Lynnin päiväkirja

[Jusu]

Eletty elämä ja kohdatut ihmiset
23. elokuuta 2016

Ransu oli niin estehevonen. Se jotenkin iski tajuntaani mitä selkeimmin nyt, kun olin viettänyt kesän kouluhevosten keskellä. Ihan oikeiden, totisten kouluratsujen, eikä naapurin tädin hevosen, joka oli kouluhumputteluhevonen vain koska emäntä ei uskaltanut ratsastaa muuten kuin sileällä. Saksan hevoset olivat kouluhevosia siksi, koska ne oli jalostettu ja koulutettu siihen alusta saakka. Ransu oli ihan samalla tavalla estehevonen.

Ransu ja sen uusi hoitaja olivat jotenkin niin kovin sopusuhtainen pari. Honkkelimainen Alviina näytti kuin tehdyltä pitkäjalkaisen, virtaviivaisen orin viereen. Minua vähän nauratti, kun pohdin team Ransua kokonaisuudessaan. Siinä oli kaksi pitkää ja missinmittaista naista - ja minä, paljon vähemmän missinmittainen, mutta kai ihan kelpo kuitenkin. Vaikka tarvitsinkin koroketta saadakseni Ransun satulan ylimmältä telineeltä. Tai Alviinan apua, niin kuin tänään.

En ollut ratsastanut Ransulla aikoihin, ja se tuntuikin aluksi hyvin hassulta. Teimme vain kevyttä hölköttelyä treeniaukiolla samalla kun Daniel piti tuntia jollekin ryhmäparalle kentällä. Paraksi kutsuin ryhmää vain siksi, etteivät he päässeet helpolla. Ei mitään pehmeää laskua kesälomilta hevosen selkään, vaan takalistot oikein kunnolla hiertymille ja kaikki kehon lihakset tutisemaan. Jotkut pitivät siitä, toiset - mukavuudenhaluisemmat - eivät. Olisi kannattanut tykätä, tuumasin tyytyväisenä siihen, että minulla oli niin taitava poikaystävä. Sulhanen, mikä lie.

Alviina jaksoi seurata ratsastustani ihailtavan uskollisesti ja otti kuviakin. Tiesin, että Alviina oli taitava valokuvaaja ja mietin, että mahtaisiko hän saada humppailumme näyttämään treeniltä vai tarvitsisiko minun itse tehdä asialle jotain. En kuitenkaan viitsinyt. Loppujen lopuksi minä olin tänään mukavuudenhaluinen ja halusin saada sen pehmeän laskun Ransun kyytiin, mitä tuntilaiset eivät saaneet omien ratsujensa selkään.

"Voi, tulipa osasta näistä kivoja! Tuli hyvä valo ja täällä on kivoja taustoja", Alviina kehaisi olosuhteita varoen kehumasta itseään. "Jos mä laitan näitä sulle äfbeessä? Vai haluatko sähköpostiin?"
"FB käy hyvin", naurahdin. "Kivaa, että jaksoit tulla kuvaamaan!"
"Ransua on niin kiva kuvata", Alviina tuumasi. "Se on niin hieno."
Alviinan silmissä Ransu taisi yhä olla valkea satujen hevonen, unelmien täyttymys. Mikäs siinä, olihan Ransu hieno. Minäkin pidin siitä kovasti, vaikka se välillä olikin apinamaisen rasittava.

Tallissa hoidimme valkean orhin yksissä tuumin lepokuntoon. Satulahuoneessa jutustelimme jostain, kun Cella saapui paikalle. Silloin Alviina näytti muistavan jotakin.
"Ai niin! Unohdin ihan onnitella", Alviina sanoi minulle ja nyökkäsi puolihuolimattomasti Cellalle. "Kuulin, kun Daniel kertoi Annille. Tosi hieno juttu. Nyt mun täytyy kyllä mennä!"

Minä ja Cella jäimme satulahuoneeseen vähän hämmästyneinä. Minua ihmetytti Alviinan äkillinen kiire, Cellaa ehkä jokin muu asia.

Toden totta.

"Mitä Daniel kertoi Annille?" Cella kysyi erikoisella sävyllä. "Vai onko se joku salaisuus? Alviina tuntuu tietävän paljon salaisuuksia, joten ehkä tämä ei kuulu mulle."
"Voi, kyllä tämä voi sullekin kuulua", sanoin, vaikka tuntui vähän pahalta, kun nyt edessäni taskujaan kaiveleva Cella oli kuitenkin huhujen mukaan vasta eronnut. "Kaikin mokomin. Röökillekö meinaat?"
"Joo, tuutko mukaan?" Cella ehdotti ja minä lähdin, tietysti.

"No, kakista ulos", Cella kehotti näennäisen leppoisana, kun kävelimme kohti tallin ulko-ovia.
"No - Daniel kosi", sanoin ja näytin sormusta lyhyesti, ennen kuin kiirehdin jatkamaan: "Viime viikolla vasta. Tää on vielä ihan tuore asia."
"Ei niin tuore, etteikö Alviina tietäisi ensimmäisenä", Cella jupisi ja raotti ovea, jotta pääsimme pujahtamaan ulos. "Tai Anni. Varmaan kaikki muut paitsi minä."
Näin Danielin totisen olemuksen kentän keskellä ja minua hymyilytti väkisinkin. Nyt piti kuitenkin keskittyä Cellaan.
"Ei tätä ole sulta erityisesti pidetty salassa", rauhoittelin. "Ei me olla oikein kerrottu muillekaan. Eihän tämä ole sinänsä iso juttu, tai ei se muuta mitään."
"Olisi vaan kiva kuulla ystävien kuulumisia, ja älä väitä ettei tämä ole yhtään iso juttu", Cella sanoi härkäpäisesti.
"Okei, onhan tämä sellainen juttu, että mun tekee mieli pomppia riemusta ja on kivaa voida jakaa se sun kanssa", myönsin. "Vaikka sinänsä vähän kurjaa, kun..."
"Kun mitä? Kun mä jätin Aleksanteri Holman enkä ole itse onnellisessa pinkissä parisuhteessa?" Cella kysyi ja törähti kuin omaan savuunsa tukehtuva lohikäärme. "Lynn Melin, milloin musta tuli se ihminen, joka ei pysty kuulemaan ystäviensä iloisia uutisia?"

Hymyilin ja niin hymyili Cellakin, vaikka vähän sellaisella pirunvärittämällä sävyllä.

"Tajuatko, tyhmä, että mä olen tässä, myötä- ja vastamäessä", se tuhahti, ja hoksasi sitten: "Vaikka se vastamäki taitaakin nyt olla Danin heiniä."

Koska Cella oli Cella, se pysähtyi ja tuijotti pistävästi kentälle, missä Danin hahmo piirtyi arvovaltaisena tuntilaisten keskelle.
"Kuulitko, senkin hampuusi?!" Cella huuteli Danielille, joka kääntyi häkeltyneenä katsomaan. "Et sitten pingo karkuun ensimmäisen vastamäen tullessa!"
Niine hyvineen Cella kääntyi marssimaan tupakkanurkalle. Kohautin olkiani päätään hämmentyneenä pudistelevalle Danielille ja seurasin Cellaa.

"Kuule itse, Ella kapteenin C:llä Talve", sanoin tupakkaansa sytyttelevälle ystävälleni. "Mitä sitten, jos me luisutaankin Danin kanssa perse edellä mäen pohjalle? Kyllä sä meidät sieltä haet."
Cella köhi kuin ensimmäistä tupakkaansa poltteleva teini ja pyyhkäisi yskävesiä silmistään.
"Helppo hakea, kun mä olen pohjalla jo valmiiksi", se totesi, mutta synkkäsisältöinen lausahdus oli helppo vastaanottaa hymyllä. Niin se oli tarkoitettu vastaanotettavaksi.

[Jusu]

Maastoestetunnilla Hestian kanssa
7. syyskuuta 2016

[Jusu]

Lapset ja hevoset (jottei arkitodellisuus pääse unohtumaan)
6. marraskuuta 2016

Ransu oli suuri ja komea satuori. Sitä oli ilo katsella ja sen ystävällisen toimelias luonne takasi hauskoja hetkiä. Kun Piritta hyppäsi Ransulla, kaikki näytti käyvän niin vaivattomasti. Ransulle hyppääminen oli toinen luonto ja se ylitti isotkin esteet kuin ne olisivat olleet olemattoman pieniä.

Mutta ei siitä päässyt mihinkään, että joskus hirvenkoipinen jättihevonen oli aivan saamarin turhauttava, rasittava ja masentava ratsu.

Saattoihan se teoriassa olla miten hieno tahansa, mutta kun joskus sen asetukset eivät vaan käyneet minun järkeeni. Kas kummaa, hieno hevonen muuttui huonolla ratsastuksella kamalasti kantturaksi, enkä minä aina tiennyt MITEN olisin toimintaani muuttanut siten, että se olisi vastannut Ransun senpäiväistä mielialaa. Kun mikään apu ei aiheuttanut sellaista reaktiota jota olisin toivonut, oli oloni alta aikayksikön neuvoton ja onneton.

Piritalla oli hevosiin sellainen maaginen tatsi ja loppumaton työkalupakki, että hankalatkin kopukat taipuivat kohtuullisessa ajassa hänen tahtoonsa. Danielillakin oli. Minulla ei ollut.

En minä nyt itke ja vollota olevani sysipaska ratsastaja. Kyllähän minä olin satulassa istunut lukemattomia tunteja ja saanut siinä ajassa jo määrättömästi hyviä kokemuksia ja onnistumisenhetkiä. Monien hevosten kanssa löysin yhteisen sävelen vaivattomasti ja Ransunkin kanssa menomme oli yleensä ihan okei.

Nyt hevonen kuitenkin oli niin pinkeänä, että se ehti tarjota yhteen apuun kuusi reaktioehdotusta. Olin sille hieman liian empivä ja hidas, kun apuni eivät menneet perille, eivät sitten millään. Pyörimme kentällä kuin pikkulapset hiekkalaatikolla ja toivoin, että voisin vain lopettaa ratsastamisen siihen paikkaan. Ei onnistuneet väistöt, eivät taivutukset, eivät peruutukset. Siirtymiset eivät olleet tasaisia ja laukkatyöskentelyssä oli rytmi hukassa.

Olin minäkin ratsastaja. Opetin muille ratsastusta, mutta tosipaikan tullen olin kyvytön ratkaisemaan ongelmia hevosen selässä.

"Äh", huokaisin Ransun puskiessa lapa edellä ulos jälleen yhden ympyrän kaarelta.
Johdin hevosen jatkamaan laukassa uraa pitkin ja aloin valuttaa ohjaa sormien välistä. Keikuin pehmeässä kevyessä istunnassa letkeistyvän laukan mukana ja tunsin kylmän tihkusateen kasvoillani. Tuntui helpottavalta, kun sai löysätä tuntumaa, vaatimuksia ja tavoitteita. Tänään mistään hölkkäilyä kummemmasta ei vain yksinkertaisesti tullut mitään.

Vaikka lopun aikaa höntsäilin vain rennosti ja Ransu lopulta liikkui hyvin tyytyväisen oloisena, tunsin oloni aika luuseriksi. Olin luovuttanut. Kun mietin, mitä olin suunnitellut tekeväni ja miten siinä sitten kävi, alkoi vähän itkettääkin.

Pala kurkussa laskeuduin hevosen selästä ja vein sen talliin. Siellä salaa vähän itkeskelinkin omaa surkeuttani.

Oleskelutilaan kiivetessäni olin ulkoisesti tyyni. Alviina oli ilmestynyt tallille ratsastukseni aikana.
"Hei, Lynn!" pitkä ja hoikka tehotyttö heilautti maailman iloisimman tervehdyksen. "Miten meni Ransun ratsastus?"
"Ihan päin helvettiä", kuvailin kursailematta.
"Ai teillä oli reality check -ridaus?" Cella kysäisi kuivan huvittuneena. "Windin kanssa joka toinen ratsastus on sellainen."
"Törpön kanssa jokainen", Inkeri murahti.
Muiden kanssakärsiminen kevensi vähän omaa oloani.
"Kyllä Alexkin joskus heittäytyy vähän puupääksi", jopa Jason kantoi oman kortensa kekoon ja se jos joku oli iso myönnytys hevostaidoistaan ylpeänä pikkuvanhalta hevosmieheltä.
"Joo, ei kyllä hevosten kanssa pääse mikään neste nousemaan hattuun", huokaisin. "Laji pitää nöyränä."

Alviina oli laittanut itselleen kaakaota. Minäkin inspiroiduin siitä ja tein itselleni oman kupin. Jason tuli lähettyville nuohoamaan.
"Onko teillä mitään menoa ens viikonloppuna?" poika uteli.
"Mä opetan perjantaina, mutta Daniel on kai illan kotona. Se on lauantaina sitten valmentamassa Pronssijoella", muistelin.
"Niin mutta teillä ei ole mitään sellaista miksi mä en voisi tulla teille. Äidille ja isälle tulee jotain tylsiä aikuistuttuja ja mä sanoin että karkaan ennemmin teille", Jason suunnilleen ilmoitti.
"No siinähän karkaat", sanoin olkiani kohauttaen. "Jos jaksat olla vaan mun seurassa lauantaipäivän niin kyllä sä meillä voit pyöriä."
"Ainahan mulle sun seurasi kelpaa", Jason röyhisteli.
"Kiitos, sepä oli imartelevasti sanottu", sanoin pojalle vähän huvittuneena.
"On kyllä ihan hyvä että pääsen nyt teille. Pitää ottaa teistä kaikki irti nyt ennen kuin te menette naimisiin ja alatte tehdä vauvoja ja muututte samanlaisiksi kuin mun porukat", Jason kuittasi keskustelun ja katosi alakertaan.

