Tikrun hoitovihko

[Alviina]

15. hoitomerkintä - 23.12.2016

Joulunhengetön

Joulu, mikä paska juhla. Mun mieli oli aina maassa, kun joulu lähestyi. Mä halusin pitää siitä, mutta jotenkin siihen vaan kulminoitui niin selvästi se, miten epäonnistunut perheenkuvatus me oltiin. Aika pienenä mä olin jo oppinut tajuamaan, ettei joulussa ollut taikaa. Viimeistään olin oivaltanut sen silloin, kun mä juoksin sukkasillani ulos talosta, kun äiti oli päässyt rähinäpäälle ja sen toilailuun kyllästynyt isä oli lopulta hermostunut. Sinä jouluna naapurit soitti kai ensimmäistä kertaa poliisit. Mä en tiedä miten pieni mä olin, mutta ainakin muistin miten mä seisoin kolauspenkan vieressä enkä enää tuntenut kylmää läpeensä kastuneissa jaloissani.

Mä en oikeastaan viihtynyt tallilla juuri nyt, kun kaikki olivat niin joulumielellä ja mä en ollut. Piritta oli kuitenkin toivonut, että mä tulisin. Se oli kuulostanut jotenkin niin innostuneelta, että mun uteliaisuus oli väkisinkin herännyt. Kyllähän kaikki tiesi, että uteliaisuus oli yksi mun, öö, vahvuuksista.

Ransu seisoi joulutamineisiin puettuna yksärisiiven käytävällä. Lämpimästi pukeutunut Pirre virnisteli sen vieressä. Siristin silmiä. Pirre ei näyttänyt olevan ratsastusvarusteissa.
"Haes itsellesi kypärä, niin mennään", hän sanoikin.
Mun sisälle jysähti jännitys, mutta myös iso läjä iloa. Saisinko mä ratsastaa Ransulla? Olin kävellyt sillä yhteensä kaksi kertaa selästä käsin, ja tämä tilaisuus tuntui hurjan herkulliselta.

"Oletko sä nyt ihan varma?" varmistelin vielä kun Pirre oli puntannut mut satulaan.
"Olen, olen."
"Mutta mulla on kova käsikin", sanoin vielä huolestuneena.
"Onhan sulla välillä, mutta kyllä sä opit siitä eroon. Ransu ei mene rikki jos käsi hetkeksi lukkiutuu, mutta se osaa myös opettaa sut olemaan vetämättä. Mä opetan sua tänään."

Se oli ihan mieletöntä! Tietenkin me lähinnä käveltiin taas, mutta sain ravatakin. Kokeilin Pirittan yllyttämänä harjoitusravia, mutta se olo kamalaa. Lopetin hyvin nopeasti ja jatkoin turvallisessa kevyessä ravissa.

"Nosta pääty-ympyrällä myötälaukka", Piritta sanoi niin yllättäen, etten mä osannut edes ajatella, että olisi pitänyt urputtaa vastaan.

Mä laukkasin Ransulla! Minä! Kun mä tajusin sen, mä ajattelin ohikiitävän hetken ajan, että näkisipä Roosa. Vaikka se kyllä vain tuhahtaisi, että muoto oli huono ja tahtikin epätasainen. Siinähän valittaisi. Piritta ei valittanut, vaan antoi mun iloita mahtavasta kokemuksesta. Oli kivaa saada olla yksityistunnilla Pirren silmien alla. Se pitikin musta hyvää huolta, ja Ransusta siinä samalla. En voinut uskoa, että mä todella sain keikkua sen kilpaorin selässä.

Mä olin yhtä hymyä, kun oli aika lopettaa. Talliin mennessä Piritta rupatteli iloisen kepeästi ja mä ihan unohdin joulumökötykseni.

"Harjapakissa on sulle vielä jotain", Piritta sanoi, kun olin ottanut Ransulta satulan poissa.
Tuli vaikea olo. Tämä oli jo liikaa. Mä olin vain teettänyt Pirittalle yhden mun ottaman kuvan Ransusta, ja yksityistunnin ja mystisen lisälahjan rinnalla se tuntui kamalan pieneltä.

Lahja oli skumppapullo.
"Sä et varmaan saisi antaa tällaista sun oppilaalle?"
"Mutta hoitajalleni mä saan antaa ihan mitä haluan, kun se on täysi-ikäinen."

Pirre oli hetken hiljaa ja naurahti sitten.

"Sitä paitsi mielikuva mun vastuullisuudesta on jo roskakopassa. Anne sanoi mulle eilen, että mun vastuulle ei selvästi voi jättää mitään, millä ei ole neljää jalkaa ja hirnuva pää. Se oli oikeasti varmaan vähän hiilenä."
"Mitä sä teit?!" kiinnostuin.
"Mä hukkasin sen vauvan."
Mä repesin nauruun. Piritta oli niin mahtava. Vain siltä saattoi odottaa tuollaista.

"No, onneksi sä et ole kenenkään äiti", sanoin viattomasti eikä Pirre loukkaantunut, hörähti vain.
"Siinä sä olet ihan oikeassa. Mä olisin nappivalinta johonkin Suomen surkeimmat äidit -tositeeveeseen."
"Äh, usko tai älä, on paskempiakin äitejä", sanoin vähän katkerana ja mun ilo vähän hiipui. "Paljon paskempia."

Jostain syystä Piritta hymyili sen näköisenä, kuin se olisi tiennyt tarkalleen, mitä tarkoitin. Se halusi halatakin ennen lähtöään. Paskamaista kyllä, mua vähän itkettikin, mutta ei paljon. Ei mua koskaan. Alviinat ei itke.

Mä rapsutin Ransua pitkään. Sitten mä nappasin röyhelörusetein koristellun skumppapulloni ja läksin lätkimään.

Mä en juonut, en ollenkaan. Mä en halunnut kenenkään tietävän sitä ja mä olin aina bileissä mukana, mutta mä en koskaan ollut humalassa. Niinpä mä pysähdyin tallin pihaan vielä miettimään, mitä mä pullollaan tekisin.

Päädyin palaamaan takaisin tallille. Pyry oli laittamassa hevosille heiniä ja mä tarrauduin ensimmäiseen mahdolliseen ideaan, joka päähäni pulpahti.

"Hei, Pyry", tervehdin tallipoikaa.
"No moi, öö, Alviina", se näytti hämmästyneeltä mutta ystävälliseltä.
"Kuule - mä halusin antaa sulle tän", solkotin sen oloisena kuin olisin suunnitellut tätä kauan ja vuorenvarma ajatuksesta. "Kun sä teet töitä hevosten hyvinvoinnin eteen ja meidän viihtymiseksi ja sua ei varmaan ikinä tajuta kiittää siitä."
Pyryn ilme oli mainio. Mä hymyilin sille niin lämpimän sädetivästi kuin osasin.
"Ja kävi vikoista RKM-osakilpailuissa miten vaan, niin sä varmaan keksit sille käyttöä", naurahdin. "Joko juhlajuomana tai unholan polkuna."
Tykkäsin pullon Pyrylle.
"Hyvää joulua."
Koska Pyry näytti vieläkin siltä, ettei saisi sanaa suustaan, varmistin:
"Kai sulla on ikää??"
Se sai Pyryyn eloa.
"Joo... On! Öö, kiitos!"

Kas vain. Niin olin saanut tehtyä hyvän jouluteon. Enkä edes valehtele jos sanon, että se oli kaikkein jouluisin hetki koko tämän joulun aikana. Mä olin kai unohtanut käydä siinä jonossa, missä joulun henkosen siunausta jaettiin.

