Seppele goes USA part II 22.-28.2.

[Fiia]

SEPPELE GOES USA PART II

Näyttääkö talvilomaviikko tyhjältä? Etkö päässyt viime reissulle Yhdysvaltoihin tai olitko mukana, mutta janoat enemmän? Kiinnostaako western? Jos vastasit kyllä, tule mukaan Seppeleen lomareissulle Greywood Ranchille, Montanan osavaltioon, oppimaan lisää lännenratsastuksesta!

Montanan erämaassa on paljon nähtävää ja tehtävää, joten päivät täyttyvät ratsastuksen lisäksi muun muassa kulttuuriin ja luontoon tutustumisesta. Majoitus tapahtuu Greywoodin päärakennuksessa. Jotta mukaan mahtuisi mahdollisimman monta seppeleläistä, kaksi ihmistä vuokraa puoliksi käyttöönsä yhden hevosen viikon ajaksi. Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään – toinen ryhmä ratsastaa illalla ja toinen aamulla. Tarkista Greywoodin laadukas hevosvalikoima tallin sivuilta!

Jokainen reissuun lähtijä kirjoittaa tai piirtää viikon yhdestä puolikkaasta päivästä kehystarinatyyppisen maksun. Lisäksi on toivottavaa, joskaan ei pakollista, taiteilla toinen vapaaehtoinen maksu esimerkiksi yhdestä ratsastuskerrasta. Tämä voi olla samalta tai eri päivältä kuin pakollinen maksu.

Reissuun mahtuu Fiian lisäksi 13 Liekkijärven alueen hoitajaa tai hevosenomistajaa. Lukaise alla olevat ohjeet ja ilmoittaudu mukaan pikaisesti! Jaan hevoset toiveiden mukaan ja ryhmät hevosten mukaan, kun paikat ovat täynnä tai viimeistään 14.2.

OSALLISTUMISOHJEET

1. Ilmoittaudu alle kertomalla nimesi ja pari hevostoivetta, niin saadaan kaikille jaettua mieluisat vuokrahevoset
2. Kerro, mistä päivänpuolikkaasta kirjoitat tai piirrät (esim. ma ilta, ohjelma alla). Tämän voit halutessasi valita vasta sen jälkeen, kun ryhmäjaot on tehty
3. Anna luovuuden päästä valloilleen ja lisää lopuksi maksu(t) tähän topikkiin sekä Greywoodin foorumille oikean hevosen päiväkirjaan

PÄIVÄOHJELMA

Tämä päiväohjelma pitää sisällään vain ratsastukset, joten lisää ohjelmaa saa ja pitää keksiä. Tarinan ei myöskään tarvitse liittyä ratsastuksiin mitenkään, eikä aina tarvitse ratsastaa, jos ei huvita – vuokrahevosen kanssa voi kokeilla vaikka maasta käsin työskentelyä. Mitä illoiksi keksitään? Käydäänkö joku päivä kalassa? Miltä näyttää Greywoodin läheisen kylän pubi? Suostuuko tilan omistaja Mike luennoimaan lännenratsastuksesta? Tuleeko Suomea ikävä? Mitä Peter pitää seppeleläisistä? Ole halutessasi vaikka yhteydessä päiväsi toisen puolikkaan kehystarinatyyppiin ja keksikää jotain jännittävää yhdessä!

maanantai 22.2.
saapuminen myöhään edellisenä iltana - Allu
aamu: ryhmä 1 vapaa ratsastus - Robert
ilta: ryhmä 2 vapaa ratsastus - Clara

tiistai 23.2.
aamu: ryhmä 2 westerntunti - Fiia
ilta: ryhmä 1 maasto? - Kuura

keskiviikko 24.2.
aamu: ryhmä 1 westerntunti - Pyry
ilta: ryhmä 2 maasto? - Anni

torstai 25.2.
aamu: ryhmä 2 vapaa ratsastus
ilta: ryhmä 1 vapaa ratsastus

perjantai 26.2.
aamu: ryhmä 1 ratsastus, hevostenvaihto - Aurinko
ilta: ryhmä 2 ratsastus, hevostenvaihto - Sandra

lauantai 27.2.
aamu: ryhmä 2, mahdollisuus pidempään maastoreissuun - Cella
ilta: ryhmä 1 kevyt ratsastus - Adalind

sunnuntai 28.2.
aamu: ryhmä 1, mahdollisuus pidempään maastoreissuun - Mikaela
ilta: ryhmä 2 kevyt ratsastus - Emmy
lähtö lentokentälle yöllä - Lynn