"Miten se saikin meidän tulevaisuuden kuulostamaan noin jännittävältä ja ruusuiselta", irvistin oleskelutilaan jääneille.
"Eikö lasten suusta kuulla totuus?" Inkeri sanoi viattomana.
"Mä todella toivon, että mun elämässä on vielä edessä muutakin kuin häät ja vauvat."

[Jusu]

Kalsarisankari
8. marraskuuta 2016

Olihan niistä ollut puhetta, tallia kuohuttavista boksereista nimittäin. Jotenkin ne olivat kadonneet jäljettömiin eikä kenellekään ollut selvinnyt, kenelle kalsongit kuuluivat. Epäilyksiä oli ollut suuntaan jos toiseenkin. Ehkä villein huhu, jonka minä olin kuullut, oli kohdistunut henkilöön, joka yleensä itse levitteli juoruja.

Alviinan tiukan suppusuinen suhtautuminen kalsaritilanteeseen oli herättänyt joissakin ihmisissä epäilyksiä. Tavallisesti Ransun hoitajalta olisi voitu odottaa mairean onnellista ilmettä, kun talliin ilmestyi uusi potentiaalinen puheenaihe. Nyt Alviina oli suorastaan kieltänyt muita retostelemasta aiheella.

Niinpä oli alettu puhua.

Miku ja Tuulia olivat saaneet osansa villeistä pohdinnoista, mutta ne oli hylätty nopeasti. Koska Mikulla oli menneisyys, jonka suuri osa tallin vakioväestä tunsi, aihe oli kuitenkin ollut liian herkullinen jätettäväksi noin vain. Olin kuullut miljoonien kiertoteiden kautta tarinan, jonka mukaan bokserit todella olivat Mikun - ja toinen sylttytehtailija oli, kukapa muu kuin tallin käärmeeksi kruunattu Alviina.

Minä olin nauranut hämillisenä. Pidin Alviinaa yhä puhtoisen kilttinä, vaikka kaikki todisteet välillä suorastaan huusivatkin sinisilmäistä kuvitelmaani vastaan. Alviina saattoi nauttia erilaisten keitosten hämmentämisestä, mutta ei kai nyt sentään?

Olihan niitä muitakin juoruja. Joku keksi ehdottaa, että ne olivat kuin olivatkin Artsin onnenkalsarit. Kun huomautin, että ainakin minä olin nähnyt kyseiset kapistukset (ne palasivat välillä yhä painajaisuniini), lankesi huoneeseen pohdiskeleva hiljaisuus.
"Entä jos Tapillakin on onnenkalsarit?" joku kysyi.
"Mitä ne Seppeleessä tekisi?"
Porukka katsoi minua ja Fiiaa, jotka eniten vietimme aikaa ravitallilla. Emme keksineet selitystä.

Ja koska seppeleläisillä oli vilkas mielikuvitus ja kokemuksia mitä kummallisimmista mysteereistä, herätti tämäkin tilanne yhä villimpiä ja villimpiä salaliittoteorioita. Niitä jarrutti vain se, ettei sattumukseen oikein voitu liittää muita kummia mysteerinaineksia.

"Olihan viimeksikin ne eläinten oikeuksien puolesta taistelevat hipit!" muistutettiin.
"Ja minkähän oikeuksien puolesta kalsonkimies taistelisi? Liekkijärven vapaat kulkuset ry?"

Siitä syntyi hysteerinen hepuli.

Niinpä niin. Ratkaisua kalsarimysteeriin oli siis haettu jo vaikka kuinka kaukaa!

Vaan lopulta se löytyi äärimmäisen läheltä.

"Niin ne vaan katosi jonnekin", tuumasin katsellessani ilmoitustaulua.
"No joo. Vähän harmi sinänsä", Daniel sanoi hassun kuuloisesti. "Ne oli hyvät bokserit."
"?"
"Come on, kai sä nyt tunnistit ne?"
" En "
"Munhan ne oli."
"Öh."
"Ajattelin ensin, että vähän kiusallista, mutta sitten en raaskinut napata niitä ja pilata kaikilta sitä iloa, että saavat retostella ja pohtia ja luoda teorioita."

Tuijotin puolisoani.

"Ja MIKSI ne lojui tallin vessassa?"
Daniel kohautti olkiaan.
"Niiden täytyi pudota, kun vaihdoin vaatekertaa."
"MIKSI vaihdoit niin KOKONAISTA vaatekertaa?"
"Tuli hiki, kun läpiratsastin hevosia vaihtelevissa sääolosuhteissa."
"HIKI."
"Juu. Hauskaa ajatella sitä ihmisparkaa, joka ne bokserit on tuosta ottanut. Mihinkähän se on niitä tarvinnut? Onko sille käynyt joku vahinko vai onko se joku hullu fetissi-ihminen?"

No niin. Yksi mysteeri oli ratkennut ja Danielin päässä oli kehkeytynyt uusi mysteeri. Sitä en tiennyt, halusinko sen arvoituksen leviävän yleiseen pohdintaan, sillä se olisi tarkoittanut puolisoni kalsarisalaisuuden paljastumista.

Ymmärsin toivoa, ettei kukaan ikinä keskustelisi Seppeleen kalsonkimiehestä minun kuulteni. Olisin niin pahasti puun ja kuoren välissä, jos niin kävisi: tietäisin vastauksen, mutten kuuna päivänä voisi hiiskahtaa siitä. Ja minä kun olin maailman luokattomin salailija. Pihkurat.

[Jusu]

Hihihieroja
Maanantai, 9. tammikuuta 2017

Elimme jännittäviä aikoja. Topin ja sittemmin myös ainakin Ransun vakituinen hieroja Pentti Perusmies oli ilmoittanut jäävänsä isyyslomille hierontapuuhista. Isä! Pentti! Pentti, jonka sukunimeä kukaan ei muistanut, koska hän oli niin erikoinen ilmestys, että ainoa soveltuva nimitys oli ivallinen Perusmies. Daniel oli ollut rehellisen pöllämystynyt tavattuaan Pentin viimeksi. Silloin Pentti Perusmies oli pudottanut pomminsa, ja Daniel oli häkeltyneenä toistanut asian minulle kotona: Pentillä oli vaimo ja nyt lapsikin. Vaimosta Daniel oli kuullut joskus ohimennen maininnan, mutta ei se ollut uponnut puolisoni tajuntaan, koska Pentti Perusmies naimisissa naisen kanssa... ei, ei se käynyt järkeen. Tai kävi, ehkä, hitaasti ja epävarmasti.

Minulle oli aina ollut suurta viihdettä kuunnella Danielin kertomusta siitä, kuinka hän tapasi Pentti Perusmiehen ensimmäistä kertaa. Sittemmin oli ollut yhtä suurta viihdettä nähdä, kuinka kahdesta miehestä tuli vastoin kaikki odotuksia ystävyksiä. Se oli sellaista ystävyyttä, ettei heidän tarvinnut tavata usein, mutta silti he olivat hiljaisesti samalla aaltopituudella. Joskus Pentti saattoi laittaa Danielille tekstiviestin, että lähtisikö Daniel pubikeikalle kaljoittelemaan ja kuuntelemaan musiikkia, ja Daniel lähti aina, kun Pentti ilmoitti itsestään. Daniel piti Pentistä. Daniel! Ystävystyi! Daniel, joka kyräili Tappia ja Jiriä ja ajoi Kasperin kissan päältä.

Daniel oli toivonut, että Pentti tsekkaisi Zodiacin läpi kisakauden alla, mutta sitten Pentti lisääntyi ja katosi kuvioista.

Mutta Pentti ei jättänyt asiakkaita eikä varsinkaan ystäviä pulaan. Silmät loistaen Pentti kehui erästä hierojatuttuaan, jolla oli "maagiset kädet" ja "mystinen ote".

"Sen nimi on joku Steffi?" Daniel sanoi vähän epävarmana, kun minä kyselin tästä mystisen maagisesta hierojasta.
Niinpä me odotimme Steffiä, joka saattoi olla Stefanie tai Stefan. Daniel oli sitä mieltä, että Steffi ei mitenkään voinut olla Stefan, sillä Stefan kuulosti suomenruotsalaiselta karjulta. Kuulemma olemassa ei voinut olla muita mieshierojia kuin Pentti. Härnäsin Danielia vähäsen.
"Toivot vaan, että se on joku nätti ja terhakka Stefanie, jota on ilo katsella kun se hieroo varmoin ottein isoja hevosia."
Daniel näytti loukkaantuneelta.
"Miksi sä oletat, että mä odotan vesi kielellä näkeväni jonkun nätin bikinimalli-Stefanien?" hän kysyi närkästyneenä.
"Uu, ai se on bikinimalli!" kiinnostuin kihlattuni mielikuvasta.
"Lynn!!?"
"Hihii. Kunhan kiusaan."
"Pahh."

Otimme Zodiacin käytävälle. Daniel oli juuri kiinnittämässä nuorta oria paikalleen, kun kuulimme lähestyviä askeleita. Ne olivat rytmikkäitä.

Käännyimme katsomaan saapujaa. Olin vähällä pakahtua onnesta, kun näin Steffin. Kukaan muu se ei voinut olla, sillä koko Seppeleessä ei koskaan historian aikana ollut kulkenut sellaista ilmestystä.

Valkean kauluspaidan ylimmät napit olivat rennosti auki ja kaula-aukosta kurkisteli niin säntillisen kiharoita rintakarvoja, että ne olisivat voineet olla kihartimella käkerrettyjä. Pientä kokoa mies kompensoi ylväällä ryhdillä ja tanssijamaisen sulavalla liikekielellä. Tuo mies, Steffi, olisi voinut koska tahansa tarttua ketä tahansa vyötäröstä ja kiskaista tämän mukanaan tangon pyörteisiin, siitä olin varma. Hän olisi takuulla saanut jopa Danielin sulamaan latinotanssien rytmiin ja näyttämään sulavalta ja myötämieliseltä tanssikavaljeerilta. Olin vähällä jäädä tuijottamaan Steffin lanteita, sillä vaikka hän vain käveli, ne elivät eloisaa elämää ja keinuttivat katsojan ajatukset liplattaviin laineisiin. Huolellisella, vastateroitetun kynän vedolla piirretty leuka peittyi huolellisen tyylikkääseen parransänkeen. Tummat silmät näyttivät levollisilta ja sähköisiltä yhtä aikaa. Pari hiussuortuvaa kaartui huolettomasti Steffin otsalle ja suu muotoutui rentoon mutta vaaralliseen hymyyn.

Minä tuijotin Steffiä leveästi hymyillen. En saanut sanottua muuta kuin "Heh hei".

Danielkin tuijotti Steffiä. Daniel ei hymyillyt, Daniel näytti typertyneeltä. Pöllämystyneeltä. Ja sitten hän vilkaisi minua ja meni myrtyneen näköiseksi ja kääntyi katsomaan hierojaa sellainen jää silmistä hohkaten, että heikko mies olisi laskenut alleen.

Mutta Steffi ei ollut heikko mies.

Steffi oli täydellisen itsevarma. Oli kuin Steffi olisi uskonut olevansa yhtä itsensä maailmankaikkeuden kanssa ja sitä myöten täydellisessä turvassa kaikelta ja kaikilta. Steffi hymyili meille - niin, meille molemmille - hurmaavasti ja lausui tervehdyksensä:

"Onpa kiva nähdä! Tämä taitaakin olla minun asiakkaani? Mä olen Stefano."
"Lynn", esittäydyin ja tunsin vastustamatonta tarvetta keimailla takaisin, vaikka minä en koskaan keimaillut ja vaikka Stefano ei vedonnut minuun sillä tavalla - Stefano vetosi vain jollakin tavalla.
"Örh", esittäytyi Daniel ja minä kihersin ja Daniel mulkaisi minuakin.

Daniel ei pehmennyt Stefanolle, vaikka uusi hieroja käsitteli Zodiacia ammattimaisesti ja kehui sitä asiantuntevasti. Jos Danielin jotenkin sai myötämieliseksi, niin kehumalla hänen ensimmäistä omaa kasvattiaan - vaan Steffin kohdalla se ei riittänyt, ei alkuunkaan. Mitä pidempään olin samassa tilassa kahden mustatukkaisen ja parransänkisen miehen kanssa, sitä enemmän minua nauratti. Toivuin Steffin aiheuttamasta ensipöhnästä vähitellen ja seurasin enää asiallisen kiinnostuneena hänen toimintaansa. Samalla katselin sivusilmällä Danielia, joka nojaili Zodiacin tyhjän karsinan seinään ja näytti siltä, että olisi voinut ampua itsensä raketilla kuuhun päästäkseen pois Steffin läheisyydestä.

