|
Post by Johanna on Nov 10, 2007 10:53:18 GMT 2
- Nimi: Kamu
- Kutsumanimi: Kamu
- Rotu: Suomenhevonen
- Sukupuoli: Ruuna
- Väri: Liinakko, pt
- Säkä: 155cm
- Ikä: 24 vuotta
- Osaaminen: KO:HA Re:80 Me:70
- Omistaja: vt Seppele
- Hoitaja: Lilly-Marie
- Kamu on Seppeleen tilan maskottiheppa, jo kolmattakymmenettä käyvä herrasmies. Kamu on nyt vanhemmalla iällä ruunattu, jotta se saa kaikessa rauhassa nautiskella lajitovereidensa seurasta. Omistajat ratsastelevat Kamulla harvakseen, ja sen pääasiallinen työ onkin laukkailla ympäri tarhoja ja hörähdellä tallille tulijoille. Kamulla on Palmikko kanssa kaksi jälkeläistä, Kamuliini ja Reilu-Kaveri.
10. marraskuuta 2007Ensimmäistä kertaa astelin epävarmana tallille. Kävelin juuri ja juuri isommankin auton levyistä tietä. Syvät urat olivat painuneet maahan niistä lukuisista autoista, jotka olivat pihaan ajaneet. Nyt siellä oli niin autiota vain yhden tummahkon maasturin seisoessa tuulessa. Mustanvioletti letti paiskaisi minua kasvoihin. Hiekka rahisi jalkojeni alla, kaviojäljet johtivat suoraan tallipihalle. Kiedoin kädet epävarmana ympärilleni ja kävelin tallille päin. Tarhassa seisoskeli muutamia poneja, ne tarkkailivat jokaista liikettäni. Kävelin varovasti tarhaa kohden. Voikko suomenhevonen hörähti ja ravasi kevyesti aidan viereen. Ojensin varovaisesti käteni hevoselle. Se nuuhkaisi kättä, kunnes astui taas lähemmäs ja hörähti. Sitten se leikkisästi nappaisi punertavan tumppuni ja lähti ylpeänä näyttämään sitä ystävilleen. Musta poni hirnahti kuin naurahtaen kun sujahdin aidan alta tarhaan. Tunnistin hevosen niin kovasti kehutuksi Bladeksi. Veikeä katse silmissään suomenhevonen kääntyi ympäri ja pyrähti laukkaan. Nappasin aidalta riimunnarun ja päätin yllättää jekuttelijan. Tarjosin sille taskustani löytämääni namipalasta. Roikottaen tumppuani ori varovasti astui eteenpäin nuuhkaisten kunnes hamuaa ylähuulellaan paljasta kättäni. Sujautan riimunnarun lukon kiinni riimuun ja taputin voikkoa kaulalle. Kuulin etäältä naurua ja käännähdin. Tarhan aidalla istui tyttö, jolla oli harmahtava hattu. Korvien päällisistä lähtevien lankojen päässä keikkuvat tupsut viuhuivat tuulessa, kun tyttö pomppasi alas portin viereen. Hän avasi portin ja ymmärsin taluttaa suomenhevosen siitä ulos. Talutin hevosta tallille päin kun tyttö tuli viereeni hymyissä suin ja esitteli itsensä. – Mä olen Dii, ja hoidan tätä Kamua, hän sanoi ja taputti hevosta kyljelle. Dii kietoi kätensä yhteen ja puhalsi varovasti niihin lämmitelläkseen. Hän avasi punaisen tallin oven ja meni edeltä. Seurasin kuuliaisesti. Kamu oli jo tuttu nimi, olin nimittäin soittanut viime viikolla Annelle ja kysellyt Taigaa hoitohevoseksi. Mutta ei ollut tarvetta toiselle hoitajalle, joten päätin tulla tallille katsomaan tarjolla olevia poneja - Kamua ja Bladea. Olin kuullut muutamalta tuttavaltani, että Blade oli aivan uskomattoman kaunis musta tamma. Mutta nimi sointui suussani.. Typerältä. Lilly-Marie ja Blade. Ei, ei, ei.. Ehdottomasti ei. Vakuutuin sen sijaan Kamuksi nimitetystä ponista. En tiennyt etukäteen, miltä poni näytti, joten päätin kauniina talviaamuna tulla tallille katselemaan poneja. Idyllinen maalaistalli toivotti minut tervetulleeksi. Huokaisin syvään, kun Dii sujahti varovasti Kamun ohi. Korvakaan ei hörähtänyt, vaikka Diin tallitakki kahahti seinää vasten. Vaistomaisesti pysäytin suomenhevosen kun Dii hävisi kulman taakse. Hetken päästä tytön pää tuli näkyviin kulmalta. – Etkö sä tuukkaan? Dii kysyi tupsut heilahtaen. Hän naurahti ja katosi kulman taakse. Maiskautin Kamulle, joka kuuliaisesti otti rauhallisia askeleita tallin sementtikäytävällä. Dii lakaisi parhaillaan vihellellen käytävän heiniä karsinaan, jonka ovessa luki persoonallisella käsialalla ’ KAMU, suomenhevosori ’. Talutin oripojan karsinaan, ja ammoniakin löyhkä täytti ilman. – Dii, milloin sä olet viimeksi putsannut karsinan? kiljaisin, ja Kamu töytäisi minua selkään. Sujautin riimunnarun irti ja laitoin sen naulaan roikkumaan. Dii vain naurahti ja höpisi jotain eilisillasta. Vetäisin pipoani syvemmälle ja hain pihamaalta kottikärryt talikon kera. Kamu vain mutusteli heiniä käytävältä. Dii nappasi Kamun riimusta kiinni ja talutti sen ohitseni keskelle tallikäytävää harjattavaksi. – Uuden hoitajan velvollisuus, Dii nauroi kun otti Kamun harjapakin viereensä. Raivosta kihisten nostelin lantapalleroita ja pissaläikkiä kottikärryihin. Kirpeä ammoniakin haju tunkeutui sieraimiini. Kahdenkymmenen minuutin rehkimisen jälkeen sain vihdoin viimeisetkin turpeet levitettyä karsinaan. Pyyhin hikikarpaloita otsaltani. Kaikessa rauhassa Dii setvi Kamun häntäjouhia. Dii kurkkasi olkansa yli minua tyytyväisenä ja heitti kamman minulle. – Käväisen vain pikaisesti Annen luona, Dii huikkasi mennessään. Kiirehdin ovelle, mutta näin vain vaaleiden hiuksien keikkuvan kilpaa tupsujen kanssa. Peruutin ja huokaisin. Kamu hörähti minulle myötätuntoisesti, kuin sanoen, että tuollainen se aina on. Käännähdin ja silittelin Kamun otsaa. Se hörähti taas. Naurahdin, ja rutistin hevosta kaulalta. Nappasin harjaämpäristä pehmeän pölyharjan ja sivelin Kamua pehmeästi. Hevoset kasvattivat jo talvikarvaa - Kamulla oli lämmin ja pehmeä karva. Sivelin suomenhevosen kaulaa varovasti. Kiersin kaulan alta toiselle puolelle setvimään harjajouhia. Rapsutin Kamun säkää varovasti, ja vilkuilin oria. Se nosti päätään.. ylemmäs.. ylemmäs.. Sitten sen huuli rupesi väpättämään mielihyvästä. Kamu tuntui sanovan, että nyt tekee Götaa. Huitaisin mustavioletit hiukset pois tieltäni ja jatkoin harjaamista. Aloitin varovasti lavoista edeten aina lautasiin asti, harjasin jalat ja vatsan alta - Kamua selvästi kutitti. Nostin ensimmäistä kaviota varovasti ja murunen muruselta likaisen pinnan alta näkyi vaaleata kavionpohjaa. Kuulin rempseää naurua ovelta päin. Tyttöporukka tulvi sisään Dii kärkenä. Kiireen vilkkaa silmäilin tyttöjen tallitakkeja - Wear & Taiga, Maikku & Piccolo, Toi & Cele, William & Siiri, Magnet & Pampula.. – Tässä on mun uus hoitsupartneri, Lilly-Marie! Dii kiljaisi iloisena. Kamukin paljasti, etteivät senkään korvat olleet sementtiä. Weariksi tunnistamani tyttö tunki kätensä jostain välistä kättelemään minua. Maikku, Toi ja William seurasivat esimerkkiä. Esittelin itseni yksi kerrallaan, ja paljastin omistavani vuonohevosoriin, Bertin. Bert on silmäteräni. Maastoestekisojen kärkikolmikkoon sijoittuva Bert on oma (piirretty) hiirakkoni. Ori on tuotu Italiasta, Venetsiasta, Suomeen. Maikku iloisesti tuli lähemmäs ja kyseli lisää Bertistä. Samalla päässäni syttyi ajatus. Mikseikö Bertiä tänne? Päätin kysäistä asiaa Annelta tai Elliltä. Vastailin innoissani Maikun kysymyksiin ja samalla saavuimme kimon ponin karsinalle. – Tässä on Piccolo, eli Pikku, Maikku esittely suosikkiponiaan ylpeästi. Kimo ruuna hörisi ja hamusi tytön kättä. Maikku kikatti, ja tarjosi Pikulle namupalan. Samassa Wear nykäisi kädestäni ja Maikku hyppeli iloisesti perässä. Kysyin Maikulta syytä tähän riemastukseen, tämä vain totesi, että pakkohan uutta hoitajaa on juhlistaa. Seuraavaksi sain tutustua suklaasilmäiseen Taigaan. Taiga oli kerrassaan hurmaava, rakastettava poni. Magnet esitteli minulle hoidokkinsa Palmikon ja Pellan. Wear ohjasi minut uuden tallin puolelle tekemään tuttavuutta myös Celen, Pampulan ja Siirin kanssa. Suloinen shetlanninponitamma seurasi uteliaana toimiamme karsinan oven yli. Samassa Diillä välähti! – Mitä jos mentäis esitteleen vähäsen maastoja Lillylle? hän innostui saman tien muutkin innoittaen mukaansa. Magnetin kanssa Dii ryntäsi taas kohti päärakennusta. Hetken päästä karsinoista kuului innostunutta juttelua. Magnet lähti oppaaksi Pampulalla, Dii ottaa Palmikon, jotta minä voisin kokeilla vihdoin Kamua. Kaappasin suitset olkapäälle ja nappasin syliini mustan yleissatulan ruskeine satulahuopineen. Laskin satulan varovasti maahan Kamun karsinan eteen ja jätin suitset roikkumaan naulaan riimunnarun päälle. Avasin karsinan ovea vähän ja tungin sisään satulan kera. Asetin satulan Kamun kaulalle ja liu’utin sen oikealle kohdalleen. – Kamu kiltti, älä pullistele, ähersin. Dii astui karsinaan ja teki jotakin Kamun sieraimille. Keuhkot tyhjentyivät heti. Dii naurahti ja kertoi tuon kikan tepsivän aina. Laitoin satulavyön löysälle toiseen reikään ja pujahdin karsinan oven raosta nappaamaan suitset. Varovasti ujutin ohjat Kamun kaulalle ja otin orin nenästä kiinni. Tarjosin voikolle nivelkuolaimia, mutta kukapa ne haluaisi suuhunsa. Niinpä laitoin peukaloni Kamun hammasväliin, ja suu aukeni heti. Naurahdin kiinnittäessäni poskihihnaa. Juuri kun olin saamassa turparemmiä kiinni, Kamu päätti päästä mitä mahtavimman haukotuksen, jolloin nahkainen hihna valahti soljen läpi. Kamu tuntui nauravan. Lopulta hevoseni oli valmis. Pussasin hevosta turvalle ja riensin hakemaan tavarani. Dii ystävällisesti näytti, missä varakypärät olivat. Nappasin sopivan kokoisen yksilön ja säädin hihnan sopivalle. Wear kopautti minua päähän ja veti saappaita jalkaan. Vilkaisin mustia tallikenkiäni koristavia ratsastussukkia. Taigan hoitaja heitti minulle mustat chapsit. – Palautat ne sitten, Wear vielä huikkasi tallipihassa kun tyytyväisenä kiristin vielä satulavyötä Kamun selässä. Nyökkäsin tytölle. Asetuimme jonoon, ja Elli vielä huikkasi Annen kanssa terveiset päärakennuksen ovelta. Hevosjono nytkähti liikkeelle. Kamu keinui allani. Edelläni kulkeva Piccolo nosti ravin Palmikon perässä. Painoin pohkeeni suomenhevosen kylkiin ja kevensin. Pidättelin Kamua, sehän meinasi jyrätä Piccolon. Maikku vilkaisi taakseen ja huikkasin jotain. En kuullut. Väliäkö sillä? Vedin sieraimiini raikasta talvi-ilmaa. Vähitellen saavuimme peltotielle, johon oli painautunut useita kavionjälkiä. Magnet ehdotti pientä kisaa. Hevoset höyrysivät. – Paikoillanne.. Valmiit.. HEP! Magnet kiljaisi ja patisti hevosensa laukkaan. Hevosten kilpailuvietti nousi. Kamu kiihdytti aina vain lujempaan, kunnes saavuimme maalilinjalle - ensimmäisenä. Tein täyskäännöksen ja hurrasin itselleni. Magnetin tamma saapui nopeasti maalilinjalle, jonka jälkeen ohitsemme sujauttivat Taiga, Piccolo ja Siiri. Lopulta Wear kumppaneineen siirsi ravin kautta käyntiin ratsunsa ja höyryävät hevoset jatkoivat matkaa tallipihalle. Vedin viimeisen vedon Kamun hikiseen karvapeitteeseen kumisukalla. Nappasin skottiruudullisen ovella roikkuvan loimen karsinan oven yli. Heitin loimen hoidokkini ylle ja kiinnitin tarrat. Kamu huokasi tyytyväisenä. Taputin hevosta kaulalle, ennen kuin sujautin punertavan riimun sen päähän. Huomasin, että Maikku vei Piccoloa jo tarhaan. Vihreän loimen alla kävelevä kimo oli kaunis, varmasti Maikun ylpeys. Avasin karsinan oven sepposen selälleen ja nappasin riimunnarun matkaan. Ulkona pysähdyin. Kamu haisteli raikasta ulkoilmaa. Napsautin narun kiinni ja otin päästä kiinni. Kamu seurasi minua kuuliaisena tarhaan muutamien muiden ponien seuraksi. Innokkaasti Kamu tervehti ruutuloimien alla höyryäviä poneja. Istahdin tarhan aidalle Diin viereen. – Taas on yksi päivä pulkassa, Dii henkäisi. – Ensimmäinen, sanoin ja katsoin Diitä. Nauroimme.
