Post by Inkeri on Aug 4, 2022 21:21:33 GMT 2
Heroiini
4.8.2022
Keskikesän jälkeen musta pilvi oli laskeutunut Liekkijärven päälle. Eikä se hälvennyt, vaikka välillä paistoi aurinko. Se oli pilvi, joka ei liikkunut pois auringon tieltä; pilvi, joka ei kadonnut näköpiiristä paikkaa vaihtamalla. Se oli pilvi, jonka vain mä näin.
Se oli lipunut paikalle vaivihkaa. Takavasemmalta. Se oli saanut mut raivostumaan Aleksanterille silmittömästi, kun se oli jättänyt pyykkinsä keräämättä narulta ja rikkomaan lautasen lattialle, kun Pyry oli ruokkinut Masa-Liisaa väärällä hetkellä. Se pilvi oli saanut mut suuttumaan jopa Siirille – ponille, joka oikeasti aina yritti parhaansa, ja mä olin kiskonut sen satulasta vastinhihnan katki, ja suuttunut siitäkin. Poliisilta oli tullut kirje, jonka mä olin repinyt.
Lopulta, kun se oli mun yllä, mä en avannut aamuisin sälekaihtimia. Kävin töissä, en puhunut kellekään, tulin kotiin, nukuin, valvoin, nukuin, valvoin, nukuin, valvoin, menin töihin. Välillä havahduin siihen, etten ollut syönyt kolmeen päivään mitään. En muistanut, kuka oli Siiri tai miltä Kerttu näytti. Eedi soitti mulle joka toinen päivä, että töissä oli jotain tekemättä, ja mä kysyin siltä, mikä vitun tallimestari se luuli olevansa. Sitten se ei enää ollut soittanut.
Välillä mun puhelimeen kilahti viesti. Niin kuin kymmenen päivää Norjasta palaamisen jälkeen oli kilahtanut – silloin, kun musta pilvi oli juuri saavuttanut mut. Se oli Mannylta, joka kysyi, olisinko mä lähtenyt sen ja Antonin kanssa parille: ihan tavallinen viesti, joka sai mut heittämään puhelimen ikkunasta päin takapihan mattotelinettä ja hakemaan sen sieltä nurmikolta seuraavana aamuna ennen töitä.
Sori, olin jo nukkumassa, vastasin lopulta – säpäleinen näyttö toimi juuri ja juuri. Unta en ollut saanut sekuntiakaan.
Miten sulla menee? Tuutko tallille esim tänään? Manny oli kaikesta huolimatta vastannut lähes saman tien, ja mä olin jättänyt sille kaksi sinistä väkästä näytön alareunaan ja melkein rikkonut puhelimeni uudestaan.
Se ei ollut laittanut uutta viestiä.
Mannyssa ei ollut mitään vikaa, mutta aina, kun mä ajattelin sitä, sama filmi alkoi pyöriä mun päässä ja mun teki mieli huutaa, ja mä en halunnut ajatella. Se oli suudellut mua siellä norjalaisessa baarissa, ja mä olin tykännyt siitä ja suudellut takaisin. Me oltiin hoiputtu yhdessä hotellille sataman kautta ja me oltiin katsottu loputtomalle merelle ja naurettu. Me oltiin suudeltu vähän lisää ja istuttu jossain sillankaiteella ja juotu skumppaa, joka me löydettiin baarin ulkopuolelta ja otettiin mukaan, ja melkein tiputtu veteen. Päädytty samaan hotellihuoneeseenkin, jossa Manny oli nukahtanut.
Mä taas olin seuraavana aamuna herännyt norjalaisesta yksiöstä toiselta puolelta Svolværia kuin mihin olin jättänyt Mannyn aamuyöllä nukkumaan. Herännyt poliisin soittoon, Ellan soittoon, katsonut kuinka mun vieressä makasi joku ihan väärä ja tuntenut, kuinka mun elämä luisui raiteiltaan ja kuinka musta pilvi pääsi vyörymään sen ylle ryminällä eikä mulla ollut mihinkään enää mitään hallintaa ja kuinka mä olin pettynyt itseeni ja
Sven Steinbakk oli herännyt säpsähtäen. Se oli tuijottanut mua vieressään kuin aavetta, ja mä olin puristanut huuleni yhteen tiukaksi viivaksi ja noussut istumaan ja etsinyt vaatteeni, jotka löytyivät kasasta sängyn viereltä – siihen ne oli illalla heitetty.
