|
|
Post by Anne on Nov 11, 2017 20:59:27 GMT 2
Maastoesteitä ilman satulaa (dark edition) Ihanat, marraskuiset maastoesteet maastoesteradalla. Koska on jo hämärää, otsalamput mukaan! Fiia - Gekko Lynn Alviina - Peck  Inksu - Tirkku Clara - Sirpa  Inkeri - Tirkku  Alviina ja Peck  Clara ja Siiri  Fiia ja Gekko |
|
|
|
Post by Alviina on Nov 18, 2017 13:13:25 GMT 2
Mä en ollut koskaan osallistunut miniponitunnille. Haloo, mä olin yli 170 senttiä pitkä ja miniponit oli... minejä. Ei ihan polvenkorkuisia, mutta pieniä ja karvaisia joka tapauksessa. Se mua harmitti, etten koskaan saanut Tirkkua millekään tunneille, koska sehän oli sievä kuin mikä ja todistetusti hieno poni - ratsastuskoulumestaruuksien paras!
Enpä ollut ilmoittautunut nytkään, mutta satuin olemaan paikalla, kun Lynn livahti pihalta tallin suojiin ja liukui ilmoitustaulun eteen. Mulle se soi pikaisen nyökkäyksen lukemisen lomassa, ja mä nyökkäsin ja hymähdin jotain takaisin. Lynnin ilme meni kummalliseksi, ja hetkeksi mä hirmustuin, koska oletin, että se ilmeily liittyi jotenkin muhun. Tilanne kuitenkin selkiytyi nopeasti, kun blondi käännähti napakasti mun puoleen.
"Alviina kuule, onko sulla mitään tekemistä tänään?" se kysyi, ja taas mä loukkaannuin vähän.
"Mä ajattelin hoitaa mun hoitohevosia", sanoin närkästyneenä.
"Haluaisitko sä ratsastaa?"
"... ainahan se on kivaa, mutta ei mulla ole tuntia tänään", huomautin nasevasti.
"Joo, mutta sä voisit mennä mun tilalle miniponeihin."
"Mä olen ihan liian pitkä -"
"- mutta et painava. Mulla olisi Peck, se jaksaa ihan hyvin. Sitä paitsi meette ilman satulaa, niin ei tuu polvet yli satulasta tai lopu jalustinhihnojen pituus kesken", Lynn intti.
Mä en ymmärtänyt, mistä nyt oikein tuuli. Miksi Lynn halusi, että mä menisin tunnille sen puolesta?
"Mikset sä mene itse?" tivasin.
Lynn vääntelehti vähän ja halusin ainakin uskoa, että poskille nousi pientä punaa. Mä kohotin kiinnostuneena kulmaani. Mikäs tämä juttu nyt oli? Haistoinko suuren, muhevan ja lemuavan salaisuuden? Lynnillä näytti olevan kova työ päättää, mitä se kertoisi mulle. Oi, kiltti, ihana Lynn, kerro mulle joku messevä juoru, mä rukoilin julmasti mielessäni. Mä en ollut aikoihin kuullut mitään oikeasti hyvää!
Mutta sitten talliin saapasteli Anne, jonka läsnäolo sai tilanteen hajoamaan.
"Anne!" Lynn kääntyi saman tien huikkaamaan. "Kuule, voisiko Alviina tulla mun tilalle miniponeihin? Peckillä. Ilman satulaa. Maastoesteille."
"No", Anne osti itselleen miettimisaikaa selvästi vähän häkeltyneenä.
Mä en nähnyt Lynnin ilmettä ihan kunnolla, koska seisoin viistossa siihen, mutta selvästi se tuijotti Annea hyvin intensiivisesti ja yritti viestiä jotakin. RAAARGH! Meinasin posahtaa kappaleiksi. Polttava uteliaisuus oli KARMAISEVA tunne!
"Voi toki, kyllä Peck jaksaa", Anne päätti lopulta.
"No niin, se on sitten sovittu", Lynn tokaisi iloisesti, taputti mua ohimennen olkapäälle ja vilahti pois näkyvistä.
Mä jäin ihmeissäni seisomaan niille sijoilleni. Mitä nyt oikein tapahtui? Ilmeisesti mun olisi ratsastettava pian Peckillä. Ilman satulaa. Maastoesteillä. En tiennyt miksi, mutta jotenkin se kuulosti ihan hauskalta tavalta viettää tiistaita. Ja ehkä joku innostuisi spekuloimaan tapahtumien syytä mun kanssani, jos esittäisin asian tarpeeksi jännittävästi.
|
|
|
|
Post by Clara on Jul 10, 2018 18:26:48 GMT 2
|
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 9, 2018 14:49:42 GMT 2
Miniponi-tunnit olivat mulle henkireikä. Ne olivat hetkiä, joina sai hullutella ja rentoutua vapaasti, eikä minkään valtakunnan niuhottajat olleet tiellä mussuttamassa istunnan virheellisyydestä. Myös tällä kerralla mä aioin nollata aivot ja nauttia täysillä.
Tirppa oli kivaa seuraa maastoesteillä, vaikka saattoikin kytätä pusikoita ja säikähdellä tyyliin lintuja – etenkin nyt, kun oltiin kaiken lisäksi liikkeellä illalla, eikä marraskuisia iltoja voinut hyvällä tahdollakaan sanoa valoisiksi. Kesä oli kaukana takana päin, kylmä viima tunki sisään takin kauluksista ja kipristeli poskipäitä. Ensilumi ei ollut sentään vielä osoittanut merkkejä saapumisestaan, mutta sen tiesi olevan lähellä. Ainoa, mikä lämmitti, oli ponin tasainen ja pehmeä selkä, jonka ympärille käärin jalkani niin huolellisesti, ettei kukaan voinut sanoa tällä kertaa, etteivätkö pohkeet olisi olleet kiinni.
”Onkohan täällä liukasta?” Alviina epäröi Peckin selästä. Pitkänhuiskea tyttö oli harvinainen näky miniponi-tunneilla, ja näytti kieltämättä melkoisen huvittavalta pikkuisen Peckin selässä. Onneksi kyseessä oli vankkarakenteinen russponi. Alviinan jalkojen kannalta oli myös kiitettävää, että satulat oltiin jätetty talliin. Toisaalta se toi tilanteeseen oman jännityksensä, mutta onneksi meidän kenenkään ponien selästä matka maahan ei ollut kummoinen.
”Nääh”, mä totesin, ”onko Liekkijärvellä ollut edes yöpakkasia vielä?”
”Ei, mutta jos on märkää ja mutaista ja joku kaatuu, ja hevoselta menee jalka?”
”Enpä usko”, naurahdin, ja Annen luvalla sain aloittaa tehtävien suorittamisen.
Ruunivoikko welshponini oli sillä kertaa melkoisen mutkattomalla tuulella. Sitä ei hetkauttanut sen kummemmin pimeys, oudot esteet kuin ratsastajien kypäriin kiinnitetyt otsalamputkaan. Saatiin painella menemään hallitun täysiä ja toden totta, nauttia jokaisesta hetkestä heittäen muut ajatukset täydellisesti narikkaan.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!