Seppeleen Halloween 2014

[Piritta]

Äänestä suosikkiasujasi täällä 2.10. klo 18.00 mennessä!

[Cella]

All Hallow's Eve

”Minen kyllä ymmärrä tätä halloweenhöpötystä. Eihän se ole eres suomalaista! Suomessa on pyhäinmiestenpäivä, sillä sipuli. Tulee kunnioittaa menetettyjä viemällä kynttilöitä haudoille, enkä mie ole koskaan eläissäni…”
Mä kuuntelin nöyränä plikkana mummin jorinointia sen olohuoneen pehmeällä matolla istuen, ja koitin kovasti olla nauramatta. Mun mummini oli mahtava – se oli terävä, hauska, hyvä kokki ja elänyt aivan mielettömän elämän – mutta joissain asioissa se oli vanhanaikainen kuin faaraon tohveli. Ihmiseksi, joka iPhonellaan lähetteli mulle kesken mun lakituksen whatsapissa niitä kakkaläjä-hymiöitä, sillä oli aika vahvat mielipiteet muutamasta kurpitsasta ja kummituksesta.
”No me viedään sut Tatun kanssa kyllä haudoille kynttiläiltaan huomenna, älä sitä epäile.”
”Mutta silti”, mummi puhahti, ja kurtisti ennestäänkin pienten ryppyjen peittämää otsaansa. ”Ei kaiken tarvitse olla niin kuin Ameriikoissa! Ja ne puvut! Nuoret tytöt verkkosukissa ja rintaliiveissä laittaa kypärän päähän, olevinaan palomiehiä!” Mummeli oli nojatuolissaan päässyt vauhtiin, joten en mää raaskinut sitä keskeyttää. Suupieli pikkuisen nykien mä vedin suuren laukkuni lähemmäs itseäni, ja tunnustelin olihan vetoketju varmasti visusti kiinni. Jos mummi näkisi, millanen määrä lateksia mun laukkuun piilotettuun halloweenasuun kuului, se jättäisi mut perinnöttömäksi.

Suukotettuani vanhan naisen otsaa ja luvattuani kuudennen kerran hakea sen huomenillalla kynttilöitä viemään, kiiruhdin mummin talosta ulos kadulle. Siellä Rosa odottelikin jo lämpimässä autossaan.
”Heyy, mitäs mummille kuului?” brunette kysäisi kun olin ahtautunut kyytiin, ja me oltiin suunnattu kokka kohti Seppeleen halloweenkekkereitä.
”Ehti haukkua mulle kaiken halloweenhumputuksen ja Vain Elämää –sarjan, ja sit ruokkia mut ylitsepääsemättömään ähkyyn, joten aika tavallista. Nyt, näytä mulle sneakpeak sun asusta!”
Niin puheenaihe vaihtui mummista tulevaan iltaan, sen osa-alueisiin ja tapahtumiin – ja niistä vasta juttua riittikin.

Halloweenriehunnan kaksi ensimmäistä vaihetta meni ohi kuin hujauksessa. Pukuratsastuksessa musta tuntui kuin oisin päätynyt vanhojen tansseihin all over again – nyt tosin mekkojen kimalluksesta ja tyyppien kauneudesta hihkumisen sijaan porukka intoili siitä, että Pyry näytti kuin olisi saanut ruttotartunnan. Jokaisen pukeutuneen ratsukon esiintulo aiheutti samanlaisen riemun yleisössään, ja sain kyllä ulvoa naurusta niin, että naapurikunnissa varmaan annettiin jo susivaroituksia.
        Lyhtymaastoilun jälkeen koko iso porukka kopisteli ihanan lämpimään tupamökkiin kohmeisia sormiaan hieroskellen. Sää oli suosinut tänä perjantai-iltana, mutta lämpimäksi kukaan ei voinut oloaan kuvailla parhaalla tahdollakaan. Mökkiin siirtymisestä alkoi myös halloweenjuhlan itse juhlintaosuus. Pöydät notkui kauhuteemaisia ruokia ja kyseenalaisen näköisiä juomia, musiikki soi ja jengi jakautui pieniin porukoihin istuskelemaan, kuitenkin ympäriinsä liikuskellen. Mä pääsin vihdoinkin tutustumaan loppuunkin talliporukasta: muun muassa aina hymyilevään esteopeen Pirittaan, superystävälliseltä vaikuttavaan Tuuliaan, hiljaisempaan mutta mukavaan Nuuttiin, ja moniin muihin. Melkein koko talli oli mukana näissä kekkereissä, eikä meno jäänyt kakkoseksi parhaimmillekaan mökkibileille!

