Agin hoitopäiväkirja

[Salma]

NUORISOSSA ON TULEVAISUUS
7.4.2021

Olin jo pitkään halunnut pyörähtää Agilla joissain pienissä kisoissa. Metsätallin kisat olivat viime syksynä menneet hyvin - eli Agi ei ollut vihannut kisapaikalla olemista ja suostui hyppäämään radan kokonaan läpi. Minun oli alkanut tehdä mieli saada Agille kokemus myös koulukisoista. Järkeilin, että seesteinen kouluohjelma voisi olla parempaa kisaterapiaa kuin yksittäinen esterata, jonka jälkeen se pakattaisiin takaisin koppiin ja ajettaisiin kotiin. 

Niinpä istuskelin Agin ja Gekon aittakarsinan ovensuussa ja selailin puhelintani. Kevät oli jo pitkällä: lintujen kuorolaulu kulki tuulen mukana koivukujalta ja tarhojen multamaa oli kosteaa ja kumpuilevaa. Ruoho oli vielä viime syksyn jäljiltä ruskeaa, mutta aivan aitan kulmalla kasvoi pari ujoa lumikelloa.

Edith istuskeli kynnyksellä minua vastapäätä ja selasi myöskin puhelintaan.

"Eiteässä on jotkut kisat", hän sanoi verkkaisesti nostamatta katsettaan. "Koulukisat."

"Millä tallilla?"

"Ilvessuolla."

Etsin Ilvessuon kisaviikon kutsun ja aloin skrollata sivua läpi. En ollut ennen käynyt Eiteän kylässä, mutta Mapsin mukaan matka oli aivan siedettävä kisareissua ajatellen. Selasin kuvia Ilvessuon jylhistä maisemista ja tunsin, miten innostus alkoi heräillä sisälläni. 

"Näähän vois sopia", tuumin. "Mitä sanot, kumpi ratsastaa?"

Edith hymähti.

"Sitä mäkin aloin just pohtia." Hän käänsi puhelimensa minua kohti niin, että saatoin lukea luokkalistausta. "Kysymys kuuluu, että starttaatko Agilla mieluummin miniponeissa vai pikkuponeissa? Vai kenties neljävuotiaissa hevosissa?"

Irvistin. Agi selvisi helposta A:sta mitenkuten, mutta yhtään sen vaikeammalle radalle en halunnut sitä laittaa. Jos tarkoituksena oli antaa Agille hyvä kuva kisaamisesta, jo helppo A tuntui veitsenterällä tanssimiselta. 

"Eikö siellä oikeasti ole sopivaa luokkaa?" Kysyin. "Noi vaikuttaa muuten ihan täydelliseltä." 

"Ainoa konkreettinen mahdollisuus olis musta toi lapsiratsastajien luokka", Edith sanoi. "Täytyy ehkä käydä kyselemässä muilta, että kumpi meistä menee helpommin 14-vuotiaasta."

Puuskahdin ilmat keuhkoistani ja nojasin pääni karsinan ovenpieleen. Agi, joka imuroi karsinassa heinäkasaa sisuksiinsa, käänsi korvaansa minua kohti. 

"Täytyy sit varmaan vaan jatkaa etsimistä."

Joskus minusta tuntui, että kohtalolla oli sormensa pelissä kaikessa ja lisäksi vielä rutkasti huumorintajua. Samalla hetkellä koivukujan päähän ilmestyi letka ratsastajia, jotka taluttivat hikisiä tuntihevosia kohti tallia. Jonon alkuosa kääntyi talliin, mutta viimeisenä kulkenut parivaljakko - pieni pyöreä poni ja pitkälettinen tyttö - jatkoivat matkaansa kohti aittaa. 