|
|
|
Post by Johanna on Nov 11, 2007 13:39:22 GMT 2
En taas vaihteeksi jaksanut lukea mitään esittelyjä hevosista n_n
12. marraskuuta 2007 (tarina kirjoitettu silloin) Kävelin Dakinen harmahtava reppu olkapäilläni tallille. Kuulin kovaäänisen hirnahduksen, ja ajatuksissani välähti yksi nimi - Kamu! Kiihdytin kävelyni juoksuun ja juoksin. Juoksin lujaa tarhalle. Kamu laidunsi kaikessa rauhassa tarhassa. Maiskautin. Kamu nosti päänsä ylös ja katsoi minua mantelinmuotoisilla silmillään. Hymyilin. Hevonen ravasi kaunein, kevyin askelin luokseni. Nousin aidan alimmalle lankulle seisomaan ja halasin suomenhevosta. Kyynel tipahti takilleni. Onneksi minulla on Kamu, totesin hiljaa itsekseni ja nappasin hakasessa kiinni olevan riimunnarun. Salmiakkipunottu riimunnaru naksahti Kamun riimuun. Avasin hakasen ja portin apposen auki. Maiskautin ponin liikkeelle. Kamu lähti innokkaasti käyntiä tallille kuullessaan ystävänsä Piccolon hirnahtavan.
– Ptruu poika, ei hätää, naurahdin voikolle oriille, joka meinasi kaataa minut lumipenkkaan. Sain jotenkin hidastettua jatkuvasti hörisevän oriin normaalivauhtiin. Tallissa oli lämmin, lämpimämpää kuin ulkona. Käännyin tallikäytävällä ja talutin Kamun karsinaa kohden. Pidin tottumuksesta riimunnarua todella löysällä, melkeinpä toisesta ääripäästä, sillä oma ratsuni Bert oli kuuliainen. Vaan Kamupa huomasi Ellin lajittelemat aamukaurat ja hamusi Surkun kulhosta pari jyvää. Karjaisin vihaisena ponille ja tempaisin narusta. Leivänkannikka roikkui hevosen suunpielestä kun se katsoi minua kysyvästi. Nauratti. Maiskautin ponille ja se mutusteli leipäänsä pian tyytyväisenä karsinassaan. Avasin kauralaatikon varovasti ja lisäsin Surkulle pienen määrän kauraa ja uuden leivänkannikan. Harjailin Kamua sen karsinassa kunnes näin Annen tulevan tallikäytävälle posket hehkuen.
– Ai sää oletkin jo täällä, Anne sanoi ihmeessään. Nyökkäsin. – No olepas sitten avuksi ja haepas niitä kaakkeja sieltä tarhoista, vaikka eka tuosta Palmikko. Maikku taisikin jo hakea Piccolon sisään, ja Magnet on just harjailemassa Pampulaa. Puugikin tulee kohta, ainakin se soitti äsken, niin Surkua ei tartte. Mutta jos vaikka ensin Humun, Taigan, Antun, Siirin ja sitten ton Pellan hakisit? Mää heittelen näille kaurat, Anne selitti. Suljin Kamun karsinan oven ja heitin pölyharjan Kamun harjapakkiin, jonka nappasin mukaani. Heitin harjapakin satulahuoneeseen ja lähdin takaisin kylmään talvi-ilmaan. Hevoset olivat innoissaan siitä, että ne pääsisivät lämmittelemään talliin. Ensin nappasin punaisen loimen alla laiduntavan Piccolon, joka tunnisti minut. Piccolon jälkeen Anttu, Antun jälkeen Humu, Humun jälkeen Taiga ja Pella. Viimeiseksi nappasin, tai ainakin yritin napata, virkeää shetlanninponitammaa Siiriä. Siiri tuntui nauravan aina kun se karautti lyhkäisillä kintuillaan minua pakoon. Lopulta sain tamman ahdistettua nurkkaan, jossa se antautui. Siiri käveli lauhkeana häntä viuhuen tallille.
Hevoset rouskuttelivat kaurojaan. Minä, Magnet, Maikku ja Puug istuimme juomassa kuumaa kaakaota Annen katsoessa tuntilistoja. Kuulin epämääräistä mutinaa kun nuori ratsastuksenopettaja availi vuoron Opettajan Päiväkirjaa ja selaili ratsastajien toivelappusia. Kuulakärkikynä kävi ahkeraan. Lopulta Anne kirjoitti kolmen tunnin järjestykset tallinseinän tussitaululle.
– Eli ekalle tunnille menee Humu ja Kamu talutukseen ja Blade ja Piccolo ilman. Magnet ja Lilly-Marie, taluttaisitteko sitten niitä? Tämä on ihan alkeistunti, lapset, Anne julisti. Vilkaisin Magnetia. Nyökkäsimme molemmat.
– Toiselle tunnille sitten laittakaa valmiiksi Anttu, Taiga ja Palmikko, Blade ja Humu menee vielä toisen tunnin. Hurrasin jo mielessäni Kamun yhtä tuntia, mutta sitten Anne jatkoi.
– Kolmas tunti on sitten maasto, sinne lähtee Eppu, Palmikko, Taiga, Piccolo, Kamu ja Pella. Puug voisi johtaa Surkulla, ja sitten ehkä myös Toi tulee Celellä, täytyy kysäistä siltä jos se tänne vielä ilmaantuu. Ai niin, voisitte mennä vaikka näin aamusta hevosten kanssa tuonne maaston käpyttelemään. Eikä mitään laukkakilpailuja? Anne naurahti. Porukka purkaantui äkkiä, tallikäytävä täyttyi satuloista ja suojista. Varmoin ottein asetin Kamulle satulan. Paljon kiltimmin poika otti nivelkuolaimet suuhunsa. Puug karjaisi tallikäytävällä, että hän johtaa Surkulla, sitten tulee Kamu, Pikku ja Pampula viimeiseksi. Olin siis toisena, voisin jutella Puugin kanssa. Kuulin tallin oven avautuvan ja kylmä tuulenvire suhahti ohitseni. Kylmät väreet tulivat selkäpiitä. Kuulin haukotuksen ja pirteän ilmoituksen: Hyvää huomenta! Wear haukotteli taas ja meni hakemaan oitis Taigan tavaroita kuulleessaan, että lähtisimme aamumaastoon.
– Weaaaar, oot sitten Pikun jälkeen, Puug huudahti Surkun karsinasta. Suurikokoinen Surku hirnahti lujaäänisesti ja pureskeli kuolaimiaan. Viiden minuutin sisällä ratsukot olivat valmiita ja purkautuivat tallipihalle. Nostin ohjat kaulalle ja laskin samalla jalustimet alas. Kiristin satulavyön ennen selkään nousua. Kamu käänsi päätään ja seuraili touhujani uteliaana. Keräsin vähän ohjia ja nostin jalkani jalustimeen. Ponnistin Kamun selkään. Nähtävästi kukaan ei ollut ratsastanut Kamulla eilen - jalustimet oli täydelliset ensimmäistä kertaa. Aina ratsastuskoulussa sai availla kierteitä talutusratsastajilta tai lyhentää niitä kaksimetrisiltä senioreilta. Naurahdin Kamulle, joka yritti mutustaa kenkääni. Puug nosti kädet suunsa ympärille.
– Okei, järkkä on siis että minä, Lilly-Marie, Maikku, Wear, Magnet, onko selvä? tyttö huikkasi porukalle harmaan orin selästä. Kuului myöntäviä vastauksia. Asetuimme jonoon, ja Anne muistutti tallin ovelta vielä välimatkoista. Piakkoin oli viimeisetkin satulavyöt varmistettu ja jalustimet mitattu. Hevosjono nytkähti liikkeelle. Puug huudahti, että matkaamme Liekkikalliolle. Hevoset höristivät korviaan ja käynti kiihtyi vähitellen raviin. Kevyessä ravissa liidimme peltojen ohi. Lopulta Puug hidasti Surkunkin käyntiin ja kehotti hevosta kävelemään ylös polkua pitkin. Kaviot kopisivat havujen ja lehtien täyttämällä metsätiellä, kunnes lopulta viimeinenkin ratsukko oli yltänyt Liekkikalliolle. Kauniit näkymät avautuivat edessämme. Wear hymyili leveästi.
– Ihanaa, tyttö huokaisi kun kevyt tuulenvire heilutti ratsujemme jouhia. Kamu pärskähti kuin aivastaen ja Wear nauroi ja osoitti Kamun päätä. Nousin jalustimien varaan nähdäkseni ratsuni pään, mutta kuin pyynnöstä, Kamu heilautti päätään katsoen minua. Kamala kuolavana levisi sen lavalle ja Wear remahti nauruun. Pian nauroin itsekin ja Puug ohjasi Surkun viereemme.
– Mikäs likkoja nyt noin naurattaa? hän kysäisi. Wear pyyhki naurun kyyneleet silmistään, ja osoitteli Kamun lapaa. Puug naurahti ja huitaisi kättään.
– Kamu onkin vähän pönde, hän sanoi. – Pönde? kuiskasin Wearille, joka ratsasti vierelläni leveää metsätietä. – Se on Puugin lempisana, stadin slangia, nääs, maalaista meinaa kait, Wear hymyili rapsuttaen niskaansa.
Suhteellisen pian löysimmekin itsemme jo tallin pihalta. Anne seisoskeli ovella. Olimme laukkailleet vähäsen pehmeää metsätietä ja Kamun lavat olivat nyt sievästi jäätyneet. Hevonen ravisti itseään juuri kun olin nousemassa selästä alas. Sinkoudun Taigan jalkoihin. Tamma käänsi päätään ja irvisti minulle. Näytin Taigalle kieltä. Wearin pää ilmestyi Taigan kaulan alta:
– Mitä sää siinä jökötät? Sun hevoses syö kohta noi heinät, Wear sanoi ja osoitti heinäkasaa tarhan vieressä. Juoksin pikaisesti Kamun luo. Siltä törrötti heinänkorsi suunpielestä. Nappasin hymyissä suin Kamun ohjista ja talutin sen tallipihalle missä Elli seisoskeli naureskellen.
– On toi kyllä sellanen vanhus että, Elli hymähti ja taputti Kamua lautasille. Nauroin.
|
|
|
Post by Johanna on Dec 2, 2007 12:16:15 GMT 2
30. marraskuuta 2007, perjantai Juoksin. Musta laukku keikkui olkapäilläni. Vilkaisin kelloa - sehän oli jo vartin yli! Kiihdytin vauhtiani, ruskeat mokkakengät heittivät lunta taakseni. Harmaanpunainen Hämeen Linjan bussi kiihdytti ylämäkeen. Katselin kaikessa rauhassa keinuvia ja kiljuvia lapsia puistossa, jonka läpi juoksin. Tähyilin bussin numeroa. Kirosin itseni huomatessa bussin olleen 14. Pitäisi odottaa vielä kaksikymmentä minuuttia seuraavaa bussia kotiin. No voi helvetti, ajattelin nojatessani bussipysäkkikatoksen paaluun,
Vippasin bussikorttiani kuskille. Bussilinja 3 pysähtyi kohdalleni. Ovet avautuivat suhahtaen ja astuin sisään. Märkä vana koristi harmaata käytävää. Painoin bussikorttini tunnistetta vasten, ja se piipahti. Myhäilin itsekseni. Bussi oli melko täynnä - istuuduin rokkitukkaisin pojan viereen.
– Mitä Daniel? tokaisin tutkailtuani hetken aikaa pojan takaraivoa. Daniel kääntyi ja pikku hiljaa suu kääntyi virneeseen. – Lilly! Daniel huudahti iloisena ja muiskautti pusun poskelleni. Pyyhin liioitellusti poskeni punertavalla tumpullani ja nauroin. Daniel ojensi korvakuulokkeidensa toista piuhaa minulle. Nappasin mustan Creative-kuulokkeen korvaani. Tunnistin biisin omaksi suosikikseni, Musen Feeling Goodille. Daniel hyräili mukana hiljaa. Hetken päästä poika kaivoi vihreästä Cuba 1853-laukustaan Musen uusimman levyn. Vedin syvään henkeä.