~

Monta tuntia myöhemmin mä makasin makuupussissani kuunnellen siskonpedissä mun viereisillä patjoilla nukkuvien Salman ja Rosan unista tuhinaa. Mun kroppa oli aivan voimaton kaikesta nauramisesta, mutta pää kävi aivan ylikierroksilla, joten unenpäästä kiinni saaminen ei ollut helppoa. Ei siinä, olihan illan ja yön aikana tapahtunutkin vaikka ja mitä.
        Herkkujen napostelun, myrkkyboolin litkimisen sekä yleisen hölinän ja naureskelun lomassa me oltiin ehditty kertoilla kaikenkarvaisia kummitustarinoita (jotka useimmiten karkasivat täysin käsistä ja muuttuivat järkyttäviksi parodioiksi), lämmittää saunaa (jossa pojat heitti aina liikaa löylyä) ja julkistaa pukukisailun voittajat, joiksi oli äänestetty melko kirkkain äänimäärin luurankotytöt Clara ja Walma. Kauhuleffakin ehdittiin pyörittää, tosin mä, Tuulia ja parit muut tytöt taidettiin katsella enemmän omien kämmentemme pohjia kuin itse rainaa. Anne lupasi suupieli nykien hommata ensi vuonna illan elokuvaksi Shrekin – ellei sekin oisi meille vähän liian jännittävä.
        Leffan päätyttyä vasta riehunta repesikin. Porukkaa kirmaili kummittelemassa ja hihittelemässä ympäri Seppeleen tiluksia pitkälle aamuyöhön, ja oli sitten syy merkillisessä boolissa tai superhyvässä porukassa, mutta kukaan ei meinannut malttaa mennä nukkumaan. Rosan ja mun idea lähteä halloweenjatkoille Liekkijärven hulppeaan yöelämäänkin oli kaatunut siihen, ettei me raaskittu lähteä ja ottaa riski, että missattaisiin mitään talliporukan tapahtumia.
”Hyvä”, oli Inksu todennut meidän tehtyä päätöksemme, ja silmäillyt sitten meidän halloweenasuja kuin olisi kasvattanut suurenkin kukkahatun päähänsä. ”Olis sen jälkeen kummasti kasvanu Seben asiakaskunta keski-ikäsillä miehillä.”

Mulla ei ollut hajuakaan paljonko kello oli – ajantaju oli kadonnut illan edetessä aivan täysin. Aloin hapuilla puhelintani pimeässä tarkistaakseni asian, ja tökkäsin vahingossa mun pääpuolessa nukkuvaa Fiiaa naamaan. Punapää murahti uneliaasti ja käänsi kylkeään, muttei onneksi herännyt. Puhelinkin löytyi kierähdyksen seurauksena, Fiia oli nukkua puksuttanut onnellisena sen päällä.
”Cella?” Kuiskaus kuului selkeänä hiirenhiljaisessa huoneessa lähes heti, kun olin napauttanut puhelimeni näyttöä ja sokaistunut sen kirkkaudesta. Silmät tihrussa koitin hahmottaa kuka mua mökissä kaipaili, mutta kännykän valosta aiheutunut valkea neliö pompahteli mun näkökentässä.
”Mitä?” supisin takaisin, ja havaitsin liikettä oven lähistöllä, missä Inksu ja Eetu pitivät majaa.
”Ootko hereillä?” kuiskailija kysyi. Nousin kyynärpäideni varaan nähdäkseni ovelle paremmin. Inksuhan se siellä häiriköi.
”Veikkaisin että oon.”
”Tuu mun kaa pihalle, mullon idea!”
”Nytkö? Ootsä tosissas?”
”Veikkaisin että oon.” Naurahdin hiljaa Inkerin osuvalle comebackille, ja könysin sitten niin äänettömästi seisomaan kuin kahisevalta makuupussiltani pystyin. Pieni blondi oli jo sukkuloinut Eetun ylitse, saanut takin päälleen ja avannut ulko-oven, kun mä lähdin pomppimaan mökkituvan keskeltä talloen matkalla ainakin kuusi nukkuvaa tallikamuani. Kouluratsastajaksi mä olin kyllä melkoisen koordinaatiokyvytön köntys.

Tarkisteltuamme ettei kukaan tallilaisista herännyt meidän liikehdintään ja kuiskutteluun, me sukellettiin lähes turhankin lämpimästä mökistä jäätävän kylmälle tallipihalle.
”Mä aattelin että nyt tehään kunnon halloweenpila, pukeudutaan ja herätetään kaikki pelästyttämällä”, Inksu alkoi selittää ideaansa ovela salaliittolaisilme naamallaan. Se johdatteli mua selvästi hiljalleen kohti talleja:
”Tallin toimistossa Annella on ainaki tosi paljon vanhoista halloweenkemuista jääneitä naamareita ja asuja, käydään kattoon sieltä! Jos löydettäis jotain oikein mehevää.”
        Tallin ovi avautui narahtaen. Anne ei ollut laittanut täksi yöksi hälytyksiä sun muita päälle, tietäen että halloweenin viettäjiä pyörisi yölläkin tallin liepeillä, ja että joillain meistä oli yöpymistarvikkeet ja vaihtovaatteet omassa kaapissa. Hevoset kopsuttivat kurkkimaan puolioviensa yli odottavan näköisinä: ne tiesivät aamiaisajan olevan pian, vaikka pihalla olikin yhä säkkipimeää.
”Ei laiteta valoja, ettei mökissä kukaan huomaa”, Inksu sanoi, ja normaali puheääni tuntui kaiken kuiskailun jälkeen kauhean kovalta. Tyttö naksautti taskulampun päälle, ja sukkuloi sitten käytävää eteenpäin kunnes pysähtyi toimiston ovelle.
”Jää sä tähän käytävälle vahtiin, en haluu että kukaan tulee pilaamaan. Ja pidä tätä”, Inksu tuuppasi kädessään pitelemänsä puhelimen mun taskuun, ja katosi sitten silmät innosta kiiluen koluamaan toimistosta kaikkea tarpeellista meidän yllätystä varten. Mä jäin hymyillen oven toiselle puolen kuuntelemaan, kuinka tyttö ähisi siirrellessään tavaroita ja kurotellessaan hyllyille. Veikkasin, että tässä oli kyse lähinnä Eetun säikyttämisestä puolikuoliaaksi: pariskunnalla oli ollut kauhea väittely kauhuleffan aikana siitä kumpi pelästyi helpommin. No, oli syy mikä tahansa, tää oli kyllä kutkuttavan jännittävää.

