|
|
Post by Inkeri on Oct 12, 2017 22:40:50 GMT 2
Hullu
12/10/2017 | #11 Ensin se oli aivotärähdys. Looginen seuraus sille, että Tirppa oli pukittanut mut alas selästänsä, ja olin mätkähtänyt kauniissa kaaressa kentän hiekkaan niin, että tanner oli jytissyt. Aivotärähdykseen liittyi usein sekava käytös. Onneksi oli kypärä, sillä muuten en varmaan olisi kuulemma edes hengissä, mutta kypärähän oli meille ratsastuskoulussa ratsastaville suunnilleen itsestäänselvyys. Mulle sanottiin, että oli jäätävä yöksi tarkkailuun sairaalan vuodeosastolle. Aivotärähdykset saattoivat joskus olla tosi pahoja. Faija kävi katsomassa mua illalla, mutta meni yöksi töihin. ”Muista sitten painaa tota punasta nappia, jos tulee huono olo! Hoitajat on täällä sua varten.” Yöllä mä tuijotin sairaalan kattoa, ja kuuntelin viereisessä sängyssä nukkuvan miehen kuorsausta. Sairaaloissa oli aina hirveän ahdistava tunnelma. Niissä haisi desinfiointiaineelta ja koneet piipittivät, piip, piip, piip, eikä niissä ainakaan pystynyt ummistamaan silmiään hetkeksikään, vaikka multakin oli murtunut pienenä käsivarsi tai jalka ainakin miljoona kertaa. Sairaaloihin ei koskaan tottunut. Mun jalat tahtoivat liikkeelle, ravasin vessassa joka viides minuutti. Pyyhkäisin pitkin poskia valuneet ripsarit pois, jolloin ne siirtyivät viiruiksi sivuille. Kello oli jotain kolme, ja mä mietin, kuinka oli päästävä huomenna taas ratsastamaan. Mestaruudet olivat koko ajan lähempänä. Lokakuussa aurinko nousi vielä suhteellisen aikaisin. Olin jo valmiiksi jalkeilla ja selasin innokkaasti nettikauppoja puhelimella, kun silmäpusseista päätellen juuri haudasta noussut hoitaja tuli valko-vaaleansinisissä puuvillavaatteissaan tarjoilemaan mulle aamupalaa aneemisen harmaalta tarjottimelta. Aamupalapuurokin oli aneemisen harmaata. Valion banaanijugurttipurkki taas oli pirteän keltainen, joten aloitin syömisen siitä. ”Nukuttiko hyvin?” hoitaja haukotteli, ja kaatoi mulle kahvia. ”En nukkunut ollenkaan”, kohautin olkiani hymyillen. ”Juo vaan se kahvi, tarviit varmaan sitä enemmän kuin mä. Ja onko jo tietoa, koska mä pääsen kotiin? Ois paljon tekemistä tänään.” Hoitaja hymähti huvittuneena. Kuulemma mun lääkärintarkastus olisi kymmeneltä, ja siitä riippuisi, haluttaisiinko mua pitää tarkkailussa vielä kauemminkin. Kuka muka oli aivotärähdyksen takia kaksi yötä sairaalassa?? Ei kukaan, en mä ainakaan pikkumukulana ollut koskaan ollut. Ilmeisesti sen hyperventiloinnin ja paniikkikohtauksen takia mua haluttiin tarkkailla. Se oli kuulemma poikkeuksellista. Ehdin päättää juuri ja juuri, millaiset uudet treenivaatteet tilaisin kotona, kun mut tultiin kutsumaan lääkärin vastaanotolle. Pöydän takana istui nuorehko, silmälasipäinen mieshenkilö, jonka hiusraja oli alkanut vetäytyä ennenaikaisesti. Olikohan lääkis ollut sille liian stressaava? ”Ootko sä aiemmin saanut sellaisia kohtauksia?” multa kysyttiin aluksi. ”En ole, mutta musta tuntuu nyt ihan tosi hyvältä, ja haluaisin vaan pois”, mä pälpätin nopeaan tahtiin