"Hyvässä kunnossa tämä on, hyvin kehittynyt", Steffi kuittasi Zodiacin hieronnan. "Melkein ihanteellisen suora, tai ei isoja puolieroja. Ei mitään vammoja eikä hälyttävää jäykkyyttä missään. Siitä vaan ratsukoulutusta jatkamaan."
Daniel nyökkäsi yrmeästi ja pyöräytti Zodiacin karsinaansa.
"Mulla oli toinenkin asiakas täällä?" Steffi sanoi.
"Juu, se on tässä", heläytin ja avasin Ransun karsinan oven. "Hetki vaan, niin otan käytävälle."

Daniel ei jäänyt seuraamaan Ransun hierontaa.

[Jusu]

Yläkautta silmiin
Keskiviikko, 12. huhtikuuta 2017

Alviinan papatus kantautui sellaisena etäisenä taustahuminana mun korviin, kun asettelin suojia Tikrun kapoisiin jalkoihin. Oli koittanut aika minunkin kiivetä kokeilemaan Pirittan uutta ostosta, joka ainakin Alviinan mukaan oli...
"... ihan hirveä narttu."
"Piritta tuntuu tykkäävän siitä", tuumasin, ja hetken kuulosti siltä, kuin Alviina olisi tukehtumassa omaan räkäänsä.
"Joo, mutta Piritta onkin hullu", se sanoi vaivautumatta madaltamaan ääntään.
"Eikö kaikki hevosihmiset vähän ole", epäilin ja suoristauduin seisomaan Tikrun viereen. Olisin taputtanut sitä, mutta ystävällinen eleeni sai tamman vaan mulkaisemaan minua niin pahasti, että katsoin parhaaksi antaa sen olla. Ehtisin minä lääppiä suotuisampia elikoita vaikka sitten kotitallissa, jos tekisi mieli.
"No ei kaikki kyllä ole", Alviina tokaisi ja oli itsestäänselvää, että hän tarkoitti, ettei itse ainakaan ollut yhtään hullu.
"Kerro mulle, jos joskus tapaat ihan täydellisen tervepäisen hevosihmisen, niin mäkin tulen ihmettelemään sitä ihmettä", sanoin suupielet nykien ja näin, miten Alviinan silmät vähän siristyivät, kun se ojensi mulle hoitohevosensa satulan.

Siitä huolimatta, että näytin ihan tyyneltä ja kaikkea, kyllä mua ihan oikeasti taisi pikkuisen jännittää. Tikrulle oli lyhyessä ajassa muodostunut tietynlainen maine. Se oli kuulemma kerran takertunut hampaillaan Kristerinkin vyöhön ja pitänyt kiinni hyvän tovin. Alviina vannoi, että hevonen oikein nautti siitä, kun sen takajalkoja putsattiin ja se saattoi piiskata ihmisen kasvoja huiskahtelevalla hännällään. Piritta kertoi omituisen onnelliseen sävyyn tamman olevan niin vikkelä liikkeissään, että hänkin oli siltä pari kertaa pudonnut. Alviina saattoi ehkä ihan oikeasti olla oikeassa Pirren suhteen; ei se nyt aivan esimerkillisen, no, turvallisuusorientoitunut ollut.

Omaksi turvakseni olin pyytänyt Danielia pistäytymään seuraamaan meidän menoa. Alviina tietenkin olisi kameransa kanssa (ei paineita) paikalla, mutta ai että miten mieltä rauhoittikaan se, että Daniel tulisi paikalle kaiken viisautensa ja rauhallisuutensa kanssa. Jos Tikru nyt aivan villiksi heittäytyisi, olisi kiva, että sulhaseni olisi paikalla näkemässä viimeiset hetkeni ja kuulemassa viimeiset sanani. Pitäisi kai miettiä ne valmiiksi, niin en sitten möläyttäisi mitään typerää, kuten "muista lajitella kirjo- ja valkopyykki". Siinä vasta vaalimisen arvoinen muisto edesmenneestä rakastetusta.

"No niin, eiköhän mennä sitten", sanoin puoliksi Alviinalle ja puoliksi itselleni.
Tikrun raudoitettujen kavioiden muksahtelut käytävää vasten kajahtelivat niin kovin kohtalokkaan kuuloisena, että olin onnellinen, kun pääsimme hiekkapohjalle. Tästä se nyt sitten lähtisi, päädyttiin sitten syteen taikka saveen. Huu.

Tikru tuntui pieneltä. Se oli aika kapoisa rungostaan ja sen kaula vasta ohuelta näyttikin edessäni. Hengitin kertaalleen oikein syvään, ennen kuin lähdimme kävelemään treeniaukion ympäri. Vaistomaisesti pidin ohjaa pienellä tuntumalla, koska epäilin, että Tikru vain odotti sopivaa hetkeä pyörähtää hallitsemattomasti ympäri ja karata paikalta. Äh, en sitten lainkaan pitänyt arvaamattomista hevosista, en ollut ikinä pitänyt!

Mutta ei Tikru lähtenyt. Päinvastoin, se käveli melko tahmeasti eteenpäin ja vaikutti kyllästyneeltä tuntihevoselta. Hämmästyin.

"Siis eihän tän pitänyt tämmöinen olla?" huutelin ihmeissäni Alviinalle. "Luulin, että tää on ihan pommi!"
"Se on salakavala pommi", hoitajatyttö kuvaili.
"No sehän on kiva", jupisin, mutta valutin kuitenkin ohjat löysiksi, pyöräytin vähän hartioitani ja rentouduin selässä.

Ehdin keräilemään ohjia, ennen kuin Daniel saapasteli paikalle. Hän oli kai tulossa kutakuinkin suoraan Zodiacin selästä, päättelin kypärän alla lätistyneestä tukasta, jota ei vielä oltu pöyhitty inhimillisempään kuosiin. Tikru käveli imartelevasti kaula tikkusuorana ja runko vielä hyvin kankeana.

"Eteeeeenpäin, Lynn", kajahtikin heti Danielin käsky. "Herätä se. Enemmän. Napauta ihan jalalla. Joo."
Tikru heilautti nyrpeänä päätään ja häntäkin huiskahti aika napakkaan sävyyn. Olin näkeväni, miten se mulkoili sivusilmällä Danielia. Pitikö tuonkin typerän miehen tulla kertomaan ratsastajalle, että multa pitää vaatia asioita?

Ravissa Tikruun alkoi jo tulla eloa. Tasaista tuntumaa oli edelleen vaikea säilyttää, sillä joko hevonen pyrki rullautumaan tyhjäksi kuolaimen taakse, tai sitten se viskasi otsatukkansa taivaisiin ja tuijotti minua yläkautta silmiin. Piritta oli puhunut, että halusi löytää hevosen suuhun paremmin sopivan kuolaimen nyt, kun sen hampaat oli huollettu ja sieltä säteilevät ongelmat saatu suljettua pois. Kuulemma tammalla oli ennen ratsastettu olympialla, ja Piritta totesi, että se nyt oli ihan vihoviimeinen kuolain. Tikru sieti melko heikosti niskaan kohdistuvaa painetta ja tuloksena oli päätään uhmakkaasti heittelevä hevonen, joka esteradallakin katosi melko helposti hallinnasta.

Nyt tammalla oli suussaan melko paksu oliivikuolain, mutta ehkä sekään ei ollut sille aivan kaikkein paras vaihtoehto. Periaatteessa olisi voinut olla, mutta käytännössä ainakin itsestäni tuntui haastavalta.

"Tee sen kanssa pari käynti-ravi-siirtymää", Daniel ehdotti. "Ei montaa, mutta vaikka molemmille pitkille sivuille ihan vaan yhdet."
Ymmärsin nopeasti, miksi Daniel kehotti tekemään vain pari siirtymää ja jättämään välin pitkän matkan. Tikru sähköistyi aika nopeasti, kun siltä pyydettiin siirtymiä. Tietysti Tikru joutuisi oppimaan sietämään vaatimista, mutta nyt kun istuin sen selässä ekaa kertaa, homma oli vielä ihan nappuloiden etsintää ja tamman reaktioiden tutkimista. Vähitellen minulle alkoi selvitä, millainen hevonen se ehkä oli.

"Se kyllä näyttää ihan laamalta, kun se kulkee tolleen kaula nurin", rakas siippani kommentoi tosi armeliaasti ja Alviina nauroi riemastuneena.
"Kiitos vaan", irvistin takaisin. "Lyö nyt lyötyä."
"Se ei ole kovin hyvin ratsastettu hevonen, sitä mä vaan", Daniel kiirehti pehmentämään sanojaan. "Tai siis. Siinä on aika paljon asetuksia, mitkä pitää koodata ihan uudestaan. Ja mitään liitokaviotahan siitä ei kyllä tule, mutta sille nyt riittää, että se hyppää ja että ratsastettavuus on ok."
"On tää kyllä ihan eri toista kuin Ransun kanssa", tuumasin, ja näin Alviinan nyökyttelevän painokkaasti.

Voi pientä Tikrua, mietin, kun se vähitellen alkoi tasaantua edestä ja vaikuttaa enenevissä määrin hevoselta. Se oli kyllä sellainen ruma ankanpoikanen, että ei se kyllä mikään ponitytön unelma ollut. Vaan kaikilla hevosilla oli paikkansa, ja Tikru oli löytänyt omansa täältä. Täällä se saisi pälyillä kuskia yläkautta silmiin, kunnes oppisi taas liikkumaan toisin - ja kyllä se oppisi. Aika nopeastikin, veikkasin, sillä niin monta negatiivista adjektiivia kuin hevosesta saattoikin keksiä, oli se myös aivan takuulla älykäs.

"Ton hevosen koulutuksen kanssa on kyllä menty perse edellä puuhun", Daniel kuului jupisevan Alviinalle. "Onneksi se nyt on täällä, mutta perkele, että hevosten uudelleenkouluttaminen on iso duuni siihen verrattuna, että tekisi alusta asti oikein."

Se oli kyllä totta. Pirittalla tulisi olemaan edessä monta työtuntia ja ainakin pari ämpärillistä verta, hikeä ja kyyneleitä tämän hiomattoman timanttinsa kanssa. Olisipa mielenkiintoista seurata sitä sivusta ja, no, välillä selästä käsin.

[Jusu]

Lynninä olemisen ydin
25. huhtikuuta 2014

Oli kirkas päivä, mutta navakka tuuli sai minut tuntemaan kiitollisuutta siitä, etten vielä ollut vaihtanut kevyempään kevättallitakkiin. Pipon jättäminen kotiin oli ollut huono idea: korvia palelsi ja nenä alkaisi epäilemättä vuotaa kuin Artsin tipaton tammikuu. Niiskaisin vähän ja puikahdin tallin suojiin. Kylmä oli kuitenkin ehtinyt jo tarttua. Hytisytin hieman hartioitani karistaakseni palelun kannoiltani, mutta ei siitä ollut paljon apua. Ehkä teekupillinen auttaisi enemmän.

Jutta ja Robert nököttivät yläkerrassa. Jutalla oli käsissään kuppi, Robertilla puhelin. Hymyilin kaksikolle lämpimästi. Oli hauskaa, miten hyvin tuo omistaja-hoitaja-parivaljakko oli solahtanut toistensa oikeaksi ja vasemmaksi kädeksi. Heidän välillään valitsi rauhallinen, ystävällinen tunnelma, johon ehdottomasti sisältyi sanatonta luottamusta siihen, että toinen oli hyvä tyyppi ja hoiti hommansa.
"Heippa", tervehdin. "Mitäs puuhailette?"
"Robert etsii Pinterestistä käyntiharjoituksia. Olipa hyvä, että esittelin sille joskus Pinterestin", Jutta sanoi tyytyväisenä ja vähän huvittuneenakin.
"Oi, se on kyllä kauhean kiva!" hehkutin. "Mäkin suunnittelen monesti varsinkin kavalettitreenejä sen avulla, jos ei omat ideat riitä. Hei, mitenkäs Harry voi?"
"Umm, paksusti", Robert sanoi ja kohotti lyhyesti katseensa puhelimestaan. "Tänään se kääntyi itsekin hämmästyneenä katsomaan mahaansa."
"Jos se menisi rantalomalle, siellä olisi aika äkkiä eläintenpelastajat hinaamassa valasta takaisin valtamereen", Jutta arveli.

Robert tyrskähti ja minua nauratti. Kepeän tunnelman vallitessa oli helppo istahtaa muiden seuraksi pöytään ja kallistaa mietteliäänä päätä. Olin ollut viime aikoina melko vähän Seppeleessä, joten olin takuulla pudonnut monien kuulumisten kelkasta. Mietitytti, miten kaikilla ystävilläni oikein meni, kun itse olin korviani myöten kevätkauden tunneissa, tulevissa ja menevissä yksäreissä, omien hevosten treeneissä ja häävalmisteluissa kiinni. Kauheaa - oliko minusta tullut liian kiireinen olemaan ystävä kaikille ihanille tyypeille? Nyt oli hyvä hetki ottaa vahinkoa takaisin ja päivittää itseni ajantasalle.