– Daniel! Varmaan sä ostit tän mulle! sanoin ja vilkaisin valkoista parinkympin hintalappua CD:n alareunassa. – Mitä tahansa sulle, kulta, Daniel virnisti ja ojensi poskeaan. Halasin Danielia ja tuli siinä samalla pieni suukkokin annettua. Poika virnisti yhä enemmän ja vilkaisi ikkunasta ulos vähän haikeana. – Mitäs nyt? kysyin empivästi. Daniel vilkaisi minuun. – No jaa, isä lähtee Pariisiin - rättibisnestä, tiiäthän, Daniel tokaisi katsoen ikkunaan. Sitten hän risti kätensä pään taakse. – Ja säkö menet mukaan? kysyin hiljaa. Daniel suunnitteli itse omat vaatteensa aina farkuista pikkutakkeihin, ja vaatebisneksessä pyörivä isä auttoi poikaansa mielellään. Danielin 13-vuotias pikkuveli Panu harrasti puolestaan musiikkia - pojat olivat vanhempiensa ylpeys. Daniel katsoi taas minuun ja kaappasi minut kainaloonsa. – Joo, niin säkin, Daniel myhäili katsoen eteenpäin. Ajatuksia risteili päässäni - pyysikö paras ystäväni minua mukaansa Pariisiin? Sopisiko se vanhemmilleni? Entäpä Bert, Jussi ja Roni? Erotettaisiinko minut Seppeleestä? – No mitä sä nyt noin hiljaseks menit? Daniel katsoi minua ja nosti leukaani. Aloin kiireissäni selittämään kaikkea, mitä päässäni pyöri, koska tiesin oman pysäkkini olevan seuraavana ja Danielin vielä pitkän matkan päässä. Yllätyksekseni Daniel painoi STOP-nappulaa, ja keltainen merkkivalo syttyi.
Keitin kaikessa rauhassa kahvia. Daniel istui keittiön pöydällä vilkuillen ympärilleen - se ei koskaan ollut käynyt meillä. Musta kissa naukaisi.
– Mitä misse, Daniel kumartui paijaamaan kissaa. – Kuka tää nyt on? poika kysyi silitellen vihreäsilmäistä kissaa. – Muusa, tokaisin kaataessani tummaa kahvia kahteen mukiin. Daniel suoristi itsensä ja istui puiselle tuolille. Ojensin hevosenkengillä koristellun mukin Danielille ja itse kaadoin laktoositonta maitoa mukiin, jossa vuonohevoset laukkailivat kilpaa niityllä. Daniel vilkuili mukeja odottaessaan maitoa. – Ai niin, Daniel tokaisi tuijottaen Muusaa. – Sulla on hevoset - poika sanoi lopulta - ethän sä voi niitä jättää. Pojan katse harhaili seinää komistamista valokuvista. Yhdessä oli kuva Kamusta, toisessa Bert ja Jussi, kolmannessa Roni ja minä. Kaikkein ylimpänä kuva minusta ja Bertistä maastoesteellä. Sinivalkoinen ruusuke roikkui kehyksen reunassa. – Niin.. tokaisin hiukan allapäin. Daniel siemaisi loputkin kahvistaan ja nousi seisomaan. Hätäisesti nousin seisomaan myös - kaadoin mukini lattialle. Parkettilattialla oli vaaleanruskea kahviroiske. Daniel nappasi talouspaperia tiskipöydältä, itse kaappasin tiskirätin lähettyviltä. Kopautin pääni Danielin rokkitukkaan. Kirosin hiljaa. Toistelin vain kahta sanaa - voi ei, voi ei, voi ei, voi ei..
Nousimme ylös yhtä aikaa - Daniel takaraivoaan hieroen, minä ohimoani. Sitten tiesin. Halasin Danielia, joka halasi takaisin. Katsoin vuorotellen vihertäviä silmiä ja punertavia huulia. Kuin luonnostaan suutelimme. Daniel nauroi iloisesti ja kaaduimme sohvalle.
Väsytti. Haukottelin makeasti astuessani tallin ovelle. Kuulin samaan aikaan pari sataa hörähdystä. Kello oli vasta kuusi aamulla eikä ketään ollut ilmeisesti käynyt tallilla. Menin kurkistamaan toimiston ilmoitustaululle - Jaakko oli tikkukirjaimin kirjoittanut olevansa sairas. ”ENSIMMÄINEN TALLIIN TULIJA RUOKKIKOOT KONIT. OHJEET OVAT KAURALAATIKON SISÄKANNESSA. ANNE/ELLI, TEHKÄÄ AAMUTALLI.”
Jaahas, jaahas. Avasin kauralaatikon kannen ja annostelin kaurat ja vitamiinit jokaiselle hevoselle. Aloitin ulkotallista, jossa Ami ja Cele kärsimättöminä odottivat. Heitin molempien kaurat ruoka-astioihin ja varmistin vesiautomaatit. Pikkuhiljaa jokainen hevonen rouskutti omiaan. Hain ladosta heinää ja heitin jokaiselle pari annosta ohjeiden mukaisesti. Iloisesti menin kurkkaamaan Kamua. Se oli apaattinen. Takapuoli ovelle päin oleva hevonen tuskin heilautti korvaansa sanoessani sen nimen. Astuin karsinaan ja tarkastin hevosen. Takajaloissa oli jonkin verran jäätynyttä nestettä, oikea takajalka oli venähtänyt. Voi ei, voi ei.. hoin taas vaihteeksi. Hain ensiapukaapista antibioottia takajalkaan ja kuumemittarin. Tuloksen nähtyä totesin Kamulla olevan pääntautia. Kiireen vilkkaa tarkastin myös oman hevoseni, Bertin. Eläinlääkärikulut olivat kalliita. Kiireesti aloin loimittamaan hevosia, jotka olivat vielä syömässä. Kummastuneet eläimet kuitenkin seurasivat touhujani kiinnostuneena ja vartin sisällä olin saanut kaikki ulos ja annosteltua heinät tarhoihin. Sitten juoksin päärakennuksen ovelle. Koputin kärsimättömänä. Lopulta Elli tuli aamutakissa avaamaan ja Anne kurkkasi keittiöstä kahvikupin kanssa aamu-uutisia lukemassa.
– Kamulla on pääntautia! sain rääkäistyä. Pian Anne ja Elli olivat tarkastamassa Kamua. Mainitsin myös nesteistä ja venähdyksestä, samoin siitä, että heitin muut hevoset ulos. – Missä Jaakko on? Elli kysäisi. – Sairas, vastasin äkkiä, tein jo aamutallin, ja Kamu ei syönyt, niin tarkastin sen.
Olin hermostunut. Se näki päällepäin.
Ihmisiä alkoi iltapäivällä ilmoittautua ratsastustunneille. Kamulla oli poikkeuksellisesti vapaa päivä, ja moni lapsi kävi haikeana taputtelemassa sairasta hevosta. Anne sanoi, että Kamua olisi pakko liikuttaa sekä nesteiden että venähdyksen takia. Loimitin hevosen lämpimän punertavaan fleeceloimeen ja pujotin riimun sen päästä. Vilkaisin kelloa - jos nyt lähdemme puolin tunnin kävelylle, pitäisi olla varttia vaille viisi tallilla, laskeskelin itsekseni. Nappasin kirjavan riimunnarun ovesta ja avasin sen apposen auki. Talutin ruunan ulos katseita keräten.
Istuin vanhalla puulla. Se oli kaatunut juurineen päivineen. Kamu esti syötävää lumen seasta hamuten maata turvallaan.
– Voi Kamu, huokaisin ja hevonen vilkaisi minuun päästäen lämpimän puhalluksen kädelleni. – Taitaa sullekin tulla lomaa, huokaisin sivellen valkeaa harjaa samalla kun työnsin pois ajatukset ihanista maastolaukoista ja koulukiemuroista Kamun kanssa. Kunpa ruuna parantuisi ennen aattoratsastusta..
|
|
|
Post by Johanna on Dec 4, 2007 16:46:52 GMT 2
Tänään tulin vain pikaisesti moikkaamaan Kamua. Pääntautia ei ollutkaan, pientä kuumetta vain - hyppelin iloisena kun Anne kertoi asiasta minulle. Tein karsinan iltapäivätunnin aikana ja avustelin nuorta ratsastajaneitoa, Hillaa, laittamaan Kamun valmiiksi. Samalla pistin lisää antibioottia jalkaan, se oli jo parantunut, tämä oli viimeinen kerta. - Miks sä ruiskutat sitä? Hilla kysyi. - Siks, että sillä oli jalka vähän poikki, tokaisin. - Ai että poikki!? 8-vuotias tyttö kiljaisi. Kamu nosti päätään rouskuttaen heinänkorsia. - Tai siis vain venähtänyt, hymyilin tytölle ja suljin karsinan oven. Nappasin satulahuoneesta syliini Kamun satulan ja suitset sekä pintelin takajalkaa varten. Huolellisesti kiersin pintelin takajalan ympärille. Asetin satulan varovasti Kamun kaulalle ja olin juuri liu'uttamassa sitä taaksepäin kun.. - Jouduks mää istumaan sen kaulalla? Hilla kysyi pelokkaasti. Naurahdin ja liu'utin satulan oikealle paikalleen. - Ei kun satula liu'utetaan tuolta kaulalta oikeaan kohtaan. Siinä, missä se ei enää mihinkään suunta kevyesti työntämällä liiku, on se oikeessa paikassa. Mä kyllä opin Bertin kanssa - kerroin taputtaen harmaata turpaa - laittamaan satulan niin, että viimeisetkin harjajouhet saa satulan alta. Ja satulahuovan ja selän väliin tulee aina jäädä ilmarako, muuten satula hiertää yhtä paljon kuin liian pieni satula, jatkoin edelleen. Hilla katsoi minua ymmällään, mutta ryntäsi sitten silittelemään Bertiä minun suitsiessani Kamua. Tuntui kuin olisin äsken löpissyt turhaan. Haittaako tuo, kohtautin olkiani asettaen Kamun ohjat sen kaulalle. Hilla ilmestyi taas kurkkimaan. Tarjosin Kamulle kuolaimia. Se piti suunsa tiukasti kiinni. Asetin peukaloni hammasloveen ja suu aukeni kuin mahtavaan haukotukseen. - Miten sä uskalsit laittaa sormes tonne!?? Sehän ois voinu purasta! Hilla kiljaisi karsinan ovelta. Kamun korvaat kääntyivät eteenpäin. Tallin ovi kävi. Pian punatakkinen nainen tuli karsinan eteen tarjoamaan Hillalle ratsastushanskat. Hymyilin naiselle, ilmeisesti Hillan äidille siis. - Vai olet sinä tämän konin hoitaja, rouva työntyi ovesta katsoen minua halveksien. Nyökkäsin haukotellen. Kiristin poskihihnaa ja mittasin välillä nyrkilläni. Kamu paljasti hammaskalustonsa haukoittelemalla - rouva sanoi heipat ja lähti menemään. Hymyilin ja kuiskutin Kamulle, että hyvä poika. Enhän minä sille voinut, että heräsin vasta iltapäivällä kun koulusta oli vapaa. Hiukset oli nyt vähän sekaisin ja sillain.. Tarjosin Kamun ohjia tytölle. Innokkaasti Hilla lähti taluttamaan voikkoa ruuna kentälle perässäni. Kamu alkoi repiä lumen alta kurkottelevia ruohonkorsia, mutta tomera pikkutyttö vetäisi ohjista kiljaisten, että KAMU! Naurahdin ja avasin kentän portin ratsukolle. Suljin portin Kamun peräpään ahdettua siitä sisään ja menin auttamaan Hillaa. Näytin tytölle miten jalustimet lasketaan ja miten ohjat laitetaan kaulalle. Punttasin pienen tytön selkään. Kamu oli korkea, mutta varmajalkainen ratsu. Tykkäsin itsekin ratsastaaa sillä. Laitoin jalustimet reilusti lyhyemmiksi, olin itse viimeksi ratsastanut hevosella ja ne olivat suunnilleen puoli metriä liian pitkät. Jalustimet olivat viimeisessä reiässä ja menin Kamun eteen katsomaan. - Päästäs vielä pois, sanoin kumartuen. Hilla pudotti jalustimet. - Yhdellä täytyy korottaa, mietin ääneen ja menin oitis kiertämään jalustimet. Vihasin sitä hommaa. Viiden minuutin päästä tyttö kuitenkin katseli muita ratsukkoja uralla. Hymyilin ja painuin tekemään sen karsinan : D Ja minä en tod. ratsi tässä Kamulla : DD
|
|
|
Post by Maikku on Jan 22, 2008 15:28:51 GMT 2
Talutustapaaminen vaikeiden lumipaakkujen kautta Tulin iloisesti hyräillen tallille. Oli kirpeä pakkasilma, poskeni punoittikat ja minua hengästytti. Olin saanut tänään toisen hoitsun Pikun lisäksi. Olin saanut alkaa hoitamaan Kamua. Se tuntui kivalta, koska sillä ei ollut muita hoitajia. Avasin painavan tallin oven ja kopistelin kengistäni isoimmat lumikökkäreet pois. Menin talliin ja heitin reppuni kaappiini. Sitten menin kiertelemään tallia, aikoisin etsiä uuden hoitsuni, vanhan suomenjunttiruunan karsinan. Löydettyäni sen ojensin käteni Kamulle. Se nuuskaisi sitä. Annoin kamulle minttukaramellin. Se söi sen hyvällä halulla, niinkuin Pikkukin. Laitoin Kamulle riimun päähän ja talutin herran ulos karsinasta. Sidoin sen kiinni tallikäytävälle. Aloin harjata kamua. Kamu ei ollut kovin likainen, joten harjaus kävi sutjakasti. Ongelmia oli vain kavioiden paakuissa, joita en meinannut millään saada irti. Lopulta sain ne irti kengitysvasaralla. Meinasin pudottaa vasaran lattialle, onneksi Kamu ei välittänyt toilailuistani. Silitin sitä. Setvin Kamun häntä- ja harjajouhet. Se näytti nauttivan, kun rapsutin välillä sen korvan takaa. Saatulani Kamun harjatuksi irrotin riimunnarun seinästä ja talutin Kamun ulos. Käväisisimme vähän maastossa talutusretkellä. Menimme metsätiellä. Jouduin nostelemaan jalkojani, jotta kenkäni eivät olisi aivan täynnä lunta. Aukealla paikalla vähän ravasimme, sitten käännyimme takaisin. Talutin Kamun sisälle ja riisuin siltä varusteet. Sitten pesin kuolaimet ja laitoin varusteet paikoilleen. Kiiiiiitin Kamua porkkanalla. Sitten vein sen karsinaansa ja hain sille sylillisen heiniä. Sitten hain tavarani ja lähdin kotiin. P.S. Sori, kun tuli vähän lyhyt, pitää ,mennä tallille, tänään hyppytunti
