Seppele goes USA part II 22.-28.2.

[Robert]

allunperkele ei kirjota ikinä

--

Me oltiin kaikki ehkä jokseenkin väsyneitä saapuessamme. Kaikki se säätäminen, että oli päästy Liekkijärveltä lentokentälle ja sieltä Lontooseen, missä mulla ei juurikaan ollut aikaa huokailla vanhojen kotikulmien perään kun piti jo juosta seuraavaan koneeseen. Sitten oltiinkin körötelty vetten yli Minneapolisiin ja sieltä pienemmällä koneella kohteeseen. Ja mä olin jotenkin odottanut, että helmikuinen Montana olisi ollut lämmin.

Spoiler: helmikuinen Montana ei ollut lämmin. Oli ollut kuin jumalan siunaus päästä suoraan lämpimien vällyjen väliin, ihan sama vaikka ne haiskahtivatkin vähän amerikkaiselle.

Ensimmäisen kokonaisen päivän aamu oli valjennut aivan liian aikaisin meille jetlagisille lapsille. Mä olin just ja just saanut jalkani kosketuksiin jääkylmän lattian kanssa ja kämmenselät silmiin kun Anni yläsängystä oli meinannut heilahtaa sieltä alas suoraan syliin. Onneksi se oli viime tingassa napannut sängynpäädystä kiinni ja pitänyt itsensä yläilmoissa. Ei sillä, että mun aivot olisivat ymmärtäneet reagoida vaaraan millään tavalla.

Vyöryin aamupalalle niin unisena, että yleiset g'morningit Cellan perässä sisään astuessani toivotettuani en kiinnittänyt juuri mihinkään huomiota. Oli helppo uppoutua aamiasruoan maailmaan ja papattaa mukavia suomeksi. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän (pääosin enemmän) väsyneitä, mutta alkava viikko ja sen odotukset olivat selvästi saaneet henget korkealle. Muakin vähän jännitti.

Cella asetteli juuri stetsoniaan mun päähän, ja mä nauroin, kun meidät yöllä kentältä poiminut Mike mainitsi meidät nimeltä.

"Cella and Robert, you two will share Murder--"

"Murder?" mä älähdin niin reilulla brittiaksentillani, että Mike höräytti ilmoille naurahduksen.

"Yeah, Murder", mies myhisi ja käänsi aamulehtensä sivua, "she's real nice."

"'m sure", totesin epäilevästi, "I'm sure a horse, no, a damn mare called bloody Murder, is gonna be just lovely." Cella tönäisi stetsonia niin, että se valahti mun silmille, ja nauroi päälle. Mike katseli meitä kahta edelleenkin uteliaasti kun sain hatun takaisin takaraivolle. Cella siirsi kohteliaasti kyynärpäänsä pois pöydältä ja hymyili äijän suuntaan: "I'm sure Murder is just great!"

Sitten ne uppoutuivat keskusteluun tulevan ratsuni kyvyistä jossain westernlajeissa, joista mulla ei ollut oikeastaan perustietoja syvällisempää ymmärrystä. Siinä länkkärihattu päässä ja kahvikuppi kädessä aloin miettiä, että mitä helvettiä mä edes tein täällä. Mikä mielenhäiriö oli ajanut mun ilmoittautumaan jollekin helvetin westernpainotteiselle reissulle Amerikkaan???

Kuten arvata saattaa, mä jäin ilman vastausta ja mun kahvi juomatta kun meidän piti jo suunnata talliin.

Mike seisoi tallin ovilla, ja se näytti siltä kuin olisi karannut suoraan siitä huonosti australialaisesta hevosranchisarjasta, joka tuli televisiosta aina silloin tällöin kun selasi kanavia tylsyyttään. Except, se näytti kymmenen kertaa... No, länkkärimmältä. Sillä oli stetson, huomattavasti kuluneempi ja käytetympi kuin Cellan päässä usein keikkuva yksilö, perinteinen flanellipaita ja bootsit vanhojen farmarien jatkoina. Se harteilla lepäävä toppaliivi sentään kertoi siitä, ettei koko mies ollut jumittunut jonnekin cowboymenneisyyteen.

Olin aika varma, että se hörähti ääneen kun näki meidän sekalaisen sakin aamun kylmyydessä: mäkin olin kietoutunut reisiin asti ulottuvaan toppitakkiin ja vetänyt karvahatun päähän ihan häpeilemättä.

Tallissa meille esiteltiin kaikki otukset pientä ponivarsaa unohtamatta, ja kun kaikki nelijalkaiset oli näytetty turvallisesti kalterien takaa, sai kuulemma tutustua omiinsa ihan rauhassa lähemmin. Muut astelivat ilahtuneina kilteiltä vaikuttaneiden leirihoidokkiensa karsinoihin niille mukavia jutellen, mutta me Cellan kanssa ei oltu vielä edes tavattu Murder-tammaa kasvotusten.