"Mitä teille muuten kuuluu? Muuta kuin että Harry paisuu kuin pullataikina", tiedustelinkin.
Jutta kohautti olkiaan ja tuumasi, että eipä ihmeempää, koulua ja sensellaista. Nuoren ihmisen elämää. Muistin Alviinan epäilleen, että Jutalla oli meneillään jokin teinikapinallinen elämänvaihe. Katselin nutturapäätä hänen puhuessaan ja mietin, että hän vaikutti niin tunnolliselta ja tasapainoiselta tyypiltä, että ei hän pienestä rajojen koettelemisesta mitenkään kärsisi, jos sellaista oli meneillään. Pieni irtiotto tunnollisuudesta voisi tehdä vain hyvää.
"Entä Robert? Mitä kuuluu? Ja miten Konstan kanssa menee?" kysyin ystävällisen kiinnostuneena.
Robert punehtui vähän ja mutisi jotakin.
"Se esitteli sen mun Konstana", Jutta kertoi, ihan vain toteavan hyväksyvään sävyyn eikä mitenkään virnuillen.
Sellaista Jutan ja Robertin ystävyys mielestäni olikin. He hyväksyivät toisensa sellaisenaan.

Teekupin juotuani olo oli jo paljon lämpimämpi. Mukavalla jutustelullakin saattoi olla osaa siihen, ajattelin.

Alasmennessäni satuin osumaan Pirittan katseen ulottuville.
"Lynn kuule? Kerkeäisitkö satuloimaan Ariston tunnille?" esteopettaja tiedusteli välittömästi minut nähdessään.
"Toki", lupasin.
"Kiitos paljon", Piritta sanoi tyytyväisenä, ja tuli hyvä mieli, kun saatoin olla avuksi.

Ariston naapurikarsinassa Pyry ja Reinon uusi apuhoitaja Odette puuhastelivat pilkukkaan pienen hevosen kanssa. Reino oli hauska puksuttaja, ihanteellinen ratsastuskouluhevonen. Olin itsekin sillä joskus ratsastanut ja pidin luotettavaa, hauskaa ruunaa arvossaan. Moikkasin sen hoitajia, jotka tervehtivät takaisin, toinen rauhallisen ystävälliseen tyyliinsä ja toinen hieman ujommin. Emme olleet Odetten kanssa kerenneet vielä oikeastaan kunnolla esittäytymäänkään. No, sen ehtisi kyllä. Nyt minulla oli vartti aikaa harjata ja satuloida Aristo, joten rupattelulle ei ollut kauheasti aikaa.

Kerkesin kuitenkin sivusilmällä vähän seurailemaan Pyryn ja Odetten toimia naapurikarsinassa. Hekin olivat satulointipuuhissa. Uumoilin, että siinä oli toinen parivaljakko, joka sopisi toistensa ystäviksi yllättävän hyvin. Olihan sitä ensivilkaisulla hassua ajatella: huoliteltu Odette oli kuin elegantti ranskatar suoraan Pariisin kaduilta ja Pyry oli suloinen nuori mies omalla lukutoukkamaisen utuisella tavallaan. Enhän minä heistä mitään pariskuntaa ajatellutkaan, niin höpsö romantikko kuin olinkin, mutta Pyryn rauhallisessa seurassa Odetten olisi taatusti mukava sukeltaa osaksi Seppeleen elämää. Ja kun oli osa Seppeleen elämää, kuului myös kiinteästi Liekkijärven kuvioihin.

Ariston ratsastaja Sonja kiirehti paikalle hieman hengästyneenä, kun muut jo taluttivat hevosiaan käytävää pitkin oville ja kohti maneesia. Ulkokausi oli korkattu, mutta puomitunnilla oli mukana kokemattomiakin ratsastajia, ja päivän navakat tuulenpuuskat saattoivat tuoda Pirittan arvelun mukaan hieman liikaa lisäjännitystä osalle ratsukoista.
"Kiitos kun laitoit sen kuntoon! Mä tulin niin pian kuin pääsin, mutta pelkäsin sikana että myöhästyn", Sonja papatti nostaessaan Ariston ohjia kaulalta.
"Hyvin sä ehdit", rauhoittelin.
"Kiitos vielä, sä olet kiltti", Sonja huiskautti lähtiessään punaisen ruunan kanssa muiden tuntilaisten jalanjäljille.

Kiltti. Sen sanan olin kuullut usein, enkä suinkaan pitänyt sitä lainkaan pahana asiana! Olin oikeastaan hyvin tyytyväinen, kun pystyin olemaan muille kiltti. Se pieni ystävällisyyden hetki saattoi pahimmassa tapauksessa olla jollekin päivän ainoa mukava tuokio, ja jos minä sellaisen pystyin antamaan, hyvä niin. Hyvä kasvatti hyvää.

Lähdin yksäreiden siipeen kurkkaamaan, joko Daniel olisi tullut maastoretkeltään Zodiacin kanssa. Loviisa ja Anni olivat lähteneet vapaapäivää viettävien hoitohevostensa kanssa puolisoni mukaan. Ilmeisesti kolmikko viihtyi hyvin, sillä Danielia ei vielä näkynyt. Sen sijaan siipeen ilmestyi Pipsa, jolla oli kai ollut pyykkipäivä: naisen sylissä oli keikkuva pino huopia ja vilttejä.
"Anna mä autan", kiirehdin tarjoutumaan, kun pari huopaa putosi lattialle.
"Kiitos! Huh, mie pelkäsin että nää leviää jo kauan sitten. Onneksi pääsin tänne asti", brunette tuumasi.
"Näissä onkin ollut pesu-urakkaa", naurahdin.
"Juu. Ajattelin ottaa vähän kevätvarusteita esiin, kun pakkaset tuskin enää palaavat", Pipsa tuumasi. "Ainakaan toivottavasti."
"Sitä sopii kyllä toivoa", puuskaisin. "En malta odottaa kesää. Sitä kun hevoset pääsee laitumille ja niitä voi käydä uittamassa. Ja kunhan olisi jo suhtkoht lämmintä heinäkuun alussa, niin olisi mukava juhlia."
"Ai niin!" Pipsa sanoi ilme vähän kirkastuen. "Työ meette naimisiin! Hyvänen aika, eihän siihen oo enää pitkäkään aika sitten?"
"Kahden kuukauden merkkipaalu lähestyy", sanoin, ja tunsin pienen sähköisen innostuksen, johon sotkeentui pieni murunen ahdistusta: kai me saisimme järjestettyä kaiken ajoissa niin, että itse juhlapäivä olisi kaikille rento ja mukava?

Juttelimme hetken Pipsan kanssa. Siken omistaja puheli mielellään, mutta jokin jäi mietityttämään minua. Ehkä se oli jokin pieni väsymyksen aavistus Pipsan katseessa, pieni pilkahdus vain.

Kenties oli kuitenkin turha huolestua, vakuutin itselleni. Kevätväsymystä oli liikkeellä. Se ei ollut vaarallista, vaikka ei toki mukavaakaan.

Pihalta kuului ääniä. Pääni kääntyi automaattisesti katsomaan, kuinka Daniel ilmestyi nuorta mustaa kouluoria johdattaen talliin. Tunsin hymyn kiipeävän esille ja lämpimän tunteen käpertyvän kehräämään kylkiluiden muodostamaan pesään. Hyväntuulinen, maastoilun rentouttama mies oli komeampi kuin kukaan ja kypärän lipan alta minua katsoivat silmät, joissa oli roima annos naurunpilkettä. Niihin silmiin ja siihen katseeseen kiteytyi minun onneni, siihen, kuinka jäänharmaat silmät olivat lämpimät ja varauksettomat. Hassua kyllä, polveni tuntuivat loukkua lyövältä vatkulilta ja suupielet halusivat väkisinkin kiivetä ylemmäksi ja ylemmäksi.

Se olo ei ollut jokapäiväistä, mutta kun se iski, en hoputtanut sitä pois. Arkisen elämän keskellä se oli meidän yhteistä luksusta, pieni salaisuus, jota emme jakaneet muille. Se kai oli se #lynniel.

[Jusu]

Voi nenä
4. syyskuuta 2017

Tuskin oli Seppeleen tuntisyksy pyörähtänyt käyntiin, kun minulle siunaantui kauhistuttava tehtävä. Tikrulla ratsastamisen sijaan tuurasin Pirittaa tänään tunninpidossa. Elli pahoitteli, ettei ehtinyt hommaa niskoilleen tänään ottamaan, ja minä vakuutin, että ei se haitannut. Vähän se kuitenkin hirvitti. Piritta oli kuitenkin PIRITTA ja hänen saappaansa olivat ihan valtavan suuret. Siitä huolimatta, että olin ohjannut ratsastustunteja vuosikaudet ja välillä joutunut olemaan jopa Mallaspuron ratsastuskoulun ainoa ratsastuksenopettaja, tuntui Pirren sijaistaminen aika suurelta velvollisuudelta. Hänen oppilaansa olivat tottuneet häneen ja hänen tapaansa opettaa, ja sitten olin minä, joka en ollut lainkaan niin suuri ja rohkea persoona. Ei minulla ollut Pirittan osaamistakaan.

No, ajattelin ja kohotin päättäväisesti leukaani, ei kukaan tämänpäiväisistä ratsastajista ollutkaan sillä tasolla, että tarvitsisi vinkkejä siinä, miten pärjätä isoissa kansainvälisissä kisoissa. Perusratsastusta minä osasin opettaa. Sitä paitsi iso osa ratsastajista etenkin päivän jälkimmäisellä tunnilla oli ystäviäni, hevoset tuttuja ja valmiiksi jaettuja ja tunnin aihekin oli selvinnyt Pirren kanssa puhelimessa. Kyllä minä pärjäisin.

Pirren tilanne ei kyllä kuulostanut liian valoisalta. Puhelun aikana hän oli paljastanut vastahakoisesti, että hänelle etsittiin sijaista, sillä hänellä oli odotettavissa kirurgin pöytä ja veitsi.
"Hitto vieköön, voisitpa vaikka sä hoitaa sen pestin, niin olisi joku tuttu siinä", Pirre tuumasi luurin toisesta päästä aiemmin päivällä.
Vaan en minä voinut. Tein Mallaspurossa toki vain nelipäiväistä työviikkoa - sain mahdollistettua itselleni yhden vapaapäivän viikkoon lisää tekemällä pitkiä päiviä silloin kun olin töissä. Vuorokauden tunnit kuitenkin tulivat vastaan kun vain ajattelinkin, että pitäisin myös Seppeleen tunnit. Sitä paitsi odottaisikohan tallin asiakaskunta kuitenkin jotakin... enemmän?

Piritta odotti ja ei odottanut.
"Sehän vielä puuttuu, että palkataan joku joka onkin niin ihana, että oppilaat ei enää halua mua takaisin", hän murehti, mutta verhosi sen vitsailuksi.
Puhelun taustalta kuului selvä hevosen hirnahdus. Piritta saattoi olla sairaslomalla, mutta jossakin tallilla kuitenkin.
"Ei mutta, nyt mun on kyllä pakko mennä", esteopettajatar ilmoitti.
"Lepäile paljon ja kävele hissuksiin", sanoin ja tunsin myötätuntoa selkäsärkyään potevaa ystävää kohtaan. "Ja koita kestää. Kyllä se selkä joskus kuntoon tulee."
"Joo, pakkohan sen on. Nyt mä heittäydyn lattialle pitkäkseni. Paitsi etten pääse siitä ylös, niin että ehkä mua ei näy tulevina viikkoina kun sätkin kilpikonnana selälläni keskellä tuvan lattiaa", Pirre tuhahti ja kuvittelin hänet mielessäni kiroilemassa pikkukaksionsa olohuoneen matolla.

Jännitys tuntui hienoisena pahana olona ja hytinänä, mutta helpotti kyllä aina, kun vaihdoin sanoja tuttujen tallilaisten kanssa. Danielkin oli paikalla, siisti säntillisesti Zodiacin vuohis- ja korvakarvoja. Hänen luonaan kävin juuri ennen kuin oli aika siirtyä ensimmäisen ryhmän mukana kentälle.
"Huh. Ei luulisi että enää jännittää, mutta kyllä vaan nipistelee vatsassa", tunnustin miehelle, joka hymähti vähän.
"Ihan turhaan. Mieti, että sä olet opettanut paljon kauemmin kuin mä", hän huomautti ja niiskaisi vähän - syysflunssa painoi Danieliakin.
"Sulla nyt on sellainen ego, ettet sä jännitä mitään", tokaisin, mutta hymyilin.
"Jännitän mä. Joitakin asioita. Joskus."
"No, ei auta, mun on nyt vaan mentävä", sanoin. "Voi nenä. Toivota onnea."
"Et sä mitään onnea tarvitse", kuului Danielin vakaa mielipide, ja sen turvin minä kävelin kentälle.

[Jusu]

Voi elämä
eli kymmenien kieltojen valmennus | 18. syyskuuta 2017

Olotila oli epätodellinen. Ihan kuin olisin ollut puoli askelta tosielämän jäljessä.

