Peck - Hoitokirja

[Anne]

Peck



>>Sivu

[Luna]

Tästä se sitten lähtee
sunnuntai 1.10.2017 // ensimmäinen

Olin päätynyt pikkuruisen poniruuna Peckin hoitajaksi. Olihan mulla alunperin Eiko tähtäimessä mutta tässä sitä nyt oltiin pihaton luona seisomassa syksyisessä tihkusateessa riimu ja naru kädessä. En tiennyt miksi olin lievästi hermostunut ponin hakemisesta mutta olin kuitenkin. Hengitin syvään ja avasin pihaton portin. Maa oli mutainen ja olin onnekas että laitoin kumisaappaat päälle. Kävelin kohti pihaton takanurkka jossa pieni, ruskea poni seisoskeli korvat luimussa. Katselin takkuharjaista otusta hetken ennen kuin kävelin sen luo. Peck haisteli käsiäni ruuan toivossa mutta päätyi tulokseen että minulla ei ollut ruokaa joka teki minusta ikävän ihmisen joka pelkää ikävyyttäni olin tullut hakemaan viattoman ponin pois pihatosta. Sain Peckin näykkimisyrityksistä huolimatta pujotettua riimun ponin päähän ja narun kiinnitettyä riimuun. Ilman suurempia ongelmia sain ruunikon ponin talutettua ulos pihatosta ja portin suljettua perässäni.

Olin saanut Peckin kiinni hoitopuomiin ja onnistunut hakemaan ponin pakin tallista. Sadekin oli onneksi loppunut mutta ulkona oli yhä viileää. Harjailin Peckiä ja rehellisyyden nimessä poni ei ollut erityisen hauska hoitaessa, se seisoi kiukkuisen oloisena ja yritti purra aina kun harjasin sen ryntäitä.
“Käyttäydy poni” tuhahdin kun Peck yritti taas näykkiä. Ponin pää kääntyi kohti tallin ovea ja se päästi pienen hirnahduksen tallista tulevalle pikkuponille. Tunnistin ponin olevan Siiri, olin itsekin ratsastanut sillä muutama vuosi sitten. Tunnistin myös ponia taluttavan tytön, Claran, joka oli näköjään siirtynyt hoitamaan Siiriä. Kun Siiri hoitajineen oli tarpeeksi kaukana Peck saattoi taas kiinnittää täyden huomionsa minulle kiukkutelemiseen, no eihän se paljoa kiukutellut mutta kaviota ei halunnut nostaa vaikka mikä oli.

Harjailin Peckiä paljon pidempään kun olisi ollut tarvetta mutta nautin siitä että ponia oli alkanut kyllästyttää minun uhkaileminen ja harjan selvittäminen ei selvästikään ollut yhtä hirveää kuin muut hoitotoimenpiteet. Minua teki mieli lähteä taluttelemaan Peckiä hieman mutta en tiennyt miten poni käyttäytyisi, luultavasti ihan hyvin sillä se ei vaikuttanut säikyltä tai muuten halukkaalta karkaamaan. Päätin kuitenkin kysyä asiasta vaikka pelkkä kysyminen hermostutti enemmän kuin itse kävelylle lähteminen. Vastaus oli kuitenkin myöntävä ja jos olisin epävarma voisin aina laittaa Peckille suitset. Sen tein.

Lähtiessä kävelemään Liekkijärven syksyisiin metsiin naurahdin hieman itsekseni. Olin kuusitoista ja melko kokenut hevosten hoitajana mutta pelkäsin kuitenkin että en pärjäisin pikkuruiselle hoitoponilleni. Huokasin syvään, olin taas tehnyt pikkuasiasta isomman kun se oikeastaan oli. Peck ei tehnyt mitään, se kulki nätisti vierelläni. Kuljimme valaistua maastolenkkiä jonka muistin hyvin niistä ajoista kun olin köpötellyt täällä Humun kanssa. Peck vaikutti viihtyvän kävelyllä koska ponin korvat eivät enään olleet lainkaan luimussa joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja otin kuvan minun hoitoponistani.

 

[Luna]

Syysilta ja sosiaalinen ahdistus
maanantai 2.10.2017 // toinen

Yhteiskuntaopin koe oli jo valmiiksi menossa päin mäntyä joten ei kai minun tarvinnut jäädä siihen lukemaan. Vaikka en saisi korkeaa arvosanaa olisin silti Liekkijärven lukion keskiverto oppilaan tasolla, keskiverto oppilas ollen se joka meni sinne lukioon kun paljoa muuta ei Liekkijärveltä löytynytkään. Siispä päätin suunnata kohti tallia. Matkalla alakertaan törmäsin Katariinaan joka ikävän äitipuolen roolissaan kysyi miksi olinkaan menossa tallille koeviikolla. Katariinalle ei voinut sanoa että se menisi yhtä huonosti vaikka lukisinkin niin kerroin osaavani jo asiat. Kipaisin kinuamassa mopon avaimet Leeviltä joka ihme ja kyllä antoi ne ilman vastustusta. Meillä oli nimittäin sellainen käytäntö että mopo olisi yhteinen mutta se oli periaatteessa kuitenkin Leevin mutta siitä johtui se että minullakin oli mopokortti ja oma kypäräkin.