ja naputin samalla jalalla kärsimättömästi. Lääkäri lopetti tietokoneen naputtamisen ja laski kätensä pöydälle. ”Onko susta kauankin tuntunut noin hyvältä?” se kysyi sitten, ihan kuin olisi liioitellusti hidastanut puhettaan, ja kohotti kulmiaan uteliaasti. Ihan kuin lamppu olisi syttynyt sen päässä. ”Jo monta kuukautta, voinko jo mennä? Mä haluan tallille, mun pitää mennä!” intin, mutta mua ei päästetty, vaan lääkäri soitti jonnekin ja mua kuljetettiin pois pitkin sokkeloisia käytäviä. Ovessa luki psykiatrinen osasto, ja mä menin siitä sisään. Enhän mä sinne kuulunut? ”Susta siis tuntuu koko ajan tosi hyvältä?” Kyllä. ”Siltä, että tekeminen loppuu kesken, saat paljon aikaan?” Kyllä. ”Milloin sä oot viimeksi nukkunut kunnolla?” En mä tarvitse unta. Vitut aivotärähdyksestä. Mulla oli mania. Niin ne sanoi, ja pudotti mun elämältä pohjan. Stressin laukaisema mania, jota seuraisi todennäköisesti syvä masennusjakso. Maanis-depressiivisyys. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Bipolaarinen häiriö. Mä olin siis hullu, kiva. Faija tuli hakemaan mut kotiin, mutta se ei tuntunutkaan enää hyvältä. Autossa vallitsi syvä hiljaisuus. Jo seuraavana aamuna tuntui siltä, etten tulisi enää pääsemään ylös sängystä. |
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 26, 2017 22:10:45 GMT 2
Kipinä
26/10/2017 | #12 Pari päivää oli ollut hiljaista. Mä olin kuolemanväsynyt: kaikki se energia, mitä mulla oli ennen, oli valunut jo sairaalalla viemäristä alas ja niin syvälle, ettei sitä hevillä takaisin ongittu. Makasin kaksi päivää putkeen peiton alla valveunessa. Ei tehnyt mieli käydä tallilla, ei syödä tai juoda, eikä edes elää. ”Meillä on sitä suvussa”, mua yritettiin lohduttaa, mutta vedin peiton tiukemmin korviin. Yleensä aina, kun mä suutuin jollekin ja lukittauduin vessaan mahdollisimman dramaattisesti, musta tuntui jäätävän pahalta, mutta nyt tunne oli erilainen. Mulla ei ollut voimia huutaa, saati kävellä vessaan. Musta tuntui, että kaikki syyt jatkaa elämää oli viety sen typerän diagnoosin myötä. En mä halunnut saada hullun leimaa otsaan, mutta mulle oli annettu se väkisin. Mun itseinho ei ollut koskaan ollut niin korkealla. Sitten mut oli viety takaisin sairaalaan. ”Nyt riittää”, kuten faija oli sanonut, ”mä en tunnista mun tytärtä enää.” Kivat sille, en mäkään tunnistanut itseäni. Inkeri Johansen ei nimittäin ollut päästään sekaisin. Sairaalasta poistuttiin apteekin kautta, pilleripurkkien ja reseptin kanssa. ”Syöt niitä säännöllisesti, niin sun elämä palautuu suunnilleen normaaliksi.” Jes, mun elämällä oli taas tarkoitus. Syödä mielialalääkkeitä loppuikä. Onko sekään enää elämää? Mä en kuulemma välttämättä tuntisi enää kunnolla mitään, mutta ainakin tulisin olemaan tasapainoisempi. Kuka mä sitten olisin, kun en ainakaan oma itseni. Mutta lääkkeet vaikuttivat. Muutaman päivän päästä jaksoin nousta sängystä ja kävellä vessaan, jonka peilistä katsova tyttö ei kuitenkaan virnistänyt. Sen hiukset olivat takussa ja iho niin