Agin hoitopäiväkirja

[Salma]

Viime aikoina Milla oli käyttäytynyt, jos mahdollista, vieläkin inhottavammin kuin ennen. Hän oli ratsastanut kuin myrskynmerkki ja vaatinut poikkeuksetta, että minä olisin ottamassa Agia vastaan ratsutuksen jälkeen Edithin sijasta. Se oli tuntunut oudolta, sillä hevosellanihan oli hoitaja juuri sen vuoksi, että saisin kevennettyä omaa kalenteriani. En ollut suostunut Millan pyyntöön, mistä oli seurannut se, että hän puhui minulle tuskin mitään pakollisten Agin kuulumisten ulkopuolella. Toivoin sen johtuvan lähestyvistä kisoista, mutta sisimmässäni tiesin, ettei niin ollut.

Edith oli puhunut jotakin ylitetyistä rajoista, mutta en ollut kysynyt asiasta sen tarkemmin. Millan kohdalla mittasuhteet paukkuivat niin helposti, että kyse saattoi olla oikeastaan mistä vain, enkä halunnut sotkeutua heidän keskinäisiin väleihinsä.

Tänään oli toiset Tie Tähtiin - osakilpailut ja olin tullut Edithin kanssa jo aamulla valmistelemaan Agia ja Bonnieta. Milla oli ilmoittanut pääsevänsä tallille juuri sopivasti lämmittelyyn. Oloni oli vähän vaikea, kun kyykistelin Agin jalkojen juuressa siistimässä sen vuohiskarvoja. Agi oli oma hevoseni ja minä tietysti se, jonka kuuluikin huolehtia siitä, mutta silti - Milla tuntui saapuvan paikalle vain keräämään kirsikat kakun päältä. Se olisi vielä käynyt, jos hän olisi kiittänyt kauniisti, mutta yhä useammin viime aikoina hän oli vielä lähtijäisikseen heittänyt loppukakun jonkun kasvoille. 

Vilkaisin salavihkaa Agin jalkojen lomasta Edithiä, joka harjasi tamman kylkeä. Jos Milla olisi ollut kuten Edith, kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa.

*

Kesken kouluohjelman Agi päätti, että se ei enää halunnut tehdä yhteistyötä Millan kanssa. Milla oli juuri kääntänyt sen voltille ja istui satulassa kuin tinasta valettu ratsastajapatsas, saappaat kiiltäen ja takki niin vartalonmyötäisesti napitettu, että se näytti kuuluvan häneen saumattomasti. Agi aivan yksinkertaisesti lopetti kääntymisen ja jatkoi suoraan, kaula mutkalla kuin kirahvilla ja jalat Millan apuja vastaan polkien. Näin katsomoon asti, miten Millan kasvot punehtuivat. Hän porasi pohkeensa Agin kylkeen ja sai hevosen ihmeelliselle mutkaiselle uralle, jossa takaosa kaareutui ja etuosa kauhoi eteenpäin. En uskaltanut katsoa tuomareiden pöytään päin, mutta näin sieluni silmin, miten heidän katseensa laskeutuivat ja sihteerit rapisuttelivat kyniään papereilla. Taianomaisen venytetyn hetken jälkeen Milla sai apunsa läpi ja Agi kaarsi takaisin kohti lähtöpistettä, huiskautti häntäänsä ja potkaisi maneesin seinään ennen kuin jatkoi pitkin uraa. 

Olin jo vastassa maneesin ulkopuolella, kun Milla ratsasti ulos Agilla. Hän hyppäsi satulasta ja heitti ohjat minua kohti niin, että ne meinasivat livetä sormistani. 

"Aivan käsittämätöntä", hän sanoi ja alkoi avata tärisevin sormin kypärän leukahihnaa. "Aivan käsittämätöntä, että sä et pysty tekemään perusratsastusta omalla hevosellas. Toi oli täysin toiston puutteesta johtuvaa perseilyä. Perseilyä! Miten sä kehtaat pyytää mua ratsastamaan ja vieläpä kisaamaan, jos sä et aio tedä mitään ton hevosen eteen?"

Seisoin hiljaa Agin vierellä ja tunsin, miten ympärillä olevat kanssakisaajat hiljenivät ja jäivät kuuntelemaan. Kyynelet polttelivat poskien takana. Milla hengitti kiivaasti ja tuijotti minua, aivan kuin hän olisi ollut hevosenomistaja ja minä kaiken mokannut kisaaja.

"Jutellaan kun kisat on ohitse", sanoin, käänsin Agin ja maiskautin sen liikkeelle. En kääntynyt katsomaan, punehtuivatko Millan kasvot entisestään. 

Edith seisoi vähän matkan päässä ja liittyi seuraani muutamalla pitkällä harppauksella. Tiesin, että hän oli kuullut Millan sanat. Korviani punotti sekä häpeästä että syyllisyydestä. Mitä jos Edithkin ajatteli, etten tehnyt tarpeeksi Agin kanssa? Mitä jos Milla oli oikeassa?

Ja toisaalta - miksi annoin Millan pilata mielialani jatkuvasti?

"Kuule Edith", sanoin. "Mitä sä sanoisit, jos sä kisaisit näissä loppuosakilpailuissa Agilla? Ainakin koululuokat? Että - jos mä ilmoittaisin ratsastajan vaihtuneen - niin käviskö se sulle?"

[Edith]

"Mitä sä sanoisit, jos sä kisaisit näissä loppuosakilpailuissa Agilla? Ainakin koululuokat? Että - jos mä ilmoittaisin ratsastajan vaihtuneen - niin käviskö se sulle?"
Mä sain vastattua jotain, joka oli ehkä suunnilleen "öämnh", ja heitin kahtia taitellun enkkuviltin poikittain vaaleanharmaan pyllyn päälle seuraten Salmaa ja Agia kohti tallia. Milla oli pyyhältänyt johonkin, en tiennyt minne, mutta Salmalla oli vielä hyvin aikaa ennen omaa starttiaan vaativassa B:ssä. Se ei kuitenkaan odottanut multa vastausta heti, vaan parkkeerasi Agin karsinaan ja lähti sitten puunaamaan pienempää kimoa toiseen päähän tallia.

Agi oli stressaantunut. Sen pienen nuorikon aivoihin ei mahtunut, että miksi ihmeessä kotipihassa oli niin paljon vieraita, tai että miksi ensin oli saanut urheilla kavereiden ja vieraiden seassa ja sitten viety maneesiin ihan yksin, eikä olisi edes saanut huutaa kavereiden perään, saati sitten yrittää mennä niiden luo omaehtoisesti. Se pyöri karsinassaan ympäri niin kovaa, että mun oli pakko laittaa se kiinni satulan riisumisenkin ajaksi. Sen vaaleanharmaa karva oli märkä hiestä ja se steppasi niin vauhdilla, että mä pelkäsin sen polkevan ruununrajansa auki hokeillaan. Niinpä mä heitin sille coolerin selkään, vaihdoin huonommat suitset päähän ja lähdin ketjun kanssa ulkoiluttamaan sitä, jotta se saisi kävellä hengästymisensä pois. Sillä oli myös kiima, mikä ei erityisemmin helpottanut stressiä. Tutulla maastopolulla kilpailuhälinän ulkopuolella kimo kuitenkin rauhoittui ja talliin palatessamme se alkoi tyytyväisenä pureskella välipalaheiniä ennen iltapäivän estestarttia, ja mä lähdin katsomaan kisoja.