Mutta ei se mitään. Olinhan mä saanut jo iloita Ransun ja Pirittan ansiosta koko pyhien edestä kerralla. Pirre oli paras. Ransukin oli paras.

[Alviina]

16. hoitomerkintä - 11.01.2017

Hikipinko ja IG-tyttö

Aivoihin sattui. Siis niitä ihan oikeasti kivisti kaikki se älyllinen pinnistely ja ponnistelu, johon olin ne tänään pakottanut. Lisäksi mun makaronikäsivarsi suunnilleen tutisi kangaskassin painosta. Olinhan mä kantanut sitä jo bussipysäkiltä tallille asti, ja voin kertoa, että se typerä pussukka PAINOI. Tietysti, sillä siellä oli koko mun panos tulevaisuuteen. Siellä oli pääsykoekirjat, muistiinpanovälineet, laskin... mitä kaikkea todellinen hikipinko saattoikaan mukanaan kantaa. Kivennäisvettäkin siellä oli, sillä jostain syystä olin ostanut sitä. Se tuntui sillä hetkellä fiksulta ratkaisulta: terveystietoisen ja järkevän aikuisen valinnalta siellä kaikkien limsapullojen keskellä. Mä inhosin kivennäisvettä, mutta ainakin olin vaikuttanut fiksulta ihmiseltä jonkun yhdentekevän kassahenkilön silmissä. (Tuskin sitä oli oikeasti kiinnostanut.)

Niinpä niin, mä siis olin alkanut paiskia hommia mun tulevaisuuden eteen. Mulla oli vihdoin tavoite elämässä, ja se tuntui aika jännältä. Samaan aikaan teki mieli mainostaa sitä kaikille, jotta ne ymmärtäisi, että mä olin Menossa Elämässä Eteenpäin - ja sitten taas toisaalta pelkäsin niin pahasti epäonnistuvani, että vatsassa kiersi. Äiti ei helpottanut tilannetta. Kun mä mainitsin sille hakevani yliopistoon, se katsoi mua tympeästi.
"Mitä säkin sellaiseen yrität? Ei kukaan muukaan meidän suvussa sellaiseen ole mennyt. Monta vuotta taas menee hukkaan työnteolta, älä tule multa kinuamaan rahaa sitten kun makaronit on loppu."
Niin että surkimus pysyköön säädyssään. Mikä ihanan valoisa elämänfilosofia.

Oli oikeastaan vähän Seppeleenkin syy, että mä lopulta olin päättänyt pyristellä pois omasta säädystäni. Mulla oli ollut niin kivaa kun olin saanut hengailla hevosten kanssa, että mä olin alkanut ymmärtää haluavani tehdä niin jatkossakin. Mun pientä päätä kovasti huimaava menestys ratsastuskoulumestaruuksissa (en vieläkään uskonut että olin päässyt FINAALIIN asti??) ja tietysti myös Pirittan elämä oli kylvänyt mieleen typerän ajatuksen.

Mä halusin joskus omistaa hevosen. En mitään Ransua tai Zodiacia tai muuta Hienoa Hevosta (pirun kallista ja ihan liian hyvää mulle), mutta jonkun kivan puksuttimen. Jos mä halusin omistaa hevosen ja jos mä halusin edes ratsastaa säännöllisesti tunneilla kerran tai mieluummin useamman viikossa, mun oli paras alkaa tienata. Oikeasti tienata. Rahaa. Oikeaa palkkaa, eikä mitään pikkuroposia, joita mun tilille ropsahteli Panun Baageli Baarissa (joo, muakin risoi se Yhdys Sana Virhe) työskennellessä. Mä olin laskeskellut, että jos mä pääsisin nyt heti sisään ja sitten suoraan työelämään, kymmenen vuoden päästä mulla voisi ehkä olla hevonen.

Se oli hyvä unelma, jota kohti kulkea.

Ja hyvä oli kulkea, kun oli Piritta, joka antoi mun hoitaa Ransua siihen asti. Tai siis, antoi ainakin toistaiseksi, koska mistä sitä tiesi, hoitaisinko mä Ransua tai ylipäätään mitään hevosta enää viidenkään vuoden päästä, saati sitten kymmenen. Elämä oli niin arvaamatonta.

Roudasin hikipinkopussini viimeisillä voimillani yläkertaan, missä Robert istui vaihtamassa kenkiä kaappinsa edessä. Annoin kassin tipahtaa lattialle, kun ryhdyin avaamaan oman kaappini ovea, ja Robert hätkähti huomaamaan, että mäkin olin tilassa.

"What are you carrying, stones?" pojuli kysyi kai vitsikkäästi, tai jotakin sinne päin.
"Pääsykoekirjoja", mä sanoin.
"Oh? Mihin sä haet", Robert kysyi, koska se oli kohtelias ja tiesi, että näistä asioista kuului keskustella.
"No mä haluaisin yliopistoon. Psykologiaa", kerroin.
Robertin ilme oli vähän kummallinen.
"Psykologiaa? Sinä?" se kysyi ihmeellisesti.
"Niinhän mä varmaan just sanoin?"
"Okay. No, toivottavasti pääset sisään. Good luck with that", se sanoi ja onnistui vaikuttamaan siltä, että se oikeasti tsemppasi mua.
"Vähän epäilyttää, sinne ei kauhean helposti pääse", sanoin ja kohautin sitten olkia niin kuin asia ei olisi huolettanut mua niin että tukkaa lähti tuppoina päästä. "Mutta eihän sitä kokeilemattakaan tiedä. Se tilastomatematiikka vaan... siinä on työtä, mutta ainakin mä olen aloittanut hyvissä ajoin."

Robert nyökkäili ja sanoi jotakin keskusteluun enemmän tai vähemmän sopivaa ja irvisti sitten.
"Äh, gotta go. Peyton varmaan odottaa", se sanoi, eikä mulla ollut mitään hajua kuka tai mikä se sellainen Peyton oli.

Oleskelutilasta mä löysin Annin ja Adalindin, jotka keskustelivat jostakin mutta vaikenivat hetkeksi vilkaistakseen, kuka tuli. Ne tervehti mua ja jatkoi sitten kesken jäänyttä juttuaan. Mikäli mä oikein ymmärsin, ne puhuivat hevosen ostamisesta. Hmph. Korpesi vähän. Niiden kahden juttutuokioon törmääminen vaan muistutti mua siitä, miten monelle tyypille mä olin tässä tallissa väkisinkin kateellinen. Tuntui, että hirveän monella oli oma hevonen - ja pahimmilla kultalusikoilla oli useampi. Musta se oli tosi epäreilua, siltikin, vaikka mä ymmärsin että omalla työllä niitä sellaisia epäreiluja asioita saattoi saavuttaa. Mä en ollut niin kypsä ja aikuinen, että olisin vain iloinnut toisten onnesta. Oikeastaan mä taisin iloita muiden puolesta vähemmän kuin mä kadehdin niitä.

Ajattelin kuitenkin vain ylevästi, että nyt mulla itselläkin oli oma suunnitelma, joka tekisi musta yhtä hyväosaisen kuin... no, ikinä musta ei tulisi niin hyväosaista kuin Adalindista jonka täytyi olla törkeän rikas ja sellainen nätti sinisilmäblondi vielä kaiken lisäksi, tai Annista, jolla oli hevosten lisäksi kai joku satuprinssi ja maalaislinna. Ja Lynnkin oli vähän (hitosti) sellainen. Mutta voisin olla vähän niin kuin Robert, jolla oli Harry, tai se Mikaela, jolla oli suomenhevonen, tai Tuulia, jolla oli pihattoponi.