kalpea, että se sai tummat silmänaluset näyttämään vieläkin tummemmilta. Silti se jaksoi vääntää kasvoilleen pienen hymyn – toivon kipinä elämään oli taas syttynyt. Se jaksoi käydä suihkussa, solmia hiukset nutturalle, vaihtaa viikon päällä olleen hupparin takaisin tallivaatteisiin ja lähteä ulos, vaikka siellä oli kylmä. Enkä mä tosiaan tiennyt, miten kertoisin mun kavereille. Ehkä mä kertoisin niille aivotärähdyksestä, ja siitä, kuinka päähän sattui ja oksetti hirveästi. Sitten tulivat ratsastuskoulumestaruudet. Vähän äkkiä, nurkan takaa ja puskista, ja olin aika varma, että mun osallistuminen olisi pitänyt perua, mutta Cella tsemppasi mua: ”Nyt perkele Inkeri otat itseäs niskasta kiinni ja raahaat Tirpan vaikka väkisin läpi niistä radoista! Milloin sä muka oot ennenkään jonkun hiton aivotärähdyksen antanut hidastaa sun menoa?” Siinä tilanteessa ei auttaneet vikinät. Löysin kuin löysinkin itseni kilpakamppeet niskassa ja saappaat melkein puoliksi kiillotettuina letittämässä päistärikön welshponin mustaa harjaa Seppeleen käytävältä aamukahdeksalta. Muutama muukin oli eksynyt samalle asialle, ja ympärillä kävi kova hälinä. Tirppa aavisti, että me oltiin menossa kisoihin: se häsläsi, hirnui ja heilui jännittyneenä korvat hörössä niin, että mulla oli täysi työ saada letityskuminauhat edes jotenkin järkevästi paikalleen. Mä olin aika varma, etten osannut enää edes ratsastaa, kun verkka-alueella katsoin Alviinaa ja Lassea, jotka nekin pärjäsivät paremmin. Jutalla ja Elmollakin meni täydellisesti, Robertista ja Charliesta puhumattakaan. Clara puolestaan sai Kössinkin toimimaan, vaikka tuskin oli ratsastanut sillä kovinkaan paljoa. Kaikista absurdeinta oli kuitenkin se, että me pärjättiin. Mun itseluottamus oli täysi nolla, mä en ollut muutamaa päivää aikaisemmin päässyt ylös sängystä, mutta me pärjättiin. Sijoituttiin molemmissa lajeissa, ja lähdettiin hyvillä mielin Seppeleen kymmenenvuotisleirille rakentamaan luottamusta omaan toimintaan takaisin, vaikka Hannele Appelgrenin kanssa se ei välttämättä ollut paras mahdollinen tavoite. Mutta jos elämästä halusi taas elämisen arvoista, siinä piti olla tavotteita, joita kohti suunnata, eikä mun tavoite tulisi aina olemaan se, että muistin pillereiden säännöllisen napsimisen valkoisesta purkista mun yöpöydän laatikossa. Ja me sijoituttiin taas. Yläkokossa, jossa Tirppa oli ollut vieläkin enemmän häslä kuin kotona, ja jossa mä en osannut maneesin nurkissa vaanivia mörköjä ulkoa. Lopputervehdyksen jälkeen mä en olisi osannut kuvitellakaan, että meidät olisi kutsuttu palkintojen jakoon, mutta siellä me seistiin punaisen ruusukkeen kanssa epäuskon paistaessa kasvoilta. Iltapäivällä se ruusuke vaihtui sinivalkoiseen. Me voitettiin. Me niin voitettiin. Johdettiin kokonaisrankingia. Sinä iltana otin pillerit enemmän kuin mielelläni. |
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 26, 2017 12:25:43 GMT 2
Me tehtiin tää
12/11/2017 | #13
RKM-palkintojenjaon jälkeisiä tunnelmia
|