Hetken päästä mä kyllästyin seisoskeluun ja lähdin vaeltelemaan tallikäytävälle, jota valaisivat vain ovien päälle sijoitetut hätäuloskäyntivalot. Huomasin mun jalkojen kuljettavan mua Windin karsinalle, joka oli yllättävän helppo tunnistaa pimeässäkin. Se oli se, josta ei kurkotellut yhtäkään ystävällisenä ja uteliaana katselevaa päätä.
”Moro typy, kuis hurisee?” mumisin tervehdyksen nurkassa erottuvalle knabille. Se puhisteli hetken ärtyneenä, mutta laahautui sitten lähemmäs ovea mua katsomaan. Se oli siltä aika paljon. Taisi olla jääkuningatar sulamaan päin – tai sitten se käveli unissaan.
”Hengaan tässä sun kaa kun oottelen että Inksu löytää ettimänsä, toivottavasti sopii”, supisin pilkulliselle tammalle hiljaa, ja katsoin kun se nuuhki välinpitämättömänä mun sormia. Sen mielenkiinto lopahti muhun melko nopeasti, ja se alkoi kuikuilla korvat hörössä mun ylitse kohti vastapäisessä karsinassa seisovaa Kössiä. Windi oli ollut niin ihmeellinen nyt pari päivää: se ei ollut käynyt kuumana pelkästään tallin oreja kohtaan, vaan myös ruunia, ihmismiehiä, kollikissoja, miehenpuolta muistuttavia puita ja kaikkia mahdollisia heppitirehtöörejä kohtaan, eikä sillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla kiimakaan meneillään. Nytkin Kössi sai sellaisia katseita, että ei tainnut ruunanrupsukka tietää, mitä menetti. Mua vähän nauratti kun hipelöin tamman harjaa samalla kun se pörisi hyvin epä-windimäistä soidinlauluaan. Ehkä tää oli vaan joku rakkaudenkaipuuvaihe.

Mun naureskelu ja ajatusten virta katkesi ulkoa kuuluvaan, vaimeaan kolahdukseen. Mä katsoin kummastuneena ovelle, mutta kun muuta ei kuulunut pudistelin päätäni ja pistin äänen tuulen piikkiin. Eihän Inksu tai kukaan mökeistä mahdollisesti heränneistä tallilaisista tuolla ovella olisi, täähän oli kaikkein kauimpana mökeiltä katsottuna.
        Inkerin puhelin rikkoi seesteisen hiljaisuuden, ja aiheutti mulle suunnilleen sydänhalvauksen pirahtaessaan soimaan. Multa pääsi pieni iloton naurahdus, kun kaivelin mölisevää luuria taskun pohjalta. Täähän oli kuin parhaastakin kauhuleffasta: miljöönä halloweenyö ja pimeä talli, epämääräiset kolinat ja keskellä yötä soiva puhelin. Mä taisin sitten olla se bimbo blondi, joka aina kuoli ensimmäisenä.
”Eetu soittaa”, luin näytöltä hiljaa ääneen saatuani puhelimen käteeni, ja huhuilin sitten Inksulle tämän puhelimen soivan. Käytävältä ei kuulunut vastausta, mutta sen sijaan mun takana olevalta ovelta kuului jälleen töminää. Tällä kertaa kaikki käytävän hevosetkin kääntyivät katsomaan ovelle. Nekin oli kuulleet jotain.