Puraisin omenaa ja lähdin harjailemaan Ransua. Sillä oli vapaapäivä, joten tavallaan mun ei olisi tarvinnut tulla tallille ollenkaan, mutta mä halusin. Mä vietin oikeastaan kaiken liikenevän vapaa-aikani tallilla, koska siellä oli hyvä olla.

Harjasin Ransua kai aika pitkään, koska olin sen karsinassa vielä silloinkin kun Robert toi hölmö-Harriettinsa takaisin talliin ratsastukselta. Kaksikon mukana kulki joku perässähiihtelijä. Se ei ollut Jutta. Mä katselin Ransun kaltereiden välistä, kun talliympäristössä ihmeellisen sliipatun näköinen mimmi jäi hengailemaan Harryn karsinalle. Näytti siltä, että Robert ja tuo filtteröidyn näköinen muikkeli tunsivat toisensa, mutta hyvällä mielikuvituksellanikaan en saanut visioitua niiden välille mitään kipinää. En niin minkäänlaista. Pikemminkin Robert vähän juroili. Kai oli pääteltävä, että instagram-kuvalta näyttävä tyttöihminen oli se Peyton, joka oli jo aiemmin saanut Robertin irvistämään.

Hmm, kiinnostavaa.

[Alviina]

17. hoitomerkintä - 02.02.2017

Hirvestä hirviöksi

Oli vaikea uskoa sitä todeksi. Että Pirre oli myynyt Ransun, tietysti. Mä olin suuttunut sille aivan kamalasti, kun olin kuullut aiheesta. Kuka se oli viemään multa MUN HOITOHEVOSEN pois? Joojoo, kyllä mä tiesin, että se oli juuri oikea henkilö myymään pois omaa omaisuuttaan, mutta PIRU kun korpesi NIIN pahasti. Oma hoitohevonen oli ollut mulle maailman tärkein juttu, ja nyt mä sitten olin ilman sellaista, ja se kiukutti. Kiukutti aivan sairaasti. Enkä voinut ilmaista sitä mitenkään Pirittalle, koska Piritta oli ollut mulle niin reilu kun se oli ottanut mut Ransun hoitajaksi, ettei ollut tosikaan.

Ja yhtä paljon kuin suutuin, myös innostuin, kun Piritta kertoi että ei tietenkään jäisi hevosettomaksi. Hän oli löytänyt uuden kivan hevosen, huippuhyppääjän, tamman. Ajattelin, että se ei voisi tarkoittaa muuta kuin jumalaista kaunotarhevosta, sellaista siroa ja sieväpiirteistä. Sydämenkuvat silmissäni jäin odottamaan, että Hely, niin kuin Piritta hevosta kutsui, saapuisi.

Sitten se saapui.

Ja se oli kammottava.

Se oli niin jäätävä pettymys, että teki mieli mukiloida Pirre. Miten hän oli ikinä maksanut rahaa tuollaisesta hevosenkuvatuksesta?

Piritta näytti ikävän mairealta esitellessään hevosen minulle. Hevonen ei näyttänyt mairealta. Se seisoi karsinassaan, murjotti ja tuijotti nurkkaa, ja kun se ei tuijottanut nurkkaa, se mulkoili meitä ilkeillä silmillään. Ne silmät herättivät mussa suurta kammotusta: ne olivat haileansiniset ja toivat mieleeni kuoleman ja kummitukset.

Tamma oli ihan surkean näköinen, ja mikä pahinta, se näytti niin ilkeältä, etten todellakaan halunnut mennä sen karsinaan. Pirittaa ei tietenkään pelottanut yhtään, eikä se varmaan osannut edes unissaan arvailla, että jotakuta muuta saattaisi. Pirre ei pelännyt mitään eikä ketään eikä ymmärtänyt muidenkaan pelkoa. Ja kyllä mua ihan oikeasti pelottikin.

Jos ylpeys olisi antanut myöten, mä olisin ilmoittanut, että kiitos mutta ei kiitos. Että Pirre voisi palkata hoitajaksi jonkun hullun, jolla olisi kunnon henkivakuutus. Jonkun Cellan hengenheimolaisen, sellaisen, joka menisi iloikseen murhanhimoisen satojen kilojen tappokoneen karsinaan.

Mutta enhän mä voinut sanoa niin. Eikä se edes ollut pelkkää ylpeyttä, vaan se oli halua pitää mun elämässä edes jokin merkitys. Joku syy tulla säännöllisesti tallille, missä ilmapiiri oli turvallinen eikä tarvinnut sietää alkkisäitejä ja sen miesystäviä ja mitä nyt ikinä.

Kieltämättä tuntui aika epätoivoiselta, kun seisoin myöhemmin ihan yksinäni karsinan edessä ja tuijotin sen asukasta. Ennen samassa karsinassa oli ollut satumaisen komea unelmien hevonen, Ransu, ja nyt tuo. Se ei ollut yhtään suopea enkä mä olisi halunnut koskea siihen pitkällä tikullakaan. Onneksi tänään ei tarvinnut, mutta joskus joutuisin, ja sitten mulla ei varmaan olisi enää sormia ja varpaatkin pysyisivät kyydissä vain nippa nappa. Niin että mun elämäni ainoa tarkoitus ei vaikuttanut hirveän iloiselta siitä, että sillä oli mulle niin suuri merkitys. Mäkään en ollut siitä iloinen, jos rehellisiä ollaan.

Hely eli tulevaisuuden Tikru tuli talliin

[Alviina]

18. hoitomerkintä - 03.04.2017

Näin meidän kesken

Tallilla käyminen oli aika paljon vähemmän kivaa, kun siellä odottelivat keväiset mutakelit ja elämäntapakiukuttelija. En ollut tainnut nähdä Tikrua korvat hörössä oikeastaan koskaan, paitsi silloin, kun se sai esteen näköpiirinsä ja lukitsi sen kohteekseen. Silloin se joskus laittoi korvat oikein höröön, mutta jos Piritta yritti jarrutella sitä, se painoi korvat taas niskaan ja viesti kaikin keinoin, että "älä sinä eukko minua komentele". Tikrulla oli ihan jäätävä auktoriteettiongelma. Sitä ei saanut käskeä, ei ikinä. Vitsi että se osasikin olla oikea hapankorppu.

Yritin parhaillaan pestä Tikrun rapaisia jalkoja. Se ei ollut kivaa puuhaa, ei minusta eikä tammasta itsestään. Teki mieli mätkäistä kaakkia vesiletkulla, mutta tietenkään mä en tehnyt niin. Kävi vaan mielessä. Tikru kyllä sitten toteuttikin jokaisen keljuuden, jota se kerkesi pienessä ilkeässä pääkopassaan suunnitella.

Siitä toimituksesta selvittyäni mä en suinkaan ollut mitenkään ihan kamalan hyvällä tuulella. Pyöräytin hapannaaman omaan luukkuunsa ja paukautin oven kiinni. Olkoon Pirittan ja Kasperin kiusana loppupäivän, mä en enää Tikruun tänään kajoaisi. Niin päätin ja kiipesin yläkertaan.

Siellä oli Alma. Se oli sellainen tossukkatyttönen, jonka kanssa mä olin joskus osunut samoille tunneille. Nyt se pirulainen oli kuulemma ryhtynyt Lemonin apuhoitajaksi, ja halusin tai en, mä olin vähän mustasukkainen ja ärtynyt. Lemon oli kuljettanut menestykseen ratsastuskoulumestaruuksissa. Olin ajatellut, että oli kyllä onni kun Yasmin ei kauheasti tainnut kisaradoille hinkua. Nyt mä en enää voinut tietää, olisiko mulla ikinä mahdollisuutta voittaa Lemonilla lisää ruusukkeita. Almahan saattaisi omia sen itselleen.