“Alt okei”, olin saanut sanottua, ja katsoinkin sitä päin, vaikkei se katsonutkaan mua silmiin. Mun piti oikeastaan kysyä, oliko kaikki hyvin, mutta kysymyksestä oli tullut lähinnä retorinen: toteava lausahdus, jolla mä uskottelin jo itsellenikin, että kaikki oli ihan hyvin. Sven oli tuijottanut tyhjyyteen sen sinisillä silmillä eikä ollut liikahtanutkaan. Se oli kuin suolapatsas, kun mä katsoin sen selkää ja tiesin, ettei se uskonut mua, kun en mä uskonut itseänikään.
Poistuin yksiöstä sanomatta sanaakaan. Oven kolahdus kuulosti maanjäristykseltä, kun mä mietin, että kaikista ihmisistä sen piti olla juuri Sven, eikä Svenissäkään ollut mitään vikaa mutta se oli mun lapsuudenkaveri ja Ella-Amalien poikaystäv–
Mä heräsin hikisenä ja mun sydän hakkasi hulluna ja mun rintaa puristi. Mulla ei ollut mitään hajua kellosta, mutta ulkona oli jo hämärää. Tai vasta hämärää.
“Inkeri”, mä kuulin Aleksanterin äänen ovelta, ja se koputti kolmesti mun ovea. “Sä pidit jotain ääntä, nukutko sä? Sulle tuli taas kirje poliisista, haluatko sä sen?”
“En”, vastasin sille hiljaa. Aleksanteri ei avannut ovea ja mä kuulin, kuinka sen askeleet loittonivat portaisiin.
Mannyssa ei ollut mitään vikaa, mutta sen antama huomio oli mulle heroiinia ja mä olin tuhonnut kaiken.
4.8.2022
Keskikesän jälkeen musta pilvi oli laskeutunut Liekkijärven päälle. Eikä se hälvennyt, vaikka välillä paistoi aurinko. Se oli pilvi, joka ei liikkunut pois auringon tieltä; pilvi, joka ei kadonnut näköpiiristä paikkaa vaihtamalla. Se oli pilvi, jonka vain mä näin.
Se oli lipunut paikalle vaivihkaa. Takavasemmalta. Se oli saanut mut raivostumaan Aleksanterille silmittömästi, kun se oli jättänyt pyykkinsä keräämättä narulta ja rikkomaan lautasen lattialle, kun Pyry oli ruokkinut Masa-Liisaa väärällä hetkellä. Se pilvi oli saanut mut suuttumaan jopa Siirille – ponille, joka oikeasti aina yritti parhaansa, ja mä olin kiskonut sen satulasta vastinhihnan katki, ja suuttunut siitäkin. Poliisilta oli tullut kirje, jonka mä olin repinyt.
Lopulta, kun se oli mun yllä, mä en avannut aamuisin sälekaihtimia. Kävin töissä, en puhunut kellekään, tulin kotiin, nukuin, valvoin, nukuin, valvoin, nukuin, valvoin, menin töihin. Välillä havahduin siihen, etten ollut syönyt kolmeen päivään mitään. En muistanut, kuka oli Siiri tai miltä Kerttu näytti. Eedi soitti mulle joka toinen päivä, että töissä oli jotain tekemättä, ja mä kysyin siltä, mikä vitun tallimestari se luuli olevansa. Sitten se ei enää ollut soittanut.
Välillä mun puhelimeen kilahti viesti. Niin kuin kymmenen päivää Norjasta palaamisen jälkeen oli kilahtanut – silloin, kun musta pilvi oli juuri saavuttanut mut. Se oli Mannylta, joka kysyi, olisinko mä lähtenyt sen ja Antonin kanssa parille: ihan tavallinen viesti, joka sai mut heittämään puhelimen ikkunasta päin takapihan mattotelinettä ja hakemaan sen sieltä nurmikolta seuraavana aamuna ennen töitä.