|
|
|
Post by Johanna on Jan 23, 2008 9:45:07 GMT 2
Mä köh perun puheeni, tuli niin tylsää niin kyllä voin jatkaa ihanan ruunan hoitoa <3 23.01.2008 - ORIMAISUUTTA ILMASSA?Tulin Seppeleeseen jo puoli kymmenen aikoihin aamulla – hiihtolomalla on aikaa ja kun halusin oikein kovasti Kamun luokse päästä, niin pystyin vääntäytymään sängystä ylös vartin vajaa yhdeksän. Ihmeellistä, mutta totta. Vaikka olinkin ollut herätessäni pirteä, kävelymatka ei ollut maittanut ollenkaan. Pakkasta oli tuskin nimeksikään ja näin ollen lumi oli niin vetistä, että iki-ihanien, kaapinpohjalta kaivettujen verkkarieni lahkeet kastuivat. "Saatana", murahdin kiukkuisesti huomatessani asian. Onneksi Seppeleessä mielialani koheni, muuten olisinkin ollut aika epämiellyttävää seuraa. Kävin heittämässä kamat yläkerran kaappiini ja sitten kävelin talliin. Hiljaista oli, niinpä etsiskelin Wearin ja tiedustelin häneltä (sekä toki kiristin vastauksen), missä muut olivat. Wear kertoi: "No ainakin Kukka on jossain huitsinnevadassa, lähti tossa puol tuntii sitten ratsastamaan, Elli taas.. emmä tiiä, ehkä se tekee joitain toimistojuttuja." "No, kai mä uskallan silti Kamun selkään kiivetä, vai..?" naurahdin Wearin jo pyyhältäessä satulahuoneeseen. "Jos sä oot varma ettei se koni tapa sua, niin siitä vaan", kuului hykertelevä vastaus. "Jaahas", mutisin itsekseni hämmästellen Wearin vastausta. Kamu lähenteli jo kolmeakymmentä, mutta sillä riitti silti energiaa. Oliko se turhautunut kun en ollut käynyt hoitamassa sitä pitkään aikaan ennen maikun aloittamista? Vai oliko maikulle jo käynyt jotain? Aloitin karsinan siivouksella, Kamu oli jälleen ylittänyt itsensä. Lievästi sanottuna, olin pyörtyä nähdessäni herran karsinan. "Se kaakki on männynkävystä", hymähdin hakiessani tavarat ja aloittaessani homman. Karsina ei tuntunut puhdistuvan ollenkaan ja pari kertaa oli lyhyiden hermojeni vuoksi niiden menetys lähellä, mutta lopulta karsina oli tarpeeksi siisti. Kippasin kuormat lantalaan ja vein tavarat paikoilleen. Kuurasin vielä kupit, se homma oli jo helpompi. Vettä ei tosin juomakupissa ollut ollenkaan, joten jouduin raahaamaan sitä sinne, automaatti oli kai mennyt rikki. Pistin mieleeni, että pitäisi kertoa Ellille tai Annelle. Läikyttelin vettä ennestäänkin märille verkkareille, jotka päätin samantien käydä vaihtamassa ratsastushousuihin, sillä ajattelin kivuta sinne Kamun selkään Wearin kuolemanvakavista uhkauksista huolimatta.. Vaatteet oli nopeasti vaihdettu. Samalla nappasin ratsastuskamat mukaan alakertaan. Kävin tosiaan viemässä tavarat sinne, sitten lähdin hakemaan pappaa alias Kamua tarhasta. Ruuna oli oikein jurnaus-purnaus-tuulella, ei olisi ollenkaan halunnut tulla sisälle. Ensin yritin kutsua nätisti portilta, mutta eihän sitä kiinnostanut pätkääkään. Kun lähdin kävelemään ukon luokse, se kirmasi tyynen rauhallisesti pois luotani. "Oonko mä näin kamala kun en käynyt hoitamassa? Eikö maikku oo hemmotellu sua?" taivastelin hevoselle ja yritin jälleen saada sen kiinni. Lopulta meni ne hermot (jotka siis melkein lähtivät kävelemään karsinanpuhdistuksen aikana) ja marssin talliin hakemaan Wearin avuksi. Tyttö yritti olla tirskumatta huomatessaan minut riimunnaru kädessä ja kirjaimellisesti savuvana pään yllä. "Juu juu, mä tuun", hän huikkasi jostain päin tallia minun raivotessa ja kertoessa, kuinka 'ihana' Kamu olikaan. Wearin avulla sain Kamun kiinni, hän katsos ajoi ruunaa nurkkaan päin ja minä nappasin riimusta kiinni tilaisuuden tullen. Kiitin Wearia ja lähdin viemään äksyilevää ruunaa talliin. Tämä ei ollut lainkaan normaalisti niin kiltin Kamun tapaista, ihmettelin ajatuksissani, kun Kamu suorastaan tanssahteli riimunnarun päässä. Koska Kamu tallissakin vaikuitti oikein kiukkuiselta, koin parhaaksi laittaa sen hetkeksi karsinaan 'jäähdyttelemään.' Tänä aikana hain ruunan tavaroita ja kysyin Wearilta vitsilläni, olisiko tallilla paljon laastareita. Hän vakuutti, että niitä löytyy, joten uskaltauduin menemään Kamun karsinaan harja kourassani. Ruuna ei ollut rauhoittunut yhtään – hampaat välähtelivät, jalat polkivat maata ja häntä viuhtoi. "Mikä suhun on mennyt? Onko vähän paha päivä?" kysäisin hiljaisella äänellä. Kamu näytti hetkeksi keskittyvän kuuntelemiseen, mutta sitten se yritti jälleen näykkäistä. "Älähän nyt, mä en tykkää kun sä äksyilet mulle. Kuule, annahan mun harjata pikkasen, jookos?" jatkoin juttelua edelleenkin hiljaisella äänellä ja aloitin varovasti harjauksen. Kamu yritti ensin temppuilla, mutta kun en välittänyt ollenkaan, se tyytyi kohtaloonsa ja rentoutui. Kun Kamu malttoi olla kunnolla, harjaus sujui nopeaan tahtiin. Pian olin jo puhdistamassa ruunan kavioita. Nyt se oli sellainen tavanomainen itsensä – ihana kuin nallekarhu. Jalat nousivat ilman ongelmia, eikä papparainen edes koettanutkaan riuhtoa niitä irti. Seuraavaksi oli varusteiden laitto. Satuloidessa Kamu nyt vähän luimisteli, mutta ei se muuta tehnyt (jos ei laskettu mukaan tajutonta pullistelua, joka sai hoitajaparan hermot jälleen irtisanoutumaan). Ennen suitsimista laitoin jo itselleni kypärän ja sitten tietenkin lämmitin kuolaimet, jottei ruunaparka joutuisi saamaan kylmää rautaa suuhunsa. Kun kuolaimet oli lämmitetty herrasmiehelle sopiviksi, se otti ne kiltisti suuhunsa, eikä edes heitellyt päätään. Olin hyvinkin tyytyväinen Kamuun, rapsuttelin sitä hetken kiitokseksi. Olimme kuitenkin valmiit lähtemään taistelukentälle, joten nappasin varulta kouluraipan mukaan ja ohjasin Kamun ulos karsinastaan. Ruuna käveli oikein mallikelpoisesti tanssimatta maneesiin, mitä nyt tarhassa olevia poneja nähdessään vähän hirnui ja pörisi, mutta ei mitään suurempaa. Maneesissa ei ollut ketään, siitä kiitin onneani. Nimittäin, jos Kamu hieman temppuilisi, arvelin, että saattaisimme tarvita lisää tilaa. Aluksi Kamu vaikutti ihan kiltiltä – ei pyörinyt tai tehnyt muuta vastavaa kun laskin jalustimet, nostin ohjat kaulalle ja kiristin vyön. Mutta selkään ruuna ei minua halunnut päästää. Siitä käytiin ensimmäinen taistelu, en nimittäin halunnut antaa sille periksi. Kun pääsin istumaan satulaan, Kamu oli heti lähdössä liikkeelle. Kun käskin sitä pysähtymään, se peruutti. Sitten kun halusin ruunan alkuperäiselle paikalleen, se ei pysähtynyt siihen. Tätä eteen-peruutus-kaavaa jatkettiin aika kauan ja vaikka kuinka yritin antaa pieniä apuja, niin Kamu ei koskaan tehnyt mitä halusin. Ei kuitenkaan kannattanut antaa periksi, lopulta nimittäin Kamu seisoi niinkuin halusin. Kehuin sitä, tottakai, ja sitten pystyin säätämään jalustimien pituuden oikeaksi ja kiristämään vyön. Ollessani valmis, pyysin Kamun liikkeelle. Ruuna totteli heti, mutta lähti liikkeelle turhankin reippaasti. "Soo, prrr..", mutisin ja pidätin kevyesti. Kamu ei oikein tykännyt, mutta totteli kuitenkin. Alkukäyntejä kävelimme sellaiset kymmenen-viisitoista minuuttia, aina välillä tätä hitaammin-nopeammin-taistelua käyden. Olisi ollut hienoa kertoa, kuinka ihanaa oli ratsastaa Kamulla pitkästä aikaa, mutta tosiasia oli, että kokoajan joutui taistelemaan. Ei sillä, kyllä Kamu niin mukava ratsu osaa olla silloin kun se haluaa. Käyntien jälkeen kokosin ohjat ja aloin tekemään volttikahdeksikkoa, isoa sellaista. Siinä sai kätevästi taivutettua ja asetettua molempiin suuntiin ja siinä kohdassa, kun vaihdetaan voltilta toiselle, päätin ottaa pysähdyksiä. Huomasin heti alkuun, millä tasolla ne omat taidot olivat, mutta Kamu yritti kyllä parhaansa mukaan totella näitä kohelluksia. Välillä tosin silläkin tuntui menevän hermot, kun en oikein osannut päättää, mitä halusin. Pääasia kuitenkin oli, että ruuna oli tottelevainen ja taipui, asettui sekä pysähtyi ihan hyvin. Ravissa tein hetken samaa kahdeksikkoa, tosin jättäen pysähdyksen väliin. Kamun askel oli pitkä ja matkaavoittava, mutta silti hyvin miellyttävä. Muutaman kahdeksikkokierroksen jälkeen, jotka sujuivat hyvin, ohjasin Kamun suoralle uralle. Olin tarkkana, ettei vauhti lisäännyt, eikä niin edes käynyt. Uralla en kuitenkaan halunnut, että menisimme vain suoraa uraa, vaan aloin tekemään heti voltteja, loivia kiemurauria ja temponvaihteluita. Kamu reagoi apuihini jälleen suhteellisen hyvin, vaikka välillä se tuntuikin painavan aika raskaasti kädelle. Tällöin nostin sen pään ylös ja ratsastin eteen. Kiemuraurat Kamu selvitti hyvin, vaikka välillä vauhtia tulikin liikaa. Temponlisäyksistä Kamu piti selvästi, korvat olivat oikein hörössä ja askeltempo nopeutui selvästi. Hidastaminen taas.. no, jos ollaan ihan hiljaa siitä puolesta. Oma ratsastus oli jälleen männynkävystä, eikä Kamu oikein tykännyt, mutta onneksi pappa malttoi olla niin tottelevainen. Ei se vielä kirjaimellisesti kuolaimella ollut, muttei kyllä turpa taivaassakaan juossut. Kun lämmittely oli tehty, siirsin Kamun käyntiin. Päätin kokeilla ihan tavallista pohkeenväistöä. Kamu kääntyi hieman hangoitellen pituushalkaisijalle ja väisti samoin, vähän oli siis ongelmia, mutta väisti kuitenkin. Uudella yrityksellä sujui jo paljon paremmin, väistö oli paljon tahdikkaampi sekä jotenkin myös ryhdikkäämpi. "Hienoa", kehuin Kamua. Otin vielä muutaman väistön varmistaakseni, ettei edellinen onnistuminen ollut tuuria – ei se ollut, onhan Kamu niin taitava polle. Kiitokseksi päätin antaa Kamun levätä nyt, eli löysäsin ohjat ja otin tähän väliin välikäynnit. Kamua ei treeni ollut ollenkaan väsyttänyt, se käveli yhtä pirteästi kuin alkukäynnit ja välillä teki omia, kummallisia loikkiaan. Ne eivät olleet kuitenkaan mitään hirveitä, pysyin helposti selässä ja ne saivat minut vain nauramaan. Kun jatkoimme, kokeilin muutaman ravivoltin jälkeen avotaivutusta ravissa. Alkuun tein taivutusta uralla, koska silloin orii saisi seinästä tukea taivutukseen. Kamulle homma oli yhtä helppoa kuin vaikkapa pysähtyminen, joten muutaman kerran jälkeen ohjasin sen pituushalkaisijalle. Nyt homma vaikeni hiukan, mutta Kamu taitoi taivutuksen hienosti. Seuraavaksi kokeilimme sulkutaivutusta. Kamu osasi homman täydellisesti – liikkui eteen, jalat polkivat kolmea uraa takaosa etujalkoja 'sisempänä' uran sisäpuolella. Otin vain lyhyitä