Hymyilin tytölle kuitenkin niin kuin en olisi juuri mielessäni toivonut hänen lakkaavan olemasta olemassa.
"Heippa, Alma! Säkin sitten innostuit näistä hoitajajutuista", sanoin superystävällisesti (ja samalla muistuttaen, että mä tässä olin jo aika konkari hevosenhoitajana).
"Oh, moi, Alviina", se hätkähti hereille jostakin ajatushörhelöistä. "No, joo, niin kävi. Ajattelin, että olisi kiva kokeilla hoitamista."
"No, mitäs oot tykännyt Lemonista?" tiedustelin.
"Se on kyllä tosi kiva hevonen", Alma huokaisi onnellisena.
"Joo, niin mustakin. Mähän kilpailin sillä silloin ratsastuskouluMestaruuksissa", liversin muikeana mutta ihan muina naisina. "Sijoituttiinkin. Se oli aika kivaa."
"Varmasti! Kilpaileminen on kyllä varmaan aika jännääkin."
"Joo. Melkein pissasin housuun jännityksestä, mutta sitten siihen kyllä tottui ja kun meni aina hyvin, niin hoksasi, että ihan turha sitä on jännittää", kertoilin - puhuin kisamenestyksestäni tosi mielelläni. "Ja kuule, näin meidän kesken, sulla on kyllä tosi hyvä mäihä kun Lemonin hoitaja on just Yasmin."
"Yasmin on kyllä tosi kiva", Alma nyökytteli.

"Juu, onhan se, ja se jopa varmaan tykkää siitä että sillä on apuhoitaja", livautin viattomana. "Kaikki täällä ei varmaan suhtaudu yhtä positiivisesti siihen, että niiden hoitsun kanssa pyörii joku toinenkin."
Alman kulmat liikahti vähän, mutta se ei sanonut mitään. Tietenkään ei sanonut, kun eihän se tiennyt näistä hoitajien sisäpiirijutuista vielä oikeasti yhtään mitään. Mä tiesin ja osasin päätellä paljon. (Ehkä joskus vähän keksiäkin.)
"Niin kuin vaikka Anthon, ihmettelisin jos sitä ei häiritsisi se, että Ceetä puunaileekin nyt kanssa joku ammattilaismuikkeli", jatkoin kepeästi.
Meinasin tikahtua ylpeyteen. Ajatella, että osasin niin taitavasti punoa monta asiaa yhteen virkkeeseen! Että Anthon voisi olla mustasukkainen ja että se ja apuhoitaja olisivat jotenkin taistossa siitä, kuka oli eniten Charlien ykköshoitaja. Samalla sain niin näppärästi huomautettua Almalle, ettei se ollut kovin taitava, niin kuin se kilparatsastaja-Carola. Ilman, että sanoin sitä suoraan, tietysti.

Sen keskustelun jälkeen mä olin taas vähän paremmalla tuulella. Kyllä tallilla oli sittenkin mukava käydä.

[Alviina]

19. hoitomerkintä - 18.05.2016

Voi elämä

Laahustin talliin ja mietin, miten olin vielä hereillä. Oli tullut itkettyä pitkin yötä ja oikeastaan koko viime viikkoa, vaikka vtutti myöntää se. Mutta mitäs perskelettä, typerä hupakkohan mä olin, jos jonkun yhden Ronnyn perään aikoisin montakin yötä itkeskellä. Joo: mun tavallaan-jätkä oli oikeasti aika persläpi, ja se oli todistanut sen juuri sopivasti viikonloppuna ennen mun valintakokeita. Eipä sillä, että se olisi mitenkään yllättynyt. Olinhan mä ollut pari ekaa kuukautta tosi hullaantunut siitä, miten cool Ronny oli, mutta aika nopeasti mä olin tullut siihen tulokseen, että se olikin särki eikä kultakala. Ei siitä kuitenkaan nyt sen enempää.

Tipautin mun repun käytävälle Tikrun karsinan eteen, koska en jaksanut kiivetä ylöskään, ja kaduin pudotusta heti kuullessani kolahduksen. Ai niin. Mullahan oli kamera repussa. Jos sekin nyt menisi rikki niin hirmu jees. Avasin repun ja huomasin helpotuksekseni, että kamera, varmasti kallein asia jonka omistin, oli päällisin puolin ehjä. Testasin vielä, että se toimi - ja onneksi toimi. Kamerasta oli tullut mulle jopa keino hankkia vähän taskurahaa, joten en tosiaan halunnut luopua siitä. Baristaduunarin palkalla ei ihan heti uutta yhtä hyvää ostettaisi. Sitä paitsi kameralla oli tunnearvoa. Tunsin sen jokaisen ominaisuuden ja pienen pintanaarmun ja tiesin tarkalleen, miltä sen paino tuntui.

Olin luvannut Robertille, että ottaisin kuvia Harrysta ja Harryn valtavasta vatsasta. Piritta aikoi myös hypätä pieniä jumppatehtäviä Tikrulla, ja ajattelin, että sitäkin olisi hauska kuvata. Ja Callan varsaa! Varsat olivat ihania. Kuvaaminen oli ihanaa.

Viipotin hakemaan Tikrun sisälle. Iskin sen käytävälle, missä se ei pääsisi yllättämään niin helposti talttahampaidensa ja propellijalkojensa kanssa. Tänään mua ei mukiloitaisi.

"Heippa, Alviina!" kuului mun selän takaa.
Vilkaisin Salmaa, joka lähestyi oman sponssiponinsa karsinaa. Salma oli aina energisen ja iloisen oloinen, ja sellainen, että se varmasti solahti jokaiseen tilanteeseen ja ihmisryhmään ihanan kivuttomasti. Tunsin itseni aina jotenkin kömpelöksi, kun Salma oli lähellä. Hymyilin kuitenkin säteilevästi.
"Moikka! Aiotko hypätä?" kysyin; Salmalla oli sylissään estesatula ja olalta roikkuivat Bonnien suitset.
"Juu, hypätään yhdessä Pirren kanssa. Niin kiva, kun se voi samalla neuvoa", Salma kertoi innostuneena.
"Aijaa! Kiva, mä ajattelinkin tulla kuvaamaan Tikrua. Voin ottaa Bonniestakin kuvia samalla", lupasin ja Salma näytti liikuttavan ilahtuneelta ja vähän kiitolliseltakin. Oli hyvä tehdä ihmisistä kiitollisia. Siitä saattoi joskus olla yllättävän paljon iloa itselle.

Robert ei ollut vielä tullut, kun Piritta jo otti ensimmäisiä hyppyjä satuloimani Tikrun kanssa. Olin vähän ylpeä Tikrun varusteista: ne olivat puhtaat ja sävy sävyyn keskenään, sopivatpa Pirrenkin vaatteisiin. Siten sain otettua jotenkin kivan harmonisia hyppykuvia. Bonnie oli oma sievä itsensä ja epäilin, ettei siitä kovin huonoja kuvia saisikaan, paitsi ylivalottamalla sen vaalean karvan puhki. Tikru sen sijaan näytti (hienoista varusteistaan huolimatta) kolhopäiseltä ravurivarsalta. En vaan nähnyt siinä hevosessa kauneutta, jota yleensä oli kaikissa hevoseläimissä edes vähäsen. Varsinkin kilpahevosissa kuului olla sitä! Niiden piti näyttää kiiltokuvahevosilta. Tikru ei tainnut tietää tästä vaatimuksesta. Eipä kai Pirittakaan.