Aurora Merimaa oli niitä vaatimattomia ihmisiä, joita ei oikeastaan huomannut, ellei saanut syytä kiinnittää heihin erityistä huomiota. Kun Agi oli aloittanut satunnaisessa tuntikäytössä, Aurora oli osunut sattumalta tamman ensimmäiseksi ratsastajaksi. Olin seisonut kentän laidalla hammasta purren ja pelännyt, että Aurora lojuisi pian hiekassa luitaan kasaillen, mutta hän olikin ratsastanut Agilla siististi koko tunnin. Jälkeenpäin olin käynyt kysymässä milloin hän oli muuttanut Liekkijärvelle - sellaisen ratsastajan olisin varmasti huomannut aiemminkin. En ollut osannut kuin hävetä, kun hän oli kertonut minulle, että oli käynyt Seppeleessä tunneilla kuusi vuotta. 

Aurora nyökkäsi meille ujosti taluttaessaan Gekon ohitsemme karsinaan. Tunsin Edithin polttavan katseen poskellani jo ennen kuin itse ehdin käännähtää häntä kohti. Lyhyen, mutta hyvin yksimielisen telepaattisen keskustelun jälkeen käännyin Auroran puoleen.

"Menikö tunti hyvin?" Kysyin. Auroran hymy oli pieni ja arka. 

"Meni. Vaikka Gekko kyllä taitaa jäädä mulle vähän pieneksi."

"Mikä tunti se oli?" Edith puuttui myös puheeseen. 

"Helppo C, mutta mä olin vaan korvaamassa sillä kun muut oli täynnä. Olin kuumeessa kun mulla oli oma tunti." 

Gekko oli siirtynyt rapsuttelemaan hampaillaan Agin lapaa ja Aurora siirsi kevyesti ison valkoisen tamman päätä syrjään, jotta mahtui avaamaan Gekon satulavyön. 

"Sähän oot helppo A-tasoinen, eikö niin?"

Auroran kasvoille nousi vieno vaaleanpunertava hehku, sitä ei voinut olla huomaamatta. Hän ei katsonut suoraan minuun ja Edithiin, vaan painoi luomensa Gekon satulavyön puoleen kuin sen avaaminen olisi ollut hyvin tärkeä tehtävä. 

"Joo." 

Tiesin sen! Nyt minun piti olla huomaavainen, etten pelästyttäisi Auroraa. 

"Sähän oot kisannut ennenkin", aloitin. Aurora naurahti, hän vaikutti yllättyneeltä. 

"Joo, joitain ratsastuskoulukisoja. Ja oli mulla kerran vuokraponi Ruskamäestä, jolla mä kisasin ihan vähän muuallakin."

Edithin ilmeestä näin, että hän olisi jo halunnut laukaista kysymyksen ilmoille. Niinpä kysyin:

"Haluaisitko sä ratsastaa Agilla koulukisoissa parin viikon päästä?"

Jos minun olisi pitänyt listata onnellisia ihmisiä, olisi Aurora sillä hetkellä päässyt siinä listassa melko korkealle sijalle. Vaikka hän näytti kauhistuneelta ja oli yhtä punainen kuin Aleksanteri sosiaalisissa tilanteissa, hän nyökytti vimmatusti ja päästi pienen tukahdutetun naurahduksen. 

Niin Agi sai kisaajan Ilvessuohon ja Aurora jotakin, mistä kertoa tallikavereilleen vielä vuosien päästä. 

[Edith]

Tuuli piiskoi sadepisaroita tallipihan hiljalleen mutaiseksi muuttuvaan pintaan. Edith asteli pitkillä koivillaan vikkelästi harppoen mudan poikki mustissa lenkkareissaan, jotka eivät ehkä olleet ihanteellisin valinta mutaiselle tallipihalle sadesäällä. Sadetakki sillä sentään oli, ja huppu vedettynä niin tiukasti päähän, ettei satunnainen hoitajatyttö olisi varmasti edes sitä tunnistanut. Ellei sitten habituksesta.