OSALLISTUJAT

Ryhmä 1:
Mikaela – Ballerina
Pyry – Libby
Kuura – Lion
Robert – Murder
Aurinko – Noah
Adalind – Piper
Lynn – Unky


Ryhmä 2:
Clara – Ballerina
Allu – Libby
Emmy – Lion
Cella – Murder
Anni – Noah
Fiia – Piper
Sandra – Unky

[Aurinko]

Nonni, nyt pystyn vihdoin kuumeilultani istumaan koneen ääreen!
Arskalle hevostoiveiksi Noah, Ballerina ja Lion.

[Clara]

Mä voisin kirjoitella tuosta maanantai-illasta

[Pyry]

Ai niin, voisin kirjoitella keskiviikon western-tunnista!

[Aurinko]

Mä voisin kirjoittaa hevostenvaihdosta! Saanko siis ihan itse päättää kuka menee kenellä?

[Fiia]

Aurinko, saat! Vähän kannattaa tosin katsoa ettei anna ihan pienimpiä poneja pitkille (:

Mikaelalle, Kuuralle ja Adalle ois vielä aiheita!

[Mikaela]

Sunnuntain aamu mulle.

[Kuura]

Tiistain illasta voin kirjotella!

[Jusu]

Lynnin reissupäiväkirja

Tiistai, 23. helmikuuta

Istuin muiden mukana kotoisasti nuhjaantuneessa oleskelutilassa. Kuuntelin iloista jutustelua ja katselin onnellisia kasvoja, ja huomasin tuntevani itseni ankean ulkopuoliseksi. Olimme kotiutuneet Greywood Ranchille myöhään sunnuntai-iltana. Emme olleet juuri muuta jaksaneet silloin tehdä kuin jakaa huoneet ja käydä nukkumaan. Vasta seuraavana päivänä tilan kauneus oli valjennut meille kaikessa kukoistuksessaan. Minä ihailin tilaa, joka tuntui niin viihtyisältä, että olisin voinut itkeä onnesta. Täällä kaikki ei kenties ollut viimeisen päälle uusinta uutta, mutta asiat olivat järjestyksessä ja jylhän komea ympäristö hiipi uniin saakka.

Mikä siis vaivasi? Olisi voinut kuvitella, ettei näin upeassa ympäristössä ja mukavassa seurassa olisi muuta voinut kuin hymyillä korvasta korvaan jatkuvasti. Kun kuuntelin muiden tyytyväistä jutustelua heidän vuokraratsuistaan, minun mielialaani nakerteli kaihertava tunne. Tunsin itseni tyhmäksi ja kiittämättömäksi, raivostuttavaksi kakaraksi. En halunnut osallistua hevoskeskusteluun, sillä minä olin pettynyt omaan ratsuuni. Sen myöntäminen edes itselleni tuntui karmaisevalta.

Minun kiinnostustani Greywood Ranchia kohtaan lisäsi aivan erityinen syy. Kun Fiia oli alkanut pohdiskella, pitäisikö tänäkin vuonna matkustaa ulkomaille ratsastusreissulle ja maininnut löytäneensä netistä Greywood Ranch -nimisen lännenratsastustilan, minä olin hypähtänyt innosta. Oli nimittäin niin, että ponini Indin varsa oli muutamia vuosia takaperin myyty kauas maailmalle. Unky oli matkustanut Montanaan. Täällä se oli, tällä tilalla, ja se oli nyt minun ratsuni.