Fakta oli, että mulla oli ikävä kilpailemista. Toinen fakta oli, että Millan ratsastuksen katsominen oikeasti etoi mua. Ei toki aina, esteet sujuivat yleensä ihan hyvin, mutta ajoittain mä en voinut kuin sääliä Agia. Mutta sitä mä en tiennyt, olisiko Agi osannut käyttäytyä kisoissa yhtään sen paremmin, jos mä olisin kyydissä. Se ei toki selviäisi kuin kokeilemalla, mutta en mä ollut mikään ammattilainen, ja tamma oli jo vähän oppinut siihen, että kisoissa sai perseillä. Osaisinko mä opettaa sen tavan siltä pois?

Milla nyrpisteli nenäänsä nähdessään mut kävelyttämässä Agia valmiina esteverkkaan. Me ei oltu vaihdettu sanaakaan sen edellisen ratsutuskerran jälkeen, eikä vaihdettu nytkään. Mä nappasin vain coolerin mukaani Millan kiivetessä selkään verryttelyä varten ja siirryin katsomon puolelle. Verryttelyalue oli kaukana katsomosta, mutta Milla ja jo nyt tinttaileva tamma erottuivat ponien ja suokkien joukosta helposti. Millan itsetuntoon varmasti sattui rymistellä pikkuruisten esteiden läpi, kun samaan aikaan verryttelevä islanninhevonen ylitti ne puhtaasti. Mua lähinnä pelotti, että Agi monottaisi pienellä Gekolla ratsastavaa tyttöä päähän. Maneesissa rakennettiin parhaillaan esterataa kouluaitojen tilalle, ja mä kuulin Millan kiroilevan sekä hevoselle että muille verryttelijöille, ja mua vitutti se ihminen koko ajan vain enemmän.

Luokan loppupuolella mä huomasin hymyileväni itsekseni sille tiedolle, että Gekon ratsastaja (Nella muistaakseni) melko varmasti sijoittuisi, kun taas Milla ja Agi olivat aivan loppupäässä listaa. Agi oli kerran jopa kieltänyt, mitä se ei ollut mun nähteni tehnyt koskaan ennen, ja lisäksi ottanut pari puomia mukaan. Se ei ollut hyvä, mutta Millalle ihan oikein. Sen kasvot olivat punoittaneet radan jälkeen niin rajusti, että se oli näkynyt meikkivoidekerroksenkin läpi, ja mun oli vaikea olla myhäilemättä tyytyväisenä sen suuttumukselle. Agi puolestaan steppasi hermostuneena Millan heittäessä sen ohjat mulle, ja tamma puuskutti huomattavasti enemmän kuin sen olisi pitänyt lyhyen esteradan jäljiltä.

Mä nyhdin harmaata harjaa suoraksi sykeröiltä tottuneesti ja niin keskittyneenä, että en edes huomannut paikalle hiipinyttä Salmaa ennen kuin se kysyi multa, miten rata oli mennyt.
"Kielto ja pari puomia, eli huonommin kuin koskaan", mä vastasin irrottamatta katsettani tamman harjasta. Mä olin tehnyt päätökseni jo esteverkan aikana, mutta mua jännitti ihan helvetisti sanoa se ääneen.
"No voi paska."
"Sitä mä vaan tässä että kyllä se kävis mulle."
"Hä- ai siis, ai että voisit startata loput kisat?"
"Niin. En mä kestä kattoa tota. Ja voin mä sillä myös hypätä, 60 ei oo kovin korkea, mutta vähän pitää ensin harjotella."
"Hei ihan mahtavaa. Mä hoidan ilmottautumisjutut heti huomenna. Ja varaan teille maneesin hyppytreenejä varten ens viikolle. Ihan huippua."

Agi jäi karsinaan nyhtämään heinää verkosta ja mä ehdin juuri Salman esteluokan alkuun katsomoon. Salma ja Bonnie hyppäsivät hyvin. Bonnien lyhyet jalat eivät ehkä kirisi ihan voittoon asti, mutta Salma ratsasti hyvin, jopa paremmin kuin yleensä, jos mahdollista. Rennosti. Aivan kuin luokkavoitto ei enää olisi päivän kohokohta.

[Edith]

Tie Tähtiin -kouluvalmennus Hallavassa 19.04.2019

Agi pelleili. Se pyöri ympyrää narussa roikkuvan Salman ympärillä ja huitoi kuljetussuojien peittämiä takajalkojaan niin, että mä pelkäsin sen kumauttavan jotakuta kylkeen tai vaihtoehtoisesti hienon lommon vetoautoon. Muut seppeleläiset treenasivat vasta pari tuntia myöhemmin, joten Agi oli joutunut matkustamaan Hallavaan yksinään, ja muistikin kertoa kaikille hallavan hevosille, että kuningatar oli saapunut. Tämä oli meidän ensimmäinen Tie Tähtiin -valmennus yhdessä, ja mua vähän epäilytti, että se jäisi viimeiseksi, kun mä lentäisin pää edellä aitaan.

Päästessään liikkeelle ja saadessaan muuta ajateltavaa Agi kuitenkin rauhoittui. Alkuverryttelyssä ratsastin sitä aika pitkällä ohjalla, jotta se rentoutuisi, ja vähän mun yllätykseksi se kokosi itseään omatoimisesti maiskutellen kuolainta tyytyväisenä. Vähän se ihmetteli, että miksi ihmeessä emme ravanneet uraa pitkin, mutta muutaman kierroksen jälkeen se muisti itsekin kääntyä pitkälle sivulle jo vähän aiemmin. Suoruus ei ollut sille ongelma ja siitä saimmekin kehuja Aleksilta. Pysähdyksissä Agi puolestaan oli vähän rauhaton ja olisi halunnut lähteä liikkeelle vähän turhan äkkiä.
"Se liikkuu aika hyvin nyt, näkee kyllä että voimaa löytyy takaa", Aleksi kehui meidän ravatessa pääty-ympyrällä. "Tietysti sitä varmaan jännittää vähän uudessa paikassa, mutta uskallat itse vain ratsastaa kunnolla. Te meette helppoa C:tä, mutta saa sen hevosen silti ratsastaa syvempään muotoon."
Vilkaisin aitaan nojailevaa Salmaa, joka hymyili mulle tyytyväisenä kehuihin. Toki Salmalla oli ollut kiireitä Bonnien kanssa treenaamisessa, mutta yhdessä me oltiin Agia rakennettu jo kohta vuosi, ja työn tulos alkoi näkyä. Vielä kun se näkyisi myös kisatilanteessa.

