Post by Tuulia on Sept 8, 2018 15:26:27 GMT 2
Osa 15: Ystävien yllätys
Oli ihan tavallinen lauantai. Tavallinen viikonlopun aamupäivä. Tavallinen kauppareissu työviikon jälkeen. Tavallisesti Mikun kanssa hedelmähyllyjen välissä pohtimassa, mitä tänään syötäisiin. Tavallinen automatka kotiin.
Kuten aina muulloinkin avasin kodin oven ja raahasin ostoskassin eteisen puolelle Miku minua seuraten. Siinä arkisessa eteisessä ei edes ylimääräiset kenkäparit pistäneet silmään, kunhan saisi ostokset äkkiä kylmään.
Avasin tuvan oven. Mutta tupa ei ollut tavallisen sekaisin pöydällä lojuvista lehdistä ja tiskipöydällä pinossa olevista tiskeistä. Päin vastoin, herkullinen tuoksu hyvää ruokaa ja puhtautta leijaili nenääni. Ja kaikista epätavallisin asia oli se, ettei siisti keittiö ollut minun eikä mummin aikaansaannos. Tuolien taakse olikin kerääntynyt joukko rakkaita ystäviäni - Vanessa ja Emmy Seppeleestä, Wilma ja Adalind, jotka joskus olivat Seppeleessä ja siellä ystävystyin heidän kanssa sekä tietysti Odelie, johon olin tutustunut hyvin naapuruuden ja laspsenlikkana olemisen myötä.
“Tervetuloa kotiin”, ystävät hihkuivat ja näyttivät paikkani pöydän äärestä. Katsoin Mikua hämmentynein silmin ja tuo vain hymyili tietäväisesti, nappasi kauppakassin kädestäni ja meni jääkaapille sanoen: “Nakkaan nää kylmään ja sit jätän teiät rauhaan.” Niinpä tietenkin, se oli Vanessan kanssa juoninut koko kuvion. Nyt se siis tapahtui, polttarit!
Ystävät olivat laittaneet aivan ihanaa ruokaa. Puheensorina täytti tuvan, kun entuudestaan tuntemattomat kyselivät toisiltaan kaikenlaista ja Wilmalle ja Adalle piti kertoa uusimmat juorut Seppeleestä. Päivittelimme lööppejä, mutta sitten palasimme mukavempiin aiheisiin. Minua vähän jänskätti, mitä ohjelmaa tytöt olivat keksineet pääni menoksi, mutta ei sitä paljoa ehtinyt miettimään kun siinä juteltiin pöydän ympärillä.
Aika kului rattoisasti ja pian olimme syöneet ja vähän herkutelleet. Tytöt kielsivät minua osallistumasta pöydän korjaamiseen, niin sitten katselin vain, kun he yhteistuumin laittoivat tuvan siistiksi. Jonkin aikaa vaan hengasimme ja teimme pientä tupatarkastusta.
“No, joko jaksettaisiin mennä vähän urheilemaan?” Ada sitten kysyi, ja tokihan me jaksettiin!
Ilma oli lämmennyt aamusta, ja oikein mukava sää meillä olikin. Syystuuli oli lempeä, ei lainkaan kolea vielä. Aurinko pilkahteli pilvien raoista ja ensimmiset kellastuneet koivut tiputtelivat lehtiään. Emmy tuli taakseni ja peitti käsillään silmät, kun lähdimme liikkeelle. Tunsin pihan niin hyvin, että arvasin matkan olevan kohti rantaa, mutta mitä siellä olisi? Eikai saunomista voi urheiluksi sanoa?
Rannassa Emmy otti kätensä pois silmiltäni ja näin rannan. Purjeita! Ja lautoja!
“Päästään vesille!” Ada sanoi hymyillen. “Mun porukat harrastaa kaikennäköstä purjehtimista, niin ne lainas meille nää!”
“Oi ihanaa, oon niin halunnut kokeilla purjelautaa uuestaan! Oon yhen kerran kokeillut ja se oli kivaa, mutta vaikeeta!”
Ada hymyili juuri sillä ilmeellä, että se tasan muisti mun joskus haaveilleen purjelaudasta. Kyllä sillä oli hyvä muisti!
Mutta kuten sanottu, purjelautailu ei ollut helppoa. Lauta pysyi kyllä tukevasti pinnalla kölin ansiosta, mutta purje olikin vaikeampi tapaus! Jos sen sai pystyyn sopivassa kohdassa tuuleen nähen, pääse laudalla viilettämään pitkänkin matkan hienosti. Mutta kun tuli aika kääntyä, kaatui purje helposti - ja lautailija päätyi usein samalla veteen.. Niin me sitten vuoronperään kokeiltiin purjeilla lautailua ja pelkän laudan kanssa pystyi myös meloa, suppailla. Alkoi se lopulta jo sujuakin!