Upposin toviksi ajatuksiini ja mietiskelin Indi-poniani. Indi oli maailman hauskin poni. Pilkullinen tamma oli vilkas, nokkela ja ketterä. Se oli innokas ja kevyt ratsastaa, ja vastasi pienimpäänkin apuun nopeasti.

Minä olin kuvitellut, että Unky muistuttaisi emäänsä. Sen sijaan se osoittautuikin pökkelömäiseksi ja välinpitämättömäksi poniksi, joka olisi yhtä hyvin voinut olla puuhevonen kuin oikea eläin.

"Hei", kuulin matalan, tuttavallisen äänen tervehtivän.
"Hei, Mike", tervehdin ja hymyilin.
"No, mitä pidät Unkysta? Sinähän tunnet sen emän, etkö tunnekin?" mies kysyi syvällä aksentillaan, ja minulla oli kummallinen aavistus - mahtoiko mies lukea ajatuksia?
"Umm... Se ei ole ihan sellainen kuin kuvittelin. Ei ollenkaan, oikeastaan", myönsin ja tunsin sukujuurista kumpuavan somersetilaisen puheenparteni olevan aivan väärässä paikassa täällä montanalaisranchin päärakennuksessa. "Unky on niin täydellisen erilainen kuin sen emä. Indi on kaikin puolin vikkelä, ja Unky taas..."
Hiljenin. Mike nyökytteli mietteliäänä.
"Ymmärrän, mitä tarkoitat. Unky on hieman erikoinen poni. Se ei koskaan ole ollut samalla tavalla vuokraajien suosiossa kuin meidän muut ratsut. Sillä ei oikein ole omaa ihailijakuntaa", hän pohdiskeli. "Toisaalta se on kyllä yksi luotettavimmista poneista, joita meillä on kautta aikojen ollut."
"Niin, sen voin uskoa. Unky ei taida koskaan tehdä mitään odottamatonta", arvelin.

Jokin Miken sanoissa oli istuttanut mieleni perukoille ajatuksenpoikasen. Se pyöri mielessäni vielä silloinkin, kun asetuin makuulle ja jäin tuijottamaan kattoon.

Unkylla ei koskaan ollut ollut omaa ihmistä. Se ei ollut ratsastajien suosiossa eikä kovin moni kai juuri jäänyt viettämään aikaa ponin kanssa, joka ei osoittanut suuria seurallisuuden elkeitä. Sitä miettiessäni minut valtasi suuri halu hiipiä rapsuttelemaan ponia korvan takaa. Ehkä Unky oli välinpitämätön, koska sillä ei ollut koskaan ollut tiivistä sidosta juuri kenenkään kanssa. Ehkä sille oli käynyt niin kuin luokassaan syrjityksi tulleelle lapselle: kun oli tarpeeksi kauan yksinäinen, ei enää osannutkaan hakeutua muiden seuraan.

Se ainakin oli varmaa, että minä olin suhtautunut poniin epäreilusti. Olin odottanut sen olevansa emänsä kopio ja kohdellut sitä niiden odotuksien mukaisesti. Tietenkään se ei ollut toiminut kanssani, kun olin ratsastanut sitä kuin jotakin aivan toista ponia konsanaan.

Tuskinpa, ajattelin haukotuksen napsutellessa leukaperiäni, tuskinpa olisin tuntenut niin raskasta pettymystä alun alkaenkaan, ellen olisi ollut vielä sunnuntaisen matkustuspäivän jäljiltä niin väsynyt. Koti-ikäväkin painoi hieman; monesti mieleni oli tehnyt soittaa Danielille ja kysellä, miten kotona oikein sujui - miten eläimet voivat ja oliko miehellä lainkaan ikävä minua. Oliko sitten ihme, että onnistuin tekemään kärpäsestä härkäsen ja pettymään Unky-parkaan, joka ei ollut ymmärtänyt ottaa telepaattista yhteyttä emäänsä ja kopioida sen käytösmalleja ennen minun tuloani.