Laukkatehtävästä Agi innostui. Ensimmäisen laukatun kaarteen jälkeen se vähän unohti kuunnella mua, ja mulla kesti lähes koko ravikaarteiden ajan saada se takaisin alle sen verran, että laukan pystyi oikeasti nostamaan terävästi - vähän turhankin terävästi, koska tamman takapää nousi noin metrin korkeammalle kuin sen olisi pitänyt. Ei siinä toki ollut mitään uutta, eikä myöskään siinä, että Agi jäi pomppimaan hienoja delfiinihyppyjä hieman liian pitkäksi aikaa, ennen kuin pitkällä sivulla oli tilaa ja mahduin ratsastamaan sitä kunnolla eteen.
"Hyvin korjattu tilanne. Tekeekö se näitä usein?" Aleksi kysyi mun taas siirtäessä Agin raviin toisessa päässä kenttää.
"Aina välillä, se olikin jo käyttäytynyt yllättävän hyvin", mä hymähdin. "Se on ehkä vähän turhan pirteänä tänään."

Laukkapätkät pysyivät aika pitkään melko vauhdikkaina, ennen kuin Agi taas muisti keskittyä ja kuunnella.
"Siinä oli tosi hyvä, se riittää teille", Aleksi sanoi, kun Agi oli ensimmäistä kertaa avuilla laukan läpi. Kehuin hionnutta tammaa ja jäin ravailemaan pidemmällä ohjalla muita väistellen.
"Se on aika nuori, eikö?" Aleksi kysyi multa loppukäyntien aikana. "Siltä se ajoittain näyttää, mutta sitten kun se kuuntelee, niin se muuttuu koko hevonen. Kokoaminen ja liike riittää kyllä pitkälle, samoin sun ratsastus. En oo toki nähnyt sitä kuin kisoissa sen Millan kanssa, mutta nyt se ainakin vaikutti tyytyväiseltä sun kanssa. Ehdottomasti oon sitä mieltä, että kuuluu aloittaa helposta, mutta kyllä mä näkisin teidät nousemassa jo tällä kaudella ainakin A:han asti, jos ja kun saatte rutiinia myös hevoselle ja se tottuu kisatilanteeseen sen verran, että muistaa kuunnella myös radalla. Se varmaan hyppää myös? Joo, sen mallinenkin se on. Mä toivotan teille menestystä seuraavaan osakilpailuun ja uskon että sitä myös tulee, jos vaan hevosella on hyvä päivä."

Niin mäkin uskoin. Edellisessä osakilpailussa oli jo mennyt paremmin, mutta mistä sitä taas tiesi, sattuisiko tähdet kohdilleen ja tuulensuunta oikeaksi. Silti mulla oli hyvä fiilis ensi viikonloppua ajatellen, enkä mä melkein malttanut edes odottaa, että pääsisin pitkästä aikaa taas aitojen sisäpuolelle.



Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 20.4.


Agi täpisi. Mä olin jotenkin erehtynyt kuvittelemaan, että pelkästään se fakta, että eilen olimme olleet tällä samalla kentällä kouluvalmennuksessa, olisi saanut Agin rauhoittumaan täksi päiväksi. Väärin luultu. Enkä mä edes samperi ollut hypännyt Agilla kuin ehkä kolme kertaa, mun ekat hyppykerrat vuosikausiin. Jep jep, kuten viime kauden Tempparilausahdus kuului.

Agi oli innoissaan esteistä. Se oli tavallisesti sileälläkin sen tuntuinen, että saattoi kohta räjähtää mihin suuntaan tahansa, mutta nyt sen aikapommius oli jollain tuhannennella levelillä. Estesatula ja lyhyet jalustimet tuntuivat oudoilta, mutta jotenkin vakaammilta tulossa olevia kevätjuhlaliikkeitä ajatellen. Ensimmäinen laukannosto olikin niin räjähtävä, että parinkymmenen metrin päässä laukannut auburnilainen pikkusuokki meinasi jäädä alle ja suivaantui tilanteesta niin, että ensimmäinen vaaratilanne meinasi syntyä jo ennen ensimmäistäkään estettä. Hallavan kentällä oli onneksi reilusti tilaa ja parin kierroksen jälkeen sainkin Agin jo mukavasti kontrolliin pidemmälläkin ohjalla.

Jumppasarja pelotti mua vähän. Agi osasi innostuessaan venyttää hyppyään aika reilusti, ja sitten väli jäisi ahtaaksi, jolloin ohi sujahtaminen oli helppoa. Pyllytreeni teki kyllä meille molemmille hyvää, enkä mä onneksi edes tippunut, kun Agi ekalla kierroksella tulkitsi mun vinon istunnan kääntämiseksi ja luiskahti ulos sarjalta kolmannen esteen jälkeen. Toisella kerralla päästiinkin sarja loppuun asti yhdessä.

Kolmikaarinen vaikutti aivan hiton hankalalta, ja sitä se olikin. Agin ratsastettavuus ei aina sen innostuessa ollut aivan parasta tasoa, ja vaikka Hallavan kenttä olikin iso, se meinasi silti jäädä ahtaaksi ja hypyt olivatkin aivan mitä sattuu.
”Nyt sä olit Edith päättänyt jo etukäteen, että tää tehtävä ei onnistu. Se sun hevonen on taitava hyppääjä, anna sen suorittaa ja keskityt ite olemaan vähän hiljempaa. Ja siltä näyttäis laukanvaihdotkin sujuvan ihan hyvin että niitäkään ei tarvi siinä esteen päällä stressata, sun ei tarvi käytännössä muuta kuin ohjata”, Aleksin ääni kuului mun korvaan. Kyllä mä tiesin että mä yritin kontrolloida liikaa. Mä tunsin Agin, ja mun kouluratsastusvuodet olivat saaneet musta vähän turhan kontrollifriikin. Ollapa vielä ponilapsi, joka uskalsi päästellä juuri niin lujaa kuin niiden pienten pyörylöiden jaloista lähti. Ja omistaapa ratsu, jonka uskalsi päästää päättämään asioista. Muiden suoritusten aikana me käveltiin Agin kanssa ja mä yritin vain hengitellä syvään, josko seuraava kierros sujuisi vähän paremmin.

Ja sujuihan se. Esteet olivat todellisuudessa aivan todella pieniä, kaukana Agin todellisesta kapasiteetista. Jos se ei olisi ollut niin innoissaan minkä tahansa varjonkin yli hyppäämisestä, se olisi aivan varmasti kolistellut menemään tämmöisillä pikkuesteillä, jotka eivät vaatineet siltä oikeastaan edes hyppäämistä, vaan vähän tavallista korkeampi laukka-askel olisi niihin riittänyt.

Ja pian alkoi kääntyminenkin sujua. Agi suoritti taitavasti, eikä mun oikeasti tarvinnut kuin istua kyydissä ja vähän ohjata. Ja pysyä kyydissä, kun Agi viimeisen esteen jälkeen pidempää ohjaa saatuaan veti niin onnelliset pukit, että se sama pikkusuokki joutui järkyttymään uudelleen.

[Anne]

Estetunnille menossa helmikuu 20 - kaaharit kauhistuttaa!