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 13, 2017 12:23:41 GMT 2
Vähän hukassa
13/12/2017 | #14 Tirpalla oli tolkuttoman paksu talvikarva, jonka klippaamista mä olin taas miettinyt hiljaa mielessäni noin kaksi viikkoa, mutta johon oli silti kiva upottaa sormet kerta toisensa jälkeen. Poni kolisti kavioillaan tallikäytävän lattiaa auringon puskiessa läpi ikkunoista. Aurinko oli ollut tänä talvena harvinainen näky näilläkin leveyspiireillä: tuntui, että joka päivä vain myrskysi lunta vaakasuorassa ja joka puolella oli näyttävä umpihanki. Joten, kaiken piti olla hyvin. Me oltiin Tirpan kanssa voitettu ratsastuskoulumestaruudet näyttävästi, se oli ollut koko skaban paras poni. Mun elämä oli diagnoosin ja lääkkeiden myötä rauhoittunut huomattavasti. Sain öisin nukuttua ja pääsin aamulla ylös sängystä. Faija oli lakannut sen tolkuttoman häsläämisen ja hössöttämisen, kun oli tajunnut, että herrantuutelis sen tytär täytti marraskuun lopussa 19 vuotta, ja oli näin ollen Aikuinen Ihminen, joka osasi huolehtia itsestään, vaikka asuikin vielä kotona. Iiro oli muuttanut tyttöystävänsä kanssa yhteen nyt joulukuun alussa, joten me asuttiin kotona nykyään kolmisin: faija, sen vaimo ja mä. Olisi se munkin mielestä ollut kiva, jos kaikki olisi ollut hyvin. Faija oli ottanut ja myynyt mun ponin. Blondin, siis sen welshin, joka oli asunut Danielin valmennustallilla. Eikä edes ihan kelle tahansa, vaan mun inhokkisukulaiselle. Ella-Amalie oli 15-vuotias teiniprinsessa, faijan veljen tyttö, mun serkku. Se oli norjalainen, joten me ei edes kovin usein nähty, mutta joka ikisissä sukujuhlissa se neiti onnistui pelkällä läsnäolollaan kiristämään mun hermot äärimmilleen. Ella oli niin olevinaan. Se hurmasi kaikki ah-niin-valovoimaisella ja mukavalla olemuksellaan, mutta mun silmissä se oli ikuisesti pelkkä hemmoteltu ja häikäilemätön kakara. Ja nyt se oli vienyt multa ponin. ”Kolme ponia on liikaa, piste”, faija oli sanonut, ja ollut ehkä inasen verran oikeassakin, mutta sai mun hampaat puristumaan silti yhteen, koska Blondi oli myyty Ellalle. Ja Ella oli perseestä, piste. Seppeleeseenkin oli tullut lyhyen ajan sisällä ihan järkyttävä määrä uusia kasvoja, enkä millään pysynyt enää perässä, kuka oli kuka. Salma oli viikko sitten miettinyt, mitenköhän Tuulialla meni au pairina, ja mä en ollut edes huomannut, että koko tyttö oli kadonnut yhtään mihinkään. Olin kai tallilla kuljeksinut niin hyvin omaan kuplaani kääriytyneenä, että olin vähän etääntynyt porukasta. Kai Anne järkkäisi meille pikkujoulut, tai jotain. Kai mä joskus taas tutustuisin. Sen kerran, kun olin viime aikoina osallistunut keskusteluun hoitajien huoneessa, oli Nette kriiseillyt, mikä siitä tulee isona, ja se tyttö oli vasta tyyliin seiskalla. Ja sen keskiarvo oli kymppi, kun mulla siihen aikaan se oli ollut suunnilleen kutosen pintaan. ”Noilla numeroilla susta tulee varmaan vahingossakin lääkäri, lakimies, diplomi-insinööri tai jotain vastaavaa. Älä panikoi”, olin naurahtanut sohvalla maaten ja syventynyt