”Inksu? Eetu soittaa sulle jo toista kertaa, kannattaa tulla vastaamaan ettei tuu ryppyjä rakkauteen!” Mä olin avannut lukossa olevan oven, ja nojailin nyt sen karmiin tuijotellen pimeään, tyyneen yöhön. Fuck this, ajattelin mä. Inkerillä oli ainoo taskulamppu, joten mä napsautin valot talliin nähdäkseni pihalle edes vähän. Hevoset kolistelivat karsinoissaan yllättyneinä äkillisesti syttyneistä valoista, ja mä käänsin silmiäni räpytellen katseeni takaisin pihalle. Meinasin saada toisen sydänkohtaukseni viiden minuutin sisään.
        Juuri ja juuri tallin ovesta tulvivan valon vaikutuspiirissä kentän aidan vierellä seisoi hahmo. Se oli ihan selvästi ihminen, mutta siinä oli jotain vääristynyttä – aivan normaalin näköisessä vartalossa oli kiinni hyvin nukkemainen pää. Mä lamaannuin kauhistuksesta niin pahasti, etten saanut edes lataamaani kiljaisua ulos suusta. Luojan kiitos mun aivot pian rekisteröi mitä oli tapahtunut, ja mun sydänriepu lähti taas liikkeelle.
”Hyi helv… Inksu! Toi on friikein asu mitä oon koskaan nähny, et sä tossa voi ketään pelästyttää! Ne ei herää siitä koskaan”, mä sanoin säikähdyksen ja siitä seuranneen jäätävän huojennuksen takia hiukan kimeällä ja hengästyneellä äänellä. Inksu liikahti asunsa sisällä muttei sanonut mitään: nukkemaskin takaa oli varmaan vaikea puhua, se näyttikin kovin aidolta.
”Tuu nyt, mennään toisesta ovesta, tää oli lukossa. Ja katotaan joku muu puku, joku valkonen lakana kummituksen asuun on ihan riittävä! Kellä helkatilla on ollu tollanen nukkeasu, hyi että…”
”Cella?”
Mä käännyin ääntä hätkähtäen ympäri, ja jäin napittamaan mun takana valoisalla käytävällä seisovaa Inksua silmiin.
”Mää etin sua, luulin että oot jo lähteny mökkiin kun et ollu siinä toimiston eessä! Haha kato mitä löysin, tällänen hevosnaamari, tää on varmaan niin hyv… öö… Cella? Onks kaikki hyvin? Ja kelle sä puhuit?”

Mä voin vaan kuvitella miltä näytin. Tuntui kuin mun koko alaruumis olisi puutunut ja että kaikki veri mun ruumiista olis pudonnut lattian läpi ja kaivautunut Kiinaan. Mä en uskaltanut kääntyä katsomaan edelleen auki olevasta ovesta kentälle päin, en millään.
”Mä… öö… mä”, sanat tuntui suussa puurolta ja päässä kohisi. Jos Inksu oli tossa, niin se…
”Tuu nyt, kohta alkaa porukka herätä!” Inksu puhahti kärsimättömänä, yhä yhtä innoissaan kuin ennen toimistoon luikahtamista. Se ei tainnut edes tajuta, että sen partner in crime alias meitsi oli taantunut kalpeaksi vihannekseksi kauhusta. En ehtinyt edes älähtää, kun Inksu asteli mun ohi, ja vetäisi mun pitelemän oven kiinni. Sulkeutuvan oven raosta ehdin nähdä vilauksen täysin autiosta, marraskuun huurruttamasta kentästä. Ei ihmisiä, ei nukkeja.
”Nonii, sit reippaasti! Ota sä tää naamari, mä otan tän. Hihhi, haluun niin nähä kaikkien ilmeet!” Inkeri hihkuili, ja paineli jo puolessa välissä käytävää kun mä sain koipeni ja aivoni liikkeelle.
”J-joo", puhahdin hiljaa, ja kiiruhdin toisen perään niin nopeasti kuin pääsin. "Niin mäkin haluan.”


Hyytävää Halloweenia koko Seppeleen porukalle!

[Fiia]

”Mä en pysty”, kuiskaan Rosalle ja nojaan Elmon karsinanoveen. ”Sano Pirrelle että mä kuolin.”
Rosa vilkaisee minua toista kulmakarvaansa kohottaen. ”Tsemppaa, nainen. Viet muutaman ponin pihalle ja se siitä.”
”Siellä on niin kylmä”, voihkaisen. ”Ja mun kurkku on tulessa.”
”Mitä se Fiia korisee?” Cella huikkaa taiteillessaan vastapäisessä karsinassa loimea Ariston selkään. ”Liikaa boolia?”
”Liikaa kirkumista?” Pyry ehdottaa lakonisesti Reinon karsinanovelta. ”Oon aika varma, että mun kuulo on heikentynyt eilisestä asteen pari.”
”Se oli pelottava leffa!” Rosa puolustautuu.
”Infektio”, yritän vielä, mutta Rosa ja paikalle törmännyt Inkeri ovat ajautuneet väittelyyn siitä, olisiko paikalle tarvittu Kasperia pitelemään Rosaa kädestä vai ei, eikä kukaan kuuntele minua.

Käännynkin sitten Elmon puoleen. Se vaikuttaa kärttyisiltä silmäillessään minua ja muita halloweenin juhlijoita, jotka nyt kävelevät edestakaisin tallin käytäviä kuin zombit. Pitkä yö mutta lyhyet unet ovat vieneet veronsa – joka toinen vastaantulija haukottelee niin, että kitarisat näkyvät, joka toisella on silmät puoliksi kiinni. Minä tunnen oloni haudasta nousseeksi ja olen aika varma, että näytänkin siltä. Silmäni todennäköisesti hohkavat punaisina ja naama valkoisena: ainakin fiilis on melkoisen kalpea ja kuumeinen. Jos en tietäisi paremmin, epäilisin että Svante on tartuttanut influenssansa minuun.