Ehkäpä minä suhtautuisin poniin huomenna lempeämmin. Ehkäpä meillä olisi mukavampaa ja tulisimme paremmin juttuun keskenämme. Minä voisin olla Unkylle oma ihminen edes tämän viikon ajan.

Lauantai, 27. helmikuuta

Viimeinen iltaratsastus ihanalla Unkylla on nyt takana. Olemme tainneet löytää viikon aikana yhteisen sävelen, niin rennolta ja reippaaltakin se tänään tuntui. Ei se ole vilkas samalla tavalla kuin äitinsä, eikä järin ketteräkään, mutta ainakin se tahtoi itse liikkua jonnekin ja useimmiten eteenpäin. Ratsastus oli tänään kevyt, rento ja oikein ajoitettu - pääsimme nauttimaan kauneimmasta auringonlaskusta, jonka olen ehkä koskaan nähnyt! Onko mitään parempaa kuin istua mukavassa lännensatulassa suloisen ponin selässä ja ihastella, kun maailma näyttää kauneimpia puoliaan?

Huomenna on viimeinen päivä. Aion helliä ja rapsutella Unkya niin paljon kuin ehdin. Saatamme tehdä pitkän maastoretken tai jotakin muuta mukavaa, kun meillä on aamupäivällä mahdollisuus pidempään ratsasteluun. Sitten täytyykin jo pakata. Olen jo hieman aloittanut, keräillyt tavaroitani kasaan ja pakannut ne tavarat, joita tiedän, etten tarvitse huomenna. Moni muu ei ole suonut ajatustakaan pakkaamiselle, ja arvaankin, että huomenna täällä on melkoinen hulina siinä vaiheessa, kun pitäisi lähteä lentokentälle. Aikataulut on käyty läpi, mutta ihan kuin ne tulisivat pitämään... no, emmeköhän me kuitenkin kotiin pääse. Ehkä.

Nyt porukan menojalkaa vipattaa ja meininki on levoton, kun on kuitenkin viimeinen ilta täällä. Saa nähdä, mitä päädymme tekemään. Voihan se olla, että jengi simahtaa ennen kuin kukaan saa illan suunnitelmia tehtyä valmiiksi. Viikko on ollut mahtava kokemus, mutta kyllä täällä on unikin maistunut, kun päivät on vietetty ulkoilmassa ja jatkuvasti on ollut jotakin jännää tekemistä.

Sokerimaalaus viimeisestä iltaratsastuksesta laskevan auringon alla.

[Adalind]

Voisin tosiaan la illan ottaa

[Cella]

Lauantaiaamun poseerausta





Murderista voi sanoa monta asiaa: se oli nimensä mukaisesti aika murhanhimoinen tamma, ja aiheutti mulle huomattavan monta mustelmaa viikon aikana (joka on toim. huom. aika hyvä suoritus kun kuitenkin väistelen Windin sorkkia ja legoja joka päivä), eikä sitä kiinnostanut juuri mikään. Mutta aamuisin se oli parhaimmillaan, valmiina päivän töihin. Ja olihan se nyt pirun nättikin.

[Pyry]

Keskiviikkona aamupalan jälkeen tiedossa oli ykkösryhmän trail-tunti, josta saatiin napsittua useita onnistuneita otoksia.  



Libby kuljetti Pyryn tottuneesti esteiden yli ja valloitti pojan rauhallisella asenteellaan ja ystävällisellä ilmeellään. Tämän kun saisi vietyä mukanaan koto-Suomeen!

[Fiia]

Tiistaiaamu

Tiistaiaamu Montanassa valkenee aurinkoisena. Keli on reilusti plussan puolella ja raollaan olevasta ikkunasta tulvii majoitustiloihin kevään tuoksu. Sängystä nouseminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin kotona, kun ulkona odottaa pimeyden sijaan valoa ja luentojen sijaan hevosia.