"You wanna do the honors?" kysyin Cellalta siihen katsomatta kun oltiin tuijotettu Murderin takamusta ainakin minuutti. Tamma ei ollut tehnyt elettäkään tullakseen tutustumaan meihin. Oikeastaan, se ei ollut tehnyt elettäkään näyttääkseen, että oli huomannut meidän läsnäolon. Ehkä se oli kuuro eikä Mike ollut kertonut, tai jotain.

"Joo", hevosenhoitajakollegani totesi reippaasti ja avasi oven rinta rottingilla. Seisottiin uteliaina karsinan suulla, mä vähän pää kallellani, koska kirjava tamma ei vieläkään näyttänyt tekevän mitään. Sitten Cella otti askeleen sisälle. Mä ihan turvallisuussyistä peruutin yhden askeleen.

Ja hyvä niin, sillä murhatamma mulkaisi blondia olkansa yli ja naksautti sille hampaitaan korvat luimussa siihen tahtiin, että Cellakin katsoi parhaaksi ottaa askeleen taaksepäin. Se tapitti hetken omiin puuhiinsa palanneen tamman takamusta ja käänsi sitten katseensa muhun. Se näytti jotenkin onnelliselta.

"Robert", se henkäisi ja nykäisi mua takin hihasta, "it's just like home!"

Hitto, se oli onnellinen.

"Niin sähän menit tällä nyt aamusta?" se lopulta hihkaisi, odottavat silmät mun vähän epätoivoisissa silmissä. Joku pala juuttui kurkkuun kun Cella hyvänä ystävänä taputti mun käsivartta ja papatti menemään Windistä ja kuinka oli kiva, ettei tulisi Windiäkään ikävä kun täällä on hoidokkina tällainen windinkaltainen ja bla bla bla.

Mä melkein kusin alleni kun Miken käsi laskeutui vallan voimakkaasti mun olkapäälle ja puristi tuttavallisen lohduttavasti. Sitten sen syvä ääni jylisi retosalla jenkkiaksentilla mun selän takana: "Told you, she's just great, ain't she!" Ilmeisesti omistajalleen jokseenkin perso tamma vilkaisi äänen suuntaan, korvat höröllä, mutta mun sopertavat yeahrightit kuultuaan ne painuivat taas luimuun.

"Vitsi tästä tulee hyvä viikko!"

Mä en ollut ihan samaa mieltä Cellan kanssa.

Mutta se oli oikeassa. Hyvä viikko siitä tuli.

[Emmy]

SEPPELE GOES USA
22.-28.2.

Torstai 25.2.

Vapaan ratsastuksen merkeissä rallitettiin vähän tynnyreitä.

Sunnuntai 28.2.

Kaunis Montana oli ehdottomasti lumonnut minut. Seisoin taas kuistilla ja annoin silmän levätä kauniissa vuoristomaisemissa. Näitä minä rakastin: upeita jylhiä vuoria, laaksoja, kukkuloita, vanhaa metsää. En halunnut hyväksyä, että tänään pitäisi jättää tämä kaikki komeus taakse ja palata kylmään, tylsän tasaiseen, talviseen Suomeen. Ei huvittaisi kyllä yhtään. Mitäs jos vaan ilmoitan Henylle, että pakkaa laukut ja tulee tänne, muutetaan tänne ranchille ja eletään Montanassa lopun ikäämme. Ihan hyvä suunnitelma minusta.

Huokaisin syvään, hörppäsin teekuppini tyhjäksi ja palasin sisään. Sisällä kävi pulina ja pölinä. Osa vaihtoi vaatteita ja osa pakkasi vielä viimeisiä romppeita.
-Hei onko kukaan mahollisesti nähny mun punasta hupparia, toisia ridahousuja ja kolmea t-paitaa? Anni ihmetteli pesupussi toisessa kädessä ja lenkkitossut toisessa.
-Ei olla, herranjumala Anni, miten sä oot niin paljon kamaa jo ehtiny hävittää? Cella kysyi ilkikursiesti virnuillen.
-No sori, en tiiä.. johonki ne on jäänyt, Anni vastasi ja hieroskeli leukaansa tuskainen ilme kasvoillaan.
-Onks tää sun huppari? Kysyi Aurinko hiljaisella äänellä.
-On!! Kiitos! Anni huudahti ja nappasi hupparin itselleen.
-Ulkona kuistilla on jotkut ridapöksyt roikkumassa, totesin samalla kun vein käytetyn teekupin tiskialtaaseen ja palasin omalle punkalleni.
-No ne on varmaan mun, Anni puuskahti ja kipaisi ulos mökistä.
-Onko jollain muulla sata tavaraa hukassa? Lynn kysyi samalla kun kääri sukkia siistiksi rulliksi matkalaukkuunsa.
-Mä oon jo pakannu eilen kaiken, totesi Fiia väliin loikoessaan rennosti sängyllään ja lukien lehteä. –Jotkut osaa tehä asiat ajoissa.
Tähän vastaukseksi Fiia sai murhaavan katseen sisään palanneelta Annilta.
-Oliko ne sun pöksyt, kysyin samalla kun viskasin sukkaparin ja topin hyvinkin sekaiseen laukkuuni.
-Oli, luojan kiitos, Anni vastasi ja kääri housut huolellisesti matkatavaroidensa joukkoon.
-Voidaanko me jättää pakkaaminen ja lähteä jo ratsastamaan? Clara kysyi kärsimättömästi täysissä pukeissa, hyvä ettei kypärä päässä.
-Voidaan varmaa, tokaisi Sandra, hänkin täysin pukeissa.
Muutkin kakkosryhmäläiset keräilivät luunsa ja lähdimme yhdessä talleille.