Tallilla heitin reppuni juuri saamaani kaappiin ja painelin pikaisesti pois oleskeluhuoneesta jossa oli pelottavan paljon ihmisiä. Ison tiesin jo entuudestaan mutta enhän ne minun kaltaiselle pikkuiselle ponitytölle koskaan oikeen olleet jutelleet. Portaita pitkin alas kiiruhtaessa mietin kuinka olin periaatteessa yhä pikkuinen ponityttö, yhtä lyhyt kuin aiemmin ja hoitoponinakin toimi pienempi lastenratsu kun täällä viimeksi pyöriessä.

Ah niin ihanassa, jäisessä viimassa kuljin kohti pihattoa. Pihaton portilla törmäsin Sussuun joka jopa moikkasi minua. Tunnistin naisen, me oltiin saatu hoitoponit samoissa hauissa syyskuussa 2014 mutta nykyään silläkin taisi olla uusi hoidokki, ainakin naisen pihatosta hakemaa ponia oli melko vaikea luulla kirjavaksi Rotta hevoseksi. Sussun tultua ulos pihatosta, Polar poni perässään, painelin itse sisälle pihattoon pyydystämään omaa hoitoponiani. Katselin ruunikkoa ponia pienen matkan päästä, se oli oikeastaan aika suloinen otus ja minulle tuotti iloa kutsua sitä hoitoponikseni. Meinasin alunperinkin hakea Peckille tai Eikolle hoitajaksi mutta kun Peckin nimen perässä luki “nuoremmalle hoitajalle”. En kokenut olemaan nuourempi hotaja mutta ei mua kovin vanhaksikaan voisi kutsua kuudentoista ja puolen vuoden elämänkokemuksella. Tässä mietittyäni hoitoponini olikin jo ehtinyt kävellä kauemmaksi minusta mutta ei se myöskään ollut pakoon lähdössä kun tulin sen pihaton perältä pyydystämään.

Olin taas sitonut Peckin hoitopuomiin harjattavaksi koska viileä syyssää pitäisi muut ihmiset tallissa ja minä voisin sujuvasti vältellä sosiaalista kontaktia mitä nyt Peckin ratsastajalle pitäisi puhua. Harjatessa Peck käyttäytyi hieman paremmin kuin eilen mutta ei vieläkään ollut sitä mieltä että ryntäiden harjaaminen olisi okei.
“Äläää” komensin ruunaa joka kokeili rajojaan yrittämällä näykkäistä minulta sormet irti. Peck totteli käskyä ja nökötti hetken aikaa liikkumatta minun harjaillessa sen paksua karvaa. Ponien kanssa toimiminen oli jotenkin terapeuttista ja auttoi unohtamaan elämän muut ongelmat. Palelin lievästi mutta viihdyin oikeastaan kaikessa rauhassa ulkona. Ihmisiä käveli ohitseni talliin mutta kukaan ei oikein kiinnittänyt enempää huomiota minuun ja Peckiin.

Peckille oli ilmestynyt pieni ratsastaja joka ihmetteli kovasti miksi en ollut tallissa ponin kanssa ja eihän kymmenenvuotiaalle voinut selittää sosiaalisesta ahdistuksesta joten tyydyin kertomaan että tykkäsin olla ulkona. Pieni tyttö oli halunnut harjata Peckiä vaikka olin sanonut jo harjanneeni ponin. Minulle jäi tehtäväksi pidellä ponia syömästä lasta joka ilman pelkoa harjasi Peckin täysin tietämättömänä siitä että karvapallero olisi ollut hyvin ikävä harjattava mikäli en pitelisi sitä. Avustin ratsatajaa varusteiden kanssa ja saimme yhdessä Peckin valmiiksi tunnille. Tyttö vakuutti pärjäävänsä yksin jalustimien laitossa mutta lähdin mukaan “huvin vuoksi” sillä better safe than sorry.

Pieni joukko hoitajia jätti hoidokkinsa ratsatajien käsiin ja suurin osa suuntasi pois maneesista, itse tyydyin käymään katsomoon istumaan. Viereeni tuli kuitenkin yksi hoitaja. Brunette oli tainnut tulla maneesiin Huiskan vierellä kävellen ja luuloni osoittautui oikeaksi tämän alkaessa puhua.
“Moi mä olen Sara ja hoidan Huiskaa” minua luultavasti jokusen vuoden vanhempi tyttö sanoi hymyillen.
“Aa, moi mä oon Luna ja hoidan Peckiä” vastasin. Kuulostin luultavasti hieman tylyltä mutta lupaan että olin oikeasti ihan ilonen että joku jutteli minulle.
“Taisit sitten just alottaa kun Peck on melko uusikin” Sara jatko hyväntuulisena.
“Joo, oon kylläkin hoitanut yhtä Humua jonkin aikaa sitten” sanoin ja en toivottavasti kuulostanut enään yhtään niin tylyltä. Juttelimme hetken ja melko pinnallisesti, Seben poneista enimmäkseen. Silti jäi keskustelusta hyvä fiilis jota voisi miettiä kun olisi pakko puhua muillekin ihmisille.

Mikään ei motivoi kirjoittamaan niinkuin se että olisi muuta tehtävää )

[Luna]

Aurinko laskee jo iltapäivällä

maanantai 20.11.2017 // kolmas

[Anne]

Aattoratsastus 2017



Luna ja Peck aattoratsastuksella 2017. Peck possuilee ja loikkii niin, että Luna tiputtaa lyhdyn.