Palasin Tikrun karsinalle. Alviina oli reippaana likkana ilmoittanut, ettei tarvinnut apua, kun olin käynyt karsinalla edellisen kerran. Kyllä hän hoitohevosensa satuloisi, ja minä saisin sitten vain ratsastaa, hän tohotti. Alviinoiden maailmassa oli varmastikin kunnia-asia, ettei kenenkään muun tarvinnut koskea harjaan tai kaviokoukkuun. En minä pannut pahakseni, sillä Tikrun harjaaminen satulointi ei varsinaisesti ollut maailman miellyttävintä puuhaa.

Ei kyllä ollut ratsastaminenkaan. Jännitti taas. Kuvittelin jo päässeeni yli Tikru-kammostani, mutta se oli palannut takaisin. Alviina vilkaisi mietteliäänä minua, sulki suitsien viimeisen soljen ja väläytti sitten leveimmän hymynsä.
"Se on valmis nyt!"
"Kiva", mumisin, vaikka tieto ei minua ilahduttanutkaan.

Menimme maneesiin, missä Pirrellä oli muutama este odottamassa meitä. Irvistin nähdessäni esteiden sijainnin. Yksi oli ikävästi vinottain kulmassa pönöttävä vesimatollinen pysty. Sellaisten kanssa olin usein Tikrun kanssa pulassa. Sitten oli selkeästi kulmankatkaisun tiellä oleva este, joka tulisi edellyttämään nopeaa kääntämistä joko ennen estettä tai sen jälkeen. Lisäksi oli sarja, jossa oli takuulla hyvin nafti kahden askeleen väli. Tikrun pitäisi tänään olla kontrollissa.

Mä en tiennyt, oliko musta kontrolloimaan sitä. Ajatukset vaelsivat villeinä sivupoluilla ja koko keho tuntui jotenkin voimattomalta. Se oli varmaan viimeviikkoisen sairastamisen jälkiä, sanoin itselleni, ja jännitystä. Ja ehkä, ajattelin kuivakkaasti, tämän päivän uutinen oli sekä osallinen asiaan.

Anni pyöri maneesissa Väiskin kanssa ja Mikaela oli tuonut Lusmunkin treenaamaan. Olisinpa saanut vaihtaa paikkaa kumman tahansa ratsastajan kanssa. Suokkiruunat olivat sata kertaa kutsuvampia ratsuja juuri nyt kuin Tikru, josta ei ikinä tiennyt, millä tuulella se oli. Vatvoin jalustinten pituutta ihan kohtuuttoman kauan, ja Alviinakin tokaisi jo vähän kyllästyneeseen sävyyn, että kyllä ne nyt ovat tasamittaiset.

Kävelin pitkään ja olin vasta alkanut ravailla, kun Pirre tuli paikalle. Pitkänhuiskea esteope jäi juttelemaan Alviinan kanssa. Tehostin toimintaani: Piritta laittaisi meidät pian hyppäämään, ja silloin Tikrun tulisi olla jokseenkin avuilla laukassakin. Tamma tuntui terävältä ja skarpilta. Se oli ollut hyppyvapaalla yli viikon, mutta liikuttamatta se ei tietenkään ollut jäänyt. Hieman kevyempi viikko-ohjelma sille oli annettu ihan levon kannalta. Henkisen virkeyden kannalta Tikru ei ihan helpolla kevyttä jaksoa kaipaillut, ajattelin.

"Se on nyt vähän kuuma ja pinkeä", Piritta huomautti. "Ai että, miten noi suokinpuksuttimet näyttää pystyynkuolleilta sen vieressä."
No. Kyllä te Pirittan tiedätte. Se ei aina ole se hienotunteisin yksilö. Vilkaisin pahoittelevasti Mikaelaa, joka näytti vaan huolettomalta ja siltä, että Lusmua olisi jotenkin juuri kehuttu. Anni sen sijaan ei näyttänyt erityisen onnelliselta Väiskin selässä, mutta toisaalta hän tuijotteli hevosen korvien suuntaan sen näköisenä, ettei edes huomannut että me muut oltiin paikalla. Toivoin kovasti, ettei hän ollut kuullut Pirren tahditonta tokaisua. (Vaikka ei Pirre kyllä kovin hiljaa ollut puhunut, niin että saattoi olla että oleskelutilassakin nähtiin nyt mielikuvia pystyynkuolleista suokinpuksuttimista.)

"Tee pari siirtymistä, ajattele niin pieniä ja kevyitä apuja kuin mahdollista ja mahdollisimman rentoa menoa", Pirre maalaili, ja mä mietin, kuuluiko sana rento ylipäänsä Tikrun sanakirjaan.

Kumma kyllä tamma ei sitten ollutkaan mitenkään erityisen paha, kun pari kertaa liu'utin sen ravista käyntiin, nostin mahdollisimman löysästi laukan ja valutin sen raviin. Sarjan ravasimme pari kertaa pikkuisena, ja se sujui jopa hyvin.

Mikään sen jälkeen ei sitten oikein sujunutkaan. Ei hevonen, ei ratsastus ja kaikkein vähiten hyppääminen. Tai ehkä oli väärin sanoa, että hyppääminen olisi ollut se vaikein asia. Oikeasti esteiden ylittäminen olisi ollut Tikrulle ongelmista pienin, jos mä en olisi ratsastanut sitä esteiden välissä niin luokattoman huonosti. En uskaltanut päästää kädellä lainkaan, vaan lukittauduin roikkumaan hevosen suupieliin. Vaistomaisesti jalkani tahtoivat lähteä leijumaan irralleen hevosen kyljistä, etten vain vahingossakaan antaisi sille mitään merkkiä, jonka se tulkitsisi käskyksi singota kääpiöplaneetalle. Voitte arvata, että sittenhän se ratsastus vasta vaikeaksi kävi. Seurasi kireitä, liioiteltuja hyppyjä - ja sitten kieltoja, ohimenoja, pari kamalaa hyppyä ja lisää kieltoja.

Piritta oli ihmeellisen kärsivällinen - ehkä ensimmäiset seitsemän minuuttia mokailustani.

Sitten sillä paloi käpy.

"Nyt loppuu mun hevosen kiusaaminen!" hänen tuikea tiuskaisunsa kantautui mun epäonnistumisenkuplaani, jonka sisällä mä suunnilleen pidättelin itkua ja olin jo unohtanut, miten hengitettiin.
Pysäytin Tikrun siihen paikkaan ja tunsin kirvelevää harmistusta, pettymystä ja kiukkua itseäni kohtaan.
"Se ei ole mikään helppo hevonen, mutta et sä sitä tollaisella käsijarrumeiningillä saa mihinkään", Piritta tokaisi ja iski kädet puuskaan. "Nyt mä lasken tän pieneksi ja sä alat muistella, miten esteelle tullaan. Auta armias, jos sä saat sen kieltämään tämänkokoiselle esteelle."

Se oli Pirittan yritys saada mut sisuuntumaan. Mussa ei vaan ollut enää sisua kauheasti jäljellä. Päästin vain Tikrun laukkaan, ja se loikki tulisesti menemään. Annoin sen mennä kohti estettä, vaikka mieli teki vaan kääntää keskiympyrälle ja jäädä siihen pyörimään aikojen loppuun saakka. Este lähestyi, eikä mulla ollut mitään sanavaltaa siihen, kuinka nopeasti. Yli me kuitenkin mentiin, ja mä annoin Tikrun laukata koko kierroksen maneesia ympäri. Se tasaantui vähän, kun mä en enää vaatinut siltä mitään epämääräisyyksiä, laukkuutin vain.

Lyhyen ravipätkän jälkeen pysäytin Tikrun Pirittan luokse. Pirittan ilme ei ollut lainkaan vihainen. Pois oli sulanut se hevosen epäreilusta kohtelusta leimahtanut tulisuus. Tilalle oli noussut opettajamainen huoli oppilaasta.

"Mitä tämä nyt on?" hän kysyi, eikä lainkaan tivaavalla sävyllä. "Rehellisesti sanottuna sä ratsastat huonosti. Et oo yhtään oma itsesi siellä satulassa."
"Mua vaan jännittää tänään jotenkin ihan kauheasti", sanoin rehellisesti ja tunsin häpeäkseni, että itku sai kurkun tuntumaan liian kapealta puheentuottamiselle.
"Mikä sua jännittää?" esteopettaja kysyi, ja oli helppo uskoa, ettei Pirre Peloton tosiaan tiennyt.
En saanut halaistua sanaa suustani. Aloin vaan niiskuttaa niin kuin se pieni ponityttö, joka olin joskus ollut.
"Se on hyvä, että kerroit että jännittää. Haluatko enää hypätä tänään?" Pirre kysyi ja mä pudistin päätäni. "Sitten on parempi, että me lopetetaan sekä sun että mun hevosen kiusaaminen ajoissa. Mä olin tiukka aikaisemmin, koska -"
"Mä ymmärrän kyllä. En mäkään haluaisi, että kukaan ratsastaisi mun hevosta niin huonosti kuin mä Tikrua tänään", sanoin vaisusti.
"Niin", Piritta nyökkäsi rehellisesti. Mitä sitä kaunistelemaankaan.

"Mutta jos sä suinkin vaan haluat, kyllä mä edelleen sut Tikrun varakuskiksi kelpuutan. Mä haluan pitää sen kisakondiksessa, vaikka mä en hetkeen leikkauksen jälkeen takaisin selkään pääse", Piritta irvisti, "ja meidän yhteistyö on sujunut ihan kivasti tähän asti. Tietysti, jos susta tuntuu, että sä mieluummin jätät hyppäämättä, mä keksin jotakin muuta."

Vilkaisin ympärilleni. Muut maneesissaolijat olivat toisessa päädyssä.

"Siitä jatkosta itse asiassa", mä aloitin varoen. "Mä en välttämättä koko hallikautta ole käytettävissä. Voisi olla hyvä idea pyytää jotakin muuta kokeilemaan Tikrua. Just nyt se tuntuu liian riskihevoselta."
Pirittan silmät siristyivät aavistuksen. Näin, kuinka ajatus muodostui sen päässä.
"Mä joudun ennen pitkää miettimään vauvaa itseni lisäksi", vahvistin hyvin hiljaa Pirren epäilyn.

Vain minä ja Piritta tiesimme. Kerroin esteopettajallekin, ettei asia vielä ollut yleisessä tiedossa. Hitto vie, se oli niin yksityisessä tiedossa, ettei mun mieskään vielä tiennyt. Mä halusin kertoa sille itse ja kasvokkain, eikä sellaista tilannetta ollut vielä tullut.

Maiskautin Tikrun liikkeelle. Nyt, kun ei tarvinnut miettiä hyppäämistä, kaikki sujui vaivattomasti. Tikru ravasi ja mä kevensin, eikä muuta tarvinnut tehdä. Tamma oli äkkiä tyynempi kuin oli ollut koko ratsastuksen aikana, ja niin olin mäkin.

[Jusu]

Ihana lokakuu
3. lokakuuta 2017

Ulkona oli harmaata ja satoikin, mutta sisällä tunnelma ei olisi voinut olla onnellisempi. Iloista hyörinää, uusia kasvoja enemmän tai vähemmän ujoina vanhojen joukossa, mutta kaikki yhtä innokkaina. Oli kulunut aikamoisen monta vuotta siitä, kun minä olin ollut heidän asemassaan. Tullut valituksi osaksi tallin hoitajaporukkaa ja saanut vastuutehtävän: ihan oman hoitohevosen. Vaikka siitä oli kamalan monta vuotta, muistin ihmeellisen hyvin, millaista oli ollut kiivetä yläkertaan hoitajien luvattuun valtakuntaan tai avustaa oman hoitohevosen tuntiratsastajia ihan ensimmäisiä kertoja.

Hymyilin ystävällisesti jokaiselle uudelle ihmiselle, jonka tallissa kohtasin. Tervehdin, saatoin kysyä mitä kuului ja miten meni tallilla, muistin sitten vasta esitellä itseni - ja se oli ihan tarpeen. Minä en nykyään ehkä ollut enää tuntiratsastajille kovin tuttu, niin kuin olin ollut silloin, kun hoidin maailman ihaninta Senttiä.

Tutustuin Eveliinaan, jolla oli valloittava kiharapehko ja valoisa hymy. Toivotin hänelle mukavia tallipäiviä Eikon kanssa ja tiesin, että sellaisia hän kokisikin.

Välissä pysähdyin jutustelemaan tutumpien Yasminin ja Sandran kanssa. Aristo oli kuulemma saanut karua palautetta Hanskilta, ja rypistin kulmiani, kun kuulin, miten tiukka ja suorastaan ilkeäsuinen täti olikaan kyseessä. En halunnut ajatella hänestä pahaa, etenkään, kun en ollut häntä tavannut, mutta en toistaiseksi ollut kuullut Hanski Appelgrenistä oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi suoranaisesti ollut piristävää. Ärsytti ja harmitti, että sellaiset ihmiset, joilla kai oli jonkinlainen halu lytätä muita ihmisiä, hakeutuivat opettamaan. Jos olisin rohkeampi, antaisin kyllä Hanskin kuulla kunniansa mikäli hän lyttäisi jonkun ystäväni itsetunnon minun kuulteni. Oli guru tai ei, ilkeä ei mielestäni sopinut olla.