Musta Nike saavutti vihdoin aitan terassin ja sadetakin hupun alta paljastui siististi meikatut kasvot ja pitkä, ruskea tukka, joka oli niin tiukalla poninhännällä, ettei kukaan olisi yllättynyt, jos naisen päässä ei olisi kiertänyt veri ollenkaan. Edith riisui märän sadetakkinsa ja ripusti sen karsinoiden ovien välisellä seinällä sojottavaan naulaan. Oikeanpuoleisen karsinan alaovi oli kiinni, muut karsinat olivat vielä tyhjillään. Agi seistä möllötti peränurkassa korvat taaksepäin kääntyneinä, vaalea pylly ovea kohti. Vettä valuva sadeloimi roikkui vielä sen päällä ja sai olemuksesta vielä myrtyneemmän näköisen.

Edithin selän takaa alkoi kuulua loisketta. Ruskea möhkäle pienen tytön taluttamana. Ehkä joku oli tuomassa Iitaa sisälle tuntia varten. Kävikö Iita edes tunneilla, sitä Edith ei tiennyt. Eikä häntä kiinnostanutkaan. Ja vielä vähemmän häntä kiinnosti edes vilkaista tulijan suuntaan, kun huomasi tämän olevan Inkeri. Niinpä tietysti. Torstaisin oli Inkerin iltatallivuoro.

Mutta Inkeri ei osannut pysyä hiljaa. Inkeri ei ollut sellainen ihminen, joka mulkoili hiljaa selän takana ja esitti, ettei huomannut. Edith oli. Mutta Inkeri ei ollut. Inkeri avasi suunsa joka tilanteessa. Varsinkin silloin, kun ei todellakaan olisi tarvinnut.

”Ootko laittamassa heppaa tunnille valmiiksi? Pääset varmaan taluttamaan, jos nätisti pyydät.”

”Ei sillä että se sulle kuuluis, mutta aattelin mennä treenaamaan laukkasulkuja.”

”Ai ihan ratsastamaan sillä? Mä luulin että se on nykyään lapsiratsu, ja sä pelkkä hoitaja.”

”Eiköhän neiti talliorjan kannattaisi mennä roudaamaan ne loputkin ponit sisään, että sillä on varaa ruokkia pullaponinsa.”

Inkerin suusta valui liuta rumia sanoja, ja jäätävän mulkaisun jälkeen se kiskoi hupun takaisin päähänsä ja lähti takaisin tarhojen suuntaan. Edith ei tiennyt, miksi Inkeri vihasi sitä, mutta Inkeri tuntuikin vihaavan kaikkea ja kaikkia. Todennäköisesti myös itseään, kun oli vapaaehtoisesti vaihtanut hulppeat talliympäristöt Saksassa mutaan ja vesisateeseen. Mutta jos halusi välttämättä roikkua ikuisesti kiinni ponivuosissaan ja karvaisissa shetlanninponeissa, ei varmaan ollut muita vaihtoehtoja.

Agi ei juuri koskenutkaan heiniinsä sillä välin, kun Edith harjasi ja varusti sen. Inkeri oli ilmeisesti sadesään vuoksi alkanut hakea hevosia sisään huomattavan ajoissa, koska Edithillä olisi vielä loistavasti aikaa käydä ratsastamassa ennen päivän ensimmäisiä tunteja. Kaksikon kävellessä maneesiin Gekko kyhjötti surullisen näköisenä yksin metsätarhan portilla. Ei epäilystäkään, etteikö Inkeri olisi jättänyt sitä tarkoituksella sinne, että voisi viedä sen sisään vasta kun Edith ja Agi olisivat poistuneet. Agin piti tietysti huutaa seurakanilleen, ja Gekko hirnui säälittävästi takaisin.

Ehkä Inkeri oli oikeassa. Ehkä Agin pitäisi vaan antaa tehdä tunteja ja kiertää pikkukisoja lasten kanssa. Siihen se tuntui olevan tyytyväinen. Ei Edithin koulukiemuroihin, eikä Salman estetreeneihin. Vielä vähemmän Inkerin estetreeneihin, ja siitä Edith oli iloinen. Ei edes salaa, vaan ihan avoimesti. Ehkä Salman pitäisi ottaa Aurora treenaamaan ja kisaamaan Agin kanssa. Ehkä kaikki olisivat silloin onnellisempia.