Mike on luvannut pitää ryhmällemme western-tunnin kentällä heti aamusta. Uteliaina myös ykkösryhmäläiset kaivautuvat sen vuoksi ylös sängyistään, kun minä ja muut ratsastusryhmäläiseni alamme valmistautua. Suuntaamme yhtenä lössinä aamupalalle ja sieltä tallin puolelle.

Hevoset ovat jo ulkona isoissa tarhoissaan imuroimassa viimeisiä heiniä parempiin suihin. Piper-tamma, jonka jaan tämän viikon ajan Adalindin kanssa, tulee korvat hörössä portille vastaan minut huomatessaan ja lähtee rauhallisesti vierelläni kävellen kohti tallia. Olen jo yhden vuorokauden perusteella aivan rakastunut sympaattisen appaloosaan. Se on juuri ja juuri ponikokoinen, mutta vankkarunkoinen – ja uskomattoman suloinen pilkkulisine takalistoineen.

Laitan Piperin löysälle narulle kiinni karsinaan ja alan käydä pölyharjalla läpi tamman punertavaa karvaa. Siirryn juuri selvittelemään hevosen häntää, kun Mike saapuu paikalle. Mies nojaa karsinan oveen ja naurahtaa, kun Piper ojentaa turpansa ja puhaltaa hänen ahavoituneille kasvoilleen.

”She’s a gem, right?” Mike hymyilee ja raaputtaa Piperin otsaa rystysillään. Tamma ummistaa silmänsä.

”Absolutely”, minä hymyilen takaisin. ”Such a sweetheart.”

Piper on myös uskomattoman mukava ratsastaa. Miken kertoman mukaan tamma on entinen laukkaratsu, mutta kuuman ja villin sijaan se on minusta vain ihanan herkkä ja halukas liikkumaan. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sen kanssa maastoon pinkomaan niin lujaa kuin Piperin vahvoista jaloista vain lähtee.

Miken tunnin aiheena kuitenkin on täyttä vauhtia laukkaamisen sijaan trail-harjoitukset siltoineen ja portteineen. Ne vaativat keskittymistä minulta ja tammalta, mutta mitään sen suurempia ongelmia ei ilmene. Mike neuvoo minua löytämään vielä paremman ja rennomman istunnan Piperin satulassa ja vaikuttamaan siihen oikeaoppisemmin, jolloin tamma kääntyy pienillä avuilla vaikka pennin päällä. Vaikka Piper on innokas ja energinen, se kuuntelee kuitenkin istuntaa äärimmäisen tarkalla korvalla. Välillä minusta tuntuu, että tamma suorastaan lukee ajatuksia. En yhtään yllättyisi, jos Greywoodin hevoset tekisivät niin todella.

Tunnin jälkeen hoidamme hevoset kaikessa rauhassa ja viemme ne takaisin tarhoihinsa päiväheinille. Talossa meitä odottaa vaatteidenvaihdon jälkeen lounas, jonka jälkeen keräännymme vielä yhteen kirjoittamaan Suomeen jääneille seppeleläisille kylän kaupasta ostamamme kortin. Saan kunnian tekstata koko porukan terveiset. Kortti tuskin ehtisi perille ennen paluutamme, mutta se varmasti sopisi koristamaan oleskeluhuoneen seinää joka tapauksessa.


kortin kuva Mark Stevens | postimerkin kuva Chupacabra Viranesque | lisenssi

[Anni]

Keskiviikko 24.2.

Montana oli kohdellut meitä hyvin, ja sen sain todeta uudelleen hakiessani Noahin muiden kakkosryhmäläisten mukana illan maastoa varten.
"Tää vetää melkein vertoja Windille", Cella puuskahti taluttaessaan luimivaa Murderia, jota jälleennäkeminen ei nähtävästi liiemmin lämmittänyt.
"Eipähän tule koti-ikävä", virnistin ja vilkaisin narun päässä askeltavaa Noahia. Musta ori oli kaikkea, mitä heppatyttö kaipasi: mielettömän komea, hyvä luonteeltaan ja erinomainen ratsastettavuudeltaan. Ja mä olin koko päivän haaveillut siitä, että pääsisin satuloimaan tämän ilmestyksen maastoreissua varten.