Otan sadeloimen telineestä ja heitän sen Elmon selkään. Poni vilauttaa hampaitaan, mutta ei – kaikeksi onneksi – päätä teroittaa niitä minuun vaan karsinan seinään.
”Lopeta toi metelöinti”, moitin ruunaa. ”Mun päässä paukuttaa hedari jo muutenkin.”
Elmo mulkaisee minua, mutta jää töröttämään aloilleen happamana. Kiinnitän loimivyöt ja taiteilen ponille riimun päähän.
”Rosa vie sä tää”, rukoilen tytöltä. ”Mä en halua enää ulos.”
”Älä unta näe”, Rosa ilmoittaa. ”Mulla on Kössi hoidettavana. Moro.”
Tyttö on poissa ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Rapsutan Elmoa korvan takaa ja huokaisen. ”On siinäkin mulla kaveri. Vie ite ittes tarhaan?”

Elmolla on kuitenkin aivan muita suunnitelmia. Talutan sen Reinon perässä pihalle, tapani mukaan äärimmäisen vastuullisesti riimunnarua suunnilleen kahdella sormella pidellen. Normaalisti se toimii – Elmo raahustaa lapa olkapääni kohdalle sinne minne sen nyt satunkin ohjaamaan. Mutta ei tietenkään tänään. Ehkä poni on vielä järkyttynyt eilisestä kauhujen illasta, ehkä se on vain päättänyt pilailla kanssani, mutta yhtä kaikki se saa ylidramaattisen kohtauksen tallinoven paukahtaessa takanamme kiinni. Ruuna vingahtaa ja ampaisee häntä takajalkojen välissä ja korvat luimussa eteenpäin. Otteeni pitää sen verran, että luiskahdan nykäisyn voimasta mahalleni jäiseen maahan, mutta sitten naru irtoaa otteestani ja Elmo huomaa olevansa vapaa. Se muistaa noin kaksi sekuntia olla peloissaan, mutta sitten ponin korvat nousevat pystyyn ja ilme kirkastuu. Se heittää iloisen pukin ja kaartaa tyylikkäästi tallin sivulle kenttää kohden.

”Ei hel-”, kiroan kömpiessäni ylös. Päässä jyskyttää kahta kauheammin. ”Poni!”
Elmo on jo kuulomatkan ulkopuolella. Shettikset näkyvät tempovan Inkerin ja Claran otteessa, mutta muuten tilanne on suhteellisen rauhallinen, ja hyvä niin. Yhdessäkin karanneessa ponissa on tekemistä.
”Sattuiko?” minua lähimpänä oleva Pyry kysyy, kun pääsen koivilleni.
”Ei”, vastaan ja yritän taikoa jotain hymyä muistuttavaa kasvoilleni. ”Heittäkää te vaan ne tarhoihin, mä lähden hakemaan kauraa ja metsästämään sitä elukkaa.”

Pyry nyökkää ja tytötkin saavat ponit hallintaansa. Loppujen lopuksi mitään kauroja ei kuitenkaan tarvita. Rosa astuu Kössin kanssa ulos juuri, kun olen lähdössä puolijuoksua rehuhuoneeseen. Iso, tumma ruuna haistelee ilmaa, kuulee kavioiden kopinat tallin takaa ja hirnahtaa kimeällä äänellä. Siinä vaiheessa seikkailevalle Elmolle tulee kiire – se kyllä tunnistaa Kössin, armaansa, hirnunnan sellaisen kuulleessaan. Poni pinkaisee pikavauhtia ison kaverinsa luokse naru etujalkojen välissä laahaten ja tervehtii sitä tyytyväisellä tönäisyllä turpaan. Siitä se on helppo napata kiinni.
”Vautsi, super Kössi”, Rosa sanoo hoitohevoselleen. ”Hyvin tehty.”
”Todellakin”, huokaan voipuneena. ”Mä en kestä enää sekuntiakaan tätä halloweenia. Viedään nää hevoset äkkiä.”

Kössi ja Elmo pääsevät jatkamaan seurustelua tarhan aitojen sisäpuolelle, ja me pääsemme vielä muutamat hevoset ulos raahattuamme takaisin mökkeihin makoilemaan. Olo on, jos mahdollista, vielä enemmän kuin kuolleella. Siinä vaiheessa saattaa herätä kysymys siitä, että kannattiko kaikki edellisillan rellestys? Onneksi vastaus on helppo: kannatti! Ilta oli minusta ehdottomasti yksi parhaista tänä syksynä, ja se on paljon sanottu se, kun takana on uskomaton Seppele-syksy kaikkine seikkailuineen. En voi kuin toivoa sormet tiukasti ristissä, että mahtavaa syksyä seuraa vielä uskomattomampi talvi.