[Luna]

Mietteitä
perjantai 22.12.2017 // neljäs

Siinä se seisoi. Mä katsoin sen pientä karvaista olemusta, se ei ollut iloisen näköinen mutta ei kovin nyrpeäkään. Sitä ei kiinnostanut että seisoin karsinan ovella, sitä ei kiinnostanut että sillä oli karsina. Katsoin kuinka pieni karvainen turpa hamusi lisää heinänkorsia maasta.
"Peck" sanoin hiljaa melkein kuiskaten. Sitä ei kiinnostanut. Miksi se ei ollut lämmin ja utelias? Se oli pieni ja pyöreä ja sitä ei kiinnostanut minun menot. Puristin riimua kädessäni. Jaksaisinkohan ottaa kiinni ponin vain harjatakseni sen. Päätin kuitenkin pujottaa riimun Peckin päähän.

Sen sijaan että olisin ottanut harjapakista ainuttakaan harjaa istuin sen päällä. Istuin hiljaa ja pidin narusta kiinni. Ponitallissa oli hiljaista illan tultua tällaista hiljaisuutta oli vain hiljaisessa tallissa. Toi mieleen sen kerran kun olimme istuneet aitassa piilossa Kasperia joka heitti poneille heinät. Piileskelimme voidaksemme istua vain muutaman minuutin pidempään hoitoponien karsinassa. 

Peck ei ollut niinkuin Humu, se ei ollut haliponi joka rakasti kaikkea, se rakasti ruokaa ja rauhassa olemista. Peck ei ollut niinkuin Liinus joka oli asunut sipoon metsissä mutta jonne olin uskollisesti raahautunut vaikka sinne kesti vaikka kuinka kauan. Peckiä mä en käynyt katsomassa läheskään tarpeeksi usein. Silloin kun köävin tallilla tein vain sen pakollisen ja lähdin kotiin. Peck ei saanut minua loistamaan ilosta joka kerta kun näin sen karsinassa, enkä myöskään hihkunut innosta joka kerta kun kapusin ponin selkään. Nousin ponin selkään ja toivoin pysyväni siellä. 

Peckissä oli kuitenkin jotain. Siinä oli jotain rakastettavaa katsoa ponia joka oli jo syönyt viimeisenkin heinänkorren mutta etsi kuitenkin löytääkseen lisää. Jotain joka sai jaksamaan käskeä Peckiä joka kerta kun se ei tahtonut mennä tai tahtoi liikaa. Se oli siinä, sitä ei kiinnostanut minun meno ja se oli rentouttavaa. Peck ei ollut mun unelmaponi mutta se oli yksi asia joka teki Liekkijärvellä asumisesta parempaa. En ollut varma kuuluinko minä Liekkijärvelle ja vaikka olin syntynyt täällä olin asunut suurimman osan elämästäni helsingissä jonne en nyt ainakaan kuulunut, en ainakaan puistotien peruskouluun. 

Joskus voi luulla kuuluvansa jonnekin, niinkuin minä puistotien peruskouluun mutta en kuulunut, en enään ysillä, en sen jälkeen kun leikkasin hiukseni ja jätin välituntien tupakkatauot. Oikeastaan en kuulunut sinne enään sen jälkeen kun Miron kiinnostus minuun loppui. Riinaakin kiinnosti enemmän olla Miron kaveri kun Miron eksän. Silloin oli ollut Liinus mutta sekin loppui.

Nyt oli Peck, pieni, lihava ja piittaamaton Peck joka ei luultavasti tiennyt minun olevan sen hoitaja. Se pieni riiviö oli kuitenkin omalla tavallaan rakastettava ja sai ajatukset pois muusta olemalla oma rasittava itsensä.

[Luna]

Taluttelua
maanatai 25.12.2017 // viides


Neten tarinaan perustuen taluttelemassa Peckiä ja Lumia maastossa

[Anne]

16.6.2018 Uittoretki




Hannah ja Tige sekä Luna ja Peck ottavat spurttia uittoretkellä.

Spessu Hannahille ja Lunalle!

(Näköjään piirrän Lunalle pitkät hiukset vanhasta muistista koko ajan )

[Luna]

Pitkästä aikaa
lauantai 22.9.18 // kuudes

Mä olin ollut maailman huonoin hoitaja. Niin se vaan oli. En ollut käynyt tallilla aikoihin. Nyt seisoskelin eksyneen näköisenä Seppeleen pihassa. Olin tulipalon jälkeen käynyt tallilla kerran, ihan vaan että näkisin omin silmin oliko kaikki totta. Vaikka olin nähnyt tämän jo aiemmin palaneiden alueiden määrä hämmensi yhä. Kaiken lisäksi satoi. Sade ei ollut rankkaa mutta sai lauantai-illan näyttämään synkemmältä. Kuljeskelin läpi kuralammikoiden vanhoissa vaaleanpunaisissa kumppareissa ja huppu vedettynä pään yli. Mutainen maa litisi joka askeleella. Pihatto oli kaikkein kauimmaisena ja matka tuntui pitkältä eikä perille pääsemisestäkään olisi paljoa iloa.