Meillä oli luvassa kevyt ratsastus, jonka ajattelimme yhdessä tuumin taittaa maastossa, luoden vielä viimeiset katseet kauniisiin Montanan maisemiin, tai minä ainakin aioin tallettaa kaikki upeat kuvat muistiini. Jos se ei riittänyt, niin kamerassa oli taas varmaan ainakin tuhat kuvaa reissulta.

Lion oli ollut tosi mukava uusi hevostuttavuus ja olin ollut todella tyytyväinen vuokrahevoseeni. Nyt harjailin sitä hartaasti viimeistä kertaa. Juttelin ponille, silittelin sitä ja rapsuttelin sen lempikohdista.
-Minun jää sinua ikävä, kuiskasin ponin korvaan ja rapsutin sitä leuan alta. –Olet ollut ihan mahtava!
Nostin Lionin selkään länkkärisatulan viimeisen kerran ja kiinnitin jo tottunein käsin remmit. Pujotin suitset ponin päähän ja painoin hatun päähän. Olimme valmiita reissun viimeiselle ratsastukselle.

Kun kaikki olivat päässeet pihaan ja selkään, suuntasimme kohti maastoja. Etenimme rauhallisesti jo tutuksi käyneitä reittejä ja valitsimme niistä lempparimme. Eli ne minkä varrella oli parhaat maisemat. Päivä oli ollut erityisen kaunis ja melko lämmin. Aurinko oli paistanut koko päivän ja nyt se laski mailleen jälleen leiskuvin värein. Ilta ei voisi olla parempi viimeiseksi illaksi.
Rennon kävelyn väliin otimme muutaman rauhaisan ravipätkän ja yhden vauhdikkaan laukkaspurtin. Nautin täysin siemauksin lännensatulan tarjoamasta mukavuudesta, Montanan viileästä ja raikkaasta vuoristoilmasta, sekä Lionin pehmeistä liikkeistä. Kerta kaikkiaan upeaa!

Puolisentuntia ratsastettuamme palasimme hieman haikein mielin tallille. Veimme hevoset talliin auringon painuessa pikkuhiljaa piiloon vuorten taakse. Pysähdyin vielä Lionin kanssa hetkeksi ihastelemaan maisemia ja laskevaa aurinkoa.
-Tätä jää niin ikävä! Totesin Murderin kanssa vieressä olevalle Cellalle.
-Niin jää, en usko että tänään pitää lähteä takaisin Suomeen, Cella sanoi hieman apeasti.
-En mäkään, meinasin jo, että soitan Henrille että moro mä jään tänne, saa tulla perässä, sanoin naurahtaen Cellalle.
-Ei huono suunnitelma! Cella innostui ja naurahti.
Kävelimme yhdessä talliin ja liityimme muiden joukkoon riisumaan hevosia.

Kun olin viettänyt tovin tallissa Lionin karsinassa hyvästelemässä sitä, palasin takaisin mökkiin ja viimeistelin pakkauksen. Tänään kun pitäisi yöllä palata kentälle ja lentää takaisin Suomeen. Muut mökissä olijat suunnittelivat jo kovalla tohinalla ennen kentälle lähtöä pidettäviä pirskeitä. Pitihän se aika saada jollain kulumaan. Itse taitaisin istua sen illan ulkona tuijottamassa Montanan upea tähtitaivasta.

[Aleksanteri]

21.2.2016 – Se, jossa mä lentelen kuin lintu

Mä olin menettänyt ärsyttävän ison osan mulle melko tärkeistä aisteista. Hyvät ihmiset: jos joskus saatte päähänne lentää Amerikkaan, niin tehkää se nyt herranen aika jollain muulla kuin kylän halvimmalla lentokoneella.