[Edith]

Nykyään, näin melkein kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen Agin saattoi joskus nähdä nurkkakarsinassaan jopa korvat hörössä. Inkeri oli tosin väittänyt, että mä näin harhoja, mutta se taisi tunnistaa mun ja Salman askeleet eikä vihannut meitä kahta ihan niin paljoa. Tai ainakin musta oli kiva kuvitella niin.

Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen päivä. Pystyssä olevien vaaleanharmaiden korvien sijaan mua vastassa oli vaalea perse, ja jossain parin metrin päässä, missä korvien olisi kuulunut olla, näkyi vain pienet kohoumat kaulan yläpuolella. Viheltelin tammalle ovelta, ja se suostui kääntymään sen verran, että mä pystyin puikahtamaan oviaukosta niin, etten ollut suoraan sen tulilinjalla. Ei sitä silti pahemmin kiinnostanut mun läsnäolo, mutta ainakaan se ei yrittänyt tappaa mua heti kättelyssä. Kyllä me oikeastaan aika pitkälle oltiin päästy parissa vuodessa.

Siitä huolimatta mä talutin Agin käytävälle varustettavaksi. Salmalla oli kiireitä riittänyt viime aikoina, niin ratsastuskoulun, Bonnien kisakauden kuin Blisinkin kanssa. Viime keväisen lyhyen esteratsastajaurani jälkeen mä olin palannut täysin koulutuuppariksi, mutta nyt viimeiset pari viikkoa olin joutunut vähän lipsumaan siitäkin. Niinpä mä jälleen kerran puin Agille ruskeat jännesuojat ja estesatulan, jossa mä olin vähän oppinut taas viihtymään. Kevätaurinko paistoi ohuen pilviverhon läpi ja itseni ja hevosen varustettuani mä suuntasin vaalean tamman kanssa valaistulle polulle.

Jossain mielenhäiriössä mä olin päättänyt, että tänään ratsastettaisiin ulkona. Aurinko oli kuitenkin kuivattanut kentän jo aika hyvin. Kenttä oli myös tyhjillään, joten suuntasin Agin kanssa sinne maastokävelyn jälkeen ja pystytin päivän teeman mukaisesti muutamia kavaletteja ja pikkuesteitä lähestymispuomeineen. Agi olisi hirveästi halunnut auttaa, pääasiassa maistelemalla puomeja, mutta avusta huolimatta mä sain tehtävät koottua, hyppäsin takaisin selkään ja aloin verrytellä kevyessä ravissa.

Agi oli vähän turhankin terävänä. Sen piti alkuun tuijotella niin jokaista nurkkaa kuin jokaista estettäkin. Melkein olisi voinut kuvitella sen olevan estehevonen, mutta mistä sitä koskaan tietää. Kerran joku pikkulintu kehtasi lehahtaa liikkeelle nurkan vieressä olevasta puskasta juuri, kun Agi lähestyi sitä, jolloin tamman piti tietysti poistua toiseen päähän kenttää. Muutaman kerran se oli myös säikähtävinään jotain, varmaan tuulenvirettä. Tai ehkä mulla olisi pitänyt olla Pokémon Go auki, että olisin voinut sen kameran kautta katsoa, mitä Agin reitille oli sillä kertaa päätynyt.

Kun tamma oli ravissa alkanut rentoutua ja haki tuntumalle, mä nostin sillä laukan. Laukkaa otettiinkin sitten ihan kunnolla, monta kierrosta ensin lyhyempää ja sitten pidempää maastoratalaukkaa intervalleina. Laukan jälkeen Agi sai puuskuttaa hetken käynnissä, jonka jälkeen aloitettiin kavalettijumpat. Pikkuesteillä Agin terävyydestä oli hyötyä, ja se jaksoi jopa vähän keskittyä päästeltyään pahimmat höyryt laukatessa. Nykyään tamman kanssa sai yhä useammin olla treeniin tyytyväinen, eikä se haitannut mua ollenkaan.

[Inkeri]

Tsemppiä

Ihan niin kuin Salma oli luvannut, oli Janna Luhta kuumeisesti valmentanut mut ja Agin valmiiksi Hannaby Hanami Weekille. Se oli vaatinut paljon hikeä, muutamat kyyneleet ja varmaan vertakin valmentajan raapiessa päätänsä sellaisella intohimolla kuin Janna.

Agi ei ollut mulle helppo ratsu. Se oli melko iso, joten sain ihan oikeasti tehdä töitä sen eteen, että mun juuri ja juuri satulansiiven alapuolelle ylettyneet, estejalustimissa killuvat koivet saivat vaikutettua hevoseen edes hieman. Ja mikäli ne onnistuivat vaikuttamaan millinkään verran liikaa, kimo tamma protestoi viskomalla takapäätään ilmaan minkä kerkesi. Mä aloin ymmärtää, miksi Salma kilpaili edelleen mieluummin tutulla ja turvallisella Bonniella kuin Agilla.

Treenaaminen oli aloitettu ihan ruohonjuuritasolta. Janna oli iskenyt päättäväisesti maahan ravipuomeja, joiden päässä oli ehkä kymmensenttinen ristikko. Enkä mä edes ollut kyseenalaistanut valmentajani metodeja, vaikka kilpailuihin oli siinä vaiheessa kolme viikkoa. Sitä mukaa, kun maapuomit ja ristikot ylittyivät ilman kevätjuhlaliikkeitä, kieltoja tai päänheittelyitä, kasvoi myös estekorkeus. Kaikesta huolimatta etenemistahti oli yllättävän nopea. Mun vahvuus Agin selässä oli ehkä se, etten mä pelännyt tai arastellut lainkaan. Janna kehui mun hyvää esteistuntaa ja rentoa otetta.

“Mutta toivottavasti sä, Inkeri, ymmärrät sen, että ei ehkä ole realistista lähteä tavoittelemaan mitään sijoituksia”, valmentaja muistutti myös.

“Ei tietenkään!” puuskahdin ravaillessani Agin selässä loppuverkkaa. Olisi suoranainen ihme, mikäli me saataisiin edes nollarata.

“Eikä ehkä kannata lukea uutisia tai keskustelupalstoja hetkeen. Siellä on aina tämmöisistä kisoista kaikenlaisia mielipiteitä oman elämänsä mestareilta.”

“No ei kai ne nyt musta mitään kirjoita, kun ei kukaan edes tiedä, kuka mä olen”, totesin epäuskoisena. Miksi ketään kiinnostaisi joku nevahööd puskaratsastaja landelta, kun kirjoitettavaa satavarmasti riitti myös niistä Josefina Rosengårdeista ja Lauri Merikannoista.

“Niin. Ehkä juuri siksi. Niitä kiinnostaa aina uudet nimet. Epäonnistumisista vasta jauhetaankin”, Janna kohautti olkiaan. “Mutta älä ota paineita. Hyvin se menee.”

Epäonnistumisista?? Meinasiko se, että mä varmasti epäonnistuisin?? Oliko mut huijattu kilpailemaan kansainvälisiin vain siksi, että olisi joku, jolle nauraa jollain fossiilisilla foorumeilla?!

“Kiitti. Nyt ei ainakaan ole paineita”, tuhahdin. Janna näytti siltä, että sitä kadutti suunsa avaaminen.