takaisin Hippoksen pariin. ”Mitä sä muuten Inkeri opiskelet?” punapää oli sitten kysynyt. ”Ai mä vai? En mitään, tai siis, oon mä lukiossa varmaan, jos ei mua oo vielä ulos heitetty”, olin kangertanut pihalle, ja huomannut itsekin, miltä vastaukseni oli kuulostanut. Itsenäisyyspäivän aattona lakin olivat saaneet viimeisetkin mun vuosikurssilla aloittaneet, paitsi mä. Mä saisin sen aikaisintaan vuoden päästä. Eli en varmaan ikinä. Eikä mulla ollut mitään hajua, mitä tekisin siitä eteenpäin. Onneksi mua vähän lohdutti, ettei tallin mun tuntemista tyypeistä kovin monella ollut mitenkään korkeaa koulutusta. Kaikki tuntuivat olevan vähän hukassa. Tirppa alkoi olla viimeistä karvaa myöten puunattu. Sen klipperin mä kyllä aioin etsiä käsiini vielä saman päivän aikana. Lämmitin kuolaimet kylmästä kohmeisissa käsissäni puhaltaen niihin välillä lämmintä hengitysilmaa. Olisipa ollut kesä. Toisaalta ei kyllä ollut talvisen maaston voittanutta, joten olin ihan tyytyväinen. Tyytyväinen, vaikka mulla oli vain kaksi ponia eikä hajuakaan tulevasta. |
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 30, 2018 15:24:36 GMT 2
1h + kk
30/1/2018 | #15
Myönnettäköön, että olin vähän tottunut saamaan kaiken valmiina. Harrastukset, ponit, rahan ja hyvän elämän. Hyvätuloiset vanhemmat olivat taanneet, että sain meidän kolmikerroksisessa omakotitalossa kanapastan eteen sormia napsauttamalla, rahaa Solbrittin uuteen loimeen vaikka joka kuukausi ja luvan osallistua joka ikiseen Seppeleessä järjestettyyn liibalaabavalmennukseen. Enhän mä ollut ollut edes kesätöissä ikinä, ja täyttäisin tänä vuonna kuitenkin kaksikymmentä. En tiedä, olisiko se tullut Annelle yllätyksenä, mutta mä olin ollut ihan sormi suussa, kun se oli pyytänyt lukemaan työsopparin läpi ja tutkimaan, oliko siinä jotain ihmeellistä. No, olihan siinä, ja paljon olikin. Palkkaus: TES, mikä hiton TES?? Ojensin kuitenkin paperit allekirjoitettuna takaisin mun työnantajalle onnellisena siitä, että mut tunnettiin Seppeleessä jo valmiiksi, ja olin näin ollen välttynyt turhalta tenttaukselta. Osasin lapata paskaa kärryyn ihan mallikkaasti enkä hätkähtänyt Windin mörökölleilyä. Kai se riitti. Kämpänkin hankkiminen oli onneksi käynyt helposti, vaikka Liekkijärveä ei tunnetusti pidetty minään kannattavimpana kohteena pitää sijoitusasuntoa. Olin kuitenkin toisena tallilla vietettynä yönä bongannut netistä kolmannen kerroksen 25-neliöisen yksiön, jonka hinta oli siedettävä ja keittiön kaapit vaaleanpunaiset. Huoneen ikkunasta oli suora näkymä vastapäiseen Liekkipubiin ja lähimpään K-Marketiin oli kaksisataa metriä. Toisen kerran vuorokauden sisään olin iskenyt nimen paperiin eläkeikäisen vuokraemännän myhäillessä tyytyväisenä. Illalla sainkin kippistellä kaakaot jo keskellä oman kämpän lattiaa. Tallihommat olin aloittanut sunnuntaina Kasperin kanssa. Taivaalta oli satanut vettä, maa oli ollut kauttaaltaan jäässä, Akka meinasi purra mun käsivarren poikki, eikä kukaan täysjärkinen olisi voinut edes