Pihatolle pääseminen ei tarkoittanut mitään lämmintä vastaanottoa. Kaikki kolme ponia kököttivät katoksessa. Hetken yritin huhuilla Peckiä, tai oikeastaan ketä vaan poneista tulemaan luokseni mutta se taisi olla turha toivo. Tuulikin oli alkanut yltyä eikä hoitoponini ollut halukas tulemaan minun luokseni. Hetken tunsin itseni voitetuksi, voisinpahan lähteä suoraan kotiin. Omatunto kuitenkin kolkutti sillä olin tuskin nähnyt ponia viimeiseen ikuisuuteen. Niinpä avasin pihaton portin.

Livistin itsekin pihaton katokseen, jossa sain sen toivomani lämpimän vastaanoton. Enimmäkseen vastaanotto tuli Gekolta joka halusi tietää toinko herkkuja mukanani. Rapsutin vaaleaa ponia hetken ennen kuin lampsin Peckin luo. Russi ei ollut erityisen innostunut minun näkemisestä mutta ei protestoinut kun rapsutin sitä kaulalta. Peckin karva oli alkanut paksuuntua talvea varten mutta ei ollut vielä turruista talvikarvaa. Ruunikko poni oli melkein kuiva joka oli ihme ottaen huomioon kuinka koko päivä oli ollut täynnä sadekuuroja.

Peck tuntui nauttivan rapsutuksista joita annoin sille. Se venytti kaulaansa nautinnollisesti ja pärskähti kerran. Siinä seistessä pihaton katoksessa aloin ymmärtää kuinka ikävä minulla oli ollut tätä kaikkea. Oli kaivannut ponia jota harjata ja hoivata. Olin kaivannut jopa sitä kun sain komentaa Peckiä kun se ei käyttäytynyt. Olin kaivannut ratsastustunteja ja rentoa hömpöttelyä ilman satulaa. Että oli ollut ikävä tätä kaikkea. En ollut osannut aavistaa kuinka paljon aikaa koulu veisi tai kuinka paljon helpompaa oli jäädä kotiin jossa sai olla rauhassa. Nyt tiesin.

Rapsuttelin Peckiä tovin lisää. Poni nautti mutta tuntui hieman kyllästyvän rapsutuksiin jos ei koko ajan rapsuttanut kovempaa. Katselin ponin tummia silmiä ja silitin sen suloista jauhoturpaa, samalla Peck hamusi kädestäni herkkuja.
"Oothan sä aika ihana" sanoin hiljaa ponille. Nyrpeästä pikku ruunasta löytyi niin rajattoman suloinenkin puoli, silloin kun sitä ei käsketty töihin se osasi olla melkoisen hellyyttävä. Otin Peckin pään haliotteeseen mutta siihen tuli vastaväitteitä alta aikayksikön. Hyvittääkseni halausyritykseni ponille rapsutin sitä vielä hetken.

Uskaltauduin vielä ennen lähtöä antamaan Peckille toisen halin, tällä kertaa käärin käteni ponin kaulan ympärille. Hetken Peck kesti minun hellyyttä mutta yritti näykkäistä minun yrittäessä antaa ponille pusua.
"Hei! no ei sitten" murahdin ja taputin ponia kaulalle. Astuin ulos katoksesta sateeseen ja katsoin ponikolmikkoa päin. Lupasin itselleni että minusta tulisi parempi hoitaja, ei ehkä mikään maailman paras mutta parempi. Kohta olisi minun ja Peckin vuosipäiväkin.

Kuljin takaisin läpi lätäköiden. Huppu oli yhä vedetty pään yli ja kumisaappaat tuntuivat tutuilta jalassa. Sade jatkoi ropisemista ja tuuli puhalsi. Pidin käsiä taskuissa ja tunsin puhelimen toisessa kädessä ja avaimet toisessa sekä molemmissa taskuissa olevat hanskat, onneksi oli hanskat. Parkkipaikalle päästyäni kaivoin esille mopon avaimet ja laitoin istuimelle jättämäni kypärän päähän. Inhosin oikeastaan ajamista mutta se veisi minut kotiin.

[Anne]

Miniponit syyskuu 2018





Saaga ja Peck miniponitunnilla.
Spessu Saagalle!

[Luna]

Joulukuu.
perjantai 5.12.18 // seitsemäs

Olikin jo joulukuu. Istuin Leevin auton kyydissä, se oli luvannut ajaa mut tallille. Oli perjantai iltapäivä mutta aurinko oli jo laskemassa. Leevi ajoi tavalliseen tapaansa hieman ylinopeutta mutta en viitsinyt valittaa se sentään suostui ajamaan mua, tai suostui ja suostui mutta isin ja Katariinan mielestä se kuului asiaan nyt kun niiden mentyä naimisiin oltiin “oikeasti” sisaruksia. Kyllähän musta nykyään tuntui siltä että Leevi oli mun veli ja myös kaveri, meillä kun oli tätä nykyä samat kaverit. Harmaa auto kaartoi Seppeleen parkkipaikalle ja hiljensi. Avasin oven ja tunsin kylmän ulkoilman naamassa.
“Haenko sit sut ennen kun lähetään Laralle?” Leevi kysy ennen kuin suljin oven.
“Joo, haluun ehtiä käydä suihkus ennen ku mennään” vastasin ja pamautin oven kiinni, vanhan auton ovet eivät tahtoneet sulkeutua ilman lievää voiman käyttöä.