"Hauskaa, kun on uusia hoitajia", Alma sanoi, kun istahdin hänen viereensä tupapöydän ääreen.
"No niin on! Ja etkös säkin ryhtynyt Kössin hoitajaksi?" muistin kuulleeni Alviinalta.
"Joo", Alma nyökytteli hillityn tyytyväisen näköisenä.
"Onneksi olkoon", hymyilin. "Siinä onkin kaitsemista, mokoma juro mörökölli."
"Puhutko sä Danielista?" hätkähti Anni kysymään pöydän toiselta puolelta ja kohotti toista kulmaansa.
"Joo. No en oikeasti, vaan Kössistä", selvensin.

Niin. Danielista puhuminen pysäytti minut ajattelemaan. Mietin taas, miten kamalan kauan siitä oli, kun olin aloittanut Seppeleessä. Vuosi oli 2008, kun melkein pillahdin itkemään ilosta saadessani tallin komeimman hevosen, Sentin, hoitohevoseksi. Se oli ori ja taitavien ratsastajien lempparihevosia, joten uskoin tietysti olevani hyvin erityinen, kun sain sen hoidettavakseni. Olin ollut pikkuteini, jonka elämään mahtui koulun lisäksi oikeastaan vain hevosia. No, kerkesin minä heilastella Jusa-nimisen rinnakkaisluokkalaisen kanssa, ja sen seukkailun loppuminen oli tuntunut maailmanlopulta. Muistin itkeneeni sitä Sentin hopeista harjaa vasten, ja mitähän kaikkia muitakin itkunaiheita vuosiin mahtui? Varmaan ihan hirveän paljon kaikenlaista. Joka tapauksessa sydänsurut unohtuivat pian, mutta hevoset eivät.

Ja vaikka vuosia kului niin mikä muuttui elämässäni? Koulu muuttui hevosalan opinnoiksi ja yhtäkkiä hevoset veivät sekä työ- että vapaa-ajan. Kummallisten käänteiden seurauksena ajauduin tapailemaan Danielia, pussailemaan salaa siellä täällä ja sitten vähemmän salaa aina siihen saakka, kunnes meistä tuli aviopari. Kummallisesti päädyimme asumaan tallin tiluksille ja työskentelemään talleilla ja puhumaan hevosista kaiket yhteiset vapaahetket.

Niin että en minä ollut kovinkaan kaukana lähtöpisteestä. Samalla tavalla vietin vapaa-aikaani Seppeleen oleskelutilassa. Vapaa-aikaa oli kyllä vähemmän kuin vuonna 2008. Hevosia oli tallissa tullut ja mennyt, hoitajia samoin ja opettajiakin. Mutta paljon oli pysynyt samana, ja se oli hyvä.

"Mites Vaavi?" Alman kysymys pamahti tajuntaani ja hätkähdin vallan, mutta ei kysymystä oltukaan osoitettu minulle.
"Ihan käsittämätöntä, että se Laila yhtäkkiä varsoikin! Ehdin jo ajatella, että se vaan jatkaa paisumistaan loppuelämän ajan", Anni huokaisi ja räpiköin pois nostalgiakaivostani.
"Niin mä kuulin! Ihanaa, että tuli terve varsa", kommentoin.
"Hieno musta", Anni nyökytteli. "Se on suloinen honkkeli, mutta parasta tässä on se, että Laila palaa kohta taas töihin."
"Se on kyllä jo kokenut emä", pohdiskelin ja tunsin jännittävän humauksen vatsanpohjassani.
"Niinpä, se tietää kyllä miten varsoja hoidetaan", Anni hymähti ja minä nyökyttelin vähän pingoittuneesti hymyillen, koska olin sellaisessa vaiheessa elämääni, että moiset puheet herättivät minussa pientä itsekeskeistä pelkoa: mitä jos minä en tietäisi miten hoitaisin omaa jälkikasvuani?

Sillä tavalla tämä lokakuu oli minullekin uudenlainen ja raikas. Toiset totuttelivat siihen ajatukseen, että olivat hevosenhoitajia. Minä uskalsin varovasti ajatella, että minusta tulisi äiti.

Mutta ei ihan vielä kuitenkaan.

Näin Adalindin vaalean olemuksen lähestyvän meitä. Hän hymyili reippaasti ja tuli meidän luoksemme.

"Joko sä kerkesit katsoa, kenellä menet tänään?" Adalind kysyi ja näytti innostuneelta.
Minä tiesin, miksi.
"Mulla on Peck - ja sulla on Pancho", hymyilin.
"Superkivaa päästä menemään Pancolla."
"Se on kyllä kiva", Anni nyökytteli.
"Uudet hevoset innostaa aina", sanoin hartaasti. "Mä en malta odottaa, että saan itsekin kokeilla Panchoa. Peckiäkin odotan kyllä mielenkiinnolla. Onkohan se yhtä perinteinen russinjunttura kuin miltä se näyttää?"
"Pianhan se selviää", Adalind totesi ja oli siinä ihan oikeassa.

[Jusu]

Itku ja parku
5. marraskuuta 2017

Paluumatka Auburnista Seppeleeseen sujui hiljaisissa merkeissä. Minulla oli paljon ajatuksia ja Danielilla krapula. Saattoi hänellä olla morkkiskin, niin ainakin toivoin. Antaa nyt sillä tavalla humalapäissään pitkän ja kauniin Amanda Sokan houkutella itsensä ostamaan hevonen! Tuskin se oli halpakaan, ja eikö Daniel itse juuri toitottanut, kuinka varsan osto oli arpapeliä, jossa rahat saattoivat aivan yhtä hyvin tipahtaa kankkulan kaivoon. Olin kiukkuinen ja surkea. Miksi Danielin täytyi kerta toisensa jälkeen toimia impulsiivisesti? Aikuistuisiko hän koskaan kylliksi arvioidakseen tekojensa seurauksia edes puolta minuuttia kauemmin?

Seppeleen pihassa me toimimme rutiininomaisesti. Otimme Zodiacin alas ja minä lähdin taluttamaan sitä talliin kuljetusromppeiden riisumista varten. Daniel jäi jälkeen, hän aikoi tyhjentää ripeästi Zodiacin matkakaapin ja muut talliin vietävät kamppeet ja viedä sitten kopin paikalleen.

Yksityispuolella saapumisemme sai kaksi brunettea päätä kurkistamaan karsinoiden ovien yli. Siken karsinasta meitä vilkaisi Pipsa, Bonnien karsinaa sen sijaan lainasi Anni Väiskin sijoituspaikaksi.
"Heippa", tervehdin ystäviäni ja pysäytin Zodiacin käytävälle.
"No moi", Pipsa hymähti. "Olitteko kisoissa?"
"Joo, Auburnissa", nyökkäsin, napsautin Zoden kiinni käytävälle ja kumarruin riisumaan siltä kuljetussuojia.
"Miten meni?" Anni kysyi rupattelunomaisesti.

Minä purskahdin itkuun. Mistä se itku tuli, en tiennyt. Yhtäkkinen itku turhautti ja mustasi mieltä entisestään.

Pipsa ja Anni tuijottivat minua silmät pyöreinä hevostensa karsinoista. Kumpikaan ei hetkeen tehnyt tai sanonut mitään, mutta sitten Anni sai vipinää kinttuihinsa. Hän tuli viereeni tarkastelemaan minua kummastuneen ja huolestuneen näköisenä, ja sitten Pipsakin oli siinä, laski käden hartialle.

"Mikä on?" Anni kysyi. "Onko jotakin sattunut?"
"Ei kai Daniel loukannut itseään?" Pipsa säikähti.
"Olisikin loukannut", ulisin, ja se oli omituinen vastaus, mutta juuri sillä hetkellä en välittänyt. "Se meni ja osti hevosen. Se lupasi ettei se tee niin, lupasi että se on enemmän kotona ja on harkitsevaisempi raha-asioissa ja sitten Amanda Sokka räpsytteli sille ripsiään ja niin vain se osti hevosen, varsan, ei taatusti halvan, ja mä luulin, että se miettisi edes vähän enemmän, mutta kai mä sitten olin sinisilmäinen, ja mua pelottaa ihan kamalasti että mitä jos me joudutaan johonkin rahakriisiin ja mä olen varma, että jossain vaiheessa sitä kuitenkin alkaa vaivata se, ettei se voi enää hypätä hetken mielijohteesta ulkomaille töihin tai kilpailemaan, kun kotona on vauva, ja me ei olla ollenkaan mietitty tätä asiaa loppuun asti ja mitä jos me pilataan ihan kaikki ja lapsesta tulee onneton ja meistä tulee onnettomia ja suhde ei kestäkään, pikkulapsiaikanahan hajoaa hirveästi parisuhteita ja mua ahdistaa ja... kamalaa."

Hallitsematonta vuodatusryöppyäni seurasi hiljaisuus. Zodiac tuijotti minua ja ryhtyi mupeltamaan olkapäätäni.

"Siis", Pipsa pyrki takaisin kartalle. "Joko sie oot raskaana vai onko tää jotakin etukäteisahdistusta?"
Nyökkäsin, eikä se ollut kunnon vastaus kysymykseen, mutta Pipsa ja Anni vilkaisivat toisiaan ja tekivät tulkintansa.
"Te saatte vauvan", Anni totesi.
Nyökkäsin surkeana ja kuivasin märkiä poskiani hihansuuhun.

Daniel ei tiennyt, mihin tilanteeseen oli astelemassa. Kun hän marssi kynnyksen yli sisätiloihin, Annin ja Pipsan päät kääntyivät mekaanisesti hänen suuntaansa. Hetken aikaa me kaikki seisoimme niillä jalansijoillamme toljotellen hölmistyneinä kuka ketäkin. Sitten Anni hypähti Danielin luokse, eikä kai tiennyt, halatako vai motatako miestä, ja päätyi tekemään molemmat puolivillaisesti.

"Kuule isi, sun on nyt kasvettava aikuiseksi pikavauhtia!" Anni komensi, ja Daniel jurotti.

[Jusu]

Perus Alviina
30. marraskuuta 2017

Tiistaina minulta oli jäänyt koulutunti Seppeleessä väliin, sillä kotitallin alkuviikon tunnit pitävä Elsa oli sairastunut. Niinpä olin päätynyt tunnilla ratsastamisen sijaan itse pitämään niitä. Tavallisesti minä opetin Mallaspurossa keskiviikosta lauantaihin, mutta nyt tilanne oli toinen. Olin saanut sovittua työvuorot siten, että pääsin heti torstaina korvaamaan tuntini. Pääsisin ratsastamaan Cellan, Jutan, Salman ja Vanessan kanssa. Olimme körötelleet Seppeleeseen mukavan kotoisalla kimppakyydillä koko kööri, siis Cella, Daniel ja minä. Danielilla oli tunti pidettävänään, joten hän ei hengaillut kanssamme kovinkaan kauan.

Me haimme Cellan kanssa hyvissä ajoin ratsumme sisälle. Cella nurisi hyväntuulisesti Kössistä ja kadehti minua, joka pääsisin Elmon selkään.
"Se on niin kiva! Se on poni. Kössi on vaan niin kuin muhkumpi Windi", Cella kuvaili, enkä voinut väittää kauheasti vastaankaan.
"Mä olen ihan tyytyväinen, että saan mennä Elmolla", myönsin. "Mä en jaksaisi nyt mitään supertyölästä hevosta. Vaikka Elmo voi olla vähän kankea, se on kuitenkin kivan kevyt sitten, kun sen saa liikkeelle."
"Mä en voi uskoa! Mä menen Zodiacilla!" Jutta pölähti keskuutemme, kun olimme keräilemässä Kössin ja Elmon varusteita satulahuoneesta. "Avoja ja sulkuja! Zodella."
"Vähänkö siistiä", iloitsin, ja Tikrun pestyjä satulahuopia kaappiin taitteleva Alviina tuhahti kuuluvasti.
"Jännää, että talli on täynnä tuntihevosia, ja pitää ottaa Zodiac tunneille", hän sanoi.
Oli selkeää, mistä kenkä kiikasti. Alviinaa ärsytti kaikki, mikä jotenkin muistutti häntä siitä, ettei hän ollut kovinkaan kokenut ratsastaja. Alviinaa ei olisi kuuna päivänä laitettu ratsastamaan Zodiacilla, kun hän ei rehellisesti sanottuna oikein pärjännyt Lassellekaan. Minua otti päähän, että Alviina otti oikeudekseen nälväistä Jutalle, joka oli selvästi innoissaan tilaisuudesta päästä ratsastamaan Annen kouluhevosella.
"Jutta pärjää sen kanssa varmasti todella hyvin. Musta on hyvä idea ottaa sitä välillä tunneillekin, ei se siitä pilalle mene ja sillä on paljon annettavaa monille taitaville ratsastajille", näpäytin vastapallon Alviinalle.

Alviina ei vastannut siihen mitään, näytti vaan omalta juonittelevalta ja kyykäärmemäiseltä itseltään. Hermostuin harvoin ihmisiin, mutta Alviina oli todella alkanut koetella minun pinnaani. Tyypillä ei ollut oikeastaan koskaan mitään hyvää sanottavaa, ei ainakaan vilpitöntä. En pitänyt siitä, miten hän pisteli muita tallilaisia ja juorusi ja juonitteli.