pätkiä sulkutaivutusta, periaatteella 'laatu korvaa määrän.' Kun Kamu suoriutui tehtävästä hienosti, kiitokseksi päätin vaihtaa harjoitusta. Oli jo aika nostaa laukka, joten siirtäessäni Kamun hetkeksi käyntiin, pohdin, millainen harjoitus oli hyvä. Päädyin ottamaan tasoa puskametsä olevan harjoituksen – volttikahdeksikolla siinä volttien yhtymäkohdassa nostaisin laukan ja laukkaisin aina lyhyen sivun keskikohdalle. Yksinkertaista, mutta ajattelinkin painottaa siisteihin siirtymisiin. Ensimmäisellä kerralla tulimme ravissa. Kamu vaistosi, että jotain tapahtuu, kun puolipidätteillä valmistelin sitä laukannostoon ja lyhensin hieman ruunan muotoa. Se ryhdistyi ja nosti laukan kuin unelma. Meinasin kuitenkin jäädä vain matkustajaksi ja Kamu huomasi tämän heti. Se kiihdytti vauhtia ja oikaisi reippaasti, niin että voltistamme tuli toispuolinen. Siirtyminen onnistui niin ja näin – se oli sellainen 'siirtyäkkö vaiko eikö siirtyä? Siinäpä vasta pulma' – siirtyminen. Ravin sain aika nopeasti 'kuriin', eli Kamu ei juossut eteenpäin vain pitkässä muodossa hirvittävää vauhtia, vaan joutui oikeasti keskittymään siihen mitä teki. Ravinostot sujuivat niin hyvin, että muutaman kerran jälkeen päätin kokeilla nostoja käynnistä + siirtymistä laukasta käyntiin. Käyntinostoissa minun piti keskittyä enemmän ja valmistella Kamu huolellisemmin, mutta taitava ruuna hoiti hommat helposti. Tunti oli pian vierähtänyt, joten lopettelin. Pyysin Kamun raviin ja sen ravatessa rauhallisesti eteenpäin, löysäsin hieman ohjaa ja annoin sen venyttää kaulansa oikein pitkäksi ja ihan alas. Ruuna meinasi hieman kiihdytellä, mutta sain sen helposti hallintaan tekemällä voltteja ja ympyröitä. Muutenkin menimme näin loppuverkan kaarevilla urilla, kaiken maailman kiekuroita ja kiemuroita tehden. Kun katsoin, että olimme menneet ravia tarpeeksi kauan, hidastin Kamun käyntiin, annoin sille pitkät ohjat ja taputin, halasin, rutistin ja melkeinpä kuristinkin ( ) suomenhevosta. Se oli ollut kyllä ihana, sellainen maailman paras hevonen. Kamu tuntui selvästi nauttivan ylistyksestä – jos se olisi ollut ihminen, se olisi varmasti ylpistynyt niin, että kohta olisin ollut pesemässä sen hikisiä varpaanvälejä. Kaartoon toin vartin kävelyjen jälkeen. Kamu oli nyt oikein tottelevainen ja pian lähdimme talliin. Huomasin, että hommat hoituu nopeasti kun kopotin on kiltisti. Talliin Kamu tuli hieman hangoitellen, näkihän se ympärillään niiiin monia niiiiin ihania poneja, mitä ei ollut ikuna tavattu, kun toinen poneista oli jopa karsinanaapuri, oma Bertini. "No niin, etköhän sä oo jo esitelly ittees tarpeeks?" murahdin yrittäessäni saada tallipihaan jumittunutta Kamua liikkeelle. Pappa havahtui pian ja sitten talliin mentiin vauhdilla. Sisällä huomasin, että Nelli oli tullut sinne. Moikkasin häntä, mutta sitten keskityin pitämään Kamun kurissa. Huomasin kylläkin, että Nelli oli vaisun oloinen. En kuitenkaan ryhtynyt pohtimaan sitä, Kamu nimittäin yritti kiskoa käteni irti, kun se halusi niin kovasti karsinaansa. Ottaessani varusteita pois, Kamu osoitti selvästi mieltään. Ilmeisesti olin liian hidas herran tahtiin. Ilman suurempia haavereita sain kuitenkin satulan ja suitset pois herran yltä. Heitin ne heti varustehuoneeseen, kuolaimet pesin matkalla. Palasin vielä harjaamaan suokin. Kamu kuitenkin halusi olla rauhassa, eikä tykännyt ollenkaan, kun tulin häiritsemään sen kotirauhaa. Niinpä tein harjauksen nopeaan tahtiin, tarkistin kaviot ja jätin hevosnamin pojan ruokakuppiin palkinnoksi. Raahasin pakin varustehuoneeseen ja kun olin aikeissa lähteä, näin Nellin nyyhkyttävän satulahuoneessa. Istuin Nellin viereen kysyen varovasti, että mikä oli vikana. Nelli vilkaisi minuun vetisin silmin väsyneen oloisena. Hän selosti, että hänen oma poninsa kotitallilta oli kuollut eilen. Järkyttyneenä muistelin ihanaa, ehkä hieman säikkyä poniruunaa, joka oli ollut Nellillä niin kauan kuin jaksoin muistaa. Pahoittelin Nellille kyseisen ponin poismenoa ja yritin lohduttaa häntä, mutta kyllä kaikki sen tietävät, että on rankkaa kun oma hevonen kuolee. Surullisin ja apein mielin lähdin kotiinpäin, miettien vielä yksinkertaista sanaa, jonka ympärille voi rakentaa tuhansia mietteitä. Sana oli 'miksi.'
|
|
|
Post by Maikku on Jan 24, 2008 14:42:40 GMT 2
Serpentiiniä ja temponvaihteluita
Tulin iloisesti hyräillen tallille. Oli satanut paljon lunta, sitä oli melkein polviin asti. Vieläkin pyrytti kunnolla. Astuin talliin ja menin heti moikkaamaan suomenjunttiruunaa, Kamua. Se hörähti nähdessään minut, annoin sille pienen porkkananpalan. Se kerjäsi lisää, mutta vain naurahdin. En antaisi sille vielä lisää, se saisi seuraavat herkut vasta ne ansaitsemalla. Päätin harjata Kamun, joten talutin sen käytävälle. Sidoin sen kiinni ja menin hakemaan herran harjoja. Palatessani takaisin Kamu näytti siltä, että minulla olisi kestänyt ihan hirvittävän kauan! Menin taputtamaan sitä. Sen jälkeen aloin harjata miestä pölyharjalla. Se näytti nauttivan, kun harja kosketti sitä harjaksien alta. Harjasin koko miehen pölärillä. Sen jälkeen puhdistin kaviot. Yhteen kavioon oli tullut suuri lumipaakku, mutta sain sen sieltä heti pois. Sitten harjasin Kamun pään ja suoristin jouhet. Olin saanut sen harjattua. Menisin vähän ratsastamaan Kamulla.
Menin hakemaan Kamun varusteita satulahuoneesta. Jouduin vähän aikaa etsimään niitä katseellani, että löysin ne. Otin myös pintelit ja patjat mukaani. Sitten menin takaisin odottelevan juntin luo. Nostin satulan jätkän selkään. Vedin sen oikealle paikalleen, ja katsoin, että huopa ei ollut rypyssä. Sitten kiinnitin vyön. Sen jälkeen en laittanutkaan suitsia, vaan käärin pintelit suokin kaikkiin jalkoihin. Välillä pintelit menivät ryttyyn ja jouduin käärimään ne uudelleen. Muuten onnistui sekin homma todella hyvin. Sitten pujotin suitset Kamun päähän. Laitoin kaikki hihnat ja remmit sopivan kireiksi. Kamu oli valmis. Laitoin riimun Kamun suitsien päälle, koska menisin hakemaan itselleni kypärän. Avasin kaappini ja painoin kypärän päähäni. Jouduin vähän vetämään hiussuortuviani pois edestä, etteivät ne menisi suoraan silmiini. Lopulta olin valmis ja lähdin taluttamaan Kamua, uutta hoitohevostani kohti maneesia.
Maneesissa ei ollut ketään. Laskin jalustimet ja kiristin vyön. Sen jälkeen painoin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Kamu lähti liikkeelle, mutta pysähtyi pyydettyäni. Sain jalkani satulan yli, istuin Kamun satulassa. Sitten säädin jalustimet ja muistutin itselleni, että jalustimet pitäisi olla kymmenennessä reiässä ylhäältä päin. Sitten kiristin vyötä vähän lisää ja pyysin Kamun käyntiin. Käänsin ruunan uralle. Se käveli leppoisasti eteenpäin. Taputin sitä. Emme tekisi tänään paljoa täitä, jotta Kamu ei vallan väsähtäisi. Kun olimme kävelleet noin 10 minuuttia löysin ohjin, keräsin ohjat. Tein pari pysähdystä, Kamu totteli todella hyvin. Kiitin sitä. Sitten tein pari volttia, taivutin ja asetin hoitoruunaani. Sitten siirsin sen raviin. Ravissa aloimme tehdä pääty-ympyröitä, loivaa kiemurauraa, sekä voltteja vähän sinne tänne. Tein sillä temponvaihteluita, asetuksia ja serpentiinejä. Nautin. Kamukin näytti nauttivan päästessään töihin, sillä se ravasi reippaasti ja eteenpäinpyrkivästi, sekä pärski. Kiitin sitä taas. Vaihdoin suuntaa, tein saman toiseen suuntaan. Yksi, kaksi, kolme, temponlisäys ja takaisin normaaliin. Noin laskin mielessäni. Ravattuamme tarpeeksi siirsin Kamun hetkeksi käyntiin. Se puuskutti, joten annoin sen kävellä muutaman kierroksen maneesia ympäri. Kun Kamu ei enään puuskuttanut, nostin laukan ja laukkasin pitkänsivun. Sitten siirsin taas käyntiin ja tein lyhyen sivun keskeltä uuden noston. Laukkasin taas saman sivun. Sitten siirsin käyntiin ja vaihdoin suuntaa. Tein saman toiseen suuntaan. Sitten ravasin molempiin suuntiin pari kierrosta pitkillä ohjilla. Sen jälkeen siirsin ruunan käyntiin ja annoin kävellä 15 minuuttia. Sitten tulin alas ja vein Kamun talliin.
Tallissa otin siltä varusteet pois ja pesin kuolaimet. Sitten loimitin kamun ja annoin sille porkkanaa. Otin siltä pintelit pois jaloista ja käärin ne siisteiksi rulliksi Kamun kaappiin. Sen jälkeen sanoin Kamulla heipat, heräsin kamppeeni ja hipsin kotiin.
|
|
|
Post by Maikku on Jan 25, 2008 14:57:56 GMT 2
Pienenpieni hoitohetki - löydös
Kun olin hoitanut Pikun, olisi Kamun vuoro. Menin sen karsinalle. Se nuuhkaisi kättäni. Annoin sille porkkanaa. Se rouskutti sen tyytyväisenä. Taputin herraa. Sen jälkeen lähdin hakemaan sen harjoja satulahuoneesta. Satulahuone oli edelleen tyhjä. Nappasin käteeni Kamun harjat. Sen jälkeen menin takaisin sen luo. Se näytti hölmistyneeltä. Naurahdin ja taputin sen kaulaa. Sen jälkeen aloin harjata sitä pölärillä. Harjasin jalat, mahan, kainalot, kyljen, selän, kaulan ja harjakset, molemmilta puolilta. Sitten puhdistin Kamun pään. Pyysin sitä nostamaan ensin oikean etukavion, sitten vasemman, sitten vasemmantakakavion ja viimeiseksi oikean takakavion. Muutamassa kaviossa oli vähän likaa, hokit ja kenkä olivat paikoillaan. Laskin viimeisenkin jalas alas. Sitten tunnustelin kaikki Kamun jalat, jotta niissä ei olisi mitään. Aloitin tunnustelemalla etujalat. Niissä ei ollut mitään. Sitten vasemman takasen. Se tuntui kuumalta ja pahkuraiselta. Mietin hetken, ja kokeilin toista jalkaa. Siinä ei ollut mitään, joten päätin kysyä Annelta apua. Menin toimistoon. Anne oli siellä. Kerroin hänelle, mitä Kamun jalassa oli. Hän oli huolestuneen näköinen ja tuli heti katsomaan Kamun jalkaa. Anne alkoin tunnustella jalkaa. Katsoin pelokkaana vieressä, mitä tapahtuisi. Anne pudisteli päätään ja pyysi minua taluttaman Kamua ravissa ulkona. Tein työtä käskettyä ja otin Kamun riimun ja sujautin sen hepan päähän. Sitten talutin Kamun ulos ja pyysin sitä raviin. Annen mielestä Kamu ontui. Jos se ei paranisi parissa päivässä, olisi kutsuttava eläinlääkäri. Minua pelotti. Kello näytti kuutta, joten olisi lähdettävä. Laitoin Kamun karsinaansa, keräsin kamppeeni ja lähdin.
|
|
|
Post by Johanna on Jan 25, 2008 16:12:08 GMT 2
25.01.2008 - KAPSONIPELKO Seppeleen tallipiha näytti niin tutulta - - okei, ramppasinhan Seppeleessä melkeinpä jok'ikinen päivä. Silti nyt tuntui erilaiselta; sain Kamun takaisin hoidokikseni, iki-ihana superüberfantastinen Kamu. Poikaa oli jo kova ikävä, viime kerrasta tosiaankin oli vierähtänyt aikaa. Muisteltuani tallipihassa "vanhoja", päädyin siihen, että voisin etsiä Annen käsiini ja kysyä muutamaa mieltäni askarruttavaa kysymystä. Seppeeleen omistajan tunnisti heti - - hän ohjasi koko tallipihan toimintaa muutamalla terävällä käskyllä, jotka suorastaan leikkasivat ilmaa ja tunkeutuivat jokaisen korviin. Kävelin nopeaan tahtiin hänen luo.