[Salma]

Helpotusta ja hoitohevosia
14.9.2023

Olen juuri tullut taas yhdeltä kierrämme-tallin-kerran-lenkiltä Blisin ja Adan kanssa, kun saan kuulla, että Agi on löytänyt hoitajan. Olen viemässä Blisin suitsia satulahuoneeseen ja Emmy työntää päänsä toimiston ovesta, virnistää ja huikkaa uutiset niin hiljaa, etteivät ohikulkevat tuntilaiset voi kuulla.

Hyvä etten istahda keskelle tallikäytävää kaikesta huojennuksesta! Viimeiset pari viikkoa olen tehnyt enemmän kuin pitäisi: treenannut Bonniella sen minkä pystyn, istunut Blisin karsinalla pitämässä sille seuraa, käynyt kotona vain nukkumassa ja liikuttanut Agia kaiken keskellä aina kun ehdin. Agi käy toistaiseksi vain kolmella viikkotunnilla, ja vaikka olen luvannut Emmylle että sen saa ottaa sopiville tunneille, ei sopivia juuri ole löytynyt. Toissaviikolla Agi oli ylimääräisellä estetekniikkatunnilla vaikuttanut Emmyn mukaan aluksi jopa innostuneelta, mutta kun hyppääminen aloitettiin, se oli yksinkertaisesti kieltäytynyt liikkumasta. Minua oli nolottanut nähdä Hanski satulahuoneessa tapahtuneen jälkeen. Vaikka olen ollut hetken jopa Hanskin työnantaja, on minun pakko myöntää, että silti toisinaan pelkään häntä pikkuisen. Hanskin katse satulahuoneessa oli kysynyt hyvin selvästi, mitäköhän oikein olin ajatellut, kun ostin hienon estehevosen ja muutaman vuoden kuluttua se oli kunnossa, jossa ei halunnut hypätä.

Itse tosin ajattelen, että Agi ei ole itse ehkä koskaan halunnutkaan olla estehevonen.

Neela on hakemassa juron näköisen alkeistuntilaisen kanssa Gekkoa karsinasta, kun tulen aitalle. Hän nyökkää minulle nopeasti ja punastuu, mutta ei sano mitään. 

"Moi Neela", sanon. "Te saatte karsinakavereita, Agilla on uus hoitaja!"

"Kiva", Neela sanoo, ja sitten hän, juro alkeistuntilainen ja Gekko sinisine riimuineen ovat jo menneet.

Kaivan taskustani ruutupaperinpalan ja kynän ja kirjoitan karsinan puolioveen nojaten:

"Moi Olivia! Kivaa, et aloitat Agin hoitajana Agi on puoliksi mun omistuksessa ja puoliksi tuntikäytössä, ja jos tulee jotain kysyttävää, voit koska tahansa ettii Emmyn ja Hanneksen lisäksi mut. Laitan mun numeron tohon alle. Mut löytää todennäköisimmin Bonnien tai Blisin karsinalta tallin pieneltä puolelta. Toivottavasti viihdyt Seppeleessä! - Salma"

Sitten työnnän paperilapun Agin hoitokassiin ja silitän hevoseni kaunista vaaleaa selkää tuntien oloni paljon kevyemmäksi kuin aiemmin.

[olivia]

27.9.2023. Keskiviikko. 


Kouluun, tallille, kotiin, lenkille, nukkumaan ja sama huomenna uudestaan. Mutta tänään oli täysin vapaa päivä mulle. Ei koulua tai tallia. Tänään mä siis päätin mennä tapaamaan uutta hevoskaveriani Agia. Mitään odotuksia ei ollut, eikä aluksi jännittänytkään, mutta kun kaarsin Volvon tallin pihalle alkoi jännittämään. Uudet hevoset, ihmiset ja tallialue. Löydänkö koko hevosta täältä? Tai sen kaikki varusteet? Nousin autosta ja hengittelin, tuulitakissa tuli kuuma vaikka keli ei ollut mielestäni kovin lämmin. Vaihdoin kengät, pidän tallikenkiäni auton takapenkillä samoin, kun kaikkia muitakin tallikamoja. Ostin juuri uudet ratsastushousutkin! Ne olivat tänään päällä ja toivoin, että edes jokin Agin varuste mätsäisi niihin. Naurahdin siinä autolla ajatellessani juuri näitä värejä, ei se tärkeää ole, mutta, on. Kiva näyttää kivalta yhdessä. Kun vihdoin sain kasattua itseni, saanut tavarat autosta ja ovetkin lukkoon, otin ensimmäisen askeleen kohti tallia.