[Pyry]

Kauhujuttuja

”Pyry, muutkin tahtoo päästä vessaan!”
Oveen koputettiin vaativasti.
”Pyryyyy!”
Kyseinen Pyry hinkkasi naamaansa raivoisasti wc:n peilin edessä. Lopulta hän huokaisi ja avasi oven lukon. Cella läväytti oven auki.
”Mitä sä täällä kuppaat, hus hus hus”, blondi nainen huitoi ja koetti työntää Pyryä oviaukosta pois. Ovi paukahti kiinni pojan nenän edestä.
”Mulla on pieni ongelma”, hän aloitti oven takaa.
”Joo, just nyt ei ole aikaa ongelmille, odota pari minuuttia”, oven toiselta puolelta kuului. ”Sä et tiedäkään miten hankalaa on koettaa kuoriutua tästä asusta kiireessä!”
Pyry rapsutti nenänpäätään ja irvisti vihreäksi muuttuneelle sormelleen. Hetken päästä ovi aukeni, tällä kertaa rauhallisemmin. Cella koetti selvittää hiuksiaan ja pyyhki otsaltaan hikeä.
”Eikä sulla ole aavistustakaan miten kuuma tässä asussa tulee”, hän puhahti ja katsahti sitten takaisin Pyryyn. ”Mikä oli ongelman nimi?”
”Tää tota…” poika aloitti vaivaantuneena ja hinkkasi poskeaan. ”Tää väri ei taida olla vesiliukoista.”
Cella katseli toista hetken hölmistyneenä ja repesi sitten nauruun.

~~~

”Äh, mun puhelin sekoilee taas”, heikosti vihertävä Pyry mutisi itsekseen.
Jostain salamana ilmestyi Inkeri istumaan sohvalle Pyryn viereen kysellen pikanopeudella puhelimen merkin ja mallin ja muut tärkeät ominaisuudet.
”Äh, tää on tämmöinen vanha palikka”, Pyry vastasi näyttäen tytölle kärsinyttä (ja Inkerin ilmeestä päätellen iänikuista) puhelintaan.
”Pitäisi varmaan päivittää”, hän jatkoi hymyillen laimeasti.
”Joo”, Inkeri sai lopulta sanottua vaikka näyttikin järkytyksestä kauhistuneelta. Selkeästi lähes antiikkinen matkapuhelin oli liikaa joillekin.
”Jos vaikka hankkis semmosen missä olis kamera!” Pyry innostui.
”Miten sä… kestät?” Inkeri sanoi, lähes kuiskaten.
”No hö, ihan hyvin, tänkin mä hankin vasta viime vuonna, sain käytettynä kaverilta.”
Inkeri pyöräytti silmiään ja teeskenteli pyörtyvänsä.

~~~

”No entäs tämä. Maapallon viimeinen ihminen istui huoneessa. Yhtäkkiä oveen koputettiin.”
Pyry hiljeni dramaattisesti.
”Pfffttt”, Eetun suunnalta kuului. ”Mun päiväunetkin on pelottavampia.”
”Joo ei tarvitse kertoa enempää, kiitos Eetu”, Salma kommentoi nopeasti saaden muut nauramaan.
Eetu vilkaisi muihin närkästyneenä, hento punakin taisi kohota kasvoille.
”Unista puheen ollen, näin viime yönä ihan hirveetä painajaista”, Rosa aloitti.
”Esiintyikö siinä nimeltä mainitsemattomia ravimiehiä, eikun eihän se sitten olisikaan painajainen”, Cella keskeytti nopeasti ja sai Rosalta täysosuman ohimoonsa, aseena toimi viaton popkorni.
”Hyst hiljaa! Tallissa oli ihan liian paljon hevosia karsinamäärää kohden ja puolelta puuttui vasemmasta etusestä kenkä. Kaikilta samasta jalasta! Ja kahvinkeitinkin hajosi!”
”Ai hirveetä!”
”Rosan rankka elämä!”
Rosa mulkaisi kommentoijia. ”Yrittäkää itse levätä seuraavan päivän suuria pippaloita varten, kun poneja tunkee ovista ja ikkunoista sisään ja naulatkin katoaa!”
Tuulia taputti Rosaa päälaelle sympaattisena ja tarjosi popkornia.
Pyry katsoi miettiliäänä eteensä ja alkoi sitten kertoa omasta painajaisestaan.
”Mä näin yksi yö unta, että internet katosi koko maailmasta ihan yhtäkkisesti.”
Hiljaisuus laskeutui tupaan.
”Toi on ehkä maailman pelottavin ajatus”, Britta sitten sanoi hiljaa.
Muut nyökkäilivät vakavina.
"Pelottavampaa kuin Kasperin naama krapula-aamuna."
Kaikki vilkaisivat kommentin lausunutta Fiiaa.
"Siis kunhan nyt kuvittelin millainen näky se olisi!" hän lisäsi nopeasti.
Tuvassa heräsi henkiin uusi naurunremakka.