"Ai hei, odotatkos hetken.. Taluttakaa ne kaks kauemmas, ne ei tykkää toisistaan! Niin, hei", Anne naurahti käskytettyään Seppeleen omaa työntekijää, Jaakkoa. Naurahdin itsekin; "Täällä taitaa olla vähän toimintaa." "Onhan sitä, juu. Tiedätsä missä Kamu on?" Anne hymähti. "Kai se tuolla pihalla on machoilemassa. Mutta, onko Kamu muuttunut mitään siitä, mitä se oli joskus sillon makkaravuonna?" kysäisin. Annen kerrottua minulle ruunan uusimmat tempaukset ja erityisvaatimukset, lähdin riemukkaasti viemään reppua tallin yläkertaan, niin Anne oli kehoittanut.
Laitoin reppuni kaappiini, jonka ovi retkotti avoimena ja se näytti muutenkin asumattomalta. Heitin repun Bertin vanhojen varusteiden ja omien kannuksieni ja muiden varusteiden sekaan miettien, että siivoan kaapin sitten joskus. Sitten oli aika lähteä moikkaamaan Kamua. Kipitin tallipihan poikki punalautaista, kuusimetsikön suojassa sijaitsevaa tallia kohti. Innostukseni oli lähes käsinkosketeltava, ja jostain syystä, en tiedä mistä, tuntui, kuin vatsassani olisi ollut miljoona tangoa tanssivaa perhosta. Tallin ovella hidastin kipitykseni rauhalliseksi kävelyksi. Iso tammiovi aukesi hieman narahtaen ja sitten nenääni tulvahti hevosentuoksu. Pysähdyin hetkeksi ovelle, ennen kuin menin sisään. Tallissa oli rauhallista - - kello oli puoli kymmenen, hevoset ilmeisesti tarhoissa. Talli tosin oli minulle tuttu - - yksityisteni ja entisen "historiani" ansiosta. Silti se vaikutti näin hoitajan silmin hyvinkin erilaiselta. Kävelin rauhallisesti tallikäytävää pitkin ja silmäilin karsinoiden nimikylttejä. Taputin harmaata turpaa Kamun viereisestä karsinasta, se oli oma polleni Bert. Sen ovessa oli kyllä Kamun nimi, mutta ruuna oli ulkona tarhailemassa. Kummastelin, miten Bert ja Kamu oli vaihtaneet karsinoita. Otin Bertin riimusta kiinni ja käänsin sen ulkona, käytävä oli liian ahdas. Kamun karsina oli törkyinen, joten päätin aloittaa aamun reippaasti lannanheittelyllä..
Kamu ei ollut muuttunut yhtään - - ainakaan karsinansotkemistavoissaan. Karsinan törkyisyys vuoroin huvitti, vuoroin väsytti. Onneksi homma tuli innostuksen avulla nopeasti tehdyksi ja näin ollen, pääsin pian ruoka- ja juomakupin puhdistukseen. Tiskiharja olisi ollut oivallinen siihen hommaan, mutta en millään meinannut löytää sitä. Etsittyäni ja etsittyäni päädyin siihen tulokseen, että ehkä avun kysyminen olisi paras keino. Talliin oli tullut nainen, hän näytti aivan Elliltä. Talsin omistajattaren luo, joka lakaisi tallikäytävää.
"Hei Elli, missä on tiskiharjat kuppien puhdistusta varten?” tiedustelin. "Öh, en ole varma, ne ovat varmaan tuolla satulahuoneessa, minäpä tulen näyttämään. Oletkos sinä se Kamun hoitaja ja Bertin omistaja, josta Anne tuossa aamulla puhuikin?" Elli totesi rennolla äänensävyllä. "Juu, Lilly-Mariehan minä." tiedustelin. Elli nyökkäsi. "Ja katsopas, tässähän on tiskiharja sinulle. Vettä saat tuolta pesupaikalta, mikä on muuten nykyään tuolla, tässä ämpäri", Elli kertoi. Kiitin häntä ja lähdin siis pesupaikalle ämpäri ja tiskiharja kourassa. Pesupaikkoja oli kaksi, päädyin ottamaan vettä oikeanpuolimmaiselta. En ottanut sitä kovin paljon - muuten olisin läikyttänyt sitä päälleni, enkä sitä todellakaan halunnut. Saavuttuani takaisin Kamun karsinalle, huomasin, että se oli parantanut tapojaan kuppien kanssa. Ne olivat suhteellisen puhtaat, eikä jynssäämisessä vienyt kauaa. Viedessäni tavarat paikoilleen, sain Elliltä ohjeen hakea Kamulle vettä kuppiin. Tein sen nopeasti.
Olin jo ehtinyt hikoontua. "Huh. Nyt voisi hakea Kamun sisälle", pukahdin itsekseni. Ajattelin, että harjaisin pojan, mutta en liikuttaisi sitä tänään. Saisi vaikkapa vapaapäivän, ellei maikku tai joku muu hoitaja tai omistajat haluaisi Kamulla ratsastaa. Hain varustehuoneesta riimunnarun - ihan varulta. Yritin myös katsella Kamun riimua, mutta sitä ei näkynyt. Kysäisin vielä Elliltä, mutta hän kertoi, että Kamulla pidettiin se päässä poikkeuksellisesti. Niinpä suuntasin etsimään Kamua. Löysin pojan nopeasti, tarhassaan se oleili oikein tyytyväisen näköisenä. "Heippa, ukko", hymähdin hiljaa itsekseni tarhan portilta. Kamu kuitenkin kuuli sen ja kohotti päätään. "Tule tänne, tule", kutsuin ruunaa. Se näytti harkitsevan, jäisikö herkullisen heinäkasan luo vai jaksaisiko kävellä portille. Hetken aikaa odottelin, mutta kun ruuna näytti valitsevan heinät, raotin porttia ja pujahdin tarhaan. Suljin oven perässäni, ettei ori saisi päähänsä lähteä... Kamu ei jaksanut pelleillä kanssani, vaan seisoi kiltisti paikallaan, kun tuli sen luo. "Heippa Kamu. Tulisitko sä sisälle, mutta ootahan, mä tiedustelen maikulta, että ratsastaako se sulla..", höpöttelin ruunalle. Olin nähnyt maikun aiemmin hääräilemässä Pikun kanssa, ja tämä oli kertonut jo harjanneensa Kamun ja wear oli kipittänyt sen kanssa tarhaan. Sillä oli jotain etujalassa, joka estäisi ratsastamisen. Tyydyin juoksuttamaan sitä. Mielessäni toivoin, ettei Kamu pistäisi hirveää show'ta pystyyn. Otin sen nopeasti kiinni, virittelin narun ja lähdin taluttamaan ulos tarhasta. Elli oli jäänyt vielä hetkeksi tarhalle, joten hän avasi portin. Kiittäen ohjasin Kamun siitä ja lähdin viemään sitä talliin.
Loimeton Kamu oli ollut lumisateen ja räntän risteytyksessä jo tunnin pari. Päätin laittaa sen käytävälle. Tai no, eihän pappa nyt niin likainen ollut, mutta sitäkin enemmän kurainen ja märkä! Heti kun ajattelin lähteä hakemaan harjoja, alkoi Kamu valittamaan. "Kamu! Kyllä sä osaat hetken olla yksin, tai..", ärjähdin kiukkuisesti. Ruuna tuntui uskovan, mutta kun käännyin ympäri, se tömisytti kiukkuisesti maata, korvat luimussa ja häntä viuhtoen. "Älä", komensin, mutta sen jälkeen en enää välittänyt ruunan touhuista. Hain nopeasti, tosin kahdella reissulla Kamun nimetyt tavarat ja asettelin ne odottamaan käytävälle, joko lattialle tai telineisiin. Aloitin Kamun hoivaamisen harjaamisella. Vaikkei Kamu minua ylettänytkään näykkäisemään, se yritti kovasti. Pari kertaa ruuna potkaisi ilmaa, kuvitteli varmasti minun pään kavionsa tielle tai alle. En jaksanut välittää sen puuhista, harjasin vain. Pian se rauhoittui ja muuttui minun tuntemaksi ruunaksi. Se oli jälleen sellainen halinalle, joka sai jokaisen hoitajan polvet vapisemaan. "No, onko kivaa?" kyselin Kamulta puuhastellessani sen kanssa. Se näytti suorastaan rakastavan harjausta. Vaihtaessani puolta, Kamu hamusi pehmeillä huulillaan kämmentäni - se halusi herkkuja. Harjaus oli kuitenkin pian suoritettu ja vuorossa oli kavioiden puhdistus. Kamu oli aluksi hieman jännittynyt ja ilkeäkin, mutta ei jaksanut kauaa yrmyttää, vaan sain kaviot aika helposti. Löysin kapsonin Kamun kaapista ja se näytti kovin uudelta. Kamuei hienosta kapsonistaan välittänyt, vaan väisti suoraan sivulle, niin että melkein törmäsi karsinaan toisella puolella käytävää. "Soo, äläpäs nyt", mutisin ja huomasin samalla, että Nelli oli ilmestynyt vierelleni. Nelli naureskeli Kamun temppuilulle, ja kertoi, kuinka Frida oli aina niin kiltti. "Kamu", hän ärähti ponille, joka yritti napata kiinni Fridan takasuojasta. Sain kuin sainkin kapsonin ruunan päähän, ehkä se johtui myös Nellin tiukasta tuijotuksesta.
Otin riimun pois Kamun kaulalta. "Talutahan se sitten kentälle, minä käyn hakemassa itselleni Fridan", Nelli sanoi kovalla äänellä. Menin hieman hämilleni, mutta tajusin sentään lähteä viemään Kamua kentälle. Ruuna ei olisi halunnut kävellä hitaasti, vaan se tepasteli malttamattomana vierelläni. Jouduin pari kertaa ihan ärähtämään, kun ei nätti sana mennyt ollenkaan perille. Tullessamme kentälle avasin portin, Kamu ei olisi halunnut pysähtyä, mutta joutui kuitenkin tottelemaan. Vein Kamun keskihalkaisijalle ja pysäytin sen. Nelliä ei tarvinnut kauaa odottaa, pian hän ilmestyi. Frida tanssahteli esittäessään Kamulle. Nelli ärähti omalle hevosellensa. Suomenhevonen protestoi riuhaisemalla päätään. Nelli nousi hevosensa selkään. Frida kuopi kentän jäätynyttä maata. "Olisin mieluummin mennyt maneesiin, mutta siellä on talutustunti", Nelli huokaisi säätäessään jalustimia. Frida vaikutti kärsimättömältä, mutta Nelli sai sen rauhoitettua muutamalla sanalla. Leukani loksahti auki ja valui Fridan lähdettyä liikkeelle aina alemmaksi. Alkukäyntien jälkeen Frida oli jo kuolaimella ja liikkui tyytyväisen oloisesti. Se totteli Nelliä, eikä tytön tarvinnut antaa sille juurikaan mitään apuja. "Voi luoja..", mutisin hiljaa itsekseni. Ravissa tamma taipui ja asettui kauniisti, askelkin oli matkaavoittava. "Uskomatonta.." huokaisin. Kamu muistutti olemassa olostaan nostaen ravin tuntuvasti liinan päässä. Väistöissä Frida yritti ilmeisesti pelleillä, mutta Nelli sai sen kuriin heti. Tamma joutui tyytymään tottelemiseen ja se näytti vähän pettyneeltä. Avo- ja sulkutaivutukset sujuivat kuin vettä vain - Frida selvästi nautti, kun sai esiintyä minulle ja ruunalleni. Ehdin vielä nähdä muutaman laukannoston, mutta sitten tuli Kamu raivostui nostaen laukan ja vaihtaen suuntaa. Otin Kamun tuntumalle ja se laukkasi näpsäkkää laukkaa ympyrällä. Käskin sen raviin, ja se kuuliaisesti siirsi itsensä kiitoraviin. Suomenhevosen tuli rauhoittua, joten käskin sen uudestaan raviin käynnin kautta. Kamu höyrysi. Vaihdoin suuntaa Nellin pystyttäessä toiseen päähän ristikkoa Fridan seuratessa ohjan päässä.