Tuuli puhalsi ja pienet lumihiutaleet leijahtelivat alas taivaalta. En tykännyt lumesta, en tykännyt talvesta, en tykännyt pimeästä ja jos nyt rehellisiä ollaan en tykännyt joulustakaan vaikka esitin aina, vähintään itselleni, olevani jouluihminen mutta oikeasti en erityisemmin piitannut siitä. Tänä vuonna lähtisin kylläkin Saksaan äidin luokse jouluksi, outoa kun en ollut äitiä nähnyt sitten kesän. Pihaton portille päästyä katselin hetken aikaa ponipoikia jotka riehuivat ja repivät toisiltaan loimia. Pörröiset Peck ja Arktikkin olivat saaneet ohuet loimet suojaamaan ponien karvaa kastumiselta mutta kumpikaan ei tainnut olla kovin tyytyväinen ratkaisuun. Poimin maasta hoitoponini vihreän riimunnarun.

Peck antoi kiltisti ottaa kiinni, sen jälkeen se yritti kylläkin näykkäistä, taisi harmittaa kun en tuonut herkkuja. Alkoi jo paleltaa kun tuuli puhalsi naamaan ja säädin yhä sähkölankojen kanssa, ne olivat solmussa mutta koska sähköt olivat päällä niitä oli vaikea selvittää. Kaiken lisäksi riimun narun toisessa päässä oleva russponi riuhtoi narua, se halusi jo mennä.

Peck oli käytävällä ja saanut kurjan loimen pois. Ruunikko pikkuponi nyki naruja kun harjasin sen pörröiseksi käynyttä talvikarvaa. Tällä hetkellä oli käynnissä terapiatunti mutta koska se kestäisi vain 45 minuuttia ja seuraava tunti alkaisi vasta 14.30 jäisi minulle aikaa hyödyntää kenttää siinä välissä. Peckillä oli vapaapäivä ja rehellisesti ottaen halusin päästä ratsastamaan joten voisimme livahtaa kentälle hetkeksi.

Kylmän sään ja lumisateen takia ei satulan laittaminen ollut kovin paljoa houkuttanut, niinpä olin tullut pienen karvaisen otuksen kanssa kentälle hölkkäilemään ilman satulaa. En ollut ainoa joka oli päättänyt hyödyntää tuntien välistä rakoa, Hannah ravaili jo kentällä Sylva hevosensa kanssa. Tuntui melkein tyhmältä kääntää pieni lihavan puoleinen poni kaartoon kauniin tamman ravatessa suurin ilmavin askelin uralla. Hannah moikkasi minua samalla kun ponnistin Peckin selkään. Pääsin ruunan matalaan selän päälle helposti mutta Peck päätti lähteä kävelemään, onneksi sain pikkuherran pysäytettyä ja pääsin tukevasti istumaan ponin karvaiseen selkään.

Satulan jättäminen tuntui hyvältä vaihtoehdolta, Hannahin valittaessa välikäyntien lomassa kylmää, istuin minä mukavan lämpimän poninpalleron selässä. Ratsastus sinäänsä ei sujunut kuin strömsössä, Peck kipitti alta eikä ollut taipumassa mihinkään suuntaan minun tehdessä ympyröitä. Kyllähän se siitä loppua kohden ryhdistäytyi mutta raipan käytöstä lähti yhä, pukkien sijasta, pään heilautuksia ja hännän huiskaus mutta toivottua ravilisäystä ei näkynyt eikä kuulunut.

Lievästi pettyneensä itseeni ja poniinkin palasimme talliin, kentällä oli alkanut western tunti mutta ainaki lumisade oli lakannut. Sen verran pitkään ulkona oli kuitenkin tupruttanut että Peckin karvaan oli tarttunut lumihiutaleita, samoin minun hiuksiini. Ravistellessa lumia pois hiuksista huomioin niiden taas kasvaneen, kai niiden pitäisi nyt antaa olla pitkät, ainakin vanhojentansseihin asti.

Ponin oltua huolella harjattu oli vain loimen laiton paikka. Hain ponin ohuen loimen kuivumasta, odotin sitä että lumi olisi kuivempaa ja sää pysyisi varmasti miinuksella voisi pörheän ponin jättää loimetta mutta nyt kun lumen seassa tuli vielä räntää oli vihreä loimi laitettava jotta se olisi tuntikunnossa eikä litimärkänä. Peck ei tykännyt vihreästä loimestaan. Ruuna yritti näykkiä ja meinasi astua varpaillekkin. Sain komentaa ponia oikein urakalla. Ennen kuin lähdin viemään Peckiä ulos laitoin Leeville viestiä ja vastasin Larallekkin sillä menisimme koko porukka Laralle viettämään perjantai iltaa.