Tikruun verrattuna jopa ripeän ja innostuneen Bonnien hyppelöt näyttivät ihan veteliltä. Oli kuin olisin katsonut leluautoa ja överitehoista urheilukaaraa. Missä Tikrun kaikki voima oikein oli, kun se ei näyttänyt miltään bodarilta vaan aika hontelolta? Mutta voimaa se uhkui. Se hyppäsi aika pienetkin esteet jotenkin uhmakkaasti. Että katsokaas vaan, mä hyppään mitä vain, ei nämä pienet risut mua hidasta. Hetkeksi mä unohdin kameran ja jäin vaan katselemaan tammaa. Oliko siinä sittenkin ripaus jotakin hienoutta?

Kuvasin ratsukoita, kunnes ne alkoi ravailla loppuverkkoja. Sitten menin sisään ja näin, että Robert oli tullut harjaamaan Harrya.
"Heey, me ollaan kohta valmiina", Robert sanoi mulle ja mä nyökkäsin.

Pian mentiinkin. Ohitimme leirimökit matkalla kohti täydellistä kuvauspaikkaa, ja mökkejä katsellessani mietin, millaisia kesämuistoja tänä vuonna saisinkaan ja sijoittuisiko jotkut niistä Seppeleeseen. Varmasti.

Musta ja Robertista oli jotenkin tullut jonkinlaisia ystäviä. Välillä mä näin, että Robert katseli mua epäluuloisena, mutta enimmäkseen oli ihan jees olla tyypin kanssa. Robert oli sillä tavalla kohtelias, että mun piikit ei ihan koko aikaa olleet sen kanssa pystyssä, ja toisaalta Robert oli lojaali. Se oli vähän sellainen lemmikkikoira. Arvelin, että kun sen ystäväksi kerran pääsi, aika paljon saisi tapahtua, että sen kiltteys antaisi periksi kääntää selän pysyvästi. Robert halusi, että ihmiset piti siitä eikä hylkäisi sitä. Miksipä mä hylkäisin, mietin siinä. Mulla ei ollut loputtomiin valinnanvaraa kavereiden suhteen, ja vaikka olisi, niin kyllä Robert oli aika hauska.

Robert ei halunnut itse kuviin. Se vaan asetteli Harrya ja sitten se jutteli mun kanssa.

"Ai niin, joko sulla oli ne pääsykokeet? Sinne, um, psykologiaan?" se kysyi yhdessä kohti.
"Mhm. Joo, oli", sanoin vähän nyreänä.
"No? Miten meni?"
"No ei mitenkään liian hyvin", tunsin kireyttä niskassa ja niksautin sitä vähän.
"Höh. Mutta älä menetä toivoa, monista tuntuu että menee huonosti ja silti on voinut mennä ihan hyvin", Robert lohdutti. "Joskus itestä tuntuu että meni huonosti, kun on vaan miettinyt niin paljon, ja sitten saa parhaat pisteet mitä ikinä."
"Joo no, tää ei nyt oo sitä", tiuskahdin.

Robert meni hämmästyneen näköiseksi ja unohti keskittyä Harryyn, joka kiskaisi heti syötävää suuhunsa.

"Mitä tapahtui?" onnellisesti evästään mussuttavan tamman omistaja kysyi.
"Mä oksensin, okei?" tuhahdin. "Olin niin hermostunut, että mulle tuli sikapaha olo. Lähdin heti kun sain ja yrjösin heti lähimpään roskikseen. Niin että joo, ei taida tulla kutsua opiskelemaan."
Robertin ilme oli mielenkiintoinen. Mä tiesin, mitä se mietti ja miten kovasti se kamppaili itsensä kanssa, koska se ei halunnut olla ilkeä eikä lyödä lyötyä.
"Go ahead, sen kun naurat", mä sanoin.

Ja se nauroi. Makeasti, aidosti ja leveästi. Ja vaikka se oli kieltänyt mua ottamasta kuvia siitä, mä kuitenkin hyödynsin sen huomion herpaantumisen hetken ja sain otettua ehkä yhden ihanimmista hevos-ihmis-kaverikuvista ikinä. Valasmainen Harry katseli höröttävää omistajaansa voikukan jämät suupielestä pilkottaen ja Robert - se näytti oikeastaan tosi hauskalta nauraessaan niin täydestä sydämestä. Ei ha-ha-hauskalta, vaan kivalta hauskalta.

Ei ollutkaan niin kamalaa kertoa, miten pääsykokeissa kävi. Oikeastaan mua jo itseänikin hymyilytti, kun Robert lopulta tyyntyi taas puhevaihteelle. Vatsanpohjassa ikävänä möyrinyt epäonnistumisentunne oli keventynyt, kun olin jakanut kauhean pääsykoekokemukseni jollekin toiselle. Äitiähän ei ollut tietty kiinnostanut yhtään, ei se varmaan edes muistanut, että olin hakenut johonkin kouluun. Tai muisti se, ja paheksui, koska kuka nyt meidän suvusta minnekään yliopistoon menisi ja miksi tuhlaisin opiskeluun vuosia, jotka voisin hyvin olla jossakin duunarityössä. Niinpä mä olin pyörittänyt asiaa ihan yksikseni mielessä.

Oli kauhean kivaa, että Robert nauroi mulle. Siis siksi, että jotenkin siinä kohti ymmärsin itsekin, että olihan se tilanne aika huvittava.
"Well, there's always next year", Robert vielä sanoi lohdullisesti. "Siihen asti vaan teet rahaa opiskeluaikoja varten."
"Ja treenaan tilastomatikkaa. Jos mä jotain tuolla kokeessa tajusin, niin sen, että ihmisellä voi olla fobia t-testejä ja luottamusvälejä kohtaan."

Keveämmin mielin valmistauduin tallissa kotiinlähtöön. Kyllä talli oli sitten ihmeellinen paikka. Miten jossakin paranikin aina fiilis niin paljon?

Olin juuri astumassa ulos tallista, kun joku puhutteli mua.
"Hei Alviina, venaa."
Se oli Roosa. Sama Roosa, jonka kanssa mulla oli mennyt pahasti sukset ristiin niihin aikoihin, kun alotin Pirren hevosenhoitajana. Käännyin vähän jäykästi tytön suuntaan ja siristin epäluuloisena silmiäni. Mitähän ikävää sillä nyt oli mielessään?
"No", töksäytin.
Roosa ei näyttänyt siltä, että se olisi hautonut mitään ikävää. Se teki mut levottomaksi. Oli niin helppoa vihoitella, kun toinen antoi syyn - ja kamalan vaikeaa normalisoida tilanne, jos syytä ei enää ollutkaan. Ei kai Roosa vain aikonut tehdä mitään suurta anteeksipyyntöä, joka saisi mut vaikuttamaan ihan idiootilta, kun olin niin katkera sille?
"Mä vaan ajattelin sanoa, että... tosi kurjaa se, mitä Ronny teki", Roosa sanoi (tietysti se oli kuullut). "Mä olen tosi pahoillani. Ja... miten sä pärjäät?"

Okei. Se oli paljon parempi kuin mikään anteeksipyyntö. Tämä antoi puhtaamman pohjan tälle keskustelulle. Vähän niin kuin oltaisiin vaan päätetty, että voidaan olla taas ystäviä.