Syyskuu oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ilma eikä vesi sen paremmin ollut enää kesäisen lämmintä. Kun meitä alkoi paleltaa, vedettiin laudat purjeineen rantaan ja lähdettiin kohti saunaa, jota Odelie oli näköjään livahtanut lämmittämään. Portailla Vanessa esitteli, että oli aika saunottaa tuleva morsian, ja alkajaisiksi hakkasimme kattilankansia ja huusimme, jotta pahat henget pakenisivat pois. Kun pääsimme saunaan asti, haukoin henkeä ihastuksesta. Sauna oli niin kaunis! Seinälle ripustettu pitsiverho laskeutui alas lauteita ja kaksi ylintä laudetta oli peitetty valkeilla lakanoilla. Ylhäällä keskellä oli kasa kasveja, ilmeisesti minun paikkani. Koivunoksia oli kaikkialla, pari kukkamaljakkoa, ikkunan alla lyhty ja kaiteella kynttilöitä. Niin kaunista ja herkkää!
Ylhäällä oli tosiaan minun paikkani. Koivunoksien ja kauniiden kukkasten päälle oli muuten mukava istua, mutta havunoksien neulaset pistelivät - “avioliitto ei aina ole helppoa”, Wilma muistutti. Pian tytöt jo vihtoivat minua vihdalla, jossa siinäkin oli havuja, vuoronperään löivät ja muistuttivat avioliiton huonoista puolista. Se oli kaikkien mielestä hauskaa! Lopuksi kävin hukuttamassa vihdan, sulloin sen sisään kiven ja heitin pois. Toivottavasti se pysyisi pohjassa!
Tavallisen vihdan iskut oli oikein lempeitä edelliseen verrattuna. Tytöt lukivat perinteisiä runoja, jotka paikoin naurattivat, paikoin laittoivat miettimään sanontojaan ja viisauksiaan. Kun taas menimme vilvoittelemaan, tehtäväni oli heittää vihta katolle. Jos se pysyisi siellä, se tietäisi onnellista aviota. Ja pysyihän se! Kaikkien harmiksi minulla ei ollut aiempia kumppaneita joiden nimiä huudella saunan ympäri juostessa, niin päätimme sitten ihan vain huvin vuoksi juosta saunan ympäri koko porukalla.
Olimme saunoneet ja rupatelleet ties kuin kauan, kun tytöt alkoivat pesemään minua. Heidän “pesuaineensa” oli pikkuisissa pussukoissa ikkunan alla, ja lyhdyn vieressä oleva kananmuna epäilytti hieman. Ada otti ekan pussin käsiinsä ja sanoi: “Ensin pestään suolalla, jottei vanha suola janottaisi.” Sitten Vanessa otti toisen: “Sitten pestään vehnäjauhoilla, jotta teillä riittää leipää pöydässä.” Se oli hauskaa, sillä valkeaa jauhopölyä oli lopulta kaikkialla! Viimeisenä Wilma tarttui siihen kananmunaan, ja iski sen päähäni. “Tämä sitten varmistaa hedelmällisyyttä”, tyttö sanoi yrittäen olla virnistämättä, ja aloimme kaikki nauramaan.
Puhtaanraikkaina kävelimme takaisin tupaan. Vanessan kanssa lähdimme etsimään mulle vähän siistimpiä vaatteita, kuin ne aamuiset kauppatamineet, ja muut menivät keittiöön sulkien oven perässään. Pian siis söimme jälleen, ja sitten mun piti taas vaihtaa vaatteet! Tosin nyt en saanut katsoa, ja kun likat kävi hiusten kimppuun, yksi piti aina käsiä mun silmillä.
“Et sitten tunnustele että mitä sul on päällä!” Wilma muistutti ja mietin, että mitähän ne oli laittanu. Joku mekko se oli. Tyttöjä alkoi vähän epäilyttää, kun kampaus ei alkanut onnistua.
“Kyllä mä harjottelin tän kampauksen!” Vanessa sanoi. Joku kutitti mun niskaa - mitähän mun päästä roikkui?
Pian mua jo talutettiin autoon. Lupasin pitää silmät visusti kiinni, mutta takapenkillä istuva Wilma kurotti silti kätensä mun silmille. Olipas nyt salamyhkäistä. Kun sitten olimme perillä, mun piti edelleen olla katsomatta. Tosin aloin jo aavistaa, missä olimme. Tuoksut ja äänet olivat niin tuttuja. Tyttöporukan äänet loittonivat hiljalleen, ovi kävi. Ne meni jonnekin. Vierelleni jäänyt Vanessa talutti mua lähemmäs, ja lopulta sain avata silmät.