[Luna]

Peck näyttää melkeen oikeelta ratsulta <3

sunnuntai 24.3.19 // kahdeksas

huomaa kuinka kauan siitä on kun oon viimeks piirtänyt puhumattakaan viimeisimmästä kerrasta kun piirsin ilman mallia

[Aava Punavuori]

"Se on hapan ko sitruuna, mutta kyllä me vielä ystävystytään"
14.12.19

"Emmää nyt tiiä", Aava sanoi ystävälleen hieman epäilevästi. Aavan ainoa kaveri, Siiri, oli kytännyt Seppeleen sivuja jo useamman viikon. Siiristä itsestään ei ollut hoitajaksi, mutta Aavalle hän suositteli Peck-ruunaa. Hapan russponiruuna.
"Älä ny viitti. Onhan se vähän... Luonteikas, mutta varmasti söpö. Ja sopii sulle hyvin", Siiri sanoi. Muutaman minuutin suostuttelun jälkeen Aava soitti Seppeleen tallille. Parin piippauksen jäljeen puhelimessa kuului naisen ääni:
"Hei, Anne Ollilla puhelimessa, Seppeleen tallilla". Aava nielaisi hiljaa Siirin näyttäessä peukkuja iloisesti virnistäen.
"Hei olen Aava Punavuori ja olen hieman tutkinut tallin sivuja", Aava aloitti ääni aavistuksen väristen.
"Huomasin, että siellä on hevosia vailla hoitajaa. Tykästyin tuohon Peck-ruunaan", Aava jatkoi. Linjalla oli hetken hiljaista.
"Juu'u, Peckillä ei ole nyt hoitajaa. Olisit siis kiinnostunut?" Annen ääni kuului. Aava ja Anne puhuivat vielä hetken. Naiset sopivat, että Aava tulisi lauantaina tallille, sillä nyt perjantaina oli Peckin vapaapäivä. Aava lopetti puhuillen hymyillen. Aava ja Siiri kapsahtivat toistensa kaulaan.
"Jee, hyvä Aava!" Siiri kirkui ystävänsä korvaan. Aava tunki nyrkin tytön suuhun hymyillen.
"Älä huuda! Ja tuut sitten mun mukaan tallille", Aava sanoi nauraen. Tytöt aloittivat tyynysodan, mutta Aava ei voinut olla jännittämättä huomista tallipäivää.

Aava ja Siiri saapuivat Seppeleen tallialueelle viileänä talviaamuna. Pakkasta ei ollut paljon, mutta tuuli oli kova ja kylmä. Tyttöjä oli vastassa joku nainen. Hän kertoi olevansa eileen puheluun vastannut Anne.
"Peck asuu pihatossa", Anne kertoo. Aava vilkaisee nopeasti Siiriä. Kolmikko kävelee pihattoaitaiksen luokse. Aava tiirailee näkeekö hän russponia. Ei, ilmeisesti hevoset ovat pihattorakennuksessa suojassa.
"Mennään lähemmäs. Sinä voit varmaan jäädä tähän?" Anne sanoo ja osoittaa sanansa Siirille. Siiri nyökkää vastaukseksi, jolloin Anne menee pihattoaitauksen sisäpuolelle. Aava seuraa nopeasti perässä. Anne kertoo matkalla Aavalle juttuja Peckistä. Huhhuh, vaikuttaa melkoiselta työmaalta. Kaksikko saapuu pihattorakennuksen luo. Anne antaa Aavalle pari hevosnamia syystä, että Peck arvostaisi heidän seuraansa enemmän. Pihatossa oli useampi hevonen, mutta Aava huomasi heti russponiruunan. Hän vilkaisi kysyvästi Annea. Nainen nyökkäsi, poni siis oli Peck. Aava käveli lähemmäs. Peck mussutti heiniään ja katsoi oudoksuen Aavaa. Varovaisesti Aava hivuttautui lähemmäs ja silitti ruunaa kaulalta. Samalla hän syötti namit Peckille. Ruuna hamusi herkut nopeasti ja kerjäsi jopa lisääkin.
"Ei enempää herkkuja ensimmäisellä kerralla", Aava torui ruunaa naurahtaen. Aava ja Peck tekivät vielä tuttavuutta toisiinsa, kunnes Peck kyllästyi, luimisti Aavalle ja jatkoi syömistä. Aava siirtyi Annen lähelle. He tulivat ulos pihattorakennuksesta ja kävelivät aidalla odottavan Siirin luokse.
"Millainen se oli?" Siiri kysyi ystävältään innoissaan. Aava henkäisi.
"Suloinen. Vaikka olihan se vähän hapan ko sitruuna, mutta kyllä me vielä ystävystytään", Aava sanoi hymyillen.
"Haluat siis Peckin hoitajaksi", Anne sanoo. Enemmänkin toteavasti kuin kysyvästi. Aava nyökkää innoissan. Anne ja Aava sopivat vielä muutamista käytännön jutuista, muunmuassa kaapista ja sensellaisista. Siiri ihan kihisi vieressä. Kun Anne lähti, Aava ja Siiri kapsahtivat toistensa kaulaan.
"Huomenna uudelleen", Aava totesi hymyillen. Tytöt lähtivät kävelemään tallirakenuksen päin, kunnostamaan Aavan kaappia. Tästä alkaisi Aavan ja Peckin seikkailu.