Ajantajun menetys pänni mua ehkä eniten. Mä olin viimeksi saanut katsottua mun kännykkää ehkä kolme ihmisikää sitten, sen jälkeen Cella oli nukahtanut suoraan mun käsivarren päälle. Kännykkä oli just siinä taskussa, jonka päällä käsi JA CELLA makas, enkä mä uskaltanut hivuttaa sormia taskuun että saisin tarkastettua kellon. Mä en halunnut herättää hiljalleen tuhisevaa Cellaa, jonka tukkahapsu heilahteli valkoisena mun leuan alla about yhtä söpösti kuin pentujääkarhulla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että käsivarren lisäksi mä en voinut liikuttaa mitään muutakaan ruumiinosaa enkä myöskään puhua. Silmiä mä uskalsin käännellä varovaisesti puolelta toiselle.

Mutta tässä hurisevassa putkessa siitä ei ollut erityisen paljon apua. Jos mä olin ajatellut, että hepparyhmä matkustais tavallisella lentokoneella, jossa olis kunnon valaistus, niin olin ollut väärässä. Mun epäilykset liian halvasta lipusta näytti osuneen oikeaan. About ekan tunnin jälkeen koneen valot oli sammutettu ”nukkumista” (kärsimystä) varten, ja siitä asti mä olin istunut eteenpäin tuijottaen niin ku joku säälittävä suolapatsas ja toivonut, että Atlantti olis kutistunut Liekkijärven kokoiseksi. Hurskas lentoemo oli jättänyt tahallaan huomaamatta mun anovat katseet, kun mä olin yrittänyt yhyttää edes jotain hyvää sielua jolta kysyä koska oltiin perillä. Niinpä mä istuin sekä sokkona että tietämättömänä ja toivoin, että mä olisin sittenkin kotona omassa sängyssä.

Mua lievästi hirvitti tää tuleva Amerikan-viikko. Mä olin selaillut Greywood Ranchin nettisivuja, ja muiden kattoon kihahtanut into ”ihanista leirihepoista” ja ”pittoreskeista (??) rakennuksista” ei ihan koskettanut mua. Meille ei oltu suostuttu kertomaan meidän ratsuja, joten mä olin huvittanut herkkiä hermojani tuijottamalla nettisivuilta luimukorvausta otusta, jonka nimi oli Murder. Mä olin jostain syystä ihan varma, että mä ratsastaisin sillä koko helkatin viikon.

Mikaela venytteli mun edessä olevalla penkillä ja käänty katsomaan mua. Sen hattaratukka oli höttöisellä letillä pään päällä, ja se näytti paljon tavallista nuoremmalta koska sekin kai nukkui sentään ilman meikkiä.
”Nukkuuko toi?” Se kysyi kovaan ääneen ja osoitti Cellaa. Mä nyökkäsin vakavasti.
”Hyvä, sit sä saa kaks näitä.”
Mikaelan käsi luikerteli penkin yli ja se tiputti mun polvelle kaks suklaapatukkaa. Mä katsoin niitä epäilevästi.
”Me ostettiin noi kentältä Annin kanssa, niitä sai kymmenen vitosella enkä mä jaksa syödä enempää”, Mikaela jatkoi ihan yhtä kovaan ääneen kuin äsken. Mä vilkaisin äärimmäisen varovasti Cellaa ja toivoin, että Mikaelan kylkeen olis voitu asentaa joku pieni mutta näppärä äänenvaimennin.

Mut kuten ehkä saatoitte arvata, mä olin myöhässä. Mun suklaanhimoinen matkakumppani oli kai aistinut kaakaomolekyylit käärepaperin läpi ja räpytteli unisena silmiään lentokentän hämärässä valossa.
”Mitä noi on?” Cella kysyi toljottaen mun polvella lepääviä Fazereita.
”Noi on niitä alesuklaita. Mä aattelin noi kaks Allulle, mutta ottakaa tosta vielä kolmas. Mulla on laukun sivutasku ihan täynnä”, Miksu jatko nenänpää penkin selkänojan yli kurkkien ja heitti kolmannen patukan mun syliin.

Cella rohmus kaks kolmesta patukasta onnellisen näköisenä, ja mä vedin puutuneen käden pois sen alta.

Mutta ennen ku mä ehdin ravistella tunnon siihen takas, Cella tarras huomaamattomasti sormenpäillä mun sormiin. Se vilkas mua salaperäisesti hämärässä ja melkein hymyili, ennen kuin alko kuoria suklaita papereista.

No. Ehkä mua ei sittenkään harmittanut niin kamalasti mennä Amerikkaan.

Voitaiskohan me Cellan kanssa perustaa vaikka joku salainen leiri metsikköön ja asua siellä koko viikko?

[Anne]

Laittakaa näistä vanhoista tapahtumista puuttuvat merkit Merkki-ilmoitukset topaan =)