valehdella nauttivansa aamutalliin heräämisestä joskus viideltä aamulla, mutta jonkinlainen kipinä oli syttynyt mun sisällä. Tiesin heti, että ilman sitä ei hevosalan hommia olisi jaksanut tehdä päivääkään. Tänään mulla oli vapaapäivä. Jonka vietin työpaikalla, jota en vieläkään osannut kunnolla pitää työpaikkana. ”Ai sä oot nykyään töissä täällä?? Onnea, kai?? Mut mistä lähtien ja miten, häh”, olivat Cella ja Salma taivastelleet kuorossa, kun ne olivat tulleet joskus kukonlaulun aikaan maastoilemaan. ”Liian pitkä juttu”, mä olin vain myhäillyt salaperäisesti. Kukaan seppeleläinen Annea lukuun ottamatta ei vieläkään tiennyt mun sairaudesta, josta kaikki oli ikään kuin saanut alkunsa, enkä mä ollut niille valmis kertomaankaan. Ja musta tuntui, etteivät nekään olleet valmiita ottamaan tietoa vastaan. Tirppa oli menossa tänään vain helppo C-junnujen tunnille, ja mä tiesin jo etukäteen, ettei se pääsisi siellä purkamaan kaikkia energioitansa, eikä sille välttämättä annettaisi ihan tarpeeksi virikkeitäkään koko päivän tarpeisiin. Riisuin sadeloimen pois harmaankirjavalta ponilta sen hangatessa kutiavaa ja kuraista päätään vasten mun persauksia. Kolme vuotta sitten, kun meidän yhteinen taipale oli ollut vasta aluillaan, olin kuvitellut, että Tirpasta olisi tullut tähän mennessä maailman hienoin poni. Sen karva olisi kiiltänyt auringossa myös ilman purkillista ShowShinea, ja sen liitokaviot olisivat kuljettaneet meidät voitosta toiseen. Todellisuudessa ainoa tapahtunut muutos oli tätä nykyä valtoimenaan rehottava harja ja kymmenellä sentillä kasvanut mahan ympärys. Olin kiroillut, kun poni ei ollut kuunnellut ja katunut, kun olin päättänyt vaihtaa Siirin pois. Loppusyksy ja vuodenvaihde olivat menneet mun osalta sellaisessa sumussa, että olin vasta hiljattain muistanut kaikki meidän tavoitteen kilparadoista ja helposta A:sta. Oli niin helppo ajatella, että joo, kyllä me sitten tänä vuonna. Se oli helppoa, kunnes ymmärsi, että siihen tavoitteeseen oli ihan hiton pitkä ja kivinen matka. Eikä siihen päästy ilman loputonta tahdonvoimaa ja sisua. Loppujen lopuksi mulla oli mennyt viikko tajuta, ettei kaikki tullutkaan valmiina ilmaiseksi. |
|
|
|
Post by Inkeri on Mar 4, 2018 21:24:48 GMT 2
Lähtölaskenta tähtiin
4.3.2018 | #16
Tie tähtiin oli tätä nykyä jokaisen huulilla. Jos olisin saanut sunnuntaisen työvuoroni aikana euron joka kerta, kun kuulin jonkun mainitsevan kyseiset mittelöt, olisin voinut jäädä ainakin puolen vuoden palkattomalle lomalle. Pyry oli kysynyt mua paikkaamaan jonkun sen duunivuoron, jonka päälle oli osunut valmennus ja Emmy oli tullut treenaamaan Kuutin kanssa jo joskus aamukymmeneltä. Salma taas oli stressannut haluavansa osallistua molemmilla kimoillaan, mikä oli kaiketi sääntöjen vastaista. Mä olin vain lakaissut lattiaa katsellen vierestä. ”Kiva, että heti ekat osarit on ihan uudessa paikassa!” Fiiakin hehkutti. ”Jep, varmaan tosi hieno se Saaristo!” Cella huokaili perään. Viikonloppuisin tunteja ei käytännössä ollut, joten