Seppele! Arvasin!
“Ei haluttu lähtee kaupunkii asti nolaamaan sua niin tultiin tänne!” ystäväni naurahti ja samalla huomasin pukuni.
“Mutta täähän on hieno! Luulin että ootte pukenu mut johonkin pinkkiin possuasuun”, naurahin ja halasin Vanessaa, jolla oli myös kaunis mekko päällä. “No mutta, sähän oot mun sisko!” tajusin. Melkoisia sielunsiskoja meistä olikin kesän aikana tullut.
Vanessa sitten kävelytti mua pihalla, aitalla, tallin käytävillä ja kentän sivussa. Viimeiset tuntilaiset katsoivat meitä hämmästellen ja hoitajat kovin tietäväisesti. Lopuksi oli vuorossa yläkerta, jossa olikin tuttuja tallikavereita.
“Katos, sieltähän se juhlakalu tulee!” Anni huikkasi. “Miltäs nyt tuntuu?”
“Ihanalta”, sain sanottua. “Siltä, että oon uinut viileessä Liekkijärvessä, saunonut tuntitolkulla, saanut kananmunan päähäni ja pitänyt silmiä kiinni viimeisen tunnin.”
“Noni, mikäs sen parempi fiilis oliskaan!”
Vaan yläkertakierros ei ollut valmis. Vanessa avasi heinävintin oven ja tyhjyyttään ammottava vintti ei ollut enää yhtään niin synkeä näky: tutut valot välkkyivät värikkäinä ja ystävät olivat vastassa.
“Nyt bailataan!” hihkaisi Wilma, josta oli muuntautunut minikokoinen Merida. Emmy oli jotenkin tutun näköinen Tähkäpäänä, jotain kaikuja vuosien takaisesta halloweenista kenties? Ada oli saanut siivet Helinä-keijuna ja Odelie oli ilmetty Pocahontas, rooli sopi ruskettuneelle ja tummat hiuksensa suoristaneelle naiselle erittäin hyvin. Vanessa oli kaunis jääkuningatar ja minä hänen siskonsa Anna, joka oli todellakin valmis bailaamaan ystävien kesken ja kohta tanssimaan häitä!
Oli ihan tavallinen lauantai. Tavallinen viikonlopun aamupäivä. Tavallinen kauppareissu työviikon jälkeen. Tavallisesti Mikun kanssa hedelmähyllyjen välissä pohtimassa, mitä tänään syötäisiin. Tavallinen automatka kotiin.
Kuten aina muulloinkin avasin kodin oven ja raahasin ostoskassin eteisen puolelle Miku minua seuraten. Siinä arkisessa eteisessä ei edes ylimääräiset kenkäparit pistäneet silmään, kunhan saisi ostokset äkkiä kylmään.
Avasin tuvan oven. Mutta tupa ei ollut tavallisen sekaisin pöydällä lojuvista lehdistä ja tiskipöydällä pinossa olevista tiskeistä. Päin vastoin, herkullinen tuoksu hyvää ruokaa ja puhtautta leijaili nenääni. Ja kaikista epätavallisin asia oli se, ettei siisti keittiö ollut minun eikä mummin aikaansaannos. Tuolien taakse olikin kerääntynyt joukko rakkaita ystäviäni - Vanessa ja Emmy Seppeleestä, Wilma ja Adalind, jotka joskus olivat Seppeleessä ja siellä ystävystyin heidän kanssa sekä tietysti Odelie, johon olin tutustunut hyvin naapuruuden ja laspsenlikkana olemisen myötä.
“Tervetuloa kotiin”, ystävät hihkuivat ja näyttivät paikkani pöydän äärestä. Katsoin Mikua hämmentynein silmin ja tuo vain hymyili tietäväisesti, nappasi kauppakassin kädestäni ja meni jääkaapille sanoen: “Nakkaan nää kylmään ja sit jätän teiät rauhaan.” Niinpä tietenkin, se oli Vanessan kanssa juoninut koko kuvion. Nyt se siis tapahtui, polttarit!
Ystävät olivat laittaneet aivan ihanaa ruokaa. Puheensorina täytti tuvan, kun entuudestaan tuntemattomat kyselivät toisiltaan kaikenlaista ja Wilmalle ja Adalle piti kertoa uusimmat juorut Seppeleestä. Päivittelimme lööppejä, mutta sitten palasimme mukavempiin aiheisiin. Minua vähän jänskätti, mitä ohjelmaa tytöt olivat keksineet pääni menoksi, mutta ei sitä paljoa ehtinyt miettimään kun siinä juteltiin pöydän ympärillä.