[Aava Punavuori]

Hapannaaman hoito vie aikaa
4.3.20

Olin jälleen saapunut Seppeleen tallille hoitamaan Peckia. Peck on ollut hoitohevoseni, tai oikeammin hoitoponini, noin kolme kuukautta. Olin käynyt muutaman kerran Peckia katsomassa ja hoitamassa, muutaman kerran ratsastamassakin, mutta aika vähän olin suonut huomiota ruunalle. Juoksin hengästyneenä tallipihalle. Oli kirkas iltapäivä, mutta pakkanen oli melko kova. Hengitykseni höyrysi ja olo oli muutenkin kylmä. Hipsin tallille ja suljin oven perässäni. Halusin jättää ylimääräiset kamat kaappiin. Toivoin samalla kovasti, että pesari olisi vapaana. Siellä ei ollut ketään. Huh, voisin hoitaa Peckin sisällä. Vein tallireppuni kaappiini. Kävelin käytävää pitkin takaisin ulos. Hyrisin kahta kauheammin, sillä tallin lämpö oli tuntunut ihanalle. Kävelin reippaasti pihattotarhan portille. Nappasin portinpielestä riimunnarun ja menin sisälle aitaukseen. Naru kädessä harpon kohti pihattorakennusta, sillä Peck ei ollut ulkona. Aitauksen nurkassa seisoi yksi hevonen, rautias suomenhevonen. Pääsin pihattorakennuksen luokse ja menin sisään. Siellä on paljon heiniä. Yhden heinäkasan luona makoilee ei niin suloinen Peck. Se on yltäpäältä heinissä. Huokaisen ja kävelen ruunan luokse. Yritän napsauttaa riimunnarun kiinni Peckin riimuun, mutta poninpirulainen nostaa päänsä ylös. Se nousee nopeasti heinäkasasta ja ottaa pari vikkelää askelta kohti suuaukkoa.
"Äläs yritä hapannaama!" sanon päättäväisesti. Parilla tuskaisella harppauksella olen ponin luona. Peck luimistaa korviaan ja yrittää näykkäistä. Saan riimunnarun paikoilleen, mutta väistäessäni Peckin näykkäisyä kaadun maahan. Peck hirnahtaa tyytyväisenä ja kirmaa ulos. Sadatellen nousen seisomaan ja ryntään ponin perään. Kaksi muuta pihatossa olevaa hevosta katsovat heiniä rouskuttaen minua. Oviaukolla vilkaisen niitä.
"Yrittäkää itse saada tuo poninpahus kiinni ilman mustelmia!" tiuskaisen ja juoksen ulos pihattorakennuksesta. Peck seisoo portin luona, riimunnaru repaleina. Marssin sen luokse reippaasti ja tartun naruun.
"Nyt mun pitää hankkia sulle uusi, kiitos vaan kovasti", murahdan. Aukaisen portin ja päättäväisesti talutan tarmokkaasti hangoittelevaa ponia kohti tallia. Pelkästään tässä minulle on tullut kova hiki. Poskeni ovat ponnistelusta punaiset saatuani Peckin pesukarsinaan kiinni. Henkäisen. Olinkohan ihan täysijärkinen ryhtyessäni Peckin hoitajaksi?

Nopeasti vien kaappiini päällystakin, rukkaset ja kaulahuivin. Sitten haen Peckin harjapakin ja menen takaisin ruunan luokse. Luojan kiitos, se ei ole karannut. Ei ollut ehkä maailman viisain teko jättää sitä yksin, mutta meni jo. Otan harjapakista suan ja alan puhdistamaan Peckin karvaa. Poninpallero vain luimistelee ja irvistelee minulle. Vaihtaessani puolta, Peck yrittää taas näykkäistä.
"Jos sä puret mua, mä puren takasi", vastaan ponille työntäessäni sen pään kauemmas. Ruokoan ponin mahdollisimman nopeasti, mutta hoitohetki venyy ainakin puolituntiseksi. Parahdan katsoessani kelloa. Saapuessani se oli vartin yli yksi, mutta nyt se on jo puoli kolme! Mulkaisen Peckia.
"Sun kanssa arkisiin askareisiin, niin ku tarhasta hakemiseen ja harjaamiseen, menee tuhat vuotta", kerron ponille äkäisenä. Peck vain mulkoilee minua.  Huokaisen. Tuskastuneena putsaan vielä ruunan kaviot. Siihenkin menee kamalasti aikaa, kun Peck vain rimpuilee ja kiukuttelee minulle.
"Olisin käynyt taluttelemassa sua, mutta jätetään se toiselle kerralle. En jaksa nyt", sanon ponille hieman omahyväisenä. Irrotan Peckin ja siitäkös ruuna innostuu. On ison työn ja tuskan takana saada se takaisin pihattoon.
"Pahus sun kanssasi!" huudahdan Peckille, joka ravaa pihattorakennukseen intopiukeana. Itsekseni mumisten suuntaan takaisin talliin. Nyt maistuisi kuppi kuumaa kaakota.

[Aava Punavuori]

Maailma muodostuu pukeista, poninkavioista ja kentän hiekasta
19.05.2020

"Tässä se nyt olis", kerron Siirille, joka oli tullut tallille kanssani. Peck on ollut hoitoponini lähes puoli vuotta ja aika tuntui... Lyhyeltä.
"Yhtä söpö kuin ensimmäisenä päivänä", Siiri virnistää sarkastisesti, kun suitsimani poninruuna yrittää näykkäistä häntä kädestä.
"No joo. Onko ilman satulaa ratsastaminen uhka vai mahdollisuus?" kysyn irrottaessani Peckiä tallikäytävän kiinnityksestä. Siiri kohauttaa olkiaan.
"Tiedät mun vastauksen, joten sanon uhkaava mahdollisuus", Siiri vastaa ympäripyöreästi. Tuhahdan ja lähden taluttamaan Peckiä kentälle. Siiri seuraa perässä puhelin kädessään. Tämä olisi ikuistamisen arvoista.