[Nadja]

Halloween

Raahustan jokainen ruumiinosa enemmän tai vähemmän kohmeessa kohti tallia, kuunnellen Salman, Claran ja Fiian väsynyttä jutustelua. Pirre, I love you, arviolta viisi tuntia nukkuneena mikäs sen mukavampi aamuherätys kuin käsittämättömän pirteä esteope patistamassa puolikuolleita juhlijoita aamutalliin.

Kauhukulkue oli ollut aivan mahtava, voin vain kuvitella millaisia ilmeitä vastaantulijoilla olisi näkynyt, jos olisimme ratsastaneet Liekkijärven kylän poikki. Pysyttäydyimme kuitenkin tutussa ja alkuillan pimeydessä ei niin turvallisen tuntuisessa metsässä, jossa meitä tuijottivat vain linnut, oravat ja muut puskien otukset. Joukosta löytyi niin ruttotartunnan saaneita kuin intiaanejakin, me taas olimme Edin kanssa pukeutuneet Pirates of the Caribbean-teemalla merirosvoiksi.

Hämärtävän alkuillan muututtua säkkipimeäksi illaksi hevoset hoidettiin yöpuulle, mutta ratsastajilla ei nukkuminen tullut kysymykseen vielä moneen tuntiin. Tiedä sitten, kuka oli vastannut illan tarjoamisista, mutta iso kiitos hänelle, sillä tarjolla oli toinen toistaan hienompia ja suussa sulavampia herkkuja, kuten toffeesta tehtyjä sormia ja ”hämähäkin seitillä” koristeltuja muffineja. Clara ja Walma voittivat luurankoasuissaan pukukisan, ja iloinen hymy hehkuikin tytön kasvoilla koko loppuillan.

- Kertokaa joku hyvä kauhutarina!
- Hei mä tiiän yhen tosi hyvän! Cella kiljaisi. - Oli pimeä ilta, kun kaverukset Emilia ja Pinja olivat juoksulenkillä kahdestaan. He juoksivat talon ohi, joka oli selvästi jo kauan sitten autioitunut. He päättivät seikkailunhaluisina tyttöinä mennä käymään talossa. He avasivat oven, astuivat sisälle taloon... Mutta kumpikaan ei tullut elävänä ulos, sillä lattia oli TÄYNNÄ banaaninkuoria, joihin molemmat liukastuivat ja kuolivat pään osuessa liian kovaa kivilattiaan.

No, kyllä illan aikana parempiakin kauhujuttuja kuultiin, ja jos jostakin näkee painajaisia vielä vuoden päivät, se on elokuva, jonka katsoimme illan ja yön taitteessa. Vanhemmilta ruinatulla luvalla me nuoremmatkin saimme osallistua elokuvan katseluun, vaikka kyseessä olikin alle 15-vuotiailta kielletty pätkä.

Juhlinta oli jatkunut vielä pitkälle yli puolenyön leirimökeissä, jotka olivatkin tupaten täynnä lähes kaikkien jäädessä yökuntiin. Vain harvat jättäytyivät pois öisistä bileistä, hekin luultavasti vanhempien määräyksestä. Ja olihan meillä ollut hauskaa.

Havahdun muisteloistani pörröisen eestinponin astuessa epähuomiossa varpailleni. Okei, pitäisi varmaan yrittää herätä ja jäädä odottamaan ensi vuotta, ja karmaisevaa halloweeniä!

[Kikka]

Ilta pimenee,
kuu taivasta koristaa

Valoa loiste kuun tuo,
Hirveitä varjoja seinille luo

On asua karmivaa, kynnet seinään riipii,
kylmät väreet selkään hiipii

Yössä kuuluu huuto hyytävä,
väkijoukko yhdessä värisee ee-ee

***

On tarjolla verta ja herkkuja aaveiden,
nyt on aika jälleen nousta vampyyrien

Kynttilänliekki hautausmaalla lepattaa,
kuka siellä kalpein kasvoin mellastaa?

On keskiyö ja kello lyö,
päättynyt on kauhujen yö

[Nuutti]

Pimeys liikkuu
kulmalla
Ullakko on hiljaa
Joku on jättänyt sen

Kentän valot pamahtavat päälle
Jättävät jyrkemmät varjot
kuin hiipuvat kynttilät

Kasvomaalin alla nauraa vaalea nuorukainen
Leuka ylös
heitettynä
Hampaat
ja silmänvalkuaiset välähdellen

Tumma hevonen polkee mustaa aukkoa
Marraskuuhun taittuvaa kuollutta maata

On oikeastaan onni
Ettei kukaan ole nähnyt häntä ennen niin siistinä
Puku päällä
Mustissa farkuissa
HÄN ON MUSTUUS
Pimeydestä koottu, kokoon valettu
Ne joilla on henki jäljellä, haukkovat sitä
Valkoinen, kalpea
kasvot ja mustiin hanskoihin kadonneet kapeat ranteet
Ruummillistunut kauneus
Jostain muusta maailmasta