Aika kului rattoisasti ja pian olimme syöneet ja vähän herkutelleet. Tytöt kielsivät minua osallistumasta pöydän korjaamiseen, niin sitten katselin vain, kun he yhteistuumin laittoivat tuvan siistiksi. Jonkin aikaa vaan hengasimme ja teimme pientä tupatarkastusta.
“No, joko jaksettaisiin mennä vähän urheilemaan?” Ada sitten kysyi, ja tokihan me jaksettiin!
Ilma oli lämmennyt aamusta, ja oikein mukava sää meillä olikin. Syystuuli oli lempeä, ei lainkaan kolea vielä. Aurinko pilkahteli pilvien raoista ja ensimmiset kellastuneet koivut tiputtelivat lehtiään. Emmy tuli taakseni ja peitti käsillään silmät, kun lähdimme liikkeelle. Tunsin pihan niin hyvin, että arvasin matkan olevan kohti rantaa, mutta mitä siellä olisi? Eikai saunomista voi urheiluksi sanoa?
Rannassa Emmy otti kätensä pois silmiltäni ja näin rannan. Purjeita! Ja lautoja!
“Päästään vesille!” Ada sanoi hymyillen. “Mun porukat harrastaa kaikennäköstä purjehtimista, niin ne lainas meille nää!”
“Oi ihanaa, oon niin halunnut kokeilla purjelautaa uuestaan! Oon yhen kerran kokeillut ja se oli kivaa, mutta vaikeeta!”
Ada hymyili juuri sillä ilmeellä, että se tasan muisti mun joskus haaveilleen purjelaudasta. Kyllä sillä oli hyvä muisti!
Mutta kuten sanottu, purjelautailu ei ollut helppoa. Lauta pysyi kyllä tukevasti pinnalla kölin ansiosta, mutta purje olikin vaikeampi tapaus! Jos sen sai pystyyn sopivassa kohdassa tuuleen nähen, pääse laudalla viilettämään pitkänkin matkan hienosti. Mutta kun tuli aika kääntyä, kaatui purje helposti - ja lautailija päätyi usein samalla veteen.. Niin me sitten vuoronperään kokeiltiin purjeilla lautailua ja pelkän laudan kanssa pystyi myös meloa, suppailla. Alkoi se lopulta jo sujuakin!
Syyskuu oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ilma eikä vesi sen paremmin ollut enää kesäisen lämmintä. Kun meitä alkoi paleltaa, vedettiin laudat purjeineen rantaan ja lähdettiin kohti saunaa, jota Odelie oli näköjään livahtanut lämmittämään. Portailla Vanessa esitteli, että oli aika saunottaa tuleva morsian, ja alkajaisiksi hakkasimme kattilankansia ja huusimme, jotta pahat henget pakenisivat pois. Kun pääsimme saunaan asti, haukoin henkeä ihastuksesta. Sauna oli niin kaunis! Seinälle ripustettu pitsiverho laskeutui alas lauteita ja kaksi ylintä laudetta oli peitetty valkeilla lakanoilla. Ylhäällä keskellä oli kasa kasveja, ilmeisesti minun paikkani. Koivunoksia oli kaikkialla, pari kukkamaljakkoa, ikkunan alla lyhty ja kaiteella kynttilöitä. Niin kaunista ja herkkää!
Ylhäällä oli tosiaan minun paikkani. Koivunoksien ja kauniiden kukkasten päälle oli muuten mukava istua, mutta havunoksien neulaset pistelivät - “avioliitto ei aina ole helppoa”, Wilma muistutti. Pian tytöt jo vihtoivat minua vihdalla, jossa siinäkin oli havuja, vuoronperään löivät ja muistuttivat avioliiton huonoista puolista. Se oli kaikkien mielestä hauskaa! Lopuksi kävin hukuttamassa vihdan, sulloin sen sisään kiven ja heitin pois. Toivottavasti se pysyisi pohjassa!
Tavallisen vihdan iskut oli oikein lempeitä edelliseen verrattuna. Tytöt lukivat perinteisiä runoja, jotka paikoin naurattivat, paikoin laittoivat miettimään sanontojaan ja viisauksiaan. Kun taas menimme vilvoittelemaan, tehtäväni oli heittää vihta katolle. Jos se pysyisi siellä, se tietäisi onnellista aviota. Ja pysyihän se! Kaikkien harmiksi minulla ei ollut aiempia kumppaneita joiden nimiä huudella saunan ympäri juostessa, niin päätimme sitten ihan vain huvin vuoksi juosta saunan ympäri koko porukalla.