“Mä vain ajattelin varoittaa, ettei tule yllätyksenä. Siellä voi olla aika kovasanaistakin tekstiä”, se totesi sitten.

“No, sitten ei auta kuin ratsastaa niin, että mitään kirjoitettavaa ei tule”, sanoin päättäväisesti ja hidastin Agin käyntiin. Tamma hörähti, kun annoin sille pitkät ohjat.

Salaisissa haaveissani mä yllättäisin kaikki. Olisinkin yhtäkkiä parempi kuin ilmoittautujalistan mukaan samassa luokassa kilpailevat Isabella Sokka ja Rasmus Alsila. Ei kenenkään tuntema Inkeri Johansen keräisi koko potin ja olisi yhtäkkiä esteratojen suuri tulevaisuuden lupaus.

“Sitä paitsi, mähän olen melkein samassa valmennusryhmässäkin sen Rosengårdin kanssa. Ei se nyt niin ihmeellisen hyvä voi olla”, uskottelin ehkä enemmän itselleni kuin esteitä keräilevälle Jannalle.

“Jusuhan on siinä tosi raa’an hevosen kanssa. Vähän eri asia.”

“Ei Agikaan mikään ikäloppu ole! Saati mestari. Eihän Salma ole kisannut tällä juuri koskaan.”

“Okei. Älä silti odota liikoja.”

Loppuajan Janna oli hiljaa. Paitsi silloin, kun se huikkasi lähtiessään tsempit kisoihin. Saisipahan miettiä, miten suu pantaisiin sitten, jos me palattaisiinkin kotiin ruusukkeen kanssa.

[Inkeri]

Hannaby Hanami Week

Inkeri ja Agi Hannaby Hanami Weekillä kisojen avausluokan viimeisellä esteellä. Ja edelleen hengissä!!

[Anne]

Hannaby Hanami Week




Uusintaradalla pientä sateentynkää.

[Anne]

Helppo A-tunnilla kesäkuussa




Spessu Inkerille!

[Edith]

Valkoisia karvatuppoja putoili betonilattialle ja vähän myös mun päälle. Agia vähän ärsytti klipperin surina edelleen, mutta se oli aikuistuttuaan onneksi siihen tottunut enkä enää tarvinnut edes apua pään ajelemiseen – huulipuristinta kylläkin, mutta siihen riitti nykyään yksi käsi.

Tamma ilmaisi mielipiteensä käytävällä seisomisesta kumauttamalla takajalkansa lattiaan niin kovaa, että betoniin ihan varmasti tuli kolo. Kolo meinasi olla myös meidän luottamuksessa. Agi oli viime aikoina taantunut takaisin nelivuotiaan tasolle yhteistyöhalunsa osalta, ja olimme Salman kanssa käyttäneet sen klinikallakin varmuuden vuoksi sen jälkeen, kun edes helppo 90-senttinen luokka ei meinannut sujua kotikentällä Inkerin kanssa. Mitään ei kuitenkaan ollut löytynyt, joten olimme päätyneet yhteisymmärryksessä keventämään kimon liikutusta, antamaan sille vähän hermolomaa.

Lomallehan sitä ei tietenkään voinut laittaa, muuten olisin ollut tässä kohtaa klippausta jo keskimäärin seitsemässä palassa. Laitumelle ei enää viitsinyt laittaa, eikä sillä olisi siellä kavereitakaan ollut, joten aina kun sää ei ollut aivan kauheimmasta päästä, olin varustanut tamman ratsastusloimella ja suunnannut maastoon.

Maastoon mentäisiin tänäänkin. Harjasin vastaklipatun tamman läpikotaisin, ettei karvanpätkiä jäisi kutittamaan (se jos mikä olisi varmasti maailmanloppu), ja heitin sitten enkkuviltin tamman vaalean pyllyn päälle varustamisen ajaksi.

Ulkona tuoksui syksy. Länsituuli puhalsi koivuista lehtiä maahan, vaikka ne yrittivät roikkua lehdissään kiinni viimeiseen asti. Agi oli selvästi alkanut jo päästä yli pahimmista mielen solmuistaan, koska se ei jaksanut ihan jokaisesta leijailevasta lehdestä järkyttyä sydänjuuriaan myöten. Ei se täysin rento vieläkään ollut, mutta mä uskalsin jopa ratsastaa pitkällä ohjalla ilman, että koko ajan tarvitsi pelätä henkeni puolesta. Sänkipellolla mä ihan vain kokeillakseni keräsin ohjat käsiini ja siirsin tamman raviin. Viimeaikaisesta poiketen se oikeasti siirtyi raviin, ihan ilman ylimääräisiä kommervenkkejä, ja mä hölkkäsin pellolla ensin muutaman isomman ja sitten pienemmän ympyrän taivutellen ja hakien ryhdikästä muotoa. Lyhyen työskentelyn jälkeen siirsin tamman käyntiin, annoin sille pitkät ohjat ja kehuin sekä äänellä että rapsutuksilla. Ihanaa, jos tamman työmotivaatio olisi palaamassa.

Loppumatkasta taivasta peittävät harmaat pilvet roiskivat muutaman pisaran meidän päälle, mikä vähän järkytti Agin mielenrauhaa. Se ei kuitenkaan yrittänyt edes poistua paikalta, joten mä kehuin sitä taas ja myönnyin jopa antamaan heppanamin tallin pihassa. Tallissa alkoi olla täysi tohina päällä illan tunteja varten, mikä sai kimon vähän hermostumaan. Pienellä riskillä riisuin tamman karsinassa käytävän sijaan, mutta se oli huomattavasti rauhallisempi paikka.
”Moi! Miten tänään?” Salma kysyi selkäni takaa riisuessani suojia.
”Ai, moi, tosi hyvin. Otettiin pellolla vähän ravia eikä se yrittänyt tappaa mua, ei oikeestaan vastustellut ollenkaan”, mä hymyilin. ”Melkein vois huomenna ehkä yrittää jo kentällä tai hallissa.”
”Meinaatko? Se ois tosi kiva. Olis kiva saada se jollekin pienille radoille vielä tällä kaudella. Jos sillä vaan oli joku syyskauden alun masennus tai jotain. Kalla Cupiin vaikka, ei olisi edes kaukana.”
”Joo, ei sillä kumminkaan vieläkään oo liikaa ratoja alla ikäisekseen.”
”Auburnissa nuorten hevosten luokkiin, eikö? Sä voisit ihan hyvin mennä. Mut hei soitellaan illalla, mun pitää nyt mennä.”
”Joo, soitellaan”, mä mumisin perään, enkä ollut yhtään varma enää siitä, pitäisikö tamma saada vielä tällä kaudella radoille. Tai ainakaan siitä, olinko mä oikea ihminen viemään sitä sinne.

[Edith]

Mua ei ollut aikoihin jännittänyt näin paljoa tämän tamman kanssa. Maanantaiaamu oli onneksi hiljainen, joskin puuskittainen tuuli humisi ilmastointikanavissa ja lennätti lehtiä pitkin tallipihaa. Aurinko kuitenkin paistoi vielä lähes pilvettömältä taivaalta, ja tuulensuojaisissa paikoissa tuntui melkein lämpimältä.