|
|
|
Post by Johanna on Jan 25, 2008 20:36:16 GMT 2
24.12.2007 - AATTORATSASTUSValkoinen puuterilumi pöllyää ruunan jalkojen alla sen ottaessa maastoretkemme ensimmäisiä askelia. Satulat narisevat, liekö kirpeän pakkassään aiheuttamana, ratsastajien hengityksen tuottama höyry kiemurtelee kuin hopeanuora kuusen oksalla kohti taivasta ja lumi kimmeltää kuin tuhansina timantteina. Ratsuni pärskähtää muutaman kerran ja tahtoo päätään painamalla saada ohjia hiukan pidemmiksi. Kamuun luottaen, vaikka henkeni sen huomaan uskoen, löysään hieman sormien puristusta, jolloin naru juoksee niiden lomitse. Ruuna vaikuttaa tyytyväiseltä. Kärjessä tepsutellut tamma Anne selässään temmeltää reippahassa tahdissa järven ohi, maisemaihailijaksi siitä ei ole, toisin kuin minun allani kävelevästä voikosta. Mutta kun päästään jo tonttulaulun "tip-tap" - tahtiin, ravaamaan, löytyy vanhasta papasta vauhtia. Hop-hop-hop, ylös-alas-ylös, soo-soo-soo. Joululaulujen kaikuessa pitkin tannerta, Kamu höristää korviaan. Ehkä sekin haluaisi liittyä sulosävelien joukkoon? Ainakin leikisti me sitten yhdessä rallatamme ja olen ihan varma, että metsikön kermavaahtokuorrutuksen ja kuusipuiden lomassa vilahtelee punanuttu, joka merkkaa vielä ylös hyvät ja pahat teot. Lumi pöllyää jälleen, posket punottuvat vauhdin tuomasta viimasta ja Kamun takamus nousee pari kertaa kohti taivasta sen iloitellessa. Minä horjahdan, mutta hymyilen: ruunan mahtavuus voimistuu yhä, enkä voi koskaan kuvitellakaan luopuvani siitä - ja toivottavasti samoin ajattelee letkamme kärjessä tammallaan taivaltava ratsuni omistaja. Kamun kolmitahtinen, kuin kiikkutuolin lailla pyörivä keinuhevoslaukka kiidättää meitä eteenpäin, enkä halua pysähtyä. Halun jatkaa, en halua liikkua - haluan vain olla tässä iäisyyden, maailman parhaimman hevosen kanssa. Matka loppuu liian pian, rattoisat joululaulut sammuvat kuin liekki kynttilästä ja tallipiha kurkistaa kulman takaa. Pihalla vipeltää ainakin jouluhenkisten näkökentässä pikkuruisia tonttuja, kätkemässä lahjapaketteja kilttejä varten. Suomenhevonen saa ison halauksen, muutaman herkun ja huolellisen hoidon sekä kiitoksen - mahtavuudella ei tämän tapauksen kanssa ole rajaa. Ihmismieli kiidättää vielä meidät ratsastajat yhteen, juomaan kupposen glögiä, maistamaan hiukan kulmasta kärähtäneitä pipareita ja jakamaan joulumieltä. Ilo tarttuu jokaiseen - hiljaa hipsin katsomaan rakkaan voinnin, joka tyytyväisenä odottaa joulupukin tuloa.
|
|
|
Post by Johanna on Jan 26, 2008 10:47:36 GMT 2
26.01.2008 - LYHYT KYLMÄ TALVIKuin valkoisella kermalla kuorrutetut kuusipuut seistä töröttivät jo tutuiksi tulleilla paikoillaan kiemurtelevan ja kuoppaisen sekä pinnaltaan jäisen pikkutien varrella. Aivan kuten aikaisempinakin vuosina, uhraan jälleen pääkoppani (ja miksei myöskään muun kropan) terveyden taitelleissani pyörän kanssa ja muutaman kerran teemmekin herra Ojan kanssa lähempää tuttavuutta - valitettavasti herra ei pidä turhan vauhdikkaasta sisääntulostani - rikoinhan hänen hienoimman posliinivessanpyttynsä. Kamu tuskin välitti hra Ojan kanssa käymästäni pienestä konfliktista - sen sijaan se jopa tuntui ilahtuvan tulostani. Tiesihän papparainen, että minulta voi välillä saada vähän herkkuja (psst. ei saa kertoa Annelle). Vaikkakin voisi olettaa, että omatuntoni kolkuttaessa pitkästä talleilutauosta, olisin varannut tälle kerralle tallilla paaaaaaljon aikaa, toisin oli. Kiirettä pukkasi, pitihän nyt sitä Seppeleen wanna be-bossia alias Bertiä treenata helmikuun kilpailuja varten ja vielä näin stressintäytteisenä aikana .. Ruuna tosissaan oli tarhailemassa kun tulin tallille, jolloin melkeinpä heti kaappasin sen mukaan sisälle - enhän jaksanut ravailla turhaan sisälle, sitten ulos, sitten sisälle. Hetkeksi Kamu joutui karsinanaapurinsa Bertin karsinaan, kuurasin karsinan ja kupit puhtaiksi. Kamu oli hoidettu tuossa tuokiossa. Ruuna oli tapojensa orjana kiltti kuin mikäkin lammas, mutta oli tainnut nukkua edellisen yön huonosti - sen verran makoisat olivat haukotukset suitsittaessa. Koska ajattelin lähteä maastoon vähän pimeämmällä, verhosin Kamun heijastimilla, laitoin itselleni vanhan moliskan (lue: otsalampun) päähän ja heivasinpa vielä viltin Kamun selkään, ettei köpöttelylenkillämme tulisi kummallekaan kylmä - vilttiinhän on kätevä kääriä jalkansa siellä selässä. Lumi narisi Kamun tasaisesti eteenpäin liikkuvien kavioiden alla. Kiedoin resuista vilttiä tiukemmin reisieni ympärille ja kirosin sitä, että olin taipunut verkkareiden ja toppahousujen vastaisessa ottelussa verkkareiden puolelle - nyt paleli! Posket ja nenänpää olivat varmasti saaneet Petteri Punakuonon nöpönokan värityksen, mutta Kamu sen sijaan porhalsi eteenpäin - kuin pappa lumessa! Koska oli kylmä ja olin liian laiska vaivautuakseni lämmittelemään esimerkiksi keventämällä (tekosyy: Kamu tarvitsi leppoisan lenkin), emme kävelleet kuin puolisen tuntia, jona aikana ruuna sai kuulla murheeni maasta taivaisiin. Takaisin tallilla angst-päivän maistelu jatkui ja hoitohetki päättyi lopulta isoihin pusuihin - puolin ja toisin. Kamun pusut nyt olivat vähän .. laaja-alueisia (hui mikä termi), mutta rakastettavahan ruunanen on <3 Hiljalleen, kun ilta alkoi pimentyä yhä entisestään, oli aika jättää hyvästit koko tallipoppoolle ja taottava omaan takaraivoon päänsäryn jättämällä vasaralla, että nyt oikeasti olisi otettava itseään niskasta kiinni - kyllä minä tulen pian tallille !!
|
|
|
Post by Maikku on Jan 26, 2008 11:09:28 GMT 2
Lillyn ja Maikun yhteishetki Hipsin tallivintille muiden hoitajien seuraan. Tänään en sittenkään ratsastaisi Kamulla, minun ei tarvitsisi harjatakkaan sitä, Lilly-marie oli ehtinyt ensin. Pesisin kuitenkin jätkän varusteet, sekä puhdistaisin karsinan ja pesisin juomakupperoiset. Aloitin siivoamalla Kamun karsinan, ei haitannut vaikka Kamu olikin sisällä. Ensin hain kultamussukkani luokse kottikärryt ja talikon. Sitten aloin heitella kakkakikkareita kottareihin samalla estäen Kamua tulemasta karsinasta pihalle. Se tönäisi minua selästä ja kaaduin maahan, samalla Kamu käveli ohitseni ja lähti tyynesti astelemaan tallikäytävälle. Kielsin sitä, mutta eivät kiellot oikein autteneet. Onneksi Lilly-marie tuli käytävälle ja pysäytti Kamun. Minua vähän nolostutti. - Kiitti, sanoin Lillylle. - Äh, ei se mitään, hän vastasi ja kertoi, että oli jo liikuttanut Kamun. - Kiva, sitten mun ei tartte ratsastaa kahta hevosta tänään, vastasin. - Niin, hän hymisi. - Oliko muuten Kamun jalka jo parempi? kysyin Lillyltä. Hän nyökkäsi, huokaisin helpotuksesta. - Olin vähän kävelemässä sillä maastossa tänään, Lilly jatkoi. - Miten se meni? kyselin. - Hyvinhän se, kerroiun sille kamalan päiväni, mutta myös kaikki ilot ja surut, Lilly sanoi hymyillen. Nyökkäsin ja jatkoin: - Pikkukin meni tänään oikein mallikkaasti. Se meni peräänannossa, vaikka vaan vähän menin ympyröitä. - Kiva. Bertkin on nyt liikkunut hyvin, Lilly sanoi. Nyökkäsin ja menin takaisin Kamun karsinaan. Siivosin karsinan loppuun Lillyn pidellessä Kamua. Tyhjensin lannat lantalaan ja hain uudet purut, sekä pesin kupit. Sitten Lilly päästin Kamun karsinaansa. - Mä aijon tänään pestä Kamun varkat, kerroin Lillylle - Voinko mä tulla myös? Lilly kysyi. Nyökkäsin ja lähdimme Kamun luota hakemaan vettä, satulasaippuaa ja sienia. Asettauduimme mukavasti satulahuonen lattialle. Sitten puhdistimme Kamun varusteita. - Kun oon nä saanut putsattua, lähden kotiin. Mulla on kauhee nälkä! valitin Lillylle. Hän naurahti ja kysyi: - Ekkö sä oo syöny viel ruokaa? Kellohan on jo 1! - En, sanoin. En kyllä aamupalaakaan jatkoin. Lilly naurahti. Saimme varusteet puhdistettua ja veimme tavarat paikoilleen. Sitten sanoin kaikille heiopat ja menin kotiin syömään
|
|
|
Post by Johanna on Jan 27, 2008 11:14:34 GMT 2
Muutama onneton lumihiutale leijaili hiljalleen olkapäilleni, muut jatkoivat matkaansa hennon valkoisen lumipeiton peittäessä maata, kuin untuvatäkki pikkulasta naapurinrouvan lastenrattaissa. Hiljaisuus oli sanoinkuvaamatonta - kukaan ei ollut liikkeellä, sitä naapurinrouvaa ja tuhisevaa pikkulasta lukuunottamatta. Routainen maa ratisi jalkojeni alla; oliko vihdoinkin tullut talvi, vihdoinkin se aika, kun varpaita palelisi tallilla, sormet muuttuisivat jääpuikoiksi ja nenänpää punoittaisi?
Kamu lepäili punainen toppaloimi päällään tarhassaan, kun saavuin Seppeleeseen. Kipaisin pihan poikki ruunan luokse, joka nosti katseensa heinäkasasta tutkien uutta tulijaa. "Heissuliveissuli, pitkästä aikaa!" riemuitsin kutsuen samalla Kamua portille. Suokki vilkaisi kavereitaan, sitten heiniään ja tyytyi jäämään paikoilleen. "Senkin höpsö pappa!" naurahdin iloisesti ja puikkelehdin aitojen ali tarhaan. "Kun et ite tullu, niin nyt mä haen sut", jatkoin nauraen - mikään ei voisi suututtaa minua nyt!
Kamu lompsi tuttuun tyyliinsä, rauhallista tahtia eteenpäin. Välillä se halusi pysähtyä tutkimaan lumihiutaleita: "Hei, c’moon, sä oot nähny niitä jo monta kertaa!" Saatuaan muutaman lumihiutaleen nokalleen ruuna pärskähti ja jatkoi matkaa. Talutin sen talliin, jossa vastassa olikin wear. Ja lattiaharja. Ahkerasti käytävää puhdistanut wear nosti katseensa lattiasta ja tervehti iloisesti.
Juttelutuokio wearin kanssa kesti hetken, jolloin Kamu seisoi rauhallisesti paikoillaan, vaikkakin ilmiselvästi haikaili itselleen jotain syötävää. Ruuna kuitenkin kesti ilman ruokaa, mutta oli ilmiselvästi tyytyväinen päästessään karsinaansa. Minä viskasin reppuni nopeasti yläkertaan ja palasin sitten Kamun luokse matkalla satulahuoneesta nappaamani harjakoppa mukana.
"Tänään me treenataan koulua", puhelin Kamulle laittaessani jo sen selkään mustaa, nahkaista ja juuri pestyä koulusatulaa. Se nousi vaivattomasti ruunan sään päälle ja liukui siitä taaksepäin, minun hienoisella avustuksellani. Kiskoessani satulavyön vielä tiukemmalle, Kamu nappasi kaltereista kiinni, jolloin ärähdin sille tiukasti. Tällöin se alistui kohtaloonsa ja vyö meni kiinni ilman ongelmia.