"Joo, se oli kyllä vähän kakka juttu", tuumasin ja kohautin tarkkaan harkitun puolireippaana olkiani. "Kyllä mä aina jotenkin."
"Ois kiva käydä vaikka kahvilla joskus, tai viettää iltaa?" Roosa tarjosi varovasti.
Olin ihan pienen hetken miettivinäni.
"Niin olisi", hymyilin sitten ja tunsin olevani armollinen, kun näin, miten huojentunut hymy Roosan kasvoille kohosi. "Ei olla pitkään aikaan oikein tehty mitään yhdessä. Kyllä nyt olis jo aika."

Niin me sovimme Roosan kanssa leffaillasta. Aika kivaa. Elämä taas osoitti, että joskus ikävillä jutuilla oli hyviä seurauksia.

[Alviina]

20. hoitomerkintä - 08.10.2017

Jymyuutinen

Mulla oli jotenkin tylsää. Tylsyys oli kamala tunne, ja mä lähdin sitä pakoon tallille. Voisin siivoilla hoitohevosteni harjapakit uuteen uskoon ja keksiä jotakin muuta tekemistä, ajattelin mennessäni. Odotukset tallireissulle eivät siis olleet suuret, mutta ai jukoliste, miten ne ylittyivätkin moninkertaisesti! Vielä kävellessäni tallin yläkertaan mulla ei ollut vienointa haiskahdustakaan siitä, miten mahtava päivä mulla olikaan edessä.

Kurkkasin lokerikoilta oleskelutilaan, jossa oli vähän ahdistunut Cella. Tyrskähdin huvittuneena, kun ymmärsin, mistä ahdinko kumpusi. Tallin homssuisen seireenin tehtäväksi oli selkeästi nakitettu kruununperillis-Kristan vahtiminen, kun pikkutyllerön vanhemmat olivat - missä? Ratsastamassa, asioilla? En tiennyt, enkä ottanut selvää, koska mulla ei ollut aikomustakaan jäädä nalkkiin tähän hommaan. Liikuin kyllin huomaamattomasti omalle kaapilleni, ettei Cella tullut noteeranneeksi mun läsnäoloani. Siitä oli kaksi etua:
1) Cella ei voinut kutsua mua seurakseen jakamaan vastuuta (tuskin se olisi niin tehnyt kuitenkaan, se ei varmastikaan pitänyt musta niin paljon).
2) Cella höpötteli ahdinkoaan lievittääkseen asioita Kristalle, joka ei vastaillut muuten kuin vain yksittäisillä (mielestäni aika etäisesti) sanoja muistuttavilla möläytyksillä, ja koska Cella ei tiennyt, että mä olin kuuloetäisyydellä, sillä ei ollut Alviina-suodatinta käytössään.

"Tietysti sun paikkasi ei ole metsästämässä karannutta pihattoponia mutta miksen mä voinut mennä ennemmin sinne kuin jäädä tänne katsomaan, ettet sä tukehdu omiin sormiisi tai puhkaise silmää varpailla tai mitä ikinä itsetuhoista katastrofia sä suunnitteletkaan. Älä käsitä väärin! Sä olet ihan kiva, Krista! Susta kasvaa varmaan hyvä tyyppi, tietysti, kun sä kasvat sebeläisten keskellä. Onneksi sä kasvat kanssa nopeasti, te mukelot kasvatte aina, ja onneksi sulle on jo leikkikaveri tulossa, ihan varmasti saat leikkiä sen kanssa."

Miten pahasti mä sadattelinkaan mielessäni, kun mä tulin vahingossa paukauttaneeksi kaappini oven kiinni turhan kovaa kiinni! Vastahan tässä päästiin mielenkiintoisiin asioihin! Mä en ollut pitkään aikaan kuullut mitään niin mehevää. Kukaan ei takuulla ollut! Herramunjee, #cellanteri oli aikeissa lisääntyä. Ennen kuin pariskunnan tiine osapuoli ehti nähdä, kuka lokerikoilla kolisteli, mä olin jo viuhahtanut rappuset alas.

Aina vain herkullisemmaksi tilanne kävi, kun tallin käytävällä mun eteeni pölähti ihmeellinen lauma mimmejä. Ilahtuneena mä tunnistin ne Aleksanteri Holman sisarusparveksi, josta mä olin kuullut ihmeellisen paljon, kun otetaan huomioon Aleksanterin puheen yleinen kvantiteetti. Noh, sanotaanko, että tietysti mä olin urkkinut niiden ulkonäöt ja paljon muutakin tietoa sosiaalisesta mediasta. Jos he olivat paikalla, se tarkoitti, että Aleksanterikin oli jossain. Todennäköisesti neiti Holmat olivat tulleet suunnilleen kaappaamaan Aleksanterin johonkin ihanaan (paitsi Aleksanterin mielestä) sisarusaktiviteettiin, sellaiseen kuin road trip pohjois-Norjaan liian pienessä autossa ja reikäisessä teltassa tai jotakin sen sorttista.

Yhä onnellisen häkeltyneenä yläkerran tietovuodosta ja Holman siskosten yllättävästä ilmestymisestä mun eteeni vähän lisää kierroksia hämmennykseeni saaneena mä henkäisin:
"Vau! Vitsi, että se lapsi on kyllä yksi onnenpekka, kun se saa noin monta tätiä! Tehän olette Aleksanterin siskoja?"
Niskat naksahtelivat ja korvat hulmahtivat hörölle, kun poppoo kääntyi katsomaan mua. Hyvänlaiseen hetkeen kukaan ei tajunnut sanoa mitään. Sitten yksi niistä, ja ketä mä huijaan, tiesinhän mä tarkalleen, että se oli Madde, pärskähti:
"Vai SEN TAKIA se tolvana uskalsi vihdoin kosia!"

Mä meinasin pissata alleni innosta. KOSIA? Ai ALLU vai? MITEN tämä oli livahtanut ohi seppeleläisten huhututkan? HAH!

"Missä Aleksanteri on?" kysyi punapää, joka oli ehdottomasti Reetta. Se kurtisti vähän kulmiaan, ei vihaisesti kuitenkaan, vaan ehkä enemmän hämmästyneen näköisenä.
"Voi, en mä ole nähnyt sitä mutta Cella puhui karanneesta pihattoponista. Ehkä se on lähetetty etsimään sitä", sanoin ja tajusin kuulostavani kummallisen iloisena - mutta kun kerran olin sillä tavalla aloittanut, mun piti vaan jatkaa iloluontoisen ihmisen roolissa, niin kukaan ei ihmettelisi mitään. "Tai sitten se on Myntin tarhalla halailemassa sitä. Se on niin kiva kun se tykkää Myntistä niin kauheasti! Voi, mutta nyt mun pitää mennä. Mun hoitohevonen odottaa mua, tai siis, mulla on pari hommaa, mitkä mun pitäisi tehdä."

Liukenin paikalta. Ilmeisesti ajoitus ei olisi voinut olla parempi, sillä tallin ovi kuului käyvän ja sitten helähti kirkas "Aleksanteri Holma!" ja, jos oikein tarkkaan kuunteli, allumainen uikahdus.

Mä suuntasin yksärisiipeen piiloon. Mun työ sisarusten keskellä oli tehty, eikä mun ollut sopivaa jäädä seuraamaan, miten Aleksanterin siskot tivaisivat siltä, miksei niille ollut kerrottu, että Aleksanteri oli lykännyt kihlattunsa paksuksi. (No siksei, ettei Aleksanterikaan tiennyt. Eikä itse asiassa Cellakaan, koska jossain vaiheessa tätä tietovuotoketjua mä olin saattanut lipsahtaa harhaan. Se on kuitenkin ihan toinen juttu se, ja tarinan jännityksen kannalta on hupaisampaa, jos tosiasiat eivät selviä ihan vielä.)