Agilla puolestaan oli selänlämmitin päällä sen seisoessa tallin betonikäytävällä molemmin puolin kiinni. Ulkona riehuvaan tuuleen verrattuna tunnelma tallissa sisällä oli melkein seesteinen mun hinkatessa harjakivellä keltaisenruskeaa läikkää tamman lavassa. Miten se pystyikin sotkemaan itsensä talliloimen alta, ikuinen mysteeri, johon vain kimoutuneet tammat tiesivät vastauksen.

”Ai, meinaatko sä hypätä”, yksäripuolelta karsinansiivoushommista pölähtänyt Inkeri kysyi. Tai totesi. Sen äänensävy oli jotenkin hirveän vaikeasti tulkittavissa. Oliko se yllättynyt? Siitä että mä olin menossa sillä hyppäämään, vai siitä, että sillä ylipäätään hypättiin taas? Ei se kyllä yllättyneeltä varsinaisesti kuulostanut, mutta mun kokemuksen mukaan Inkerin tunneskaala oli teelusikan luokkaa, eikä se varmaan edes tiennyt, miltä yllättymisen kuului tuntua. Vai oliko se ehkä katkera, siitä että se ei Ruotsin reissun jälkeen ollutkaan pärjännyt Agin kanssa, ja nyt mä olin menossa sillä estestarttiin Inkerin sijasta?
”Ehkä, katotaan mitä se sanoo. Jos sitä ei yhtään huvita, niin oon mä varautunut siihenkin”, mä yritin vastata mahdollisimman tyhjentävästi. Mä en ensisijaisesti viihtynyt tyhjänpäiväisissä keskusteluissa yhtään kenenkään kanssa, mutta vielä vähemmän Inkerin.
”Meinaatteko te antaa sen testailla teitä ihan loputtomiin?”
Jos mä jossain olin hyvä, niin sanomisteni varomisessa. Ja nykyään olin ihan keskinkertainen myös ilmeideni hallitsemisessa. Mutta silmien pyöräytyksiä mä en vielä ollut oppinut torjumaan, ja nyt ne pyörähtivät varmaan seitsemän kierrosta kiinnittäessäni martingaalia satulavyöhön. Onneksi mä olin juuri sopivasti kumartuneena, niin ettei Inkeri ehkä nähnyt, ainakaan kaikkia seitsemää kierrosta.
”Luulisi sunkin tässä kohtaa elämääs ja uraas oppineen, ettei kaikki oo aina testaamista”, mä totesin ykskantaan ja kumarruin kiinnittämään kannuksia saappaisiini.
”Niin, enhän mä mitään mistään tiedä”, Inkeri huokaisi. ”Sillä mä vaan että eikö toi testannut teitä tyyliin ensimmäisen vuoden, niin miksei se vois tehdä sitä nytkin.”
”Kiitos palautteesta, lupaan laittaa sen eteenpäin.”
”Hyvä”, Inkeri puuskahti ja lähti tarmokkaasti takaisin töihin. Agi puolestaan nappasi kuolaimet suuhunsa vastustelematta ja käveli tyytyväisen oloisena mun perässä ulos tallista.

Sää olisi muuten ollut hyvä, mutta tuulenpuuskat ajoivat meidät maneesiin. Tuulen mukana olisi voinut lentää jotain, mikä olisi järkyttänyt pikkutamman maailmaa niin, että kuppi olisi mennyt kokonaan nurin. Ylipäätään se oli jo aika pörheänä ihan vain kävellessään pihan läpi kohti hallia, eikä me tarvittu ylimääräisiä pörheyksiä tähän päivään.

Hallissa oli valmiina muutama este, jotka mä sinne olin laittanut, ihan kavalettikorkeudelle, ja yritin olla kiinnittämättä tamman huomiota niihin vielä tässä vaiheessa. Kävelimme ensin muutaman kierroksen maneesia ympäri ihan taluttaen, minkä jälkeen kiipesin kimon kyytiin – eikä se edes a) singonnut eteenpäin b) peruuttanut pois paikalta c) räjähtänyt mihinkään suuntaan, vaan seisoi kuin tatti jakkaran vieressä, kun heilautin itseni kyytiin ja kiristin vyötä vielä selästä käsin.

Agi tuntui alkuverryttelyissä hyvältä. Se ei vastustellut pohjeapuja yhtään, tuntumaa ehkä vähän, mutta tasottui päästessään vähän paremmin työskentelyn makuun ympyröillä ja helpoilla raviväistötehtävillä. Laukannosto ei ollut ehkä mikään kouluratalaukannosto, vaan ennemminkin mallia Ascotin lähtökarsina, mutta alle puolessa kierroksessa tamma oli tasaisessa rytmissä ja avuilla, ainakin tyydyttävästi.

Esteille päädyin lopulta ottamaan muutaman helpon hypyn. Agi keräsi vähän kierroksia, mutta ei tuntunut edes harkitsevansa kieltoja siinäkään kohtaa, kun nostin esteitä noin 80-senttisiksi. Hypyt olivat vähän räjähtäviä ja liioiteltuja, mutta muutaman toiston jälkeen kierrokset vähän vähenivät ja homma alkoi olla enemmän hallinnassa. Taputin tamman kevyesti hionnutta kaulaa tyytyväisenä ja ohjasin sen maastoon loppuverryttelemään, sen se oli ehdottomasti ansainnut.

[Salma]

"Se ei näytä erityisen tyytyväiseltä."

Meistä oli tullut Agin virallinen terapiakolmikko, minusta, Edithistä ja Inkeristä. Istuskelimme vierekkäin Panchon tyhjän karsinan kynnyksellä ja katselimme Agia, joka seisoi omassa karsinassaan korvat luimussa ja takapuoli kohti ovea. Se ei ollut kääntynyt edes meitä kohti, kun olimme seisoskelleet hetki sitten karsinan ovella porkkanapussia rapistellen ja leperelleet sille kaikki kauniit sanat, jotka olivat pälkähtäneet päähämme. Sen korvat olivat painuneet vain syvemmälle ja syvemmälle ohueen valkeaan harjaan ja olin oikein nähnyt, miten Agi itsekin painui yhä syvemmälle apaattiseen pahantuulisuuteensa.

Inkeri oli istuuduttuaan avannut porkkanapussin ja pureskeli porkkanaa nyt itse. Hänen katseensa lepäsi Agin liikkumattomassa selässä.

"Onks se kipee", hän tokaisi pitkän linjan paatuneella tallitytön äänellä.

Pudistin päätäni.

"Ei siitä ainakaan löydy mitään", vastasin. Turhautunut huokaisu kipusi vatsanpohjasta asti. "Eläinlääkäri katso sen kokonaan läpi pari päivää sitten ja sano ettei siinä oo mitään vikaa. Paitsi että se vihaa kaikkea."

Sisuskaluissani kouraisi ikävästi ja minun oli pakko laskea katseeni käsiini. Tuntui kamalalta, että sanani olivat totta. Minun oma hevoseni vihasi kaikkea.