Painoin pohkeet Kamun kylkiin, jolloin se lähti kävelemään tuttua, tasaisesti keinuttavaa käyntiänsä eteenpäin. Silittelin Kamun kaulaa. Samassa maneesin ovi raottui hieman: "Voikos tänne tulla?" kysäisi ovenraossa ollut wear ja komensi samalla Taigaa seisomaan rauhassa paikoillaan. "Toki, tilaa riittää", hymähdin.
Sovimme wearin kanssa, että ratsastaisimme kumpainenkin omissa päädyissämme. Valitsin Kamun kanssa yläpäädyn, joten ohjattuani ruunan sinne, kokosin ohjat ja aloitin lämmittelyn. Kamu tuntui vähän jäykältä ja haluttomalta, joten vanhuudenkin vuoksi aloittelin ihan käynnissä: muutama ympyrä, taivutusta, asetusta, pidätteitä .. Kamu vastasi apuihini hyvin, mutta ei se mitään ylimääräistä tehnyt.
Pyysin ruunan raviin. Se huiskautti häntäänsä laiskasti ja lähti sitten ravaamaan hyvin laiskaa ravia, jättäen takajalkansa Pohjoisnavalle ja kiirehtien etuosallaan Etelänavalle. Hetken aikaa ratsastin Kamua voimakkaammin kättä vasten, muistuttaen kerran raipalla niistä takakoivista ja johan alkoi sujua! Lämmittelyksi kääntelin ruunaa isoille ympyröille, joilla tein paljon siirtymisiä, taivutuksia ja asetuksia - niillähän se pappa sitten vertyi.
Suomenhevosta ratsastaessani huomasin kyllä, että viimeisestä koulukerrasta oli aikaa .. En oikein osannut antaa oikeita apuja, en ymmärtänyt, mitä piti tehdä ja Kamukin tuntui olevan hämillään, mutta hiljalleen se yhteistyö lähti rullaamaan. Laukoissa Kamu kiirehti aika reippaasti, enkä saanut ruunaa kunnolla räpylöihin, mutta välikäyntien jälkeiset väistöt ja avot se suoritti mainiosti - sulkutaivutuksista ei sitten puhuta.
wear oli päättänyt ratsastaa Taigalla vain puolisen tuntia - kun hän lähti maneesista, jäi meille Kamun kanssa paljon tilaa käytettäväksemme. Tästä otettiin tietenkin kaikki ilo ja hyöty irti: ratsastin paljon lävistäjillä - ensin temponlisäyksiä, sitten -hidastuksia ja vähän jo lisäyksen tapaisia - Kamu vastasi apuihini hienosti ja onnistuneista suorituksista innostuneena päätin kokeilla ruunan kanssa laukanvaihtoa. Muilla hevosilla niitä on kyllä tullut tehtyä, mutta Kamun kanssa vähän harvemmin; siksi olinkin epäileväinen, mitä koko hommasta tulisi.
Ensimmäisellä kerralla homma kaatui kokonaan omiin mokailuihini, mutta toinen kerta sujui jo paremmin. Hetken viivellä Kamu vaihtoi laukan nätisti ja tyytyväisenä kehuin sitä. Otimme vielä pari vaihtoa, ennen kuin oli aika lopetella. wear oli kärrännyt sisälle jo uuden ponin, Pellan, jolla oli innostunut ratsastamaan ja ajattelin antaa heille koko maneesin käyttöön: lähdimme Kamun kanssa kävelemään loppukäynnit maastoon hetken raviverryttelyn jälkeen.
"Sä oot kuule ihan paras", pukahdin hiljaa meidän käveltyä pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa. Lumihiutaleet tipahtelivat tasaiseen tahtiin taivaalta meidän kummankin päälle - miten kliseistä se olikaan, mutta niin hienoa <3 Kamu pärski, sitten se ravisteli päätään ja tuntui jo odottavan, milloin käännytään kotiin. "Kohta, kohta. Mutta kärsivällisyys on hyve, tiesiksä sen?" naurahdin ja halasin ruunaa selästä käsin.
Tallilla kärräsin Kamun karsinaansa ja hoitelin sen huolella; otin varusteet pois, harjasin, venyttelin lihakset, halin ja rutistelin. Sen jälkeen länttäsin ruunan viereiseen karsinaan ja kävin hakemassa itselleni lihaksenlämmittimet; kottikärryt ja talikon! Karsinan puhdistuksen lisäksi puhdistelin suomenhevosen kupit, ennen kuin taluttelin sen takaisin omaan karsinaansa. Köpöttelin sitten rehuvarastoon laittamaan ruoat valmiiksi.
Ennen lähtöäni kävin vielä Kamun luona. "Mä tuun oikeesti pian, en haluu olla susta enää ikinä erossa, onko selvä?" hymähdin rapsuttaen ruunaa samalla korvan takaa. Se rouskutteli tyytyväisenä saamaansa porkkananpalaa. Moikkailin vielä wearin ennen kuin lähdin kävelemään kotiin.
|
|
|
Post by Johanna on Jan 28, 2008 18:04:57 GMT 2
Pistä haulla vaikka koulu tai este, niin mun tarinoista tiedät, että mitä olen mennyt, mutta mä en oikein "ohjelmoiduista" kerroista tykkää. Miksi vain joka toinen sunnuntai? Eiks se ole miun hoitopäivä? Voin vaikka laittaa sulle, että mitä mentiin. Elikkäs tänään en käynyt lainkaan selässä 28. tammikuuta 2008 - maastoilua maasta käsinValkoinen kuura peitti nurmen pintaa, jäätynyt hiekka rapisi hiljaa kenkien alla ja kylmä ilma sai posket sekä nenänpään punertumaan. Kiedoin vanhan, rispaantuneen kaulahuivin tiukemmin kaulani ympärille, puristin takkia lähemmäksi kylkiäni ja koukistelin sormia yrittäen estää niiden jäätymisen. Matka taittui hitaasti. Ohi ajoi muutama autoilija, pääosin oli kuitenkin hiljaista. Linnut eivät laulaneet, ihmiset eivät puuhailleet kotipihoillaan, epätoivoisia keski-ikäisiä lenkkeilijöitäkään ei näkynyt. Luonto tuntui koskemattomalta - kuin ensilumen laskeutumisen jälkeen. Mutta ei sitä lunta vielä ollut. Pikemminkin jos jotain olisi satanut, taivas olisi viskonut päälleni räntää. Miten kaipasinkaan jo sitä loskasäätä, sitä, kuinka lenkkitossut kastuisivat ja sitä näkyä, kun pikkuiset lapset temmeltäisivät pihalla vihreissä kurahousuissaan ja keltaisissa kumisaappaissaan. Viereisten notkojen yllä roikkui sumua, jonka seasta tietä valaisi muutamat auringonsäteet. Ne lämmittivät jo ilmaa, kuten minunkin kohmeisia kasvoja, mutta en ehtinyt nauttia niistä kovinkaan kauaa, koska olin jo saapunut Seppeleeseen. Kaikki se tavanomainen vilske pihamaalla puuttui, mutta muistutin itselleni, että kello oli vasta puoli kahdeksan. "Kyllähän ihmiset vielä tähän aikaan nukkuvat", tuhahdin ja painuin talliin. Pirteä tervehdys, samanmoinen vastaukseksi. Suunta kohti hoitohevosen karsinaa, tälle hiljaista puhetta, käden tarjoamista, sitten lämmin tunne sormenpäissä, kun ruuna hamuilee niitä silkinpehmeällä turvallaan. Minun kasvoilleni nousi hymynkare, suupielet vain nousivat kohti kattoa. Silittelin hiljaa ruunan otsaa, se tutki lempeästi taskujani ja nappasi yhden pohjalta pienen omenan. "Voi höpsöläistä, se oli tarkoitettu vasta myöhemmäksi. Mutta - syö nyt vain", hymähdin hiljaa. Kamu tempoi narua, vilkaisi kavereita, tempoi jälleen lisää. Minä hillitsin sen vauhtia, naurahdin, kerroin, ettei ole kiire. Hoitohevoseni ei kuunnellut sanojani, se puhkui suorastaan intoa ja voi sitä riemua, kun ruuna pääsi tarhaan peuhaamaan! Se tökki kaverinsakin liikkeelle ja yhdessä hevoset sitten temmelsivät niiin onnellisina! Lämmin talli kutsui luokseen, minä olen aivan varma, että kuulin takaraivossani sen hiljaisen äänen! Vielä voimakkaampaa kutsua lähti kuitenkin kottikärryistä ja talikoista, jotka suorastaan anelivat minua tarttumaan niihin! En voinut vastustaa tätä kutsua, toteutin tavaroiden vaatimattoman toiveen ja kärräsin ne jo lähimmälle karsinalle. Ajattelin lämmitellä lihaksiani kunnolla puhdistamalla monta karsinaa! Ensimmäinen karsina - "Hei, täähän sujuu nopeasti!" Toinen karsina - "Tahti jatkuu! Yks-kaks-kol-nel, yks-kaks.." Kolmas karsina - "Ärh! Raskasta on, mutta olkoon." Neljäs karsina - "Ei helllsinki, ei tästä tuu enää yhtään mitään!" Viides karsina - "Nyt riittää!" Kuudes karsina - "Tää oli viimenen!" Kamu ei ollut se unien satuhevonen, joka olisi laukannut kaula kaarella portille heti hoitajansa saavuttua. Se pysytteli paikallaan kaviot lumeen uponneina, odotti, että sitä tultiin hakemaan. Tunsin ruskean mudan lumen alta tunkeutuvan kenkieni sisään ja suupieleni kääntyivät väkisinkin irvistykseen päin. Ruuna seisoi edelleen paikoillaan, eikä hievahtanutkaan, kun pujotin riimun sen päähän. "Mennään kävelylle." Hoitohevoseni käveli rauhallisesti vierelläni, mustat, juuri pestyt suitset päässään. Se kääntyi välillä katsomaan puista putoavia lehtiä, mutta pääosin vain jolkotteli eteenpäin. Muutama lumihiutale leijaili sen selän päälle sekä minun hiukselleni. "Talvi tulee, vai lähteeköhän se jo pois? Mitä tuumit?" juttelin hiljaa ruunalle, joka kääntyi katsomaan minua. Se tökkäsi kevyesti turvallaan käsivarteeni, jolloin silittelin Kamun kaulaa. Oli se vain ihana tapaus. Talviauringonpaiste saatteli meidät takaisin Seppeleen tallipihaan. Ruunan vaalea karva suorastaan kylpi valossa ja minun tummat hiukseni saivat omia auringonsäderaitojaan. Ainoat äänet olivat ruunan kavioiden, minun jalkojen ja meidän hengityksen lisäksi tuulen humina ja lehtien havina. Hiljaisuuden vallitetessa ohjasin Kamun tarhaansa, ojensin sille porkkananpuolikkaan ja taputin vielä hellästi kaulalle. "Nähdään taas", hymähdin eron hetkellä.
|
|
|
Post by Maikku on Jan 29, 2008 15:16:39 GMT 2
Okei sitten... Minä vain hoitelen tänään! Hoivailua Tulin tallille. Mielialani oli parantunut viime Pikun hoidosta, mutta silti minua vähän jännitti muiden hoitajien tapaaminen. Menin kuitenkin rohkeasti sisään talliin. Tallissa kävi kova kuhina. Menin satulahuoneeseen ja nappasin siltä Kamun harjat, joilla siis harjaisin Kamun. Menin Kamun luokse. Se tervehti minua iloisella hörähdyksellä. Annoin sille porkkananpuolikkaan. Se hörähti tyytyväisenä. Taputin suokkia. Se työnsi päänsä kainalooni. Olimme sylikkäin siinä hetken. Sitten taputin herraa kaulalle ja aloin harjata Kamua pölärillä. Se näytti nauttivan siitä. Harjasin koko Kamun sillä, sekä puhdistin kaviot, harjasin pään ja setvin jouhet. Sen jälkeen olin saanut Kamun harjattua. Sen jälkeen keräsin KAm,un harjat ja vein ne paikoilleen. Sitten hipsin tallivintille. Tallivintillä olivat Anita, Wear ja Dream. He hymyilivät minulle, minä hymyilin takaisin, mutta kuitenkin vielä vähän ujosti. Menin kuitenkin istumaan heidän viereensä. Kello näytti vartin yli kolme, joten minua haettaisiin pian. - Ratsastatko sää tänään Kamulla? Anita kysyi. - En, kun se menee tänään noiden pienten ja Annen vetohevoseks maastoon, sanoin. - Entäs Pikulla? Wear kysyi. - En, en mä ehdi. Mutta tuun sillä viimestään seuraavan kerran torstaina, silloin me hypätään, intoilin. - Okei, Anita sanoi. - Tuntuuko susta jo paremmalta? Wear kysyi. - Joo, onneks, sanoin. - Sä oot meinaan nyt paljon rennompi, Anita sanoi. - Niin, kun te ootte kaikki mulle tuttuja, hymyilin. Nauroimme. Puhelimeni soi. Siellä oli äitini ja minun piti lähteä. - Heippa, huudahdin tytöille loikkiessani rappuja alas. Kuuluin kaikuva vastaus, sillä he välittivät minusta.
|
|