Tehoviikonloppu 3.-5.3.2017

[Clara]

Perjantai: Ulkopuolisen silmin

Polar oli mun lempihevonen. Se ei ollut ollut Seppeleessä vielä kovin kauaa, enkä ollut ratsastanut sillä kuin kerran, mutta sen yhden kerran jälkeen olin ollut täysin myyty. Tumma eestinponi komeili mun kännykän taustakuvassa, sen nimi toistui jokaisella kouluvihon sivulla ja päiväkirjan välissä mulla oli pari suortuvaa mustia jouhia.

Vaaleatukkainen tyttö kevensi rauhallisesti Polarin satulassa ja käänsi ponin voltille. Tiesin, että tyttö oli Siirin, sen shetlanninponin hoitaja. Olin aika kateellinen sille, koska se oli mua puoli päätä lyhyempi vaikka olikin muutaman vuoden vanhempi. Se pystyi ratsastamaan huoletta shettiksillä, mutta mä olin kasvanut niille pitkäksi jo pari vuotta sitten.

Tytön istunta oli tasainen, sillä oli hyvä tasapaino ja se osasi käyttää vatsalihaksiaan hallitakseen kroppaansa. Pikkuponien pomputtavat askeleet ja pukkisarjat oli selvästi tehneet tehtävänsä. Polar vain reagoi kaikkeen tosi herkästi ja se rupesi helposti sähläämään omiaan. Ratsukon meno oli alkutunnista kaukana rauhallisesta ja tasapainoisesta, mutta silti tyttö ratsasti Polaria paljon paremmin kuin minä.

Olin vähän mustasukkainen, vaikka tiesinkin, ettei nuori poni ollut mikään helppo ratsu enkä minäkään ollut ratsastanut kuin vasta kolme vuotta. Mutta jonain päivänä minä ratsastaisin Polarilla paremmin kuin kukaan muu, unelmissani näin meidät jo valkoisten aitojen sisällä suorittamassa kouluratsastusohjelmaa. Siihen oli vielä pitkä matka, mutta olin valmis harjoittelemaan niin paljon kuin olisi tarvis. Ihan ensimmäisenä täytyi toivoa, että Anne antaisi minun ratsastaa Polarilla mahdollisimman usein ratsastustunneilla. Siitä olisi varmaan ihan hyvä aloittaa.

Lauantai: Bonustunti Lyylillä



Lauantai: Koulutunti Kuutilla



Kiitos!

[Wenla]

Tehoviikonloppu

Mulla oli superhyvät fiilikset tehoviikonlopun jälkeen. Mä olin kokenut monta ahaa-elämystä, ja saanut aivan superhyviä vinkkejä. Vaikka mulla olikin ollut aluksi vaikeuksia sopeutua uuden opettajan silmän alle, olin mä loppujenlopuksi erittäin tyytyväinen osallistumisestani. Ehkä paras juttu siinä oli ollut se, että mä en ollut kehdannut luovuttaa heikolla hetkelläni lauantain koulutunnilla. Se olisi ollut noloa.

Tutun opettajan edessä mä en varmaan olisi edes miettinyt kahta kertaa.

Oli miten oli, varsinkin viimeinen maastoestetunti oli mun ja Gitan osalta jotenkin silmiä avaava. Mä olin saanut Gitan hyvään rytmiin heti ensimmäisten hyppyjen jälkeen, ja loppurata tuntui hoituvan kuin itsestään. Olinhan mä aina tiedostanut, että meidän ongelma oli lyllertäminen, mutta sen korjaaminen oli joka kerta yhtä haastavaa. Aina se ei edes onnistunut.

Vanessan näkökulma:

Mä en vieläkään ollut ihan varma, miksi istuin Seppeleen maneesin katsomossa. Mun oli pitänyt vain tuoda Wenlalle kuivat ratsastushousut, mutta loppujen lopuksi olin päätynyt jäämään seuraamaan siskoni tuntia. Eipä mulla ollut tänään parempaakaan tekemistä, sillä paras ystäväni oli lähtenyt kotiin jokin aika sitten oltuaan meillä yötä, eikä kukaan muu päässyt tulemaan meidän äidin luokse, sillä se asui niin metsässä. Siispä mä olisin halunnut lähteä takaisin isälle, mutta äiti ei tietenkään suostunut. Se oli jo valmiiksi pahalla päällä siitä, että Wenla oli päättänyt viettää äitiviikonloppunsa tallilla.

Mä heräsin ajatuksistani kun maneesin keskellä pätevän näköisenä seissyt mies kailotti siskolleni ohjeita.
"Wenla pyöräyttää hartiat taakse ja rentouttaa käden. Pohkeet tukevat myös peruutuksessa, älä jätä ponia yksin,” opettaja sanoi. Mä en ollenkaan tajunnut mitä se tarkoitti ponin yksin jättämisellä, sillä ei Wenla ollut mihinkään mennyt missään vaiheessa. Ehkä se oli taas niitä outoja ratsastajien termejä.

Wenla ratsasti jollakin lehmän näköisellä ponilla ihan kivan näköisesti. Sen ponin nimi taisi olla Hestia tai joku sen tapainen. Mä en ollut mikään ratsastuksen ammattilainen, mutta osasin silti sanoa, että poni oli aika reipas. Mä en ollut ihan varma oliko se hyvä juttu, sillä se Wenlan hoitoponi Gitta oli aika laiska. Että ehkä se reippaus saattoi jopa vaikeuttaa, sillä siskoni ei ollut niin tottunut reippaisiin poneihin.

Tosin, ihan hyvin Wenla näytti pysyvän selässä.

Tunnin tehtävät olivat vähän omituisen näköisiä. Kaikki ratsastivat ympäri ämpäri kenttää tiettyjä ratoja pitkin, mutta ihan kuin mitään sen suurempaa ei olisi tehty. Mä en tiennyt kovin montaa ratsastusliikettä, mutta ainakin pohkeenväistön mä tiesin. Sitä mä vaan ihmettelin että miksi ne ei tehnyt sitä. Wenla oli kai aika hyvä siinä, koska olin joskus nähnyt, kun se teki Gitalla niitä ja ihan oikealta se näytti.

Mun mielenkiinto heräsi vähän enemmän, kun ponit alkoivat laukkaamaan. Wenlan poni näytti mun mielestä tosi söpöltä, etenkin kun se vähän pyöristi kaulaansa ja heilutti korviaan sinne tänne.
"Wenlan kädet näyttävät hyvältä, keskity nyt rentouttamaan jalka. Laukassa erittäin hyvä aktiivisuus, pidä tämä!” Kuului kehu opettajankin suusta ja mä tunsin pientä ylpeyttä siskostani. Vaikka ei se ollut paras tästä ryhmästä. Ne tytöt, jotka ratsastivat isoilla hevosilla, olivat selvästi parhaita. Ne näyttivät siltä, kuin joku olisi liimannut heidät satulaan ja ratsastaminen olisi maailman helpoin asia. Vaikkei se todellakaan ollut, uskokaa mua.

Kiitos tapahtumasta!! ihan superkiva <3