Yksäripuolella oli mun onnekseni aikamoinen väenpaljous. Robert siellä kitisi Jutalle, kuinka ratsastus oli sujunut ihan huonosti, ja Salma vasta satuloi Bonnieta. Mä menin näön vuoksi asettelemaan Tikrun loimea paremmin telineelle, mutten sitten malttanut olla möläyttämättä:
"Kuka olisi uskonut! Aleksanteri kosi Cellaa, koska se on raskaana."
"Mitä?"
"Täh?"
"Hä?"
"Aleksanterin siskot kertoi kihloista! Ja Cella itse sanoi, että lapsi on tulossa", vakuutin inttävään sävyyn, että lähteeni olivat niin validit kuin saattoivat olla.

Siinä samassa yksäripuolen ovesta pujahtivat sisälle Lynn ja Daniel, ja he pääsivät nopeasti osallistumaan ihmettelyyn. Liu'uin syrjemmälle tilanteesta, eli Tikrun karsinaan. Se oli onneksi tyhjä, muuten se olisi ollut tosi kehno turvapaikka. Esitin puhdistavani tamman ruoka- ja vesikippoja, kun Robert töräytti Susinevoille:
"Jesus, olisin lyönyt vaikka vetoa, että te lisäännytte ensimmäisinä."
Daniel yski, mutta Lynn kysyi uteliaana:
"Kuka nyt on raskaana?"
"Cella!" Jutta päivitteli. "Ne on kuulemma kihloissakin."
"Ai, ne on vihdoin päättäneet kertoa siitä", Lynn sanoi ilahtuneena ja mä hyrisin onnesta, koska nyt mun sanani oli vihdoin saanut uskottavan vahvistuksen.
"Säkö tiesit?" Salma tiedusteli.
"Kyllä mä tiesin, asuuhan Cella meidän luona. Se joskus mainitsi, että Aleksanteri kosi, ja onhan Allulla sormus. Mä näin, kun se oli meillä käymässä. Vauvasta mä en kyllä tiennyt mitään", Lynn päätti pohdiskelevaan sävyyn ja Daniel yski lisää, pujahti Zodiacin karsinaan ja köhi siellä lisää niin, että nuori ori tuijotti hoitajaansa aivan ymmyrkäisenä.

Mun oli hyvä hetki lähteä pois yksäripuolelta, kun siemenet oli nyt kylvetty niin syvälle keskusteluun. Mä en ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin nyt olin. Muistin nähneeni uusiakin hoitajia pyörimässä lähistöllä, kun tulin talliin. Ajattelin, että nyt jos koskaan kannattaisi lyöttäytyä heidän seuraansa tekemään tuttavuutta. Oliko nimittäin mitään muuta yhtä tehokasta ystävystymisen tapaa kuin yhteinen, mehukkaan muheva juoru? Oi onnea.

Onnekasta oli sekin, että vähän myöhemmin Sussu kutsui mut maastoon sen ja Saran kanssa. Tietysti mä menin, olihan mulla jutunjuurta tarjota maastolenkin kyytipojaksi. Kun sunnuntai päättyi, oli jo vaikea laskea, kuinka moni tallissa tiesi Seppeleeseen odotettavasta vauvasta ja seuraavista häistä. Johan Susinevojen hääjuhlasta olikin ehtinyt vierähtää aikaa. Oli hyvä asia, että ihmiset saivat taas elämäänsä jotakin uutta odotettavaa. Heh. Heh heh.

[InnaP]

Nouse selkään, jos uskallat..

”Nouse selkään, jos uskallat”, sanoi Piritta yhtenä päivänä, kun voivottelin Sepin jalkaa.

Oli surkeaa omistaa hevonen, kun ei päässyt edes ratsastamaan sitä. Sitten tuli Piritta, osoitti hevostaan ja sanoi edellä mainitut sanat. Sen seurauksena seisoin mietteliäänä happaman trakehnertamman karsinan edustalla. Tikru olisi varmasti erimaata kuin Sepi. Olihan se jo huomattavasti sirompaa malliakin! Puuskahdin ja avasin karsinan oven rohkeasti. Syteen tai saveen.

Korvat painautuivat niskaan ja sain väistää hammaskalustoa, kun naksautin narun riimuun kiinni. Otin sen pesuboksiin harjattavaksi. Ehkä se oli minulle turvallisempaa. Hikisten minuuttien jälkeen Tikru oli harjattu ja varustettu. Se nypristeli nokkaansa yhä, varmasti myös uuden tuttavuuden takia. Mumahdin sille jotain ennen kuin kävin hakemassa kypärän päähäni. Raippaa Tikru tuskin tarvitsi.

Kenttä oli onneksi tyhjä. En tiedä kuinka kamalalta menomme mahtaisi pian näyttää. Olin tottunut varmaan Sepiin, enkä ollut edes noussut puoliverisen selkään ties kuinka moneen vuoteen! Ohjat tiukasti käsissä kiristin estesatulan vyötä ja laskin jalustimet alas. Piritta kertoi jonkun Jusun käyvän liikuttamassa myös Tikrua aina välillä. Sain kuitenkin varoituksia osakseni. Ohjat yhä tiukasti nyrkissä nostin vasemman jalkani jalustimeen ja ennen kuin Tikru kerkeisi juoksemaan altani pois, ponnautin itseni satulaan. Menoahan heti oli tiedossa.

Pidätin tamman takaisin pysähdyksiin, jotta sain myös toisen jalkani jalustimeen. Alkukäynnit me mentiin reippaasti ja pidin ohjia koko ajan niin, että saisin ne ripeästi tuntumalle. Tikru taisi tuntea jännittyneisyyteni, kun nappasin ohjat viimein tuntumalle ja ratsastin sitä eteen. Vitsit miten erituntuinen Tikru olikaan Sepiin verrattuna! Sepi vaati paljon enemmän avuilta. Tikrun kanssa sitä hoksasi aina liian myöhään sanoa itselleen: varovasti nyt!

Loppujen lopuksi Tikru ei ollut ihan niin paha kuin olin olettanut. Se oli herkkä, mutta työskenteli ihan hyvin. Mörköjä se näki erityisesti kulmissa, jonka takia me otettiin muutaman kerran yllättäen ravissa sivuaskeleita. Siveitä ärräpäitä lenteli silloin suustani ja yritin vain ratsastaa Tikrun eteen. Ei me mitään ihmeellistä tehty. Ravattiin ympyröitä ja kiemuroita. Sekä nostettiin spurttilaukat pari kertaa. Hiki valui selkääni pitkin, kun laskeuduin alas selästä loppukäyntien jälkeen.

Vasta, kun nostin jalustimia huomasin kentänlaidalle ilmestyneen muutaman tallilaisen. Hengästyneen olomuotoni takia poskeni olivat jo valmiiksi punaiset. Hyh, toivottavasti meno ei ollut näyttänyt aivan kauhealta.

[Bellatrix]

27.10.2018 1HM
TIIKERIN SELKÄÄN

Annoin palaa täysillä kun radiosta pauhasi Little Mixin Woman Like Me. Mulla oli hyvä fiilis, vaikka vähän jännittikin. Äiti tiesi että mä etsin hevosta jonka kanssa kehittyä, vinkaten erästä netti-ilmoitusta. Potentiaalinen puokki asui Seppeleessä, isossa ja tunnettussa ratsastuskoulussa. Nimi oli jäänyt vähintään tässä vaiheessa kaikkien mieleen tallipalosta, joka tapahtui muutama kuukausi sitten. Pelkkä ajatuskin karmaisi.