Edith puuskahti, nousi ja käveli Agin karsinalle. Näin sivusilmällä, miten Inkeri katsoi häntä pitkään. Porkkanaa pureskeleva suu oli pysähtynyt. En ollut ihan varma mitä oli tapahtunut, mutta minusta tuntui, että ilmapiiri heidän kahden välillään oli muuttunut parin viime päivän aikana monta astetta hyisemmäksi kuin aiemmin.

"Agi", Edith huhuili ovelta, veti lukon auki ja astui sisään karsinaan. Huomasin pidättäväni hengitystäni.

Agi ei liikahtanutkaan. Se seisoi karsinan nurkassa, ei hyökännyt kohti Edithiä, ei potkaissut, ei edes viuhtaissut hännällään varoittavasti. Se seisoi ja tuijotti karsinansa nurkkaa turpa kevyesti seinää hipoen. Edith seisoi hetken epävarmana paikoillaan, sitten hän astui pari askelta eteenpäin ja laski kätensä varovaisesti Agin lautaselle. Tamma pysyi paikoillaan.

"Onneksi se ei sentään-", aloitin, mutta silloin tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Joku läimäisi satulahuoneen oven kiinni vähän matkan päässä, Agin karsinasta kuului kahahdus ja sen jälkeen älähdys. Edith oli kompuroinut takaisin tallikäytävälle ja vetänyt salvan kiinni ennen kuin korvat luimussa päätään viskova Agi oli kääntynyt ympäri ja ehtinyt iskeä hampaansa kirskahtaen karsinan puolioven metallivahvikkeeseen.

Olin hypännyt seisaalleni, samaten Inkeri.

"Se ei osunu", hengästynyt Edith sanoi parin metrin päässä karsinan ovelta. Hän huohotti. "Se varmaan vaan pelästy."

Kukaan meistä ei sanonut mitään, ainoa ääni käytävällä oli Edithin raskas hengitys. Naapurikarsinan Eemeli ja Akka olivat kohottaneet pienet turpansa ja tiirailivat seinän yli nähdäkseen mitä käytävällä tapahtui. Tunsin, miten sydämeni hakkasi.

"Mun on pakko sanoo", Inkeri aloitti. "Että tää ei kyllä ollu eka kerta."

Edith avasi suunsa yllättyneen näköisenä, kai väittääkseen vastaan, mutta Inkeri heilautti vaalean tukan kasvoiltaan ja jatkoi:

"Mä tarkotan siis ylipäätään. Tää ei oo eka kerta, kun Agi tulee uhkaileen. Jos vaikka putsaa viereisiä bokseja kun se on sisällä, se tekee tota samaa. Seisoo eka hiljaa ja sit hyökkää." Inkeri piti tauon ja mutristi suutaan. "En mä tiiä. Se ei näytä erityisemmin arvostavan, no, yhtään mitään."

Minun oli pakko painaa kädet Panchon karsinaa vasten ja nojata selkä kämmeniini.

Totta kai Inkeri oli oikeassa. Olin kuullut tuntiratsastajienkin puhuvan siitä. Agin kohdalla piti kiertää käytävän toista laitaa, koska se saattoi napata otteen hihasta tai sylissä olevasta satulasta. Sen kohdalla ei saanut puhua. Jos joku pienistä ratsastajista taputteli karsinan puolioven yli naapuriboksin shettiksiä, hän seisoi aina niin kaukana Agista kuin pystyi. Pienimmätkin, nekin jotka eivät varmasti olleet koskaan kuulleet, että Agi oli vihainen.

Mietin, millaisen kuvan se minusta antoi - se, että tallinomistajan hevonen seisoi tuijottamassa karsinansa seinää ja yritti purra ohikulkijoita.

Ja mietin, miltä Agista tuntui seisoa karsinassaan ja inhota kaikkea, mitä ympärillä tapahtui.

[Salma]

METSÄSSÄ

15.11.2020

Osallistuin Agilla pieniin hyvänmielen kilpailuihin Metsätallilla marraskuun puolivälissä. Kyseessä oli ennemminkin testi sekä minulle että tammalle: jos Agin hermot eivät kestäisi pieniä laitumella järjestettyjä kisoja, pitäisi minun todellakin miettiä olisiko siitä estehevoseksi. Tai ehkä ennemmin - halusiko Agi olla estehevonen. Hanamin sijoitusten vuoksi en ollenkaan epäillyt, pystyikö Agi halutessaan hyppäämään, mutta hevosen pään yllä yhä synkkenevä ja synkkenevä pilvi puhui toista totuutta. En ollut ihan varma, oliko Agi hitaasti lämpenevää sorttia, vai eikö se koskaan lämpenisi kisapäivien hektisyydelle ja vierastalleissa parveileville ihmismassoille. 

Metsätallin kisapäiväksi oli sattunut hyinen sunnuntai. Yllättävä lumipyry laskeutui pieneksi keoksi Agin fleeceloimelle ja kypäräni lipalle odotellessani luokan alkua. Näin heti, että Agi viihtyi pienellä maalaistallilla. Oli ihmeellistä nähdä se korvat hörössä: tamma jopa hirnahti pienessä metsätarhassa häntä lumisadetta vasten seisovalle karvaiselle suomenhevoselle, joka vastasi matalla pärskähdyksellä. Vaikuttuneena Agi pysähtyi, jäi seisomaan kaula korkealla huojuen ja tuijotti pitkään kohti puiden välissä nököttävää hevostoveriaan lumihiutaleet vaaleille silmäripsille laskeutuen. 

Oli miten oli, mietin riisuessani Agin loimea satulan päältä ennen 90 sentin ratakävelyä. Jo itsessään se oli voitto, että sain nähdä Agin edes vähän innostuneena jostakin. 

(1/1, Tuomarin kommentti: "Höyryävä hengitys ja marraskuinen lumisade luovat kauniin tunnelman ja kylmän sekä harmaan ilman voi tuntea. Hevosen keltainen heijastinloimi toimii hyvänä kontrastina harmaalle taustalle.")

[Salma]

JÄLLEEN YKSI TERAPIAKANI

"Jos yöllä kuuluu hirveetä kolinaa, voitko sä tulla tarkastaan onko meillä enää hevosia jäljellä?"

"Hyvällä tuurillahan täällä on seinät alhaalla, Iita syöty ja Arktik laitettu makkararullaksi." 

"Ja Sense myös, sitä ei todellakaan saa päästää ensi yöksi tänne." 

Emmy katsoi meitä kulmat vienosti kohollaan ja yritti selvästi piilotella suupieleensä painuvaa hymynpuolikasta.

"Kyllä mä katson näiden perään. Enkä mä usko, että mitään käy."

Minä ja Edith seisoimme aitan edessä pidellen Agin ja Gekon riimunnaruja kuin pelastusrenkaita. Emmy seisoskeli vähän matkan päässä kädet muhkean toppatakin taskuissa ja alkuiltapäivän lumi paljaille hiuksille hiljakseen putoillen. Kotiavainnipun pörheä avaimenperä taskunsuusta roikkuen hän toi pelottavan hyvin mieleen Annen. 