Taivas punersi, kun hevosletka eteni kapealla tiellä. Aurinko oli kertonut edellisen illan maastoreissusta sen verran, että Noah oli loistava maastohevonen, joten sen turvin uskalsin hengähtää ja antaa orin kävellä pidemmällä ohjalla. Annoin katseeni kiertää karussa, mutta silti niin kauniissa maisemassa, jonka auringon hehku maalasi upean väriseksi.
Jonon kärjestä kuuluva huudahdus sai mut keräämään ohjat ja pian Noah ravasikin allani matkaavoittavin askelin. Quarter oli rotuna mulle täysin uusi tuttavuus, mutta ensikosketus rotuun oli ollut kaikin puolin hyvä.

Edellä laukkaavan Lionin pieni pukki sai mut tirskahtamaan ja hillitsemään Noahia siksi aikaa, että Emmy sai käskettyä ratsuaan eteenpäin. Pian välimatkaa oli sen verran, että pystyin kohottautumaan satulassa ja antaa Noahin venyttää askeltaan. Quarterorin tarjoama laukka oli pehmeää ja samalla niin menevää, että mun teki mieli sulkea silmät taltioidakseni sen tunteen mieleni syövereihin ikiajoiksi. Mutta itsesuojeluvaisto oli toista mieltä, joten mä tyydyin nauttimaan menosta silmät auki, valmiina jarruttamaan tilanteen vaatiessa.

"Kai me mennään tänään sinne pubiin?" Cella huikkasi ja sai mut kääntämään pääni. Blondin virne oli leveä, ja se tarttui muhunkin - pitkän, paahteisen päivän jälkeen pieni virkistysreissu kelpaisi kyllä.
"No totta maar", mä virkoin ja sain Cellan tuulettamaan tympeän näköisen ratsunsa selässä niin, että Murderin toinen korva pyöri hetken aikaa kummastuneena, kunnes tamma jatkoi möllöttämistään.
"Mikaela on ainakin messissä, ja Allu!" Cepa kailotti. "Ja kaikki jotka haluaa lähteä!"
Kuulin innostunutta puheensorinaa hevosletkan rantautuessa takaisin Greywoodin pihaan, eikä ihmekään: pitäisihän meidän kokea Montanan yöelämä.

"Mitä meillä olikaan huomenna ohjelmassa?" Mikaela kujersi baaritiskiin nojaten.
"Itsenäistä ratsastusta, meidän ryhmän vuoro taisi olla aamulla", Fiia kertoi pirteästi hymyillen.
"Loistavaa", Mikaela huokaisi näennäisen tyytyväisesti ja keskitti sitten huomionsa salskeaan baarimikkoon, jonka olin nähnyt vilkuilevan pastellipäätä jo pidemmän aikaa.
"Kreisiä, että Suomessa on taas lunta ja pakkasta, kunhan me palataan", Cella huoahti ahtauduttuamme pienen pöydän ääreen koko pubiin lähteneen jengin voimin. Aleksanteri vilkaisi Cepaa huvittuneena, vaikka se ei saanutkaan peitettyä katseestaan sitä huokuvaa lämpöä, jonka tajuaminen sai mut ajattelemaan Jiriä. Näin maailman toisella puolen asiat näki niin eri valossa, että ehkä tauko arjesta teki hyvää meille molemmille.

[Clara]

Päämaksu



Viikon ensimmäinen ratsastus, ja mahtavaksi osoittautunut uusi hevostuttavuus


Lisämaksu 1



Meillä oli Mikaelan kanssa oikein mainio yhteinen vuokraponi ♥


Lisämaksu 2



Viimeisenä päivänä höntsäiltiin rennosti menemään ilman satulaa lähinnä käynnissä ja ravissa, mutta loppuun otettiin vielä muutama reipas laukkapätkä