-Voi jeesus puhelin jäi autoon.., ja niin kävelin takaisin autolleni hakemaan puhelimeni.

Löysin sisälle talliin, mutta en heti Agin luokse. Oliko se edes sisällä? Ja jos ei, missä se tarhaa? Vaikka vilkuilin ympärilleni nähdäkseni Agin jossain, kävelin suoraan kaapilleni ja jätin jo nyt tavaroitani. 99% tavaroista silti edelleen autossa, nyt muutama uudella kotitallilla. Tallin puolelta kuului ääniä, ihmisen ja hevosen. Siellä siis oli joku. En vieläkään tiedä kuka siellä meni, sillä odotin ettei ääniä enää kuulu ennenkuin palaan kaappini luota tallin puolelle. Uudet ihmiset vähän jännittää aluksi, kyllä se siitä! 

Hiljeni ja seisoin nyt tallin käytävällä katsomassa karsinoita ja niiden nimikylttejä. Eihän niistä yksikään kuulunut Agille. Noloa seistä tässä paikallani, kuin ei olisi mitään hajua yyhtään mistään. Eikä ollutkaan, mutta silti. Seisoin tyhmänä paikallani. "Olivia, sun on pakko kysyä joltakulta neuvoja", ajattelin siinä itsekseni. Joku taisi huomata eksymiseni ja askeleiden äänen saattelema hahmo ilmestyi luokseni. Hymyilin nolona, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, tämä tyyppi hymähti ja kertoi Agin asustelevan aitassa. Nyökkäsin, kiitin ja lähdin etsimään tätä aittaa. Kartta olisi ollut kiva, tai google maps. Mutta kun löysin perille olin pelkkää hymyä. Siinä se nyt on, ja kaunis kuin mikä. Ja miljöö aivan mahtava! Tallipihassa ei tullut kauaa suunnistettua, mutta koko tallialue huokaa kotoisuutta ja rauhallisuutta. I like it here, ei paha lainkaan!

-Hei tyttö, näyttäisitkö mulle paikkoja? Kysyin valkealta hevoselta, joka tosin näytti siltä, ettei seurani ollut kaivattua. Ei se nyt suurempia eleillyt, käänsi päätään ja hieman luimaisi.
- Ymmärrän, oon sulle ihan uusi tyyppi. Mut jos rento lenkki? Yritin uudestaan. Ei kiinnostusta. Ei se mitään, meistä tulee kyllä kavereita. Sillä asenteella lähestyin hevosta riimun ja narun kanssa ja lopulta sain sen kiinni ja harjattua. Ensimmäinen siisti valkoinen hevonen, ei juuri likaa. Muistan miettineeni, että kuka näitä puunaa niin että karva loisti syyskeleilläkin. Tai tämä oli vain poikkeus ja jatkossa vastassa on mutainen tamma, en vielä tiedä. Paikallaan seisominen ja ihmisen hiplailu ei tainnut olla Agin mieleen. Yritin pitää tämän seisonta ajan lyhyenä, jotta Agi pääsisi selvästi sille inhottavasta tilanteesta nopeasti. Onneksi se tosiaan oli aika puhdas, huh!

