minut siten pyyhkimään sen mielikuvituksellisesta työlistastani, joka kyllä kuitenkin vaikutti pitkältä kuin nälkävuosi. Hymy huulilla painoin mieleeni sen, että minun pitäisi muistaa kiittää Pipsaa tästä ihastuttavasta palveluksesta, ja siirryin näpertämään irti ponien ruokakuppeja.
Hinkattuani puoli tuntia kädet kyynärpäitä myöten saippuavedessä, lotrattuani vedellä sekä huuhdeltuani neljännestunnin ja ähkittyäni sekä kirottuani tuplasti jo kulutetun ajan sain viimeinkin kummankin karvakasan kupit takaisin paikoilleen ja sellaiseen kuntoon että niistä olisi voinut peilata itseään – ainakin melkein, tai kohtalaisesti, tai sitten ei. Aivan sama. Hymähdin itsekseni ja siirryin satulahuoneeseen puhdistamaan Siirin varusteita joita ei oltu paksusta pölykerroksesta huomaten käytetty koko kesänä. Tässä tulee kestämään.
”Kappas, en olekaan ainoa täällä tänään” huikkasin olkani yli – katse yhä kiinnitettynä turpahihnaan josta yritin hinkata vuosisataista pölyä irti – kuullessani satulahuoneen oven käyvän ja askelia takaani. ”Päivää.” Ääni särähti outona ja tuntemattomana korvissani ja kääntyessäni ympäri kohtasin noin kolmekymmenvuotiaan naisen jota en ollut koskaan kohdannut, ja joka ei selvästikään ollut koskaan kohdannut minua, sillä kasvoilta pystyi selkeästi lukemaan kuinka ’kuka hitossa tuo oikein on’ –kysymys pyöri päässä. Nopean arvioinnin ja lyhyen mietteliään hiljaisuuden jälkeen nainen kuitenkin päätti tehdä aloitteen kysymyksen muodossa: ”tiesitkö että talli on kiinni vierailijoilta tänään?” ”Juu, tiedän” vastasin mahdollisimman kohteliaalla äänenpainolla, vaikka olisin voinut kehottaa kyseistä ihmistä miettimään että miksi hitossa minä sitten pesen varusteita jos kerran olen vierailija. ”No mitä sitten teet täällä?” Kysymys oli töykeä ja se ansaitsi töykeän vastauksen: ”puhdistan yhäkin varusteita” nälväisin ja käännyin takaisin remmien pariin jatkaen puhdistusta aivan kuin keskustelukumppaniani ei olisi ollut olemassa. ”Oletko varma että tuo on luvallista, olen katsos vastuussa varusteista ja ylipäätänsä tallista Annelle, eikä ole suotavaa jos niille tapahtuu jotain?” Olisin tässä vaiheessa ollut valmis paiskaamaan satulasaippuan naisen naamalle tämän ylimielisestä käytöksestä johtuen ja lausumaan pari valittua sanaa käytöksestä, mutta nielin asiani ja pakotin imelän hymyn kasvoilleni. ”Uskon, että Anne katsoo omaksi asiakseen päättää keitä ottaa hoitamaan hevosiaan” hymyilin takaisin, niputin suitset ja palautin ne takaisin pakoilleen. ”Hyvää päivänjatkoa, ja vastaisen varalle nimeni on sitten Ada” hyvästelin vielä uuden tuttavuuden joka oli hetkellisesti päätynyt sanattomaksi, ja painuin matkoihini – kaipa me vielä joskus tutustuisimme.
Nojailin laitumen aitaan ja etsin katseellani Siiriä kaikkien muiden ponien joukosta – jalkani olivat kuljettaneet minut aivan kuin vahingossa tänne vaikka en edes ollut harkinnut ottavani ponia sisään edes harjauksen ajaksi – lomailkoot nyt kun siihen on kerran mahdollisuus. ”Siirii” huikkasin ja jäin odottamaan tapahtuisiko mitään reaktiota. Jambo ainakin nosti ainaisen uteliaana päätään, samoin Mari – mutta ei Sirpanakki. ”Törkeä otus” tokaisin itselleni, mutta sanani saivat sattumalta myös toisen kuulijan.
”Törkeä olet sinäkin kun et ole piipahtanut pitkään aikaan täällä.” ”Jaakko, mukava nähdä sinua!” tervehdin miestä ja käännyin ympäri päästen nyt nojaamaan selkääni aitaan. ”Mitäs tytön kesä, onko löytynyt hyvääkin seuraa?” Jaakko kysäisi kuin ohimennen ja röyhisti samalla rintaansa – paita oli näemmä unohtunut jonnekin. ”Äh, älä yritä. Voisin harkita jos värjäisit hiuksesi ja vaihtaisit kuuntelemaasi musiikkia” naurahdin leikkimielisesti ja olin tarkastelevani oikein huolella miehen kampausta ja ulkonäköä. Ehkä juuri tästä seikasta johtuen huomasin kuinka Jaakon asento rentoutui tämän kuullessa kommenttini. ”Hyvä kun täällä on edes yksi joka ei kuolaa perään ja kikata korvanjuuressa jokaiselle sanomalleni asialle. Joku kaveri” mies huokaisi ja siirtyi itsekin nojailemaan aitaan. ”Älä nyt, etkös muka nauti siitä? Ja paidan mukaan ottaminen saattaisi auttaa asiaa” virnuilin, ja sain vastaukseksi oikein teateriaalisen silmienpyöräytyksen jonka jälkeen purskahdimme molemmat nauruun.
Kun Jaakko oli mennyt menojaan pitkän juttutuokion jälkeen jonka aikana olimme puhuneet läpi ummet ja lammet ja olin saanut selville että varusteidenpesun keskeyttänyt nainen oli nimeltään Lotta, jäin miettimään mistä lähtien olin ollut Jaakon kaveri. Kaveri? Jambo kuitenkin tuli keskeyttämään vakavamielisen pohdintani tökätessään turvallaan uteliaasti kättäni, ’minä tässä hei, huomioi minutkin’. ”Hei Jamboseni, et vissiin haluaisi käydä hakemassa Siiriä tänne? – Ai et? No ei sitten.” puhelin ponille samalla kun rapsutin otusta harjan alta otsasta ja otus vastavuoroisesti yritti syödä taskuani arvaten mitä sieltä löytyisi. ”No, jos Siiri ei kerran ilmesty paikalle ja sinä jo löysit aarteeni, niin oleppa hyvä vaan” naurahdin ja annoin periksi Jambon kerjäykselle penkoen taskustani ne porkkanat jotka oli alun perin tarkoitettu Sirpalle. Ponin rouskuttaessa tyytyväisenä herkkujaan kuvittelin huvikseni Siirin ilmeen jos otus koskaan saisi tietää mitä olikaan menettänyt. Sitä en haluaisi jättää väliin.
Terveisin, Ada.
|
|