Olimme saunoneet ja rupatelleet ties kuin kauan, kun tytöt alkoivat pesemään minua. Heidän “pesuaineensa” oli pikkuisissa pussukoissa ikkunan alla, ja lyhdyn vieressä oleva kananmuna epäilytti hieman. Ada otti ekan pussin käsiinsä ja sanoi: “Ensin pestään suolalla, jottei vanha suola janottaisi.” Sitten Vanessa otti toisen: “Sitten pestään vehnäjauhoilla, jotta teillä riittää leipää pöydässä.” Se oli hauskaa, sillä valkeaa jauhopölyä oli lopulta kaikkialla! Viimeisenä Wilma tarttui siihen kananmunaan, ja iski sen päähäni. “Tämä sitten varmistaa hedelmällisyyttä”, tyttö sanoi yrittäen olla virnistämättä, ja aloimme kaikki nauramaan.
Puhtaanraikkaina kävelimme takaisin tupaan. Vanessan kanssa lähdimme etsimään mulle vähän siistimpiä vaatteita, kuin ne aamuiset kauppatamineet, ja muut menivät keittiöön sulkien oven perässään. Pian siis söimme jälleen, ja sitten mun piti taas vaihtaa vaatteet! Tosin nyt en saanut katsoa, ja kun likat kävi hiusten kimppuun, yksi piti aina käsiä mun silmillä.
“Et sitten tunnustele että mitä sul on päällä!” Wilma muistutti ja mietin, että mitähän ne oli laittanu. Joku mekko se oli. Tyttöjä alkoi vähän epäilyttää, kun kampaus ei alkanut onnistua.
“Kyllä mä harjottelin tän kampauksen!” Vanessa sanoi. Joku kutitti mun niskaa - mitähän mun päästä roikkui?
Pian mua jo talutettiin autoon. Lupasin pitää silmät visusti kiinni, mutta takapenkillä istuva Wilma kurotti silti kätensä mun silmille. Olipas nyt salamyhkäistä. Kun sitten olimme perillä, mun piti edelleen olla katsomatta. Tosin aloin jo aavistaa, missä olimme. Tuoksut ja äänet olivat niin tuttuja. Tyttöporukan äänet loittonivat hiljalleen, ovi kävi. Ne meni jonnekin. Vierelleni jäänyt Vanessa talutti mua lähemmäs, ja lopulta sain avata silmät.
Seppele! Arvasin!
“Ei haluttu lähtee kaupunkii asti nolaamaan sua niin tultiin tänne!” ystäväni naurahti ja samalla huomasin pukuni.
“Mutta täähän on hieno! Luulin että ootte pukenu mut johonkin pinkkiin possuasuun”, naurahin ja halasin Vanessaa, jolla oli myös kaunis mekko päällä. “No mutta, sähän oot mun sisko!” tajusin. Melkoisia sielunsiskoja meistä olikin kesän aikana tullut.
Vanessa sitten kävelytti mua pihalla, aitalla, tallin käytävillä ja kentän sivussa. Viimeiset tuntilaiset katsoivat meitä hämmästellen ja hoitajat kovin tietäväisesti. Lopuksi oli vuorossa yläkerta, jossa olikin tuttuja tallikavereita.
“Katos, sieltähän se juhlakalu tulee!” Anni huikkasi. “Miltäs nyt tuntuu?”
“Ihanalta”, sain sanottua. “Siltä, että oon uinut viileessä Liekkijärvessä, saunonut tuntitolkulla, saanut kananmunan päähäni ja pitänyt silmiä kiinni viimeisen tunnin.”
“Noni, mikäs sen parempi fiilis oliskaan!”
Vaan yläkertakierros ei ollut valmis. Vanessa avasi heinävintin oven ja tyhjyyttään ammottava vintti ei ollut enää yhtään niin synkeä näky: tutut valot välkkyivät värikkäinä ja ystävät olivat vastassa.
“Nyt bailataan!” hihkaisi Wilma, josta oli muuntautunut minikokoinen Merida. Emmy oli jotenkin tutun näköinen Tähkäpäänä, jotain kaikuja vuosien takaisesta halloweenista kenties? Ada oli saanut siivet Helinä-keijuna ja Odelie oli ilmetty Pocahontas, rooli sopi ruskettuneelle ja tummat hiuksensa suoristaneelle naiselle erittäin hyvin. Vanessa oli kaunis jääkuningatar ja minä hänen siskonsa Anna, joka oli todellakin valmis bailaamaan ystävien kesken ja kohta tanssimaan häitä!
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!