Ilmoituksessa Tikruksi kutsuttu tamma kaipasi liikuttajaa, ilmeisesti omistajan selkävaivojen vuoksi. Siinä varoiteltiin hevosen tulisesta luonteesta ja listattiin erinäisiä käytännölisiä ominaisuuksia ratsastajassa.

"On aika palauttaa säpäkkä estetamma loistoonsa!"

Innostuneena, suorastaan hetken mielijohteesta, otin puhelimen sievään kätöseeni ja soitin läppärin screenillä näkyvään numeroon. Challenge accepted.

Ja tässä sitä oltiin. Mun pienessä kopperossa, rymistellen kohti koeratsastusta Seppeleessä. Kaartaessani tallin pihaan pimeys ihastutti. Kello näytti kuutta, rakastin syksyä. Pyyhkäisin likaa pois valkoisista ratsastushousuistani. Ne oli vanhat kisahousut ja sopi hienosti mun päivän värimaailmaan, so why not. Judge me all you want. Nappasin ratsastuskypärän hanskoineen, lukitsin auton ja suuntasin reippain askelin kohti tallia.

Pelmahdin sisälle, katsellen ympärilleni. Minnes sitten? Olin soittanut tamman omistajalle, etten kerkeäsi laittamaan sitä kuntoon työpaikkauksen vuoksi. Hän vakuutti ettei se olisi ongelma, hevosenhoitaja oli paikalla. Piritta - tai siis Pirre, niin kuin hän pyysi kutsumaan, neuvoi odottamaan odotustilassa... Portaista... Eteenpäin? Kasvavan hämmennyksen vallassa kävelin saappaat naristen kohti puheensorinaa. Avonaisesta ovesta näki seinillä keikkuvat satulat. Kurkistin ovensuusta nähdäkseni kaksi naista, jotka istuivat puisella penkillä suitsia puunaten.

- Moi, ette tietäis missä Pirre on? Rohkenin kysyä.
- Hei! Se taitaa olla Annen luona. Ootko tulossa kokeilemaan Tikrua? Polkkatukkainen tyttö vastasi. Uutisten perusteella osasin sanoa Annen olevan tallinomistajan nimi.

- Joo, tässä tasalta piti vissiin alottaa. Mun nimi on Bella, en oo täällä ennen ollu, nii oon vähän hukassa, naurahdin.

- Aa kiva, mä oon Salma, hän esittäytyi hymyillen.
- Ja mä oon Emmy. Tervetuloa vaan! Tikru on varmaan aika reippaana, Salman seuralainen sanoi.
- Niin mä oon kuullu, vastasin pienen virneen kera. - Mut mä meen metsästämään sitä Pirreä...
- Ai sä oot Bella? Mä oon Alviina, Tikrun hoitaja. Se on lähes valmiina, tuu vaa mun perässä! Sisälle astunut tyttö, jonka tuloa en edes huomannut, puheli reippaasti tarttuen käteeni. Vilkutin uusille tuttavuuksille heipat seuratessani mansikkablondia karsinoille.

Jumpe tää tamma oli äkänen. Pelkästään mun näkemisestä se näytti vaihtavan beast modelle. Korvahuppu piukeena se luimisteli. Alviina meni laittamaan viimeisiä pinteleitä jutellen niitä näitä ja mä tyydyin katsomaan. Jotenkin ruipelon oloinen se oli, mutta ne silmät, ai että ne on kauniit. Tikru ei todellakaan vaikuttanut siltä että kaipaisi minkäänlaisia hellyydenosoituksia - ehkä ikinä...

Olin saada komean ensimustelman kentällä. Kiristäessäni satulavyötä Tikru kurottautui nappaamaan, kohteena mun käsivarsi. Nopealla väistöliikkeellä ja ärähdyksellä tamma tyytyi polkaisemaan maata. Takkiin kyllä jäi jälki, yikes, pieni reikäkin. Heitin sen kentän laidalle ennen kuin nousin hevosen selkään, joka lähtikin puolitiessä jo viipottamaan alkukäyntejä.

- Moikka Bella, sori että oon myöhässä! Vaaleatukkainen naishenkilö kiirehti meidän rinnalle.
- Ei se mitään, ei mulla mikään kiire oo, vastasin hymyillen.

- Oon tän känkkäränkän omistaja, Pirre. Kättelin häntä niin tyylikkäästi kuin vain hevosen selästä pystyin.

- Juteltiinkin puhelimessa. Ota ihan rauhassa vaan, pohditaan sitten jälkeenpäin että miltä tuntui. Nainen ohjeisti ja taputti tammansa kaulaa lähtiessään takaisin kentän laidalle katsomaan.

Se pieni jännitys jota koin autossa? It effin skyrocketed. Suljin silmät hetkeksi ja hengitin syvään. Hyvinhän tää menis.

Hetken tepastelun jälkeen otin ohjat käteen ja aloitettiin käyntityöskentelyllä. Yksinkertaisia asioita, pysähtymisiä ja voltteja, niillä parhaan mukaan taivuttelua. Ravissa se tuntui vähän jäykältä, liike oli jotenkin nykivää. Energiaa tosin oli vaikka muille jakaa, pidättelystä meinas tulla oikein hiki. Päivän teemaksi muodostui voltit ja kaikenmaailman venyttävät koulutiet, eritoten ravissa. Hiljaa hyvä tulee, sanoi mummo mäessä...tai jotain sellaista. Tamma tuntui jo rennommalta, kulkien ihan kivasti. Laukattiin muutama tehtävä jonka jälkeen hidastin välikäynteihin. Rapsuttelin Tikrun säkää vesihöyryn kohotessa syysilmaan.

- Voisit kokeilla noita pystyjä, Pirre huuteli kentän laidalta. Katsahdin naisen osoittamia esteitä, nyökäten myöntävästi. Alviinan lisäksi muutama muu utelias kasvo oli kokoontunut paikalle.

Nostin Tikrun rauhalliseen laukkaan pääty-ympyrällä, jonka jälkeen ohjasin sen matalalle pystylle sisäuralla. Joku ihmeellinen piilovaihde kytkeytyi päälle tamman korvien lukittautuessa höröasentoon. Tunsin kuinka askel piteni allani ja se suorastaan janosi hyppyä kuin mikäkin magneetti. Prruuuuuut, jarruttelin tammaa minkä kykenin. Tikru teki korean hypyn pienen esteen yli, aivan liian aikaisin. Yllätyksen myötä en päässyt kunnolla mukaan, mikä selvästi kismitti hevosta sen kiskoessa päätään samalla häntää vispaten.

Keräsin itseni ja herpaantuneen Tikrun takaisin kontrolliin. Istuin oikein syvälle satulaan, tehtiin pari volttia ja laitettiin uutta yritystä tulille. Annoin tammalle selvät pidätteet, joustaen oikealla hetkellä enemmän hallittuun hyppyyn. Hirveä halu sillä oli saada jotain suurempaa, something more dangerous, mutta näihin piti tyytyä. Muutaman onnistumisen myötä koin sen olevan siinä.

Loppuraveissa annoin Tikrulle pitkät ohjat, sillekin oli tullut vähän hiki. Täähän oli oikein mainio peli, sellainen, jota ratsastaisin enemmän kuin mielelläni. Tamma pärskähti. Se kuuluisa jännitys tiivistyi entisestään. Mä tykkäsin tästä hevosesta. Sen piikikkäästä luonteesta, kuumenevasta moottorista, tiikerin raivosta.

Mä haluan tätä.