Sori, olin jo nukkumassa, vastasin lopulta – säpäleinen näyttö toimi juuri ja juuri. Unta en ollut saanut sekuntiakaan.
Miten sulla menee? Tuutko tallille esim tänään? Manny oli kaikesta huolimatta vastannut lähes saman tien, ja mä olin jättänyt sille kaksi sinistä väkästä näytön alareunaan ja melkein rikkonut puhelimeni uudestaan.
Se ei ollut laittanut uutta viestiä.
Mannyssa ei ollut mitään vikaa, mutta aina, kun mä ajattelin sitä, sama filmi alkoi pyöriä mun päässä ja mun teki mieli huutaa, ja mä en halunnut ajatella. Se oli suudellut mua siellä norjalaisessa baarissa, ja mä olin tykännyt siitä ja suudellut takaisin. Me oltiin hoiputtu yhdessä hotellille sataman kautta ja me oltiin katsottu loputtomalle merelle ja naurettu. Me oltiin suudeltu vähän lisää ja istuttu jossain sillankaiteella ja juotu skumppaa, joka me löydettiin baarin ulkopuolelta ja otettiin mukaan, ja melkein tiputtu veteen. Päädytty samaan hotellihuoneeseenkin, jossa Manny oli nukahtanut.
Mä taas olin seuraavana aamuna herännyt norjalaisesta yksiöstä toiselta puolelta Svolværia kuin mihin olin jättänyt Mannyn aamuyöllä nukkumaan. Herännyt poliisin soittoon, Ellan soittoon, katsonut kuinka mun vieressä makasi joku ihan väärä ja tuntenut, kuinka mun elämä luisui raiteiltaan ja kuinka musta pilvi pääsi vyörymään sen ylle ryminällä eikä mulla ollut mihinkään enää mitään hallintaa ja kuinka mä olin pettynyt itseeni ja
Sven Steinbakk oli herännyt säpsähtäen. Se oli tuijottanut mua vieressään kuin aavetta, ja mä olin puristanut huuleni yhteen tiukaksi viivaksi ja noussut istumaan ja etsinyt vaatteeni, jotka löytyivät kasasta sängyn viereltä – siihen ne oli illalla heitetty.
“Alt okei”, olin saanut sanottua, ja katsoinkin sitä päin, vaikkei se katsonutkaan mua silmiin. Mun piti oikeastaan kysyä, oliko kaikki hyvin, mutta kysymyksestä oli tullut lähinnä retorinen: toteava lausahdus, jolla mä uskottelin jo itsellenikin, että kaikki oli ihan hyvin. Sven oli tuijottanut tyhjyyteen sen sinisillä silmillä eikä ollut liikahtanutkaan. Se oli kuin suolapatsas, kun mä katsoin sen selkää ja tiesin, ettei se uskonut mua, kun en mä uskonut itseänikään.
Poistuin yksiöstä sanomatta sanaakaan. Oven kolahdus kuulosti maanjäristykseltä, kun mä mietin, että kaikista ihmisistä sen piti olla juuri Sven, eikä Svenissäkään ollut mitään vikaa mutta se oli mun lapsuudenkaveri ja Ella-Amalien poikaystäv–
Mä heräsin hikisenä ja mun sydän hakkasi hulluna ja mun rintaa puristi. Mulla ei ollut mitään hajua kellosta, mutta ulkona oli jo hämärää. Tai vasta hämärää.
“Inkeri”, mä kuulin Aleksanterin äänen ovelta, ja se koputti kolmesti mun ovea. “Sä pidit jotain ääntä, nukutko sä? Sulle tuli taas kirje poliisista, haluatko sä sen?”
“En”, vastasin sille hiljaa. Aleksanteri ei avannut ovea ja mä kuulin, kuinka sen askeleet loittonivat portaisiin.
Mannyssa ei ollut mitään vikaa, mutta sen antama huomio oli mulle heroiinia ja mä olin tuhonnut kaiken.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!