-Okei, mihin suuntaan? Kuinka iso tämä tallipiha on Agi? Kysyin hevoselta, tietenkin tietäen ettei se vastaa, mutta hevoselle höpöttely on jäänyt tavaksi. Päätin aluksi seurata, mihin Agi menisi, jos päästäisin sen ns. edeltä. Se käyskenteli hetken autolleni päin, kunnes vaihtoi suuntaa takaisin ja siitä me kierrettiin päätallin takaa kohti jotain mökkejä, kai leirimökkejä. Agi oli reipas, lenkki meni ihan hyvin. Kierrettiin aika paljon kaikkialla. Agi tosiaan näytti mulle niitä paikkoja. Takaisin aittaan päästyämme tsekkasin kaviot tarkasti ja harjasin suurimmat liat. Palautin hevosen ja nappasin muutaman kuvan. Kiitin vielä esittelykierroksesta ja lähdin aitasta vastaamaan puheluun. Pihalla näkyi muutama ihminen, moikkasin vienosti ja sain kuin sainkin tervehdykset takaisin! Autolle päästyäni etsin autoni avaimia pitkään, kunnes sitten tajusin...

-Ei jeesus ne avaimet on siellä kaapissa!

Tämän päivän saldo:
-En löytänyt Agia heti, olin nolona.
-Puhuin kolmelle eri ihmiselle, tosi vähän, mutta silti!
-Löysin Agin!
-Käytiin esittelykierroksella! Kiitokset Agille siitä!
-Nappasin muutaman kuvankin!
-Poistuessani tajusin auton avaimien olevan kaapissani.
-Sisko soitti ja huusi missä olen. Olinkin luvannut siskolleni käydä maastossa, ehdin sinnekin!

Olivia out!

[olivia]

Kaarroin jälleen Volvoni parkkipaikalle. Välillä saa hieman olla varovainen, kun on kuitenkin vielä kesärenkaat alla. Tänään mä menisin Agin kyytiin ensimmäistä kertaa. Ohjelmaan kuuluisi siis vain askellajien läpikäyminen, niin saa vähän osviittaa siitä, minkälaisen hevosen kanssa mä oikeasti olen tekemisissä. Hieman jännitti jopa, kuitenkin pidän itseäni aika taitavana ratsastajana, tuli sen Rolexin kanssa napattua Sommersolvervissa paras ratsukko palkintokin. Mutta nyt alla ei olisi tuttu Rolex, vaan uusi, säpäkän oloinen tamma Agi. Tavallaan olin innoissani. Ja Salma oli lupautunut henkiseksi tueksi nyt näin ensimmäisen kerran ja jakamaan ohjeita, joiden avulla yhteistyö Agin kanssa pääsisi oikeasti alkuun. Nostin tallikassini autosta ja lukitsin ovet. Hengitin vielä syvään muutaman kerran.

-Jos putoan, toivon ettei kukaan näe sitä... Mutisin itsekseni.

Kamat kaappiin, kaapilta ulos, ulkoa aittaan, Agin luokse. Laitoin tamman kuntoon sen omassa karsinassa. Olen kohdannut paljon hevosia, jotka eivät malta seistä, mutta Agi oli oikeasti kuin steppaava kana. Hääri, pyöri, yrittiköhän se näykkäistä jopa? Myönnän pitkästä aikaa ärsyyntyneeni. Ihan oikeasti. Olen kovin rauhallinen hevosten kanssa, mutta nyt jostain syystä keitti yli. Jännitys kai ainakin edesauttoi sitä. Kun itse pysähdyin hengittämään kauemmas hevosesta, tuntui sekin rauhoittuvan. Ei täysin, mutta sain sille varusteet päälle! Ensimmäinen opetus saatu: Ei ole kiire, hengitä. Ei se sitä kai ymmärrä opettaa, mutta haluan uskoa että se teki niin. Let me have my bonding moment. Kypärä päähän ja menoksi. Kentällä näytti olevan tyhjää. Joku ratsukko sieltä tuli hetki sitten pois, kun kävelin aitalle. En vielä tunnista näitä ihmisiä täällä, mutta voisin olla vaikka varma että olen muutaman nähnyt joidenkin kisojen after-rideilla... Mielenkiintoista!