Koska olimme aloittaneet Kössin ja Elmon kuntoonlaiton hyvissä ajoin, meille jäi aikaa yleiselle hengailulle ennen tuntimme alkua. Vanessa lipui tallin käytävällä tiedottamassa, että oleskeluhuoneessa oli glögiä ja joulutorttuja, joten suuntasimme sinne. Siellä olikin melkoinen väenpaljous! Ensimmäistä kertaa tänä vuonna minuun tulvahti joulumieli, kun astuin rupatteluntäyteiseen yläkertaan ja glögin tuoksu kiemurteli tietoisuuteeni.
"Voitaisiin kaivaa jouluvalosarjat esiin ja tuoda tänne vähän tunnelmavaloa", ehdotin siitä ilahtuneena ja sain kannatusta idealle.
Yasmin, Alma ja Fifi kantoivat reippaina esiin pahvilaatikot, joissa oletimme olevan joulukoristeita, sillä niihin oli kirjattu paksulla tussilla "JOULU".
"Ei laiteta vielä kaikkea", Wenla toivoi.
"Joo, aletaan ripotella niitä vähitellen", Loviisa nyökytteli.
"Sitten on kivaa aina talliin tullessa tarkastella, mitä uutta tänne on tullut", Lunakin ilakoi.

"Ai miten täällä on kivan näköistä! Voidaanko laittaa iso valo pois, niin tulee enemmän tunnelmaa?" ehdotti hyväntuulinen Sarianna, kun lämpimät jouluvalot oli saatu ripustettua paikalleen.
Niin me teimme, ja jos joku oli vielä ollut vailla joulumieltä, ei taatusti ollut enää. Istahdin itse tyytyväisenä tupapöydän ääreen, kaadoin glögiä mukiin, josta oli korva jo aikaa sitten irronnut, ja tartuin joulutorttuun. Sitten huomasin istahtaneeni Alviinan viereen. En ollut edes huomannut, missä vaiheessa pahanilmanlintu oli oleskelutupaan tullut, mutta siinä hän istui ja vilkaisi välillä muka huomaamattomasti minua. Osasin arvata, että aiemmat sanani satulahuoneessa olivat jääneet kaihertamaan hänen katkeruusherkkään mieleensä, enkä siis yllättänyt, kun hän pian kääntyi silkoisen viattomasti hymyillen jutustelemaan minulle. Tietysti niin kovaan ääneen, ettei se jäänyt keneltäkään kuulematta.
"Kuule Lynn, saanko mä kysyä jotain?" hän sanoi, ja saatoin vaikka vannoa, että hymyssä oli pahaenteistä ilkikurisuutta, vaikka sen oli tarkoitus olla aivan hirvittävän kiltin näköinen hymy.
Vähän levottomana odotin, mitä tuleman piti. Tiesin, ettei Alviina välittäisi, vaikka sanoisin, että hän ei saanut kysyä "jotain". Ja niinpä hän laukaisikin:
"Mä olen miettinyt, oletko sä ehkä raskaana!"

Wenla pöydän toisella puolella tyrskähti naurusta, ja Siiri näytti hieman epäuskoiselta - hän ei kai ollut vielä tutustunut Alviinaan riittävän hyvin tietääkseen, että tällä oli tapana töksäytellä milloin mitäkin. Robert pyöräytti silmiään. Niinpä niin, eihän Alviinaa koskaan uskottu. Olisin siis ihan hyvin voinut ohittaa tilanteen taas yhtenä Alviinan hupsuna juoruna, mutta toisaalta, mitä mieltä siinä olisi ollut? Pianhan olisi paljastunut joka tapauksessa, että Alviinan puheissa oli perää. En halunnut valehdella.

"En mä ymmärrä, miksi sä olet päätäsi sillä asialla vaivannut", sanoin huolellisen neutraaliin sävyyn, vaikka Alviinan nenäkkyys ärsyttikin, "mutta joo, nyt kun kysyit, niin mitäpä sitä kiistämään."

Olisipa Alviinan itsetyytyväisen ilmeen voinut saada valokuvaksi! Saatoin kuvitella, kuinka hän kutakuinkin pissi hunajaa siitä onnesta, että hänellä oli kerrankin ollut jokin paikkaansa pitävä juoru, jonka saattoi tökerösti turauttaa kaiken kansan tietoisuuteen. Minulla ei kerta kaikkiaan riittänyt ymmärrys tyypin mielenliikkeisiin, mutta ei kaikkea tarvinnut tajutakaan. Eikä nyt ollut aikaa sitä pohtiakaan. Juuri sillä hetkellä ajankohtaisempaa oli vastaanottaa (enempi tai vähempi yllättyneiden) onnitteluiden tulva.

[Jusu]

Uutta ja vanhaa
29. joulukuuta 2017

"Lähdetäänkö ajelulle", oli Daniel kysynyt, ja minä olin suostunut.

Sitten me olimme päätyneet Seppeleeseen. Ja kun nyt kerta olimme paikalla, tai lähinnä Daniel, saimme luvan olla hyödyksi: tallissa oli hevosia, jotka kaipasivat liikuntaa. Anne sopotti pitkän listan, joista Daniel tietysti valikoi mielenkiinnon vuoksi uusimmasta päästä itselleen Egsyn.

"Hyvä, mä ratsastan samalla Rainen ja jospa Elli ottaisi Punkun", Anne ilahtui, ja minä seisoin vähän turhana vieressä.
Onneksi uusia hevosia olisi kiva katsella. Vähän harmittelin sitä, että näin iso uusien hevosten porukka kotiutui silloin, kun olin itse poissa pelistä. Toitotin itselleni kuitenkin järjen sanoja: eivät ne hevoset siitä mihinkään muuttuisi, vaikka ehtisivätkin joitakin kuukausia tallissa olemaan. Ehkä, ajattelin mietiskellessäni niillä ratsastavia ammattiosaajia, ne peräti kehittyisivät mukavempaan suuntaan. Ei kaikki uusi aina ollut hienointa mahdollista, eikä Egsyllä ja kumppaneilla ratsastamisesta karisisi uutuudenviehätys omalta osaltani ennen kuin totisesti pääsisin niitä itse kokeilemaan.

Vain kolme hevosta maneesissa, ja silti tuntui, etten ehtinyt katsella kaikkia niin paljon kuin olisin halunnut. Aina jotakin jäi huomaamatta. Anne ei ratsastanut kauan, olihan Raine vasta kolmevuotias. Tamma oli kaunis, kiltin ja tasaisen näköinen, mutta sopivasti meneväinen ja innokas. Minuun iski valtava kaipuu päästä jälleen nuoren hevosen selkään, kun katselin Rainen ajoittain horjahtelevaista menoa. Niissä vain oli sitä jotain, nuorissa, sanomatonta lupausta ja mahdollisuus tehdä hevosesta juuri sellainen, joka omaan käteen parhaiten sopi.

Näytti siltä, ettei Daniel vaatinut Egsyltä juuri muuta kuin tasapainoista, suoraa liikkumista ja rentoutumista. Siinäkin oli tekemistä. Egsy tahtoi roikkua oikealla ohjalla, ja pohjemerkkiä sai vähän väliä vahvistaa koulupiiskan näpäyksellä, jotta se oikeasti reagoi eikä vain huiskauttanut häntää ja jatkanut menoaan oman mielensä mukaan harppoen. Sillä oli kuulemani mukaan takana melko pitkä matka, ja ehkäpä se näkyi hevosessa. Ruunan silmistä ja korvista näki, että se haki jatkuvasti jotaki muuta kiintopistettä huomiolleen kuin selässä istuva Daniel. Mies ei ryhtynyt prässäämään hevosta erityisen voimakkaasti, taisi suhtautua tähän vetristelevänä hölkkänä ja kepeänä koeajona. Egsy tasaantui vähitellen, makusteli kuolainta ja tunnusteli ohjastuntumaa, joka salli sen vielä kulkea melko avoimessa työskentelymuodossa.

Punkkua katsellessani mietin Loekea. Niiden kahden koikeltavassa ravissa oli jotakin samaa. Oi, miten olinkin tykännyt Loekesta! Se oli sellainen mukava, mutkatkon pikkuruuna, hyvänmielen hevonen.

Jossakin vaiheessa, kun Daniel jo alkoi valutella Egsyä loppuraveihin, palasi Anne maneesiin käsipuolessaan tumma, harmahtavanrautias pikkusuokki. Se oli Polina, tiesin. Annen perässä tuli Fifi suurempaa suomenhevosta taluttaen. Tunnistin ruunikon tamman. Se oli Suvitaika, joka oli tullut meille ratsutukseen loppukesästä. Tamma oli ollut tuolloin hyllyvän lihava ja erityisen lihasköyhä. Mahaa sillä oli vieläkin, eikä se ollut edelleenkään kasvattanut satumaisia ratsulihaksia. Silti ilahduin sen nähdessäni. Siinä oli sitten kultainen luonne hevosella.

"Daniel, ratsastatko Iitan vielä?" Anne tarjosi, ja tietysti Daniel suostui.
Egsy vaihtui suomenhevoseen.

Kun katselin Suvitaikaa, huomasin, että se muistutti kovasti Palmikkoa. Kiltti ja lempeä tamma herätti luottamusta, ja saatoin jo kuvitella, miten siitä tulisi aikuisten alkeiskurssien lemmikki. Vanhojen aikojen ja hevosten muistelu kirvoitti haikean hymyn. Viimeinen pisara oli se, kun siirsin katseeni Polinaan ja tunnistin sen satulahuovan.

Polinalle oli löydetty jostakin Humun vanha satulahuopa.

Naurettavaa kyllä, näky itketti minua. En tietenkään alkanut vollottaa, kamppailin kaikin voimin vastaan. En kuitenkaan pystynyt sanomaan sanaakaan, kun Anne ratsastettuaan kysyi, ehtisinkö minä hoitaa Polinan. Nyökkäsin vain, kapusin pois katsomosta ja tartuin suomenpienhevosen ohjiin.
"Se asuu ponitallissa", Anne sanoi, ja nyökkäsin taas.

Ponitallissa puuhastelivat Luna, Wenla ja Isabel.
"Mikä on Polinan karsina?" kysyin tytöiltä.
"Se on heti tässä Gitan vieressä", kertoi Wenla auliisti.

Kun riisuin Polinalta varusteita, Humun vanha satulahuopa vaivasi mieltäni niin, että pitkään pidätelty kyyneltulva pääsi irralleen. Itkeskelin niin hiljaa kuin kykenin, mutta kun Luna tuli kurkistamaan yhtä tallin uusimmista asukkaista, jäin kiinni. Näin Lunan kasvoilla säikähdyksen ja kiirehdin rauhoittelemaan:

"Ei hätää, tämä on ihan hölmöä itkua! Mulle vaan tuli Iitasta mieleen Palmikko ja Polinasta Humu. Ja sitten kun oli tää huopakin..."
Lunan kasvoille kohosi välitön ymmärrys. Tiesihän hän, kenen huopa minulla oli käsissäni. Luna oli ollut Humun hoitajakin. Myötätuntoisena Luna lohdutti minua:
"Onhan siinä Humun näköä, mutta eri hevonen se silti on. No, kyllä mullakin tosin on välillä ikävä Humua. Se oli hieno terämummo."
Wenlakin liittyi muistelujengiimme.
"Montakohan mustelmaa Humun töyssyravi aikoinaan aiheuttikaan ratsastajien takapuoliin", hän naurahti. "Toivottavasti Polinan ravissa on edes vähän helpompi istua."
Minä hymyilin itkun läpi ja rapsutin sitten Polinaa.
"Tämä on kyllä maailman nolointa. Vollottaa täällä hevosten takia."
"Taitaa olla harvassa ne hevosihmiset, jotka ei koskaan olisi hevosen perään tai takia itkeneet", tuumasi jutteluamme siihen saakka vaiti kuunnellut Isabel.

Naurahtelimme myöntymyksen merkiksi. Epäilemättä kaikki meistä olivat saaneet kokea laajaa tunteiden kirjoa hevosharrastuksen parissa. Hevoset aiheuttivat huolta, tuottivat iloa, niihin kiinnyttiin ja niistä luovuttiin. Yksi pysyi: arvostus sitä kohtaan, että saimme näistä suurista eläimistä nauttia.

[Jusu]

Kun viesti Seppeleen tallipalosta saavutti tallin laajan ydinporukan viestiryhmän, olin hereillä Lilianin takia.

Tuijotin älytöntä tekstiä älypuhelimen näytöllä. Kuinka absurdilta se tieto tuntui; siltä, kuin minun oma lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ritissyt ja rätissyt tulisten lieskojen pauloissa. Pieni vauva kehoani vasten oli sillä hetkellä kai ainoa todelliselta tuntuva asia. Lilian kiinnitti minut oikeaan elämään tehokkaammin kuin mikään muu.