Ulkona on lämmintä ja aurinkoista, arviolta 15° lämmintä. Ei niin iso yllätys, että hankala hoitoponini hangoittelee vastaan, eikä se malttaisi kävellä kentälle. Pistän peliin kaiken hevostaidon ja tahdonvoiman, jotta saan Peckin seisomaan kentän keskelle. Siiri nauraa kentän reunalla kamera valmiina. Vedän syvään henkeä ja ulos. Toistam hengityksen pari kertaa, ennen kuin kapuan Peckin selkään. Olen valmiina ruunan pukkisarjoihin. Aluksi Peck ei vaikuta olevansa millänsäkään, joten annan kevyesti pohkeita. Saan ruunan hyvin liikkeelle, mutta käynnissä poni alkaa hangoitella vastaan, eikä suostu kävelemään suoraan uralla.
"Tästä saa mahtavia kuvia. Aava, sun keskittymisen ilme on loistava poseeraus näihin kuviin", Siiri kikattaa katsoessaan ratsastusta puhelimen kameran linssin läpi.
"Odota vaan laukkaa", sanon pidätellessäni Peckiä, ettei se pysähtyisi ruohostamaan kentän laidalle. Vaikka on vasta toukokuun loppu, tuntuu jo kesän puoliväliltä. Mahtavaa.

Vihdoin ja viimein uskalsin ravatakin, kun Peck alkoi vaikuttamaan rennommalta. Mutta, kun annoin Peckille pohkeita merkiksi siirtyä raviin, ruuna aloittaa mahtavan pukkisarjan. Pysyn juuri ja juuri ponin selässä.
"Senkin rölli", ärähdän Peckille, salaa tyytyväisenä, etten tippunut. Ruunikko ruuna vain pärskähtää tyytyväisenä ja tekee jotain odottamatonta. Se nostaa siistin poniravin ilman merkkiä. Lisäksi se ravaa pari kierrosta ilman pukkeja. Kai se älyää, että olen kuin puulla päähän lyöty. Kun russponi pysähtyy kulmassa, eikä suostu jatkamaan, havahdun transsistani. Myös Siiri näyttää aavistuksen hämmentyneeltä. Saan Peckin peruuttamaan pois nurkasta. Ravikin onnistuu meiltä vielä muutaman kierroksen ajan molempiin suuntiin.
"Nyt olis laukan aika", totean Siirille hidastaessani Peckiä käyntiin. Russiruuna pärskähtää tyytyväisenä luullessaan, että ratsastuskidutus loppuisi jo. Ehei, nyt se hauskuus vasta alkaakin.

Saan taas tapella hetken, ennen kuin saan Peckin raviin. Siiri oli antanut raipan välikäynnnin aikana, mutta en uskaltanut vielä käyttää sitä. Annan Peckille laukkamerkin, mutta ruuna vain kiihdyttää ravia. Hidastan sitä maltilliseen raviin, toistan avut ja käytän kevyesti raippaa Peckin kaulalle. Poninpaholainen nostaa mahtavan pukkilaukan ja olen moneen otteeseen tippumaisillani. Raippakin tippui jo monta kierrosta sitten, mutta ainakin Peck laukkaa. Tartun ruunaa harjasta ja nautin vauhdista. Kun olen päässyt takaisin tasapainoon, Peck tekee äkkinäisen u-käännöksen. Minä taas jatkan matkaani eteenpäin, eli tipun kentälle naama edellä.
"Senkin poninpiru!" ärjäisen, kun nousen heti seisomaan. Pudistelen kentän hiekkoja yltäni. Siiri näyttää kalpealta kuin haamu. Ei suinkaan, tämä ei ollut ensimmäinen tippumiseni Peckiltä. Puolen vuoden aikana olen ehtinyt tippua montakymmentä kertaa. Lopetin laskemisen 20 kohdalla, en halua tehdä tiedettävää maailmanennätystä. Tai ainakaan Seppeleen ennätystä. Määrätietoisesti kävelen ruohoa syövän Peckin luokse. Tartun sitä ohjista, nosta sen pään ylös ja kiipeän ponin selkään. Onneksi Peck ei ole korkea, en tippunut siis korkealta. Annan välittömästi raviavut ja kun Peck alkaa hangoitella vastaan, käytän maasta nostamaani raippaa. Olen valmiina ruunan hangoitteluun ja kun vihdoin ja viimein Peck laukkaa, lukuisten pukkisarjojen ja voimasanojen huutelun jälkeen, ruuna laukkaa siivosti molempiin suuntiin. Hetken päästä hidastan ruunan ravin käyttä käyntiin ja löysennän ohjia. Ohittaessani Siirin, ojennan raipan hänelle ja kysyn virnistäen:
"Saithan hyviä kuvia, myös tippumisesta?"
Siiri nyökkää tyytyväisenä.
"Totta kai. Näytän ne Peckin hoidon jälkeen", hän sanoo iloisena. Hymyilen jatkaessani Peckin jäähdyttelyä. Ruuna vaikuttaa rauhallisemmalta ja nauttii ajatuksesta, että pääsisi pian karsinaan syömään heiniä.