Ajatus oli oikeastaan lähtenyt Kertusta. Inkeri oli ohimennen sanonut jossain Kertun myyntipuhelauseessaan, että poni sai rauhoitettua kaikki puolen kilometrin säteellä olevat ihmiset ja eläimet. Se oli tapahtunut ennen kuin Kerttu oli saapunut talliin, joten ei ollut yllätys, että mieleeni oli pompahtanut kuva jonkinlaisesta maagisesta terapiakanista, joka pelkällä olemassaolollaan lumosi muut leppeästi lainehtivan tyyneyden valtaan. 

Ja Agihan ei ollut tyyni koskaan. Se seisoi karsinassaan korvat luimussa, eikä sietänyt ainuttakaan ratsastuskoululasta, joka yritti ihastuneena työnnellä pieniä käsiään sen karsinaan. Minua, Edithiä ja Inkeriä se sieti, mutta en ollut nähnyt sitä iloisena sitten sen yhden päivän, kun olin käynyt kisaamassa sillä Metsätallilla. Ja minusta jotenkin tuntui, ettei Agi tajunnut, että kyseessä olivat olleet kisat. 

Kerttu oli kuitenkin solahtanut hyvin shettisjengiin ja ajatus terapiakanista oli päässyt hetkeksi unohtumaan - kunnes talliin oli muuttanut taas uusia hevosia ja olimme tajunneet toimiston joulupiparipurnukan ääressä, että karsinat pullistelivat jo ennestään. Siinä me sitten olimme piirrelleet kaavioita ja yrittäneet miettiä, miten saisimme kaikki tallin hevoset mahtumaan samojen seinien sisälle. 

Tallin kaikista pienistä poneista olimme lopulta arvelleet koomamopo Gekon olevan se, joka kestäisi parhaiten Agin herkkää mielenrakennetta ja osaisi omaksua terapiakanin roolin.

Siitäkin huolimatta kun nyt pitelin pienen, viattoman Gekon kirkkaansinistä riimunnarua en voinut olla miettimättä, mihin olin sitä laittamassa.

"Joko te pistätte ne sisään", Emmy tokaisi ja tutisutti lunta takkinsa olkapäiltä yhdellä hytisevällä liikkeellä. "Mulla on kana uunissa." 

Vilkaisimme Edithin kanssa toisiamme.

"Joo, tietty", sanoin muka itsevarmasti. "Sisään vaan!"

"Kyllähän ne on ennenkin toisensa nähnyt", Edith jatkoi keveällä äänellä.

Arktik ja Iita kohottivat päänsä ja höristivät korviaan, kun talutimme Gekon ja Agin peräkanaa oikeanpuoleiseen aittakarsinaan. Pyöräytimme ne kohti ovea, irrotimme riimunnarut yhtä aikaa - ja sitten olimme jo astuneet ulos karsinasta takaisin lumisateeseen. Agi ja Gekko katsoivat meidän peräämme suunnilleen yhtä hämmästyneinä kuin nähdessään kypärän tallikäytävällä. 

"Annetaan niille vielä vähän heinää", kiiruhdin sanomaan. Edith nappasi sylilliset pinosta, jonka olimme valmiiksi kantaneet aitan seinustalle, ja heitti puolioven yli karsinaan kaksi reilua kekoa vihreänkeltaisia korsia. Agi kääntyi toiselle kasalle, Gekko toiselle, ja kumpikin työnsi turpansa syvälle heinäkasaan. Hetken aikaa minun ja Edithin jännittyneen hengenpidätyksen yllä kuului vain hiljaista rousketta.

Sitten selkiemme takaa kuului Emmyn närkästynyt ääni.

"Joko mä voin mennä takaisin kotiin?" Avaimet kilisivät, kun hän kaivoi ne toppatakin uumenista. "Mulla on kohta vaan hiiliä syötävänä."

[Edith]

joskus joulukuun loppupuolella, ennen välipäivien koulutuntia


Seuraavana aamuna Salma oli laittanut mulle viestin, että Agin lisäksi myös Gekko, Sense ja muut pihattotallin asukit olivat hengissä, ja mä olin toden totta yllättynyt. Olihan ne toisensa ennenkin nähneet, mutta hokkikaudella samaan karsinaan Agin kanssa. Kaipa Gekko sitten oli terapiakani. Mua se ei terapoinut sitten pätkän vertaa, kun olin muutamaa viikkoa myöhemmin taas kerran varustamassa Agia, ja jatkuvasti ihan varma, että Agi laittaisi mutkin kilon palasiksi flipatessaan Gekolle.

Mutta ei. Ei se laittanut, taaskaan. Se seisoi vain yhdellä narulla kiinni sidottuna paikallaan, luimisteli satulavyön kiristämiselle ja kumautti kerran takajalkansa lattiaan mun pintelöidessä sitä, mutta Gekkoa kohtaan se ei näyttänyt yhtään vihaista elettä. Ja muakin kohtaan paljon vähemmän kuin vielä muutama viikko sitten. Ja todella paljon vähemmän, kuin syksyn Kalla Cupissa, johon mä olin tyhmänä mennyt sen raahaamaan, vaikka me molemmat, kuten myös Salma ja yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista, jotka meidät siellä tai kotona näki, tiesivät, ettei siinä ollut mitään järkeä. Ei meillä nyt varsinaisesti huonosti ollut mennyt, mutta ei myöskään millään tasolla hyvin.

Siispä me oltiin palattu meidän kesäiseen treenisuunnitelmaan. Paljon maastoilua, ja jos oli hyvä fiilis, väännettiin koulua jossain pellolla tai jopa treeniaukiolla, jos sinne onnistui menemään niin, ettei Agi tajunnut meidän olevan kotona. Joskus pientä estejumppaa, sekin mieluiten jossain muualla kuin kentällä tai maneesissa. Syksy oli tosin pakottanut meidät välillä vain kävelemään maneesin ulkopuolella, mutta Agin kaltaisen hevosen kanssa pystyi tekemään ihan kunnon treenin käynnissäkin. Mutta vain silloin, jos Agia huvitti.

Mutta nyt märän lumen leijaillessa maahan ja takertuessa hiuksiin mä näin Agin ensimmäistä kertaa korvat hörössä karsinassa, ja kun se suostui jättämään Gekon taakseen ja lähtemään mun kanssa maastoon korvat hörössä, mä aloin haaveilla oikeista treeneistä. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan. Mutta ehkä Agi saisi ensi vuonna ehjän kisakauden. Jos päästäisiin starttaamaan taas vaativaa. Ja ehkä, erittäin vahvasti ehkä, me voitaisiin startata vaativaa niin, että me molemmat nautittaisiin radalla. Mutta sinne oli vielä matkaa.

Mutta ei mikään matka tule päätökseensä, jos ei ota sitä ensimmäistä askelta. Pellolla mä keräsin ohjat ja päästin Agin laukkaamaan juuri sitä vauhtia kuin se halusi. Ja aina vain sillä oli korvat hörössä. Ja oli vielä silloinkin, kun siirsin sen raviin ja tein väistöjä ja sulkutaivutuksia. Ehkä me vielä joskus päästäisiin perille.