En muistanut montaakaan hetkeä elämästäni, jolloin olisin ollut niin typertynyt. Ehkä se, kun Daniel kertoi kajonneensa toiseen naiseen, ylsi lähelle tai oli henkilökohtaisella tasolla vielä paljon pahempaa. Sentin elämän viimeiset päivät olivat olleet kamalia ja epätodellisia ja utuisia ja järisyttäviä, mutta se oli yksi hevonen. Ymmärsin, että tulipalo koskettaisi useampaa ihmistä. Piru, miten moneen mieleen se jätttäisi nokisia jälkiään. Vähän kuin tahmaisia sormenjälkiä.

Emmin, mutta herätin Danielin. Minun oloni oli niin kurja, etten halunnut valvoa talossa yksin. Kaipasin seuraa, ja vaikka me olimme muuten etäällä toisistamme, tiesin, että Daniel oli yhä ihminen, joka vaikutti turvallisen tyyneltä tällaisissa tilanteissa.

”Onko Zode kunnossa?” mies kysyi unisena, ja minä en tiennyt, mutta vakuutin uskovani niin. Kukaan ei ollut sanonut muutakaan.
”Voinko mä tulla sinne?” kysyin mieheltä, joka makasi vasta heränneenä meidän sängyssämme - minä olin nukkunut jo toista viikkoa vierashuoneessa Lilianin kanssa.
”Tietenkin. Tulkaa tänne.”
Niin me lojuimme samassa sängyssä, ihan koko perhe, ja olimme vaiti ja odotimme, että yö kuluisi.

Jossain vaiheessa siirryin keittiöön. Seisoin ikkunan äärellä ja odotin. Kun auton valot pyyhkivät pihamaata Cellan saapumisen merkiksi, astuin ulos talomme kalsan karheille portaille. Paljaat jalat ottivat kylmyyden ja kovuuden vastaan ja lähestyvän syksyn tuntu voimistui, kun aamuyön tuuli tarttui yöhousujeni leveisiin lahkeisiin ja uniselta nutturalta karanneisiin takkuisiin suortuviin. Otin Cellan vastaan ja kysyin, kaipasiko hän teetä. Hän kieltäytyi ensin, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin.
”Hitto, sama se on vaikka keittää jo kahvia. En mä kuitenkaan enää tänä yönä nuku. Miten mä voisin nukkua?” Cella puuskahti, ja johdatin hänet keittiöön.

”Laita samalla mullekin”, Daniel kehoitti saapuessaan pimeydestä meidän luoksemme ja nähdessään, että Cella latasi kahvinkeitintä tiskikaapin alaisen pehmeän valon turvin.
”Zode on kunnossa”, kerroin nyt miehelleni aiempaa uskottavammin.
”Entä muut?” Daniel kysyi terävä vire väsymyksen alla kytien.
”Ihme kyllä ei tullut grilliheppaa”, Cella murjaisi väsyneenä ja hieroi sitten voimakkaasti silmiään. ”Karseeta. Ei tästä asiasta vaan pysty vitsailemaan.”
Kahvinkeitin napsahti päälle ja sitten me istuimme pöydän ääressä ja tuijotimme neuvottomina toisiamme. Oli niin paljon puhuttavaa, mutta niin vähän sanoja. Siinä hiljaisuudessa kaikki tiesivät, että ajatukset kulkivat samoja uria, vaikkei niitä lausuttu ääneen.

Minua ahdisti ajatus Seppeleen hurjasta yöstä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta.
”Maneesistako ei ole mitään jäljellä?” varmistin jälleen.
”Ei mitään käyttökelpoista. Ja mihin kaikki hevoset mahtuu nyt...”
Vilkaisin Danielia, joka katsoi minua vaitonaisena ja vakavana silmiin. Me molemmat tiesimme, että Seppeleen maneesittomuus saattaisi tuoda lisää asiakkaita myös Danielin äidin ratsastuskouluun. Vänrikinmäki ja Mallaspuron ratsastuskoulu eivät lopulta olleet kovinkaan kaukana Liekkijärveltä. En ollut aivan varma, voisinko täysin rinnoin iloita työpaikkani kasvavasta asiakasvirrasta.

Onneksi oli Lilian, jonka vuoksi en olisi suoraan tekemisissä Seppeleestä siirtyvien asiakkaiden kanssa aivan lähiaikoina. Ja jos kaikki menisi hyvin, en kai koskaan palaisikaan ratsastuksenohjaajaksi. Kaukana olivat ne ajat, kun roikuin kaiket ajat Seppeleessä ja haaveilin hevosalan töistä. Nyt minä suunnittelin opiskelevani jälleen.

[Jusu]

Valitusta ja voivottelua

Kohina ja utuinen sumu oli nykyään höttöisen kiinteä osa elämääni. Ehkä se oli väsymystä, ehkä kroonista pahaa mieltä ja pelkoa tulevasta. Tuntui siltä kuin tajunta olisi seurannut varjona perässäni, juuri askeleen verran myöhässä. Oli pieni ihme, etten ollut vielä tömähtänyt kipeästi päin ketään tai mitään. Yhtenä päivänä olin ruokakaupassa ollessani kohdannut Tapin. Paprikat ja tomaatit olivat näyttäneet ihan liian kirkkailta, enkä minä ollut huomannut Tappia, ennen kuin tämä oli tarrannut olkapäähäni. Olisin voinut säikähtää tai edes hieman hätkähtää, mutta sellaista ei reaktiota minusta ei irronnut. Ei oikeastaan minkäänlaista. Katselin Tapin puhuvaa naamaa ja mietin, olisiko mahdollista, että selviytyisin tilanteesta sanomatta mitään. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä piti sanoa. Mistä Tappi oli puhunut? Mihin minun piti vastata?

Ja sitten maailma oli napsahtanut taas päälle, ja Tapin sanat olivat kaivertuneet tajuntaani aivan kirkkaina ja selkeinä.
"... Pirre on voivotellut kun sillä ei ole muuta sosiaalista elämää kuin Artsi."
"Ai", olin äännähtänyt kuin koulutettu robotti. "Mun varmaan pitää soittaa sille."
"Ehkä. Jos se lakkaisi valittamasta koko ajan."
Pakotin ilmoille naurahduksen.

Ja niin minä soitin Pirrelle, joka antoi tulla täyslaidallisen. Että miten olin kadonnut ihanaan pukluntuoksuiseen vauvakuplaani. En viitsinyt huomauttaa, ettei pukluntuoksuinen oikeastaan ollut erityisen kuvaava adjektiivi.

Pirre oli kysynyt, joko minä ratsastaisin Tikrulla. Kuulemma hän oli itsekin jo kiivennyt välillä sen selkään, ja saanut jonkun Leenan tai Leenin, jonka nimi ei sillä hetkellä sanonut minulle yhtikäs mitään, myös liikuttamaan tammaansa. Tikru kuului olevan oma itsensä. Ehkä vähän jäykempi kuin parhaimmillaan, mutta muilta osin ihan samanlainen kuin aina ennenkin.

Olin luvannut kokeilla. Ajatus hirmuliskomaisesta tammasta ei tuntunut pelottavalta, vaan oikeastaan aika yhdentekevältä. Hevonen se oli siinä missä muutkin, ja sen seura voisi olla miellyttävämpää kuin Danielin.

Pirre oli vastassa yhtä reippaana ja pirtsakkana kuin aina. Miten hänen korkea ponnarinsa näytti huiskahtelevan tehokkaasti silloinkin, kun hän seisoi aloillaan? Minun täytyi olla harhainen.

"Sä voit mennä suoraan hakemaan sen varusteet! Mä oon jo harjannut!" Pirre kertoi, ja voin vaikka vannoa, että virkkeiden perässä pönötti huutomerkit, vaikkei hän puhunut erityisen kovaa.
"Joo", reagoin hitaasti ja olin nytkähtämässä liikkeelle, kun Pirren hämmentävä silmänvinkkaus sai minut miettimään, oliko naisella sittenkin vielä jotakin muuta asiaa.
"Oletpa sä ryytyneen näköinen", hän heläytti iloisesti päätään keikauttaen ja nauroi perään. "Vahvistat mun käsitystä vauva-arjesta. Täysin mulle sopimatonta! Liian rankkaa."
"Voi, ei elämä vauvan kanssa rankkaa ole", minun huuliltani lipesi, ja äänensävy kääntyi purevaksi, kun jatkoin voimatta estää itseäni: "Kyllä se on sen vauvan isä, joka asioista helvetin vaikeita."

Oikealta puolelta kuului kolahdus, joka sai minut kääntämään mekaanisesti katseeni äänen suuntaan. Kas niin, Harryhan se siellä kolisteli, ja Harryn vieressä seisoi sen omistaja. Robert vältteli niin kiinteästi katsomasta minua, että epäilin sen kaivertavan Harryn kylkeen karvattomia uria tuijotuksellaan. Olisi voinut hävettää äskeinen tuiskahdukseni ja sen kantautuminen Pirren lisäksi Robertin korviin (jotka olivat, iloista kyllä, yhä kiinni hänen päässään, vaikka olisivat yhtä hyvin voineet kadota savuna ilmaan kulmakarvan tapaan). Olisin voinut tuntea oloni syylliseksi siitä, että tein tilanteesta niin vaivaantuneen, että jopa Pirre napsautti suunsa kiinni ja näytti yhtäkkiä varovaiselta.

Olisin voinut vaikka ärsyyntyä, kun kuulin poistuessani Pirren hiljaisuuden päättyvän. Siellä se tokaisi Robertille, että taisi olla ryppyjä rakkaudessa. Se oli yksi maailman ärsyttävimmistä sananparsista.

Mutta ei tuntunut missään. Miltään. Mikään.

Vasta satulahuoneessa tunto saavutti minut taas. Seisoin katselemassa eteeni. Kaikki ne satulatelineet ja suitsikoukut tuijottivat vaitonaisina takaisin. Voi ei. Niin negatiivisissä fiiliksissä kuin olinkin viimeaikoina vellonut, tämä koko olotila oli jo alkanut mennä aivan liian pitkälle. Enhän minä aina huomannutkaan, miten pahalla päällä olin. Sitten minä tiuskahdin jotakin typerää, enkä ymmärtänyt edes... tuntea mitään.

Olisihan minun pitänyt.

Satulahuoneen ovi kävi, koska oltiin Seppeleessä, missä kukaan ei koskaan ollut missään riittävän kauan yksin, että olisi ehtinyt jäsennellä ajatuksiaan, tai tuntemuksiaan, tai ehkä kaikkein eniten niiden poissaoloa.

Onneksi tulija oli Emmy. Emmy oli tuttu jo niin monen vuoden takaa, ettei minun tarvinnut pinnistellä ja ponnistella jutunaiheita mieleeni ja kieleni päälle. Jollekin tuntemattomammalle suuruudelle jutteleminen olisi jäänyt hänen oman aloitteellisuutensa varaan.

"Moikka. Meneekö Kurbus tunneilla tänään?" kysyin, ja vaikka se oli laimeaa, se oli jotakin muuta kuin aviomieheni haukkumista tai muuta yhtä järjettömän typerää ja ankeaa.
"Menee, kahdella! Pitää varmaan alkaa harjata sitä valmiiksi. Onko sulla kanssa tunti tänään?" Emmy tiedusteli ja tarkasteli Kurbuksen suojia, kai varmistaakseen, että ne olivat siistit ja puhtaat.
"On. Ja pääsen ratsastamaan Tikrulla. Käyntihommia, pääasiassa. Vähän pitää palautella mieleen, miten se toimii."

Kuulostinpa tavalliselta.

Se oli hyvä.

"Kuule", muistin sitten. "Milloin ne Tuulian polttarit olikaan?"
"Lauantaina! Aiotko tulla jatkoille?" Emmy kysyi uteliaana.
Epäröin. Aioinko? En ollut aikoihin tavannut ketään muita kuin Liliania, Danielia ja Cellaa, jotka asuivat sopivasti samassa talossa. Tietysti he asuivat, olivathan he yhä minun perhettäni. Cellakin, omalla hassulla tavallaan.
"Se voisi tehdä ihan hyvää", sanoin varovasti. "Ja tietysti olisi mukava juhlistaa - rakkautta."

Tauko oli tuskin havaittava, mutta se oli siellä. Olin yhyttänyt itseni välillä pohdiskelemasta, oliko rakkaus huuhaata. Oliko siitä oikeasti mihinkään. Tekikö se hyvää kenellekään. Tiesinkö siitä mitään. Suosittelisinko sitä ystävilleni. Ihmiselle, joka rakastui päätä pahkaa ja piti tunteestaan kiinni, se oli vähän kuin oman elämänkatsomuksen kyseenalaistamista. Se oli aika kamalaa, ja samaan aikaan se oli kasvattavaa, ja sitten taas toisaalta toivoin, etten olisi koskaan alkanut ajatella koko asiaa. Olisinpa voinut vain tuntea.

"Mä yritän järjestää vauvan hoidon", lupasin sitten, yhä vähän epäröiden. Raaskisinko järjestää vauvan hoidon? Olin jo tänään pitkään poissa. Inhosin olla poissa.

No, se oli jonkinlainen tunne. Inhoaminen. Vauvan ikävöinti ja siitä huolissaan oleminen. Virkistävä tuulahdus siinä kohinassa ja sumussa, johon olin solahtanut ehkä syvemmälle kuin olisi ollut hyväksi.