Selkään nousin jakkaralta rauhassa. Olisi pitänyt laittaa takki, syksy on edennyt aika pitkälle ihan huomaamatta. Agilla ei ollut kylmä, se tuntui olevan jopa kuuma. Käynnissä jo huomasin, että ihan helpoin hevonen tämä ei ole, vaikka kaikki hyvin menikin. Se nosteli välillä päätään ja harppoi muutaman isomman askeleen, mutta siinä se, toistaiseksi. Suurin jännitys kaikkosi alkukäynneissä jo. Onneksi. Salma oli ilmaantunut kentänlaitaan. Tervehdin hieman hermostuneesti hymyille, johon sain tervehdyksen vastaan ja kysymyksenkin perään: "mikä fiilis siellä?". Vastasin jotain luokkaa : "Nooooh jännittää vähän mutta ihan nätisti tää menee nyt tässä" eli höpötin kaksi minuuttia putkeen. Olen papupata kun jännitän. Salma alkoi hetken päästä heitellä ohjeita ja tietoa hevosesta enemmän. Mitä sen kanssa kannattaa tehdä, mitä ei kannata. Miten ratsastaa sitä, miten ei ratsastaa sitä. Saatiin jo käynnissä todella hyvää pätkää näillä ohjeilla! Taisin kuulla muutaman kehunkin kentän laidalta.

Ravissa kaikki sujui oikeinkin mallikkaasti! Muutaman päänheiton sain kritiikiksi hevoselta, kun oma ratsastus heitteli tasolta toiselle. Muuten saatiin jälleen hyviä, rentojakin pätkiä. Agin ravi on todella kiva. Nätti ainakin. Tein ympyröitä ja suunnanmuutoksia, ihan perus settiä, jotta saisin hieman tuntumaa. Kevyttä ravia ja harjoitusravia. Taivuttelua ja takapään aktivointia. Eli, perus settiä. Seuraavasta kulmasta nostinkin sitten laukan.

Ja se nousi reippaasti. Koitin istua siinä ne kolme kierrosta, jotka Agi mua vei kuin perunasäkkiä konsanaan. Yritin rauhoittaa tilannetta ympyröillä taivutellen, mutta vastaukseksi sain vain pienen pukin ja ulkopohjeen ignoorauksen. Meidän pääty-ympyrä kattoi 2/3 kentästä. Istuin, yrittäen löytää ne niin kuuluisat vatsalihakset. Askel oli aika reipasta. Kun omat lihakset heräsi käyttöön ja sain korjattua muutaman asian omassa ratsastuksessa, saatiin tehtyä laukassa pääty-ympyrä ilman tokyo driftingiä. Tahti rauhoittui lopulta ihan mukavaksi ja saatiin oikein kivoja pätkiä. Jokaisen laukanvaihdon kohdalla sain pienen pukin, mutta vaihto sujui lähestulkoon aina. Siinä kohtaa tein omalla ratsastuksellani virheen, jonka korjattuani sain yhden pukittoman vaihdon, johon sitten lopetinkin. Kun laukka oli rauhallista, pyörivää ja hanskassa, otin raville ja annoin hevosen venyttää kaulaansa. Ihan onnistunut eka ratsastus, kaiketi. Huonomminkin olisi voinut mennä. Ravailin hetken, jonka jälkeen otin takaisin käyntiin. Pitkät ohjat, syvä hengähdys ja paljon taputuksia. Agi oli ihan mahtava.

Alas selästä tullessani sain vielä feedbackit Salmalta. Ne on nyt muistissa ensikertaa varten. Agi on kaiken kaikkiaan ihan mun tyylinen hevonen. Säpäkkä, mielipiteet omaava ja selkeästi oma persoonansa. En malta odottaa että saan oppia siitä lisää.

Hoidin hevosen pois, pakkasin kamani ja saavuin autolleni. Toivoin, että tie ei olisi jäässä tai liukas, vaikka pakkastakaan ei tainnut olla. Kai ne renkaat pitäis vaihtaa pikkuhiljaa. 

Tässä vielä kuva meistä!