Hevonen huutaa
Pyörryttävää hiekkaa ropisee kavioiden
iskiessä maata
Hevoset
kääntyilevät
Ja portista kirmaa
Maata lähes koskematta
Suloinen varsa

Pienet jalat rumpuilevat maata
Ja poika hymyilee suloisesti

Metsä nielaisee heidät, nielaisee niinkuin pimeys koskaan kykenee
Ikuisesti
Ja tallin väki, metsän aaveet
Sytyttävät kynttilät ja kurpitsat hohkaavat
Valoa pimeyteen

[Kuú]

"Mitä tapahtu?!" käheä kuiskaus kuului aivan korvani vieressä. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja kylmä huimaus putosi vatsani läpi. Ulvahdin ja käännähdin refleksinomaisesti ympäri. Oli onnellinen, että Eela näki varmasti äänen aiheuttajan, eikä säikähtänyt sitä - vaan minua, joka sain kunnon sätkyn. Tamma muljautti silmiään ja paiskasi päänsä taivaisiin. Sen raudoitetut kaviot raapivat betonilattiaa, karut äänet tuntuivat kaikuvan kaikkialla. Onneksi käytin kumilenkkiä kaikissa naruissa, joilla sidoin Eelan mihinkään, kuten nyt tallikäytävälle, jos Eela vaikka ottaisi kunnon hepulit. Varmuuden vuoksi. Ei vetopaniikkia. Tämän kaiken ehdin ajatella, ennen kuin rekisteröin edessäni seisovan hahmon piirteet.

"Kassu!" älähdin. Nuori mies oli mustan huppunsa alla kalpea ja otti nyt muutaman epävarman askeleen taaksepäin.

"Sori", hän sanoi nopeasti, ja poskille nousi aavistus väriä.

"Herkullinen tilaisuus, tai siis.."

Katselin tallimestaria pulssi korvissa takoen. Olin saanut mieleni jo hallintaan, Kassussa ei varsinaisesti ollut mitään kamalan pelottavaa. Tai no... miten sen nyt ottaa.. miettikää, Kassu korvan juuressa - huvittunut puistatus juoksi lävitseni.

"Hukuttiin", pamautin.

Kassu tuijotti.

Käännyin Eelaan päin ja tavoitin sen kaulan sormieni alle. Silitin sitä rauhoittavasti. Puolella silmällä katselin Kasperia.

"Paska tuuri", Kassu sanoi vakavana.

"Jep", nyökyttelin.

"Ette sitten oppineet mitään viime kesästä, juhannusaatosta, that is", Kassu lausui teatraalisesti. "Mä tiesin, että konit on vaarallisia, mä tiedän sen."
Keskustelu oli melko kummallinen, hymähdin jossain mieleni perukoilla. Vaikka toisaalta Kasperilla oli kyllä pointti: juuri viime kesästä olin saanut pukuideani, Eelalle ja itselleni. Äkkiä toivoin, ettei se ollut liian ennalta-arvattavaa, tai tylsää tai itseään toistavaa. Eela tuhisi korvaani ja kolisutteli edelleen lattiaa jaloillaan. 

"Run for your life, why haven't you already!" suhahdin Kasperille puoliksi hymyillen. Vedin solmun auki ja Eela peruutti muutaman askeleen tallikäytävällä.

Kassu naurahti.

Kuuntelin sen kaikua tyhjällä käytävällä pää kallellaan. Olimme viimeiset tallissa, muut olivat jo aloittaneet kemut mökillä. Talutin Eelan karsinaansa ja se näpersi vähän olkavarttani huulillaan.

"Hieno asu, mun piti sanoo."

Käänsin päätäni yllättyneenä. Hymyilin.

"Tack det samma!"

Tämä kohtaaminen oli tosiaan kummallisuuksia täynnä.

Astuin viimeiset portaat yläkerrasta. Kassu oli vielä käytävässä. Kävelin lähemmäs, pysähdyin ja laskin käteni Kassun käsivarrelle. 

"Oon pahoillani Ghetto-Penasta", sanoin hiljaa ja katsoin Kasperia silmiin. Se räpäytti niitä ja sen suupieli värähti. Sitten se nyökkäsi lyhyesti, ravisti kätensä kevyesti ja jotenkin kiltisti irti, laski katseensa. Se pälyili jonnekkin lattiaan, sitten nopeasti takaisin minuun ja nyökkäsi uudelleen. Hymyilin pienesti, kävelin ovelle ja ulos kylmään, pimeään iltaan. Sulkeutuvan oven raosta näin Kassun seisovan edelleen paikoillaan, vähän orvon näköisenä. Sitten se veti henkeä ja ravisteli itsensä liikkelle. Ovi sulkeutui vaimeasti kolahtaen. Huokaisten lähdin kulkemaan kohti mustikkamökkejä. Kylmä, kostea lokakuun ilma sai minut hieromaan olkavarsiani, muttei nopeuttamaan askeliani. Ennen kuin tupamökin juhlinnan äänet kävivät liian koviksi kuulin takaani kaukaiset askeleet. 

Kiitos mahtavasta tapahtumasta!