mä tiesin, että mun oli pakko liikuttaa Tirppa edes nopeasti aamu- ja iltatallien välissä. Kello oli neljä, kun mä istuin taukohuoneessa ja naputin kaakaomukin pintaa kohmeisilla sormilla ilman aikomustakaan liikkua siitä mihinkään. Alakerrasta kuulunut hälinä kantautui vaimeasti seinien ja lattian läpi, mutta yritin parhaani mukaan sulkea korvat siltä. Maneesikin olisi varmaan tupaten täynnä. Keskityin kuuntelemaan seinäkellon tasaista tikitystä nojaillen käsivarteeni ja pyöritellen lusikkaa hitaasti pitkin mukin reunoja. Oven narina keskeytti mun ajatukset, nostin katseeni suunnilleen anteeksipyytelevän näköiseen Robertiin, joka astui nopeasti sisään ja suorastaan syöksyi tiskikaapeille etsimään vesilasia. ”Moi vaan”, mä tokaisin vesivanan valuessa lavuaariin. ”Moi”, Robert yskäisi ja istui mua vastapäätä alas lasinsa kanssa. Sen katse oli suunnattu pöytään, ja mä mietin, etten joskus kuusi vuotta sitten olisi koskaan voinut kuvitella sitä niin sulkeutuneena, mitä se oli ollut jo kauan. ”Sä olit ratsastamassa toissa päivänä”, totesin kohottaen toista kulmaani. ”Miten meni?” ”Ihan hyvin. Kai. En tippunut.” ”Sittenhän se meni suorastaan loistavasti”, naurahdin huvittuneena. Robert hymähti puoliksi hymyillen, joten oletin, ettei se ollut loukkaantunut. ”Ootko sä menossa niihin kisoihin? Tie tähtiin?” toinen kysyi yhtäkkiä. Pala nousi mun kurkkuun noin miljoonatta kertaa sinä päivänä. ”En mä varmaan. Tai siis en ole. Kun tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista eikä mulla oo kyllä rahaakaan niihin lähtömaksuihin, jotka on kuitenkin vähintään jossain siinä matkalla tähtiin ja silleen. Eikä me varmaan Tirpan kanssa edes pärjättäis. Joten en”, selitin kiivaasti ja nielaisin loppuun kuuluvasti. ”Ootko sä?” ”Saatoin osallistua. Daniel pakotti”, Robert totesi. ”Sen mielestä Harry tarvii liikuntaa ja mä terapiaa.” ”Sitä kyllä kaipais itse kukin”, mutisin, mutta tiesin, ettei kilpailut olleet terapiamuodoista paras tähän hätään. Yhtään enempää stressiä en kaivannut, tai joutuisin tuplauksen sijasta pian triplaamaan päivittäiset lääkeannokset. Musta tuntui ihan joka päivä vielä entistäkin ahdistavammalta, etten ollut vieläkään voinut kertoa kenellekään, enkä varmaan koskaan voisi. Ei Robert olisi istunut mun kanssa siinä, jos olisi tiennyt. Mulla ei olisi ensimmäistäkään kaveria, jos ne olisi tienneet. ”Mun pitää mennä”, totesin lopulta ja pyöräytin jalkani pirttipenkin töiselle puolelle nousten sitten seisomaan. ”Ai?” ”Joo. Mulla on vielä yksi poni liikuttamatta ja iltatalli odottaa tekijäänsä”, yskäisin. ”Lähtisköhän joku maastoon vai onkohan kaikki liian kiireisiä treenaamaan?” ”Mä voin tulla”, Robert sanoi yllättäen. ”Ihan tosi?” ”Ainakin siis, kävelemään. Siihen viereen. Ilman hevosta. Ei yksin kannata”, se nielaisi mun hymyillessä ymmärtävästi. ”Se ois tosi kivaa.” Muistelin keskiviikkoista baarireissua ja tiesin meidän kummankin tarvitsevan sitä vielä tänäänkin. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!